keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Materian pyhä vastus

Ihminen on aineen vanki. Hän on syvästi sisällä ruumiillisuudessaan, sen raskaudessa, hitaudessa, vaivoissa ja kivuissa. Kautta aikojen filosofit ovat pyrkineet vapautumaan aineen kahleista. Voisimme sanoa tuota pyrkimystä idealismiksi. Jo antiikin viisaat jalostivat sen filosofian suunnaksi, jonka tunnetuin kehittäjä lienee Plato. Tämä pyrkimys on syvällä kulttuurissamme edelleen. Koemme sen yleväksi ja jopa pyhäksi, sillä tuo jokin, jota kohti pyristelemme, on varmaankin jotain ainutlaatuista, lopullista ja täydellistä.

Tämä kaipuu aineettomuuteen on ihmisenä olemisen perustunteita, ja sillä on selvästi ollut tärkeitä seurauksia. Se on johdattanut meidät abstraktiin ajatteluun. En usko, että filosofiaa olisi syntynyt ilman tätä kaihoa. Ja se on antanut meille matematiikan, tieteet ja uskonnot. Ehkäpä pyrkimys irti ruumiista tuotti kulttuurin, tai ainakin sen eräät piirteet - epäröin tässä sanoa ”ylärakenteet” tai ”korkeakulttuurin”, koska en halua arvottaa kulttuurin osia. Ihanne tiivistyi lauseessa: ”hengen voitto aineesta”.

Kuinka vaikeaa meidän onkaan hyväksyä modernin neuropsykologian viestiä. Sitä, että se, mikä ajaa meitä ponnistelemaan kohti valoa ja vapautta: tunteet, intohimot, rakkaus ja kiintymys, oivalluksen ilo, oikeuden ja moraalin taju, ihmeen ja pyhyyden tunne - se onkin vain materiasta koostuvan koneiston eli aivojemme toimintaa. Uskon, että tämän viestin täysi tajuaminen ja omaksuminen, kaikkine sen vielä tuntemattomine kulttuurisine seurauksineen, vie ihmiskunnalta vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja.

Materia, jonka koemme vastuksena on sittenkin kaiken takana. Lisäksi se on viisas opettaja. Se ohjaa meitä arkielämässä monin tavoin. Vaikka vihjasin, että pyrkimys pois materiasta loi kulttuurin, tuo sama materia muovaa ja tuottaa kulttuuria. Parhaiten huomaamme asian, kun jätämme abstraktin viisastelun ja katsomme kulttuuria esimerkkien kautta.

Aloitetaan kuvataiteesta. Jokaisessa kuvataiteen lajissa näkyy taiteilijan työskentely materian ehdoilla, ja myös materian rajoituksia vastaan. Öljyvärit ovat joustavimpia, ja siksi niiden avulla on tuotettu jo vuosisatoja lähes fotorealistista taidetta. Toisaalta on luotu myös täysin keinotekoisia ja fantastisia maalauksia.  Ja kun modernismi kääntyi pois luonnosta, aineesta ja esittävyydestä, siihenkin tuntui sopivan parhaiten materian rajoja uhmaava öljyväritekniikka. Esimerkiksi kubistinen akvarelli on harvinaisuus.

Akvarellitekniikassa on paljon enemmän materiaalin vastusta (värien sekoittuminen, läpikuultavuus, valuminen, imeytyminen paperiin). Toiset taiteilijat ovat pyrkineet vähentämään aineen vastusta (kehittämällä guassi- ja temperatekniikat), toiset taas ovat hyödyntäneet rajoituksia. Juuri aidot, vesipohjaiset akvarellit avaavat täysin öljyvärimaalauksesta poikkeavan maailman. Myös työvälineet (siveltimet, tyynyt, ruiskut, lastat, telat ja palettiveitset) ovat sekä rajoitteita että uusia mahdollisuuksia.

