torstai 4. elokuuta 2016

Taide-elämyksiä - tai siltä ainakin tuntuu

Kuuntelen usein radiosta Minna Lindgrenin musiikkiesitelmiä, ne ovat mainioita. Toki ne vetävät mutkia suoriksi, mutta se ei haittaa, koska se on tietoista. Mieleen jäi juttu Modest Musorgskin ihmeellisestä pianosarjasta "Näyttelykuvia". Pidän tuosta teoksesta kovasti, en väsy sen kuuntelemiseen. Erityisesti pianoteoksena, jollaiseksi se on tarkoitettukin. Se on saanut innoituksensa Musogskin edesmenneen ystävän, arkkitehti ja taiteilija Viktor Hartmannin muistonäyttelystä. Sävellyksessä "esitellään" kymmenen teosta, ja niitä yhdistää viehättävä pieni teema, joka kuvaa näyttelyvieraan kävelyä teokselta toiselle. Se toistuu eri tunnetiloissa, välillä mietteliäänä, välillä kiihtyneenä, välillä uteliaana. Tuo teos on siis niin sanottua vihattua ja epämuodikasta "ohjelmamusiikkia", koska se kuvaa jotain konkreettista. Ja silti, tai jopa sen takia pidän siitä.

Ja sitten seuraa jotain ihmeellistä. Sävellystyön aikaan Musorgski oli pahasti alkoholisoitunut, se haittasi hänen työntekoaan. Ilja Repin maalasi hänen muotokuvansa vähää ennen hänen kuolemaansa, lähes inhorealistisessa maalauksessa säveltäjä muistuttaa jo puliukkoa. Mutta "Näyttelykuvia" syntyi nopeasti, säveltäjä oli valtavan innostuksen vallassa. Perin kummallista on kuitenkin, että noista kymmenestä kuvasta vain kolme oli esillä näyttelyssä. Ja vielä oudompaa seuraa. Omassa mielessäni olin kuvitellut sävellyksessä kuvatut kuvat suuriksi, venäläisen romantiikan mallin mukaisiksi tunnekylläisiksi öljyvärimaalauksiksi. Tosiasiassa Hartmannin kuvat olivat pieniä piirrosluonnoksia ja akvarelleja. Oma mielikuvitukseni oli luonut nuo maalaukset Musorgskin ihmeellisen musiikin vaikutuksesta.

Tämä sai minut ajattelemaan muita taide-elämyksiä, ja nyt minusta tuntuu, että taideteoksen tuottama eläytyminen syntyy jonkinlaisesta ristiriidasta, salaisuuden verhon repeytymisestä. Asiat eivät olekaan niin kuin luulen. Aivan kuin ristiriita Musorgskin tunnekylläisen musiikin ja niiden esikuvana olevien vaatimattomien ja hieman kuivien kuvien välillä synnytti musiikin oudon lumouksen. Kuvaan nyt joitain tällaisia elämyksiä, jotka ovat jääneet syvälle tajuntaan.

Sixtuksen kappelin kattomaalaukset Vatikaanissa, Michelangelo. Olin työmatkalla Roomassa 1990- luvulla. En ollut mitenkään valmistautunut siihen, mitä siellä odotti, en ollut nähnyt edes kuvia, paitsi Aatamin luomisen. Eikä yleisöäkään ollut jostain syystä paljoa, olin lähes yksin. Se olikin sitten järkytys. Kappeli oli tavattoman pieni. Ja maalausten paljous hätkähdytti. Ruskettuneet ja useimmiten lähes alastomat ihmisruumiit leijuivat painottoman oloisina hätkähdyttävän sinisen taustan päällä. Ja niitä oli niin paljon, ylitsepursuavasti. Vaikutelma ei ollut vähääkään harras, vaan jotain aivan muuta, lyhyesti sanoen, outoa.

Firenze, Ufficin galleria, Botticelli. Lasten kanssa interraililla. Tähän olin kyllä valmistautunut, mutta silti se yllätti. Nuo 1400-luvun lopun maalaukset eivät olleet hiukkaakaan vanhoja, vaan tuntui kuin ne olisi tehty eilen. Ei sellaisia kuin taidekirjoissa, vaan kirkkaita, kuulaita, kevyitä, ja uskomattoman suuria. Renessanssin merkitys asettui kohdalleen. Galleriassa oli muutakin, mutta en muista sitä. Botticelli jäi vaivaamaan. 

Moskova, Majakovskajan metroasema, Aleksander Deineka. Työmatkalla. Tämäkin näkymä on järkytys, sillä Moskovan metrossa katsojan silmää on totutettu raskaan oloiseen sosialistiseen realismiin. Majakovskajan ilmavan aseman ihanat kattomosaiikit kuvaavat urheiluasuisia miehiä ja naisia ja kapeasiipisiä lentokoneita heleänsinistä taivasta vasten. Vaistomaisesti yhdistin ne Botticelliin. Lumoavaa utopiaa.

Louvre, Mona Lisa, Leonardo da Vinci. Interraililla lasten kanssa. Tämä oli vihattava tilanne. Joka puolella museota oli nuolilla varustettuja kylttejä: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja japanilaiset turistit tungeksivat nuolien suuntaan. Aivan kuin koko museossa ei olisi mitään muuta. Ajattelin, etten mene edes katsomaan mokomaa pientä ruskeasävyistä maalausta. Mutta menin kuitenkin, sillä Leonardo on suuri ihanteeni. Maalaus oli sijoitettu tukevan turvakaapin sisään panssarilasin taakse. Siitä huolimatta, kaikki oli muuta kuin odotin. Maalaus oli ihmeellinen. Minusta tuntui, kuin siitä olisi lähtenyt näkymätöntä kullanväristä säteilyä. En osaa selittää.

Ars 69, Helsinki, Heikki Virolainen. Suomen tunkkaisessa taide-elämässä (tai sellaisena se koulussa ja mediassa aikalaisille avautui), Ars 69 oli kokonaisuudessaan ilmestys. Se muutti pysyvästi oman suhteeni taiteeseen. Jonkinlaisena symbolina Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli sijoitettu Heikki Virolaisen suurikokoiset ja värikkäästi maalatut kalevala-aiheiset puuveistokset. Teki mieli langeta polvilleen pakanallisen jumaluuden voiman edessä.