sunnuntai 28. elokuuta 2011

Jaakobin tiellä

Televisiossa on taas esitetty suomalaista dokumenttia Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. En katsonut, vaikka olen itsekin tuon vaelluksen tehnyt. Osasin varoa - joitain vuosia sitten tehtiin vastaava ohjelma, ja se jätti ikävän jälkimaun. Ohjelman tuottajalla ja toimittajilla oli kai näkemys, mitä ihmisen pitää siellä kokea ja ajatella. Ja pahinta oli, että ohjelmassa esiintyneet pyhiinvaeltajat oli saatu uskomaan tuohon samaan ideaan. Joka oli minusta - ja vaimosta - kokonaan väärin.

Mikä saa sellaisen ihmisen osallistumaan pyhiinvaellukseen, joka ei ole uskonnollinen, ja joka suhtautuu uskontoihin jopa varauksellisesti? En osaa sanoa. Eräs "syy" oli, että täytin vaelluksen aikana 50 vuotta, ja halusin välttää tähän tapahtumaan liittyvät velvollisuudet ja seremoniat. Mutta moni ihminen täyttää 50, eikä silti lähde Jaakobin tielle. Joten syy ei kelpaa.

Itse asiassa tämä ajatus vaivasi meitä matkan alussa. Onko meillä "oikeus" osallistua tähän matkaan? Mutta olimme ennakkoluuloisia. Osoittautui. että pieni osa pyhiinvaeltajista on hyvin uskonnollisia, mutta enemmistö on kuitenkin ns. tapakristittyjä tai ei-uskonnollisia, ja olipa mukana myös kristillisen kasvatuksen saanut muslimi. Hänenkin kanssaan ystävystyimme. Ihmiset puhuivat motiiveistaan ja ajatuksistaan mielellään, ja lopulta ymmärsimme, että ei ole eroa uskovan ja ei-uskovan välillä.

Entä mitä meille tapahtui vaelluksen aikana? Emme tulleet uskoon. Emme muuttuneet toisiksi ihmisiksi. Emme löytäneet sisäistä rauhaa. Silti muistelemme vaellusta edelleen eräänä elämämme kohokohdista. Jos kuvaisin tuota kokemusta mahdollisimman rehellisesti, tekisin sen näin. Meistä tuli oikeita pyhiinvaeltajia - sitä emme olisi ikinä aavistaneet. Koimme kuuluvamme yhteisöön, joka oli avoin, positiivinen ja suvaitseva. Jaoimme saman kokemuksen niiden kanssa, jotka ovat yli tuhannen vuoden ajan vaeltaneet samalla tiellä. Ja usein jaoimme ruokammekin. Aika ja suunnitelmat menettivät merkityksensä, matkan vaivat ja matkan jatkuminen olivat itsestään selviä. Jalan vaeltajasta tulee osa luontoa ja historiaa. Vielä pitkään Suomeen palattuamme tuntui oudolta, ettei aamulla voinut heittää reppua selkään ja tarttua vaellussauvaan.

Ei siis mitään huippuelämyksiä, vaan arkea, jonka malli tulee aikojen takaa. Mutta siitä huolimatta, edelleenkin pystyn palauttamaan mieleeni yli 50 pyhiinvaeltajatoveria, heidän ulkomuotonsa, heidän luonteensa, heidän kohtalonsa. Oli aivan ainutlaatuista kokea, hyvin fyysisesti, että hitaasti vaeltamalla pääsee pidemmälle kuin työelämän kiivaasti pyörivää polkuratasta polkemalle. Mutta aina vain tärkeämmältä tuntuu tämä ymmärrys: ei ole eroa uskovalla ja ei-uskovalla.

En ole kertonut tässä mitään Espanjan pyhiinvaelluksen taustoista, enkä oikeastaan edes siitä, mitä me siellä todella koimme. Kiinnostunut lukija voi tutustua matkapäiväkirjaamme. Sen voi ahmia tai selailla, mutta parasta olisi lukea sitä rauhallisesti ja kiirehtimättä, vaikkapa yksi luku päivässä.

maanantai 22. elokuuta 2011

Moskova 1991 ja historian loppu

Lehdistö on muistellut Neuvostoliiton vallankaappausta elokuussa 20 vuotta sitten. Se sinetöi lopullisesti erään maailmanjärjestyksen päättymisen. Tiedämme, mitä siitä seurasi, mutta varmaankaan emme tiedä, miksi niin tapahtui. Julkinen sana etenee tapauksesta toiseen, kriisistä toiseen, henkilöstä toiseen. Historianselityksemme rakentuu tällaisista palasista. En tiedä, miksi niitä tulisi nimittää. Ikoneiksi, metaforiksi, lyhyiksi, tunnevoimaisiksi välähdyksiksi kuvia, ääniä, kasvoja, sanoja, lauseita, käsitteitä.

