maanantai 15. joulukuuta 2014

Teollinen vallankumous jatkuu yhä

Aloitetaan lainauksella Jussi Valtosen Finlandia-palkitusta kirjasta ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Se kuuluu näin: Hän sanoi, että elämä Suomessa oli kuin dementia, jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja”. Lause on Suomeen avioituneen amerikkalaisen tutkijan. Tunne on joskus minullekin tuttu, kun luen sanomalehtiä tai seuraan radion tai television ohjelmia. Se on tunne siitä, että sellaiset asiat, jotka ovat tärkeitä ja olennaisia, ovat älyllisen keskustelun ulkopuolella. Itse asiassa ne ovat kaiken keskustelun ulkopuolella. Ne eivät ole meillä edes olemassa. 
 
Minulla on ilmiölle oma sanontani: ”Tällaista on elämä apinoiden planeetalla”.

Joukkotiedotus - käytetään nyt tällaista vanhahtavaa sanontaa - on tehokkaampaa kuin koskaan historiassa. Mutta sekä printtimedian että sähköisen median sisällöstä yhä suurempi osa keskittyy johonkin aivan muuhun kuin tietoon (siksi tuo sana ”joukkotiedotus” tuntuu niin hassulta). On aika valaisevaa katsoa, mitä perin köyhässä Suomessa julkaistiin 1900- luvun alussa. Kirjojen nimikkeiden määrä on häkellyttävän suuri, ja huomattava osa on tietokirjallisuutta. Sanomalehdistössä tilanne on ollut vastaava. Vielä 1960-luvulla Helsingin sanomissa oli yksi tai  kaksi toimitettua sivua, joita ei ollut omistettu uutisille tai ”asiallisille” artikkeleille. Noista sivuista lehti-ihmiset käyttivät nimeä ”hömppä”. Nyt hömppä on paisunut niin, että se muodostaa ylivoimaisen pääosan median sisällöstä.

Nyt ei pidä ajatella, että haluaisin kieltää hömpän. Se on ihmisille tärkeää viihdettä ja ajanvietettä. Se vastaa omalta osaltaan ihmisten sosiaalisiin tarpeisiin, ja se jopa rakentaa sekä kansallista että globaalia ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kulttuuria. Itsekin kulutan mielelläni hömppää. Usein on tarve laittaa aivot vähäksi aikaa narikkaan.

Minua vain askarruttaa tämä eri sisältölajien suhde.

Mutta minulle tämä kansallinen dementia ei ole vain viihteen ylivaltaa kulttuurissa. Se on myös siellä, mitä sanotaan tiedoksi. Ne asiat, joista vakavissaan keskustellaan, ovat oudon nurkkakuntaisia ja poliittisesti tarkoitushakuisia. ”Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan”. Ja sekin ajatus on usein ihan väärin ymmärretty.

Suomessa eletään talouspoliittista kriisiaikaa. Siihen on minusta muutamia ihan objektiivisia syitä. Yksi on teollisen rakenteen muutos. Toinen syy on talouden kansainvälistyminen, eli rahan ja kaupan liikkumisen rajojen alentuminen. Kolmas on Aasian, ennen kaikkea Kiinan modernisoituminen. Neljäs on finanssijärjestelmän ongelmat. Viides on ilmasto- väestö- ja raaka-ainekriisi. Kaikki nämä muutostekijät vaikuttavat toisiinsa.

Ratkaisuksi hallitus tilasi mielettömän hintaisen raportin entiseltä ihmelapselta, ulkomailla työskentelevältä sosiologilta. Minun silmissäni hän ei ole vakava tutkija, vaan rautanaulasta soppaa keittävä silmänkääntäjä. Joka lopuksi ottaa naulankin pois ja sanoo: soppa on valmis, syökää ja tulkaa terveiksi.

Tai sitten hoetaan kuin papukaijat sanaa ”innovaatio”. No,tässä ollaan kyllä myös oikeassa. Teollinen innovaatio muuttaa todella rakenteita ja yhteiskuntaa. Mutta mitä se on? Mielestäni paljon henkistä tuhoa on synnyttänyt amerikkalainen futurologi Alvin Toffler. Erityisesti hänen ”Kolmas aalto”-kirjassa lanseeraamansa termi ”jälkiteollinen yhteiskunta” tai ”informaatioyhteiskunta”. 1980- luvulla näistä tuli tuhoisia meemejä. (Meemi on eräänlainen henkinen virus, ja aivan oma juttunsa aihe; käsitteen kehitti Richard Dawkins). En mitenkään halua vähätellä Toffleria. Hän oli etevä ja visionäärinen kirjoittaja - ja futurologina halusikin olla aikaansa edellä. Mutta ehkä häntä ei osattu lukea oikein.

Ensimmäisen kerran Tofflerin meemi iski suomalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvun lopulla, kun Pentti Kouri selitti päättäjillemme, että teollisuus on vanhanaikaista ja todelliset arvot luodaan finansseilla. Seuraukset olivat järkyttäviä, jossain määrin kärsimme niistä yhä. Sitten, 2010-luvulla ja Nokian katastrofin jälkeen Tofflerin meemi on alkanut nostaa uudelleen päätään (vaikka Nokiaa ei tuhonnut teollisuuden loppuminen vaan katastrofaalisen epäonnistunut johtaminen). Nyt kun meemi on aktivoitunut uudelleen, puhutaan innovaatiosta niin kuin kysymyksessä olisi jokin ovela niksi, jolla keksitään uusia toimeentulon keinoja teollisuuden tilalle. Mutta ei teollinen yhteiskunta minnekään katoa. Se vain muuttuu, koska innovaatiot eli muuttuminen on sen perimmäinen luonne. Teollinen vallankumous jatkuu yhä. Tofflerin kolmannen aallon asemasta teollinen yhteiskunta on astumassa Kondratjevin uuteen sykliin, laskutavasta riippuen viidenteen tai kuudenteen. (Tämä voi kuulostaa siansaksalta, mutta en selosta tarkemmin tässä; asiaan voi perehtyä uudesta kirjastani, josta kerron seuraavaksi).

Olen ollut vuosikymmeniä innovaatiotutkija ja luennoinut innovaatioiden mekanismeista muun muassa yliopistossa. Asia on tärkeä ja asiallista suomenkielistä kirjallisuutta ei juuri ole. Siksi päätin kehittää luentoaineistoni pohjalta kirjan. Kokemuksesta tiesin, että kustantajat eivät näe tämän tapaisilla kirjoilla ”kaupallista potentiaalia”. Mutta ilokseni Gaudeamuksen silloinen kustannusjohtaja Tuomas Seppä oivalsi kirjan tarkoituksen. Olisin tietysti halunnut kirjani nimeksi ”Teollinen vallankumous jatkuu yhä”. Ilmeisen kaupallisista syistä nimeksi sovittiin kuitenkin ”Innovaattorin opas”.

Luettelen tässä lyhyesti kirjani tärkeimmät viestit. 1. teollinen tuotantotapa on modernin yhteiskunnan kulmakivi, ja se perustuu tiedon ja osaamisen hyödyntämiseen. 2. innovaatiot eivät merkitse niksikokoelmaa, vaan innovaatio on luonnonlakeja ja evoluutiota muistuttava prosessi. 3.innovaation mekanismit voidaan kuvata, ja niitä voidaan hyödyntää. 4. innovaatioiden sisältö muuttuu ajan myötä yhteiskuntien kehittyessä ja ympäristötekijöiden muuttuessa.

Aikanaan teollinen innovaatio oli keino kartuttaa yritteliäiden tehtailijoiden varallisuutta. Samalla yhteiskunnan rakenne kehittyi ja väestön hyvinvointi parani. Mutta tällä hetkellä ollaan siirtymässä vaiheeseen, jossa teollinen innovaatio muuttuu ihmiskunnan eloonjäämiskysymykseksi. Globaali väestökriisi, raaka-ainekriisi ja ilmastokriisi voidaan ratkaista vain teollisessa mittakaavassa ja valjastamalla avuksi tieteen, teknologian ja talouden resurssit. Uusia nousevia mahtitekniikoita ovat biotekniikka, materiaalitekniikka ja energiatekniikka - mutta vakiintuneita teknologioita, vaikkapa informaatiotekniikkaa tarvitaan myös. Emme ole siirtymässä teollisuuden jälkeiseen aikaan, vaan uusien teollisten ja yhteiskunnallisten innovaatioiden aikaan. 
 
Tai sitten, on ratkaisulle myös vaihtoehto: romahdus. 



torstai 16. lokakuuta 2014

Vihdoinkin fuusioenergiaa (?)

Olisikohan tässä nyt mahtavin tiedeuutinen vuosikymmeniin? Yhdysvalloissa Lockheed Martin - yhtiö ilmoittaa ratkaisseensa käytännön fuusioreaktorin ongelmat (yhtiön tiedote on myöhemmin poistettu verkosta)  Mikä ihmeellisintä, he aikovat demonstroida periaatetta vuoden sisällä - ja rakentaa toimivan prototyypin viidessä vuodessa. Mikä vielä ihmeellisempää, prototyyppireaktori on pienikokoinen, luokkaa metri kertaa kolme metriä - kun nykyisissä kokeissa on päädytty kasvattamaan reaktorin kokoa riittävän plasmatiheyden saavuttamiseksi. ITER- koereaktorissa reaktorin halkaisija on kymmeniä metrejä. 

Katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin. Fuusiovoimalan idea on yhtä vanha kuin ydinvoiman, ja sitä on kehitetty 1950- luvulta alkaen. Alkuaan siihen suhtauduttiin optimistisesti. Mutta käytännön toteutus on osoittautunut suunnattoman vaikeaksi. Nyt rakennetaan Etelä-Ranskaan kansainvälistä ITER- koereaktoria. Laitos on varsin mittava, ja sen kustannukset ovat luokkaa 10 miljardia euroa. Laitoksen suunnitellaan tuottavan fuusiovoimaa 400 MW teholla ainakin 8 minuutin pituisina pulsseina.

