torstai 15. maaliskuuta 2018

Ihminen jumalan sijaisena?

Alkuvuodesta luin suuresti kohutun Yuval Noah Hararin kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Kirja sinänsä ei tehnyt suurta vaikutusta, koska pohdiskelen itse samanlaisia asioita, eikä kirjassa tullut esiin paljoakaan minulle uutta. Jotain minä siitä kuitenkin opin, mutta en niin paljoa, että olisin sitä varten ryhtynyt kommentoimaan.

Ei, vaan pikemminkin minua alkoi askarruttaa kirjan saama huomio. Ymmärrän hyvin, että tietokirjojen kustantajat nykyisessä ahdinkotilassaan etsivät skuuppeja ja haluavat mainostaa niitä. On myös hyvä, että niitä löytyy, ja on hyvä, että mahdollisimman monet ihmiset lukevat myös tämän kirjan. Se on täysin asiallinen, vakavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Joten asiat ovat siltä osin täysin kunnossa.

Minua askarruttaa hieman toinen asia. Tutkijana ja kirjailijana minua kiinnostaa tiedon olemus. Ja olen jotenkin päätynyt siihen, että tiedon leviämisessä ja vaikuttamisessa näyttää olevan kaksi tasoa. On olemassa syvällinen taso. Tieto kertoo meille jotain olennaista, uutta ja tärkeää tästä maailmasta. Tämä on se asia, jota kaikki tutkijat vakavasti tavoittelevat. Se on myös syy, minkä takia ihmiskunta on kehittänyt valtavan hienon järjestelmän nimeltä tiede. Ja siten on olemassa se toinen taso: syy, miksi tieto leviää tehokkaasti, kiinnostaa ihmisiä ja saa heidät myös osamaan kirjoja. Tämä mekanismi on meille nykyään hyvinkin tuttu sosiaalisesta mediasta. Tämä taso voi yhtyä tiedon perimmäiseen ulottuvuuteen, eli se on tiedon uutuus ja merkittävyys. Muta saattaa olla, että uusi tieto ja tapa markkinoida sitä sattuukin soittamaan juuri niitä kieliä, jotka sillä hetkellä resonoivat herkimmin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ainakin minun mieleeni tulee ristiriitaisia tunteita, jos nämä tasot eivät kohtaa.

Joten lähdetäänpä tutkimaan, millainen syvällinen tiedon taso Hararin kirjasta löytyy. Harari on tunnettu kirjoittaja ja historian tutkija. Hänen aiempi ja hyvin menestynyt kirjansa Sapiens: Ihmisen lyhyt historia kertoo ihmiskunnan menneisyydestä. Uudessa tulevaisuuteen tähtäävässä kirjassaan hän joutuu käsittelemään uudenlaisia aiheita: tieteenfilosofia, laskentatiede ja neuropsykologia. Aivan ilmeisesti ja myös näkyvästi nämä eivät ole hänen ydinosaamisaluettaan. Tosin akateemisena ja älykkäänä ihmisenä hän saa niistä ihmeen paljon irti. Oma vaikutelmani oli, että hän on koonnut rakennelmaansa kasaantuvasti lisääntyvien virheiden ja väärinkäsitysten varaan. Tulos oli ainakin minulle kovin raskasta luettavaa. Mies on kuin vanhan kirjansa maineen varassa ratsastava nykyajan Paracelsus. Mutta kuten Paracelsuksella, niin tässäkin on myös kirkkaita kohtia.

Mielenkiintoista on, että hän keksii humanismi-sanalle uuden merkityksen tarkoittamaan sellaista modernia aatevirtausta, jossa merkitykset ja konseptit eivät ole jumalan määrittämiä. Oivallus on tavallaan hyvä: ehkä tarvitsemme tällaisen sanan, jos ajattelemme että valistus ei ole aivan osuva, tai että etsimme valistuksen takana olevaa ideologiaa. Kannatan asiaa, mutta tuskinpa humanistit silti haluavat luopua mukavista poteroistaan. Puutteeksi näen, että hän laiminlyö sellaisen ilmiselvän protomarxilaisen oivalluksen että yhteiskunnan kehitys nousee tuotantotavan mekanismeista. Kuitenkin hän vetoaa siihen jatkuvasti ja huomaamattaan.

