torstai 31. tammikuuta 2019

Zen ja äärimmäinen laatukirja

On paljon kulttuuri-ikoneja, jotka muodostuvat omana aikanaan tavattoman suosituiksi. Kaikki puhuvat niistä - vaikka harva on niihin tutustunut. Ja sitten, ajan kuluessa ne painuvat kulttuuriseen unohdukseen. Niiden valtava vaikutus näyttää haihtuvan ilmaan. Miten tällaisen asian voi selittää? Palaan tähän asiaan kirjoituksen lopussa. 

Eräs tällainen kulttuuri-ikoni on Robert Pirsigin kirja Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Kun muutama vuosi sitten aloin kirjoittaa laatukirjaani, minusta tuntui, että on pakko käsitellä myös tämä tiedon lähde. Olin toki lukenut sen 1980-luvulla, eikä se ollut minulle suorastaan järisyttävä. Mutta ehkä olinkin silloin itse jo "valaistunut". Oli mielenkiintoista lukea tuo kirja uudelleen. 

Robert Pirsig (1928 – 2017) oli amerikkalainen filosofi ja kirjailija. Hän kirjoitti merkillisen ja vaikean kirjan, josta tuli jostain syystä hippien kulttikirja. Vähitellen sen omaksuivat myös tuoreita ajatuksia etsivät liikkeenjohdon gurut. Pirsig oli suunnattoman älykäs, mutta myös levoton sielu. Hän oli aivan liian fiksu jättäytyäkseen tavalliseksi kukkaislapseksi. Hän halusi selvittää, mistä maailmassa on kysymys. Ja hän päätyi siihen, että maailman olennaisin asia on laatu. Laadun ajatus vaivasi hänen mieltään, ja hän jatkoi pohdintaa seuraavassa kirjassaan Lila. Tämä kirja on lukijalle sekä emotionaalisesti että älyllisesti vielä vaikeampi, eikä siitä tullutkaan kulttikirjaa. 

Kirjan perusjuoni on sinänsä yksinkertainen. Anonyymi kertojaminä kuvaa pitkää moottoripyörämatkaa läpi Yhdysvaltojen yhdessä poikansa Chrisin ja tutun avioparin, John ja Sylvia Sutherlandin kanssa. Se on siis klassinen matkakertomus, realistinen ja samalla matkakirjojen tapaan myös aika romanttinen.  

Kirjassa kerrotaan myös Faidros -nimisestä henkilöstä, joka on yliopiston opettaja ja Faust-hahmo, totuuden etsijä. Faidros on kertojan entinen minuus ennen hermoromahdusta ja pakkohoitoa mielisairaalassa. Varsinaiset filosofiset jaksot esittää Faidros, kun taas moottoripyöriä koskevat pohdinnat esittää anonyymi kertoja. Kirjassa kertojan ja Faidroksen elämäntarinat pyrkivät jatkuvasti sekoittumaan toisiinsa ja samalla tavoin sekoittuvat moottoripyöräfilosofia, klassinen antiikin filosofia ja itämainen filosofia, jota Faidros oli myös opiskellut. 

Satunnainen lukija luultavasti turhautuu päälle vyöryvään filosofointiin ja toisiinsa törmääviin kerronnan tasoihin. Rakenteella näyttää kuitenkin olevan tarkoitus. Matka kuvaa itse elämää yksityiskohtaisen tarkasti kaikkine kärsimyksineen ja pienine iloineen. Matkan suorittamiselle välttämättömät moottoripyörät ovat elämälle välttämätön materiaalinen taso. Laatu, jota ei haluta määritellä suoraan, on jotain muuta. On siis olemassa arkipäivässä koettu ja eletty laatu, jota edustavat moottoripyörät. Ja sitten on se toinen laatu. Ja sen toisen laadun kohdalla metodi on, että sitä ei kuvata. 
 
Tällainen analysoiva kuvaus olisi kirjan anonyymin kertojan mielestä täysin väärä, eikä kirja tällaisena lukijalle avaudukaan. Romaania kun luetaan joka tapauksessa tunteiden tasolla. Analyysi on menetelmä, jota anonyymi kertoja pitää joko vaarallisena tai ainakin syvästi epäilyttävänä. Hän käyttää siitä nimitystä ”veitsi”. Se on ollut Faidroksen tapa toimia, ja ilmeisesti myös syy hänen henkiseen romahdukseensa. 

Kuvaus moottoripyörien laadusta on valaiseva. Se ei avaudu sillä, että vertaillaan pyöriä vaikkapa pyöräliikkeessä ja koetetaan pohtia niiden laatua. Laatu liittyy teknologian syvällisiin ulottuvuuksiin. John ja Sylvia Sutherland ajavat tukevaa saksalaista BMW-pyörää. He eivät ymmärrä pyöränsä toimintaa eivätkä haluakaan tietää siitä mitään. He eivät huolla pyöräänsä, lisäävät vain bensiiniä ja joskus öljyä ja ajavat eteenpäin. He ovat sielultaan humanisteja, eivätkä edes halua ymmärtää teknologiaa. He eivät kuitenkaan ole pahoja tai tyhmiä, vaan ainoastaan ymmärtämättömiä. 
 
Anonyymillä kertojalla on paljon herkempi pyörä. Hän myös tietää sen, ja osaa olla jatkuvasti huolissaan pyöränsä kunnosta. Hän korjaa sitä, säätää venttiilejä, vaihtaa suuttimia, kiristää ja rasvaa ketjua. Hän tuntee pyöränsä perin pohjin ja kohtelee sitä melkein kuin elävää olentoa. Toisinaan kertoja ja Sutherlandit keskustelevat pyöristään, mutta he eivät oikeasti ymmärrä toisiaan. 

Molemmat pyörät ovat legendaarisia. Sutherlandien pyörä on BMW R60/2 . Siinä on 600 cm3 kaksisylinterinen 30 hevosvoiman boxer-moottori ja kardaaniveto. Se on vankka ja luotettava. Anonyymin kertojan pyörä on Honda CB77. Siinä on 300 cm3 kaksisylinterinen nopeakierroksinen 30 hevosvoiman rivimoottori ketjuvedolla. Pyörä on kevyt ja sen viritysaste on korkea. Sen käyttö edellyttää tarkkaa huolenpitoa. Pyörien kantokyky ja tehokkuus ovat suunnilleen samat. BMW on laadukkaampi, koska se on vaivaton ja palvelee käyttäjäänsä luotettavammin, latteassa ”kuluttajatarpeen tyydytyksen” merkityksessä.  

Anonyymi kertoja vihjaa, että hän ei arvosta BMW:n laatua. Hänelle laatu näyttäisi olevan jotain laajempaa, tapa sisällyttää tuo oma kohde elämäänsä. Laadulla on toki tarkoitus: se hyödyttää omistajaansa, mutta tarjoaa myös osallistumisen ja hallinnan tunteen. Olennainen havainto tulee määrittelemätöntä laatua pohtivalta Faidrokselta: laatu ei ole joku kohteen pysyvä ominaisuus, vaan se on tapahtuma, ihmisen ja maailman kohtaaminen

Kirja esittää myös toisen, aivan yhtä järisyttävän ajatuksen. Kertoja pohtii moottoripyörän ohjekirjoja, ja huomaa, että sen teknisistä dokumenteista puuttuu kokonaan viittaukset laatuun. Ja mikä vieläkin merkillisempää, hän huomaa myös, ettei teknologian kuvailua voi ylipäätään tehdä tyydyttävästi. Teknisen laitteen kaikkia piirteitä on mahdotonta, ja oikeastaan turhaakin kuvata kattavasti. Edes moottoripyörän moottorin toimintaa on mahdotonta ymmärtää lukemalla teknisiä dokumentteja - sen huoltamisesta puhumattakaan. Ymmärrämme ehkä keskeiset ominaisuudet, koska siinä meitä tukee oman teknisen kulttuurimme ääneen lausumattomat oletukset. Mutta tarvitaan myös omakohtainen kokemus pyörällä ajamisesta sen korjaamisesta.  
 
Usein sanaan laatu liitetään myös estetiikka. Pirsigin suhtautuminen estetiikkaan on mielenkiintoinen ja jopa torjuva. Se on mielenkiintoista, koska estetiikka joskus jopa määritellään laatuja ja arvostuksia tutkivaksi tieteeksi. Faidros torjuu ensi töikseen jyrkästi estetiikan. Asiaa käsitellään kirjassa mutkikkaasti länsimaisen filosofian kehikossa ja poiketaan myös hieman itämaiselle puolelle. Paitsi että Faidros torjuu estetiikan, hän sulkee ulos myös Aristoteleen ja retoriikan. Syyt tuntuvat kuitenkin aika henkilökohtaisilta. Eräs tuon prosessin sivutuote on oivallus, että laatu ei olekaan ominaisuus vaan tapahtuma, ihmisen ja kohteen vuorovaikutus. Kirjassa ympyrä sulkeutuu ja päästään takaisin konkreettisiin kohtaamisiin eli moottoripyöriin. 
 
Nykyajan lukijaa askarruttaa myös kirjan nimessä esiintyvä sana zen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti harjoitusta. Zen-buddhalaisuuteen kuuluu monenlaisia ja tarkkaan määriteltyjä mietiskelyharjoituksia. En tiedä, antaako tämä näkökulma juuri lisäarvoa. Tässä yhteydessä zen voisi tarkoittaa syvällistä ja sanoiksi vaikeasti puettavaa kokemista. Kirjan kirjoittamisen aikaan itämainen mystiikka oli muotia, se antoi kirjalle ylimääräistä huomioarvoa ja kiehtovuutta. Ja se on ehkä kantanut ajassa ja auttanut kirjaa säilymään kulttikirjana. 
 
Palaan alussa esittämääni kysymykseen. Miksi jotkut oman aikansa kulttuuri-ikonit säilyttävät maineensa ja jopa kiinnostavuutensa vuosikymmenien yli ja pidempäänkin. Tärkein syy voisi olla, että nuo kulttuuri-ikonit todella ovat ylivoimaisia ja käänteentekeviä. Ne ovat asettaneet omalla alallaan uuden korkeamman standardin, ja kääntäneet kehityksen uusille urille. Toinen syy voisi olla eräänlainen merkitseminen: niihin liitetään vahvoja esteettisiä, aatteellisia tai tiedollisia symboleja, jotka kantavat niitä pidemmälle kuin mihin niiden pelkkä sisältö olisi yltänyt. 
 
Mutta katsotaan asiaan toiselta puolelta. Miksi monet merkittävät kulttuuri-ikonit katoavat niin nopeasti ja täydellisesti, huolimatta niiden tiedollisesta arvosta? Eräät tiedefilosofit ovat antaneet hyvän selityksen, joka pätee tiedettä laajemmallakin kulttuurin alueella. Kun uusi asia on kiinnostava, siihen viitattaan jatkuvasti ja usein, ja varsinkin alussa tiedon lähde eli tuo ikoni mainitaan myös. Vähitellen nämä viittaukset arkipäiväistyvät. Lähdettä ei enää tarvitse mainita, uudesta ajatuksesta on tullut tutuksi mielletty. Kehityksen jatkuessa käsite siirtyy yleiskieleen. Aikanaan uusi asia on muuttunut osaksi kieltä ja aihepiirin ajattelutapaa. Uniikki ikoni on nyt liuennut täydellisesti. Se ei ole haihtunut, vaan sulautunut kulttuuriin, missä sen merkitys jatkuu. 

