tiistai 18. joulukuuta 2018

Valistuksen soihtu on kirkas

Luonnontieteiden syntyminen 1600- luvulla oli valtava mullistus. Se synnytti sellaisen maallistuneen ja vauraan yhteiskunnan, joka on meille nyt niin tuttu. Suorastaan itsestään selvä. Olen ainakin itse pohtinut, miksi tieteellinen ja teollinen vallankumous lähtivät vyörymään juuri silloin, kun se tapahtui. Eikö se olisi voinut yhtä hyvin tapahtua aiemmin? Ainesosat tieteeseen nojaavalle valistukselle vallitsivat vuosisatoja, mutta mitään ei tapahtunut. Mikä pidätteli kiinalaista valistusta? Kiinan loistavasta kulttuurista huolimatta maa eli vuosituhantisessa pysähtyneisyyden tilassa.
Rooman valtakunta oli laaja ja vauras, siellä vallitsi vakiintunut oikeusjärjestys, ja se kävi kauppaa kautta tunnetun maailman. Miksei se lähtenyt valistuksen tielle?

Eräs valistuksen kandidaatti oli myöhemmin syntynyt arabien islamilainen maailmanvalta. Sen aikana nähtiin hienostunut, teknisesti edistynyt ja ajankohtaan nähden suvaitseva kulttuuri, joka vaali ja kehitti myös tieteitä. Valistuneiden kalifien ylläpitämät kirjastot pelastivat jälkipolville melkoisen osan kristittyjen vainoamasta antiikin pakanoiden tiede- ja kulttuuriperinnöstä. Tunnistamme parhaiten tuon ajan tuottaman arabialaisen, tai oikeastaan intialaisen numerojärjestelmän. Se teki laskemisesta verrattomasti helpompaa kuin roomalaisten kömpelöillä numeroilla oli mahdollista. 

Jos haluaisin tiivistää, voisin sanoa, että länsimainen valistus sai eväikseen roomalaisten lakiin perustuvan oikeusjärjestyksen ja arabien välittämän ja jalostaman antiikin tiede- ja kulttuuriperinnön. Mutta tämä on tietenkin aivan liian yksinkertainen selitys. Euroopassa oli käynnissä aivan omiakin prosesseja. Löytöretkien liikkeelle sysäämä kansainvälinen kauppa kehitti rahoitusta ja pääomia. Se loi tärkeitä talouskäytäntöjä, kuten vakuutukset ja osakeyhtiöt. Ja ennen kaikkea uskonnon tukahduttava ote löyhtyi. Luonnontiede mursi kirkon tiedollisen auktoriteetin, ja 1600- luvulla riehuneet uskonsodat ja noitavainot paljastivat uskonnon pimeän puolen. Pitäisikö vielä sanoa, että renessanssin huikea esimerkki oli todistanut ihmisen luomisvoiman kaikessa loistossaan. Ja että rutto ja uskonsodat mursivat tukahduttavaa feodaalivaltaa luomalla työvoimapulan. Ihmisen arvo nousi sitäkin kautta, halvalla riistettävä työvoima ei ollutkaan ehtymätön resurssi. 

1700- luvulla henkinen maisema oli jo kokonaan muuttunut. Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka käsitys ihmisestä muuttui. Syntyi moderni psykologia: ihminen ei ollutkaan uskonnollisen kilvoittelun ja pahojen henkien riivauksen ristiaallokossa keinuva lastu, vaan itsestään tietoinen, ylpeä ja menestystä tavoitteleva aktiivinen toimija. Unohtakaamme nyt hetkeksi sankaritiedemiehet. Historian näyttämölle astui samaan aikaan uudenlainen toimija: valistuksen ajan insinööri. Hän on jäänyt hieman pimentoon ainakin suomalaisessa filosofis-humanistisessa kulttuuriumpiossa. Tarkastellaan kahta esimerkkiä: loistava englantilainen John Smeaton, ja innokas ruotsalainen Mårten Triewald.

