Ihmiskunta on osa luontoa. Ihminen ei ole luomakunnan kruunu, vaan ainoastaan eläin eläinten joukossa. Kuuntelemme mielellämme tällaisia lausahduksia ja toistelemme niitä itsekin. Se on osa herännyttä ekologista tietoisuuttamme. Ja hyvä niin, sillä jostain uuden tietoisuuden rakentaminen on aloitettava. Mutta ymmärrämmekö todella, mitä tämä merkitsee? Sillä jos ja kun ihminen on osa luontoa, sillä tosiseikalla on ankarat seuraukset.
Alamme vähitellen
ymmärtää, että ainutlaatuista asemaamme ei ole meille annettu
taivaan lahjana jotain erityistä tarkoitusta varten. Jos meissä on
jotain erityistä, sillä ei ole mitään tarkoitusta. Ei ainakaan
oman lajimme säilymistä laajemmassa perspektiivissä. Voimme vain
iloita siitä itsemme takia. Ajattelemme, että tiede ja tekniikka
ovat ne välineet, joilla olemme menestyneet, ja vain niiden varassa
voidaan turvata tulevaisuutemme. Ja tämähän on aivan totta, mutta
ehkä hieman eri tavalla kuin yleensä uskotaan. Luonnon osana
toimiminen aiheuttaa ankarat seuraukset, ja ne kohdistuvat erityisen
vahvoina tekniikkaan. Ne meidän pitäisi oppia ymmärtämään.
Joten pohditaan niitä.
On olemassa kaksi
tärkeää näkökulmaa, jotka valottavat ekologisen säätelyn
mekanismeja: dynamiikka ja materiaalitalous. Dynamiikka kuvaa
muutoksia ajassa. Eliöt sopeutuvat mukautumalla. Ne muuttavat
ominaisuuksiaan, mutta prosessi on hyvin hidas, genetiikan ja
lisääntymismekanismien määrittämä. Ihmisen kaltaisella eliöllä
puhutaan kymmenien tuhansien vuosien ajanjaksoista. Eliöt mukautuvat
myös lukumääränsä kautta. Menestyvän eliölajin yksilömäärä
kasvaa, eliöt ottavat siten lisää elintilaa. Kriisien aikaan
populaatio supistuu, ääritapauksessa laji katoaa.
Ihminen on
kulttuuriolento, ja kulttuurissamme aikaskaala on täysin erilainen.
Kulttuurimme toimii niin suurella nopeudella, että emme lainkaan näe
lajimme sopeutumisen dynamiikkaa. Tiede on tosin viimeisen
vuosisadan aikana oppinut tutkimaan tätä mekanismia, mutta hyvin
työläällä ja epähavainnollisella tavalla. Lyhyesti sanoen,
lajimme kehityksen ja sopeutumisen dynamiikka ei ole kulttuurimme
keskeistä sisältöä. Vaikka tietenkin sen pitäisi olla!
Toinen ekologinen
näkökulma on materiaalitalous. Meidän saattaa olla helpompaa
ymmärtää sitä, sillä siinä asiat tapahtuvat nopeammin. Sen
perusta on yksinkertainen: aineen häviämättömyyden laki. Eliöt
hyödyntävät ainetta eri muodoissaan, mutta koska uutta ainetta ei
tule mistään, aineiden täytyy kiertää ja tulla käytetyiksi yhä
uudelleen. Kaikkia aineita tämä ei koske, vaan aivan tietynlaisia.
Kaikki eliöt ovat varsin hauskan metaforan mukaan ”märkiä
koneita”, joten materiaalitaloudessa kiertävät aineet ovat
enemmän tai vähemmän liukoisia. Materiaalit siirtyvät eliöihin
niiden ympäristöstä, ja ne myös palautuvat sinne. Ja kaiken
takana ovat liukenemisen (oikeammin diffuusion) ja palautuvien
kemiallisten reaktioiden mekanismit.
Ihmisen
kulttuurievoluution lähtökohtaa emme tunne, mutta sen seurauksena
alkoi kasvaa materiaalien hyödyntämiseen perustuva kulttuuri. Ja
sen edistämiseksi on keksitty suoraviivaisia materiaalisia
oikopolkuja. Esihistorian alkuhämärässä ihminen ryhtyi
hyödyntämään kasvien ja eläinten osia, puumateriaaleja ja kiveä.
Näin otettiin teknologian alkuaskeleet. Esiteollinen ja teollinen
aika perustuivat sitten jo vahvasti metalleihin, jotka todellakaan
eivät ole kierrossa planeetan ekosysteemissä. Ja nyt tulee taas
esiin aikaskaalojen merkitys. Kulttuurimme on kiivastahtinen ja
nopea. Siksi ajattelemme, että materiaaliset resurssit ovat
ehtymättömiä. Mutta ne eivät ole.
On hyvä huomata, että
aineellinen edistyksemme perustuu näihin oikopolkuihin. Niistä
vaarallisimmat ovat metallien käyttö ja fossiilinen energia.
Tärkein teollinen metalli, rauta on kasaantunut hyvin rikkaisiin
kerrostumiin. Mutta monet metallit ja ihmisen käyttämät muut
alkuaineet ovat jo ehtymässä. Energian oikopolut eivät ole
läheskään ehtymässä, mutta ennen kuin niin pitkälle päästään,
niiden ilmakehään päästämä hiilidioksidi on jo sekoittamassa
maapallon ilmastotasapainon. Myös muovi on osoittautunut
vaaralliseksi oikopoluksi. Muovia tosin voi tuottaa lähes
rajattomasti myös ekologisessa kierrossa olevista materiaaleista,
mutta muovien ongelma on hidas hajoaminen: niiden sisältävät
materiaalit eivät vapaudu ekologiseen kiertoon.
Mikä on kestävä
ratkaisu tähän ongelmaan? Se on oikopoluista luopuminen
mahdollisimman nopeasti. Se on mahdollista – ja se on myös
välttämätöntä.
Tarkkaavainen lukija on
huomannut, että tässä kirjoituksessa ei ole varsinaisesti uutta
asiaa. Sen sijaan tarkoitus oli esitellä uusi näkökulma ja
tehokkaita ajattelun käsitteitä. On tärkeää ymmärtää, että
käytämme vaarallisia oikopolkuja, jotka vähitellen rämettyvät
kulkukelvottomiksi. Vaikeampaa on keksiä, miten sovitamme kulttuurin
kiivaan rytmin luonnon paljon verkkaisempaan aikaskaalan.