Entä mikä selitys pätee Pirsigin kulttikirjaan? Todellisuus on aina ajatusta monimutkaisempi, mikään selitys ei oikein istu. Ensinnäkin, kirjan maine kulttuuri-ikonina kantaa yhä, vaikka laimeampana. Kyseessä on osittain merkitseminen zenillä, hippiajalla ja mystiikalla. Kirjaa kannattelee myös moottoripyörä, joka näyttää olevan pysyvä materiaalinen kulttuuri-ikoni. Kirja ei suorastaan ole kääntänyt maailmaa uudelle uralle. Sen sisältö on ilman muuta merkittävä, mutta se ei ole lyönyt itseään läpi arjessa - eikä myöskään tieteessä (teknologiatutkimus ja johtamisoppi). Laatukysymykset ovat pitkälle avoimia, Pirsigin työ on edelleen kesken.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Ihmisen kone, ja luonnon

Kone on paljon tärkeämpi asia kuin saatamme edes kuvitella. Se on ajatusmalli, joka on lyönyt itsensä läpi keskeisenä ideana tieteessä, mutta myös arkiajattelussa. Maailmassa on asioita, jotka toimivat yleisten lainalaisuuksien mukaan: säännöllisesti, ennustettavasti ja ymmärrettävästi. Kone on tietenkin tärkeä asia tekniikassa. Mutta se on ennen kaikkea luonnontieteen keskeinen metafora. Luonto toimii kuin kone, se noudattaa periaatteita, joita sanomme luonnonlaeiksi. Ja nämä lait ovat pysyviä, vakaita ja periaatteessa jopa yksinkertaisia. 

Mutta koneen ajatus ei rajoitu tähän. Myös elollinen luonto koostuu koneista. Eliöt, mukaan lukien ihminen ovat koneita. Tämä ajatus on antanut meille modernin ja todistetusti toimivan lääketieteen. Jopa ilmiö nimeltä evoluutio, keskeinen uuden ajan ajattelun käsite, on suurenmoinen ja mutkikas koneisto. Suuri filosofi René Descartes teki tunnetuksi ajatusta, että eläimet ovat koneita. Ja sama asia koskee ilmeisesti myös ihmisen mieltä, vaikka Descartes ei pystynytkään tätä oikein hyväksymään. Tämä ajatus sai hänet ilmeisesti syvän hämmennyksen valtaan. 

Eikä konemetafora rajoitu edes tähän. Taloustieteilijät tarkastelevat talouden ilmiöitä koneen näkökulmasta. He yrittävät tehdä niistä käsitettäviä ja ennustettavia. Myös yhteiskuntatieteilijät ja historioitsijat soveltavat, ehkä asiaa täysin ymmärtämättä koneen ajatusta tutkimuskohteisiinsa. Talouden ja yhteiskunnan kaltaiset koneet ovat valtavan mutkikkaita, ne ovat merkittäviä haasteita. 

Koneen rinnalla uusi aika soveltaa myös toista merkittävä ajatustyökalua, matematiikkaa. Matematiikan avulla olemme onnistuneet kuvaamaan edellä mainittuja luonnonlakeja. Matematiikan käyttökelpoisuus ja hyödyllisyys on vaikea filosofinen kysymys. Emme tiedä, miksi maailma näyttää selittyvän matematiikan käsitteiden kautta. Ja miksi on myös niin paljon matematiikkaa, joka ei ole sovellettavissa. Tässä en voi, enkä edes osaa käsitellä tätä asiaa enempää. 

Koneen ajatuksen yllättävyys ja sen laajamittainen läpimurto ajattelussamme ei ole itsestään selvä, joten ehkä on hyvä katsoa asiaa historiallisesti. En väitä, että koneet olivat täysin uusi asia. Koneita on toki ollut kauan, jo antiikin aikana. Tunnemme myös käsitteen deus ex machina (jumala koneesta). Sen alkuperä on antiikin näytelmissä, joissa jumalat tuotiin näyttämölle jonkinlaisessa laitteessa. Sanontaa käytetään myös vertauskuvallisesti tarkoittamaan yllättävää ja ehkä myös hieman epäuskottavaa ja keinotekoista käännettä näytelmässä, elokuvassa, kirjassa tai vaikkapa politiikassa. 

Koneen suuri läpimurto ajattelussamme on kuitenkin historiallisesti nuorempaa. Renessanssin aikana erityisesti filosofit innostuivat kovasti koneista, ja aivan konkreettisesti. Alettiin julkaista teoksia, joissa oli tarkkoja piirustuksia erilaisista hyödyllisistä koneista, theatre des mechaniques. Noilla koneilla oli toki esikuvina oikeita koneita, mutta filosofien koneet olivat olennaisesti liioiteltuja, fantastisia ja epäkäytännöllisiä. Jotkut ovat jopa väärin piirrettyjä, koska niiden laatijoita eivät olleet mekaanikot vaan oppineet. Ne eivät voisi mitenkään toimia käytännössä, sillä niiden tukena ei vielä ollut modernin matematiikan ja mekaniikan tieteitä. Mutta niiden tarkoitus olikin havainnollistaa ja levittää tietoa koneiden mahdollisuuksista.

Tällaisten koneiden kuvia näkee joskus nykyäänkin painettuna historiakirjoihin. Kirjojen tekijät eivät selvästi ole ymmärtäneet, että nuo 1500- ja 1600- lukujen koneet olivat fiktioita. Eivät toki kaikki, mutta toimivien ja kuviteltujen koneiden erottaminen toisistaan edellyttäisi insinöörin silmää, ja joskus myös tarkkaa analyysia ja jopa käytännön kokeita. Vähitellen koneet alkoivat vaikuttaa ajatteluun syvällisemmin ja muuttuivat todellisiksi. Ja samalla itse koneen idea osoittautui sekä hyödylliseksi että pysyväksi. 

Voisi sanoa, että koneet ja tekniikka synnyttivät luonnontieteet ja uuden historiallisen aikakauden. Tämä ajatus on täysin päinvastainen sille, mitä pinnallinen 1900- luvun tiede- ja teknologiafilosofia ja erityisesti sen popularisoitu valtavirta on väittänyt. Asia on toki mutkikas, ja olen koettanut selventää sitä mahdollisimman ymmärrettävästi kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen

Myös epäorgaaninen luonto, kuten maapallon ilmasto voidaan nähdä koneena. Ilmasto ei suinkaan tarkoita vain lämpötilojen, tuulien ja sateiden vaihteluita vuodenaikojen mukaan. Siis maapallon liikkeen ja auringon lämmön laajoihin sykleihin liittyvää ylimääräistä satunnaista komponenttia. Sään takana on tarkempia ja hyvin säännöllisiä mekanismeja, paljon yksityiskohtaisempia kuin vain auringosta tulevan lämmön vuotuinen vaihtelu. Aivan ilmeisesti avainasemassa ovat tuulet, jotka kuljettavat auringon lämpöä planeetan pinnalla. Toinen vaikuttaja on maapallon pinnanmuodostus: mantereet, vuoristot ja meret. Yhdessä pilvisyyden ja yläilmakehän kemian kanssa ne muodostavat puitteen, joka ohjaa ilmakehän liikkeitä Maan pyörimisen ja vuotuisen kierron tuottaman dynamiikan ohjaamana. Tuulissa voidaan erottaa paljon säännönmukaisuutta. Esimerkiksi pohjoisilla leveysasteilla - ja samoin eteläisillä - vallitsevat länsituulet. Päiväntasaajan lähellä puhaltavat puolestaan säännölliset pasaatituulet. Niiden säännöllisyys muuten teki löytöretket mahdollisiksi. Saatettiin purjehtia varsin yksinkertaisilla aluksilla suunnilleen myötätuulessa Amerikkaan ja sieltä takaisin, kunhan vain osattiin valita oikea reitti. Kolumbus oli kokenut purjehtija. Hän tunsi pasaatituulet ja uskalsi olettaa ne säännöllisiksi laajalla alueella. 

Pohjois-Euroopan säässä länsituulilla on tärkeä rooli. Ne tuovat kosteaa ja lämmintä ilmaa Väli-Amerikan suunnasta. Silloin tällöin Suomenkin alueelle asettuva korkeapaine saa länsituulet painumaan etelään, ja päästää tänne kuivaa ilmamassaa Siperian suunasta. Kesällä se tietää hellettä ja talvella kovia pakkasia. Vaikka sään taustalla on säännöllisiä ilmiöitä, sen ennustaminen tieteellisesti on tunnetusti vaikeaa. Se on matematiikaltaan vaikeaa ja vaatii paljon tietokonemallitusta ja laskentatehoa. Silti ennusteen tarkkuus on sitä huonompi, mitä pidemmälle tulevaisuuteen koetetaan katsoa. Tätä kirjoitettaessa tammikuun lopulla on juuri päättymässä usean viikon pakkasjakso. Se kuvastaa sääilmiöiden hienovaraisuutta. Ohutkin pilvipeite estää jäähtymistä, mutta jos pilvet hajoavat, lämpötila putoaa, kun maan lämpö säteilee kylmään avaruuteen. Tällaisen sään lämpötilan ennusteet ovat olleet epävarmoja, ja lämpötila on saattanut muuttua 10 - 15 astetta 4-6 tunnin aikana. 

Tässä ei kai edes tarvitsisi mainita uhkaavaa ilmastonmuutosta. Olemme oppineet tunnistamaan tämän uhan, koska ymmärrämme, että ilmasto on kone. Ja tiedämme, että hyvinkin pienet muutokset koneen säädöissä voivat saada aikaan vakavia muutoksia sen toiminnassa. Niin kuin nyt on käynyt. Kamppailu ilmastonmuutosta vastaan on samalla kampailua tieteellisen maailmankuvan puolesta. Sillä sen läpimurto ei vieläkään ole riittävän syvällinen.

Ilmasto on nopea kone, jonka liikkeet ovat oman henkilökohtaisen ja historiallisen käsityskykymme puitteissa helposti havaittavissa. Kannattaa mainita myös hitaampia koneita. Geologia on hidas kone, jonka toiminta muuttaa pinnanmuotoja. Se toimii miljoonien vuosien aikaskaalalla. Vielä hitaammat koneet muokkaavat galaksin ja kosmoksen rakennetta. Näitä koneita tutkivat astronomit ja kosmologit.

Tämä 1500- luvun kone ei mitenkään voi toimia.
Hyvä yritys kuitenkin.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Taikavuori ja muut taianomaiset kirjat

Radiossa esitettiin juuri dramatisoitua kuunnelmaa Thomas Mannin Taikavuori- romaanin mukaan. Se palautti elävänä mieleeni tuon kirjan, jonka olin lukenut varmaan kymmenkunta vuotta aiemmin. Tuo kirja onkin ihmeellinen, suorastaan taikuutta. Asiaa kannattaa pohtia tarkemmin. 

Alkuteos Der Zauberberg on ilmestynyt vuonna 1924. Se on noin 700- sivuinen tiiliskivi, siis oikein kunnon klassinen romaani ulkonäköä myöten. Taikavuori vie lukijan 1900- luvun alun Eurooppaan ja joutilaiden varakkaiden ihmisten maailmaan. Maailmaan, joka on sekä outo että tuttu. Kirja on tarkka ajankuva ensimmäistä maailmansotaa edeltävästä Euroopasta, mutta se ei kerro niin sanotuista tavallisista ihmisistä, vaan sivistyneistöstä. Tuo maailma ei ole kuitenkaan suljettu. Se on tiedon ja aatevirtausten maailmaa suodattuneena joutilaan, mutta ei kuitenkaan välinpitämättömän eikä missään mielessä tyhmän ihmisjoukon tajunnan kautta. Siksi se valottaa ainutlaatuisella tavalla eurooppalaista ja länsimaista kulttuuriperintöä. 

Mistä kirjassa on kysymys? Päähenkilö on nuori mies, Hans Castorp, joka matkustaa Alpeille keuhkotautiparantolaan tapaamaan hoidossa olevaa serkkuaan Joachimia. Tuberkuloosi on osa meidänkin lähihistoriaamme. Ennen antibioottien ja rokotusten keksimistä tauti oli sangen yleinen. Sen aiheuttava bakteeri on hidaskasvuinen, siksi tauti on pitkäaikainen ja taudinkuvat hyvinkin erilaisia. Köyhyyden heikentämiä ihmisiä tauti niitti hyvinkin tehokkaasti. Rikkaat sinnittelivät vuosikymmeniä ja vierailivat tiheään parantoloissa. Myös suomalainen kulttuurihistoria on tautien merkitsemää, tuberkuloosi ja syfilis myllersivät taiteilijoiden elämänkohtaloita. 

