torstai 26. kesäkuuta 2014

”Minä keksin internetin!!”

Väitetään, että USA:n entinen varapresidentti Al Gore olisi kehuskellut keksineensä internetin. Ainakin meillä Suomessa tämä herutti hyvät naurut. Kuinka joku poliitikko voikin olla näin typerä. Väitehän on jo sinänsä tolkuton, ja kun se pannaan amerikkalaisen poliitikon suuhun, absurdius kasvaa kosmisiin mittoihin. Mehän haluamme mollata erityisesti amerikkalaisia poliitikkoja, koska politiikkaan liittyy niin huono karma.

Niin tosiaan, kuinka joku täysissä järjissään oleva voi kehittää jotain näin tolkutonta. Minusta ei mitenkään, joten entäpä jos asia onkin totta? Ja onhan siinä perää. 1970- luvulla USA:ssa oli käynnissä huipputekninen sotilaallinen kehitysohjelma nimeltä ARPA. Eräänä sen osana kehiteltiin tietokoneiden välistä kommunikaatioverkkoa nimeltä ARPANET. Sen idea on seuraava. Kaikissa tietoverkoissa (puhelin, telex ym.) on keskus, joka muodostaa yhteydet kommunikoivien osapuolien välille. Tuohon aikaan uskottiin vakavasti ydinsotaan, ja ydinsodan ensimmäisenä tapahtumana olisi pommittaa kaikki infrastruktuurit, myös tietoliikenne hajalle. Tarvitsisi vain pommittaa verkkojen tärkeät solmut. Ja ydinaseita oli siihen aikaan valmiustilassa aivan riittävästi. Ne olivat kauheita aikoja. 

Mutta entäpä jos keksittäisiin verkko, jossa jokainen kommunikoiva yksikkö (tukikohta, sotalaiva, lentokone, varuskunta, kaupunki, komentokeskus, ohjus) olisikin tasa-arvoinen. Verkko toimisi, vaikka kuinka monta sen solmua tuhottaisiin. Verkkoa itseään ei siten voisi tuhota. ARPANET oli tällaisen verkon prototyyppi. Ja ARPANETIN esikuva oli Hawaijilla toiminut ALOHANET. Sen idea on seuraava. Kullakin saarella on radioasema, suurilla saarilla monta. Radioasemat kuuntelisivat toisiaan, mutta ne olisivat itsenäisiä. Ja ne huutelisivat toisilleen vähän väliä: ”Aloha, täällä zz, mitä kuuluu”. Ja jos joku asema haluaisi lähettää viestin, se vastaisi: ”Aloha! Minulla olisi viesti asemalle xx”. Ja asema xx kuulisi sen ja vastaisi: ”Aloha, anna tulla!”. 

Tällainen viestiverkko toimii aivan loistavasti. Tietysti sattuu joskus, että kaksi itsenäisesti toimivaa asemaa lähettää samaan aikaan, ja viesti sotkeutuu. Mutta se ei haittaa, sillä asema yrittää pian lähettää uudelleen, ja se todennäköisesti onnistuu. Vikana on vain, että kun liikenne lisääntyy, törmäyksiä tulee yhä enemmän, kunnes verkko ei enää pystykään toiminaan. Joten tarvitaan yhteisesti sovittu menettely, miten liikennettä hallitaan. Tällaista menettelyä sanotaan (tietoliikenne)protokollaksi. Ja voidaan kehittää hajautettu protokolla, joka toimii samanlaisena kaikissa asemissa. ARPANETissä kehiteltiin tällaisia protokollia.

Sitten takaisin Al Goreen. 1980- luvulla hän toimi senaattorina, ja hänen hallinnonalaansa kuului myös sotilasprojektien rahoitus. Hän alkoi kampanjoida ARPANETin siviilikäytön puolesta, ja se siirtyikin yliopistoille tutkimus- ja tiedonsiirtokäyttöön. Ja siitä todella kehittyi nykyinen internet - sen merkitystä ei tietenkään kukaan tuolloin ymmärtänyt. En tiedä miten paljon Al Gore tunsi tuon tekniikan sisältöä. Joka tapauksessa ”I invented the internet” oli eräs hänen vaalisloganinsa vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Tunnetusti hän voitti vaalit, mutta hävisi ääntenlaskennan. 

