Luin juuri Alex Pentlandin kirjan Sosiaalifysiikka. Kirjan eräs teema oli yritysten työntekijöiden tai kuluttajien mittaaminen. Keräämällä pitkän ajan kuluessa tietoa ihmisten sijainnista ja kommunikoinnista voidaan tehdä tilastollisia päätelmiä yhteisöjen toiminnasta, laatia siitä ennusteita, ja tehdä kokeita siitä, miten yhteisöihin voidaan vaikuttaa. Tämä on tämän hetken kuumimpia aiheita. Asia alkoi vaikuttaa kummallisen tutulta, ja lopulta mieleeni nousi sana ”frekvensor”, noin neljänkymmenen vuoden takaa.
Mikä ihmeen
frekvensor? Siitä ei aikanaan paljoakaan puhuttu joten ei ihme,
että asia on lähes tuntematon. Kyseessä on sosiaalinen
mittauslaite. Esimerkiksi kaikilla yrityksen työntekijöillä voisi
olla mukanaan frekvensor. Satunnaisesti ja suhteellisen harvoin
frekvensor piippaa. Silloin työntekijän pitää antaa lyhyt
numerokoodi, joka ilmaisee, mitä hän on juuri silloin tekemässä.
Pitkän ajan kuluessa näin muodostuu työtehtävää kuvaava
profiili, ja myös henkilöä kuvaava profiili. Muistaakseni idean
takana oli liikkeenjohdon konsulttiyritys Rastor, mutta voin myös
erehtyä.
Koska tuohon aikaan ei
ollut älypuhelimia, frekvensor tarvitsi oman päätelaitteen. Se
voisi olla hyvinkin yksinkertainen: summeri, merkkivalo, ja
numeronäppäimistö koodia varten. Päätelaitteiden valmistus oli
juuri käynnistymässä, kun koko idea kaatui. Ammattiyhdistysliike
oli saanut vihiä asiasta – tai sitten sen mieltä kysyttiin. Ja
idea tyrmättiin jyrkästi: tämähän olisi suorastaan
työntekijöiden kontrolloinnin äärimmäinen muoto. Tarkemmin
ajatellen kannanotto on täysin ymmärrettävä. Frekvensor
osoittautui räjähdysherkäksi kapistukseksi.
Mutta
Sosiaalifysiikka-
kirjassa törmäsin samaan ideaan uudelleen. Ja nyt se oli todella
käytössä, tosin Amerikan maassa ja tietyin parannuksin. Yritysten
työntekijöitä todella mitataan, eikä heidän tarvitse edes
reagoida piippauksiin. Kaikki käy automaattisesti, koska ihmisten
kommunikointia, sijaintia ja jopa heidän liikkeitään voidaan
seurata älypuhelinten avulla. Mittauksista kertyy laaja
tietovarasto, big data, jota voidaan käsitellä tiedonlouhinnan
menetelmillä. Ja monenlasia kiinnostavia havaintoja on todella
tehtykin organisaatioiden ja vapaampien ihmisyhteisöjen toiminasta.
Tässäkin
ideassa on käytössä ”päätelaite”, siitä käytetään hieman
outoa nimitystä ”sosiometrinen tunnus”. Kyseessä on hieman
nimikorttia suurempi ”lätkä”, jonka työntekijä voi aamulla
töihin tullessaan ripustaa kaulaansa tai sujauttaa taskuun. Laite
ohjaa mittaustapahtumaa työntekijän älypuhelimeen asennetun
sovelluksen kautta. Samalla laite anonymisoi käyttäjän. Hänen
henkilöllisyytensä kätketään. Se on ilmeisen tärkeää jotta
ihmiset ylipäätään suostuisivat tällaiseen valvontaan.