Fuusiovoimalan lupaavimmaksi polttoaineeksi (helpoiten syttyväksi) on havaittu deuterium-tritium seos (vedyn isotooppeja, joita maapallolla on saatavissa täysin riittävästi). Reaktoria pyritään käytännössä toteuttamaan kahdella periaatteella. Plasma (kuuma ionisoitunut deuterium-tritiumseos) voidaan kuumentaa fuusiolämpötilaan nopealla laserpulssilla. Tai sitten plasma pidetään koossa  magneettikenttien avulla. Siihen tuodaan ulkoista kuumennusenergiaa, kunnes fuusio alkaa ja plasma palaa itsestään. Tällaisia laitteita ovat stellaraattori ja tokamak. Tokamakia (toroidi kammio, magneettinen koossapito) pidetään lupaavimpana. Andrei Saharov ja Igor Tamm keksivät tokamakin vuonna 1951 Neuvostoliitossa, ja sellainen on myös ITERin sydämenä. Stellaraattoria tunnetaan huonommin, ja se on teknisesti mutkikkaampi.

Lockheedin tavoite on kehittää pieni reaktori, aluksi sotalaivoihin ja sukellusveneisiin. Vaikka yhtiön sivuilla ei ole riittävää tietoa hankkeen arviointiin (uutisessa vain viitataan patenttihakemuksiin), he kertovat kuitenkin, että se perustuu deuterium-tritium reaktioon ja magneettiseen koossapitoon. Uutisoinnissa esitetyistä kuvista päätellen laite voisi olla stellaraattori, tai sitten kuvilla ei ole mitään tekemistä aiheen kanssa.

Joka tapauksessa Lockheed-Martinin tiedote on lähes uskomaton. Se edellyttäisi ainutlaatuisen radikaalia tieteellistä läpimurtoa. Ei asia toki ihan mahdottomalta tunnu, koska reaktorin vaatima teoria - plasman käyttäytyminen ja dynamiikkaa äärimmäisissä lämpötiloissa - tuskin on läheskään loppuun tutkittu. Mutta moni asia askarruttaa. Yhtiön julkaisema video ja koko juttu muistuttaa kovin epäilyttävästi aiheesta vuosia sitten tehtyä Hollywood elokuvaa, jonka olen nähnyt.

Joten on kolme mahdollisuutta. 1. Uutinen on totta, ja reaktori saadaan aikaan, mahdollisesti huomattavasti myöhässä ilmoitetusta aikataulusta. 2. Uutinen on tietoinen huijaus (mutta miksi?). 3. Uutinen on ankka, samaan tapaan kuin vuosien takainen uutinen kylmäfuusioreaktiosta. Annan jokaisen vaihtoehdon todennäköisyydeksi 1/3.

On myös eräs selitys. Hanketta vetää Lockheedin ”Skunk works”- osasto, joka on vienyt läpi useita haastavia teknologiaprojekteja. Tällainen eristetty ja kulttuuriltaan omaleimainen ryhmä on tunnetusti altis kollektiivisille harhoille. Tieteen historiassa on useitakin tällaisia esimerkkejä.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Op - tulevaisuus joka meni ohi

Kävin Espoon taidemuseossa Emmassa katsomassa Victor Vasarelyn taidetta. Minulle se oli muisto menneisyydestä, ja samalla se oli häivähdys tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullutkaan. 1900- luvun moderneille taidesuuntaukselle tyypillisesti 1970- luvun op- taide, jota Vasarely oli itse vahvasti mukana luomassa, uskoi vakaasti olevansa ihmiskunnan visuaalinen tulevaisuus. Vasarely kirjoitti manifestin, jonka mukaan uusi taide uudisti maailman visuaalisen ilmeen, ja samalla se mullisti täydellisesti taiteen luutuneet valtasuhteet: se olisi taidetta kaikille, ei eliitille tai kriitikoille. 

Huippukaudellaan 1960- ja 1970- luvulla Vasarely oli etenkin Euroopassa valtavan suosittu, ehkä suurimpia nimiä, mutta on jostain syystä painunut nykyään lähes unohdukseen ja taiteen marginaaliin. Näin maailma muuttuu.

Näyttelyssä pyöri vanha mustavalkoinen filmi tästä uudesta maailmasta. Naisten muoti perustui vahvasti kontrastoituihin mustavalkoisiin seeprakuvioihin tai geometristen kuvioiden rytmisiin sommitelmiin. (Jostain syystä miesten op- muotia ei koskaan esitelty). Taide mullistaisi myös arkkitehtuurin. Kaihoisan kiehtovalta näytti tuo uusi maailma, jonka välähdyksiä itsekin muistan nähneeni nuorena. Kokonaan op- taide ei kuitenkaan mennyt maan rakoon. Meillä se näkyy Marimekon vanhassa ja uudemmassakin mallistossa.

Victor Vasarely (alkuaan Győző Vásárhelyi 1906 - 1997), oli unkarilaissyntyinen ranskalainen taidemaalari. Työskenneltyään aluksi arvostettuna graafikkona hän siirtyi vähitellen taiteilijaksi, ja kehitti abstraktin, geometristen muotojen toistumiseen ja vähittäisiin muodon ja värin muunnoksiin perustuvan taidetyylin. Erityisesti kuvataiteessa ja muodissa sitä sanottiin op- taiteeksi, koska se tuottaa katsojille vahvoja optisia illuusioita.

Mutta asiaan. 1980- luvulla näin Budapestissä laajan Vasarelyn näyttelyn. Silloin se oli yllätys, sillä Vasarely oli suomalaisessa julkisessa keskustelussa lähes tuntematon (vain op tuli muotisektorin kautta näkyville). Emman näyttely on varsin suppea, mutta palautti alkuperäisen elämyksen vahvana mieleen. Pidin tavattoman rentouttavana ja miellyttävänä katsella teoksia, joita ei tarvitse ymmärtää eikä tulkita, Joissa ei ole symboleita eikä kätkettyjä muotoja eikä tarkoituksia. Vasarely on ratkaissut, miten tehdä taidetta, joka ei esitä, selitä eikä tyrkytä, jossa ei ole mitään vaan joka vain on. Täydellistä aivojen lepoa ja nautintoa ja pieniä ihmeitä.

Tietysti Vasarelyn taiteeseen liittyy myös filosofinen puoli, jos sitä haluaa pohtia. Ehkä se heijastaa jollain lailla nykyaikaista fysiikan maailmankuvaa. Materia näyttää muodostuvan samankaltaisten osasten yhteisvaikutuksesta. Vasarelyn optiset illuusiot syntyvät pienen pienistä perusosasten variaatioista. Vaikka osat ovat samoja, niiden pienet muutokset luovat uusia muotoja. Vasarelyn taide heijastaa salaperäistä emergenssin ihmettä.



sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Totuus fysiikasta - ei se ihan niin mene!

Taas tulee kovaa tiedettä. Kovaakin kovempaa eli fysiikkaa. Pahoittelen, heikkohermoiset hypätköön yli.

Sattuma toi käteeni Ramo Lehden kirjan ”Tieteen rannalla” (Ursa 2005). Matemaatikko Raimo Lehti (1931-2008) oli minulle tuttu Teknillisestä korkeakoulusta vuodelta 1970. Hän luennoi minulle integraalimuunnosten kurssia. Olin huono oppilas, mutta läpäisin kurssin joten kuten. Lehti ei ollut erityisen karismaattinen opettaja, muistan hänen olleen kuiva, mutta tavattoman tarkka yksityiskohdissa. Hän käytti myös säästeliäästi viistoa huumoria. Samaan aikaan riehui kuumana yliopistojen hallinnonuudistuskiista, jossa Lehti toimi oman ilmoituksensa mukaan ”tykkimiehenä”. Se oli masentava ja hyödytön episodi, joka viilensi opiskelijoiden ja professoreiden välejä.

Seuraavan kerran törmäsin Lehden kirjoituksiin vasta 2000- luvulla. Havaitsin, kuinka hän kirjoitti tavattoman kiehtovasti ja oivaltavasti tieteenhistoriasta, erityisesti Galileosta, Kopernikuksesta ja Kepleristä. Siteerasinkin hänen tekstejään mm omilla luennoillani.

Lehdestä oli siis tullut tieteen historian ja tieteenfilosofian tutkija ja asiantuntija, ja hän oli vähintäänkin hyvin perillä tähtitieteestä. Olin hyvin vaikutettu ”Tieteen reunalla”- kirjasta. Sain siitä uusia oivalluksia. Kirjassa on lähinnä muokattuja kirja-arvosteluja ja kommenttipuheenvuoroja - mutta ne ovatkin jotain ihan erityistä! Tieteen popularisoijana hän ei välttämättä ole esimerkiksi Kari Enqvistin veroinen, koska tarkkuus ja huolellisuus tuntuvat herkästi kuivakoilta. Minä tunnistin kirjasta heti hänen kuivan tyylinsä, viiston huumorin ja tarkkuuden yksityiskohdissa.

On kiintoisaa, että, Lehti ruotii ankarasti Enqvistin kirjaa ”Olemisen portilla” - vaikka hän on useimmista asioista samaa mieltä. Hän oli löytänyt epätarkkuuksia ja laiskaa ajattelua, jokaisen tietokirjailijan syntejä. Lehti yhtyi myös Enqvistin kritiikkiin kvanttifysiikan oudoimpia tulkintoja kohtaan, itse asiassa terävöittäen kritiikkiä. Schrödingerin kissa on siis elävä TAI kuollut, ei mitään muuta (kysyin asiaa kerran lapsiltani, ja hekin olivat tätä mieltä - ja lapset ovat viisaita.) Kaikkiaan Lehti antoi Enqvistin kirjalle reilun tunnustuksen, onhan sen aihe todella kunnianhimoinen. 

Lehti ottaa myös voimakkaasti kantaa ns. postmodernia tieteenkäsitystä vastaan, osoittaen - mielestäni varsin armottomasti - sen pinnallisuuden ja väärintulkinnat. Myös reduktionismin, emergenssin ja determinismin käsitteitä Lehti ruotii ilahduttavalla innolla ja älyllä.

