Mustaa ja valkeaa magiaa

Syistä, jotka ehkä kerron myöhemmin, olen joutunut perehtymään Prometheuksen legendaan, tohtori Faustin kyseenalaiseen vaihtokauppaan, tohtori Frankensteinin surulliseen tapaukseen ja tohtori Jekyllin häpeälliseen kaksoiselämään herra Hyden hahmossa. Eräät lukijat kuitenkin arvaavat, mistä on kysymys. Tässähän tietysti pohditaan tieteen olemusta ja jopa sen etiikkaa. Kaikkia näitä tapauksia on käytetty osoittamaan, kuinka vaarallista on tiede, tai tiedon tavoittelu ylipäätään. Onpa jopa kunnianarvoisa akateemikko Georg Henrik von Wright kaivettu ylös haudastaan sormeaan heristämään.

Mutta tarkoitukseni ei nyt ole puolestani heristellä sormeani tiedon ja edistyksen vihollisille - niin houkuttelevaa ja helppoa kun se olisikin. Sen sijaan aion minäkin puolestani setviä tieteen pimeää puolta. Mutta en lainkaan aio yhtyä niin sanottujen humanistien umpitylsään "susi tulee" pelotteluun, vaan otan kokonaan toisen, ja varsin huonosti tunnetun näkökulman. Tieteellinen ajattelu ei nimittäin ole niin puhdasta ja rationaalista, kuin sen vastustajat uskottelevat. Päin vastoin, se on sekoittunut perin pohjin magiaan, perustelemattomiin uskomuksiin ja kehnoihin motiiveihin. Sillä tiede ei ole suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan se kantaa mukanaan koko inhimillisen kulttuurin hyveiden ja paheiden painolastia.

Mieleeni välähtää visuaalinen kuva Luis Buñuelin Andalusialaisesta koirasta. Nuori mies tavoittelee jotain, hän ojentaa kättään kohti naista, mutta ei pääse etenemään, sillä hän joutuu raahaamaan perässään flyygeliä jonka päällä on mätänevä aasin raato ja raamatun laintaulut, ja perässä raahautuu ja kaksi katolista pappia. Siinäpä todella kulttuurimme kuva!

Meille on koulussa ja mediassa annettu kuva tieteestä, joka syntyi luonnontieteiden keksimisestä 1600- luvulla, joka löi itsensä lopullisesti läpi valistusaikana, ja joka johti seuraavien vuosisatojen aikana valtavaan teknologiseen vallankumoukseen. Tuon kuvan mukaan tiede perustuu rationaaliseen ajatteluun ja erityisten tieteellisten metodien soveltamiseen. Mutta tuo kuva on aivan liian siloinen ja puhdas. Puhumattakaan siitä, että se on aivan liian yksinkertainen.

Tässä viittaan lähinnä luonnontieteisiin, joista anglosaksinen maailma käyttää nimeä "sciences". On kyllä totta, että ihmistieteet, "humanities", on omaksunut luonnontieteen esimerkin mukaisia käytäntöjä ja metodeja, ja lisäksi on olemassa omaleimaiset filosofia ja matematiikka. Mutta mitenkään näitä väheksymättä (ja minä arvostan todella suuresti myös ihmistieteitä, filosofiaa ja matematiikkaa), unohdamme ne nyt. Mutta vain selkeyden vuoksi, itse asia jota koetan kuvata ei muutu.

Ongelma on nimittäin seuraava: tieteessä niin keskeinen metodi on sinänsä oudolla tavalla tehoton. Metodeja käytetään vain väitteiden ja hypoteesien tutkimiseen. Ne eivät tuota tieteeseen mitään uusia ideoita. Joten mistä nuo uudet ideat sitten tulevat? Vastaus kaikessa lyhyydessään kuuluu: emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain sen, että jollain tavalla uusien ideoiden syntyminen liittyy ihmisen persoonalliseen läsnäoloon ja toimintaan. Tiedon systemaattista käsittelyä ja varmentamista edeltää jonkinlainen esitieteellinen prosessi - ja se näyttää varsin sotkuiselta.

Tieteen varhaisia edeltäjiä olivat alkemia, okkultismi ja astrologia. Alkemistit olivat kehittäneet kemian tietämystä ja käytännön toimintatapoja. Sen kova ydin ja pitkään jatkuneen suosion selittäjä on kuitenkin kullan valmistaminen. Se on myös esimerkki tieteen kehnoista motiiveista: rikkauden tavoittelu tai maine oppineena joka uskottelee osaavansa valmistaa kultaa. Alkemia nivoutui saumattomasti myös okkultismiin, salatieteisiin. Siis taikuuteen ja noituuteen.

