Johannes Keplerin avaruusmatka

Filosofit siteeraavat mielellään antiikin oppineiden ajatuksia. He jopa edelleen kirjoittavat tutkielma, joissa pohditaan, mitä antiikin filosofit oikein ovat ajatuksillaan tarkoittaneet. Ymmärrän tämän kiinnostuksen. Miten ihmeessä tuhansia vuosia sitten saatettiin saada niin nerokkaita oivalluksia. Muinaisessa Kreikassa syntyi meille lähes käsittämätön ajattelun, tieteen ja taiteen hyökyaalto. Tuo outo ja ihmeellinen ilmiö ei ollut ohimenevä. Se jatkui ainakin puolen vuosituhannen ajan, ja sen laineet tuntuvat edelleen.  

Meidän on samalla lähes mahdotonta ymmärtää sitä yhteiskuntaa, missä tuo mullistus tapahtui. Se on monella tapaa meille vieras. Se oli brutaali, syvästi epäoikeudenmukainen ja jopa väkivaltainen. Ja kuitenkin sen puitteissa pystyi toimimaan pieni ”vapaiden” ja vauraiden miesten yhteisö, joka harrasti ajattelua ja oppineisuutta. Jotenkin tuon yhteisön toiminta tuntuu meistä tutunomaiselta – mutta ehkä tämä tunne samuudesta ja jatkuvuudesta saattaa kuitenkin olla illuusio. Harhan on ehkä synnyttänyt uudempien aikojen vuosisatainen antiikin ihailu. Olemme selittäneet ja tulkinneet antiikkia omien yhteiskuntiemme lähtökohdista. 

 

Voisi olla hyödyllistä suunnata katseemme hieman lähemmäs Eurooppaan, myöhäisrenessanssiin ja luonnontieteiden vallankumouksen aikaan, joka pian muuttui valistukseksi, 1500-1700 luvuille. Siinä on samankaltaisuutta: yllättäen ihmisen ajattelu pääsee kahleistaan. Syntyy älyllinen ja henkinen virtaus, jota ei enää voinut pysäyttää. Ja mikä tärkeintä, meidän on kuitenkin helpompi ymmärtää tätä aikaa kuin niin outoa antiikin maailmaa. 

Meille on opetettu, kuinka prosessi sai alkunsa erityisesti tähtitieteestä, ja kuinka sen taustalla on tarkka havainnointi ihmisen aisteja tehostavien instrumenttien avulla: kvadranteilla, teleskoopeilla ja mikroskoopeilla. Mutta samalla taustalla on toinen prosessi: ajattelu. Sitä voisi sanoa filosofiaksi, mutta toisin kuin klassinen filosofia, se suuntautui luontoon. Voisimme sanoa sitä luonnonfilosofiaksi, mutta se oli laajempaa. Se suuntautui myös ihmiseen, psykologiaan ja hengellisyyteen. 

Ajattelu laajeni monella tapaa. Alettiin arvostaa käytännön toimintaa. 1500- luvulla filosofit alkoivat kirjoittaa tutkielmia käsityöläisten taidoista - vaikka filosofit eivät itse välttämättä ymmärtäneet siitä juuri mitään. Samoin julkaistiin kuvitettuja kirjoja mutkikkaista koneista ja mekanismeista, theatre des mechaniques; kuvatut koneet olivat usein fantastisia ja epäkäytännöllisiä, eivätkä olisi voineet toimia edes periaatteessa. Kuten Leonardon käsikäyttöinen helikopteri tai sarjatulta ampuva jousipyssy. Mutta ilmeisesti tarkoitus olikin havainnollistaa mekaniikan suuria mahdollisuuksia. 

Ajattelu alkoi selvittää myös maailmankaikkeuden rakennetta. Nykytermein sanottuna kyseessä oli kosmologia. Ei pelkästään taivaankappaleiden liike, vaan koko universumi: sen rakenne ja olemus. Eräs keskeinen ajattelija oli Giordano Bruno, joka poltettiin kerettiläisenä roviolla vuonna 1600. Brunon suurimpia syntejä oli hänen universumikäsityksensä. Hän väitti, että maailmankaikkeus on ääretön. Kiintotähtiä ei ole kiinnitetty taivaan kuoreen, vaan ne ovat paljon planeettoja kauempana avaruudessa. Ja jos matkaisimme kiintotähtiin näkisimme, että niiden takana on toisia kiintotähtiä, loputtomiin. 

