perjantai 18. joulukuuta 2009

3D ja kuvan lumo

Avatar-elokuva on kaivanut naftaliinista ns. kolmiulotteisen (3D) elokuvan. Mitään uuttahan tämä tekniikka ei ole. Tällaisia elokuvia tehtiin jo elokuvan alkuaikoina, ja tehdään edelleen silloin tällöin. Elokuvissa on yleensä mukana jotain, josta toivotaan 3D teknologialla lisää huomioarvoa: usein autolla kaahaamista, vuorstoratoja, syvätarkkoja maisemia ja lentämistä. Ja tietenkin on tehty myös 3D pornoa.

Kaikille näille elokuville on yhteistä, että ne eivät oikeasti esitä kolmiulotteista kuvaa. Kyseessä on stereoskopia. Sen vanhimmassa muodossa kuvaa tai elokuvaa katsellaan erityisellä kiikarilla. Tällaisia katselulaitteita oli sirkuksissa ja muissa huvipaikoissa jo 1800- luvulla. Kun suurempi joukko katsoo kuvaa valkokankaalta, katsojien pitää käyttää silmälaseja. Ne ovat puna-vihreät, tai niissä on polarisaatiosuodatin tai elektroniset LCD-sulkimet.

Todellinen 3D kuva voidaan tuottaa hologrammeilla, mutta niille on ominaista huono värintoisto ja kapea katsomiskulma – eikä niitä osata projisoida elektronisesti. Muitakin järjestelmiä on kokeiltu, mutta teknologia on hyvin vaikeaa ja vasta kehitysasteella. Stereoskooppisessa elokuvassa kuvan esittämiseen tarvitaan sama (punavihreät lasit) tai kaksinkertainen informaatiomäärä kuin normaaliin elokuvaan, mutta aito 3D kuva vaatisi vähintäänkin monikymmenkertaisen informaatiomäärän (riippuu katselukulmasta ja kuvan yksityiskohtien määrästä).

Mutta kannattaako 3D elokuva? Sillä saavutetaan hyvä huomioarvo – niin kauan kun se ei ole jokapäiväistä. Ainakaan tähän asti siitä ei ole tullut merkittävää lisäominaisuutta. Avatarin kaltaisessa elokuvassa, joka tuotetaan pitkälle digitaalisena animaationa, stereoskooppinen kuva syntyy oikeastaan sivutuotteena. Tällaisessa elokuvassa lavasteet tehdään osin 3D tietokonemalleina. Näyttelijöistä otetaan erityistä videokuvaa, joka muutetaan niin ikään 3D tietokonemalliksi. Sitten mallit yhdistetään ja animoidaan. Lopuksi mallista renderoidaan tavallinen videokuva. Tekniikka on suunnattoman vaivalloista, ja kuvan renderointi samalla kertaa stereoskooppiseksi videokuvaksi on vain pieni lisä kaikkeen muuhun verrattuna.

Stereoskooppisella kuvalla on maaginen vaikutus – joissakin olosuhteissa. Stereomikroskooppi on huima laite elektroniikan laadunvalvonnassa. Ehkä puhtaimmillaan stereoskopia toimii amerikkalaisessa View Master katselulaitteessa, jota pidetään lasten leluna. Sen avulla voi myös tutkia, minkälainen materiaali toimii ja minkälainen ei. Laitetta saa edelleen lelukaupoista – se on ollut kestohitti yli puoli vuosisataa, ja monissa lapsiperheissä löytyy laitteita ja kuvakiekkoja. Mutta muistan myös, millainen valtava pettymys oli katsella laitteella sarjakuvasankareita, kuten Aku Ankkoja. Nehän ovat kolmiulotteisina vain typerän näköisiä nukkeja. Jostain syystä piirretty ja paperille painettu sarjakuva tuottaa hyvin voimakkaan illuusion. Se on kokonaan oma maailmansa, joka tuhoutuu ja latistuu täysin stereoskoopissa. Tämä on mysteeri, jota on vaikea selittää. Jätän sen selittämisen yrittämisen toiseen kertaan. En ole käynyt Disneyworldissa mutta kuvien perusteella vaikutelma on kuin menisi suuren View Master laitteen sisään: lattea ja typerä. Ehkä siinä on sen paikan viehätys.

Harrastin myös itse aikoinaan stereoskooppista diakuvausta. Otin jalustalla kaksi perättäistä kuvaa hieman eri paikoista, eli siirsin kuvien välillä kameraa sivusuunnassa ns. stereokannan verran, noin 7-8 senttiä. Kuvia katselin rakentamallani kiikarilla. Kokeilin erilaisia kohteita ja eri suuruisia kantoja. Parhaiten toimi lähikuvaus ja suhteellisen normaali kanta. Olen ymmärtänyt, että myös Avatar- elokuvassa käytetään suurimmaksi osaksi pientä stereokantaa, jopa nollaa. Ymmärrän sen, sillä jatkuva stereokuvan tiiraus on vain rasittavaa.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Gernsbackin jatkumosta kyberpunk-nykyaikaan

William Gibson on science fiction kirjailija ja eräs kyberpunkin perustajista. Hän on kirjoittanut novellin ”Gernsbackin jatkumo” (Gernsback's continuum). Sen päähenkilö joutuu vahingossa outoon rinnakkaistodellisuuteen. Siinä ihmiset ovat pukeutuneet outoihin univormuihin. He lentelevät sulavalinjaisilla lentoautoilla ja avaruusaluksilla, ja tekevät piknik-retkiä, joilla jyrsitään ravintopillereitä.

Päähenkilö ymmärtää joutuneensa Gernsbackin jatkumoon. Siinä maailma onkin muuttunut scifi-kirjallisuuden luoman todellisuuden mukaiseksi. Gibsonin kuvaama Gensbackin jatkumo on metafora scifi-kirjallisuudessa. Aikanaan scifi syntyi ajatuksesta yhdistää uusimpaa tiedettä esittelevä tietokirjallisuus ja fiktiivinen romaanimuoto. Tämä Jules Vernestä alkanut lajityyppi on edelleen hengissä, ja siitä käytetään nimitystä hard core. Mutta valtavirta scifistä otti toisen suunnan. Se kehitti aivan oman todellisuutensa, johon on valittu juonenkehittelyn kannalta käteviä aineksia: tähtienväliset lennot, sädepistoolit, mulkosilmäiset avaruushirviöt, avaruuden merirosvot ja geneettisesti muokatut ihmislajit. Suurin osa tieteiskirjallisuutta hyödyntää näitä aineksia, ja samalla sekä scifi että puhe scifistä on täynnä viittauksia muihin scifi-kirjoihin ja elokuviin. Se on oma kulttuurialansa, oma todellisuutensa.

Gernsbackin jatkumo on myös metafora kulttuurista. Ei kulttuuri käsittele todellisuutta, vaan enintään tapaamme käsitellä todellisuutta. Kulttuuri on itseensä viittaava käsite- ja ymmärrysjärjestelmä.

Gibsonin novelli oli ironinen ja sillä oli tarkoitus. Kyberpunkin piti olla uusi scifin virtaus, joka palauttaisi siihen realismin ja yhteiskuntakriittisyyden. Gibsonin kyberpunk on kummallisen tuttu, tietoverkkojen varassa toimiva kapitalistinen dystopia. Käytännössä taisi kuitenkin käydä niin että Gernsbackin jatkumo imaisi sisäänsä myös kyberpunkin. Osittain siksi, että Gibsonin kirjat olivat niin tavattoman nerokkaita ja kiehtovia. Niitä kannattaa jäljitellä.

