Lukemattomia ovat ne kirjat ja
lehtijutut, jotka käsittelevät luovuutta. Kaikki haluaisivat olla
luovia. Luovuus on arvostettua ja luovia ihmisiä ihaillaan.
Lapsiakin valmennetaan luovuuteen. Luova tila on ihmeellinen
nirvanankaltainen tila jossa ajatukset virtaavat, kaikki onnistuu, ja
aika ja paikka katoavat. Suorastaan kadehditaan niitä, jotka saavat
tehdä luovaa työtä.
Ei ehkä kannattaisi kadehtia.
Katsotaanpa asian toista puolta.
Luovuuden silmiinpistävä piirteitä
on sen itseisarvo, luovuus tuottaa jo itsessään ilmeistä
mielihyvää. Tämä on ilmeisen totta ja hyvin dokumentoitua. Tästä
ilmiöstä käytetään nimitystä ”flow”. On luonnollista, että
evoluutio on kehittänyt ihmislajille tällaisen ominaisuuden. Muussa
tapauksessa luova työ olisi paradoksi. Luovan toimijan olisi vaikeaa
saada motivaatiota työn tuloksesta, jota hän ei välttämättä
edes kokonaan osaa ennustaa, puhumattakaan siitä, että hän voisi
olla varma työn onnistumisesta.
Mutta valitettavasti flow on kovin
harvinainen, epävakaa ja satunnainen vieras. Sen sijaan luovuuteen
liittyy takuuvarmasti se kaikki muu. Se vähemmän kiva.
Luovuuden nautinnollisuus, silloin kun
se ilmenee, kertoo meille jotain. Se merkitsee, että ennen
oivallusta on vallinnut jännitystila, joka on koettu vähintäänkin
kiusalliseksi. Jännitystila voidaan luoda tietoisesti, se voi
aiheutua annetusta tehtävästä. Silloin se on lyhytkestoinen. Mutta
jännitystila voi olla myös yleisluontoisempi, syvällisempi ja
pysyvämpi. Se voi liittyä kokonaiseen maailmankuvaan pikemmin kuin
yksittäiseen ongelmaan. Usein kysymys on siitä, että jokin asia
vain jää vaivaamaan. Asiat voitaisiin järjestellä toisin, tehdä
tosin, saada ihmiset ymmärtämään jokin asia paremmin. Tällainen
sisäsyntyinen epävarmuuden kokeminen on tyypillistä luovalle
ihmiselle.
Tarkemmin ajatellen luovuus on
tasapainottelua epävarmuuden ja itsepetoksen välillä. Ihminen
havaitsee vihjeitä siitä, että asiat eivät ole parhaalla
mahdollisella tolalla. Tulisiko silti antautua mukavuudenhalun
valtaan ja hylätä häiritsevät signaalit vai lähteä tutkimaan
niitä? On esitetty ajatus, että luovuus liittyykin eräänlaiseen
sielulliseen säröön, syvälle juurtuneeseen epävarmuuden
tunteeseen. Ehkä luovat ihmiset eivät välttämättä ole kaikkein
onnellisimpia ihmisiä.
Oivallusta edeltävä jännitystila ei
koostu pelkästään siitä, että on olemassa joku ratkaistava
ongelma tai yleisempi tarve. Tarvitaan myös intuitio. Se on
jonkinlainen esioivallus, käsitys siitä, että ongelma on
ratkaistavissa. Mutta onko se sitä oikeasti? Käytännössä ei,
vaikka unohdammekin helposti väärän intuition. Koska intuitio on
niin kovin usein väärä, siinä ei voi olla mitään
parapsykologiaan viittaavaa. Pikemminkin intuitio näyttää syntyvän
ihmisaivojen voimakkaasta pyrkimyksestä kokonaisvaltaiseen asioiden
hahmottamiseen.
Luomiseen liittyy myös suoranaista
ahdistusta. Tässä tilassa oleva ihminen ei tiedä, miten toimia ja
miten ajatella. Silti on selvää, että asiat eivät voi jatkua
entisellään. Voi hakea turvaa jo olemassa olevasta ja kokeilla
totuttuja ratkaisuja ja ajatuksia. Ei siksi, että uskoisi niiden
toimivan,vaan siksi, että jotain on tehtävä ahdistuksen
purkamiseksi. Tässä vaiheessa on mahdollista kokeilla erilaisia
variaatioita, muutella toimintatapaa, ajatella hieman toisin.