On syytä muistaa, että suurten innovaatioiden pohjana olevat ideat ovat harvoin uniikkeja. Samat asiat keksitään yhä uudelleen, kunnes ne lopulta - ja yleensä yllättäen nousevat siivilleen. Ja silloinkin niiden takana on paljon ihmisiä. Internetistä ei varmaan olisi pitkään aikaan tullut mitään kiinnostavaa. Mutta sitten sattui jotain. Euroopan ydintutkimuslaitos CERN oli rakentamassa suurta kiihdytintä, ja siihen kehitettiin tutkimuslaitetta, jota tuolloin sanottiin suureksi hadronikalorimetriksi. Samainen laite oli sitten toinen niistä laitteista, jotka vuonna 2013 löysivät Higgsin hiukkasen - ei siis mikään turha kapistus. Tuo omakotitalon kokoinen laite on täynnä ilmaisimia ja elektroniikkaa, ja sen tekninen dokumentaatio oli musertavan laaja. 

Vuonna 1990 Tim Berners-Lee sai tehtäväkseen saada tuo dokumentaatio hallintaan. Hän sovelsi kolmea sinänsä tunnettua tekniikkaa: dokumentinkuvauskieltä (SGML), hypertekstin eli linkityksen ideaa ja graafista käyttöliittymää. Tim kuitenkin epäonnistui: dokumentinhallinta oli liian kova pala. Mutta hänen aikaansaannoksensa tunnetaan nykyisin nimellä www, ja siitä tuli internetin todellinen moottori. 

Miksi Tim Berners-Lee onnistui kehittämään jotain täysin ainutlaatuista, jota ei edes tiedetty tarvittavan? Luulen, että eräs asiaan vaikuttanut seikka oli, että hänellä oli konkreettinen tehtävä. Hän ei ryhtynyt teoretisoimaan tai tekemään laskelmia, vaan saattoi toisilleen vieraat teknologiat yhteen nähdäkseen miten kokonaisuus toimii. Palaan tähän kohta.

Rupesin nimittäin miettimään, miksi MINÄ en keksinyt internetiä? Olin juuri oikeaan aikaan samojen asioiden äärellä. Työskentelin tutkimuslaitoksessa, joka oli omistautunut tietokonetieteelle. Olimme myös määritelleet strategiseksi alaksemme hajautetun tiedonkäsittelyn. Olin todella myös tutkimassa tietoliikenneprotokollia, ja eräs ajatukseni oli hajautettu häviöllinen protokolla jolla saataisiin aikaan säädettävä suuren kaistaleveyden tiedonsiirto. Tein siis samoja asioita, tiesin samat asiat kuin muutkin - mutta olin väärässä paikassa. Puuttui se tekninen ja kaupallinen ympäristö jossa asia olisi itänyt ja saanut sysäyksen oikeaan suuntaan. Ja varmuuden vuoksi sanon vielä, että oli hyvin paljon, varmaan tuhansia ihmisiä, jotka puuhailivat samojen asioiden kimpussa. 

Olin myös toisen asian äärellä. Vuonna 1983 tutkin, miten hyvin suuresta tietokannasta (tuohon aikaan enintään joitain tuhansia megatavuja) voisi kaivaa esiin nopeasti tietoa. Eräs tutkimani menetelmä oli käännetty tietokanta eli indeksointi (jota en toki keksinyt, se oli tunnettu juttu). Hylkäsin kuitenkin tuon menetelmän, koska tietokanta olisi suomenkielinen, ja suomen kielen sanojen taipuminen tuntui muodostavan ylivoimaisen esteen. Jostain syystä en älynnyt ilmeistä ratkaisua, eli kaikkien sija- ja verbimuotojen indeksointia; se olisi kasvattanut indeksikannan koon ehkä monisatakertaiseksi, joten torjuin sen varmaan epäeleganttina. Sen sijaan että olisin pannut vain laitoksen kasaan, ryhdyinkin hakemaan parempaa teoriaa - jota ei ollut. Nyt tiedän että internet- hakukoneet toimivat näin. Mutta entä jos olisinkin keksinyt hakukoneen vuonna 1983? Sille ei olisi ollut mitään tarvetta. En olisi missään tapauksessa saanut rahoitusta. Juuri kukaan ei olisi edes ymmärtänyt, mikä se on. Etenkin kun tuo edellä mainittu www oli sekin 10 vuoden päässä tulevaisuudessa.