Lehti kurmottaa myös liian yksioikoista luonnontieteellisen metodin esittelyä. Usein esitetään, että luonnontieteellisen mallin ihannetyyppi on differentiaaliyhtälö, ja sen ratkaisut esittävät kuvattavaa ilmiötä. Lehti jos kuka tunsi differentiaaliyhtälöt. Hän toteaa purevasti, että differentiaaliyhtälöllä ei useinkaan ole ratkaisua, tai sitten ratkaisu on kelvoton kuvaamaan mitään ilmiötä. Usein mainittu esimerkki on niin sanottu kolmen kappaleen ongelma: kolme kappaletta kiertää toisiaan avaruudessa, jolloin niiden radat määrää liikevektorien alkuarvot ja kappaleiden keskeinen vetovoima. Niiden liikeyhtälöt on helppo kirjoittaa, mutta yhtälöiden ratkaisua on pidetty mahdottomana. Jo Newton sai päänsärkyä tästä ongelmasta. Ranskan tiedeakatemia lupasi jopa palkkion ongelman ratkaisemisesta.

Olen tavannut väitteen ongelman ratkaisemattomuudesta useammassakin tiedettä popularisoivassa kirjassa. Lieneekö kyseessä tieteellinen sovinismi, sillä vuonna 1912 suomalainen matemaatikko Karl Frithiof Sundman julkaisi ratkaisunsa matemaattisessa aikakausilehdessä, ja kuittasi Ranskan akatemian palkkion jopa kaksinkertaisena. Myös toinen suomalainen, Pauli Kustaanheimo on esittänyt oman ratkaisunsa. Raimo Lehti on eritellyt näitä ratkaisuja erillisissä kirjoituksissaan.

Varsinainen oivallus syntyi artikkelista, joka käsitteli Juri Baryshevin ja Pekka Teerikorven englanninkielistä kirjaa kosmoksen fraktaalirakenteista. Ja se oivallus on seuraava. Sekä populaareissa että tutkijoille suunnatuissa tieteenfilosofian esityksissä väitetään varsin yleisesti, että suhteellisuusteoria korvasi Newtonin fysiikan, ja että kvanttimekaniikka on pidemmälle kehitettyä ja oikeampaa kuin Einsteinin relativistinen fysiikka. Asia ei ole lainkaan näin. Kvanttimekaniikan tulkitsemisessa on runsaasti ongelmakohtia. Ehkä vielä kiehtovampaa on, että Newtonin fysiikka tarjoaa kosmologialle sellaisen hedelmällisen viitekehyksen mihin Einsteinin geometrinen painovoimateoria ei yllä. Yhteenvetona, näillä kolmella teorialla on sovelluskohteen mukaan vaihteleva tarkkuus ja kattavuus ilmiöiden mallituksessa. Ja mikä yhtä olennaista, kullakin näistä teorioista on kyky stimuloida ihmisen ajattelua ja ei-matemaattista keskustelua fysiikasta yhä tänäkin päivänä.

Niin että unohtakaa väite Newtonin fysiikan vanhentuneisuudesta. Ja muistakaa että suhteellisuusteoria ei ole kaikkivoipa. Ja kvanttimekaniikka - siitä ehkä kannattaisi puhua äärimmäisen varovasti.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Vapaan tahdon uudet vaatteet

Onko ihmisellä vapaa tahto? Kysymys on vanha, mutta luonnontieteiden edistys on tuonut siihen uutta särmää. Vapaan tahdon on nähty erottavan ihmisen eläimestä. Aikanaan René Descartes pohti kysymystä kovasti. Hänen mukaansa eläimet ovat koneita, jonkinlaisia heijasteautomaatteja, jotka reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin jonkun sisäänrakennetun ohjelman vaikutuksesta. Itse asiassa tällaisia koneita oli rakenneltu jo renessanssiajalta lähtien: mekaanisia androideja, ihmisiä ja eläimiä, jotka liikehtivät taitavasti ja suorittivat hyvinkin ällistyttäviä tehtäviä. Tällaiset laitteet tekivät ihmisiin tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Eipä ihme, että myös Descartes otti käyttöön koneanalogian. Mutta ihmisen kohdalla hän päätyi dualismiin. Ihminen voi olla osittain kone, mutta sen sisällä asustaa henki eli sielu - joka viime kädessä päättää asioista. Juuri tuolla haihtuvaisella ja näkymättömällä sielulla on vapaa tahto.

Tällaista keskustelua käydään myös nykyään ja ihan vakavissaan erityisesti Yhdysvalloissa, missä uskonnolliset jännitteet edelleenkin heijastuvat tiedemaailmaan. Sillä jos vapaata tahtoa ei ole, sikäläiseltä oikeusjärjestelmältä putoaa pohja. Rikollisen toiminnan takana nähdään synti, ja ilman vapaata tahtoa ihminen ei voi tehdä syntiä. Yhteiskunnan uskonnollis-eettinen ohjaus latistuu mekanismien kohtaamiseksi. ”Pakko tappaa”, sanoo rikollinen. ”Pakko tuomita”, vastaa tuomari. Vai onko, pitääkö ohjelmointivirheestä rangaista tietokonetta?

Vapaan tahdon ongelma on siis ikivanha psykofyysinen ongelma (sielu-ruumis ongelma). Yleisesti ottaen maallistunut tiede pitää ongelmaa aikansa eläneenä tai epäkiinnostavana. Mutta vapaa tahto on sitkeähenkinen käsite - niinkuin monet kulttuuriin syvälle juurtuneet käsitteet. Nyt sielun paikalle vain asetetaan näppärästi sana ”tietoisuus”.

No hyvä, mutta mitä tietoisuus sitten on? Yleisen käsityksen mukaan se syntyy aivojen neuronien toiminnasta, aivan kuin sen kuvitteellisena vastaparina oletettu aivojen heijasteautomaatti. Tässä siis yksi tai useampi neuronien järjestelmä tekee nopeasti automaattisia päätöksiä, ja eräs toinen neuronijoukko yrittää arvioida ja muokata niitä - yleensä hieman jälkijunassa. On kuitenkin kiinnostavaa, että tämä nykyaikainen kuva aivojen kaksitasoisesta kognitiivisesta toiminnasta näyttäisi toistavan samantapaista dualistista mekanismia kuin ikivanha sielu-ruumis asetelma. Onko tämä siis sattumaa, vai onko vanha kulttuurinen malli ohjannut tutkijoiden ajatuksia? En kyllä osaa sanoa.

Tämä asioiden tila johtuu siitä, että tietoisuutemme toimii hitaasti ja sen ikkuna on kovin kapea. Aivot joutuvat toimimaan pitkälle automaattiohjauksella. Tietoisuus on kuitenkin aivan keskeínen osa ihmisenä olemista. On tärkeää pohtia, miten kasvatus, kokemus, tunteet ja kulttuuri vaikuttavat tietoisuuteen ja sen mekanismien kehittymiseen ajan myötä. Aihe kiinnostaa laajasti, psykologiasta ja neurotieteistä aina taloustieteen päätöksentekoteorioihin asti. Esimerkiksi talousnobelisti Daniel Kahneman on omistanut sille elämäntyönsä.

Mutta sanapari ”vapaa tahto” ei tuo uutta valaistusta tähän pohdintaan.


tiistai 23. syyskuuta 2014

Äijäksi

Kummallinen ilmiö on yleistynyt viime vuosina. Peilistä minua on alkanut katsella ruma äijän naama. Emme tosin kauheasti viitsi toisiamme tuijotella.

Mutta oivallus tästäkin syntyi. Äijäksi ei ruveta, vaan sellaiseksi muututaan vähitellen. Äijyys on ollut viime aikoina muoti-ilmiö. En protestoi enkä ivaa sitä, onhan se loppujen lopuksi sympaattinen kädenojennus sukupolvien välillä. Mutta odottakaas, waannabee-äijänkuvat. Kyllä teistäkin vielä ajan kanssa oikeita äijiä tulee.

Minun lapsuudessani äijyys ei ollut muoti-ilmiö, mutta äijät olivat jo silloin keskuudessamme. Muistan hyvin lapsuuteni äijät: lähinnä ne olivat isäni kavereita - ja isäni oli myös äijä muiden joukossa. Nuo äijät olivat äijyydessään tietysti aivan ylittämättömiä. Ne oli olleet sodassa, mutta ne ei koskaan puhuneet siitä. Niillä oli kiehtovia työkaluja ja ne osasivat tehdä salaperäisiä asioita. Äijillä saattoi olla myös haulikko, mutta kaupunkiäijät ei leveilleet sillä vaan panivat sen kellarikomeron perälle piiloon. Vain maalaisäijät ripustivat haulikon tuvan seinälle.

Ja äijät puuhasivat aina jotain. Ne korjasivat moottoreita ja kaivoivat kuoppia, ajoivat veneellä, poimivat matoja yöllä puistoista. Ne hitsasivat, myllyttivät betonia, liittivät putkia toisiinsa ja levittivät väkevältä haisevaa asfalttia. Ne kävivät tehtailla töissä ja tekivät rakennushommia. Niillä oli raskaat nuhruiset vaatteet. Ne haisivat petroolille ja tärpätille ja tupakalle. Ja äijät oli kaikki kavereita. Paitsi jotkut ilkeät ja oudot äijät. 

Vaikka äijyys ei ollut muotia, äijät kyllä ymmärsivät itsekin äijyyden päälle, ja suhtautuivat siihen humoristisesti. Eräs isän äijäkaveri sanoi kerran: ”Jokaisella reilulla miehellä on CRC:tä, ulosvetäjä ja kosankaasuvehkeet”. (sanalla äijä ei silloin ollut myönteistä vivahdetta, vaan se kuului samaan joukkoon kuin jätkä, hamppari ja sälli).

1950-luvun lopulla kävelin aamuisin kouluun Katajanokan Kruunuvuorenkatua. Keskon taloa vastapäätä oli baari, jonne mentiin kadulta portaat alas. Ikkunasta näki, että baari oli täynnä äijiä (itse asiassa ne oli ahtaajia ja merimiehiä, jotka odotteli seuraavaa satamakonttorin nimenhuutoa.) Ilma oli sininen tupakansavusta, pöydillä oli paksuja ruskeita pilsneripulloja. Seinällä oli pajatso, johon lyötiin isoja pronssinvärisiä viiden markan kolikoita. Muistan ajatelleeni: isona minäkin menen tuonne, juon pilsneriä ja pelaan pajatsoa. (Ja kas, se toteutui, mutta ei se sitten isona enää niin kivalta tuntunut).

perjantai 12. syyskuuta 2014

”Henkisyys” taiteessa - vai abstraktismin häivähdys?

