tiistai 20. marraskuuta 2018

Frekvensor aikaansa edellä

Luin juuri Alex Pentlandin kirjan Sosiaalifysiikka. Kirjan eräs teema oli yritysten työntekijöiden tai kuluttajien mittaaminen. Keräämällä pitkän ajan kuluessa tietoa ihmisten sijainnista ja kommunikoinnista voidaan tehdä tilastollisia päätelmiä yhteisöjen toiminnasta, laatia siitä ennusteita, ja tehdä kokeita siitä, miten yhteisöihin voidaan vaikuttaa. Tämä on tämän hetken kuumimpia aiheita. Asia alkoi vaikuttaa kummallisen tutulta, ja lopulta mieleeni nousi sana ”frekvensor”, noin neljänkymmenen vuoden takaa. 
 
Mikä ihmeen frekvensor? Siitä ei aikanaan paljoakaan puhuttu joten ei ihme, että asia on lähes tuntematon. Kyseessä on sosiaalinen mittauslaite. Esimerkiksi kaikilla yrityksen työntekijöillä voisi olla mukanaan frekvensor. Satunnaisesti ja suhteellisen harvoin frekvensor piippaa. Silloin työntekijän pitää antaa lyhyt numerokoodi, joka ilmaisee, mitä hän on juuri silloin tekemässä. Pitkän ajan kuluessa näin muodostuu työtehtävää kuvaava profiili, ja myös henkilöä kuvaava profiili. Muistaakseni idean takana oli liikkeenjohdon konsulttiyritys Rastor, mutta voin myös erehtyä. 

Koska tuohon aikaan ei ollut älypuhelimia, frekvensor tarvitsi oman päätelaitteen. Se voisi olla hyvinkin yksinkertainen: summeri, merkkivalo, ja numeronäppäimistö koodia varten. Päätelaitteiden valmistus oli juuri käynnistymässä, kun koko idea kaatui. Ammattiyhdistysliike oli saanut vihiä asiasta – tai sitten sen mieltä kysyttiin. Ja idea tyrmättiin jyrkästi: tämähän olisi suorastaan työntekijöiden kontrolloinnin äärimmäinen muoto. Tarkemmin ajatellen kannanotto on täysin ymmärrettävä. Frekvensor osoittautui räjähdysherkäksi kapistukseksi. 

Mutta Sosiaalifysiikka- kirjassa törmäsin samaan ideaan uudelleen. Ja nyt se oli todella käytössä, tosin Amerikan maassa ja tietyin parannuksin. Yritysten työntekijöitä todella mitataan, eikä heidän tarvitse edes reagoida piippauksiin. Kaikki käy automaattisesti, koska ihmisten kommunikointia, sijaintia ja jopa heidän liikkeitään voidaan seurata älypuhelinten avulla. Mittauksista kertyy laaja tietovarasto, big data, jota voidaan käsitellä tiedonlouhinnan menetelmillä. Ja monenlasia kiinnostavia havaintoja on todella tehtykin organisaatioiden ja vapaampien ihmisyhteisöjen toiminasta. 
 
Tässäkin ideassa on käytössä ”päätelaite”, siitä käytetään hieman outoa nimitystä ”sosiometrinen tunnus”. Kyseessä on hieman nimikorttia suurempi ”lätkä”, jonka työntekijä voi aamulla töihin tullessaan ripustaa kaulaansa tai sujauttaa taskuun. Laite ohjaa mittaustapahtumaa työntekijän älypuhelimeen asennetun sovelluksen kautta. Samalla laite anonymisoi käyttäjän. Hänen henkilöllisyytensä kätketään. Se on ilmeisen tärkeää jotta ihmiset ylipäätään suostuisivat tällaiseen valvontaan. 
 
Sosiaalifysiikka käsittelee ihmisyhteisöjen tutkimista ja analysoimista tilastotieteen keinoin. ”Fysiikka”- sana tuntuu hieman liioittelulta, siinä on huomiota hakevaa etukenoa. Myös tiedon louhinta kuulostaa modernilta, vaikka kyseessä on vain data-aineistojen analysointi tilastollisin menetelmin. Toki menetelmät ovat kehittyneet, ja tietokoneiden kyky käsitellä nopeasti ja tehokkaasti suuria aineistoja on tietenkin olennainen osa koko juttua. Pentland väittää keksineensä uuden tieteen. Aika näyttää, vakiintuuko nimitys. Vai onko mukana jotain muutakin? 