John Smeaton (1724 – 1792) syntyi Leedsissä ja perusti myöhemmin toimistonsa Lontooseen. Hän on hyvä esimerkki valistusajan insinööristä, jota kiinnostaa sekä tieteellinen tutkimus että käytännöllinen insinöörityö. Hän työskenteli aluksi isänsä asianajotoimistossa, mutta ryhtyi pian suunnittelemaan mittalaitteita ja navigoinnin instrumentteja. Hän kiinnostui fysiikasta, ja tutki ja kehitti erityisesti tuulimyllyjen ja vesirattaiden tehokkuutta. Smeaton teki kokeita ja kehitti matemaattisia menetelmiä pyörivien vesi- ja tuulipyörien ominaisuuksien määritykseen. Esimerkiksi niin sanotulla Smeatonin kaavalla voidaan laskea siiven kehittämä voima. 

Smeatonin kaavaa sovelsivat myöhemmin ilmailun pioneerit. Toisin kun historiankirjat antavat ymmärtää, lentokoneen kehittäjät eivät rakentaneet koneitaan vain hämärän lepakkoanalogian ohjaamina. He tekivät laskelmia ja mittasivat erilaisten siipien nostokykyä. Wrightin veljekset sovelsivat Smeatonin kaavaa, ja löysivät siitä jopa pienen virheen.

Smeaton oli sekä koneinsinööri että rakennusinsinööri. Hänestä on käytetty nimitystä ”insinööritaidon isä”. Hän oli tyytymätön insinööri-sanan sotilaalliseen sävyyn. Tuohon aikaan sotilasakatemiat nimittäin kouluttivat insinöörejä eli sapöörejä suunnittelemaan miinoitteita ja linnoituslaitteita. Smeaton otti tietoisesti käyttöön nimityksen ”siviili-insinöri”. Monissa kielissä tuo sana jäi käyttöön. Siviili-insinööri tarkoittaa ruotsin kielessä diplomi-insinööriä ja englannissa maanrakennusinsinööriä. 

Koneinsinöörinä Smeaton suunnitteli erilaisia tuuleen ja veden virtaukseen perustuvia voimakoneita, ja hän tutki myös höyrykoneita. Hän kehitti myös sukelluskellon, joka oli tarkoitettu aallonmurtajan rakennustyöhön. Hän ymmärsi, että kelloon oli vietävä pinnalta käsin ilmaa sekä työntekijöiden hengitysilmaksi että poistamaan vedenpaineen kelloon puristama ylimääräinen vesi. Idea oli alun perin ranskalaisen Denis Papinin esittämä, mutta sen aikaisten palkeiden teho ei siihen riittänyt. Astronominakin tunnettu Edmund Halley (taas kerran valistuksen ajan monipuolinen nero) vei ilmaa kelloon laskemalla alas tynnyreitä. Halley teki itsekin kellollaan koesukelluksia. Smeaton kehitti entistä käytännöllisemmän sukelluskellon, johon pumpattiin ilmaa mäntäpumpulla.

Smeatonin suurin intohimo oli toimia rakennusinsinöörinä. Hän suunnitteli siltoja, satamalaitteita ja majakoita. Nämä kohteet olivat erittäin haastavia, ja Smeaton oivalsi, että tarvitaan entistä parempia materiaaleja. Hän kehitti nykyaikaisen betonin, jonka tärkeä sidosaine tunnetaan nykyisin portlandinsementtinä. Vastaavaa materiaalia oli käytetty jo antiikin aikoina ja erityisen paljon Rooman valtakunnassa, mutta keskiajalla sen valmistustaito oli unohtunut. Toinen tärkeä keksintö oli veden alla kovettuva hydraulinen laasti. Uusien materiaalien ja rakennusteknisten keksintöjen (lohenpyrstöliitokset) ansiosta Smeatonin luomukset vastustivat menestyksellä luonnonvoimia.

Smeaton ymmärsi myös, kuinka tärkeää on toimia yhteistyössä muiden kanssa. Hänestä tuli maailman kuuluisimman tiedeseuran Royal Societyn jäsen. Hän toimi myös Lunar societyssä. Sen oli tapana kokoontua täydenkuun aikana, jotta kotimatka myöhäisen illanvieton jälkeen olisi turvallisempi. Seuran henki lienee ollut kevyen ironinen, sillä he kutsuivat itseään kuuhulluiksi (lunatic). Hän perusti myös insinöörien ammatillisen seuran, Society of civil engineers, vuonna 1790.