Hilma af Klintin (1862 - 1944) maalausten esittely Helsingissä sai osakseen kohtalaista huomiota. Mutta samalla se sai minut kummastuksen valtaan. Tuntuu siltä, ettei asioita todellakaan osata nähdä laajemmassa yhteydessä. Af Klintin maalaukset esiteltiin jonkinlaisena abstraktin taidesuunnan tiennäyttäjinä. Sellaisia ne eivät minusta ole, koska niissä on selvä temaattinen ohjelma. Niissä on henkiolentojen, ”sielujen” kuvia, sekä yrityksiä konkretisoida ja havainnollistaa filosofisia ideoita. Siis aivan päinvastainen pyrkimys, minkä itse liitän abstraktin taiteen syntyyn. 

Joten mistä af Klintin taiteen kohdalla sitten voisi olla kysymys? Minusta se liittyy aivan toisenlaiseen henkiseen virtaukseen. Kyseessä on sellainen aatesuunta, jota voisi nimittää väljästi antroposofiaksi (olkoonkin, että sen rinnalla ja sisällä kulki monenlaisia virtauksia; jopa psykoanalyysi ja marksismi kietoutuvat tähän kokonaisuuteen). Af Klintin taide pyrkii kuvaamaan ja edistämään näitä ideoita. Af Klintin kuvitustyyli ei ole minusta kovin uniikki, vaan aika lailla tyypillinen, jopa stereotyyppinen. Siihen kuuluu orgaaniset muodot (mm kasvit ja kotilot), henkiolennot, astrologis-astronominen kuvasto, ja Goethen väriopin mukaiset väripinnat. Olen kuvannut tätä taidesuuntaa Rudolf Steineria koskevassa kirjoituksessani. Epäilemättä Steinerin taide on hyvin lähellä af Klintin taidetta. Ja aivan oikein, af Klint olikin antroposofi, ja ammensi vaikutteitaan steinerilaisuudesta ja sen visuaalisesta kielestä.

Af Klintin taide synnytti muitakin ajatushyppyjä. Mieleeni tuli nimittäin Aleksanteri Ahola-Valon (1900 - 1997) taide. Tämä hämmästyttävän varhaiskypsä poika piti lapsesta asti päiväkirjaa. Hän toimi taiteilijana Neuvostoliitossa, kunnes pakeni Suomeen 1930- luvulla - ja siirtyi sodan jälkeen Ruotsiin. Ahola-Valon hämmästyttäviin ja järkyttäviin elämänvaiheisiin kannattaa tutustua. Hänen päiväkirjansa on julkaistu kirjoina.

Ahola-Valo ei ollut steinerin opin mukainen antroposofi - vaikka hän varmaankin tunsi hyvin kaikki nuoruusaikansa virtaukset. Hän kehitti aivan oman filosofisen opin, AE-evohomologian, jonka hän kuvasi ”ihmisen edistystieteeksi”. Järjestelmä on varsin monimutkainen, ja hän myös laati lukuisia sitä kuvaavia maalauksia. Ne ovat oudon samankaltaisia kuin mm. Steinerin ja af Klintin maalaukset.

Sanoisin tällaista taidetta henkistyneeksi. Steiner-vaikutteinen taide ei ole sen ainoa edustaja, vaan monet new-age ihmiset ja länsimaiset itämaisten uskontojen harrastajat tuottavat samankaltaista tavaraa. Minuun se ei tee mitään vaikutusta. Luulen, että minusta puuttuu jotain. Jotta tällainen taide puhuttelisi, pitää olla oikeassa uskossa. Koen sen myös vastakkaiseksi modernille taiteelle, koska modernismin ajatus oli mielestäni juuri puhdistaa taide sekä esittävyydestä että julistamisesta.

torstai 11. syyskuuta 2014

Kansakuntien kilpailuetu: totta vai tarua?

Siitä pitäen, kun kilpailustrategioita tutkinut Harward- professori Michael Porter lanseerasi vuonna 1990 käsitteen (ja maailmankuulun kirjan) ”Kansakuntien kilpailuetu”, talouspoliittiseen keskusteluun avautui uusi maisema. Vaikka Porterin tähti talousviisauden ykkösguruna onkin himmennyt, käsitys siitä, että kansakunnat olennaisesti kilpailevat keskenään talouden areenalla on jatkuvasti vahvistunut. Erityisen vahvasti tähän käsitteeseen vedotaan juuri nyt, kun kansallinen talouspolitiikkamme näyttää epäonnistuvan täydellisesti jo kuudetta vuotta. Ja tämä on hyvä käsite, sillä syntipukkina ei olekaan harjoitettu politiikka tai talouden toimijoiden epäviisaat ratkaisut, vaan paha ulkoinen voima, muiden maiden harjoittama kilpailu. 

Täytyy heti todeta, että olen toki lukenut Porterin kirjan. Se kuului osana siihen ”sivistyspakettiin”, jonka voimalla pinttynyttä tekniikan miestä alettiin perehdyttää taloustieteen ihmeelliseen maailmaan. Toisin sanoen se oli aikanaan viiden senttimetrin pätkä tohtoriopiskelijan varsin korkeaa tenttikirjapinoa (ks. kirjoitukseni  tästä elämänvaiheesta) - ja olihan siellä toinenkin Porterin viiden sentin pinonpätkä - se alkuperäinen ”Kilpailuetu”.

Lisätäänpä vielä täysin tarpeeton kommentti: Porterkin oli tekniikan miehiä. Hänen akateeminen peruskoulunsa oli bachelorin (kandidaatin) tutkinto mekaniikassa ja lentokoneenrakennuksessa.

Kansakuntien kilpailuetu - joko ääneen lausuttuna tai hiljaisena taustaoletuksena - on toki monessa mielessä ilmaiseva. Se liittyy selkeästi viimeisen kymmenen vuoden aikana voimistuneeseen globalisaatioon. Yritysten toimintakenttänä on myös - ainakin jossain määrin - koko maailma. Ja Euroopan unioni haluaa puolestaan nähdä Euroopan alueen EU:n jäsenmaiden yhtenäisenä toimintakenttänä. EU voidaan pitkälle nähdä yrityksenä pärjätä globaalissa taloussodassa. Ja mikä tällä hetkellä yritetään häveliäästi sivuuttaa, EU on myös kauppasodassa USA:ta vastaan - koska siellä rapakon takana ne eivät pelaa "reilusti". Onhan siellä todellakin enemmän talouden säätelyä kun Euroopassa - taas aihe josta ei ole mukava puhua. EU:n into poistaa kansallisen tason säätelyä on oudossa ristiriidassa sen kanssa että säätely näyttääkin siis kannattavan. Puhumattakaan EU tason säätelyn kummallisuuksista. Kurkkudirektiivi kun ei ole ainoa.

Nykyisen kaltaista globalisaatioastetta Michael Porter ei 1980- luvulla pystynyt edes kuvittelemaan, eikä hän tällaista kehitystä ennustanut. Todellisuus yllätti tässäkin fiktion. Jälkiviisas lisäisi vielä kommentin: olisihan hänen pitänyt.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Jazzin syvin olemus on tuntematon

Muusikko ja ajattelija Kari Peitsamo on todennut ja laulanut: ”Jazzin syvin olemus on tuntematon”. Minusta se on laittamattomasti sanottu. 

En ole mikään jazzpuristi enkä jazzpoliisi, enkä edes asiantuntija. Kypsyin jazziin myöhään ja hitaasti, kuten muuhunkin musiikkiin (katso kulttuuriradikaalin tunnustuksia). Kuitenkin pidin jazzista vaistomaisesti. Ymmärsin myös, että siihen kuuluu paljon improvisointia ja vapaata soittamista. Aloinkin kovasti ihailla muusikoita, jotka siihen pystyivät. Oma taustani oli koulumusisointia pidemmälle ehtinyt nokkahuiluharrastus. Olin soittanut pienessä nokkahuiluyhtyeessä Mozartia - ja joskus jopa Bachia. Joten minulla oli hatara aavistus, mitä soittaminen on. 

Jazzkäsityksiini vaikutti myös suomalainen jazz 1960- luvun lopulla ja 1970- luvulla. Siihen aikaan ei jazzia opetettu musiikkikoulussa, joten ajattelin että nuo häikäisevät muusikot - Esa Pethman, Juhani Laine, Paroni Paakkunainen, Hasse Valli, Pekka Pohjola, Otto Donner, Jukka Tolonen ja monet muut, olivat itseoppineita - tosin monella taisi olla myös klassinen musiikkikoulu taustalla. Laskin myös Jimi Hendricksin jazzmieheksi - hän oli ja on kotijumalani. Mutta tämä kuohuvan ajan usein kokeellinen ja rockmusiikkia syleilevä jazz oli minulle se oikea jazz. Jotain villiä ja alkuperäistä, joka kumpuaa sielusta. 

Jazz oli myös usein kokonaisvaltainen elämys. Mieleeni painuivat Dipolin hyvin avantgardistisessa taidetapahtumassa vuonna 1967 soitettu musiikki - asiaan saattoi vaikuttaa myös, että join siellä alaikäisenä olutta. Ja Vanhalla Ylioppilastalolla muutama vuosi myöhemmin esitetty, Pentti Saarikosken runoihin perustuva teos jazzyhtyeelle ja lauluryhmälle, jonka oli kai säveltänyt Otto Donner - ja jota esitti Otto Donner treatment- niminen kokoonpano. Teoksen nimi oli ”En soisi sen päättyvän”, ja tuo ajatus tuntui varmaan kaikista konsertissa olleista olevan niin oikeaan osunut. Teos löytyy onneksi levyltä ja spotifystä. Sen tekniset ja musiikilliset puutteet ovat ilmeiset - mutta se on kuitenkin jotain aika ihmeellistä - ja tuo live-esitys oli sitä aivan erityisesti. 