Gibson, s. 1948, on USAssa ja Kanadassa vaikuttava kirjailija. Hänen näkemyksellisissä teoksissaan ennustettiin tietoverkkojen ja virtuaalitodellisuuden syntyminen ennen kun useimmilla ihmisillä oli niistä minkäänlaista kokemusta. Urbaanin legendan mukaan Gibson kirjoitti legendaariset kirjansa maaseutumökissä, ilman tietokoneita ja sähkövirtaa, mekaanisella kirjoituskoneella.

Hugo Gernsback (1884-1967) perusti vuonna 1926 Amazing Stories – lehden, joka julkaisi scifi-novelleja. Hän teki scifistä todellista massaviihdettä, ja monien mielestä myös roskakirjallisuutta. Scifi oli Amerikassa suunnattoman suosittua. Emme voi oikeastaan ymmärtää lainkaan Yhdysvaltoja ilman tätä tietoa. Gernsbackin mukaan on nimetty alan tärkein tunnustus, Hugo-palkinto.

Vaikka Suomessa on julkaistu scifistä lähinnä vain sen helmiä, oma kulttuuriväkemme on omaksunut sitkeästi (ja ulkomaisia esikuvia imitoimalla) käsityksen roskaviihteestä. Ei meillä ole oikeaa pulp-scifiä oikeastaan edes nähty!

Entä miten Gibsonin novellihenkilö pääsi ulos Gernsbackin jatkumosta? Se vain haihtui ilmaan kuin paha uni.

 Tässä itse Hugo Gernsback katselee televisiota vuonna 1928. Kannattaa panna merkille kahden tuuman kuvaruutu.
(wikimedia commons).

perjantai 11. joulukuuta 2009

Galileo ja nanotekniikka

Muinaiset rakennusmestarit yrittivät varmistaa rakennustensa kestävyyden laatimalla niistä pienoismalleja. Valitettavasti menetelmä ei oikein toiminut. Kun mallia aletaan suurentamaan, se jossain vaiheessa romahtaa oman painonsa alla. Rooman Pietarinkirkon kupoli on tästä kuuluisa esimerkki. Kupolista rakennettiin puinen peinoismalli. Kun oikeaa kupolia sitten alettiin rakentaa, se alkoi murtua jo rakennusvaiheessa, ja sitä jouduttiin vahvistamaan rautaketjuilla. Ketjut on ovelasti piilossa, turistin silmää ne eivät häiritse.

Suuri tähtitieteilijä ja fyysikko Galileo Galilei ratkaisi tämän arvoituksen. Hän ymmärsi mittakaavan suunnattoman merkityksen. Vaikka fysiikan lait ovat samoja kaiken kokoisille esineille, ei ole yhdentekevää, missä mittakaavassa ne vaikuttavat. Galileo osoitti, että kun rakenteen kokoa muutetaan, sen lujuus ei skaalaudu samassa suhteessa kuin koko.

Nanotekniikassa hyödynnetään niitä ilmiöitä, joita skaalaus aiheuttaa, kun rakenteet menevät aivan pieniksi. Toisaalta ne ovat myös teknologisia haasteita. Luin Richard Jonesin nanotekniikkaa esittelevän kirjan ”Pehmeät koneet” (Terra Cognita 2008). Olin valaistunut.

Oletteko koskaan ihmetelleet, miksi itiöt ja siitepölyhiukkaset leijuvat vaivatta ilmassa? Se ei johdu niiden ”keveydestä”. Lapsena tutkin tuntikausia mikroskoopilla siitepölyhiukkasia. Ne olivat muodoltaan ällistyttäviä: palloja, piikkipalloja, tetroja, kuutioita, tähtiä. Mutta ne ovat kovia, ei niissä ollut rakkoja, siipiä tai purjeita. Jos hiukkanen olisi jalkapallon kokoinen, se painaisi viisi kiloa.

Syynä leijuntaan on hiukkaseen kohdistuvien voimien skaalautuminen koon pienetessä. Ilma on viskoosia, aivan kuten vesi tai öljy tai siirappi. Ratkaisevaa on hiukkasen painon ja viskositeetin tuottaman vastuksen suhde. Pienen hiukkasen näkökulmasta ilma on kuin paksua siirappia. Jos ihminen hyppää neljännen kerroksen ikkunasta, hän putoaa maahan alle kahdessa sekunnissa ja pahoin seurauksin. Pieni itiö samasta ikkunasta pudotettuna alkaa vaivalloisesti vajota sitkeän ilman läpi, ja tuo vajoaminen veisi siltä päiviä, jopa kauemminkin. Maahan se ei kuitenkaan ehtisi, sillä pienkin ilman virtaus vie sen mennessään.

Miksi lentokoneet eivät räpytä siipiään? Kyse on aerodynaamisten voimien skaalautumisesta. Pienet linnut räpyttelevät nopeasti, mutta isot jo hitaasti. Sorsat ja hanhet lentävät vaivalloisesti, koska ne ovat lentotapaansa nähden liian suuria. Ne joutuvat kehittämään valtavat rintalihakset, onneksemme, sillä ne ovat makoista syötävää. Suurimmat linnut liitelevät vaivattomasti, ja se on lentokoneellekin edullisin tapa liikkua. Vain harvat hyönteiset liitävät. Hyönteisten skaalassa aerodynamiikka on aivan erilaista ja viskositeetti alkaa haitata liikkumista. Kalvomaiset siivet ovat parhaita sitkeän ilman kauhomisessa. Koon pienentyessä ne joutuvat räpyttämään yhä kiivaammin, jopa 1000 kertaa sekunnissa. Mäkärää pienemmille olioille aktiivinen lento alkaa jo olla fysiikan takia mahdotonta. Niiden valinta on passiivinen leijuminen.

Viskositeetin takia pienille olioille on vaikeaa myös uiminen. Bakteerien ja siittiöiden näkökulmasta vesi on kuin sitkeää liimaa. Niille on paras metodi luikerrella eteenpäin kiivaasti piiskaavien siimojen avulla. Eräät liikkuvat pyörittämällä siiman muodostamaa korkkiruuvia muistuttavaa potkuria.
Ei bakteerin tarvitsekaan liikkua (vaikka jotkut innokkaimmat niin tekevät). Brownin liikkeen (se olisi jo toisen jutun aihe) aiheuttama diffuusio työntää niiden ulottuville jatkuvasti ruokaa. Oikeita laiskiaisia!

maanantai 30. marraskuuta 2009

Muotoilukaupunki ja muotoilumaa

Muotoilusta tulee mieleen ripustautuminen jo manan majalle menneeseen maineeseen ja menestykseen. Turhaan, sillä muotoilu on tärkeimpiä teollisia perinteitämme. Siksi on turhaa pilkata Helsingin nimittämistä Euroopan muotoilupääkaupungiksi 2012. Koska taideteollisuus, taide ja muotoilu ovat meillä seurailleet ja vauhdittaneet Suomen kehitystä moderniksi teollistuneeksi maaksi. Muotoilu on antanut edistykselle kasvot. Mutta samalla se on ollut myös todellinen ja jopa talousmielessä arvokas voimavara.

Muotoilu on teollisen yhteiskunnan perinne. Ennen teollista aikaa sitä ei ollut, oli vain käsityötaito, kansantaide ja kaunotaide,  Alun perin muotoilu oli teolliseen tuotantoon liitetty koristeellinen lisuke. Mutta vähitellen siitä tuli itsenäinen vaikuttaja. Taide ei enää koristellut teollisia esineitä, se kietoutui yhteen tuotannon ja modernin elämän kanssa. Parhaimmillaan muotoilu on demokraattista. Se antaa edistykselle kasvot, ja se antaa tulkinnan uudellee elämän tyylille. Muotoilu yhdistää taiteen, teknologian ja arjen.