Miksi kerron näitä asioita? En kehuskellakseni, vaan osoittaakseni, että innovaatio kulkee mutkikkaita polkuja. Pelkkä keksintö ei ole mitään. Eikä keksijä useinkaan edes ymmärrä, mitä on keksinyt. Pitää olla myös oikea paikka, oikea aika ja oikea ympäristö. Tai jos nämä ovat, sitten puuttuu se itse keksintö. Tai sitten joku sanoo, että tuohan on jo keksitty. Tosiasiassa samat keksinnöt tehdään yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta tähdet ovat suotuisassa asemassa... 

Olen yrittänyt kertoa kaiken mahdollisen innovaatioista kirjassani ”Innovaattorin opas”. Tai sitten siinä on vasta vain alku. Mutta jostainhan on alettava.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Ollapa mäyrä!

Mikä eläin olisit jos olisit eläin?” Näin menee suosittu ajanviete tai leikillinen persoonallisuustesti. Jokin aika sitten tapasin nuoren yritysjohtajan, joka ilmoitti haluavansa olla kotka. Olin hiukan häkeltynyt. Miksi joku haluaisi olla epäsosiaalinen raadonsyöjä? Mutta toisaalta, ehkä hän nauttii lentämisestä, hyvästä näköalasta ja eristyneestä asemasta.

Nobelin taloustieteen muistopalkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman on kuulemma mäyrä. Hän tonkii asiat juuria myöten, ja saattaa myös purra. Tähän voin kyllä samaistua, sillä minäkin haluan penkoa asioita perin juurin. No, eihän äreä mäyrä mikään mukava kaveri ole - mutta ei minullakaan ole enää tässä iässä ruusuisia kuvitelmia itsestäni. Joten, ollapa mäyrä!

Luin juuri Paul Krugmanin kirjan ”Satunnainen teoreetikko”. Nappasin sen pikaisesti matkalukemiseksi - siltä varalta ettei tylsä työtehtävä junassa maistuisi. Ja eihän se maistunut. Kirjassa on juttuja vuosilta 1995-1998 - siis ajalta ennen nobelia. Ja kyllähän se mies sivaltelee! Ei ihme, että hänellä on vastustajia ja vihamiehiä. Hän saattaa sanoa suoraan, että joku poliitikko valehtelee, silloin kun se on päivänselvää. Tai että tunnettu taloustieteen professori kirjoittelee tahallisesti totuutta vääristelevää tekstiä esittäessään väitteitä, jotka kumotaan jokaisessa taloustieteen opiskelijoiden ensimmäisen vuoden kurssikirjassa. Olisipa Suomessakin tällainen keskustelukulttuuri. Sen sijaan että toimitaan kahdessa moodissa: käytetään epäselvää vihjailua tai mennään alkeellisesti henkilökohtaisuuksiin.

Kirjan nimi viittaa Krugmanin lähtökohtiin: myös talouspoliittisen keskustelun täytyy pohjata tosiasioihin. Vaikka talous on monimutkainen ilmiö, se ei ole postmodernia hömppää, missä kaikki väitteet ovat samanarvoisia. Siksi on nojattava mm oikein käsiteltyihin tilastoihin ja hyviksi havaittuihin malleihin. Tässäkin olen Krugmanin linjoilla. Mikään ei ole niin käytännöllistä ja konkreettista kuin hyvä teoria! 

Krugman luokitellaan mm wikipediassa vasemmistolaiseksi. Se johtuu siitä, että hän vastustaa tolkuttomimpia talouspoliittisia ideoita, jotka tosiaankin tulevat lähinnä republikaanisesta puolueesta. Myös postmodernin kritiikki voi tuottaa poliittista leimaa - vaikka juuri monet uusmarksilaiset ja feministit heittäytyivät postmoderneiksi. Häntä pidetään myös kritiikittömänä Keynesin kannattajana, vaikka jo edellä mainitussa varhaisessa kirjassaan hän pohtii hyvin kriittisesti ”keynesläisiä ja vääriä keynesläisiä”. Keynesiltä Krugman on omaksunut käsityksensä rahan - eli finanssipolitiikan merkityksestä. Verotuksen hän näkee välttämättömänä - asia, joka meille on tietysti itsestään selvä. Kirjan eräs teema on tuloerojen kasvu ja sen vaikutukset - Krugman havaitsi ja todisti asian tilastojen avulla jo 1990- luvulla. Samalla hän kumosi oikeiston hellimän väitteen ”säätykierrosta”: oikeasti ihmiset eivät Yhdysvalloissa juurikaan siirry tuloluokkien välillä. Ja 2010 - luvulla tilanne on edelleen pahentunut.