Mutta kuten sanoin, tapanani on kypsyä hitaasti. Paljon myöhemmin hankin poikkihuilun, ja sitten tenorisaksofonin. Ja samalla aloin kuunnella jazzia tarkemmin., Aloin laskea tahteja, ja panin merkille teosten eri osat, joita usein merkitään kirjaimilla, A, B, C jne. Ja kun jotain alkaa analysoida, se avautuu. Ennen hieman mystinen ja käsittämättömän mutkikas jazz alkoikin jäsentyä perusosasikseen, ja osoittautui ymmärrettäväksi - ja myös soitettavaksi. Mutta ei tuo rakenteen paljastuminen silti vienyt musiikin viehätystä. Pikemminkin se syvensi sitä, koska ymmärsin entistä paremmin, mitä musiikissa ja soittajien välillä tapahtuu. 

60-luvun radikalismista minuun jäi kuitenkin tietty varauksellisuus nykypolven pitkälle koulutettuja jazzmuusikoita kohtaan, olkoonkin, että he ovat hyvin taitavia. Mutta tuo varauksellisuus voikin olla perusteeton. Siitä kertoo seuraava tapaus. 

Tänä vuonna, keskiviikkona juhannuksen jälkeen ravintola Juttutuvan lavalle kipuaa Mighty Mighty kvintettikokoonpanossa*. Väkeä ei ole kovin paljoa, ja konsertti alkaa hieman virallisen ja vakavan oloisesti. Bändiä vetävän Kari Setälän spiikki paljastaa pian, että varovaisuuteen on tietty syy: bändin trumpetisti on juuttunut ulkomaille - ja basistikin on jouduttu korvaamaan varamiehellä. Mutta homma sujuu hyvin, koska bändin aineisto perustuu pääasiassa Setälän säveltämään aineistoon, ja soittajilla on nuotit edessään. Ja nyt soittajien vahva koulutus nousee esille. He lukevat nuotteja vaivattomasti, ehkä basisti soittaa jopa prima vista - eli ensimmäistä kertaa. Ja soitto kyllä sujuu. 

Nyt joku voi kysyä, miten jazz, jonka pitäisi olla vapaata ja improvisoitua, voidaan kirjoittaa nuoteiksi? Ainakin itse ihmettelin sitä aikanaan. Voin paljastaa salaisuuden. Ensinnäkin jazzissa on tietyn mittainen peruskierto, yleensä parillinen määrä tahteja. Eli melodian peruskulku on vaikkapa 16 tahdin mittainen. Toiseksi, teokseen kuuluu sävelletty, tuon kierron mittainen teema, ja ehkä myös sävelletty B- osa - ja muitakin osia voi olla. Toki kappaleessa voi olla muunkin mittaisia osia. Sävelletyt melodiat on nuotinnettu, ja koko teoksesta on lyhennetysti merkitty rakenne, eli eri osien ja soolojen ryhmittely. Pitkäkin jazz- kappale voidaan siten nuotintaa jopa vain 1-2 lehdelle. Soolo voi olla hyvinkin vapaa, mutta yleensä sen kesto ja bassokuvio noudattavat teemaa. Tavallisesti solisti pidentää sooloaan, eli soittaa useita kierroksia. Solistit soittavat soolot joko merkityssä järjestyksessä, tai he voivat poimia omia soolovuoroja vapaasti sopimalla niistä elekielellä. Eli improvisaatio merkitsee sooloilua, usein löyhästi bassokuvion päälle, ja soolovuorojen ja teemojen vaihtelua. 

Nyt takaisin lavalle. Mighty Mighty soittaa varsin sävellettyä musiikkia, näköjään Kari Setälän teoksia. Kappale alkaa yleensä tiukasti torviduon soittamalla teemalla, sitten sooloillaan ja palataan välillä teemaan. Se tuntuu hiukan kuivalta, vaikka teemat istuvat hyvin korvaan. Vähitellen tunnelma lämpenee. Kuunteluani häiritsee hieman viereisessä pöydässä mekastava naisseurue - mutta se kuuluu kyllä asiaan klubeilla. Bändi pitää tauon, ja pohdin, lähdenkö nukkumaan vai haenko lisää olutta ja kuuntelen toisen setin. Päätän jäädä, koska musiikissa oli jotain joka jäi askarruttamaan. 

Toinen setti alkaa rennommin, ja lämpötila kohoaa edelleen. sitten tapahtuu jotain, jota jazzissa oikeastaan aina odottaa. Saksofoni soittaa pitkää ja yksinkertaista sooloa. Basisti ja rumpali pitävät nyt jatkuvasti katsekontaktia, ja alkavat lisätä tehoja. Rumpali piiskaa taitavasti minimaalista patteriaan (soitto ei ole kiinni pannujen määrästä vaan siitä mitä on kapuloiden toisessa päässä). Basisti seuraa tiukasti mukana, nyt ”oikeaoppisesti” läskibassolla. Voisin kuvata svengiä näin. Se tunne on kun painaisi auton kaasupoljinta. Meno on aina vaan kovempaa, mutta tempo ei kuitenkaan nouse. Musiikki tuntuu rullaavan ihan omien lakiensa mukaan, mutta on samalla kertaa kuitenkin hallinnassa. Tässä vaiheessa yleisökin on jo ihan sekaisin. 

Seuraavassa kappaleessa meno jatkuu. Huomaan, että aiemmin vakavat soittajat katselevat toisiaan ja hymyilevät. Näin homma sujuu. Bändi on muuttunut kollektiivisesti jyskyttäväksi onnea tuottavaksi koneeksi. Setti loppuu. Encoreksi tulee yllättäen Herbie Hancockin Cantaloupe island - legendaarinen klassikko, jota olen joskus soittanut, mutta en ole kuullut sitä ennen livenä. Klassikko saa arvoisensa käsittelyn. Enää ei revitellä, vaan jäähdytellään ja nautitaan tunnelmasta. 

Kävelen Helsingin yöhön ja Hakaniemen torin suuntaan, taivaalta virtaa vaaleanharmaata valoa. Jazzin syvin olemus on näyttänyt vilaukselta yhden puolensa.  

*) Kari Setälä – piano, koskettimet, Jorma Kalevi Louhivuori – trumpetti, flyygelitorvi, Jussi Kannaste – tenorisaksofoni, Jori Huhtala – basso, Jussi Lehtonen – rummut. 

torstai 26. kesäkuuta 2014

”Minä keksin internetin!!”

Väitetään, että USA:n entinen varapresidentti Al Gore olisi kehuskellut keksineensä internetin. Ainakin meillä Suomessa tämä herutti hyvät naurut. Kuinka joku poliitikko voikin olla näin typerä. Väitehän on jo sinänsä tolkuton, ja kun se pannaan amerikkalaisen poliitikon suuhun, absurdius kasvaa kosmisiin mittoihin. Mehän haluamme mollata erityisesti amerikkalaisia poliitikkoja, koska politiikkaan liittyy niin huono karma.

Niin tosiaan, kuinka joku täysissä järjissään oleva voi kehittää jotain näin tolkutonta. Minusta ei mitenkään, joten entäpä jos asia onkin totta? Ja onhan siinä perää. 1970- luvulla USA:ssa oli käynnissä huipputekninen sotilaallinen kehitysohjelma nimeltä ARPA. Eräänä sen osana kehiteltiin tietokoneiden välistä kommunikaatioverkkoa nimeltä ARPANET. Sen idea on seuraava. Kaikissa tietoverkoissa (puhelin, telex ym.) on keskus, joka muodostaa yhteydet kommunikoivien osapuolien välille. Tuohon aikaan uskottiin vakavasti ydinsotaan, ja ydinsodan ensimmäisenä tapahtumana olisi pommittaa kaikki infrastruktuurit, myös tietoliikenne hajalle. Tarvitsisi vain pommittaa verkkojen tärkeät solmut. Ja ydinaseita oli siihen aikaan valmiustilassa aivan riittävästi. Ne olivat kauheita aikoja. 

Mutta entäpä jos keksittäisiin verkko, jossa jokainen kommunikoiva yksikkö (tukikohta, sotalaiva, lentokone, varuskunta, kaupunki, komentokeskus, ohjus) olisikin tasa-arvoinen. Verkko toimisi, vaikka kuinka monta sen solmua tuhottaisiin. Verkkoa itseään ei siten voisi tuhota. ARPANET oli tällaisen verkon prototyyppi. Ja ARPANETIN esikuva oli Hawaijilla toiminut ALOHANET. Sen idea on seuraava. Kullakin saarella on radioasema, suurilla saarilla monta. Radioasemat kuuntelisivat toisiaan, mutta ne olisivat itsenäisiä. Ja ne huutelisivat toisilleen vähän väliä: ”Aloha, täällä zz, mitä kuuluu”. Ja jos joku asema haluaisi lähettää viestin, se vastaisi: ”Aloha! Minulla olisi viesti asemalle xx”. Ja asema xx kuulisi sen ja vastaisi: ”Aloha, anna tulla!”. 

Tällainen viestiverkko toimii aivan loistavasti. Tietysti sattuu joskus, että kaksi itsenäisesti toimivaa asemaa lähettää samaan aikaan, ja viesti sotkeutuu. Mutta se ei haittaa, sillä asema yrittää pian lähettää uudelleen, ja se todennäköisesti onnistuu. Vikana on vain, että kun liikenne lisääntyy, törmäyksiä tulee yhä enemmän, kunnes verkko ei enää pystykään toiminaan. Joten tarvitaan yhteisesti sovittu menettely, miten liikennettä hallitaan. Tällaista menettelyä sanotaan (tietoliikenne)protokollaksi. Ja voidaan kehittää hajautettu protokolla, joka toimii samanlaisena kaikissa asemissa. ARPANETissä kehiteltiin tällaisia protokollia.

Sitten takaisin Al Goreen. 1980- luvulla hän toimi senaattorina, ja hänen hallinnonalaansa kuului myös sotilasprojektien rahoitus. Hän alkoi kampanjoida ARPANETin siviilikäytön puolesta, ja se siirtyikin yliopistoille tutkimus- ja tiedonsiirtokäyttöön. Ja siitä todella kehittyi nykyinen internet - sen merkitystä ei tietenkään kukaan tuolloin ymmärtänyt. En tiedä miten paljon Al Gore tunsi tuon tekniikan sisältöä. Joka tapauksessa ”I invented the internet” oli eräs hänen vaalisloganinsa vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Tunnetusti hän voitti vaalit, mutta hävisi ääntenlaskennan. 