Pinnallistuuko aikamme? Rakennammeko analyysimme pikakuvien ja nopeasti lyötyjen leimojen varaan. En osaa sanoa. Luin kesälukemiseksi Plutharkoksen "suurien miesten elämänkertoja", nuo miehethän olivat sellaisia kuin Julius Caesar, Aleksanteri suuri, Antonius, Brutus, Perseus.... Enkä ollut vakuuttunut. Ehkä aikanaan historianselitys rakentui hieman järeämmistä ja harvalukuisemmista palikoista - mutta nuo palikat ovat kyllä varsin epäilyttäviä.

Median analyysi vaikkapa Neuvostoliiton hajoamisesta perustuu tiettyihin oletuksiin poliitikkojen persoonista ja kansainvälisen politiikan voimasuhteista. Mutta se kuva, että esimerkiksi Neuvostoliitto olisi hajonnut ulkovaltojen painostuksen takia tuntuu oudolta. Onhan siinä kuvassa joku totuuden siemen, mutta on helppo huomata, että itse asiassa sekä USA että suuret Euroopan maat yrittivät pikemminkin pitää Neuvostoliiton kasassa, lähes loppuun asti.

Ajatellaanpa asioita hieman toisin. Ne olosuhteet, joiden puitteissa politiikkaa tehdään, syntyvät hyvin suurten ihmisjoukkojen toiminnan tuloksena. Enkä tarkoita nyt äänestäjiä vaalikarjana, vaan ihmisiä, jotka rakentavat yhteiskunnan aineellista ja kulttuurista perustaa. Tiedemiehet, insinöörit, liikemiehet, lääkärit, taiteilijat ja kirjailijat - ja laajemmin ottaen kaikki vakavat ammatti-ihmiset - liikkuvat rakenteissa ja verkostoissa, jotka eivät noudata maantieteen rajoja, kansallisia rajoja tai kielirajoja, eivätkä ne myöskään piittaa niistä ajatuskarsinoista, joihin poliitikot yrittävät ajaa kuviteltuja kannattajiaan. Pikemmin asia on päinvastoin, nuo ihmiset, käytäntöjen sankarit, ikään kuin suodattuvat rakennettujen muurien, esteiden, suljettujen ovien läpi.

En väitä, että nämä toimeliaat ihmiset olisivat kokonaan immuuneja ennakkoluuloille. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ainakin joskus he sanovat EI. Kylmä sota ja ydinasevarustelu olivat niitä asioita joille sanottiin ei, tai pikemminkin, niistä ei piitattu, ne jätettiin huomiotta. Kunnes äkkiä ne harvat mutta mahtavat ihmiset, joille ne edelleen olivat tärkeitä, huomasivat olevansa yksin.

Minulle on tullut sellainen tunne, että ollessani mukana, omalla vähäisellä panoksellani, tutkimusmaailmassa ja kansainvälisissä avaruusohjelmissa, tuo maailma paljastui minulle. Ja pidin siitä. Kerron siitä ehkä myöhemmin lisää.

Elokuussa 1991, Moskovassa, maailma seisahtui - ja alkoi kulkea uuteen suuntaan. Mutta niin kuin tiedämme, historia ei loppunut. Tuli uusia ideologioita, valtapoliittisia ideologioita, uskontoon verhoiltuja ideologioita - ja finanssipoliittisia ideologioita. Pahoja asioita tapahtui edelleen. Ja tapahtuu.

Olisiko jotain yhtä kauheaa kuin kylmä sota? Jotain sellaista, jolle nuo toimen ihmiset sanovat EI? Jotain pakkoa, josta on pakko olla piittaamatta? Ehkä sellainen asia todella saa ihmiset taas kerran verkottumaan ja suodattumaan. Minusta sellainen asia todella on näkyvissä: ihmiskuntaa uhkaava ekologinen kriisi ja resurssikriisi. Vaikka juuri nyt lähestymme sitä jotenkin kierosti, finanssikriisien kautta.

maanantai 15. elokuuta 2011

Ennustiko science fiction tulevaisuuden, jossa elämme ?

