Jaakobin tiellä

Televisiossa on taas esitetty suomalaista dokumenttia Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. En katsonut, vaikka olen itsekin tuon vaelluksen tehnyt. Osasin varoa - joitain vuosia sitten tehtiin vastaava ohjelma, ja se jätti ikävän jälkimaun. Ohjelman tuottajalla ja toimittajilla oli kai näkemys, mitä ihmisen pitää siellä kokea ja ajatella. Ja pahinta oli, että ohjelmassa esiintyneet pyhiinvaeltajat oli saatu uskomaan tuohon samaan ideaan. Joka oli minusta - ja vaimosta - kokonaan väärin.

Mikä saa sellaisen ihmisen osallistumaan pyhiinvaellukseen, joka ei ole uskonnollinen, ja joka suhtautuu uskontoihin jopa varauksellisesti? En osaa sanoa. Eräs "syy" oli, että täytin vaelluksen aikana 50 vuotta, ja halusin välttää tähän tapahtumaan liittyvät velvollisuudet ja seremoniat. Mutta moni ihminen täyttää 50, eikä silti lähde Jaakobin tielle. Joten syy ei kelpaa.

Itse asiassa tämä ajatus vaivasi meitä matkan alussa. Onko meillä "oikeus" osallistua tähän matkaan? Mutta olimme ennakkoluuloisia. Osoittautui. että pieni osa pyhiinvaeltajista on hyvin uskonnollisia, mutta enemmistö on kuitenkin ns. tapakristittyjä tai ei-uskonnollisia, ja olipa mukana myös kristillisen kasvatuksen saanut muslimi. Hänenkin kanssaan ystävystyimme. Ihmiset puhuivat motiiveistaan ja ajatuksistaan mielellään, ja lopulta ymmärsimme, että ei ole eroa uskovan ja ei-uskovan välillä.

Entä mitä meille tapahtui vaelluksen aikana? Emme tulleet uskoon. Emme muuttuneet toisiksi ihmisiksi. Emme löytäneet sisäistä rauhaa. Silti muistelemme vaellusta edelleen eräänä elämämme kohokohdista. Jos kuvaisin tuota kokemusta mahdollisimman rehellisesti, tekisin sen näin. Meistä tuli oikeita pyhiinvaeltajia - sitä emme olisi ikinä aavistaneet. Koimme kuuluvamme yhteisöön, joka oli avoin, positiivinen ja suvaitseva. Jaoimme saman kokemuksen niiden kanssa, jotka ovat yli tuhannen vuoden ajan vaeltaneet samalla tiellä. Ja usein jaoimme ruokammekin. Aika ja suunnitelmat menettivät merkityksensä, matkan vaivat ja matkan jatkuminen olivat itsestään selviä. Jalan vaeltajasta tulee osa luontoa ja historiaa. Vielä pitkään Suomeen palattuamme tuntui oudolta, ettei aamulla voinut heittää reppua selkään ja tarttua vaellussauvaan.

Ei siis mitään huippuelämyksiä, vaan arkea, jonka malli tulee aikojen takaa. Mutta siitä huolimatta, edelleenkin pystyn palauttamaan mieleeni yli 50 pyhiinvaeltajatoveria, heidän ulkomuotonsa, heidän luonteensa, heidän kohtalonsa. Oli aivan ainutlaatuista kokea, hyvin fyysisesti, että hitaasti vaeltamalla pääsee pidemmälle kuin työelämän kiivaasti pyörivää polkuratasta polkemalle. Mutta aina vain tärkeämmältä tuntuu tämä ymmärrys: ei ole eroa uskovalla ja ei-uskovalla.

En ole kertonut tässä mitään Espanjan pyhiinvaelluksen taustoista, enkä oikeastaan edes siitä, mitä me siellä todella koimme. Kiinnostunut lukija voi tutustua matkapäiväkirjaamme. Sen voi ahmia tai selailla, mutta parasta olisi lukea sitä rauhallisesti ja kiirehtimättä, vaikkapa yksi luku päivässä.