On syytä muistaa, että suurten innovaatioiden pohjana olevat ideat ovat harvoin uniikkeja. Samat asiat keksitään yhä uudelleen, kunnes ne lopulta - ja yleensä yllättäen nousevat siivilleen. Ja silloinkin niiden takana on paljon ihmisiä. Internetistä ei varmaan olisi pitkään aikaan tullut mitään kiinnostavaa. Mutta sitten sattui jotain. Euroopan ydintutkimuslaitos CERN oli rakentamassa suurta kiihdytintä, ja siihen kehitettiin tutkimuslaitetta, jota tuolloin sanottiin suureksi hadronikalorimetriksi. Samainen laite oli sitten toinen niistä laitteista, jotka vuonna 2013 löysivät Higgsin hiukkasen - ei siis mikään turha kapistus. Tuo omakotitalon kokoinen laite on täynnä ilmaisimia ja elektroniikkaa, ja sen tekninen dokumentaatio oli musertavan laaja. 

Vuonna 1990 Tim Berners-Lee sai tehtäväkseen saada tuo dokumentaatio hallintaan. Hän sovelsi kolmea sinänsä tunnettua tekniikkaa: dokumentinkuvauskieltä (SGML), hypertekstin eli linkityksen ideaa ja graafista käyttöliittymää. Tim kuitenkin epäonnistui: dokumentinhallinta oli liian kova pala. Mutta hänen aikaansaannoksensa tunnetaan nykyisin nimellä www, ja siitä tuli internetin todellinen moottori. 

Miksi Tim Berners-Lee onnistui kehittämään jotain täysin ainutlaatuista, jota ei edes tiedetty tarvittavan? Luulen, että eräs asiaan vaikuttanut seikka oli, että hänellä oli konkreettinen tehtävä. Hän ei ryhtynyt teoretisoimaan tai tekemään laskelmia, vaan saattoi toisilleen vieraat teknologiat yhteen nähdäkseen miten kokonaisuus toimii. Palaan tähän kohta.

Rupesin nimittäin miettimään, miksi MINÄ en keksinyt internetiä? Olin juuri oikeaan aikaan samojen asioiden äärellä. Työskentelin tutkimuslaitoksessa, joka oli omistautunut tietokonetieteelle. Olimme myös määritelleet strategiseksi alaksemme hajautetun tiedonkäsittelyn. Olin todella myös tutkimassa tietoliikenneprotokollia, ja eräs ajatukseni oli hajautettu häviöllinen protokolla jolla saataisiin aikaan säädettävä suuren kaistaleveyden tiedonsiirto. Tein siis samoja asioita, tiesin samat asiat kuin muutkin - mutta olin väärässä paikassa. Puuttui se tekninen ja kaupallinen ympäristö jossa asia olisi itänyt ja saanut sysäyksen oikeaan suuntaan. Ja varmuuden vuoksi sanon vielä, että oli hyvin paljon, varmaan tuhansia ihmisiä, jotka puuhailivat samojen asioiden kimpussa. 

Olin myös toisen asian äärellä. Vuonna 1983 tutkin, miten hyvin suuresta tietokannasta (tuohon aikaan enintään joitain tuhansia megatavuja) voisi kaivaa esiin nopeasti tietoa. Eräs tutkimani menetelmä oli käännetty tietokanta eli indeksointi (jota en toki keksinyt, se oli tunnettu juttu). Hylkäsin kuitenkin tuon menetelmän, koska tietokanta olisi suomenkielinen, ja suomen kielen sanojen taipuminen tuntui muodostavan ylivoimaisen esteen. Jostain syystä en älynnyt ilmeistä ratkaisua, eli kaikkien sija- ja verbimuotojen indeksointia; se olisi kasvattanut indeksikannan koon ehkä monisatakertaiseksi, joten torjuin sen varmaan epäeleganttina. Sen sijaan että olisin pannut vain laitoksen kasaan, ryhdyinkin hakemaan parempaa teoriaa - jota ei ollut. Nyt tiedän että internet- hakukoneet toimivat näin. Mutta entä jos olisinkin keksinyt hakukoneen vuonna 1983? Sille ei olisi ollut mitään tarvetta. En olisi missään tapauksessa saanut rahoitusta. Juuri kukaan ei olisi edes ymmärtänyt, mikä se on. Etenkin kun tuo edellä mainittu www oli sekin 10 vuoden päässä tulevaisuudessa.

Miksi kerron näitä asioita? En kehuskellakseni, vaan osoittaakseni, että innovaatio kulkee mutkikkaita polkuja. Pelkkä keksintö ei ole mitään. Eikä keksijä useinkaan edes ymmärrä, mitä on keksinyt. Pitää olla myös oikea paikka, oikea aika ja oikea ympäristö. Tai jos nämä ovat, sitten puuttuu se itse keksintö. Tai sitten joku sanoo, että tuohan on jo keksitty. Tosiasiassa samat keksinnöt tehdään yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta tähdet ovat suotuisassa asemassa... 

Olen yrittänyt kertoa kaiken mahdollisen innovaatioista kirjassani ”Innovaattorin opas”. Tai sitten siinä on vasta vain alku. Mutta jostainhan on alettava.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Ollapa mäyrä!

Mikä eläin olisit jos olisit eläin?” Näin menee suosittu ajanviete tai leikillinen persoonallisuustesti. Jokin aika sitten tapasin nuoren yritysjohtajan, joka ilmoitti haluavansa olla kotka. Olin hiukan häkeltynyt. Miksi joku haluaisi olla epäsosiaalinen raadonsyöjä? Mutta toisaalta, ehkä hän nauttii lentämisestä, hyvästä näköalasta ja eristyneestä asemasta.

Nobelin taloustieteen muistopalkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman on kuulemma mäyrä. Hän tonkii asiat juuria myöten, ja saattaa myös purra. Tähän voin kyllä samaistua, sillä minäkin haluan penkoa asioita perin juurin. No, eihän äreä mäyrä mikään mukava kaveri ole - mutta ei minullakaan ole enää tässä iässä ruusuisia kuvitelmia itsestäni. Joten, ollapa mäyrä!

Luin juuri Paul Krugmanin kirjan ”Satunnainen teoreetikko”. Nappasin sen pikaisesti matkalukemiseksi - siltä varalta ettei tylsä työtehtävä junassa maistuisi. Ja eihän se maistunut. Kirjassa on juttuja vuosilta 1995-1998 - siis ajalta ennen nobelia. Ja kyllähän se mies sivaltelee! Ei ihme, että hänellä on vastustajia ja vihamiehiä. Hän saattaa sanoa suoraan, että joku poliitikko valehtelee, silloin kun se on päivänselvää. Tai että tunnettu taloustieteen professori kirjoittelee tahallisesti totuutta vääristelevää tekstiä esittäessään väitteitä, jotka kumotaan jokaisessa taloustieteen opiskelijoiden ensimmäisen vuoden kurssikirjassa. Olisipa Suomessakin tällainen keskustelukulttuuri. Sen sijaan että toimitaan kahdessa moodissa: käytetään epäselvää vihjailua tai mennään alkeellisesti henkilökohtaisuuksiin.

Kirjan nimi viittaa Krugmanin lähtökohtiin: myös talouspoliittisen keskustelun täytyy pohjata tosiasioihin. Vaikka talous on monimutkainen ilmiö, se ei ole postmodernia hömppää, missä kaikki väitteet ovat samanarvoisia. Siksi on nojattava mm oikein käsiteltyihin tilastoihin ja hyviksi havaittuihin malleihin. Tässäkin olen Krugmanin linjoilla. Mikään ei ole niin käytännöllistä ja konkreettista kuin hyvä teoria! 

Krugman luokitellaan mm wikipediassa vasemmistolaiseksi. Se johtuu siitä, että hän vastustaa tolkuttomimpia talouspoliittisia ideoita, jotka tosiaankin tulevat lähinnä republikaanisesta puolueesta. Myös postmodernin kritiikki voi tuottaa poliittista leimaa - vaikka juuri monet uusmarksilaiset ja feministit heittäytyivät postmoderneiksi. Häntä pidetään myös kritiikittömänä Keynesin kannattajana, vaikka jo edellä mainitussa varhaisessa kirjassaan hän pohtii hyvin kriittisesti ”keynesläisiä ja vääriä keynesläisiä”. Keynesiltä Krugman on omaksunut käsityksensä rahan - eli finanssipolitiikan merkityksestä. Verotuksen hän näkee välttämättömänä - asia, joka meille on tietysti itsestään selvä. Kirjan eräs teema on tuloerojen kasvu ja sen vaikutukset - Krugman havaitsi ja todisti asian tilastojen avulla jo 1990- luvulla. Samalla hän kumosi oikeiston hellimän väitteen ”säätykierrosta”: oikeasti ihmiset eivät Yhdysvalloissa juurikaan siirry tuloluokkien välillä. Ja 2010 - luvulla tilanne on edelleen pahentunut.

Krugman sanoo myös suoria sanoja ympäristönsuojelusta. Hänen mukaansa lähes kaikki taloustieteilijät ymmärtävät ilmastonmuutoksen ja resurssikriisin tärkeyden - koska he ovat tottuneet teoreettiseen ajatteluun ja resurssinäkökulman huomioon ottamiseen. Poliitikot taas eivät asiasta piittaa - koska he vieroksuvat muutenkin teoriaan ja faktoihin perustuvaa keskustelua. He suorastaan vihaavat sitä. 
Toisaalta Krugman on suututtanut ns. perusvihreät ehdottamalla jyrkän päästökontrollin sijasta taloudellisia kannustimia. Mm. ympäristöverot ovat tällaisia kannustimia. Niiden hyvä puoli on - niiden tehokkuuden lisäksi - että ne keventävät paineita henkilöverotukseen.