Muotoilun ensimmäinen kultakausi osui kansalliseen heräämiseen, joka seurasi vahvaa teknologista kehitysjaksoa  1800-luvun lopulla - mutta sen suhde teknologiaan oli vielä arka.

Suomen seuraava teknologinen kultakausi sattui jälleenrakennuskauden loppuun 1950-60 luvulla. Muotoilu kulki  rinnan arkkitehtuurin kanssa ja ammensi funktionalismin aatteesta, ja sehän sopi myös teollisuudellle. Nyt muotoilu ja teollisuus olivat jo paljon läheisempiä. En väheksy muotoilun taideteollisuushaaraa eli Marimekon, Arabian, Iittalan ja Nuutajärven perintöä, vaan toivoin sille jatkoa. Mutta nostan esiin taideteollisuuden sen haaran, missä korostuu teollisuus.

Fiskasrsin saksista tuli 1960-luvulla globaali jättimenestys. Teknisesti täydellisten saksien ja erinomaisen muotoilun avulla tuntemattomasta konepajasta tuli markkinajohtaja saksien ja puutarhatytökalujen alalla.

Teollisuus luotti muotoilijoiden omaksumaan funktionaaliseen ja mimimalistiseen estetiikkaan. Se alkoi muotoilla tuotteitaan.  Muotoilu levisi myös teollisiin koneisiin. Ovathan insinööritkin ihmisiä, ja heilläkin on estetiikan taju. Suomi muotoili paperikoneita, teollisuusnostureita, jäänmurtajia, junia, raitiovaunuja, tietokoneita ja televisioita.

Suomen viimeisin teollinen kultakausi alkoi 1990- luvun lopulla, kun Nokia lanseerasi futuristisen, upeasti muotoillun 2110 matkapuhelimen. Tuo tuotemalli ja sitä seuranneet halvat, mutta yhtä taitavasti muotoillut puhelimet auttoivat Nokian globaaliksi johtavaksi elektreoniikkayritykseksi. Muotoilu on edelleen yhtiön tavaramerkki, jota kilpailijat jäljittelevät.

Muotoilu näkyy myös tuotteissa, jotka eivät ole massatuotantoa. Helsingin upeat metrovaunut ja hienot uudet matalalattiaraitiovaunut ovat muotoilupääkaupungin arvoisia käyntikortteja.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Beethoven, Kraftwerk ja jazz

Klassinen musiikki edustaa joillakin mittareilla länsimaisen musiikin huippua, ja samalla siihen liittyy myös tieteellisen, erittelevän musiikkitutkimuksen perinne.

Musiikkitiede liittyy vahvasti juuri klassiseen musiikkiin. Arvostetuimpiin sävellyksiin liitetään myös analyysitulosten rikkaus: sointurakenteet, tematiikat, modaliteetit ja niin edelleen (jostain syystä rytmi on kuitenkin sekä analyysissä että klassisessa musiikissa melko heikko alue).

Mutta analyysi epäonnistuu pahasti eräässä tavoitteessaan. Tieteeseen nojaava analyysi ei pysty erottamaan toisistaan "hyvää" ja "huonoa" musiikkia.  Vaikka sen asein onkin hyökätty ns. kevyttä musiikkia vastaan, tarkoituksena leimata se kelvottomaksi.

Tunnustan, että kuuntelen mielummin Kraftwerkia kuin Beethovenia. Tieteellinen musiikkianalyysi murskaisi Kraftwerkin. Musiikki on yksinkertaista, rytmistä, helppotajuista, ja mikä pahinta, sitä soitetaan sähköisillä  koneilla.

Mutta Kraftwerkissaa on sama piirre kun Beethovenissa. Se on klassista, ts. se esitetään aina samanlaisena. Kraftwerk on myös vahvistanut tätä piirrettä, sen tuotanto on suppeaa, ja yhtye on erikoistunut sen hiomiseen ja esittämiseen. Eikä Beethovenkaan juuri uudistu. (itse asiassa sinfoniaorkesteri on samoja nuotteja toisteleva mekaaninen soitin - nousisi kauhea meteli, jos se vaikka muuttaisi kappaleiden rakennetta ja sovitusta).

Konsertissa Kraftwerkin klassisuus vain korostuu. Tietysti mukaan tulee myös videot ja minimalistinen esiintyminen. Se on tuttua - niinkuin klassinen musiikki. Jopa tuoreempaa.

En osaa sanoa mikä siinä niin viehättää.

Jazzille musiikkiteoreetikot antavat edes hieman armoa. Mutta musiikkiteoria ei taaskaan osaa erottaa  hyvää ja huonoa jazzia. Kukaan ei osaa.

Jazz vetoaa minussa asuvaan soittajaan. Kun kuuntelen jazzia, on kuin itse soittaisin. Siksi se on livenä parasta.

Jazz nostaa keskiöön soittamisen tapahtuman. Sen henkilökohtaisuuden ja ainutkertaisuuden,  Ja ilon.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Alkulukuja juhlimaan

Alkuluvuilla eli jaottomilla luvuilla on merkillisiä ominaisuuksia,  Niillä on outo rooli matematiikassa, ja luultavasti myös maailmassa, koska matematiikalla on outo yhteys moneen arkipäivän asiaan.

Tärkeä kysymys on: olkoon meillä joku luku N. Montako N:ää pienempää alkulukua on olemassa? Tästä kysym,yksestä aukeaa kokonainen maailma.

Alkulukujen kiehtovasta maailmasta kertoo John Derbyshiren kirja "Alkulukujen lumoissa" (Terra cognita, 2007).

Alkulukuja sopii juhlistaa, kun alkuluvut sivuavat omaa elämää jollain tavalla.  Näin kävi kun omien lasteni iät olivat kaikki alkulukuja. Miksei voisi myös viettää vaikka alkulukuhääpäivää - tai syntymäpäivää.

Alkulukujuhlissa sopii tarjota matemaattinen illallinen. Ruokalajien tulee siis olla matemaattisia. Siinä voi käyttää mielikuvitusta, geometria voi tulla avuksi. Ruoat voi valmistaa vaikkapa pallojen, pyramidien tai spiraalien muotoon. Tuorepastasta voi tehdä vaikkapa Möbiuksen nauhoja.

Hyvät ruokajuomat virittävät ajattelua abstrakteille aalloille.

Lisää vihjeitä voi saada oululaisten matemaatikkojen laatimasta epälineaarisesta keittokirjasta.

Lopuksi resepti, josta Aku Ankan ystävät varmaan pitävät. Matemaattisten ruokien aatelia on:

NELIKULMAISET MUNAT.

Tee puupalikasta särmiö, jonka pohjan mitat ovat 4*4 cm. Viikkaa sen avulla jäykästä alumiinifoliosta vuokia. Voitele vuoat ja riko kuhunkin varovasti raaka muna. Asettele munat ison kattilan pohjalle. Lisää varovati vettä, ja keitä munat kovahkoiksi. Poista ne vuoista ja tarjoa lämpiminä kastikkeen kera.

Kastikkeeseen laita tomattipyreeetä, öljyä, tabaskoa, worchestershire-kastiketta ja anjovistahnaa. Sekoitussuhteen löydät kokeilemalla.

Levitä kastiketta munien päälle ja tarjoile. Syödään esimerkiksi paahtoleipäkolmioiden kera hartaan ihmetyksen vallassa.