Minusta ainakin näytti, että sosiaalifysiikka ei ollut välttämättä aivan uutta. Oikeastaan siinä on enemmän tai vähemmän tunnettuja asioita järjestettynä uudella tavalla. Uusi näkökulma on aina virkistävää, ja se voi olla hyvinkin merkittävää. Tiede ei edisty ainoastaan uusia ideoita keksimällä, vaan myös kehittämällä uusia tarkastelutapoja. Kirjan paras asia on ehkä ottaa käyttöön sana ”ideavirta” kuvaamaan yhteisöjen toimintaan ja dynamiikkaan vaikuttavaa keskeistä asiaa. Oivalsin samalla, että kirja on suoraa jatkoa ja soveltamista Everett Rogersin kehittämälle innovaatioiden diffuusion teorialle. Yhteisöt muuttavat käytöstään ja tottumuksiaan juuri ideavirtojen omaksumisen ja tuottamisen kautta. Ja näitä muutoksia Rogers nimitti sattuvasti innovaatioiksi. 
 
Pentland käsittelee myös yhteisöjen ja kaupunkien ominaisuuksia ja dynamiikkaa samanlaisilla tavoilla, joita Geoffrey West esittelee kirjassaan Skaala. Siitä olen kirjoittanutkin. Eräs menetelmän varhainen sovellus löytyy aluemaantieteestä, itsekin luin1970- luvulla David Harveyn kuuluisan kirjan Explanation in Geography (1969). 
 
Kirjan taustalla on vielä eräs varhainen esikuva, organisaatiososiologia. Thomas J. Allen tutki aikanaan tiede- ja insinööriyhteisöjä, ja kertoi tuloksistaan klassikoksi tulleessa kirjassaan Managing the flow of technology : technology transfer and the dissemination of technological information within the R&D organization (1977). Allen havaitsi kommunikaation keskeisen roolin innovaatioprosessissa. Hän tutki asiaa myös graafien avulla, ja löysi keskeiset tiedon välittäjät, joita hän nimitti portinvartijoiksi (gatekeepers). 
 
Pentland ei mainitse edes viiteluettelossa Rogersia, Westiä, Harveytä eikä Allenia. Monen keksijän tavoin hän ei halua jakaa kunniaa ”uuden tieteen” löytämisestä.

Minulle selvisi myös, miksi kaikki Google-kaupan kautta hankitut älypuhelinsovellukset haluavat oikeuden lähes kaikkeen käyttäjän dataan riippumatta siitä, voiko sovelluksen kuvitella hyötyvän siitä mitenkään. Kyseessä on Googlen (ja Applen) tietoinen strategia. Käyttäjien tiedoista kerätään nyt ja tulevaisuudessa todella paljon tietoa, ”big data in large”. Tässä valossa sosiaalifysiikka on aivan oikeasti iso juttu. Meille toki vakuutetaan, että käyttäjän suostumus kysytään (tosin sovellus ei ehkä toimi jos käyttäjä ei suostu). Ja kerrotaan, että sovellusten toimita on läpinäkyvää (?) ja että tietoa käytetään vastuullisesti. Mutta eiköhän kokemus ole osoittanut, että kun suuri raha alkaa liikkua myös epäeettiset toimijat astuvat näyttämölle.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Tosiasioita jätkästä

Pentti Haanpää oli uskomattoman hieno kirjailija. Hän kirjoitti paljon niin sanotusta tavallisista ihmisistä. Aivan erityisen kiinnostuksen kohde hänellä oli jätkä, eli metsissä raatava ja kansallisomaisuuttamme tukkipuuta talteen korjaava työmies. Haanpäätä on myös joskus arveltu itsekin jätkäksi, varmaan osuvien ja vahvaa taustatietoa kuvastavien kertomisten takia. Mutta se hän ei ollut. Vaikka Haanpää oli maalta, Piippolasta Pohjois-Pohjanmaalta, hän tähtäsi nuoresta alkaen tietoisesti kirjailijaksi. Hän oli maalla asuva kulttuuri-ihminen, jos näin outoa sanontaa voi käyttää. Myös hänen isoisällään ja isällään oli kirjallisia harrastuksia. 

Aikanaan jätkäksi epäileminen koettiin halventavaksi. Varmaankin tällainen puhe johtui Haanpään oletetuista poliittisista mielipiteistä ja ilmeisestä militarismin halveksunnasta. Tarkoitus oli loukata. En usko, että jätkä olisi nykyään mitenkään väheksyvä nimitys. Oikeastaan päinvastoin. Jätkät olivat raskasta työtä tekeviä miehiä, mutta siinä työssä toimiminen edellytti fyysisen kunnon lisäksi myös taitoa ja harkintakykyä. Ei siinä kaikki pärjänneet. 