Thomas Mann tunsi aiheensa omakohtaisesti, sillä hänen vaimonsa oli alppiparantolassa hoidossa vuonna 1912. Kirjasta piti tulla pienoisromaani, mutta maailmansota keskeytti kirjoittamisen, ja antoi aiheelle kokonaan uuden merkityksen. Mann kirjoitti kirjan uudelleen, ja laajensi sen suurromaaniksi, samalla siitä tuli maailmankirjallisuutta.

Hans Castorpin piti oleskella parantolan vieraana kolme viikkoa. Hän käy puoliksi huvikseen lääkärintarkastuksessa, ja hänenkin keuhkoistaan löytyy sairauden merkkejä. Nykylukija löytää ironisen viittauksen yksityisen sairaanhoidon toimintatapoihin. Joka tapauksessa sairaalan ilmapiiri on jo lumonnut Castorpin, ja niinpä hän heittäytyy täysillä näyttelemään potilaan roolia. Oleskelu venyy lopulta seitsemän vuoden pituiseksi. 

Parantola on monella tavalla suljettu yhteisö, vaikka sen asukkaiden vankeus onkin vapaaehtoista. Parantola on Mannille laboratorio, jossa eristetyissä ja kontrolloiduissa oloissa tutkitaan eurooppalaista sielua. Potilaiden joutilaisuus aiheuttaa pitkästymistä, ja heille tarjotaan rituaalisten ruokailuhetkien ohessa ulkoilua ja erilaisia kulttuuriesityksiä. Mutta kirjan viehätys onkin keskusteluissa. Luonnollinen aihe on tietenkin sairaudet, hoidot ja ihmisruumiin salaisuudet eri ilmenemismuodoissaan. Suhde lääkäreihin on myös läheinen, sillä lääkärit ja potilaat ovat parantolassa samaa ylempää yhteiskuntaluokkaa. Keskustelujen aiheet käsittelevät kaikkia niin sanottuja yleviä aiheita: aatteita filosofiaa, uskontoa politiikkaa, tiedettä, taidetta. Tapahtuu myös pieniä draamoja, myrskyjä vesilasissa. Potilaita kuolee, ja yksi tekee itsemurhan.

Voisin kärjistää hieman kirjan viehätyksen syitä. Turhankin monessa kirjassa kerronta on eräänlaista täytettä, jonka tehtävänä on kuljettaa lukijaa joko juonenkäänteiden läpi tai henkilöiden elämäntarinan läpi etapista toiseen. Taikavuoren teksti ei ole täytettä, vaan jokainen keskustelu tai Hans Castorpin mielenliikkeiden kuvaus kertoo mielenkiintoisia asioita. Tällä tavalla Taikavuori testaa lukijansa. Jos lukijalla ei ole laajaa sivistystaustaa tai muusta syystä hän ei ole yhtä kiinnostunut näistä aiheista kuin Mann ja hänen henkilönsä, lukukokemuksesta voi monelle tulla raskas tai jopa mahdoton. 

Kirjan loppu on huikea, ja se kääntää kerralla ympäri koko romaanin. Asettaa sen aivan uuteen ja armottomaan perspektiiviin. Syttyy sota, ja siinä samassa sairaat ja kuvitellusti sairaat kuin ihmeen kaupalla parantuvat ja löytävät elämälleen tarkoituksen. Juuri sitä tarkoitusta he ovat kaivanneet pakotetussa ja joutilaassa elämässään. He lähtevät sairaalasta kiiruhtaakseen kohti typerää ja mieletöntä sotaa. Jossa seniilit kenraalit marssittavat yhä uusia anonyymeihin harmaisiin mantteleihin puettuja pataljoonia konekiväärien eteen tai uppoamaan liejuisiin juoksuhautoihin, ja missä hullut tiedemiehet kokeilevat heihin uusimpia sotakoneitaan ja myrkkyjään. Ja ironiaa lisää kun tiedämme sen mitä Mann ei kirjaa kirjoittaessaan tiennyt: yksi kerta ei Euroopalle edes riittänyt. Tapaamme Hans Castorpin viimeistä kertaa, kun hän horjuu luotien viuhuessa ja kranaatinkuoppia väistellen kivääri kourassaan kohti Euroopan suurta tulevaisuutta.

Klassikkokirja Taikavuori on viehättävä, jos lukija haluaa osallistua suurien aatteiden ja ajatusten pohdintaan. Tällaiselle kirjalle on ominaista suuri sivumäärä ja sen juonen ja tapahtumien näennäinen niukkuus. Se lumoaa lukijansa, mutta ei kaikkia, sillä kirjojen lukijatkin ovat erilaisia. Luin juuri toisen Mannin kirjan: Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Sekin lumosi minut, mutta varoitus mahdolliselle lukijalle: kirja katkeaa kesken. Siinä Krull lähtee maailmanympärimatkalle osallistuakseen ystävänsä pyynnöstä tehtävään huijaukseen, mutta juuttuukin Lissaboniin, aivan kuten Hans Castorp juuttuu keuhkotautiparantolaan. 

On kiinnostavaa verrata kuunnelmasovitusta toiseen radio-ohjelmaan: Marcel Proustin kirjan Kadonnutta aikaa etsimässä luentaan. Kuunnelmassa minua häiritsee näyttelijöiden ilmaisu, jotka ei tunnu istuvan kirjan kuvaamaan aikaan ja yhteiskuntaluokkaan. Toisaalta dramatisointi ja kirja ovat tietenkin kokonaan eri asioita. Proustin kirjan luenta tulee lähemmäs itse kirjaa, siksi se viehättää minua kovin. Proustin teos on Taikavuoreen verrattuna todellinen mammutti. Sen suomennos käsittää kymmenen nidettä. Kun Taikavuoressa tekstin liimana ovat ajatukset ja ideat, Proustin kirjan rakennusaineena ovat tarkasti kuvatut vaikutelmat ja ihmisten luonteiden luonnehdinnat. Ja sen äärimmäinen ja röyhkeä subjektiivisuus. Kirja sijoittuu suunnilleen samaan aikaan kuin Taikavuori, mutta sen henkilöt pykälän verran ylemmäs yhteiskunnallisessa turhuuden hierarkkiassa. Ehkä siksi en ole jaksanut lukea teosta, sen edessä minun piti antaa periksi.

Aivan toisenlainen, ja minulle lumoava kirja on Volter Kilven Alastalon salissa. Siinä tekstin liimana on paitsi sen omintakeinen kieli, myös hiljaa ja hiipivästi etenevä draaman kaari. Juuri tuon etenemisen hitaus. Ja tekstin sisälle taitavasti upotetut sivukertomukset.

Entä mikä ihme sai minut lukemaan ja vielä englanniksi Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity´s rainbow (Painovoiman sateenkaari)? Nämä järkälemäiset ja lähes käsittämättömät kirjat olivat vuori, jolle piti kiivetä. Ne ovat ratkaistava arvoitus. 

Entä ratkesiko arvoitus? Ei tietenkään. Itse ratkaisun yrittämisen prosessi oli lumovoiman salaisuus – ja ehkä myös kirjojen idea.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Pitääkö meidät kaikki digitoida?

Tämä kirjoitus sai aiheensa Yleisradion Ykkösaamusta. Siinä keskusteltiin suomalaisten terveys- ja genomidatasta. Keskustelijat kauhistelivat terveystiedon tallentamiseen tarvittavasta datamäärästä. Esimerkiksi kansalaisten Kanta-terveystietokannan arvioitu tuleva tilantarve olisi peräti 1,5 petatavua. Kauhisteltiin, miten Kelan resurssit tähän lähiaikoina riittää.  

Voisin lohduttaa kuulijoita. Pieni laskelma osoittaa, että tietokannan tarvitsema levytila voidaan hankkia esimerkiksi ostamalla 12 teratavun levymuisteja. Tarvitaan siis noin 120 fetajuustopaketin kokoista laitetta. Ne mahtuvat kevyesti tavalliseen instrumenttikaappiin. Koko komeus maksaisi noin 50 000 euroa. Koska tietokannat skaalautuvat hyvin, lisähenkilökuntaa ei tiedon säilöntätilan kasvattamiseen varmaankaan edes tarvittaisi. 

Mitä nuo yksiköt ovat? Teratavu on tuhat gigatavua (tai miljoona megatavua tai biljoona tavua). Tavallisen sylikoneen muistit alkavat olla yhden teratavun luokkaa.  Ja petatavu on tuhat teratavua.

Asia menee vaativammaksi, jos ihmisestä halutaan tallentaa koko genomi. Samassa keskustelussa arveltiin että yhden ihmisen genomi vaatii yhden gigatavun tallennustilan. Saattaa se näin olla, koska ihmisen DNA käsittää noin kolme miljardia emäsparia, ja tätä tietoa voidaan myös pakata. 

Kaikkien suomalaisten täydet genomitiedot tarvitsevat siis luokkaa 10 000 petatavua tallennustilaa. Se on jo aika paljon, mutta siinä vaiheessa kun dataa alkaa kertyä suuremmassa määrin, ja siihen menee vuosikymmeniä, niin myös muistien pakkaustiheydet ovat kasvaneet ja hinnat halventuneet.
Aikaa myöten koko maapallon väestön genomit luultavasti luetaan ja tallennetaan tietokantoihin. En ollenkaan epäile enkä kritisoi asiaa, sen perustelut ovat samat kun suomalaisten genomiprojektissa. Se palvelee tieteellistä tutkimusta ja parantaa väestön terveyttä. Sekä ennakoiva terveydenhuolto että sairauksien parantaminen ottavat isoja harppauksia eteenpäin.  

On syytä katsoa myös tulevaisuuteen. Planeettamme säilyttäminen ja sen eliöstön suojeleminen on kokonihmiskunnan strateginen tehtävä. Sen tärkeämpää ja vaikeampaa haastetta ei ole eikä tule. Tulevaisuudessa on siis syytä myös digitoida ja tallentaa koko biosfäärin, kaikkien eliöiden genomi. Työtä tehdään jo, mutta se pitää systematisoida. Se on valtavan iso ja ihmiskunnalle elintärkeä urakka. Jos joku epäilee elämän tarkoitusta tai etsii itselleen motivoivaa haastetta, tässä se olisi. Työ on niin valtava, että sen suuntaan vieviä mahdollisuuksia on rajattomasti. Nuori lukija voisi aloittaa vaikkapa opiskelemalla madollisimman hyvin matematiikan ja luonnontieteiden perusteet, jos vain on siihen taipumuksia. 

Sanoin jo että haasteet ovat myös suuria. Otetaan vaikka tämä. Mitä pitää tehdä, kun ihmiskunnan tulevaisuus alkaa riippua digitaalisesti tallennetuista tietokannoista. Se on kovaa teknologiaa. Digitaalisten tiedonkäsittelyvälineiden sukupolvet ovat vaihtuneet tiheästi, ja tulevat tekemään niin jatkossakin. Miten päästään siihen, että elektroninen tieto säilyy ja on luettavissa vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja. Jo nyt varastoissa on yli 50 vuotta vanhaa dataa, jonka lukemiseen ei löydy toimivia laitteita, ja itse tallennusvälineetkin alkavat rappeutua. Digitaalisen kirjoituksen elinkaari uhkaa jäädä lyhyemmäksi kuin keskiaikaisilla pergamenteilla ja antiikin papyruskääröillä. 

Vastaus on periaatteessa yksinkertainen. Meidän pitää kehittää teknologiariippumaton tapa tallentaa dataa. Sekin on iso ja haasteellinen urakka, sillä jo määritelmän mukaan tiedon tallennus edellyttää aina jotain teknologiaa. Mutta toki tämä on tehtävissä. 