Ruotsalainen Mårten Triewald (1691 – 1747) oli sukupolven verran Smeatonia vanhempi. Hän matkusti Eurooppaan, aluksi liiketoimintaa harjoittamaan. Hän opiskeli Newcastlessa konetekniikkaa, tutki myös höyrykoneita ja oli kiinnostunut fysiikasta. Hän näki Lontoossa Edmund Halleyn sukelluskellonäytöksen, ja ryhtyi itsekin suunnittelemaan sukelluskelloa. Triewald verkostoitui tehokkaasti, kirjoitti artikkeleita, hakeutui Royal Societyn piiriin, ja onnistui jopa pääsemään sen jäseneksi. Myöhemmin hänestä tuli Uppsalan tiedeakatemian jäsen, ja hän oli Tukholman tiedeakatemian perustajia.

Triewald hankki Lontoosta yli 100 demonstraatiota käsittelevän tieteellis-teknisen laitekokoelman, ja kuljetutti sen Tukholmaan. Vuosina 1728 ja 1729 hän järjesti Tukholman Ritarihuoneella maksullisia esitelmiä, joiden aikana hän suoritti demonstraatioita laitteistollaan. Triewaldin kokoelma oli monipuolinen: siinä oli mukana optiikkaa ja erilaisia mekaanisia, pneumaattisia, hydraulisia ja sähköisiä laitteita. Niiden avulla voitiin demonstroida luonnonlakeja ja havainnollistaa erilaisten laitteiden toimintaperiaatteita. Mukana oli myös kaksi höyrykoneen pienoismallia.

Ruotsissa kiinnitettiin suurta huomiota tieteen kautta saatavaan hyötyyn. Triewaldin tarkoituksena oli epäilemättä ja valistuksen lisäksi saada sijoittajien ja viranomaisten huomiota. Hän oli perustamassa Ruotsin rannikoilla toimivaa pelastusyhtiötä, ja sukelluskello oli sen tekninen vetoaula. Pelastusyhtiö olikin ilmeisen tuottoisa yritys. Haaksirikkoja tapahtui paljon, ja pelastusyhtiö sai oman osuutensa pelastetun lastin arvosta. Ruotsiin tuotiin myös yksi sukelluskello, mutta sen hyödyllisyys pelastustöissä oli vähäinen. Haaksirikot tapahtuivat harvoin paikoissa, joissa kelloa olisi voitu käyttää. Triewald rakennutti myös höyrykoneen -  Ruotsin ensimmäisen - Dannemoran kaivokseen lähelle Uppsalaa. Konetta ei kuitenkaan saatu toimimaan tyydyttävästi. 

Yleisradion Tiedeykkönen- ohjelmassa keskusteltiin Triewaldista vuonna 2016.

Halleyn periaatteen mukainen sukelluskello.
Ilmaa lasketaan kelloon tynnyreissä.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Elämän tarkoitus

”Mikä on elämän tarkoitus?” Laitoin tuon lauseen lainausmerkkeihin, sillä tarkoitukseni ei ole vastata siihen tyhjentävästi näin lyhyessä kirjoituksessa. Tai ehkä onkin, se selviää kohta. Mutta alun perin tarkoitukseni on tarkastella tällaisen kysymyksen mielekkyyttä.

Kuin hiljan Scientific American- lehden toimittaja John Horganin nettikirjan Mind-Body Problems: Science, Subjectivity & Who We Really Are. Horgan on kiinnostunut tieteen rajoista, ja spekuloi jopa tieteen hiipumisella. Niinpä ei ollut yllättävää, että hän tässä kirjassaan kokoaa yhteen niin sanottuja kovia ongelmia (tieteen näkökulmasta), eli suuria kysymyksiä. Ne ovat: subjektiivisuus eli minän ongelma, tietoisuus, mieli-ruumis ongelma eli psykofyysinen ongelma, jumalan olemassaolo, sielu, vapaa tahto ja moraalin olemus. Ja tietenkin elämän tarkoitus. Nimityksen kova ongelma on ehkä tehnyt tunnetuksi filosofi David Chalmers. Tai sitten joku muu. 