Radikaalien ratkaisujen ja vähittäisten variaatioiden vuoropuhelu
näyttää liittyvän luovaan ongelmanratkaisuun. Variaatiot
saattavat vievä kohti radikaalia ratkaisua, mutta asia saattaa olla
myös päinvastoin. Lisäksi emme voi koskaan tietää, onko
radikaalia ratkaisua ylipäätään olemassa. Mutta jo sellaisen
ratkaisun mahdollisuus on ylimääräinen lisä luovuuden tuskaan.
Epävarmuuden ja ahdistuksen tila
purkautuu luovan työn toiseen vaiheeseen, jossa ratkaisu ilmaantuu
tai se rakennetaan. Mutta emme varmasti tiedä, miten tähän tilaan
siirrytään. Väitetään, että ratkaisun periaate kirkastuu
äkillisesti kuin salamanvalon välähdyksessä. Mutta on paljon
tavallisempaa, että ratkaisu alkaa hahmottua vähitellen ja etenee
useiden välivaiheiden kautta. Usein oivalluksena saatu ratkaisu ei
loppujen lopuksi johda mihinkään. Konstruktiivisessa tehtävässä,
esimerkiksi sävellystyössä tai teknisessä suunnittelussa,
oivallus merkitsee vain ratkaisun etenemislinjojen selkiintymistä ja
varsinaisen luovan työn käynnistymistä.
Ahdistusta lisää myös jatkuva
uudistumisen tarve. Ihmisellä on pyrkimys toistaa kerran opittuja
asioita, mutta toistetun suorituksen arvo kuluu ja arkipäiväistyy.
Luova työ voi olla hieno rakennus, taideteos tai sävellys. Kun
tällaista työtä jäljitellään, se tehdään hieman muunnettuna
yhä uudelleen. Jossain vaiheessa työn arvostus kuitenkin himmenee.
Silloin taiteilijaa tai arkkitehtiä vaaditaan ”uudistumaan”.
Toistuvasti tehdyn luovan työn tuloksella on taipumus muuttua
tyyliksi. Tyylin yksittäiset ilmentymät menettävät uutuusarvonsa,
mutta säilyttävät kuitenkin osan tyyliin liittyvästä
alkuperäisestä arvosta. tuoreena ja omaleimaisena.
Luovuus ei ole ilmaista, vaan näyttää
liittyvän vaivannäköön ja aktiivisuuteen. Joutilaisuus saattaa
olla hyödyllistä lisäämällä oivallusta edeltävää ahdistusta,
mutta itse luova prosessi näyttää syntyvän toiminnasta. Toiminnan
ei toki tarvitse olla henkistä, vaan oivallukset syntyvät usein
liikkuessa. Yleinen havainto on, myös, että ratkaiseva oivallus ei
ole sen paremmin kielellinen kuin kuvallinen. Oivalluksen orastava
hahmo on sellaisessa hermostollisessa tilassa, joka ei ole vielä
ottanut esimerkiksi sanallista tai kuvallista ilmiasua. Tällaisen
vielä muotoa vailla olevan ajatuksen tietoiseksi saattamista voidaan
tehostaa toiminnalla. Esimerkiksi kirjoittaminen on tunnettu
luovuutta stimuloiva prosessi, se pakottaa ajatukset sanalliseen
muotoon. Muita keinoja ovat tekstin kääntäminen kielestä toiseen ja piirtäminen.
Uskomme, että luovuus on
kulttuurisidonnainen käsite, ja että se on pelkästään
ihmislajin ominaisuus. Mutta jos ulotamme luovuuskäsitteen luontoon,
luovuuden tuottama uusi asia merkitsee lajin eloonjäämistä ja kehittymistä.
Tässä mielessä myös evoluutio on luovaa ja elämää ylläpitävää.
Yksilön voi tulkita toimivan luovasti niin kauan kun toiminta auttaa
lajin säilymisessä. Ihmisen kulttuurisidonnaisen luovuuden voidaan
siten nähdä kehittyneen evoluutiopohjalta.
Tämä ajatusmalli tukee sitä
havaintoa, että luovuus on hyödyllinen käsite. Emme tiedä, miten uusi
syntyy, mutta tarvitsemme tuolle uuden synnyttämiselle nimen.
Lisää tietoa luovuudesta taiteessa,
tieteessä ja insinöörityössä löytyy kirjastani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.