Pidetään siis tämä ristiriitainen ja lähes mahdoton tavoite kirkkaana. Mutta koetetaan keksiä käytännöllisiä teknologisia oikoteitä siihen asti kun lopullinen ja epätodennäköinen läpimurto tapahtuu. Voisin asettaa välitavoitteita. Ensinnä, tallennusteknologiassa etsitään pitkäikäisiä ja luotettavia tallennusmedioita. Toiseksi, tietofarmien pitää rakentaa sellainen toimintastrategia, jossa tallennusvälineitä sisältöineen päivitetään hallitusti ja lähes jatkuvasti uuteen teknologiaan. 

Radikaaleja teknologioita voidaan etsiä myös luonnosta. DNA on ihmisten teknologiaan verrattuna ylivoimaisen kapasiteetin omaava ja uskomattoman pitkäikäinen tiedontallennusmedia. Se sisältää satoja miljoonia vuosia sitten tallennettua dataa. DNA on elävä ja omia virheitään korjaava media, ja tämä periaate on lupaava myös ihmisen luomalle datalle. Tiedon tallentamista DNA- molekyyliin onkin jo sekä tutkittu ja kokeiltu. Epäilemättä se saadaan aikanaan toimimaan jopa kohtuullisella tehokkuudella. Mutta ihminen voi koettaa panna jopa paremmaksi, sillä DNA tallennus kantaa mukanaan myös satojen miljoonien vuosien aikana tehtyjen turhien kokeilujen painolastia. 

Ja sitten toinen vaihtoehto. Elävästä luonnosta löytyy muitakin tärkeitä periaatteita, ja ehkä tärkein on ekologinen diversiteetti. Suunnaton rinnakkaisten ja erilaisten toimintamuotojen runsaus on sekä biologisen elämän voittokulun selitys, että sen henkivakuutus. Teknologia voi omaksua tämän periaatteen, ja ehkä sen myös tulee tehdä se. 


keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Laatu: kuinka tylsää ja kuinka ihanaa!

Olen huomannut, kuinka sanaan laatu suhtaudutaan kahdella vastakkaisella tavalla. Jos kohtaamme laadun työasioissa, tuo sana on ristiriitainen ja jopa kartettava. Jos kerron ihmisille, että olen toiminut erilaisissa laatuun liittyvissä tehtävissä ja jopa laatupäällikkönä, seuraa peitelty reaktio, kulmakarvojen hienoinen kohoaminen, tuskin havaittava oudoksunta. Selvemmin olen nähnyt hankalan reaktion ihmisten kasvoilla, kun olen ollut aloittamassa laatukoulutusta tai laatutyöhön kuuluvaa kokousta. Ihmiset ovat tulleet paikalle, koska heidän on pakko tulla. Ja minä olen outo muukalainen, ikävän tuoja, edustan niitä, olen osa byrokraattien pirullista salaliittoa. 

Varmaan useimmat asiantuntijat kokevat samanlaisia tuntemuksia. Kuten juristit, opettajat, tiedemiehet tai lääkärit. Muistan lukeneeni, että sosiologit ovat jo pitkään, jopa vuosikymmeniä puhuneet profession kriisistä. Kun teollinen yhteiskunta on kypsynyt ja vakiintunut, koulutukseen ja ammattinimikkeeseen perustuva auktoriteettiasema on heikentynyt. Ja sosiaalinen media on tietysti vain vahvistanut tätä ilmiötä, vienyt sen suorastaan uudelle tasolle. Arvostus ei enää lankea automaattisesti tai itsestään selvästi. Pikemminkin asiantuntijan on ansaittava se uudelleen jokaisessa kohtaamisessa työelämän tai median kanssa. 

Toisaalta laadusta puhutaan myös hirveän myönteisesti. Se voi olla tärkeä osa yrityksen tai julkisen laitoksen imagoa, ja se merkitsee ainutlaatuisia ja houkuttelevia tuotteita. Usein ihmiset myös ajattelevat, että on olemassa erityinen suomalainen laatu. Ja se rinnastetaan jollain lailla myös suomalaiseen designiin. 

Mutta nyt otan esiin toisenlaisen eli käytännöllisen laadun tekijän näkökulman. Nuorena teollisuusinsinöörinä 1970-luvulla minulla oli sellainen tunne, että laatu on jotain sellaista, minkä jotkut muut hoitavat. Se ei suoraan koskettanut minua. Vaikka tehtäväni oli suunnittelu ja tuotekehitys, laatu oli käsitteenä minulle etäinen. Tietenkin tehtaallamme oli laatuinsinööri, mutta hänen työnsä näytti minusta ongelmakeskeiseltä. Hän ratkoi käytännön työssä ilmenneitä akuutteja ongelmia, joita esiintyi lähinnä tuotannossa. 

Uskoisin, että tämä oma varhainen kokemukseni laatuasioista on aika saman tapainen kuin useimmilla teollisuuden piirissä on ollut - ja on vieläkin. On tietysti selvää, että vuosikymmenien kuluessa laatutietoisuus on lisääntynyt. Uskoisin, että nykyään lähes jokainen teollisuudessa tai suuressa organisaatiossa työskentelevä on jollain tavalla mukana järjestetyssä laatutoiminnassa. Mutta siitä huolimatta myös he kokevat, että laatu on jotain, josta joku muu huolehtii. 

Minun kohdallani sana ”laatu” ei siis pitkään aikaan kuulunut sanavarastooni, eikä se kummitellut edes ajatuksissani. Tehtaan laatuorganisaatio ei millään lailla puuttunut toimintaani, sain olla täysin rauhassa. Mutta olisi aivan väärin antaa sellainen kuva, että en lainkaan olisi piitannut työni tuloksista tai siitä, mihin ne vaikuttivat. Pyrin tekemään työni huolellisesti, yritin välttää virheitä, kehitin työtapojani, ja yritin pitää asiakkaat tyytyväisinä. Ellei se kuulostaisi niin naurettavan korkealentoiselta, luonnehtisin tällaista vaistomaista laatutietoisuutta eettiseksi ammattiasenteeksi. Tunnistin tämän asenteen myös muissa suunnittelutiimini jäsenissä. 

Miten voitaisiin edistää luonnollisen ja positiivisen laatusuhteen syntymistä ja vahvistumista. Sillä oman kokemukseni mukaan sellainen asenne on mahdollinen, ja jopa yleinen. Meidän on opittava pois ulkokohtaisesta ja ylhäältä johdetusta laadusta, puhuttava laatu olemattomiin, jotta pääsisimme lähelle todellisen laadun olemusta. Miten se oikeastaan tapahtuu, tuo laadun olemattomaksi puhuminen ja laadusta pois oppiminen? Tähän pitää vastata niin että sen ymmärtää. Tai muuten tulee mieleen filosofi Ludvig Wittgenstein: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” 

Mietitään hieman. Yhteiskuntamme aineellinen perusta on edelleenkin luonteeltaan teollinen. Samalla olemme entistä riippuvampia yhä monimutkaisemmaksi käyvästä teknologiasta. Ja tässä tilanteessa kohtaamme haasteita, jotka ilmenevät muun muassa kustannusten karkaamisena käsistä, tuotteiden takaisinkutsuina, ja suurien hankkeiden epäonnistumisina ja viivästymisenä. Kaikki tämä näkyy myös kitkana ja epävarmuutena työyhteisöissä, jotka yrittävät selvitä kasvavista haasteista.

Yritämme siis vastata monimutkaistuvan yhteiskuntamme kehityksen ja ylläpidon haasteisiin tekniikoilla, joiden arvelemme toimivan. Nämä tekniikat ovat tuttuja ja kokeiltuja, sillä ne ovat olemukseltaan laatutekniikoita. Mutta valitettavasti nuo tekniikat ovat kehittyneet paljon nykyistä yksinkertaisempia olosuhteita varten. Ne ovat teollisen komentoyhteiskunnan tekniikoita. Pitäisi toimia tehokkaammin, virheettömämmin ja turvallisemmin. Mutta kun yritämme, käykin päinvastoin. Olemme lyhyesti sanoen kamalassa liemessä.  

Miksi sitten laatutekniikat eivät toimi? Sillä juuri sen takia sanoin, että meidän on pohdittava laatu olemattomiin, opittava siitä pois. Laatu on kehittynyt toiminnan ja ymmärryksen evoluutiona. Se on perustunut evoluution tapaan vähittäisiin muutoksiin ja määrällisiin vaihteluihin. Innovaatio ja luova tuho eivät ole päässeet vaikuttamaan teollisen yhteiskunnan laatutekniikkaan. Siihen on omat syynsä ja niitä olisi kiintoisaa pohtia - mutta joku toinen kerta.  

Eräs ongelma on laadun olemuksen ameebamaisuus. Laatuun liittyy hyvin erilaisia asioita ja käsitteitä. Jo yksistään laadun määrittelyjä löytyy paljon. Hiukankin syvällisempi laadun oppikirja saattaa listata puolenkymmentä erilaista laadun määritelmää. Ja silloin puhutaan vain teknis-taloudellisesta laadusta, sen lisäksi tulevat vielä laadun filosofiset ulottuvuudet ja laatu-sanan käyttö puhekielessä. Ei olisi erityisen omaperäistä vastata tähän esittelemällä oma lista - puhumattakaan siitä, että valitsisin noista määrittelystä sen ainoan oikean. Maailma on täynnä laatukäytäntöjen oppikirjoja, niitä kirjoittelevat professorit ja laatukonsultit, ja niitä pyytävät kirjoittamaan yhteiskunnan eri alojen etujärjestöt. 

Tiedän aika paljon laadusta ja minulla on vuosien kokemus alalta - mutta samaa voisi sanoa moni muukin. Ei siis ole oikein uskottavaa eikä järkevää kirjata ylös, mitä minä laadusta tiedän, vaan pikemminkin välittää niitä tuntemuksia, oivalluksia ja ymmärryksen hetkiä, joita olen kohdannut erilaisissa tehtävissä. En haluaisi olla mikään valistaja tai kansankynttilä, joka sormeaan heristäen ohjaa ihmisiä oikealle tielle. Sillä siitä minulle tulee heti mieleen Mark Twain, joka Huckleberry Finnin alussa toteaa jotain sellaista, että ne henkilöt, jotka yrittävät löytää tästä kirjasta opetuksia asetetaan syytteeseen tai ammutaan. Lapsena, lukiessani Huckleberry Finniä en ollenkaan ymmärtänyt tuota lausetta, etenkin kun hoksasin, että kirjaa nimenomaan tyrkytettiin lapsille opettavaisena. Mutta nykyään ymmärrän sen oikein hyvin. 

Asia suorastaan kärjistyy laatuasioissa. Juuri siellä ihmisiä ohjaillaan, valistetaan, motivoidaan ja kannustetaan - ja usein aika laihoin tuloksin. Olen varma, että suoraviivaisen selittämisen ja neuvomisen asemasta ihmiseen vaikuttaa eniten koetun ymmärtämisestä lähtevä oivallus. Kokeminen on nimen omaan emootio, se syntyy tunteiden kautta. Minä oikeastaan melkein inhoan sanaa ”tunneäly”, mutta tähän se jotenkin sopii. 

Olen tässä esittänyt eräänlaista johdantoa kirjoittamaani aivan toisenlaiseen, elämykselliseen laatukirjaan. Yllä oleva teksti on lyhennelty ja muokattu kirjan johdantoluvusta. Siinä kirjoittaja koettaa kuvailla laatuajatuksiaan ystävälleen Protagonakselle. Olen kirjassani saattanut erilaisia ihmisiä väittelemään kanssani laadusta. Näitä ihmisiä ovat esimerkiksi filosofi, japanilaisten taistelulajien tuntija, saariston kalastaja, Euroopan avaruusjärjestön insinööri, teollinen muotoilija, yliopiston professori ja tuotesuunnittelija. Entä missä on niin sanottu tavallinen ihminen? Hän on mukana jatkuvasti, sillä oman ammattiroolinsa takana jokainen keskustelija on myös aivan tavallinen ihminen!