Kirkko suhtautui salatieteisiin ja alkemiaan osin torjuvasti, koska oletettavasti noituuden harjoittajat pyrkivät edistämään tarkoituksiaan liittoutumalla paholaisen ja muiden pimeyden voimien kanssa - siitä nimi "musta magia". Tästä tuli myös uskonpuhdistuksen eräs motiivi. Reformaattorit nimittäin katsoivat, että kirkko harjoittaa valkoista magiaa, ja he pitivät sitä lähes yhtä epäilyttävänä kuin mustaa magiaa. Tunnetusti valkoinen magia kuuluu edelleen katolisen kirkon uskonnollisiin käytäntöihin mm ehtoollisen ja ihmeiden muodossa. Magian vieroksuminen saattaa selittää, miksi tiede on edistynyt erityisesti protestanttisissa maissa.

Valistusaikana tiede pääsi vauhtiin, sen harjoittamisesta tuli lähes kansalaisvelvollisuus. Tieteellinen edistys kasvoi alkemian ja okkultismin kyllästämässä ilmapiirissä, ja tieteellinen keskustelu oli hyvinkin sekavaa. Jopa kaikkein etevimmät tiedemiehet harrastivat myös salatieteitä, magiaa ja alkemiaa, parhaana esimerkkinä suuri Isaac Newton. Tästä enemmän kirjoituksessani "Paljastuksia sielusta". Seuraavina vuosisatoina tieteellinen ajattelu toki vahvistui ja taikausko jäi taustalle - mutta ei kadonnut.

Omana aikanamme sosiaalinen media on jopa vahvistanut esoteerisen ajattelun asemia. Esimerkkejä on helppo löytää. Ihmedieetit, homeopatia ja muut vaihtoehtohoidot, erilaiset terapiasuunnat, sähköallergia ja muut vaikeasti todennettavat yliherkkyydet - ja tieteentekijöiden salaliitot. Esiin kaivataan jopa ammoin unohtuneita tieteen harhapolkuja, kuten vitalismi, spiritismi, animaalinen magnetismi, suolihuuhtelut ja elimistön neutralisointi. Samaan aikaan julkisuus tuntuu odottavan tieteeltä sellaisia ihmetemppuja, joita aikoinaan esittivät mainetta ja asiakkaita tavoittelevat kiertelevät lääkäri-alkemistit. Toki on niin, että 1900- luvun tiede ja erityisesti tiedettä hyödyntävä teknologia ovat tuottaneet lähes ihmeen omaisia saavutuksia suorastaan liukuhihnalta. Mutta tässä suhteessa kaupallinen julkisuus on kyltymätön.

Kysymys on loppujen lopuksi siitä, mistä tieto tulee, miten siihen voi luottaa, ja miten tietoa varmennetaan. Myös suuri yleisö on omaksunut, joskus liiankin hyvin, sen terveellisen käsityksen, että tieteelliset totuudet eivät ole lopullisia, tiede kehittyy. Tieteellinen järjestelmä toimii kuitenkin sinänsä hyvin, lukuun ottamatta yrityksiä johtaa ja ohjata tiedettä julkaisu- ja siteeraustilastojen kautta. Se kun on jo johtanut tarpeettomaan julkaisemiseen ja itseplagiointiin. Pahin ongelma on kuitenkin, että tällainen politiikka on taustapeiliin katsomista. Uuden tiedon etsimistä se ei rohkaise.

Mistä sitten syntyvät uudet ideat? Taikauskon ja okkultismin rooli lienee nykyisin varsin vähäinen, mutta jonkinlainen maaginen ajattelu on meillä kaikilla tavallista  Toisaalta perusteettomatkin oletukset ja periaatteet saattavat tuottaa ideoita, jotka sitten joko varmistuvat - tai niin kuin ideoille usein käy, ne huomataan viallisiksi. Itse olen vakuuttunut siitä, että tärkeää on tieteestä keskustelu, kaikilla tasoilla. Se saisi kaikin mokomin saisi olla tutkijoiden välistä, tai poikkitieteellistä, mutta myös yleistajuistavaa, maallikoiden ja harrastajien harjoittamaa ja filosofista.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka filosofia on ehkä menettänyt statustaan ja rooliaan uuden tiedon tuottajana, mutta tieteen stimuloijana ja ihmiskunnan henkisten pyrkimysten ilmaisijana filosofia jatkaa monituhatvuotista vaellustaan.