Tämä yli kymmenen vuotta vanha kirja on yhä paikoin ajankohtainen. Monet talouspolitiikan ongelmat ovat edelleen olemassa. Globalisaatio puhutti Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla. Se tuntuu jopa oudolta, koska Yhdysvallat on ylivoimaisesti vähiten viennistä riippuva suuri talous. Krugman arvostelee ns. globalisaatiopuhetta. Hänen mukaansa globalisoituminen on kyllä totta, mutta se on vain osa talouden muutosta, ja talous muuttuu joka tapauksessa jatkuvasti mm teknologian vaikutuksesta. Siksi globalisaatiossa ei ole mitään outoa, eikä se kelpaa syntipukiksi talouden toimijoiden tekemiin virheisiin.

Tietysti Krugmanin kirja käsittelee lähinnä USA:n taloutta ja käsittelee asioita kovin amerikkalaisesta näkökulmasta. Sama vika on monessa meillä siteeratussa talouskirjassa. Toisaalta Krugman harrastaa reipasta talouspolitiikan kritiikkiä, joka nykyajan Suomessa on huolestuttavasti vaimennut. Meillähän on jo pitkään vallinnut talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden doktriini. Ja mikä pahinta, eräät 1990- luvun republikaanien taloushölmöydet on jopa kirjattu Suomen hallitusohjelmaan. Krugman kyllä uskaltaa sanoa, että hallitusten harjoittama talouspolitiikka ei ole välttämättä pelkästään yhdentekevää, vaan se voi olla myös vahingollista. Ja monessa tapauksessa syntyneet vahingot voidaan myös todentaa kovaan dataan perustuvan analyysin keinoin. 

Mikä on muuttunut sitten 1990- luvun? Ainakin USA:ssa on syntynyt Bushin sotapolitiikan aiheuttama valtava budjettivaje, ja läntisessä maailmassa koettu kauhea finanssikriisi - josta Krugman muuten varoitti etukäteen moneen kertaan. Lisäksi ollaan vasta toipumassa finanssikriisiä seuranneesta vuoden 2008 talousnotkahduksesta. Käsitykset mahdollisen talouskasvun reaalisesta raamista ovat kohtuullistuneet 0 - 2 % luokkaan. EU on siirtynyt yhteisvaluuttaan - sen seuraukset Krugman ennakoi lähes 20 vuotta sitten kohdelleen (euro on poliittinen hanke, ja sen aiheuttamat ongelmat yksittäisten maiden taloudelle lienevät siedettävät).

Tarkistin, miltä nykyinen Paul Krugman vaikuttaa, lukemalla hänen blogiaan. En juurikaan yllättynyt siitä, että kirjoitustyyli on täysin tunnistettava. Blogi on vain paljon lyhyempi, nopeampi ja iskevämpi - ja päivittyy lähes päivittäin. Ja kyllä, hän myös sivaltelee aivan entiseen malliin. Hyvä, Mäyrä!

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Ymmärrämme tärähtäneitä, emme heidän aikaansa

Ensimmäinen maailmansota muutti sodankäynnin luonnetta. Kun asemiinsa kaivautunut sotilasosasto on varustautunut konekiväärein, sitä on mahdotonta voittaa. Paitsi äärimmäisin keinoin. Ja eräs keino on massiivinen, jopa tunteja kestävä kranaattikeskitys. Tällainen tulitus murentaa vähitellen linnoitusvarustukset, mutta ehkä vielä olennaisempaa on, että se murtaa sotilaiden henkisen kestokyvyn. Opittiin tuntemaan kranaattikauhu. Osalle keskitykseen joutuneita sotilaita kehittyy voimakas psyykkinen häiriötila, jonka tunnusmerkkejä ovat toimintakyvyttömyys ja todellisuudentajun hämärtyminen. Mukana on yleensä myös fyysisiä oireita, kuten vapina, hikoilu, jäsenten halvaantuminen, kuumeilu ja kouristukset. 

Suomalaiset tutustuivat uuteen intensiiviseen sodankäyntiin vasta paljon myöhemmin, talvi- ja jatkosodassa. Kranaattikauhun tartuttamista miehistä alettiin käyttää kuvaavaa nimitystä: tärähtäneet. Sodan pitkittyessä asemasodaksi ilmeni myös muita sotapsykoosin muotoja. Sota näyttää murtavan mieliä vääjäämättömästi - tapahtui se sitten nopeasti tai hitaasti. 

Ville Kivimäen Tietofinlandialla palkittu kirja ”Murtuneet mielet” kertoo näistä miehistä. Kirja on vaikuttava, se järkyttää lukijaa. Meitä liikuttaa sodan murtamien miesten kohtalo, mutta vielä enemmän meitä järkyttää se tapa, miten heitä kohdeltiin. Psyykkisiin häiriöihin, samoin kuin mielisairauksiin suhtauduttiin vielä 30-luvulla vaikeasti: vieroksuvasti, paheksuvasti ja jopa tuomitsevasti. Lisäksi upseerit, ja jopa eräät lääkärit pitivät oirehtivia yksinkertaisesti pinnareina. Tosiasiassa kuitenkin nuo miehet yrittivät kaikin voimin kestää ja pärjätä muiden mukana - kunnes se kävi ylivoimaiseksi. 

Asiallisuudestaan huolimatta (pohjana on väitöskirja) Kivimäen kirja vetoaa empatian tunteisiimme. Niinpä se vie meidät kuin aikakoneella sota-ajan tunnelmiin. Eräs asia kuitenkin vaivaa minua, eikä sitä ole tässäkään tapauksessa tuotu riittävästi esille. Lukija syyllistyy tunteittensa viemänä anakronismiin. Hän siirtyy menneisyyteen varustettuna oman aikamme valistuneella uteliaisuudella (niin ainakin toivon), ja on vapaa tuon ajan vieroksunnasta ja ennakkoluuloista. Mutta voiko hän oikeasti ymmärtää ajan henkeä? 1930- luvun virallinen eetos oli, että sotaan lähteminen on ihmisen korkein hyve ja miehen luonnollinen olotila. Sodassa hän voi vapaasti tyydyttää moraalisia ja isänmaallisia vaistojaan. Sota on siis ihanaa, ja jos taas ihminen ei pärjää sodassa, hän on turmeltunut ali-ihminen. Psyykkisesti oirehtivat todella diagnosoitiin synnynnäisesti vajavaisiksi, vähämielisiksi, luonteenvikaisiksi ja psykopaateiksi.  

Oman aikamme ihminen voi kirjan järkyttämänä huudahtaa: sota on kauheaa, sota on yhtä helvettiä. Mutta sota-aikana tällainen mielipide oli ylen harvinainen, ja ääneen lausuttuina täysin mahdoton. Rintamamiehet kyllä tiesivät mitä sota oli - mutta siitä oli mahdotonta kertoa kotirintaman ihmisille. Kivimäki tuo tämän kyllä esiin. Miesten kokemuksia ei voinut ilmaista sanoin. Niille ei ollut olemassa kieltä: ei luvallisia sanoja. Ja tämä pahensi heidän tilannettaan. Sota oli ääneen lausumaton salaisuus, jonka kanssa vain oli elettävä. 

Luulen, että anakronismin ongelma pätee laajemmin. Menneisyys on todellisuudessa meille saavuttamaton. Historian tutkijat ajattelevat analyyttisesti. Heillä on tieteen metodinsa ja valistuksen ideat, ja he tietävät tutkimastaan ajasta paljon sellaista mitä aikalaiset eivät tienneet. Mutta kuitenkin uskon, että jos heidät istutettaisiin aikakoneeseen (varmaan historian tutkijoiden salainen unelma) ja vietäisiin konkreettisesti aikaan jota he tutkivat - heillä olisi suuria vaikeuksia ymmärtää yhtään mitään. 

Juuri tästä syystä en oikein halua katsoa historiallisia elokuvia ja sarjoja. Ne eivät kerta kaikkiaan tunnu uskottavilta. Historia kun ei vain ole sitä, että 21. vuosisadan länsimainen kulttuuri siirretään Rooman keisariajan lavasteisiin ja oopperapukuihin. 

Mutta takaisin sodassa tärähtäneisiin ja asemasodassa hiljalleen seonneisiin. Heidän käsittelyään leimasi sodan ankarat olosuhteet. Noita miehiä ei haluttu siirtää rintaman taakse toipumaan, koska sen katsottiin antavan huonon esimerkin. Mutta ei heitä voinut linjaankaan laittaa. Miehiä siirreltiin huoltojoukkoihin, ja vain vaikeimmat tapaukset saivat hoitoa. Osa myös tuomittiin kurinpitorangaistuksiin tai ammuttiin karkureina. 

Hoitoon päässeet kohtasivat mielisairaanhoidon synkän perinnön. Hoidolla oli osin rangaistuksen luonne, hoitona oli sähköshokkeja, insuliinishokkeja tai todella väkivaltaista cardiazol- hoitoa (lääke, joka aiheuttaa äärimmäistä kauhua ja rajuja kouristuksia). Osaa potilaista kuntoutettiin simputtamalla. (on todettava, että shokkihoidot olivat kuitenkin osalle potilaista hyödyksi; näistä hoidoista sähkö on edelleen käytössä). 

Psyykkisesti sodassa vammautuneiden loppusaldo on masentava. Heitä on tilastoitu noin 18 000 (8-10% sodassa kaatuneista). Lisäksi taistelussa hermonsa menettäneet muita suuremmalla todennäköisyydellä myös kuolivat tai haavoittuivat, ja näin jäivät pois tästä luvusta. Psyykkisen vamman takia invaliditeettikorvausta saaneita on kuitenkin vain 48. 

He eivät saaneet oikeutta edes 1990-luvulla, presidentti Ahtisaaren vetoomuksesta huolimatta.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Matka oudon tuolle puolen

Espoon modernin taiteen museossa Emmassa on näyttely ”Arjen muotoilija – Rudolf Steiner 26.02.2014 - 11.05.2014”. Kiinnostuin näyttelystä, mutta se jopa ylitti odotukseni. Se oli kuin science fictionia - matka vieraalle planeetalle, missä meitä ulkoisesti muistuttavat avaruusoliot ovat luoneet oudon kulttuurin. Tai aikamatka vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, missä luonnontieteiden läpimurto on epäonnistunut ja tiede on ottanut aivan toisen suunnan. Yhteenvetona: näyttely tutustuttaa kävijän kummalliseen maailmaan, ja käynnistä tulee hiukan hassu olo, kun tietää että joillekin ihmisille juuri tämä maailma on totta. 

