Aliarvostettu Aleksis ja Taaborinvuoren hyvä ihminen

Tässäpä nyt seuraa kirjoitus, joka ei ole lainkaan ajankohtainen – tai sitten se on aina ajankohtainen. Aihe tuli mieleeni, kun näin, että televisiossa esitetään ties monettako kertaa uusittu elokuva Aleksis Kiven Nummisuutareista. 

Aleksis Kivi on arvostetuin kirjailijamme. Ja samalla myös vähiten arvostettu. Myönnämme kernaasti, että Kivi oli ikäänkuin Suomen Cervantes. Samalla hän oli poliittinen hahmo, suomalaisuutta ajavien keulakuvakseen nostama. Hän todella osoitti, että suomen kieli on kulttuurisesti tasa-arvoinen. Kummallista ja vähän tunnettua on, että juuri Kiven aikana Suomen ruotsalaistaminen – siis ruotsinkielistäminen - oli saavuttanut kaikkien aikojen huippunsa. Kiven ajan suomalaisuusliikkeestä alkoi käänne, jota keisari Aleksanteri II onneksemme vauhditti vuoden 1863 kieliasetuksella. Asetus teki suomen kielestä vihdoinkin tasa-arvoisen kielen ruotsin rinnalle.

Mutta kuinka moni todella on lukenut Kiven pääteosta Seitsemää veljestä nautinnokseen? Uskon että ongelmana on kouluissa tehdyn pakkosyötön ohella kirjassa käytetty vuorosanarakenne. Se rikkoo romaanimuodolle tyypillisen huolellisesti rakennettujen lauseiden jatkumon. Se on vahinko, sillä Kiven lause on todella kaunis. Nykyinen romaanimuoto on tietysti kulttuurinen tottumus, ja valitettavasti Kiven dialogityyli ei tullut tavaksi. Tunnustan kuitenkin itse nauttineeni suuresti Seitsemän veljeksen lukemattomista ihanuuksista. Mutta nyt en kirjoita niistä.

Muuten, kulttuurin pakkosyöttö ei ole vain suomalainen erikoisuus. Italialainen tuttava kertoi, että heidän kouluissaan pakkoluetaan Danten Jumalaista näytelmää. Otan osaa, se on rankka paketti. Olen nimittäin lukenut teoksen itse, vajaa 15 000 yksitoistatavuista säettä kahtena rinnakkaisena käännöksenä tekee säväyksen.

Mutta takaisin Nummisuutareihin. Se on pinnallisesti katsoen vihattava teos, ja erityisesti elokuvaversiona. Meidäthän pannaan nauramaan hassuihin vaatteisiin puetulle idiootille, joka kokee ankaran nöyryytyksen toisensa perään. Kuinka ihanan primitiivisen suomalaista! Vieroksuin koko juttua, kunnes (vuosia sitten) näin kunnollisen näytelmäversion Kajaanin kaupunginteatterissa. Se avasi silmäni Kiven tekstille!

Nummisuutarit on hurja teksti! Se koostuu pitkistä kohtauksista (valmistelut kotona, skandaali häätalossa, kohtaus metsässä, kohtaus majatalossa ja kotiinpaluu), jotka on rakennettu kellontarkasti, ne ovat kuin insinöörin luomuksia. Jokainen kohtaus alkaa seesteisesti. Sitten lämpöä vähitellen lisätään vaihe vaiheelta, kunnes kohtaus päättyy valtavaan huipennukseen. Huipennus ajoitetaan taitavasti, se tapahtuu ennen kohtauksen päätöstä. Huipennusta seuraa sitten pieni tasoittava lopetus.

Kokonaisuudessaan näytelmä on sovinnollinen ja myötämielinen. Silti Kivi on armoton realisti, ihmisten ilkeys ja laskelmointi näkyvät lähes joka kohdassa. Esko ei kuitenkaan ole pilkattavana, hän on pikemminkin katalysaattori, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. Esko on myös hyvä ihminen, ja hänen hyvyytensä näkyy hänen tunteellisessa avomielisyydessään.

Katsoja ei ehkä aivan usko näytelmän sovittelevaan loppuratkaisuun, mikä sekin lienee Kiven tarkoitus. Katuvat pahikset eivät varmaankaan muutu pysyvästi hyviksi. Ja ehkä kiiltokuvamaiset sivuhenkilöt oikeasti alkavatkin muuttua vähemmän hyviksi. Mutta luulenpa, että Eskosta tulee taitava ja ammatistaan ylpeä suutari, ja varmaan hän saa lopulta jopa hyvän vaimon.