Science fiction eli tieteiskirjallisuus käsittelee yleensä tulevaisuutta. Tämän kirjallisuuden katsotaan syntyneen tunnistettavana ja omaleimaisena genrenä 1800-luvun Euroopassa, viktoriaanisena aikana, teknologisen edistyksen laukatessa rajusti eteenpäin ja suuren optimismin vallassa - vaikka kirjailijat ja runoilijat ovat toki aina pohtineet myös tulevaisuutta. Mutta nimenomaan tieteen ja teknologian edistys tuotti tieteiskirjallisuuden tuntemassamme muodossa. Merkkipaaluja olivat muun muassa Mary Shellyn "Frankenstein" ja R. L. Stevensonin "Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde", ja H.G. Wells toi mukaan modernin scifin kestoteemat: aikakoneet ja vihamieliset avaruusoliot. Ehkä syvimmät jäljet jätti kuitenkin Jules Verne, sillä hänen teoksensa ennustivat nerokkaalla tavalla tulevaisuuden keksintöjä.

Tieteiskirjallisuus tarjosi kansanomaisia visioita teknologian potentiaalista. Kirjoissa teknologiaa sovellettiin lähes kaikkeen mahdolliseen, ei siksi, että se olisi hyödyllistä, vaan sen itsensä vuoksi, koska se on mahdollista. Yhdysvalloissa tieteiskirjallisuus hylkäsi pian valistamisen idean, ja omaksui rajaseutujen valloituksen ja kolonialismin teemoja. Kioskiviihdeperinteen, "pulp fiction" suunnan rinnalla kehittyi ja jäi vaikuttamaan myös filosofinen suuntaus, joka sovelsi tieteiskirjallisuuden keinoja ja näkökulmia yhteiskunnallisten ja psykologisten ongelmien käsittelyyn. Perinteistä tieteiskirjallisuuden valistussuuntausta jäi edustamaan "hard core" - suuntaus, tiedespekulaatiot, joihin erityisesti moderni fysiikka on viime aikoina tuottanut runsaasti uutta materiaalia.

Tieteiskirjallisuus kiinnostaa myös teknologian tutkijoita ja tulevaisuuden tutkijoita. Ennustaako se todella tulevaisuutta, ja kannattaako scifiä siis lukea sillä silmällä? Olen ollut hieman skeptinen. Noin yleisesti ottaen, scifi- kirjailijat ovat erehtyneet karkeasti. Avaruustoiminnan kehitys on yliarvioitu täysin, ja toisaalta 1950-1970 luvun scifi on laiminlyönyt lähes totaalisesti sellaiset meille tutut asiat kuin henkilökohtaiset tietokoneet, matkapuhelimet ja satelliittinavigaattorit. Tämä on raskauttavaa, ja vie uskon scifin näkemyksellisyyteen. Scifi ei siis käsittele objektiivisesti yhteiskuntaa, tulevaisuudesta puhumattakaan. Pikemminkin se on genreksi jalostuttuaan yhä enemmän omaan itseensä viittaava ja itseään kommentoiva kulttuurin ala. (ks. Gernsbackin jatkumo)

Ehkäpä scifin vaikutus, viehätys ja lumo onkin toisaalla: se on kaikista kirjallisuuden lajeista se, joka käsittelee ennakkoluulottomasti yhteiskunnallisia, sosiaalisia, psykologisia, filosofisia ja moraalisia teemoja. Erityisesti moraalia on vaikea lähestyä kirjallisuuden keinoin, siitä tulee vain typerää paasaamista. Mutta scifi onnistuu siinä loistavasti, vieraannuttamalla näyttämön ja toimijat.

Entä miten science fiction ennusti internetin ja sen, mitä siitä seuraa? Asiaa tekee mieli pohtia, koska internet vaikuttaa elämäämme monin tavoin, eikä kukaan oikein osaa arvioida, miten tämä kaikki päättyy. Varhaisessa scifissä internetin kaltainen idea esiintyy satunnaisesti. Tekee mieli mainita Osmo Ilmarin "Planeetta Logos" vuodelta 1959. Siinä planeetan asukkailla, tai oikeastaan sen yläluokalla, on jatkuva langaton yhteys planeetan keskustietokoneeseen, johon kaikki tieto on kerätty, siis eräänlaiseen wikipediaan.

Sitten saadaankin mennä vuosikymmeniä eteenpäin. Amerikkalaiset tieteiskirjailijat, ennen kaikkea Bruce Sterling ja William Gibson loivat 1980-luvulla kokonaan uudenlaisen yhteiskunnallisen vision: kyberpunkin. Tässä visiossa yhteiskunta on kokonaan verkotettu ja kontrollin läpitunkema. Valtio ja poliittinen valta ovat samalla kadonneet merkityksettöminä, todellista valtaa käyttävät suuryritykset ja järjestäytyneet rikollisliigat. Poliittista kontrollia ei edes tarvita, koska ihmiset ovat täysin riippuvia teknologiasta. Ainoastaan huippukyvykkäät hakkerit voivat toimia yksilöllisesti ja anarkistisesti.