Möbiuksen nauhoja tähtianiskastikkeessa.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Kun Euroopan muurit murtuivat

Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä erilaisilta ihmisiltä kysytään, mitä se heille merkitsi. On se varmaan aika abstrakti asia niille, jotka eivät ole itse eläneet aktiivista elämäänsä kylmän sodan kaudella, tai jotka eivät muista miltä tuntui Kuuban kriisin aikana.  Kun mietittiin, syttyykö kolmas maailmansota ensi viikoilla, vai voisiko käydä niin hyvin, että se tulee vasta ensi vuonna?

Toisin sanoen valtava ilo ja helpotus. Joka tuntuu vieläkin.

Työni takia olin silloin tällöin tekemisissä Neuvostoliiton tai Itä-Euroopan tutkijoiden ja insinöörien kanssa. Tapasin heitä konfrerensseissa ja kokouksissa, joskus myös Itä-Euroopassa tai Neuvostoliitossa. Se oli monin tavoin hankalaa ja ahdistavaa.

He pitivät länsimaisia ihmisiä outoina, Olimme kadehdittuja, ja ilman muuta tavattoman rikkaita kaikki. Vaikea oli siihen väittää vastaan, olisi pidettyy rikkaina snobeina.Yleensä ei puhuttu politiikkaa, se oli molemmille osapuolelle helpotus,  Jos olisi puhuttu, olisi kuitenkin ollut epäily, että olisin voinut ilmiantaa heidät.  Parasta oli, kun joku asia tuli esiin ohimennen, vaikka vitsin muodossa.  Ja saatoimme nyökätä toisillemme, niinhän se oli. Sanaton ja turvallinen yhteisymmärrys.

Tuliaisia ei heille oikein voinut viedä, paitsi ihan vaatimattomia, matkamuiston tyyppisiä. Muu olisi ollut hankalaa ja alentuvaa. Myyntimiehet, jotka kävivät usein Neuvostoliitossa, saivat hienovaraisia toivomuksia "pikku lahjoista".  Jos niihin suostui, toivomuslista alkoi paisua ja tulla yhä oudommaksi, niinkuin Helsingin metrotoimiston virkamiesten lahjuslista 1970-luvulla. Tuttu myyntimies kertoi aloittaneensa viemällä viisi kiloa rautanauloja. Liiketuttavalla kun oli omakotitalon rakennusprojekti. Venäläinen tullimies naureskeli nauloille. Tuttavani lopetti tuliaisten viennin, kun häneltä pyydettiin painokonetta.

Itäeurooppalaiset olivat kyynisiä ja ahdistuneita, ja jotenkin liian intellektuelleja. He kuvittelivat myös oudosti, että me suomalaiset olisimme jotenkin samanlaisessa asemassa. Mahdotonta oli sitä luuloa murtaa, he olivat hyvin epäluuloisia kaikenlaisille "totuuksille". He tiesivät paljon, omien kanaviensa kautta, mutta heidän tiedoissaan oli outoja aukkoja. Unkarilainen tuttavani kertoi ihmeissään, että ennen sotaa Unkarissa oli todella paljon juutalaisia, mutta sodan jälkeen he olivat kadonneet. Asia oli jotenkin hänelle uusi, sillä siitä ei edes sosialistisessa Unkarissa haluttu puhua. Heidän kyynisyyttään kuvaa, kuinka sama tuttavani muurin murtumisen jälkeen murisi: nämä uudet poliitikot ovat vielä hullumpia kuin kommunistit.

Venäläiset muistan erilaisina. He olivat jotenkin lapsenomaisia, aidosti innostuvia. Muistan olleeni Moskovassa, hiukan ennen tai jälkeen muurin sortumisen. Kävelimme isäntiemme kanssa ympäri öistä Moskovaa, kädet toistemme hartioilla ja olimme hulluina ilosta. Minäkin, se tarttui. Edessämme oli uusi kullanhohtoinen tulevaisuus.

torstai 5. marraskuuta 2009

Ihmeellinen hiili

Hiili on luonnon ja teknologian runsauden sarvi, ja on sitä varmaan tulevaisuudessakin. Sivuutamme nyt orgaanisen kemian, joka on pitkälle hiiliyhdisteiden kemiaa – koska se on tylsää. Vaikka oma biologinen olemuksemme perustuukin hiilikemiaan. Ja koko elollinen luonto.

Hiili syntyi muinaisen tähden ytimessä, joka räjähti ja tiivistyi aurinkokunnaksi. Hiiltä kertyi maapallollekin ihan tarpeeksi, onneksemme.

Hiilellä on ratkaiseva rooli raudan valmistamisessa. Se on välttämätön malmin pelkistysprosessissa ja samalla yhtä välttämätön ainesosa teräksessä. Puhdas rauta olisi jokseenkin hyödytöntä.

Hiili on kätevä ja energiarikas polttoaine. Vain hiilellä saadaan kylliksi kuumuutta seppien ahjoihin, ja lasimestarien, keraamikkojen ja metallurgien uuneihin. Se mahdollisti myös höyrykoneiden käytön junissa ja laivoissa.

Hiili palaa helposti, mutta se on silti ilmassa pysyvää ja syöpymätöntä. Hiiliupokkaat kestävät korkeita lämpötiloja ja ovat samalla kemiallisesti vakaita. Hiilen avulla syntyi ainutlaatuinen kaarivalo, ja hiili tarjosi ensimmäisen käytännössä toimivan  materiaalin hehkulamppujen lankoihin.

Hiilikuidut ovat erittäin vahvoja, niillä saadaan aikaan lujia ja ympäristöystävällisiä rakenteita.

Hiili muodostaa kauniita ja hirveän lujia timantteja joista on esteettistä iloa ja paljon hyötyä työstökoneiden terissä ja hioma-aineissa. Ja timanttikalvot ne vasta vahvoja ovatkin.

Hiilidioksidin faasimuutokset (kaasu-neste-jää) toimivat tekniikassa tehokkaana ja ympäristöneutraalina lämmönsiirtimenä.

Hiili toimii jo nyt sähkönjohtimena mm paristoissa ja monissa sähköteknisissä hybridirakenteissa.

Vasta nyt on löydetty ihmeelliset fulleriinit, grafeenit ja nanoputket. Ne toimivat tulevaisuuden puolijohteina, suprajohteina ja tiedonkäsittelyn elementteinä. Ja niillä on myös ainutlaatuisia mekaanisia ominaisuuksia. Edison valmisti tietämättään fulleriineilla terästettyä hiilihehkulankaa.(hän valmisti lankaa mm nokeamalla lasia ja rullaamalla noen langoiksi). Varmaan monet muutkin hiilen hyvät tekniset ominaisuudet johtuvat näistä oudoista kiderakenteista.

Hiilen rooli teknologiassa on kasvamassa. Se korvaa harvinaisia tai haitallisia aineita, ja tarjoaa uusia ainutlaatuisia ominaisuuksia.

Hyvä hiili.

Edison ei ollutkaan tyhmä.

Entisen teekkarin mukaan Edison oli tosi tyhmä. Teekkari olisi kyllä älynnyt tehdä sähkölampun hehkulangan metallista!

