maanantai 24. elokuuta 2015

High life - hienostelua


I am a man of wealth and taste”.
Rolling Stones: Symphaty for the devil.


Tehtyäni kesällä veneretken Viroon minua alkoi askarruttaa niin sanottu luksuselämä - eliitin elämäntyyli. Ajatus lähti venesatamista. Veneilykulttuuri on Virossa aika ohutta - se on sekä elintasokysymys että käytännön asia - veneilyolosuhteet ovat siellä aika karut, koska suojainen saaristo puuttuu lähes kokonaan. Venesatamien varustelussa ja mainonnassa on hiuksenhieno vivahdus ajatuksesta, että veneily on jonkinlaista yläluokan luksuselämää. Luulen että tuo vivahdus laimenee vähitellen pois, kunhan kokemus veneilystä ja venesatamien hoitamisesta karttuu. Joten ei siitä sen enempää - mutta ajatukset lähtivät laukkaamaan.

Kun aloitin ammatillisen urani 1970- luvulla, jouduin heti lentomatkailun pyörteisiin. Tuohon aikaan lentoliput olivat tosiaan niin kalliita, että vain työmatkalaiset tai todella varakkaat saattoivat lentää. Lentokoneissa oli ajankuluna lentoyhtiöiden julkaisemia ns. lentolehtiä: mainoksin varustettuja aikakauslehtiä, jotka oli suunnattu lentokoneissa oletetusti tavattavalle yleisölle. Ja niiden sivuilta todella avautui eräs käsitys loisteliaasta elämästä. Perusköyhään satunnaiseen työmatkailijaan ne tekivät kyllä säväyksen. Erityisesti mainosten kuvamaailma. Smokkipukuinen mies istuu valkean flyygelin ääressä. Kanteen nojailee asianmukaisen avokaulaiseen iltapukuun sonnistautunut ja kulta- tai helmikoruilla koristeltu nainen. Pianon kannella kahdessa isossa lasissa Ballantines- viskiä.

Tai ruskean ja kullan sävyinen tupakkapöytä nahkaisine nojatuoleineen, pöydällä kiiltävä hopeinen sytytin ja Benson&Hedges savukerasia. Tai Rolex- kello, tietenkin jonkun kuuluisan ihmisen ranteessa, joka selittää, että ilman Rolexia ei oikeastaan elämästä tule mitään. Toimitukselliset jutut käsittelivät usein eksoottisia lomakohteita tai ns. kuuluisien ihmisten haastatteluja (usein minulle tuntemattomia sekä ennen että jälkeen haastattelun).

Esimerkkejä sisällöstä voisin jatkaa, mutta eiköhän idea jo selvinnyt. Luksuselämä lentolehdissä on jatkunut vuosikymmeniä, tosin ehkä hieman laimentuen. Sitä ei haitannut edes Kalevi Keihäsen synnyttämä uusi lentomatkailijatyyppi. Aivan tavallisia ihmisiä, joilla lopultakin oli varaa lentää. Tuskin he lentolehtiä lukivat (nehän olivat silloin kaikki englanninkielisiä), ehkä kaikki eivät edes muistaneet lentomatkaansa.

Ja sitten hieman toisenlaista luksusta. Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa matkailleet törmäsivät siellä vapaa-aikanaan sikäläiseen käsitykseen dolce vitasta. Se oli ehdottomasti kasino, ja sen asiakaskuntana paikallisia pikkurikollisia ja prostituoituja. Lähes kaikilla mittareilla siis hyvän elämän vastakohta. Satunnainen länsimainen matkailija halusi oikeastaan pysyä siitä kaukana - kunhan eksotiikan jano oli (usein hyvinkin nopeasti) tyydytetty.

Ajatus rientää edelleen. Itä-Euroopan kasinoiden ja lentolehtien luksuselämällä tuntuu olevan jotain yhteistä. Mistä esikuvasta tällainen imago syntyy? Minusta vastaus on ilmeinen, tosin intuitiivinen. Joku voi toki kiistääkin. Minusta mallina on amerikkalaiset elokuvat yleensä, ja aivan erityisesti tunnistan tämän maailman James Bond elokuvista. Joku voisi sanoa, että Bond-leffat on vitsejä, ja niinhän ne onkin. Mutta muistan kun koulupoikana näin ensimmäisen Bond-elokuvani. Otin sen kyllä ihan todesta. Ehkäpä ne aikanaan vaikuttivat itäeurooppalaisten viattomiin mieliin samalla tavalla. Mutta että myös lentolehtien toimituskuntaan, se on kyllä outoa. Tai sitten kyynisen tietoista.

Ja lopuksi jotain ihan muuta. Neuvostoliitossa puolue pyrki - siis ainakin jotkut vilpittömät ihmiset - tarjoamaan kansalle hyvää elämää. Eräänä sen osana pyrittiin tarjoamaan myös ripaus luksuselämää. Siihen kuului muun muassa ooppera- ja balettiesitykset, joiden väliajoilla saattoi maistella aitoa kaviaaria ja venäläistä samppanjaa. Tai savusampea. Myös liköörit ja armenialaiset tai gruusialaiset konjakit kuuluivat hienoon elämään. Ja kulutustavarat, kuten radiot ja televisiot. Ja kellot, korut ja hajuvedet. Sosialistinen luksus oli jotenkin pateettinen ele, jota himmensi se, ettei neuvostotalous oikein saanut tyydytettyä edes jokapäiväisen elämän yksinkertaisia tarpeita.

Pohdittavaksi jää, onko sen paremmin lentolehtien James Bond maailma, gangsterien kasinot tai sosialistinen luksus hienoa elämää? Vai onko hieno elämä jotain muuta? Entä onko sekään hyvää elämää?

Ja vielä eräs ajankohtainen näkökulma. Länsimainen luksuselämä, James Bond elokuvien tai amerikkalaisten TV- sarjojen havainnollistama, on saanut aivan uuden ja monilukuisen yleisön. Kurjuuden, sotien ja korruption riivaamien kriisimaiden epätoivoiset asukkaat.


PS. Sosialistinen luksus ei tietenkään ole oma havaintoni. Sosiologit ovat sitä analysoineet jo vuosia sitten.