Ainakin pari sataa vuotta Suomen teollinen talous lepäsi viime kädessä jätkien vahvoilla hartioilla. He tuottivat elintärkeän raaka-aineen metsäteollisuuden koneistoon. Mutta mitä me oikein tiedämme jätkistä ja heidän elämästään? Pentti Haanpää oli loistava tarinoiden kuuntelija ja kertoja. Hänen kauttaan me tiedämme, miltä jätkänä olo tuntui, maistui ja haisi. Miten raaka työ ja köyhyys koettelivat ihmisen mieltä ja ruumista. Mutta olin aika hämmästynyt kun oivalsin, ettei Haanpää kertonut juuri mitään jätkien työn sisällöstä. Siitä, mitä he tekivät, millaisiin ammatteihin jätkän työ jakautui, millä välineillä työtä tehtiin, ja mitä siinä piti osata. Hän ei juurikaan tuntenut jätkän elämän tätä puolta, sillä ei hän sitä työtä ollut itse koskaan tehnyt. En sano tätä moitteena. Haanpää oli omassa kertomisen lajissaan mestarillinen ja syvästi humaani. Kirjallisuudessamme ei oikein ole hänen vertaistaan. 

Minun silmäni avasi Hanna Snellmanin ja Katri Kauniston artikkeli Opitun ja aistien varassa (teoksessa Miten Suomesta tuli tekniikan maa, Tekniikan museon julkaisuja 8, 2017). Poimin nyt tästä tekstista eräitä opetuksia. 

Jätkät on mielletty kierteleviksi joutomiehiksi, lentojätkiksi. Näin asia ei ollut. Jätkien enemmistö oli pientilallisia ja vuokraviljelijöitä, jotka talveksi lähtivät metsätöihin. Usein he matkasivat kauaskin kotinurkilta, itäiseen Suomeen ja Lappiin. Metsät olivat kuin puskuri, joka pidätteli ja hillitsi maaseudun rakennemuutosta 20-luvulta 30-luvun loppuun. Sodan jälkeen metsätalouden koneellistuminen alkoi vaikuttaa, ja paine purkautui maastamuuttona, lähinnä Ruotsiin. 

Metsätöissä tapahtui jatkuvasti teknillisiä uudistuksia. Kahden miehen justeerit tulivat käyttöön 1900- luvun alussa. Jostain syystä jätkät vastustivat justeereja kovasti, ja tulivat uhmakkaasti töihin kirveet repuissaan. Syyksi on arveltu, että justeeri rajoittaa jätkän vapautta: piti sopia työnteosta työparin kanssa. Tehokas justeeri jäi käyttöön, mutta siitä huolimatta puunkaatajia nimitettiin edelleen hakkureiksi. Pokasahat yleistyivät myös. Ne olivat tarpeen, kun tehtiin lyhyitä pöllejä halkopinoihin ja massapuuksi, propseiksi. 

Ajomiehet hevosineen kuljettivat tukkien lisäksi muutakin. Ajomiesten tehtävä oli viedä työvälineet, justeerit ja pokasahat työmaalle. Usein ajomiehen tehtävä oli myös vastata justeerista ja pitää se terässä. 

Jätkien työmaat olivat usein kaukana asumuksista erämaassa. He asuivat tilapäisissä majoissa ja metsäsaunoissa, vähitellen rakennettiin myös tilavampia kämppiä. Vanha Yhtyneitten paperitehtaitten kämppälaki vuodelta 1924 määräsi, miten kämpillä piti käyttäytyä. Vuoden 1938 kämppälaki pyrki turvaamaan jätkille paremmat asumisolot, ja kämpille pestattiin kämppäemäntiä hoitamaan ruokahuolto. Ennen lakia ja jos kämppäemäntää ei ollut, jätkät hoitivat ruokahuollon itse. Ajomiesten tehtävä oli hankkia ruokatarpeet ja kuljettaa ne kämpille, ja puunkaatajat hoitivat ruoan valmistuksen. Jätkillä oli omat välineet mukana: padat, kahvipannut ja käristyskauhat. Työnjakoon kuuui myös, että kaatomiehet tekivät polttopuut ja ajomiehet kujettivat ne kämpille. Talvinen metsä oli ankara työmaa. Jätkien piti osata huoltaa itsensä, varusteensa ja työkalunsa. Kun talven pimeys rajoitti työaikaa, jäi aikaa huoltotoimille, mutta myös juttujen kertomiselle ja korttipelille,

Haanpää kuvasi paljon uittojätkien elämää. Uitto alkoi jäiden lähdettyä ja vesien noustessa. Uittojätkä oli erityinen ammattinsa. Piti tarkkaan tietää, miten uittorakenteet, arkut ja puomit aseteltiin ja milloin uitto saattoi alkaa. Se oli perinnetietoa, ja jokainen uittopaikka oli omanlaisensa. Usein jätkät seurasivat uitettavia tukkeja jokea alavirtaan aina jokisuiston sahoille ja tukkien lajittelupaikoille. Näin teki myös Pate Teikka, Haanpään Noitaympyrän jätkä, uittojätkä ja kulkumies. 

Sodan jälkeen puunkorjuu koneellistui. Tulivat moottorisahat, metsätraktorit ja monitoimikoneet. Uitotkin loppuivat, puut siirtyivät rauta- ja kumipyörille. Siinä rytäkässä jätkän hieman kyseenalaiseltakin kuulostanut arvonimi katosi, alettiin puhua metsureista.