Onnistuuko laadusta keskustelu tällä menetelmällä? Sen voi ainoastaan kirjan lukija päättää! Mutta ehkä olen sentään jotain velkaa tämän blogin lukijoille. Lähitulevaisuudessa aion valottaa hieman tätä keskustelukokemusta, esitellä niin sanotusti parhaat palat.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Johannes Keplerin avaruusmatka

Filosofit siteeraavat mielellään antiikin oppineiden ajatuksia. He jopa edelleen kirjoittavat tutkielma, joissa pohditaan, mitä antiikin filosofit oikein ovat ajatuksillaan tarkoittaneet. Ymmärrän tämän kiinnostuksen. Miten ihmeessä tuhansia vuosia sitten saatettiin saada niin nerokkaita oivalluksia. Muinaisessa Kreikassa syntyi meille lähes käsittämätön ajattelun, tieteen ja taiteen hyökyaalto. Tuo outo ja ihmeellinen ilmiö ei ollut ohimenevä. Se jatkui ainakin puolen vuosituhannen ajan, ja sen laineet tuntuvat edelleen.  

Meidän on samalla lähes mahdotonta ymmärtää sitä yhteiskuntaa, missä tuo mullistus tapahtui. Se on monella tapaa meille vieras. Se oli brutaali, syvästi epäoikeudenmukainen ja jopa väkivaltainen. Ja kuitenkin sen puitteissa pystyi toimimaan pieni ”vapaiden” ja vauraiden miesten yhteisö, joka harrasti ajattelua ja oppineisuutta. Jotenkin tuon yhteisön toiminta tuntuu meistä tutunomaiselta – mutta ehkä tämä tunne samuudesta ja jatkuvuudesta saattaa kuitenkin olla illuusio. Harhan on ehkä synnyttänyt uudempien aikojen vuosisatainen antiikin ihailu. Olemme selittäneet ja tulkinneet antiikkia omien yhteiskuntiemme lähtökohdista. 
 
Voisi olla hyödyllistä suunnata katseemme hieman lähemmäs Eurooppaan, myöhäisrenessanssiin ja luonnontieteiden vallankumouksen aikaan, joka pian muuttui valistukseksi, 1500-1700 luvuille. Siinä on samankaltaisuutta: yllättäen ihmisen ajattelu pääsee kahleistaan. Syntyy älyllinen ja henkinen virtaus, jota ei enää voinut pysäyttää. Ja mikä tärkeintä, meidän on kuitenkin helpompi ymmärtää tätä aikaa kuin niin outoa antiikin maailmaa. 

Meille on opetettu, kuinka prosessi sai alkunsa erityisesti tähtitieteestä, ja kuinka sen taustalla on tarkka havainnointi ihmisen aisteja tehostavien instrumenttien avulla: kvadranteilla, teleskoopeilla ja mikroskoopeilla. Mutta samalla taustalla on toinen prosessi: ajattelu. Sitä voisi sanoa filosofiaksi, mutta toisin kuin klassinen filosofia, se suuntautui luontoon. Voisimme sanoa sitä luonnonfilosofiaksi, mutta se oli laajempaa. Se suuntautui myös ihmiseen, psykologiaan ja hengellisyyteen. 

Ajattelu laajeni monella tapaa. Alettiin arvostaa käytännön toimintaa. 1500- luvulla filosofit alkoivat kirjoittaa tutkielmia käsityöläisten taidoista - vaikka filosofit eivät itse välttämättä ymmärtäneet siitä juuri mitään. Samoin julkaistiin kuvitettuja kirjoja mutkikkaista koneista ja mekanismeista, theatre des mechaniques; kuvatut koneet olivat usein fantastisia ja epäkäytännöllisiä, eivätkä olisi voineet toimia edes periaatteessa. Kuten Leonardon käsikäyttöinen helikopteri tai sarjatulta ampuva jousipyssy. Mutta ilmeisesti tarkoitus olikin havainnollistaa mekaniikan suuria mahdollisuuksia. 

Ajattelu alkoi selvittää myös maailmankaikkeuden rakennetta. Nykytermein sanottuna kyseessä oli kosmologia. Ei pelkästään taivaankappaleiden liike, vaan koko universumi: sen rakenne ja olemus. Eräs keskeinen ajattelija oli Giordano Bruno, joka poltettiin kerettiläisenä roviolla vuonna 1600. Brunon suurimpia syntejä oli hänen universumikäsityksensä. Hän väitti, että maailmankaikkeus on ääretön. Kiintotähtiä ei ole kiinnitetty taivaan kuoreen, vaan ne ovat paljon planeettoja kauempana avaruudessa. Ja jos matkaisimme kiintotähtiin näkisimme, että niiden takana on toisia kiintotähtiä, loputtomiin. 

Eräät äärettömän avaruuden idean kriitikot olivat oikeillakin jäljillä. Jos avaruus on ääretön ja täynnä tähtiä, jokaisessa taivaan pisteessä pitäisi olla tähti, ja taivas olisi huikean kirkas. Tämä valoisan taivaan paradoksi ratkesi vasta 1900- luvulla, kun keksittiin maailmankaikkeuden laajeneminen.
 
Monet 1600- luvun ajattelijat ymmärsivät äärettömän. Olkoon meillä kuinka tahansa pitkä lukujono, siihen voi aina lisätä uuden luvun. Mutta tällaista jonoa ei saa sanoa äärettömäksi, se määre on varattu jumalalle. Vajavainen ihminen ei voisi tajuta mitään sellaista. Siksi käytettiin varovaisesti nimitystä ”rajaton”. Kannattaa muuten huomata, että eri kielessä sanojen merkitys on erilainen. Suomessa rajaton ja ääretön ovat lähellä toisiaan, mutta esimerkiksi englannissa infinite ja boundless ovat aivan eri asioita, ja ilmeisesti myös italian ja latinan kielissä. 

Ääretön oli vaarallinen sana, ja siksi Galileon teleskoopilla tehdyt havainnot olivat erittäin vaarallisia. Hän huomasi, että teleskoopilla erottuu kaksikymmentä kertaa enemmän tähtiä kuin paljaalla silmällä – ja epäilemättä paremmalla teleskoopilla näkyisi vielä enemmän. Galileo ymmärsi ajatuksen vaarallisuuden. Hän ei halunnut ottaa kantaa avaruuden äärettömyyteen, joka oli tuohon aikaan keskeinen kiistojen aihe. 

Aivan loogisesti syntyi myös ajatus vieraiden maailmojen asukkaista. Etenkin sen jälkeen, kun Galileon teleskooppi oli paljastanut Kuusta Maan kaltaisia rakenteita: vuoristoja ja ”meriä”. Kuvitteluun rohkaisi myös löytöretkien tuoma kokemus: uusilla alueilla ja mantereilla asui eläimiä ja ihmisiä, jotka olivat monessa suhteessa erilaisia kuin eurooppalaiset. Kertomukset avaruusmatkoista eivät olleet aivan uusi idea. Lukianos Samosatalainen (n. 125 – n. 180) oli kirjoittanut fantastisen satiirisen kertomuksen ”Tosi tarina” matkasta Kuuhun. 1600- kuvulla kirjoitettiin useita teoksia vieraiden maailmoiden asukkaista. Kirjoittajia olivat mm. John Wilkins, Tomaso Campanella, Francis Godwin, Margaret Cavendish, Cyrano de Bergerac ja Pierre Borel. 
 
Vuonna 1593 Johannes Kepler (1571 – 1630) alkoi kirjoittaa suoranaista tieteisromaania, Somnium, seu opus posthumum De astronomia lunari. Sen julkaisi vasta hänen poikansa vuonna 1634. Kirjan alussa esitellään Keplerin taivaanmekaniikkaa kuvaavaa mallia. 20 vuoden kuluttua Kepler liitti mukaan unikertomuksen matkasta kuuhun. Myöhemmin hän lisäsi kirjaan suuren määrän selityksiä. Kirjan lopullinen versio tuntuu viittaavan myös Keplerin omiin elämänvaiheisiin. 
 
Somniumissa Kepler kuvaa avaruuslennon vaiheita tiedemiehen huolellisuudella. Matkustaja laukaistaan lennolle ruudin voimalla. Tarvitaan erityiskeinoja matkustajan suojaamiseksi laukaisun rasituksilta. Matka on mahdollinen vain sellaisena aikana, jolloin Kuu on Maan takana ja avaruusalus suojassa auringon paahteelta. Matkaan kuluu neljä tuntia, ja sen aikana alus siirtyy Maan suojaavasta ilmakehästä Kuun vähemmän suojaavaan ilmakehään. Kirjassa kuvataan Kuun asukkaita, jotka ovat jättiläismäisiä, ja suojautuvat päivän ajaksi auringon polttavalta säteilytä Kuun luoliin. Kirjassa kuvataan myös, miltä Maa näyttää Kuusta katsoen; se on tietenkin monta kertaa isompi kuin Kuu Maasta nähtynä. 

1600- luvulla ajattelun voima tuotti suuren mullistuksen paljastamalla taivaanmekaniikan luonteen ja synnyttämällä aivan uuden ja ennennäkemättömän luonnontieteen. Mutta tuo ajattelu ei ollut yksinkertaista ja selkeää, ja rohkeat tiedemiehet joutuivat myös vainotuiksi. Uudet ajatukset vaikuttivat rinnan vanhojen uskomusten ja perinteiden kanssa. Ajalle ei ollut tyypillistä vähittäinen luonnontieteen kehkeytyminen, vaan pikemminkin uskonkiihko, magia, okkultismi, kabbala, spiritismi ja hermetismi. 
 
Jopa suuri Isaac Newton (1642 – 1726) käytti suurimman osan aikaansa alkemiaan, okkultismiin ja ilmestyskirjan tutkimiseen. Newtonin kuoltua Royal Society palautti hänen julkaisemattomat käsikirjoituksensa omaisille ja varoitti näyttämästä niitä kenellekään. Kun nämä hämärät kirjoitukset laajuudeltaan tuhansia sivuja löydettiin 1930-luvulla, ne aiheuttivat skandaalin. Yliopistot ja museot kieltäytyivät ottamasta niitä kokoelmiinsa. Niitä pidettiin jopa uskomattomana hölynpölynä, joka tuhoaisi Newtonin siloisen maineen. 

Ja kuitenkin, ajattelun ja mielikuvituksen siivin, tuosta kaaoksesta syntyi myös jotain yhtenäistä. ”Tieteen on välttämätöntä siirtyä havaittavissa olevasta sellaiseen, jota ei voi havaita. On mielikuvituksen tehtävä käsittää jälkimmäinen jollakin tavalla edellisen kaltaiseksi. Tiede pakottaa ihmiset kuvittelemaan.” Lainaus on italialaisen professorin Paolo Rossin ajatus. 
 
Tämän kirjoituksen inspiraationa oli Paolo Rossin (1923-2012) kirja Modernin tieteen synty Euroopassa (Vastapaino 2018). Kirja on perinpohjainen, mutta ei kovin helppoa luettavaa. Ehkä siihen osaltaan vaikuttaa, että Rossi oli historian tutkija, ei luonnontieteilijä. Kirjan henkilöhakemistossa on peräti 500 nimeä.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Tieteen laadusta

Tieteen asemasta on viime aikoina keskusteltu kriittisesti. Tiedettä uhkaa poliitikkojen nuiva suhtautuminen ja rahoituksen kuivuminen. Samaan aikaan tiedettä kyseenalaistaa erityisesti internetin kautta leviävä uskomustieto ja suoranainen tahallinen valetieto. Niin sanottu rokotuskielteisyys on vain osa suurempaa kuviota. Ilmastonmuutos on asia jota voidaan todentaa ja arvioida vain tieteen keinoin. Kiistattoman tiedon pitäisi vaikuttaa nopeasti päätöksentekoon ja talouselämään. Tieteen arvon kiistäminen näyttää palvelevan lyhyen tähtäimen poliittisia ja taloudellisia etuja. Tiede kaipaa kipeästi uskottavuuden – tai ainakin vaikutusvallan korjaamista.