Mutta tosiasiassa Edison noudattikin entisen teekkarin neuvoa. Maineensa huipulla hän kaipasi uusia haasteita. Hän oli jo keksinyt sellaiset pikkujutut kuin dupleks-lennättimen, fonografin, nestemikrofonin, sähkögeneraattorin ja hiilimikrofonin. Lehdistö palvoi häntä kuin Jorma Ollilaa ja sijoittajat kuolasivat hänen peräänsä. Niinpä Edison päätti panna kaasuyhtiöt polvilleen ja kehittää sähkövalon toimistoihin ja koteihin. Entisen teekkarin neuvon mukaan hän alkoi kehittää platinalankalamppua. Wall Street antoi 300 000 dollaria ja Edison perusti sähkövaloyhtiön. Hän arvioi kehitystyön kestävän pari kuukautta, ja sitten alkaisivat toimitukset.

Eihän se niin käynyt. Edison painiskeli pitkään metallilankalampun kimpussa, mutta lopulta piti myöntää homma liian vaikeaksi. Pankkiiritkin kävivät päälle ja usuttivat juristinsa kimppuun. Piti ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa kehittää hiililankalamppua, jonka muut olivat jo kehittäneet varsin pitkälle. Lopulta Edison otti nerokkuutensa, rahojensa ja juristiensa avulla niskalenkin teknologiasta ja kilpailijoistaan. Hänen lamppunsa oli selkeästi paras.

Ei sitäkään iloa kauan kestänyt. Pikkutarkasti nyhertävät saksalaiset saivat kuin saivatkin metallilankalampun toimimaan. He onnistuivat työssä joka oli liian vaikeaa, monimutkaista, tarkkaa ja tylsää kiireiselle amerikkalaiselle. Se oli hiililampun loppu, ja alkoi metallilankalampun yli sata vuotta jatkunut valtakausi.

Edison toimi aina oman logiikkansa mukaan. Hän osasi haistaa näyttäviä innovaatioita, jotka oli helppo toteuttaa. Vaikeat asiat hän yritti kiertää. Edison ei jaksanut opetella hankalaa vaihtovirtojen teoriaa. Eihän hän ollut käynyt koulujakaan. Sen sijaan hän yritti saada vaihtovirran kielletyksi. Siksi hän lopulta putosi kelkasta ja jäi tasavirtamieheksi. Myös vaihtovirtatekniikassa saksalaiset viimeistelivät pikkutarkkuudellaan ja huolellisuudellaan sen mitä amerikkalaiset panivat hätäisesti alulle.



keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Tunteet ja uskonnonopetus

Silmiini sattui kovin ovela kirjoitus koulujen uskonnonopetuksen puolesta. Siinä vedottiin tieteelliseen tietoon. Tiede siis kelpaa uskovaistenkin keppihevoseksi, kunhan sitä osataan tulkita heidän edukseen. Jotenkin kuvittelin että tämä positio olisi jo hylätty viimeistään satakunta vuotta sitten.

Se argumentti oli kai siinä että juuri "oman uskonnon" opetus tunteeseen vetoavana touhuna (onko se todella sitä?) olisi jotenkin ihmiselle tarpeen tai peräti välttämätöntä kehittämään lapsukaisten tiedollisia valmiuksia. Siis missään tapauksessa neutraalisti esitettyä uskontotietoa ei saisi opettaa, vaikka voisihan siinä vaikkapa inhota "vääräoppisten" uskoa! Eikös inho muka ole tunne?

No totta mooses! Mutta se perusasia. Miksi vain uskonto kaikista maailman asioista liittyisi juuri erityisesti tunteeseen?

On aivan totta, että viime vuosikymmenten aivotutkimus on osoittanut ihmisen tunnejärjestelmän keskeisen roolin sekä persoonallisuuden rakentamisessa että tiedon omaksumisessa – ja itse asiassa kaikessa henkisessä toiminnassa. Mutta on kokonaan toinen asia, miten tätä tietoa olisi tulkittava ja sovellettava käytännön tasolla. On hyvin outoa ja ainakin minulle vieraasta tulkita se niin, että tietopohjainen opetus tulisi sen takia korvata tunteeseen vetoavalla satuilulla. Oppineiden miesten pitäisi toki olla johtopäätöksissään varovaisempia.

Myös ”oman uskonnon” käsite kaipaisi kriittistä pohdintaa. Suurin osa ihmisistä ei ole syvästi uskonnollisia. Uskonto on heille pikemminkin kulttuurinen tottumus, jonka he hyväksyvät – ja osa on kokonaan välinpitämättömiä. Eiköhän yleisen ja pakollisen "oman uskonnon" opetuksen puolustaminen lähde siitä pelosta, että objektiivisuuteen pyrkivä uskontotieto antaisi uskontoon väljästi sitoutuneille nuorille eväitä lähteä shoppailemaan maailman uskontojen supermarkettiin.

Tieto eroaa uskonnosta siinä, että tiedon pitää olla perusteltua, ja tietoa saa ja pitää epäillä. Mutta jos vaikka kristitty epäilee, onko Jeesus Jumalan poika, hän on heti ulkona, ainakin sen uskonnon piiristä. Tiedon ja uskonnon yhdistäminen on uuden ajan historiassa osoittautunut hankalaksi sekoitukseksi. Se näyttää olevan sitä edelleen. Eikö voitaisi sopia, että uskonnolliset yhteisöt tekevät tätä sekoitustyötä ihan omassa porukassaan. Kouluun se ei kuulu.

torstai 29. lokakuuta 2009

Sähkön pitkä kulttuurihistoria

Ismo Lindellin kirja "Sähkön pitkä historia" (Otatieto 2009) on kulttuurihistoriaa. Kirjan ote tuntuu alkuun aika polveilevalta. Kirjoittaja eksyy tarinoimaan milloin mistäkin. Mutta vähitellen menetelmä alkaa toimia. Lukija imeytyy mukaan suureen löytöretkeen. Eläytyvä kirjoittaminen ja sähkön löytämiseen vaikuttavien henkilöiden tarinat saavat lukijan oivaltamaan, millainen tämä prosessi on ollut.

Sillä sähkö on maailman salaperäisimpiä ilmiöitä, eikä se antautunut tutkijoille helpolla. Vaikka kirja rajautuu sähköön, kertomus on saamalla koko luonnontieteiden historiaa. Se on myös teknologiahistoriaa. Sähköä ei nimittäin voi tutkia ilman ihmisen tekemiä laitteita. Ihmisen ymmärrys sähköstä etenee käsi kädessä teknisen edistyksen kautta, ja molemmat tukevat toisiaan. Sähköilmiöiden tutkimisen intensiivisin vaihe tuotti merkillisiä, ja jo unhoon vaipuneita tutkimuslaitteita. Niistä ensimmäinen oli kompassien valmistus luonnon magneettikivien avulla ja erilaiset magneettikokeet. Sitten seurasivat merkilliset hankaussähkökoneet, jotka samalla synnyttivät tieteelliset teatteriesitykset. Ja hengenvaaralliset ukkoskokeet. Sähkön elollisen luonteen teoria tuotti makaabereja kokeita joissa nytkivät preparoidut sammakonreidet ja jopa teloitettujen rikollisten jäsenet.

Harva myöskään tietää, miten merkittävän roolin saivat paristot, aikana, jolloin ne olivat ainoa keino tuottaa jatkuvaa sähkövirtaa. Ne hallitsivat sähkön tutkimusta 1800-luvun alkupuolen. Kuuluisin paristo oli Lontoon Royal Institutionin kellarissa, se käsitti satoja posliinialtaita, joista paristojen johdot nousivat yläkerrassa sijaitsevaan luentosaliin. Myöhemmin altaiden lukumäärää lisättiin kahteen tuhanteen. Suuria paristoja oli myös Pariisin Ecole polytechniquessa ja Pietarin tiedeakatemiassa. Ne antoivat virtaa tieteelle vuosikymmenien ajan.

