tiistai 20. marraskuuta 2018

Frekvensor aikaansa edellä

Luin juuri Alex Pentlandin kirjan Sosiaalifysiikka. Kirjan eräs teema oli yritysten työntekijöiden tai kuluttajien mittaaminen. Keräämällä pitkän ajan kuluessa tietoa ihmisten sijainnista ja kommunikoinnista voidaan tehdä tilastollisia päätelmiä yhteisöjen toiminnasta, laatia siitä ennusteita, ja tehdä kokeita siitä, miten yhteisöihin voidaan vaikuttaa. Tämä on tämän hetken kuumimpia aiheita. Asia alkoi vaikuttaa kummallisen tutulta, ja lopulta mieleeni nousi sana ”frekvensor”, noin neljänkymmenen vuoden takaa. 
 
Mikä ihmeen frekvensor? Siitä ei aikanaan paljoakaan puhuttu joten ei ihme, että asia on lähes tuntematon. Kyseessä on sosiaalinen mittauslaite. Esimerkiksi kaikilla yrityksen työntekijöillä voisi olla mukanaan frekvensor. Satunnaisesti ja suhteellisen harvoin frekvensor piippaa. Silloin työntekijän pitää antaa lyhyt numerokoodi, joka ilmaisee, mitä hän on juuri silloin tekemässä. Pitkän ajan kuluessa näin muodostuu työtehtävää kuvaava profiili, ja myös henkilöä kuvaava profiili. Muistaakseni idean takana oli liikkeenjohdon konsulttiyritys Rastor, mutta voin myös erehtyä. 

Koska tuohon aikaan ei ollut älypuhelimia, frekvensor tarvitsi oman päätelaitteen. Se voisi olla hyvinkin yksinkertainen: summeri, merkkivalo, ja numeronäppäimistö koodia varten. Päätelaitteiden valmistus oli juuri käynnistymässä, kun koko idea kaatui. Ammattiyhdistysliike oli saanut vihiä asiasta – tai sitten sen mieltä kysyttiin. Ja idea tyrmättiin jyrkästi: tämähän olisi suorastaan työntekijöiden kontrolloinnin äärimmäinen muoto. Tarkemmin ajatellen kannanotto on täysin ymmärrettävä. Frekvensor osoittautui räjähdysherkäksi kapistukseksi. 

Mutta Sosiaalifysiikka- kirjassa törmäsin samaan ideaan uudelleen. Ja nyt se oli todella käytössä, tosin Amerikan maassa ja tietyin parannuksin. Yritysten työntekijöitä todella mitataan, eikä heidän tarvitse edes reagoida piippauksiin. Kaikki käy automaattisesti, koska ihmisten kommunikointia, sijaintia ja jopa heidän liikkeitään voidaan seurata älypuhelinten avulla. Mittauksista kertyy laaja tietovarasto, big data, jota voidaan käsitellä tiedonlouhinnan menetelmillä. Ja monenlasia kiinnostavia havaintoja on todella tehtykin organisaatioiden ja vapaampien ihmisyhteisöjen toiminasta. 
 
Tässäkin ideassa on käytössä ”päätelaite”, siitä käytetään hieman outoa nimitystä ”sosiometrinen tunnus”. Kyseessä on hieman nimikorttia suurempi ”lätkä”, jonka työntekijä voi aamulla töihin tullessaan ripustaa kaulaansa tai sujauttaa taskuun. Laite ohjaa mittaustapahtumaa työntekijän älypuhelimeen asennetun sovelluksen kautta. Samalla laite anonymisoi käyttäjän. Hänen henkilöllisyytensä kätketään. Se on ilmeisen tärkeää jotta ihmiset ylipäätään suostuisivat tällaiseen valvontaan. 
 
Sosiaalifysiikka käsittelee ihmisyhteisöjen tutkimista ja analysoimista tilastotieteen keinoin. ”Fysiikka”- sana tuntuu hieman liioittelulta, siinä on huomiota hakevaa etukenoa. Myös tiedon louhinta kuulostaa modernilta, vaikka kyseessä on vain data-aineistojen analysointi tilastollisin menetelmin. Toki menetelmät ovat kehittyneet, ja tietokoneiden kyky käsitellä nopeasti ja tehokkaasti suuria aineistoja on tietenkin olennainen osa koko juttua. Pentland väittää keksineensä uuden tieteen. Aika näyttää, vakiintuuko nimitys. Vai onko mukana jotain muutakin? 

Minusta ainakin näytti, että sosiaalifysiikka ei ollut välttämättä aivan uutta. Oikeastaan siinä on enemmän tai vähemmän tunnettuja asioita järjestettynä uudella tavalla. Uusi näkökulma on aina virkistävää, ja se voi olla hyvinkin merkittävää. Tiede ei edisty ainoastaan uusia ideoita keksimällä, vaan myös kehittämällä uusia tarkastelutapoja. Kirjan paras asia on ehkä ottaa käyttöön sana ”ideavirta” kuvaamaan yhteisöjen toimintaan ja dynamiikkaan vaikuttavaa keskeistä asiaa. Oivalsin samalla, että kirja on suoraa jatkoa ja soveltamista Everett Rogersin kehittämälle innovaatioiden diffuusion teorialle. Yhteisöt muuttavat käytöstään ja tottumuksiaan juuri ideavirtojen omaksumisen ja tuottamisen kautta. Ja näitä muutoksia Rogers nimitti sattuvasti innovaatioiksi. 
 
Pentland käsittelee myös yhteisöjen ja kaupunkien ominaisuuksia ja dynamiikkaa samanlaisilla tavoilla, joita Geoffrey West esittelee kirjassaan Skaala. Siitä olen kirjoittanutkin. Eräs menetelmän varhainen sovellus löytyy aluemaantieteestä, itsekin luin1970- luvulla David Harveyn kuuluisan kirjan Explanation in Geography (1969). 
 
Kirjan taustalla on vielä eräs varhainen esikuva, organisaatiososiologia. Thomas J. Allen tutki aikanaan tiede- ja insinööriyhteisöjä, ja kertoi tuloksistaan klassikoksi tulleessa kirjassaan Managing the flow of technology : technology transfer and the dissemination of technological information within the R&D organization (1977). Allen havaitsi kommunikaation keskeisen roolin innovaatioprosessissa. Hän tutki asiaa myös graafien avulla, ja löysi keskeiset tiedon välittäjät, joita hän nimitti portinvartijoiksi (gatekeepers). 
 
Pentland ei mainitse edes viiteluettelossa Rogersia, Westiä, Harveytä eikä Allenia. Monen keksijän tavoin hän ei halua jakaa kunniaa ”uuden tieteen” löytämisestä.

Minulle selvisi myös, miksi kaikki Google-kaupan kautta hankitut älypuhelinsovellukset haluavat oikeuden lähes kaikkeen käyttäjän dataan riippumatta siitä, voiko sovelluksen kuvitella hyötyvän siitä mitenkään. Kyseessä on Googlen (ja Applen) tietoinen strategia. Käyttäjien tiedoista kerätään nyt ja tulevaisuudessa todella paljon tietoa, ”big data in large”. Tässä valossa sosiaalifysiikka on aivan oikeasti iso juttu. Meille toki vakuutetaan, että käyttäjän suostumus kysytään (tosin sovellus ei ehkä toimi jos käyttäjä ei suostu). Ja kerrotaan, että sovellusten toimita on läpinäkyvää (?) ja että tietoa käytetään vastuullisesti. Mutta eiköhän kokemus ole osoittanut, että kun suuri raha alkaa liikkua myös epäeettiset toimijat astuvat näyttämölle.