Eräs näkökulma on tieteen laatu. Onko tiedolla ja tieteellä laatu, ja voidaanko sitä mitata ja arvioida? Ja nyt en tarkoita tietoa filosofien tarkoittamassa muodossa, vaan aivan konkreettisena asiana: inhimillisenä resurssina, joka ohjaa ihmisten jokapäiväistä elämää. Perustuuhan suuri osa kulttuuria ja oikeastaan koko ihmiskunnan olemassaolo nimenomaan tietoon. Joten on täysin aiheellista kysyä, voidaanko siihen liittää sana ”laatu”? 

Voitaisiinko aluksi vaikka erottaa tieto tieteestä ja ylipäätään puhua tiedosta hieman yleisemmällä tasolla? Se voisi olla ihan järkevä tapa edetä. Tiede on sitä paitsi aika helppo kuvailla ymmärrettävästi. Sehän on vain hyväksi osoittautunut tapa kerätä tietoa ja arvioida ja käsitellä sitä. Vaikka samalla on hyvä muistaa, että monet olennaiset tavat kuvailla tietoa on kyllä keksitty tieteen piirissä. Tieteen laatua kuvataan myös sellaisilla mittareilla, joita käytetään pelkästään tiedettä koskevissa asioissa. Ja monilla tieteen mittareilla ei välttämättä ole mitään tekemistä tiedon ja sen laadun kanssa.

Kun puhutaan tiedosta ihan yleisellä tasolla, ensiksi tulee mieleen, että sillä on merkitystä vain ihmisille. Tosin usein väitetään, että tieteen tehtävä on löytää ja paljastaa luonnon salaisuuksia. Mutta ei luonnossa ole mitään salaisuuksia, eikä luonto tarvitse eikä käytä tietoa mihinkään. Kyllä tieto on jotain sellaista, mitä vain ihmiset tulkitsevat ja käyttävät. Ja ihan omista syistään. Tähän pitää liittää sellainen huomautus, ettei myöskään laadulla ole itseisarvoa. Laatukin on olemassa vain suhteessa ihmiseen. 

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että tiedon pitää olla koodattuna symboliseen muotoon. Toisin sanoen tieto ilmaistaan puhuttuna tai kirjoitettuna tekstinä tai jollain muulla tavalla, kuten kuvien tai matematiikan avulla. Tästä päästään helposti laatuun: jos tieto on koodattua, se pitäisi koodata niin, että se on ymmärrettävää ja että sen tulkitsemisessa ei synny suuria erimielisyyksiä. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutta ei se ole sitä. Kovissa tieteissä kuten teoreettisessa fysiikassa ja kosmologiassa voi olla ongelmia ymmärrettävyyden ja tulkinnan kanssa. Jos tietoa on vaikea ymmärtää tai tulkita, niin onko kyseessä silloin vaikeaselkoisella tavalla tehty koodaus, vai tiedon perustavanlaatuinen, ontologinen ominaisuus? Joskus se on jopa molempia.

Käytännössä on aivan olennaista, miten tietoa tulkitaan sen tuottanutta suppeaa yhteisöä laajemmassa piirissä. Tiedon arvoon tai laatuun pitäisi kuulua myös, että se voidaan käsittää. Ja se taas palvelee kahtakin tehtävää: tiedon itsensä verifiointia, ja sen merkitysten pohtimista. Tuo jälkimmäinen näkökulma on myös tärkeä asiantuntijoille, koska nopeasti edistyvät alat ovat usein poikkitieteellisiä.

Entä onko tieto välttämättä vain koodattua? Useinhan ihminen toimii tuntemusten ja aavistusten varassa. Eikä niitä edes voi koodata. Tietoon kuuluu aivan olennaisesti myös sellainen ulottuvuus, jota ei ole koodattu. Se ilmenee pikemminkin käyttäytymisessä. Käytännön tilanteissa ihmiset osaavat toimia tarkoituksenmukaisesti ja jopa suurella varmuudella, vaikka eivät osaisi perustella toimintaansa. Sitä sanotaan hiljaiseksi tiedoksi. Arkielämässä hiljaisella tiedolla on paljon suurempi rooli kuin koodatulla tiedolla. Ja myös tieteen tekemisessä hiljaisen tiedon merkitystä ollaan vähitellen tajuamassa. Hiljainen tieto ohjaa aivan ilmeisesti ihmisen toimintaa, ja yleensä tekee sen niin, että ihminen ei sitä itse huomaa. 

On syytä ottaa käyttöön uusi jaottelu. On olemassa tekninen laatu, joka on helposti näkyvä ja mitattava. Ja sitten on olemassa myös koettu laatu, joka on henkilökohtaisempi asia ja joka jollain lailla koetaan tunteiden kautta. Ihminen ei välttämättä edes huomaa hyödyntävänsä hiljaista tietoa, kun taas koodatun tiedon kohdalla ihminen on aina tekemässä jonkinlaista arviointia ja valintaa, ja varmaan ymmärtääkin sen. Siinä mielessä koodattu tieto on jollain lailla teknistä. Mutta ei se välttämättä silti ole objektiivista. Jonkun koodin mieltäminen tiedoksi ja sen merkityksen tunnistaminen on hirveän paljon kiinni henkilökohtaisista asioista, kuten esimerkiksi aiemmasta kokemustaustasta. 

Palataan koodattuun tietoon. Sehän on ”tieto”-sanan yleisin merkitys, sillä lisäyksellä että mukana on aina tulkintaa. Tiedon laadun arvioinnissa voidaan ottaa avuksi tieteen piirissä syntyneitä tiedon luonnehdintoja. Niitä voi helposti tunnistaa ainakin kolme: uutuus, relevanssi ja totuus. Laitoin ne tähän käännettyyn tärkeysjärjestykseen, ja myös vaikeusjärjestykseen. Helpoin laatu saattaisi olla tiedon uutuus. Tietohan on tietysti uusi sille ihmiselle, joka on sen tuottanut. Muutenhan hän ei edes mieltäisi sitä tiedoksi. Tosin saattaa olla, että sama asia tiedetään jo jossain muualla. 

Uutuuden arviointi on periaatteessa selvää, vaikka ei siihen mitään helppoa keinoa löydy edes tutkijoille. Ennen kaikkea pitää seurata omaa alaansa, lukea paljon ja jutella samalla alalla toimivien ihmisten kanssa. Lopullisesti tiedon uutuus voi selvitä, kun kirjoittaa sen tiedon pohjalta julkaisun. Silloin joko julkaisun arvioijat tai lopulliset lukijat palauttavat tutkijan maan pinnalle. Yleensä uutuus selviää, kun tekee asiasta kirjallisuustutkimusta ja nettihakuja. Mutta joskus mennään raskaamman reitin kautta. Ja uutuus ei aina ole jyrkkä asia. Voi sattua, että on keksinyt sinänsä tunnetusta asiasta jonkun uuden piirteen.

Relevanssissa on kysymys siitä, onko joku tieto sinänsä merkittävää, eli onko tiedon alue kiinnostava ja tärkeä. Se on kokonaan eri asia kun uutuus, ja se on myös aika lailla mielipidekysymys. Kiinnostavalla alalla on paljon tutkijoita, ja silloin uuden tiedon tuottaminen on vaikeaa. On helpompaa tuottaa uutta tietoa alalta, joka ei ole merkittävä. Mutta tilanne voi muuttua ajan kuluessa, mitättömäksi tuomittu aihe voi joskus osoittautua hyvinkin kiinnostavaksi. 

Puhutaan myös sisäisestä relevanssista. Siinä on kysymys tiedon koodatun esitysmuodon laadusta. Kyse on siitä, onko esityksessä käytetty hyvää metodista otetta, ja onko tiedon informaatiosisältö selkeästi erottuvaa. Tämähän on lähes itsestäänselvyys, mutta siitä huolimatta se kertoo jotain olennaista. Erityisesti tieteellisessä julkaisussa pitää pystyä osoittamaan, mikä on keskeinen informaatiosisältö, miten se on tuotettu, ja miten se on perusteltu. Informatiivisuus tai ymmärrettävyys on siinä mielessä kiinnostava, että se näyttää lähestyvän koettua laatua. Tietoahan omaksutaan ja hyödynnetään aina subjektiivisen kokemisen kautta.

Jännittävin ja olennaisin tiedon kriteeri on kaiken todellisen tiedon äiti eli totuus. Vaikka se on aivan keskeinen vaatimus, se on samalla myös hyvin vaikea asia. Totuudenmukaisuus on tieteenteon tärkein ongelma. On olemassa yleisluontoisia totuusteorioita, ja eri tieteenaloilla on käytössä myös erilaisia kriteerejä. Ja varmaan on syytä mainita postmodernismi. Se on filosofinen suuntaus, joka alkaa olla jo lähes unohdettu, mutta se elää edelleen tietyn ikäisten ihmisten mielissä. Jyrkässä muodossaan postmodernismi kiistää tieteellisen tiedon ”totuuden” kokonaan, jopa luonnontieteiden kohdalla.

Tiede on joutunut terävöittämään metodejaan postmoderneja hyökkäyksiä vastaan, aivan samoin kuin se joutui terävöittämään niitä kirkon hyökkäyksiä vastaan joitakin vuosisatoja aikaisemmin. Joten kaiken lopputuloksena tiede voi kyllä edelleen hyvin. Jopa paremmin kuin koskaan, ainakin jos mitataan tutkijoiden tai julkaisujen määrällä. Mutta suuren yleisön silmissä tieteen julkinen imago ja uskottavuus on varmaan jossain määrin kärsinyt. Tämä tulee hyvin ilmi ilmastonmuutoskeskustelussa. Ilmastotutkijoita vastaan hyökätään kahdella rintamalla. Toisaalta tietoja vääristellään, tai jopa tekaistaan olemattomia tutkimustuloksia. Toisaalta tiedettä vastaan hyökätään postmoderneilla argumenteilla. Eli koska ihminen ei voi tietää mitään, ilmastonmuutoksestakaan ei voi tietää mitään. Vaikka strategiat näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, ne tähtäävät samaan lopputulokseen, eli ilmastonmuutosta koskevan tiedon hämärtämiseen.

Jos halutaan tarkentaa totuuden kriteerejä, tarkastellaan ensin tiedon olemusta. Sen rakenneosina ovat väitteet, jotka koskevat jotain asiantilaa tai lainomaista käyttäytymistä. Tieteellinen tutkimus muotoilee tällaisia väitteitä, ja ottaa samalla huomioon niiden relevanssin. Väitteiden pitää olla jonkun mittapuun mukaan tärkeitä, uusia ja kiinnostavia. Ja sitten väitteet joko osoitetaan tosiksi tai epätosiksi. Usein esitetään sellainen lisävaatimus, että tieteellisen väitteen pitää olla ainakin periaatteessa kumottavissa, jotta se ylipäätään olisi tieteellinen. Edes tämä ei kuitenkaan ole täysin kiistatonta.

Luonnontieteissä ja muissa sen metodeja noudattavissa tieteissä väitteet muotoillaan jonkun keinotekoisen esitystavan, esimerkiksi matematiikan avulla. Jos tuo esitys on sisäisesti ehjää, eli sen lauseet on muotoiltu sääntöjen mukaan ja mahdolliset todistukset tehty oikein, silloin asia on ainakin puoliksi selvä. Juuri tätä rakenteellista selkeyttä sanotaan sisäiseksi relevanssiksi. Sitten jää jäljelle vain tulkinta ja todentaminen. Eli selvitetään kokeiden tai havaintojen avulla, vastaako matematiikan kuvaama tilanne tai käyttäytyminen tutkittavaa ilmiötä.

Teoria on ilmiön tarkkaa kuvaamista laajempi käsite. Se on puite oletetun asiantilan selittämiseksi, ja siihen voidaan sitten liittää täsmällisemmin muotoiltuja ilmiöiden malleja. Väitteitä ei aina voi pukea matematiikan muotoon, vaan ne voidaan esittää vaikka kielellisesti, kunhan esitys on selkeä. Esimerkiksi että lääke A parantaa sairauden B, tai tutkia tietyn väestöryhmän koulutuksen vaikutusta elinikään. Aika tavallista on tehdä mittauksia tai havaintoja ja käsitellä niitä tilastotieteen avulla.