Kyberpunk tarjosi roolimallin hakkereille, ja ennusti internetin leviämisen maailmanlaajuiseksi resurssiksi. Mutta osuiko ennustus synkkyydessään oikeaan? Tiedämme, että internet, tai oikeastaan sen näkyvä osa, www, rakennettiin täysin toisenlaisella periaatteella. Internet kehitettiin yliopistomaailmassa, ja sen filosofia rakentuu akateemisen vapauden periaatteelle. Verkko on avoin kaikille käyttäjille, ja sen hallintaa ja kehittämistä johtavat vapaaehtoisten asiantuntijoiden muodostamat työryhmät. Verkkosovellusten rakentamiseen käytettävät ohjelmat ovat suurelta osin niin sanottua avointa koodia. Se tarkoittaa, että ohjelmien olennainen osa eli lähdekoodi on julkaistu. Periaatteessa kuka tahansa voi muokata ohjelmia edelleen, tai kehittää niiden pohjalta uusia ohjelmia. Niinpä internet loi vapauden maailman, joka oli monessa suhteessa erilainen kuin Gibsonin synkät visiot.

On kuitenkin väärin väittää, että internetin periaatteet ja tekniset ratkaisut olisivat luoneet sellaisen tietoyhteiskunnan prototyypin, joka olisi jostain objektiivisista syistä immuuni totalitarismille. Sen sijaan internet tuotti uudenlaisen yhteiskuntautopian - ja tällä asialla on paljonkin merkitystä. Internet tarjoaa tavattoman suuren määrän vapaasti saatavaa tietoa, ja jokaisella on myös mahdollisuus tuottaa ja levittää tietoa. Internetin metafora on niin vetovoimainen, ja sen taloudellinen potentiaali on niin valtava, että näitä kansalaisen periaatteellisia oikeuksia tietoon ei ole lähdetty vakavasti rajoittamaan juuri missään - Kiinaa ja Pohjois-Koreaa lukuunottamatta.

Science fiction- kirjallisuus on kuvannut oivaltavasti myös teknologista avoimuuden ja vapauden utopiaa. Iain M. Banksin teoksissa "kulttuuri" edustaa teknologista yhteiskuntaa, joka takaa jäsenilleen äärimmäisen vapauden, jonka takeena ovat lähes rajattomat tekniset resurssit ja kaiken kattava tietoverkko. Yhteiskuntaa voitaisiin sanoa teknokommunismiksi. Banksin visiossa resurssien yltäkylläisyys takaa, että kulttuurin jäsenet eivät lähde kilpailemaan keskenään. Sen sijaan he elävät eräänlaisessa suvaitsevassa hedonismissa: he nauttivat sosiaalisesta yhdessäolosta, ja kehittävät omaperäisiä elämäntyylejä, yhteisöjä ja alakulttuureja. Tällaisen yhteiskunnan kontrolli olisi luultavasti ylivoimaista mille tahansa ihmisten hallinnoimalle poliittiselle järjestelmälle, mutta se on ainakin periaatteessa mahdollinen teknologian avulla. Niinpä kulttuurin ytimenä on laskentakyvyltään ylivertainen ja tietoisuuden tason saavuttanut tekoäly, ja sen apuna kaikkialle ulottuva langaton tietoverkko.

Nykyaikainen teknistynyt yhteiskunta näyttää kehittyvän sekä Gibsonin että Banksin utopioiden suuntaan. Tietoliikenteen, tietokoneiden ja internetin voimakkaan kehityksen myötä mahdollisuudet kontrolliin ovat parantuneet valtavasti. Erityisen paljon ovat lisääntyneet resurssit ihmisiä koskevan tiedon keräämiseen. Samaan aikaan yksityisen kansalaisen tasolle menevä valvonta on yleistynyt. Kaupunkien julkisia alueita valvoo nopeasti kasvava määrä kameroita. Eräät valtiot seuraavat kattavasti kansalaistensa sähköistä viestintää. Puhelimet ja mobiilit medialaitteet tuottavat jatkuvasti tietoa kantajansa sijainnista. Kansalaiset syöttävät myös itse verkkoon lisääntyvässä määrin itseään koskevaa tietoa. Siitä huolimatta nykyisen internetin rakenneperiaate näyttää ainakin toistaiseksi muodostavan tehokkaan vastavoiman kasvavien teknologisten resurssien uhkakuville.

(Tämä luku on lyhennetty ja muokattu jakso uudesta kirjastani, joka toivottavasti saadaan pian lukijoiden ulottuville.)