Kirja sisältää ikäänkuin joukon pienoisnovelleja tai salapoliisikertomuksia. Lukija eläytyy tutkijoiden asemaan. Hän kokee, miten suunnattomia vaikeuksia tiedon tiellä oli, ja miten usein tutkimus päätyi umpikujaan, ottaakseen sitten dramaattisesti uuden suunnan. Tutkimus ei suinkaan merkinnyt sitä, että ruvetaan vain kokeilemaan. Sähköinduktion tutkijat viettivät viikkoja ja kuukausia eristämällä vaivalloisesti kuparijohdinta kietomalla sen ympärille ohutta silkkilankaa, joka taas saatiin purkamalla tutkijan vaimon alushametta. Valmiita eristettyjä johtoja kun ei kaupoissa ollut.

Kirjassa on siis joukko mysteerejä, jotka vähitellen ratkeavat. Miten hankalasti löydettiin sähkövirran ja magnetismin yhteys, tai miten vaikeaa virtaavan sähkön tutkimus oli, kun ei edes ollut olemassa sähkövirran tai jännitteen käsitettä, ja kun paristosta saatu sähkö oli laadultaan äärimmäisen vaihtelevaa.

Pari suomalaistakin on mukana. Jacob Nervander oli eräs varhaisia galvanometrin kehittäjiä, mutta hänen työnsä jäi julkisuudelta pimentoon, vaikka laite oli erinomainen. Saman kohtalon koki myöhemmin sinnikäs mutta huono-onninen modernin radioputken keksijä Eric Tigerstedt.

Kirjan aihe on rajattu tietyllä logiikalla, joka vähitellen valkenee. Optiikka on mukana, ja siihen on kyllä tietty peruste. Radio on tietysti mukana, samoin elektroniputki, mutta ei puolijohteita eikä tietokoneita. Se onkin järkevää koska se on ihan oma ja suuri maailmansa.

Kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko. Edellisen kerran suomeksi julkaistiin vastaava teos joskus 1920 luvun lopulla, saksalaisen professori Graetzin kuvitettu, paksu kirja, ytimekkäältä nimeltään "Sähkö". Siinä mukaan on rajattu radioaktiivisuus, muuten rajaus on jokseenkin sama - tuohon aikaan puolijohteita ja tietokoneita ei oikeastaan vielä ollutkaan.

Näiden kirjojen väliin jääkin sitten sitten usean sukupolven pituinen aukko, joka näin on kunniakkaasti täytetty.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Öljykaapelia ja erikoismiehiä

Pieni pala Suomen teollista kulttuuria. Ja Nokian teollisuushistoriaa. 1970-luvulla Egypti oli valjastamassa suurinta luonnonvaraansa Niiliä modernin energiatuotannon palvelukseen. Assuaniin tehtiin patoa ja voimalaa jotka maksoi Neuvostoliitto. Sen seurauksena Salmisaaressa tehtiin öljykaapelia padolle. Ja minä olin kesäteekkarina sitä tekemässä.

Teekkarien työ oli kaikilla mittareilla aivan pohjalla. On jotenkin kiinnostavaa, että monista teekkareista tuli sitten talouselämän johtohahmoja. No, tietävät ainakin miten talous toimii lattiatasolla. Sellutehtailla teekkarit pantiin nuohoamaan soodakattilaa, mutta tämä työ oli kuulemma mukavampaa. Käsittelimme armeerauskoneella puolivalmista, noin miehen reiden paksuista kaapelia. Kaapelin päälle oli puserrettu lyijyvaippa, ja valtavat kaapelikelat varastoitiin pihalle. Kun kaapelia alettiin armeerata eli sen päälle vedettiin monikerroksinen, teräsnauhoin vahvistettu suojavaippa, teekkarien tehtävä oli pestä pois suojana ollut asfalttilakka, jotta voitiin tarkastaa että lyijyvaippa oli virheetön. Lakka pestiin pois trikloretyleenin ja naftan seoksella. Päällämme oli raskaat kumiset suojavarusteet. Kaapeli purkautui hitaasti rullalta, me kastoimme rättejä ämpäreihin ja hankasimme ja hinkkasimme. Oli kuuma ja hiki virtasi.

Mutta homman hienous on tässä. Kaapelissa on kolme parin sentin paksuista kupariköyttä, joiden päälle kelataan paksu eriste ohuesta paperinauhasta, jota on kolmea väriä, punainen, sininen ja musta. Kolme tällasta johdinta kelataan yhteen, pannaan tyhjiökattilaan, ja kuumennetaan kaiken veden pistamiseksi. Kaapelissa on myös öljykanava ja päällä lyijyvaippa. Kun kaapeli on kuivattu, se täytetään öljyllä. On hyvin tärkeää, että mukaan ei pääse yhtään ilmakuplaa, koska ilma johtaisi korkeajännitteisessä kaapelissa läpilyöntiin ja räjähdykseen. Siksi kaapelin päässä on paineistetulla öljyllä täytetty tynnyri.

Kun kaapelia päällystetään, se ajetaan moneen kertaan koneen läpi kelalta toiselle. Jossain vaiheessa öljytynnyri pitää siirtää purettavasta kelasta vastaanottavan pään kelaan niin, että öljyyn ei pääse ilmaa eikä sen paine hetkeksikään laske. Muuten kallis kaapeli on pilalla ja se pitää romuttaa. Tätä vastuullista työtä varten oli erikoismies, joka ei koskaan tehnyt mitään muuta hommaa. Jyystimme kaapelia, metri kerrallaan, sen ajo päällystyskoneen läpi kesti aina muutamia tunteja. Sen ajan tuo erikoismies odotti vuoroaan. Hän oli pitkä hujoppi, joka seisoin öljyn kastelemassa suojapuvussaan, läpinäkyvällä visiirillä varustettu suojakypärä päässään, hiljaa huojuen, ja poltti ketjussa tupakkaa. Porukan arvion mukaan hän oli umpihumalassa. Kun hänen hetkensä tuli, hän otti salaperäisen työkalupakkinsa, irroitti tynnyrin, ja kiinnitti sen kaapelin toiseen päähän. Joskus hän joutui pulaan, kun liittimet eivät tahtoneet mennä paikoilleen tai niiden kierteet olivat vioittuneet, Silloin hän taisteli pitkään työkaluineen ja varaosineen öljyn suihkutessa ympäriinsä.

Mutta kaikki meni hyvin, ja kaapelit satiin valmiiksi. Assuanin voimala on kai toiminut ongelmitta. Ja Nokiastakin kasvoi maailmanluokan teollisuusyritys.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Nuo loistavat Väisälän pojat

Tichyn kiinnostus hulluihin tiedemiehiin heräsi, kun hän näki kirjan Väisälän tiedemiesveljeksistä. Lisää tällaista!

Akateemikko Olli Lehto on löytänyt mainion harrastuksen eläkepäivilleen. Hän on alkanut kirjoittaa tietokirjoja. Ja se toimii. Teksti on nautittavaa, asiantuntemus kohdallaan ja työ perinpohjaista.

Matemaatikko on varmaankin oikea henkilö kirjoittamaan loistavaista Väisälän veljeksistä. Insinööri olisi voinut olla vielä parempi, sillä nämä pojat olivat hieman oudosti tieteen reunassa kiinni. Oikeastaan Vilho ja Yrjö olivatkin enemmän insinöörejä.

Onneksi Suomen akateeminen maailma oli 1900- luvun alkupuolella niin suppea, että näille mainioille miehille löytyi tekemisen raamit, nykysuomessa heillä olisi paljon vaikeampaa. Väliäkös sillä, että he eivät tehneet asioita akateemisen standardin mukaan. Pienelle maalle on paljon tärkeämpää, että he olivat omalla alallaan erinomaisia, maailman parhaita, maailmankuuluja, ylivoimaisia.