Tässä kannattaa muistaa, että arkikielessä "teoria" tarkoittaa usein jotain epätäsmällistä tai hataraa. Sanotaan, että "tuohan on vain teoriaa", kun tarkoitetaan, että se tuskin on totta. Vaikka oikeasti hyvin muotoiltu teoria on jo sinänsä hieno juttu, ja todennettu teoria on jotain aivan mahtavaa!
Tähän liittyy metodin käsite. Tiedon laadun tunnusmerkki on, että se on osoitettu paikkansapitäväksi käyttämällä tieteenalalle sopivia todentamisen keinoja. Tämän kriteerin hyvä puoli on, että sen noudattamisesta voi varmistua lukemalla ne tieteelliset artikkelit, joissa tuo tieto on alun perin esitetty. Haittana on, että yleensä niiden lukeminen edellyttää suurta asiantuntemusta. Ja toinen ongelma on, että metodit ovat eri tieteenaloilla hyvin erilaisia. On myös niin, että tieteellisellä tiedolla on erilaisia käyttäjiä tavallisista kansalaisista muiden tieteenalojen tutkijoihin ja samaa asiaa tutkiviin kollegoihin. Saman alan tutkijoilla on tavallaan suurin vastuu tiedon laadusta, koska heillä on parhaat edellytykset arvioida sitä kriittisesti.

Tiedeyhteisön käyttämät tieteen kriteerit tähtäävät aika vahvasti tekniseen laatuun. Tietoa tuotetaan hyvinkin erilaisilla tavoilla ja erilaisissa paikoissa, kuten yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa, ja yritysten laboratorioissa. Olennaista on se, miten tulokset raportoidaan ja julkaistaan. Tutkijat kirjoittavat julkaisuja, joilla on yleensä varsin vakiintunut muoto. Julkaisujen käsikirjoitukset tarkastetaan ja karsinnan jälkeen osa niistä julkaistaan tieteellisissä aikakauslehdissä. Tai sitten tutkimustulokset esitellään suullisesti konferensseissa, ja myös silloin tapahtuu karsinta tarjottujen käsikirjoitusten ja ehdotusten joukosta.

Keskeinen väline tässä prosessissa on julkaisujen ennakkotarkastus. Sitä sanotaan vertaisarvioinniksi, koska tarkastajiksi valitaan päteviksi tiedettyjä tutkijoita. Tällä tavalla varmistetaan, että julkaisut täyttävät laatuvaatimukset, siis että tieto on riittävän uutta ja että tieto on todennettu tieteenalalla sovellettavilla menettelyillä. Käytännössä heikot julkaisut kyllä karsiutuvat ja siten turhien julkaisujen tulva pienenee. Mutta eihän se ihanneratkaisu ole, vaan pikemminkin välttämätön paha, koska erityisesti arvostettuihin lehtiin ja konferensseihin tarjotaan valtavasti käsikirjoituksia.

Arvioinnin eräänä ongelmana on, että arvioijat käyttäytyvät konservatiivisesti. Helpoiten hyväksytään käsikirjoituksia, jotka eivät juuri poikkea valtavirrasta. On esimerkkejä siitä, kuinka täysin uusia ja poikkeavia ajatuksia esittelevillä käsikirjoituksilla on vaikeuksia tulla hyväksytyiksi. Ja silti vertaisarviointi ei ole pystynyt estämään tieteellisiä huijauksia. Eiväthän arvioijat voi mennä tutkimuslaitoksiin selvittämään, miten tulokset on oikeasti tuotettu. Onneksi huijaukset ovat harvinaisia.

Luultavasti kaikki kiinnostavat ja tärkeät tutkimustulokset pääsevät ennemmin tai myöhemmin esille, vaikka ei välttämättä heti alan ykköslehdissä. Tutkija voi aina tarjota julkaisuaan vähemmän kilpailtuihin lehtiin, tai julkaista sen avoimella julkaisufoorumilla. Ja jos tuloksilla on todella arvoa, ne kyllä lopulta saavat huomiotakin. Se vain viivästyy, usein jopa vuosia.

Tutkimustyöhön liittyy aina suuri epävarmuus, joka koskee sekä tieteellisiä tuloksia että hyötyjä. Tiedeyhteisö ei edes arvioi tuloksia hyödyn mukaan. Hyöty nimittäin syntyy aivan toisenlaisen mekanismin kautta. Tiedon hyödyllisyys ei yleensä näy julkaisuvaiheessa. Se tulee jos on tullakseen, ja joka tapauksessa paljon myöhemmin. Siihen voi silloinkin mennä 5-10 vuotta, mutta usein paljon kauemmin. Ja on vielä yksi tieteen mitta eli potentiaali. Tieteellinen löytö saattaa mullistaa ajattelua monella tavalla, ja se saattaa jopa avata aivan uusia tieteenaloja. Julkaisuvaiheessa potentiaalia on vielä vaikeampi tunnistaan kuin hyödyllisyyttä.

- - - - -

Tämä tiivissisältöinen kirjoitus sisältää otteita kirjastani Kirkastettu laatu. Keskusteluja olennaisesta. Kirjassa pohditaan laatua monesta eri näkökulmasta. Laatu on ihmisten toimintaa ja aikaansaannoksia hahmottava, äärimmäisen tärkeä käsite. Laatu kuulostaa tylsältä, mutta on kaikkea muuta kuin tylsää. Siihen kannattaa tutustua.

maanantai 7. tammikuuta 2019

Tiede pitkä, elämä lyhyt

Tekninen edistys on näyttäytynyt meille koko 1900- luvun lähes keskeytymättömänä innovaatioiden ketjuna. Tiedemiesten ja keksijöiden ideat muuttuvat nopeasti hyödyllisiksi arkielämän apuvälineiksi. Vai muuttuvatko todella? Ehkä todellisuus onkin ollut toisenlainen, ja jostain syystä me emme vain ymmärrä, että edistys ei ole taattua, eikä se etene kuin juna.

Mutta aloitetaan positiivisesta. Voimakoneet alkoivat yleistyä 1700- luvulla. Ne mullistivat tehtaiden käyttövoiman, matkustamisen, ja lopulta ne määräsivät kaupunkiasumisemme raamit ja kavensivat luonnolle jäävää tilaa kaikkialle tunkevan autoistumisen myötä. Voittokulku on todella jääväämätön ja vaikuttava – mutta unohdammeko, että koko prosessiin kului 300 vuotta siitä kun se ensin alkoi pitkä esivaiheen jälkeen käynnistyä? Ja voisimme surra myös sitä, että henkilöauton moottori toimii edelleen säälittävällä alle 30 prosentin hyötysuhteella.

No sähkö nyt ainakin täyttää modernin innovaation tunnusmerkit. Teollinen sähkövoiman hyödyntäminen käynnistyi 1870- luvulla. Se on tekniikan ihmeistä uskollisimpia ja nöyrimpiä palvelijoitamme. Mutta ensimmäiset runsaat sata vuotta sähkövoiman hyödyntäminen oli hankalaa. Vasta 1970-luvulla kehittynyt tehoelektroniikka antoi ihmiskunnalle täyden kyvyn hallita sähköenergian eri hyödyntämismuotoja. Sitä paitsi – voi surkeus! Emme edelleenkään osaa varastoida sähköä tehokkaasti. Tästä ongelmasta olen kirjoittanutkin. Sähkön varastoinnin taidon historia on noin 250 vuoden mittainen – emmekä ole vieläkään oppineet sitä taitoa kunnolla.

Polymeerikemia teollisessa mittakaavassa syntyi noin vuonna 1950. Siis muovit ja niiden valmistus. Ja tässä edistys oli kerrankin nopeaa. Nyt olemme pulassa muovijätteen kanssa. Oikeastaan koko keksintö oli turha. Ihmiskunta olisi hyvin pärjännyt ilman muovia, erilaisten luonnonpolymeerien, vahojen ja rasvojen varassa.

Televisio ja sen edeltäjä kuvalennätin keksittiin 1880- luvulla. Vasta 1960-luvulla televisio ilmestyi suomalaisiin koteihin.

Avaruuslentojen fysiikka selvitettiin 1900-luvun alussa, ja teknologia perustuu 1940- luvun rakettitekniikkaan. Mitään mullistavia parannuksia ei ole syntynyt. Rakettien ja avaruusalusten valmistustekniikka on parantunut, mutta ratkaisevia edistysaskeleita ei ole otettu. Syitä on useita. Parempi ja halvempi tekniikka on haastavaa, mutta realistista, oikeastaan sen periaatteet tunnetaan jo. Ongelmana on, että alan taloudellinen potentiaali on pieni, eikä se ole ihmiskunnalle eloonjäämiskysymys. 
 
Tietokoneet valloittivat kotimme ja myöhemmin taskumme 1990- luvulta alkaen. Tietokone keksittiin kuitenkin elektronisessa muodossaan jo 1940-luvulla. Ja Charles Babbage ja Ada Lovelace luonnostelivat sen mekaanisen version, analyyttisen koneen yli 100 vuotta aiemmin. Suuren yleisön kannalta tietokone oli kuriositeetti tai enintään tiedemiesten ja insinöörien outo apuväline, kunnes sen sosiaaliset käyttömahdollisuudet tekivät siitä yleisen. Tarvittiin toki myös useita vuosikymmeniä insinöörien kehitystyötä, kunnes sen keskeinen osa kutistui gramman murto-osan painoiseksi mikroprosessoriksi.

Kun tutkimme tarkemmin tekniikan kehitystä, huomaamme, että asioilla on useimmiten pitkä esihistoria. Kiinnitämme huomiomme vain tekniikan lyhyeen taloudellisen hyödyntämisen kukoistuskauteen. Unohdamme, että ei ollut helppoa tai suoraviivaista päästä siihen vaiheeseen. Saatamme myös kuvitella, että keksintö syntyy jossain alkeellisessa muodossa, ja kehittyy vähitellen täydelliseksi. Todellisuus on toisen näköinen. Tekniikassa ei ole lineaarisia polkuja, vaan pikemminkin jatkuvasti haarautuva puu. Tai oikeammin verkosto, jossa ideat sekä haarautuvat, että yhdistyvät uudelleen tukevammiksi oksiksi. 

Charles Darwin teki tunnetuksi evoluution idean tutkimalla elävien olentojen erilaisia ilmenemismuotoja. Jos biologit eivät olisi keksineet evoluutiota, insinöörit olisivat joka tapauksessa keksineet sen tutkimalla, miten keksinnöt ja erilaiset koneet tulevat maailmaan. 
 
Lähitulevaisuudessa energiakriisi ja ympäristökriisi alkavat uhata koko ihmiskuntaa. Siihen on syynsä: olemme parantaneet lajimme elinvoimaa tieteen ja tekniikan kautta. Valitettavasti kykymme hallita tätä prosessia on puutteellinen. Asiaa on nyt myöhäistä surra, mutta on järkevää etsiä ratkaisua samasta ilmiöstä, joka on ongelman aiheuttanut, eli teknologiasta. On toki muitakin ratkaisuvaihtoehtoja, mutta ne ovat kauhistuttavia. 

Voisimme tarkastella erästä tulevan kriisin osaongelmaa, eli energian tuottamista. Siinä on hyvä pitää mielessä edellä luonnehtimiani tekniikan kehityksen piirteitä. Asiat eivät suju niin joutuisasti kuin kuvitellaan. 

Fuusiovoimaloita on tutkittu 1940-luvulta alkaen. Fuusioreaktio tapahtuu erittäin korkeassa lämpötilassa. Siitä aiheutuu kovia teoreettisia ja käytännöllisiä haasteita. Hanke kuitenkin etenee. Kansainvälisenä yhteistyönä kehitettävä ITER-reaktori valmistunee 2020-luvun lopulla, ja kaupallista energian tuotantoa demonstroidaan ehkä 2050- luvulla. Ei siis aivan pian. 
 