Itse haluan pudottaa tästä joukosta pois sellaiset ongelmat kuin maailman synty ja maailman kohtalo tai loppuminen. Niitä nimittäin tutkivat kosmologit, ja käsittääkseni aivan menestyksellä. Ehkä he osaavat aikanaan muotoilla, onko olemassa kosmologian kova ongelma. Luin Horganin kirjan, koska halusin nähdä, mitä hän sanoo tietoisuudesta tai psykofyysisen ongelmasta. Oli varmaan arvattavaa, että ratkaisua sieltä ei löytynyt. Kirjassa hän tarjoaa erilaisia näkökulmia haastattelemalla joukkoa tutkijoita / filosofeja / kirjailijoita. Haastateltavat ovat kiinnostavia ja kirja on hyvin kirjoitettu ja sangen viihdyttävä. 

Suoremmin tähän ongelmaan pureutuu samalla menetelmällä Susan Blackmore kirjassaan Conversations on Consciousness (2005). Ja tätä voisin kyllä suositellakin. Tällä ”pelottomalla kirjavatukkaisella naisella” on poikkeuksellinen ura. Hän kiinnostui aikanaan parapsykologiasta, ja aikoi selvittää, mistä siinä on kysymys. Pitkän tutkimustyön tuloksena ei löytynyt ainuttakaan tieteellistä faktaa parapsykologian tueksi. Joten Blackmore totesi sen hölynpölyksi, ja siirtyi tutkimaan mielen psykologiaa. 

Palaan itsekin perusongelmiin. Ne ovat kieltämättä haastavia. Joten en aio ratkaista kovia kysymyksiä kerralla. Sen sijaan voisi olla hedelmällistä tarkastella niitä kokijan näkökulmasta. Kokeminen kun on selvästi ongelmien keskiössä, ja siitä meillä on kaikilla kokemusta (haa, mikä ihana aforismi tästä lauseesta tuli)!

Sielua ja jumalaa ei nähdäkseni nykyaikana ole relevanttia tutkia luonnontieteiden viitekehyksen mukaisina tosiasioina. Niiden kohdalla siirrytään muille alueille, kuten psykologiaan. Kokijan näkökulma on toki ilmeinen. Nämä käsitteet puhuttelevat ja ehkä myös lohduttavat eksistentiaalisesta ahdistuksesta kärsivää ihmistä. Uskonnon kohdalla ei myöskään pidä unohtaa sen roolia manipulaation ja vallankäytön välineenä.

Eräs tieteessä usein sovellettu ratkaisu on tarkastella riittävän yksinkertaista ja rajattua kohdetta. Evoluution periaatteena on rakentaa uutta entisen ja koetellun pohjalle. Eikä evoluutio yleensä hylkää kerran luotuja rakenteita, vaan ne pysyvät mukana muuntuneina seuraavissa kehitysvaiheissa. Selkärankaisten kehityslinjan alkupäästä löytyy millimetrin pituinen sukkulamato, C. elegans, ja niitä on tutkittu todella paljon. Eläytymällä siihen ja muihin vastaaviin kokijoihin voidaan ymmärtää, että niiden elämällä on tarkoitus: hakeutua suotuisiin oloihin ja välttää vaaraa, siis selviytyä.

Moraalin ajattelin poistaa filosofisten suurten kysymysten joukosta. Eläimiä tutkimalla on opittu, että moraaliksi kutsumamme ilmiö löydetään myös monien eläinten keskuudesta. Se on evoluutiossa muovautunut käyttäytymisen piirre, joka on ilmeisen hyväksi yhteisöille. Kun on tutkittu tilastollisin otoksin moraalista käytöstä ilmaisevia indikaattoreita, on havaittu, että uskonnollinen vakaumus ei korreloi niiden kanssa. Jopa työkseen moraalia pohtivat filosofit, opettajat ja psykologit ovat moraalisesti samalla lailla horjuvia kuin ihmiset yleensä. Moraalin juuret näyttävät olevan syvällä biologiassa.

