Kanerva-paradoksi, lahjontaparadoksi ja johtajaparadoksi

Tuli kuultua radiosta Ilkka Kanervan haastattelu. Se oli piinallinen ja varsin paljastava. Kanerva pitää itseään hyvin tärkeänä ja vaikutusvaltaisena henkilönä. Niinpä Kanervalle järjestetyt häpeämättömästä imartelusta koostuneet syntymäpäiväkekkerit (joita Kanervan mukaan ei sellaisiksi saa sanoa) menivät varmaan ainakin yhdelle ihmiselle suoraan sydämeen. Kanerva on myös ammattitaitoinen. Hän katsoi haastattelussa olevansa poliittisen vaikuttamisen asiantuntija, ehkä yksi Suomen parhaista. 

Hyvä niin. Mutta mitä ihmettä tapahtuikaan, kun haastattelija käänsi puheen lahjustuomioon. Koko komeus katosi maan rakoon, ja Kanerva suorastaan parahti: ”Enhän minä millään voi niihin asioihin vaikuttaa”. Tämä paradoksaalinen, tervettä järkeä uhmannut haastattelu on toki ymmärrettävissä. Olen taipuva uskomaan, ettei Kanerva sisimmässään koe tehneensä väärin. Hän on tunneihminen, ja tunne puhuu ihmiselle totuuden kieltä. Ja oikeastaan vielä tarkemmin sanottuna: myös looginen ajattelu on tunneajattelua. Siksi se tuntuu aivan samalta kuin ei-niin-looginen ajattelu. Moderni kokeellinen käyttäytymistiede on vahvistanut asian monin eri tavoin. 

Niinpä niin. Suomessa lahjonta on kohusta huolimatta satunnaista. On myös vallalla käsitys, että pelkkä lahjoman tai muun edun vastaanottaminen ei riitä osoitukseksi korruptiosta. Pitäisi myös osoittaa, että lahjonta on vaikuttanut päätöksentekoon. Voi pyhä yksinkertaisuus! Näinkö viattomia todella olemme? Mutta rehellisesti: en ole koskaan kuullut että yksikään poliitikko perustelisi päätöksiään saamillaan lahjuksilla, enkä usko että tällainen tapa yleistyisi tulevaisuudessakaan. Joten iloitkaamme naiiviudestamme, mutta ottakaamme käyttöön korruptoituneemmista maista tuttu periaate: lahjuksen vastaanottaminen on aina rikos. Niin kuin on myös sen tarjoaminen. 

Suomessa omaksuttiin aikanaan tsaarin Venäjän hallintotavasta eräs lahjontaa hillitsevä periaate. Nimittäin se, että virkamiehille maksettiin kelpo palkka, ja virkamiesura oli hyvin arvostettu. Näin ainakin korkeammilla virkamiehillä ei ollut niin suurta houkutusta leventää leipäänsä lahjuksilla. Ja tästä saammekin aasinsillan nykyaikaan. Eli ehkäpä viime vuosina meilläkin yleistynyt talouselämän toimitusjohtajaportaan kaikki järjen rajat ylittävä ja kaikilla mittareilla kohtuuton palkitseminen palvelee samaa asiaa. Se tekee johtajistamme korruptoitumattomia. 

Kuten uutisia seuranneet ovat havainneet, näin ei näytä olevan. Mutta korruptio on hieman eri näköistä. Johtajien kovasta palkkatasosta johtuen suorat lahjukset kasvaisivat ylettömiksi ja alkaisivat herättää huomiota. Siksi kai on siirrytty erilaisiin suhmurointeihin, kuten asuntokaupat, osakejärjestelyt, konsulttipalkkiot ja hyvätuottoiset hallituspaikat. Mutta edelleen jää arvoitukseksi, miksi huimia palkkoja ja etuja maksetaan. Jotta asia alkaisi aueta, avataan hieman niin sanottua johtajaparadoksia.

Johtajaparadoksilla tarkoitan ristiriitaa johtajien statuksen ja heidän todellisten tekojensa ja kapasiteettinsa välillä. Lisäksi näyttää siltä, että johtajien kytkös heidän johtamiinsa organisaatioihin on oudon heikko. He eivät aina näytä tuntevan kovinkaan hyvin johtamiaan yrityksiä tai edes niiden tuotteita. Usein johtaja tulee kokonaan toiselta toimialalta, takana voi olla useita varsin lyhyitä työsuhteita, ja uudelta johtajalta odotetaan tuloksia jopa jo puolessa vuodessa.

(Nyt on tietenkin kyse nimenomaan toimitusjohtajatasosta. Menestyneissä firmoissa on toki liuta alempaa johtajistoa joka on todella pannut prosessit, tuotteet ja osaamisen kohdalleen – ja sehän on usein vuosikymmenen työ...).

Ratkaisu johtajaparadoksiin onkin, että toimitusjohtajien (TJ) työmaata on järjestellä asioita firman ulkopuolella, heidän työtovereitaan, vertaisiaan ja usein vastustajiaankin ovat toiset TJt. Ei TJn tarvitsekaan olla mestari oman firmansa asioissa. Hänen resurssinsa on vertaisverkko, jota aletaan luoda jo oikeassa koulussa, oikeassa yliopistossa ja oikeilla kursseilla.

Ei mitään pahaa tässä. Paitsi että tuo veljeskunta on onnistunut luomaan myös järjettömän palkitsemisjärjestelmän, joka uhkaa levitä myös muuhun johtajistoon ja julkiseen hallintoon. Ehkä hallitusten kannattaa miettiä, mistä oikeasti kannattaa maksaa ja miten paljon. Ja ehkä joskus tulevaisuudessa ihmetellään tämän erikoisen ammattikunnan saavuttamaa asemaa.