Taidegrafiikka on jo teknisen vaivalloisuutena ja hitautensa takia jyrkästi maalauksesta poikkeava taiteenlaji, ja toimii täysin materian ehdoilla. Eri grafiikkatekniikat tuottavat omia ja hyvinkin poikkeavia ja kiehtovia maailmoja (mm. puupiirros, linoleikkaus, litografia, akva- ja mezzotinta, etsaus, kuivaneula, kupari ja teräspiirros).

Entä jos tekniset rajoitukset poistuvat? Aikanaan ajateltiin, että tietokonetaide olisi suuria lupaus. Koska se ei oikeastaan tunne mitään rajoituksia, sen mahdollisuuksia ajateltiin ainutlaatuisiksi. Näin ei käynytkään, vaan tietokoneella tehty taide koetaan usein kuivaksi ja hengettömäksi. Alkuvaiheen jälkeen tietokonetaide usein liittoutui materiaalisten tekniikoiden kanssa. Sitä tehdään jonkin verran, mutta sen oma luonne sekoittuu yleensä lopputuloksen tuottamisen materiaaliseen ilmaisuun. Tietokoneen runsas käyttö onkin siirtynyt elokuvaan, joka hyödyntää sen teknistä tehokkuutta lavastuksessa, animoinnissa ja leikkauksessa.

Kuvanveistossa materiaali puhuu ehkä vielä maalausta ja grafiikkaa voimakkaammin, Teollinen aika on lisännyt työstettävien materiaalien ja työstötekniikoiden kirjoa. Lisäksi teollisen optiikan, elektroniikan ja konetekniikan komponentit ovat tulleet osaksi taiteellista ilmaisua.

Entä musiikki? Muusikon työskentely on loputonta ponnistelua soittimen teknisiä rajoituksia vastaan, ja toisaalta sen mahdollisuuksien hakua. Klassinen musiikki pyrki aikanaan lieventämään rajoituksia abstraktin nuotinnoksen avulla. Orkestereihin koottiin eri tavalla soivia soittimia joiden stemmojen ja sointivärien vaihtelulla jäljiteltiin nuotintajan abstrakteja ideoita. Moderni musiikki, kansanmusiikki, jazz ja rock merkitsevät paluuta vanhempaan aikaan, soittajien rohkeampaan asettumiseen materiaalin armoille.

Ovatko materiaalin vaikutusta rajoja lieventävät tekniikat vapauttaneet vai kuihduttaneet musiikkia? Elektroninen musiikki on periaatteessa vapaata materiasta. Se ei kuitenkaan ole merkinnyt uutta ajanjaksoa, vaan luonut oman tyylin, jolla on varsin niukka kannattajakunta. Materiasta vapaus on myös näennäistä, sillä tässä musiikin tekijä onkin säveltäjä, joka työskentelee eräänlaisena ääniteknikkona. Hän joutuu painimaan musiikin tuottamiseen käytettyjen tekniikoiden kanssa. 

Musiikin esittämisen puolelta löytyy materiasta vapaa soitin, theremin. Siinä soittimelta puuttuu kokonaan materiaalinen rakenne, soittimena on esittäjän keho. Mutta tässä soittimen suunnitellut insinööri on lyönyt lukkoon materiaaliset rajoitukset: sointivärin ja sen modulointitekniikan kehon ja käsien liikkeillä. Theremin ei tuonutkaan abstraktia vapautta, vaan taas kerran uuden, materiaalisesti rajoitetun taiteen lajin. Sen esittäminen palautuu nyt ihmisen kehon rajoitusten hallitsemiseen. Olkoonkin, että soitin on karkea ja hyödyntää vain pientä osaa kehosta. Ehkä siksi therermin-musiikki myös kuulostaa kaihoisalta, se heijastaa ristiriitaa ahtaan ruumiin ja ihmisen pyrkimysten välillä.

Ehkä palaan vielä aiheeseen. Olen taitavasti sivunnut kuumottavaa sanaa ”materialismi”, mutta olen kiertänyt sen ohitse. Se on filosofisesti, poliittisesti ja uskonnollisesti ladattu, tunteita herättävä aihe. Ja ehkä enimmäkseen väärin ymmärretty.