Vapaa tahto ei ehkä olekaan filosofien mainostama vaikea ongelma. Sekä uusin tutkimus että terve järki uhkaavat sen asemaa. On totta, että olemukseemme kuuluu subjektiivinen kokemus vapaasta tahdosta. Eläinten vapaata tahtoa on vaikea tutkia, sillä ne eivät rajoittujen kielellisten kykyjensä takia osaa lausua käsitystään tahtonsa vapaudesta. Ei kuitenkaan ole syytä ajatella, että eläinten kohdalla tilanne olisi jotenkin erilainen. Ennustan, että vapaa tahto käyttäytymisen selittäjänä katoaa vähitellen, samalla tavalla kuin sielu, jota kuviteltiin sen isännäksi.

Psykologien suorittamissa eläinkokeissa ongelmana on koe-eläinten motivaatio. Vangittuna laboratorioihin ne pitkästyvät, ja niiden käytös on kaukana lajille tyypillisestä. Psykologit koettavat motivoida niitä ruokapalkkioilla, ja jotta ne pysyvät motivoituneina, niitä pidetään jatkuvasti aliravittuina. Tyypillisesti nisäkkäille annetaan vain 85% niiden ravinnontarpeesta. Eläinten keskeinen kokemus on siis alituinen nälkä, ja elämän tarkoitukseksi tulee ruoan saaminen tavalla tai toisella. Rottia taas motivoidaan uittamalla niitä vedellä täyttyvissä labyrinteissä. Elämän tarkoitukseksi tulee nyt hukkumisen välttäminen. 

Onneksi näistä brutaaleista käytännöistä ollaan luopumassa. Etologi (eläinten käyttäytymisen tutkija) Frans de Waal pidättäytyi alusta alkaen ehdollistamisesta rangaistusten ja palkkioiden kautta. Hänen menetelmänsä oli tarkkailu, ja eläimet motivoituivat muun muassa leikkimällä keskenään ja tutkijoiden kanssa. Osaa hänen tutkimistaan simpansseista jouduttiin pitämään suljetuissa tarhoissa. Niissä on eläinten mukavuuden takia ulkoalueet, joissa on ruohoa ja puita. Valitettavasti tällaisissa tarhoissa apinat pitkästyessään tuhoavat kaiken kasvillisuuden. Sitä varten tarhojen puut oli suojattu runkoja kiertävillä johdoilla, jotka oli kytketty sähköpaimeneen. Simpanssit motivoituivat pyrkimään puihin. Ne oppivat tutkimaan, onko langoissa jännite päällä hipaisemalla niitä kämmenselän karvoilla. Ne oppivat myös rakentamaan telineitä kiertääkseen sähköjohdot. Elämän tarkoitukseksi tuli päästä puuhun repimään oksia ja lehtiä. 

Näistä esimerkeistä itse kukin voi vetää myös ihmistä koskevia johtopäätöksiä. Taistelu ikävää vastaan saa tutkimaan ja seikkailemaan. Ihmiskunnalla on myös kokonaisuudessaan edessä asioita, jotka rinnastuvat sukkulamatojen elämän tarkoitukseen eli selviytymiseen. Elinympäristömme on uhattuna. Näitä asioita emme voi kokea välittömästi yksilöinä. Meidän täytyy oppia kokemaan ne yhteisönä, kommunikaation ja kulttuurin kautta. 

Vakavassa ja perinteisessä mielessä esitetty kysymys kaiken tarkoituksesta alkaa menettää asemaansa yksilön kokemusmaailmassa. Sen filosofinen painavuus liukenee, se haihtuu pois. Oikeastaan ”filosofinen” kysymys ”mikä on elämän tarkoitus” vastaa kysymyksiä ”mikä on Elimäen tarkoitus” tai ”what is the meaning of Liff”. Ne ovat yhtä turhia – tai niiden vastaus on yhtä paljon hukassa.