Fuusioenergian vaihtoehto saattaa kuitenkin olla aivan erilainen. Sähkön tuottaminen auringon säteilystä on eräässä mielessä läpimurtovaiheessa. Aurinkosähkö on jo nyt halvempaa kuin kilpailevat ”päästöttömät” energian tuotantotavat. Yhden watin kapasiteetti maksaa suuruusluokkaa 10 senttiä. Luku on epävarma, mutta joka tapauksessa aurinkosähkö halpenee nopeasti. 
 
Nykyiset aurinkokennot perustuvat valosähköiseen ilmiöön puolijohteissa. Vaihtoehtoisessa rectenna- teknologiassa valo, joka on sähkömagneettista säteilyä tasasuunnataan suoraan sähköksi. Silloin voidaan hyödyntää myös säteilyn infrapuna-alue. Tekniikka on kuitenkin vaikeaa, eikä se vielä toimi käytännön mittakaavassa. 
 
Oheinen kuva esittää aurinkokennojen laboratoriossa saavutetun hyötysuhteen kehitystä. Kuvasta käy hyvin ilmi kehityksen hitaus ja kehitettävien teknologioiden moninaisuus. 




lauantai 5. tammikuuta 2019

Insinööri likaa kätensä

Jos sun pitää haistaa, jos sun pitää maistaa kaikkia aineita,
sun pitää liata kätesi vereen ja pitää sydämes puhtaana

Tuomari Nurmio

Insinöörin työ on siistiä sisätyötä, ja lisäksi hyvin palkattua. Sitä vain istuu siistissä toimistossaan kravatti kaulassa ja nauttii elämästä. Alaiset tekee työn, juoksevat ympäriinsä ja hokevat: kyllä herra insinööri, aivan heti, herra insinööri. Ehkä näin voi ajatella, ja ehkä joku näin ajatteleekin. Mutta tämä ei suinkaan ollut syy, miksi ryhdyin itse opiskelemaan insinööritieteitä. Mikä se oikea syy siten mahtoi olla? Olen koettanut pohtia asiaa, mutta en ole saanut asiaa selville. Ei se niin ollut, että uravalinta olisi ollut sattumaa. Vaikka oli minulla toki mielessä vaihtoehtojakin. Mutta kyllä kiinnostukseeni oli selvä syy. Ongelma vain on sinä, että tuo syy ei suostu muuttumaan sanalliseksi selitykseksi. 

Olin siis valtavan kiinnostunut tekniikasta ymmärtämättä miksi. Jos oikein yrittäisin asiaa selittää, kiinnostus on saman kaltaista kuin kiinnostus luontoon tai kiinnostus tieteeseen. Halusin ymmärtää, miten maailma toimii. Mutta tuo ymmärrys ei ole kielessä, vaan halussa olla jollain lailla mukana. Ja koin, että insinöörityö on jonkinlainen oikotie ymmärryksen ytimeen: tekemällä itse pääsee lähemmäs olennaista. Toki ymmärsin jo hyvin nuorena, että insinöörien luomukset ovat karkeita ja yksinkertaistettuja luontoon verrattuna. Mutta jotain samaa siinä on. 

Nuorena insinöörinä halusin yleensä käydä tehtaalla katsomassa, miten asentajat toteuttivat luomukseni. Käynnit olivat kahdella tavalla kiinnostava. Ensinnäkin opin tuntemaan vajavaisuuteni. Tosin ilman käyntejä asentajat tuskin olisivat tulleet kysymään, ”mitä tämä tarkoittaa”. Pikemminkin he ratkaisivat asiat suoraviivaisesti ja paremmin kuin minä itse olisin osannut. Mutta kun hain palautetta, työni kehittyi vähitellen paremmaksi. Toinen oppi oli, että ihmiset eivät suinkaan loukkaantuneet siitä, että tunsivat itseään tarkkailtavan. Asia oli täysin päinvastainen. He olivatkin iloisia siitä, että joku oli kiinnostunut heidän työstään, ja selostivat auliisti vaikeuksiaan. Käynnit tehtaalla olivat aina hyvin miellyttäviä. Sain toki palautetta omasta työstäni, mutta myös laajempaa palautetta siitä, miten asiat koko firmassa oli ylipäätään organisoitu vähemmän onnistuneesti. 

Automaatiolaitteiden testaus ja käyntiinajo opetti minulle aika paljon insinöörityön luonteesta konkreettisen kautta. Vasta paljon myöhemmin kaivoin esille tekniikan filosofisen ja teoreettisen perusluoteen. Asiaa tarvinnee selittää. Automaation toiminnan perustana on ohjelmointi, ja se tehdään turvallisesti omalla työpaikalla. Kun ohjelma on kirjoitettu, se pitää testata. Ohjelman testaaminen on vaikeimpia asioita, joita insinöörit joutuvat toistuvasti tekemään. Teimme kaikkemme, jotta ohjelmamme olisivat mahdollisimman virheettömiä ja luotettavia. Ole kirjoittanut näistä teknikoista aiemminkin. Mutta kaikkea ei voida tehdä laboratorio-olosuhteissa, missä käytössä on parhaat menetelmät ja välineet. Testaus joudutaan viimeistelemään todellisissa käyttöolosuhteissa tehtaalla. 

Joten aikanaan koittaa pelottava totuuden hetki. Sitä sanotaan käyttöönotoksi. Sanan ammatillisen pätevä sointi varmaan miellyttää tehtaanomistajan korvaa. Mutta se kätkee sisäänsä sotkuisen prosessin, joka on kaukana teknokraattien unelmista. Käyttöönoton aluksi elektroniikkakaapit ja kaikki tarvittava dokumentaatio, kaapelit, anturit ja pikkusälä kuljetetaan tehtaalle ja asentajat asentavat sen paikalleen niin kuin kuuluu. Sitten suunnittelijat matkustavat tehtaalle nähdäkseen, mikä on tilanne.

Prosessi alkaa etsimisellä. Minne elektroniikkakaapit on sijoitettu ja miten ne on asennettu. Jos kaikki on hyvin, eli elektroniikkakaapit on kytketty pakalleen ja prosessilaitteet löytyvät jostain tehtaan muiden koneiden seasta, käynnistetään tietokone. Ja jos sekin onnistuu, tutkitaan prosessikaapelointi. Siinä tarvitaan kaksi ihmistä ja radiopuhelimet: toinen kulkee tehtaalla laitteelta laitteelle, ja toinen tarkistaa signaalin toiminnan tietokoneen päästä. Ja jos kaikki on kunnossa, vaikka yleensä ei ole, aletaan varovasti ajaa tehtaiden koneita, jotta nähtäisiin, onnistuuko automaatio ohjaamaan tehdasta. Ja yleensä ei onnistu aivan heti vaan hommaan kuluu päiviä ja jopa viikkoja. Siinä hommassa tarvitaan apuna konetoimittajan asentajia ja tehtaan työväkeä. 

Käyttöönotossa insinööri panee itsensä konkreettisesti ja fyysisesti likoon. Hän joutuu etsimään viallisia kytkentöjä ja laitteita. Joskus ne löytyvät koneiden sisältä tai jopa niiden alta. Talvella konesali saattaa joskus olla jääkylmä. Joskus joutuu etsimään kadonnutta sähköä tai kadonnutta maadoitusta. Tai ihmettelemään, mikä ilmiö tärvelee elektroniikkaan syötettävän sähkön häiriöillä, ja miten ne poistetaan. Ja mitä pahinta, joutuu paikkaamaan omia virheitään. Eivätkä työkalutkaan aina ole laboratoriotasoa. Joskus joutuu käyttämään vasaraa ja morapuukkoa.

Kun näin kuvan brittiläisestä insinööristä Isambar Kingdom Brunelista (1806 – 1859), tunsin heti sympatiaa häntä kohtaan. Siinä on insinööri, joka panee itsensä likoon siellä, missä piirustukset muuttuvat teräkseksi, höyryksi ja sähköksi. Hän halusi itse nähdä kaiken, tutkia ja kokeilla kaikkea, ja ratkaista ongelmia, joista ei ollut puutetta. Kengät on savessa, housut likaiset ja rutussa, takki napitettu miten sattuu. Mutta silinterihattu pysyy päässä ja sikari röyhyää suupielessä. Mies minun makuuni!

Isambard Kingdom Brunel on äänestetty kotimaassaan merkittävimmäksi britiksi Winston Churchillin jälkeen. Vuonna 1851 hän sai ajatuksen todella suuren höyryaluksen rakentamisesta. Ideana oli skaalaus eli mittakaavaetu. Tämä pyrkimys on hyvin tyypillinen teknologiahankkeille, ja sitä sovelletaan vielä nykyisinkin esimerkiksi konttilaivoissa, risteilyaluksissa ja matkustajalentokoneissa. Brunelin alus Great Eastern oli uppoumaltaan yli kuusi kertaa suurempi kuin mikään muu siihen asti rakennettu alus. 
 
Osoittautui, että Brunel otti hankkeessaan liian suuren harppauksen. Heti projektin alussa tehtiin kohtalokkaita säästöjä. Rakennusurakka annettiin telakalle, jonka tarjous oli vain puolet Brunelin itse laatimasta kustannusarviosta. Ongelmat alkoivat paljastua, kun alihankkija ei pystynyt käyttämään riittävän nopeasti hankkeeseen tilattua terästä. Telakkayhtiö ajautuikin vararikkoon, kun vasta neljäsosa rungon rakennustyöstä oli valmis. Laivan kokoaminen niittaamalla teräslevystä osoittautui tavattoman vaivalloiseksi, koska teräsrakentamisen tekniikka oli tuohon aikaan vasta kehittymässä. 
 
Laivan suuren koon takia sille olisi tarvinnut rakentaa myös uusi telakka vesillelaskuratoineen. Tässäkin säästettiin, alus rakennettiin rannan suuntaisena, ja Brunel suunnitteli höyrykäyttöiset vintturit, joiden oli tarkoitus kiskoa alus sivuttain veteen. Ensimmäinen vesillelaskuyritys päättyi onnettomuuteen, joka surmasi yhden sivullisen katsojan. Vesillelasku onnistui vasta kolmannella yrityksellä vuonna 1858, ja tuli lopulta maksamaan kolmanneksen koko laivan hinnasta.

Brunel paneutui hankkeen johtamiseen koko tarmonsa, valtavan kokemuksensa ja nerokkuutensa voimalla, mutta hänkään ei mahtanut teknisille ja taloudellisille tosiasioille mitään. Kerrotaan, että hän poltti 40 sikaria päivässä ja nukkui vain neljä tuntia yössä. Hänen terveytensä petti lopullisesti, kun laivan neitsytmatkalla tapahtui tuhoisa kattilaräjähdys, ja Brunel syytti onnettomuudesta omaa laiminlyöntiään. 

Kaikesta huolimatta Great Eastern oli hyvin suunniteltu alus, ja osoittautui monessa suhteessa toimivaksi. Se vain oli liian iso. Aluksen suuri koko vaikeutti pääsyä satamiin, eikä sitä voitu huoltaa tavallisilla telakoilla. Se ei myöskään mahtunut vasta valmistuneeseen Suezin kanavaan. Sen käyttö linjaliikenteessä ei missään vaiheessa ollut kannattavaa, ja lopulta se muutettiin kaapelinlaskualukseksi.

Olen kertonut Brunelin hankkeesta blogikirjoituksessa Ihmeellinen mittakaava, ja kirjassani Projektitoiminnan musta kirja. Insinöörityön luonne on mutkikkaampi juttu, sillä se sulkee sisäänsä koko ihmisten luoman maailman ja suuren osan luontoa. Olen haarukoinut sitä kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen


Insinööri Brunel on uppoutunut työhönsä.
Housut on savessa, mutta sikari ei sammu!