Itävalta-Unkarissa syntynyt Rudolf Steiner (1861 - 1926) opiskeli aluksi luonnontieteitä ja teknisiä tieteitä Wienin teknisessä korkeakoulussa. Sitten hänen filosofian alalta tehty väitöskirjansa Rostockin yliopistosta v 1891 lähti aivan omille teilleen (se on julkaistu suomeksi nimellä ”Totuus ja tiede”). Siinä Steiner oikeastaan hylkäsi tieteen ja kääntyi henkisyyden ja mystiikan poluille - höystäen toki keitoksensa tieteestä lainatuilla mausteilla. Tämä ei ole toisen käden tietoia: uteliaisuuttani luin kirjan.Se on niitä teoksia, jotka oikeastaan avautuvat vain uskoville. Steiner lähestyi teosofiaa, mutta loi sitten aivan oman aatesuuntansa, antroposofian. Sitä voidaan luonnehtia sanoilla henkisyys ja kasvu ihmisenä. Siihen liittyy myös karma, uudelleensyntyminen, luonnonhenget, enkelit ja biodynaaminen viljely. Kyseessä on ilmiselvästi uskonto, mutta steinerilaiset kieltäytyvät näkemästä itseään uskonlahkona, ja väittävät kyseessä olevan tieteellinen maailmankatsomus. Se ei kuitenkaan täytä tieteellisyyden kriteerejä. Steiner on kehittänyt teoriansa omien tutkimustensa kautta, mutta hänen tutkimusmetodinsa ei avaudu ulkopuolisille. Siinä suhteessa antroposofia muistuttaa aikansa sisaraatetta, psykoanalyysia.

Steiner ei ollut suinkaan ainoa omatekoinen profeetta, pikemminkin tällaiset harrastukset olivat ajalle tyypillisiä.  Meidän suomalaisten kannattaa panna merkille  Aleksanteri Ahola-Valo.  Tämä venäjällä toimintansa aloittanut omaperäinen  taiteilija ja ajattelija loi oman oppinsa ihmiskunnan pelastamiseksi: AE-evohomologian. Se tuntuu saaneen vaikutteita sekä tolstoilaisuudesta että antroposofiasta.

Miten on mahdollista, että steinerilaisuus jäi aatteena - ja myös steiner- pedagogiikan muodossa henkiin: marginaalisena, mutta yhteiskunnassa edelleen vaikuttavana liikkeenä. Näyttely vastaa osittain tähän kysymykseen. Steinerilaisuus syntyi aatteellisen kuohunnan aikakautena - samassa kuohunnassa syntyivät myös psykoanalyysi ja marxismi. Jollain lailla myös Nietzsche tuntuu liittyvän Sterineriin. Steiner oli kosketuksissa monien tärkeiden kulttuurin vaikuttajien kanssa. Saksalaisella kielialueella on myös oma vaikutuksensa, koska se näyttää synnyttäneen 1900-luvulle tultaessa vaikutusvaltaisimmat aatteet. Steiner ankkuroi aatteensa tieteellisiä juuria saksalaisen kulttuurin suurimpaan neroon Johann Wolfgang von Goetheen. Goethen väriopilla on steinerilaisuudessa ihmeen suuri vaikutus - vaikka sillä ei ole minkäänlaista tieteellistä arvoa*).

Steinerilaisuus siis haluaa naamioitua tieteeksi. Tosiasiassa se on valetiede. Antroposofiassa ei ole nähtävissä tieteelle ominaista edistystä, eivätkä antroposofit harjoita tieteellistä tutkimusta - ainakaan siinä mielessä, kun se yleensä ymmärretään. Sen sijaan antroposofit varjelevat oppinsa puhtautta. Sekin on uskonnon, ei tieteen piirre. Naamioitumiselle on selvä syy. Halutaan anastaa tieteeltä sen nauttimaa arvovaltaa. Kaikki eivät pidä sanasta valetiede. Halutaan puhua ”laajennetusta tieteestä”. Mutta luulen, että näillä tieteen laajentajilla on sama motiivi kuin Steinerilla: halutaan ahnehtia tieteen arvovaltaa.

Epä-älyllisyydestään ja sekavuudestaan huolimatta steinerilaisuus ja antroposofia on minun silmissäni enimmäkseen sympaattinen ja ylevä aate. Se on suvaitsevaista, se hyväksyy muun muassa kaikki uskonnot ja julistaa ihmisten tasa-arvoa. Se puhuu kasvusta ja moraalisista arvoista ja edistää hyvää. Se uskoon ihmisyyteen ylevässä mielessä ja ihanteena. Se suosii taiteita ja tieteitä. Steinerkoulut ovat luovien ihmisten kouluja.**)

Näyttelyssä käy hyvin ilmi, kuinka Steiner oli tavattoman lahjakas ja monipuolinen ihminen. Filosofisten harrastusten ohella hän oli arkkitehti ja muotoilija. Liikkeen päämajaksi hän suunnitteli omaperäisen Goetheanum- nimisen rakennuksen - se oli samalla kertaa kongressikeskus, kulttuurikeskus ja temppeli. Kun puusta rakennettu Goetheanum joutui tuhopolton uhriksi vuonna 1923, Steiner suunnitteli betonista uuden rakennuksen nimeltään Goetheanum II. Rakennus sijaitsee edelleen Sveitsin Dornachissa. Se on betonirakentamisen merkkipaaluja.

Steinerin arkkitehtuuria ja muotoilua luonnehditaan sanalla orgaaninen arkkitehtuuri. Se ei suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan niveltyi jugend- tyyliin ja kehitti sitä edelleen. Orgaaninen arkkitehtuuri voidaan nähdä suuntana, joka hyödyntää elollisen luonnon muotokieltä. Esimerkiksi jugendille on ominaista kasvimuotojen viljely. Laajemmin ottaen orgaaninen arkkitehtuuri pyrkii sovittamaan yhteen ihmisen luoman keinotekoisen ympäristön ja elävän luonnon. Tästä suuntauksesta ovat saaneet vaikutteita monet suuret arkkitehdit, esimerkiksi Frank Lloyd Wright, Antoni Gaudi, Le Corbusier, Eero Saarinen ja Alvar Aalto.

Steinerin suunnittelemat talot tekevät - ainakin minuun - oudon, jopa vastenmielisen vaikutuksen. Niiden biologinen olemus on kuin mielipuolisen geneettisen insinöörin laboratoriosta. Ne muistuttavat jollain lailla Antoni Gaudin rakennuksia, mutta niissä on ylimääräinen ahdistava piirre. Ehkä se johtuu niihin ympätyn uskonnollisen rakennusperinteen halusta julistaa, vaikka sitten väkisin. Mutta siinä missä vaikkapa goottilaiset kirkot ovat valoisia ja yleviä, Steinerin luomukset ovat lähes painajaismaisia. Samalla ne ovat oudosti vaikuttavia. Ne tuovat mieleen sveitsiläisen taiteilijan Hans Rudolf Gigerin biomekaanisen taiteen. Suuri yleisö tuntee sen ”Alien”- elokuvan lavasteista. Näyttelyssä on myös Steinerin suunnittelemia huonekaluja. Kirjoituspöytä ja sänky ovat jonkinlaisia kasvin ja huonekalun sekasikiöitä - minun silmissäni varsin vastenmielisiä.

Goetheanumin tulipalosta säästyi Steinerin keskeinen taideluomus: valtava puuveistos nimeltä ”Ihmiskunnan edustaja”. Se on kuvottavaa kitschiä - se ikäänkuin tiivistää antroposofian kornit piirteet.

Emman näyttely askarruttaa. Se saa pohtimaan tiedettä ja valetiedettä, uskontoa ja valeuskontoa. Steinerilaisuus on totalitaarinen oppi - vaikkakin se onkin suvaitseva. Se haluaa olla tieteellinen liike, mutta näkee oikean tieteen mahdolliseksi vain ideologian haarniskaan puettuna. Samalla se yrittää ottaa haltuunsa kaikki elämän alueet: teknologian (muotoilu, arkkitehtuuri), sivistyksen (pedagogiikka), musiikin (eurytmia), terveyden ja ravinnon (biodynaaminen viljely, väriterapia, antroposofinen lääketiede) ja elämän tarkoituksen (henkisyys ja kasvu). New age on oikeastaan vain antroposofiaa uudessa pakkauksessa. Eräs myöhemmän steinerilaisuuden outo ilmentymä on oloidi - joka myös on näyttelyssä. Tämä kummajainen ansaitsee lyhyen esittelyn. 

 
Oloidi siihen kiinnitettyine akseleineen. Tällainen laite toimii antroposofisena sekoittimena.

Oloidi on kolmiulotteinen kupera geometrinen kappale (convex hull). Se voidaan tuottaa kahden ympyrän avulla, tai geometrisena muunnoksena kuutiosta. Vaikka se on hyvin yksinkertainen, yllättävästi sen keksi vasta vuonna 1929 saksalainen keksijä ja taiteilija Paul Schatz. Oloidilla on joitain erikoisia ominaisuuksia. Silti on outoa, että siitä on tullut eräänlainen antroposofinen kulttiesine. Oloidia voidaan käyttää yksinkertaisena potkurina, tosin se edellyttää hieman hankalaa nivelmekanismia. Tällaisilla oloidi- sekoittimilla eräät biodynaamiset viljelijät hämmentelevät ravintoliuoksiaan.

*)  Goethen hyljeksitty värioppi on kuitenkin osoittautunut neurologisesti kiinnostavaksi, koska siinä hän pohtii värien aistimista.

**)  Täysin harmittomana ei steinerilaisuutta voi kuitenkaan pitää. Sen synneiksi on luettu taikauskon levittäminen, rasismi, tieteenvastaisuus, epätieteelliset ja lasten kehitystä hidastavat opetusmenetelmät ja puoskarointi.