Veljeksistä lahjakkain, Kalle, oli myös särmikkäin. Hän on arvoitus, sillä hänen tieteellinen luomisvoimansa hiipui. Silti hänkin teki enemmän kuin ne akateemiset mitättömyydet joita kirjassakin pöyörii veljesten jaloissa ja riesana. Vai löytyykö jostain kellariloukosta Kalle Väisälän salaiset kansiot...

Olli Lehto tekee todellista kulttuurityötä. Pitkää ikää hänelle.
(muista kirjoista kerron jahka ne ehdin lukea)

maanantai 31. elokuuta 2009

Arkimedeen suurin luku

Tichy kävi kansalliskirjastossa tutkimassa menneisyyden hulluja tiedemiehiä, eli Suomen tiedeakatemian tiedotteita 1800-luvun lopulta. Löysin muun muassa artikkelin, jossa oli kertomus Arkimedeen suuresta luvusta.

Antiikin ajan kreikkalaisten käsitys äärettömyydestä oli sumea. Yleisesti ajateltiin, että esimerkiksi jonkun saaren rantahiekassa olevien hiekkajyvästen lukumäärä on ääretön. Myös keskusteltiin siitä, kuinka monta hiekkajyvästä mahtuisi maapallon kokoiseen tilaan, ja lukumäärää pidettiin niinikään äärettömänä.

Kirjeessään kuningas Geodekselle Arkimedes esittää, että tuollainen luku on äärellinen. Hän myös osoittaa, millainen tuo luku on. Itse asiassa Arkimedes haluaa esittää suurimman mahdollisen luvun mikä ylipäätään voi olla olemassa. Tuo luku on suurimpaan mahdolliseen tilaan mahtuvien hiekkajyvästen määrä.

Suurin mahdollinen tila on pallo, jonka säde on etäisyys maan keskipisteestä kiintotähtien taivaankehään. Arkimedes ilmoittaa tietävänsä tuon etäisyyden, ja konstruoi sitten luvun sen esittämiseksi. Tuo etäisyys on 100 biljoonaa stadionia, mikä tekee vajaan valovuoden. En tiedä mistä Arkimedes oli saanut juuri tämän mitan päähänsä.

Jotta tällaisesta etäisyydestä voi edes puhua, pitää olla jokin keino kirjoittaa sitä kuvaava luku, ja kreikkalaisilla ei sellaista ollut, heidän lukujärjestelmänsä rajoittui käytännössä alle kymmenentuhannen kokoisiin lukuihin. Niinpä Arkimedes konstruoi tuon luvun, tavalla joka vastaa karkeasti omaa kymmenjärjestelmäämme. Saatuaan näin tuon luvun kirjoitettua Arkimedes laski sen avulla universumin tilavuuden ja siihen mahtuvien hiekkajyvästen määrän. Ja tämä luku on äärellinen, koska Arkimedes oli kirjoittanut sen täsmällisesti. Samalla se siis oli suurin mahdollinen luku.

Meidän merkintätavallamme Arkimedeen luvussa oli ykkönen ja 59 nollaa.

Mikä olisi Arkimedeen luku nykyfysiikan valossa? Kvanttifysiikan mukaan pienin mahdollinen tilavuus on ns. Planckin tilavuus. Suurin mahdollinen tilavuus taas on maailmankaikkeuden koko. Jakamalla se Planckin tilavuudella saadaan luku, jossa on numero seitsemän ja sen perässä 184 nollaa.

Matemaatikoille tämä ei ole yhtään mitään. HE eivät sanoisi sitä edes suureksi luvuksi. Lukuteorian tutkijat tuntevat kiinnostavia funktioita, joiden käyttäytymistä on vaikea tutkia. Se on säännöllistä hyvin suurille luvuille asti. Silti he etsivät keinoja tutkia niitä yhä suuremmilla luvuilla - ja nyt ollaan tekemisissä TODELLA suurien lukujen kanssa. Lisäksi on se kuuluisa "ääretön". Äärettömän käsite ei ole tästä maailmasta. Mutta  silti se on tavattoman hyödyllinen, suorastaan korvaamaton.

perjantai 28. elokuuta 2009

Leninin aivot - ja muidenkin

Kun Lenin kuoli, neuvostotiedemiehet tuskin malttoivat odottaa päästäkseen tutkimaan hänen aivonsa. Pitihän tällä maailmahistorian suurimmalla nerolla olla aivan ainutlaatuiset aivot. Pettymys oli sitten melkoinen. Leninin aivot olivat hyvin keskinkertaiset, ja ilmeisesti myös hänen sairautensa takia jossain määrin surkastuneet.

Tarina Einsteinin aivoista on sananlainen, ja sen logiikka näyttää myös olleen samanlainen. Itse asiassa Einsteinin keskinkertaista pienemmät aivot jossain vaiheessa myös varastettiin, tästä on kirjoitettu hauska kirjakin.

Minkä logiikan mukaan Einsteinin pitäisi olla niin ihmeellinen? Kun tutustuu suhteellisuusteorian taustoihin ja Einsteinin myöhempään elämäntyöhön, Einstein putoaa kuolevaisen tasolle. Myös yksityiselämässään hän osittautuu tavalliseksi ihmiseksi, kinnostavaksi, mutta ei välttämättä ihanteelliseksi. Toki Einstein oli ensi luokan fyysikko. Mutta ei hän nero ollut. Kukaan ei ole, ihmisillä vain on erilaisia kykyjä, eikä koskaan tiedä mitä niiden yhdistelmä saa aikaan.

Miksi ihmeessä me kaipaamme neroja ympärillemme, näitä Einsteineja, Kim il Jongeja, Maoja, Lenineitä ja Napoleoneja. Kun he putoavat jalustalta ja pääsemme tutkimaan sirpaleita, näemme että ne ovat vain savea.

Palataanpa vielä aivoihin. Kun Ivan Turgenjev kuoli (katso edellinen blogiteksti), hänelle tehtiin ruumiinavaus. Turgenjevin aivot painoivat noin kaksi kiloa! Harvalla ihmisellä on ollut niin suuria aivoja. Turgenjevin suuret aivot kehittelivät suuria tunteita, eivät fysiikan teorioita.

Anatole France oli ranskalainen kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin palkinto. Hänen aivonsa painoivat vain 800 grammaa. Hyvä kirjailija kumminkin, päätellen esimerkiksi siitä että joutui katolisen kirkon kiroamaksi.

Olen muuten nähnyt omat aivoni. Minulla epäiltiin kuulohermon kasvainta, ja tehtiin aivojen tietokonetomografia. Aivot näyttivät hyvin keskinkertaisilta....

Klassikoiden ikuinen lumo

On kai olemassa jonkinlainen klassikon määritelmä. Se on teos, joka vastustaa ajan hammasta. Lisäksi sen tulee tietysti olla lukemisen arvoinen, eli vahva elämys.

Tänä kesänä ollen testannut teoriaa. Venäläiset klassikot tuntuvat toimivan aina vaan. Nyt luin mm. Turgenjevin Metsämiehen muistelmat (väärä käännös, pitäisi olla metsämiehen muistiinpanoja tai merkintöjä!). Mikä ihanan kuulas ja vaikuttava teos!. Ja asia jota en ollut ennen huomannut, se on täynnä pinnan alla kuplivaa yhteiskuintakritiikkiä. Maaorjuuden lopettaminen sai liikkelle kuohunnan, Venäjä oli kuiin suuri painekattila, ja Turgenjevin aikana paine oli jo huolestuttava. Samalla kirjan pohjavireenä on valistuneen aateliston ja sivistyneistön huono omatunto, jota Turgenjev kuvaa hyvin satuttavasti. Hän oli molempia.

