Kulttuuriradikaalin tunnustuksia

Helsingin sanomien toimittaja Ilkka Malmberg herätti suuria intohimoja lehtiartikkelillaan, jossa hän kuvasi sankarillisia mutta turhia yrityksiään ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia. Malmbergin lähtökohta oli suvaitseva ja kulttuurille avoin. Hän ei ilmeisesti halunnut uskoa sen paremmin kulttuurin elitistisyyteen kuin sen ylettömään vaikeatajuisuuteen. Mutta kun ei. Urheat ponnistukset valuivat hiekkaan ja korkeakulttuurin portit pysyivät lukittuina. 

Voisin valottaa tapaus Malmbergia hieman toiselta suunnalta. Ongelma on ehkä mutkikkaampi kuin ajatellaan. Joten kerron omasta suhteestani korkeakulttuuriin, minulla on siitä tietoisia muistikuvia yli puolen vuosisadan ajalta. Itse olen ollut kulttuurin suhteen paljon Malmbergia ahdasmielisempi. Aloitetaanpa ihan alusta. 

Kasvoin työväenluokkaisessa perheessä. Vanhemmillani ei ollut mitään suhdetta korkeakulttuuriin, mutta ei myöskään sen torjuntaa. Vanhimmat muistikuvani liittyivät radioon, jota kotonani kuunneltiin paljon. Siihen aikaan ei radiosta tullut muuta kuin niin sanottua vakavaa musiikkia. Kansakouluikäisenä muistan hyräilleeni usein radiosta kuulemiani teemoja, ja isäni joskus vitsaili minulle siitä. Sain radiosta pitkäkestoisia korvamatoja, jotka myöhemmin tunnistin George Gershwinin musiikiksi. Samaan aikaan rupesin inhoamaan niin sanottuja kansanlauluja, joissa koleaääninen mies itkuisella äänellä ja pianonpimputuksen säestyksellä jollottaa ”..riiustelen minä tämän kylän tyttöjä..”. Tämä inho on säilynyt.

Sitten tulin murrosikään ja minusta tuli kulttuuriradikaali. En tietenkään kapinoinut vanhempiani vastaan, koska he olivat kansaa, vaan opettajia ja ”kulttuuripiirejä” vastaan. Joten vaikka oopperaan ja konsertteihin sai koululaislippuja, torjuin ne ylpeänä. Ihan kaikkea kulttuuria radikaalit eivät kuitenkaan torjuneet. Meille kelpasivat jazz, elektroninen musiikki ja erilaiset poikkitaiteelliset tapahtumat. Ja tietysti rock, jossa oli 1960-luvulla kapinan aromia. Ja jopa pelimannimusiikki, joka siihen aikaan antoi korvatillikan niin sanotulle hyvälle maulle. 

Pehmenin klassiselle musiikille vähitellen, luullakseni vaimoni vaikutuksesta. Mutta aikaa se vei varmaan ainakin vuosikymmenen. Aloin käydä konserteissa, ja aina silloin tällöin tuli elämys, joka jäi mieleen. Ensimmäinen suuri elämys oli Ravelin G-duuripianokonsertto. Olin sen jälkeen päiväkausia hiukan sekaisin. Ahkerasti konsertissa käymällä tottuu keskittymään kuuntelemiseen ja samalla oppii musiikkiin liittyvää taustatietoa. Oppii säveltäjänimiä, konserttietikettiä, oppii italiankielisiä termejä niinkuin ”scherzo”, ja että sinfoniassa on usein neljä osaa, ja lopulta oivaltaa jopa, mikä on se pahuksen continuo- niminen soitin jolla niin usein soitetaan mutta jota ei koskaan näe. Sitkeästi hankittu kokemus helpottaa musiikista puhumista ja tekee jopa sellaisenkin konsertin hitusen kiinnostavammaksi, josta ei pidä.

Mutta mitä on musiikin ymmärtäminen ja oppiiko sitä? Minusta musiikissa on kysymys jossain määrin asenteesta ja tottumuksesta, mutta se ei selitä kokonaan tapaus Malmbergia. Jotkut asiat vain toimii ja jotkut ei. Musiikin ymmärtäminen on sitä että haluaa kuunnella ja pitää kuulemastaan, ei sen kummempaa. Mutta väkisin ei voi pitää. Avoin kysymys on: voiko sanoa ymmärtävänsä sellaista musiikkia, josta ei pidä. En osaa vastata.

Pitkään jatkuvaan musiikin kuunteluun liittyy mieltymysten muuttuminen. On helpointa alkaa pitää vaikka Mozartista tai Beethovenista, mutta vähitellen ne alkavat tympiä. Ainakin minua ja ainakin rutiinilla vedettyinä. Sen sijaan aloin pitää yhä enemmän atonaalisesta musiikista, kun ensin olin hoksannut, mitä se tarkoittaa. Mutta onko kaikki musiikki todella otettava vakavasti? On musiikkia, johon liittyy niin tiheä kulttuurinen häly, ettei sen pelkästä kuuntelemisesta voi oikein edes puhua. Ei kai kukaan voi nauttia John Cagen ”musiikista” kuunteluelämyksenä. Esimerkiksi koko pitkä kappale pelkkää taukoa, musiikki syntyy kun yleisö  rykii ja vääntelehtii paikoillaan. Enkä oikein tiedä, onko ns. sarjallinen musiikki ylipäätään edes oikeasti tarkoitettu kuunneltavaksi.

Oman kokemukseni mukaan tottumus siis vaikuttaa kuuntelunautintoon. Mutta on myös niin, että ihminen muuttuu vuosien kuluessa, ja eri aikoina pitää erilaisista asioista. Eivätkä kaikki ihmiset koskaan pidä samoista asioista. Tämä on helpompi havaita kirjallisuudesta. Olen lukenut uudelleen romaaneja, joihin ihastuin nuorena. Aika usein lukukokemus on ollut piinallinen. Noin vuonna 1970 luin Wittgensteinin Tractatuksen, joka oli käsittämätön ja luotaantyöntävä. 20 vuotta myöhemmin se oli helppo lukea ja mielenkiintoinen (Onko filosofia ylipäätään sitten kirjallisuutta? Tässä tapauksessa minusta se on enemmän sitä). Saarikosken kääntämää Joycen Odysseusta yritin tuoreeltaan turhaan lukea. Kolme vuosikymmentä myöhemmin se oli helppo nakki. Luin sen välipalaksi painiessani Alastalon salin kanssa – ja sekin lopulta upposi. Toisaalta, lukiolaisena ihastuin Kafkaan ja rakkaus on pysynyt.

Ja sitten pääasiaan eli Saariahoon. En ole kuullut Simonen kärsimystä. Olen kyllä kuullut Saariahon lyhyempiä elektronisia teoksia, olenpa ollut konsertissakin missä itse maestro istui nappuloita vääntelemässä. Ja olen nähnyt oopperan Kaukainen rakkaus. Saariahon musiikista ei kuitenkaan ole jäänyt muistiini paljoakaan. En kärsinyt ylettömästi, mutta välillä pitkästyin hieman. Eli ei se musiikki minulla kauhean hyvin toiminut.

Kaukaisesta rakkaudesta jäi mieleeni lavastus, ja siitä syntyi muunnelma Tšehovin* ja Groucho Marxin** murjaisusta. ”Jos oopperan lavastukseen kuuluu vesiallas, homma ei ole ohi, ennen kuin solisti on rypenyt siinä”. Sääliksi kävi naisparkaa.

*) "Jos näytelmässä on kivääri, sillä on ammuttava, ennen kuin näytelmä loppuu".
**) "It´s not over until the fat lady sings".