Sain kirjasta myös hyviä ideoita. Yksi on merkityksen käsite: sitä ei huomioida riittävästi yhteiskuntafilosofiassa, vaikka se on aivan keskeinen. Karkeasti ajatus kulkee näin: kun jumala ei enää määrää merkityksiä, merkitys on hukassa. Vain raha ja valta on tulleet tilalle - tai oikeastaan jääneet jäljelle, nehän on toki pyörittäneet ihmisiä maailman alusta lähtien. En kuitenkaan yhdy siihen käsitykseen, että yksilöä ei enää ole olemassa tai ettei yksilöllä ole merkitystä, koska vapaata tahtoa tai sielua ei Hararin mukaan ole. Aivan oikein, ei niitä ole, mutta mitä siitä!

Mennäänpä sitten tekoälyasioihin, siellä Harari on selvimmin poissa osaamisalueeltaan, tosin hyvin yleisellä ja tyypillisellä tavalla. Älyn erkaantuminen tietoisuudesta on ilmeisen väärä päätelmä. Asia on liian mutkikas selitettäväksi tässä, mutta palaan asiaan joskus toisessa muodossa. Harari ei edes kerro, mitä hän tarkoittaa älyllä. Se on yleinen vika muillakin aiheesta kirjoittavilla. Toinen virhe on väittää, että eliöt ovat algoritmeja. Ikävä kyllä, Harari ei kerro, mitä hän algoritmilla tarkoittaa, joten en voi kritisoida enempää.  

Oikeastaan olen vakuuttunut, että tässä on populaarin tekoälykirjallisuuden keskeinen ongelma: rinnastetaan tietokonemaailmasta tutut algoritmit biologisten eliöiden toimintaperiaatteeseen. Mutta tottahan eliöt ovat ainakin yhdessä mielessä algoritmeja: niiden missiona on kopioida eliötä yhä uudelleen ja uudelleen. DNA kun on olemukseltaan digitaalinen, ja sen toiminta on tietokonemaisin asia, mitä luonnossa tapaamme. Mutta Harari ei tarkoittanut tätä.

Tuli mieleen, että monet filosof
iaan taipuvat kirjailijat ovat valtavan monisanaisia selittäessään, että eivät oikeastaan tiedä, mitä yrittävät selittää. Samanlaisia kirjoja on olleet Daniel Dennettin Tietoisuuden selitys ja Thomas Nagelin Mieli ja kosmos. Mös Harari on itseään toistava ja monisanainen, mutta itsevarmempi, julistava ote on vielä tallella. Nuoren miehen syntejä.  

Tekoälydiskurssissa vallitsee ylipäätään jättiläismäinen antropomorfismi. Ihminen fantasioi itselleen väärän kuvan mielensä toiminnasta, ja heijastaa sen universumin selitykseksi lisäämällä mukaan teknologisen vahvistimen eli tekoälyn. Ikävä kyllä, Harari jatkaa tätä perinnettä.

Palataan alussa mainitsemaani tiedon kahteen tasoon, populaariin ja syvälliseen. Mainonnassaan kustantaja on keskittynyt populaariin tasoon eli tekoälyllä ja teknologialla pelotteluun. Minua askarruttaa edelleen, onko se oikein – vai onko se vain välttämättömyys, jolle ei mahda mitään. Toivottavasti arviostani käy ilmi, että kirjassa oli myös syvällisyyttä, josta tunsin oppivani.

Muuten, kirjan nimessä sana deus viittaa ihmisen (fiktiiviseen) lajinimeen, joka tulisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Kustantajalle tämä lienee ollut tietoinen virhe. Toivottavasti meille ei juurru amerikkalainen tapa kirjoittaa otsikoiden substantiivit isolla.