torstai 28. marraskuuta 2013

Puhelinromanssini - osa 2/2

(My phony romance); Varoitus: blogissa voi olla tuotesijoittelua ja tuotesioittelua.

(jatko-osa, täällä alku)

Vuonna 2000 siirryin omaan firmaan, ja ostin ensimmäisen oman puhelimeni. Se oli malli 8210 ”Leonardo”, tai "Kenzo". Tämä vain 80 gramman painoinen puhelin meni kevyesti paidan rintataskuun. Se oli paras puhelin, mitä minulla on koskaan ollut, ja käyttäisin sitä mielelläni vieläkin, jos sen koneisto päivitettäisiin nykyteknologiaan. Mutta valitettavasti tämä hyvin menestynyt, kaunis ja suosittu puhelin otettiin pois tuotannosta. Kysyin asiaa Nokian ihmisiltä. He vastasivat, ettei puhelimen kate ollut riittävän hyvä.

Tämän jälkeen minun ja puhelimien suhteessa alkoi kriisi - joka jatkuu yhä. Kun 8210 alkoi käydä yhä epäluotettavammaksi, hankin uudelleen henkiin herätetyn kommunikaattorin, nyt tyyppinumerolla 9300i. Se oli noin vuonna 2005. Mutta valitettavasti se oli pettymys. Se oli edelleen turhan paksu ja painava. Pahin vika oli näppäinvalon puuttuminen. Vaaleanharmaiden näppäinten valkea teksti ei näkynyt jos oli hiukankin hämärää. Myös verkon selailu oli toivottoman hankalaa. 

Positiivista oli, että tällä puhelimella pystyi käyttämään sähköpostia (ominaisuus oli myös vanhassa kommunikaattorissa). Jotain kummallista oli siinä, että vaikka matkapuhelin oli ollut jo toistakymmentä vuotta todella suosittu laite, sähköposti alkoi yleistyä vasta nyt. Minusta se on puhumisen jälkeen puhelimen seuraavaksi hyödyllisin ominaisuus. Työkäytössä tärkeämpi kuin tekstarit.

Vuonna 2007 Apple esitteli iPhone- puhelimen - ja uutuus osoittautui mullistavaksi. Se ei tosin ollut ensimmäinen laatuaan. Nokialla oli jo ollut kosketusnäyttöpuhelimia, mutta se ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Aloin etsiä seuraajaa kommunikaattorilleni. Eräs tuttavani oli hankkinut Nokian 5800 XpressMusic puhelimen (julkaistu 2008). Jostain syystä Nokia markkinoi sitä nuoriso- ja musiikkipuhelimena. Tosiasiassa se oli loistava bisnespuhelin, jossa oli kaikki tärkeät ominaisuudet (kosketusnäyttö, nettiselain, sähköposti, tekstinsyöttö, kamera). 

Toinen Nokian vaihtoehtoni älypuhelimeksi oli Linux-pohjainen N900 puhelin, jossa oli myös mekaaninen näppäimistö. Mutta samoin kuin XpressMusic, myös N900 oli minusta hieman kömpelö ja liian painava. Sitten markkinoille tuli onneksi malli X6 ”comes with music”, eli taas kerran nuorisopuhelin. Se oli näppärän kokoinen ja täysiverinen älypuhelin. Miellyin puhelimeen, sitä oli mukava käyttää. Ollessani työmatkalla Etelä-Afrikassa asensin sen navigointisovellukseen paikalliset kartat. Ne toimivat loistavasti.
  
Nyt pääsin älypuhelinten makuun, ja kun Nokia julkaisi superpuhelimen N8, hankin sen (siinä oli isompi näyttö ja loistava kamera). Puhelin palveli hyvin, etenkin kun sen Symbian- käyttöjärjestelmä lopulta saatiin kelvolliseksi Belle- ohjelmistopäivityksellä. Valitettavasti puhelimelle kävi pian hullusti. Laitoin sen auton katolle ja lähdin ajamaan. Se katosi, enkä löytänyt sitä vaikka etsin kilometreittäin ojanreunoja.

Mistä uusi puhelin? Tilanne oli masentava, sillä Nokialla oli tarjolla vain latteita vaihtoehtoja. Korvasin puhelimen edullisella mallilla X7. Mutta se osoittautuikin sekä mekaniikaltaan epäonnistuneeksi että muuten epäluotettavaksi. Sitten hankin mallin C7. Se oli huonosti tehty iPhone jäljitelmä, joka toimi epäluotettavasti. Ainoa hyvä puoli oli, että se oli halpa. 

Tragedia jatkuu. Seuraavana talvena pudotin puhelimen jäiselle kadulle, ja sen näytön lasi hajosi pieniksi paloiksi. Näytön korjaus osoittautui törkeän kalliiksi, joten tilasin netistä halvalla uuden lasin. Valitettavasti en raskinut ostaa näytönirroitustyökalua, joten, vivutessani näyttöä irti (puhelimet tehdään liimaamalla) puhelin hajosi lopullisesti. 

Mikä nyt eteen? Nokialla ei edelleen ollut muuta kelvollista kuin sen jo hylkäämä Meego-käyttöjärjestelmällä varustettu N9. Joten ostin sellaisen. Enkä katunut. Puhelin oli ylivoimainen, erinomainen, suorastaan loistava.

Mutta draama jatkuu edelleen. Lokakuussa pudotin puhelimen kivilattialle. Se putosi ikävästi kulmalleen, ja sen näyttö hajosi (onneksi olin synkronoinut sen osoitekirjan ja valokuvat tietokoneeseeni). Korjauttaminen olisi kallista, eikä puhelimeern enää saanut uusia päivitryksiä tai sovelluksia.

Laitoin varaukseen Jollan. Ostin marketista hätäavuksi halvan Symbian- peruspuhelimen, Nokia 206. Sen käyttäminen tuntui nostalgiselta, olihan sen käyttöliittymä aivan sama kuin yli kymmenen vuotta sitten. Mutta yllätys: puhelimen toiminnassa on joukko vikoja ja virheitä, joita 2000- luvun alun malleissa ei ollut. Näin vähänkö todella yhtiö piittaa peruskäyttäjistä?

Samaan aikaan kun oma suhteeni Nokian matkapuhelimeeni katkesi, päättyi myös Nokian matkapuhelinten taival (suhteeni Nokian puhelinbisnekseen oli jatkunut 30 vuotta, ja Nokian elektroniikkaryhmässä olin töissä 40 vuotta sitten).  Kun katson Nokian taivallusta, kaksi asiaa herättää huomiota. Ensinnä, Nokia kehitti valtavan määrän matkapuhelinmalleja, niitä oli yli tuhat. Vaikka joukkoon eksyi todellisia helmiä, yhtiö ei keskittynyt niiden vaalimiseen, vaan hallinnoi valikoimaansa puhtaasti taloudellisin kriteerein. Menestyneetkin tuotteet tapettiin, kun niiden tuotto ei kasvanut tarpeeksi. Toinen outo asia on Nokian sekava tapa nimetä tuotemalleja ja mallisarjoja. Se perustui puhtaasti asiakassegmentointiin. Siksi esimerkiksi älypuhelimia löytyi useista eri tuotesarjoista. Mutta tuoteinnovaatiot eivät välttämättä kehity asiakassegmenttien sisällä. Se oli Nokialle katkera opetus.

Puhelinmalleista ja niiden numeroista löytyy kattava kuvitettu hakemisto
http://nokiamuseum.com/


Kommunikaattorin sisuskalut