Krugman sanoo myös suoria sanoja ympäristönsuojelusta. Hänen mukaansa lähes kaikki taloustieteilijät ymmärtävät ilmastonmuutoksen ja resurssikriisin tärkeyden - koska he ovat tottuneet teoreettiseen ajatteluun ja resurssinäkökulman huomioon ottamiseen. Poliitikot taas eivät asiasta piittaa - koska he vieroksuvat muutenkin teoriaan ja faktoihin perustuvaa keskustelua. He suorastaan vihaavat sitä. 
Toisaalta Krugman on suututtanut ns. perusvihreät ehdottamalla jyrkän päästökontrollin sijasta taloudellisia kannustimia. Mm. ympäristöverot ovat tällaisia kannustimia. Niiden hyvä puoli on - niiden tehokkuuden lisäksi - että ne keventävät paineita henkilöverotukseen.

Tämä yli kymmenen vuotta vanha kirja on yhä paikoin ajankohtainen. Monet talouspolitiikan ongelmat ovat edelleen olemassa. Globalisaatio puhutti Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla. Se tuntuu jopa oudolta, koska Yhdysvallat on ylivoimaisesti vähiten viennistä riippuva suuri talous. Krugman arvostelee ns. globalisaatiopuhetta. Hänen mukaansa globalisoituminen on kyllä totta, mutta se on vain osa talouden muutosta, ja talous muuttuu joka tapauksessa jatkuvasti mm teknologian vaikutuksesta. Siksi globalisaatiossa ei ole mitään outoa, eikä se kelpaa syntipukiksi talouden toimijoiden tekemiin virheisiin.

Tietysti Krugmanin kirja käsittelee lähinnä USA:n taloutta ja käsittelee asioita kovin amerikkalaisesta näkökulmasta. Sama vika on monessa meillä siteeratussa talouskirjassa. Toisaalta Krugman harrastaa reipasta talouspolitiikan kritiikkiä, joka nykyajan Suomessa on huolestuttavasti vaimennut. Meillähän on jo pitkään vallinnut talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden doktriini. Ja mikä pahinta, eräät 1990- luvun republikaanien taloushölmöydet on jopa kirjattu Suomen hallitusohjelmaan. Krugman kyllä uskaltaa sanoa, että hallitusten harjoittama talouspolitiikka ei ole välttämättä pelkästään yhdentekevää, vaan se voi olla myös vahingollista. Ja monessa tapauksessa syntyneet vahingot voidaan myös todentaa kovaan dataan perustuvan analyysin keinoin. 

Mikä on muuttunut sitten 1990- luvun? Ainakin USA:ssa on syntynyt Bushin sotapolitiikan aiheuttama valtava budjettivaje, ja läntisessä maailmassa koettu kauhea finanssikriisi - josta Krugman muuten varoitti etukäteen moneen kertaan. Lisäksi ollaan vasta toipumassa finanssikriisiä seuranneesta vuoden 2008 talousnotkahduksesta. Käsitykset mahdollisen talouskasvun reaalisesta raamista ovat kohtuullistuneet 0 - 2 % luokkaan. EU on siirtynyt yhteisvaluuttaan - sen seuraukset Krugman ennakoi lähes 20 vuotta sitten kohdelleen (euro on poliittinen hanke, ja sen aiheuttamat ongelmat yksittäisten maiden taloudelle lienevät siedettävät).

Tarkistin, miltä nykyinen Paul Krugman vaikuttaa, lukemalla hänen blogiaan. En juurikaan yllättynyt siitä, että kirjoitustyyli on täysin tunnistettava. Blogi on vain paljon lyhyempi, nopeampi ja iskevämpi - ja päivittyy lähes päivittäin. Ja kyllä, hän myös sivaltelee aivan entiseen malliin. Hyvä, Mäyrä!