Sosiaalifysiikka
käsittelee ihmisyhteisöjen tutkimista ja analysoimista
tilastotieteen keinoin. ”Fysiikka”- sana tuntuu hieman
liioittelulta, siinä on huomiota hakevaa etukenoa. Myös tiedon
louhinta kuulostaa modernilta, vaikka kyseessä on vain
data-aineistojen analysointi tilastollisin menetelmin. Toki menetelmät ovat kehittyneet, ja
tietokoneiden kyky käsitellä nopeasti ja tehokkaasti suuria
aineistoja on tietenkin olennainen osa koko juttua. Pentland väittää
keksineensä uuden tieteen. Aika näyttää, vakiintuuko nimitys. Vai
onko mukana jotain muutakin?
Minusta ainakin
näytti, että sosiaalifysiikka ei ollut välttämättä aivan uutta.
Oikeastaan siinä on enemmän tai vähemmän tunnettuja asioita
järjestettynä uudella tavalla. Uusi näkökulma on aina
virkistävää, ja se voi olla hyvinkin merkittävää. Tiede ei
edisty ainoastaan uusia ideoita keksimällä, vaan myös kehittämällä
uusia tarkastelutapoja. Kirjan paras asia on ehkä ottaa käyttöön
sana ”ideavirta” kuvaamaan yhteisöjen toimintaan ja dynamiikkaan
vaikuttavaa keskeistä asiaa. Oivalsin samalla, että kirja on suoraa
jatkoa ja soveltamista Everett Rogersin kehittämälle
innovaatioiden diffuusion teorialle. Yhteisöt muuttavat käytöstään
ja tottumuksiaan juuri ideavirtojen omaksumisen ja tuottamisen
kautta. Ja näitä muutoksia Rogers nimitti sattuvasti
innovaatioiksi.
Pentland
käsittelee myös yhteisöjen ja kaupunkien ominaisuuksia ja
dynamiikkaa samanlaisilla tavoilla, joita Geoffrey West esittelee
kirjassaan Skaala. Siitä olen kirjoittanutkin. Eräs menetelmän varhainen sovellus
löytyy aluemaantieteestä, itsekin luin 1970- luvulla David Harveyn
kuuluisan kirjan Explanation in Geography
(1969).
Kirjan taustalla
on vielä eräs varhainen esikuva, organisaatiososiologia. Thomas J.
Allen tutki aikanaan tiede- ja insinööriyhteisöjä, ja kertoi
tuloksistaan klassikoksi tulleessa kirjassaan Managing the
flow of technology : technology transfer and the dissemination of
technological information within the R&D organization (1977).
Allen havaitsi kommunikaation keskeisen roolin innovaatioprosessissa.
Hän tutki asiaa myös graafien avulla, ja löysi keskeiset tiedon
välittäjät, joita hän nimitti portinvartijoiksi (gatekeepers).
Pentland ei mainitse
edes viiteluettelossa Rogersia, Westiä, Harveytä eikä Allenia.
Monen keksijän tavoin hän ei halua jakaa kunniaa ”uuden tieteen”
löytämisestä.
Minulle selvisi
myös, miksi kaikki Google-kaupan kautta hankitut
älypuhelinsovellukset haluavat oikeuden lähes kaikkeen käyttäjän
dataan riippumatta siitä, voiko sovelluksen kuvitella hyötyvän
siitä mitenkään. Kyseessä on Googlen (ja Applen) tietoinen
strategia. Käyttäjien tiedoista kerätään nyt ja tulevaisuudessa
todella paljon tietoa, ”big data in large”. Tässä valossa
sosiaalifysiikka on aivan oikeasti iso juttu. Meille toki
vakuutetaan, että käyttäjän suostumus kysytään (tosin sovellus
ei ehkä toimi jos käyttäjä ei suostu). Ja kerrotaan, että
sovellusten toimita on läpinäkyvää (?) ja että tietoa käytetään
vastuullisesti. Mutta eiköhän kokemus ole osoittanut, että kun
suuri raha alkaa liikkua myös epäeettiset toimijat astuvat
näyttämölle.