Gogolin kuolleet sielut oli myös edelleenkin yhtä huima. Gogolin aikana yhteiskunnallinen levottomuus ei vielä tunnu. Lukijan eteen aukeaa vanhan venäjän ihanuus ja kurjuus, jonka oloissa omituiset ihmistyypit kehittävät luonteensa kiemurat huikeisiin mittoihin. Ja entä ne fantastiset ruoat!

Gontsarovin Oblomovin kohdalla pitäisi vastaavaa ylistystä jatkaa.

Kuinka hirvittävän vereslihalla onkaan Kuprinin Kaksintaistelu. Soisin nykyajan kapiaisten lukevan sen.

Dostojevski taas hehkuu luomoavan maanisena, mutta teosten filosofis-uskonnollinen paatos sekä puuduttaa että kumisee tyhjyyttään. Niissä kohdassa pitää panna pikakelaus päälle.

Nuorista klassikoista luin Arkadi Gaidarin novelleja, Niiden herkkä tunnemaailma ja taitava lasten kuvaus valitettavast sotkeutuvat neuvostokitchiin, mutta onneksi hän on kirjoittanut huikeat pienet mestariteokset "Sininen kuppi" ja "Rumpalin tarina". Edellinen liikuttaa, jälkimmäisessä lapsen tarina järkyttää. Ne ovat maailmankirjallisuutta.

Mutta sitten vanhaan Eurooppaan ja Saksaan. Luin uudelleen Nobelilla kruunatut Heinrich Böllin Turvaverkon ja Grassin Peltirummun. Jokin kumma siinä on, että näitä ei enää kertakaikkiaan voi lukea. Ajan hammas on nakertanut ne jo murusiksi. Jäljelle jäi vain teennäistä koketeerausta.

Kumma juttu!

perjantai 14. elokuuta 2009

Tuntematon pilotti Pirx

Suomalaisen, usein omituisen kustannuspolitiikan ansiosta Stanislaw Lemin ehkä syvällisin ja tunnetuin hahmo Pilotti Pirx on meille kokonaan vieras. Englanninkieliset käännökset voi toki tilata netistä.

Pirx kuuluu Lemin varhaiseen kauteen. Pirx edustaa jonkinlaista filosofista realismia. Pirx-tarinoista puuttuu kokonaan Lemille niin tyypillinen fantasia ja ironia. Hän on täysin erilainen hahmo kuin kolleegansa Ion Tichy.

Pirxin uraa nuoresta avaruuskadetista konkaripilotiksi seurataan kahdessa novellikokoelmassa: "Tales of Pirx the pilot" ja "More tales of Pirx the pilot". Pirx riisuu avaruusmatkailun kokonaan kaikesta scifi-glamourista ja seikkailuista. Avaruuspilotit ovat raskasta työtä tekeviä rahtilaivan kippareita, vanhoilla päivillään säteilyn kärventämiä ja kyynisiä. Uransa aikana Pirx joutuu tekemisiin brutaalin koulutukseen, tappavan ympäristön, omituisten tiedemiesten, reistailevien, kolhiintuneiden avaruusalusten ja ahneiden varustamojen kanssa.

Voisi luulla että Lemin hyperrealismi on raskasta tai tylsää. Mutta sitä se ei ole. Pirx on kirkas hahmo, viattomuudessaan kuin Dostojevskin ruhtinas Myskin. Hän ei ole mikään sankari, vaan "aivan tavallinen kaveri" - ilmaus jota hän syvästi inhoaa. Vaikka hän läpäisee pilottikurssin huijaamalla teoriakokeessa, hänestä tulee ensi luokan pilotti - koska hän on vakavissaan. Pirxin tarinat säteilevät arjen sankaruutta ja elämän ihmeellisyyttä.

perjantai 31. heinäkuuta 2009

Miksi Tichy

Nimimerkki on kunnianosoitus Stanislaw Lemille. Kirjoittaja tuntee sympatiaa tätä hahmoa kohtaan, joka on eräänlainen moderni renessanssihahmo. Ion Tichy on monipuolinen, laajasti asioista kiinnostunut herrasmiesastronautti, ja niin sanoitusti monessa liemessä keitetty. Erityisesti hän pitää hulluista tiedemiehsitä ja hulluista insinööreistä. Kirjoittaja jakaa Tichyn kiinnostuksen. Toisaalta Tichy osoittaa kevyttä elämänasennetta ja ironian tajua.

Puolalainen Stanislaw Lem(1921-2006) on vanhan koulukunnan miehiä, ja kirjoitti ehkä nykynmakuun turhan raskaasti ja perinpohjaisesti. Hän aloitti sosialistisesti värittyneestä hard core science fictionista, mutta alkoi pian ottaa etäisyyttä sekä politiikkaan että itse science fiction genreen. Toisaalta hän alkoi pian suunnata kriittisen katseensa laajemmin, koko tieteen, kulttuurin, ihmisyyden ja yhteiskunnan kenttään. Suurten ja arvostettujken romaaniensa (mm. Voittamaton, Eeden, Solaris) vastapainoksi syntyi mm. hirtehisen hauskassa Tähtipäiväkirjoissa dedbytoinut astronautti Ion Tichy. Lem liitti kirjoihinsa myös filosofiosesti sävytetyn fantasian, ja pidän kovasti hirvittävän hauskasta Kyberias- kirjasta.

Lem piti tietonsa ajan tasalla. 60-luvun Leningradissa toiminut professorituttavani kertoi, kuina Lem oli tullut heidän instituuttiinsa keskustelemaan kollektiivisista automaateista. Tulos näkyy kirjassa Voittamaton. Hän oivalsi varhain monet teknologian mahdolisuudet, kuten elämän pidentämisen keinotekoisten elinten avulla ja virtuaalitodellisuuden eri variaatiot - jopa virtuaaliseksi on esitelty. Lem oli myös tavattoman kiinnostunui tieteestä, ja on kirjoittanut aiheesta myös vakaavia teoksia. Toisaalta hän näki myös tieteen monet pimeät puolet. Perfect vacuum on täysin vakuuttavasti kirjoitettua täydellistä hölynpöälyä - tehty kauan enne Sokalin tunnettua huijausartikkelia.

Lemin tuotanto on rikas ja ristiriitainen, kuten myös hän itse. Tultuaan nimetyksi Amerikan science fiction kirjoittajien kunniajäseneksi hän suututti valitsijansa ilmoittamalla yksikantaan että scifi on hölynpölyä.

Tichy edustaa ehkä selväpäisintä tapaa yrittää suhtautua maailmaan. Fantasiaa, mielikuvitusta, tietoa, vakavia pyrkimyksiä, ja ironian tajua. Tichy on hyväuskoisempi, suorempi ja vähemmän kyyninen kuin Lem itse. Ehkä hän halusi olla Tichy.

Ja vielä yksi kertomus. Istuin lentokoneessa matkalla Suomeen, ja luin Washigtonista saalistamaani Lemin kirjaa. Hyvin vihainen puolalainen nainen tuli puhumaan minulle. Hän ilmoitti että minä en saa lukea kirjaa koska se on tylsä ja huono. Sanoin että olen eri mieltä. Silloin hän sanoi: etkö sinä nyt tajua että meidän piti lukea Lemiä koulussa!