Eräät äärettömän avaruuden idean kriitikot olivat oikeillakin jäljillä. Jos avaruus on ääretön ja täynnä tähtiä, jokaisessa taivaan pisteessä pitäisi olla tähti, ja taivas olisi huikean kirkas. Tämä valoisan taivaan paradoksi ratkesi vasta 1900- luvulla, kun keksittiin maailmankaikkeuden laajeneminen.

 

Monet 1600- luvun ajattelijat ymmärsivät äärettömän. Olkoon meillä kuinka tahansa pitkä lukujono, siihen voi aina lisätä uuden luvun. Mutta tällaista jonoa ei saa sanoa äärettömäksi, se määre on varattu jumalalle. Vajavainen ihminen ei voisi tajuta mitään sellaista. Siksi käytettiin varovaisesti nimitystä ”rajaton”. Kannattaa muuten huomata, että eri kielessä sanojen merkitys on erilainen. Suomessa rajaton ja ääretön ovat lähellä toisiaan, mutta esimerkiksi englannissa infinite ja boundless ovat aivan eri asioita, ja ilmeisesti myös italian ja latinan kielissä. 

Ääretön oli vaarallinen sana, ja siksi Galileon teleskoopilla tehdyt havainnot olivat erittäin vaarallisia. Hän huomasi, että teleskoopilla erottuu kaksikymmentä kertaa enemmän tähtiä kuin paljaalla silmällä – ja epäilemättä paremmalla teleskoopilla näkyisi vielä enemmän. Galileo ymmärsi ajatuksen vaarallisuuden. Hän ei halunnut ottaa kantaa avaruuden äärettömyyteen, joka oli tuohon aikaan keskeinen kiistojen aihe. 

Aivan loogisesti syntyi myös ajatus vieraiden maailmojen asukkaista. Etenkin sen jälkeen, kun Galileon teleskooppi oli paljastanut Kuusta Maan kaltaisia rakenteita: vuoristoja ja ”meriä”. Kuvitteluun rohkaisi myös löytöretkien tuoma kokemus: uusilla alueilla ja mantereilla asui eläimiä ja ihmisiä, jotka olivat monessa suhteessa erilaisia kuin eurooppalaiset. Kertomukset avaruusmatkoista eivät olleet aivan uusi idea. Lukianos Samosatalainen (n. 125 – n. 180) oli kirjoittanut fantastisen satiirisen kertomuksen ”Tosi tarina” matkasta Kuuhun. 1600- kuvulla kirjoitettiin useita teoksia vieraiden maailmoiden asukkaista. Kirjoittajia olivat mm. John Wilkins, Tomaso Campanella, Francis Godwin, Margaret Cavendish, Cyrano de Bergerac ja Pierre Borel. 

 

Vuonna 1593 Johannes Kepler (1571 – 1630) alkoi kirjoittaa suoranaista tieteisromaania, Somnium, seu opus posthumum De astronomia lunari. Sen julkaisi vasta hänen poikansa vuonna 1634. Kirjan alussa esitellään Keplerin taivaanmekaniikkaa kuvaavaa mallia. 20 vuoden kuluttua Kepler liitti mukaan unikertomuksen matkasta kuuhun. Myöhemmin hän lisäsi kirjaan suuren määrän selityksiä. Kirjan lopullinen versio tuntuu viittaavan myös Keplerin omiin elämänvaiheisiin. 

 

Somniumissa Kepler kuvaa avaruuslennon vaiheita tiedemiehen huolellisuudella. Matkustaja laukaistaan lennolle ruudin voimalla. Tarvitaan erityiskeinoja matkustajan suojaamiseksi laukaisun rasituksilta. Matka on mahdollinen vain sellaisena aikana, jolloin Kuu on Maan takana ja avaruusalus suojassa auringon paahteelta. Matkaan kuluu neljä tuntia, ja sen aikana alus siirtyy Maan suojaavasta ilmakehästä Kuun vähemmän suojaavaan ilmakehään. Kirjassa kuvataan Kuun asukkaita, jotka ovat jättiläismäisiä, ja suojautuvat päivän ajaksi auringon polttavalta säteilytä Kuun luoliin. Kirjassa kuvataan myös, miltä Maa näyttää Kuusta katsoen; se on tietenkin monta kertaa isompi kuin Kuu Maasta nähtynä. 

1600- luvulla ajattelun voima tuotti suuren mullistuksen paljastamalla taivaanmekaniikan luonteen ja synnyttämällä aivan uuden ja ennennäkemättömän luonnontieteen. Mutta tuo ajattelu ei ollut yksinkertaista ja selkeää, ja rohkeat tiedemiehet joutuivat myös vainotuiksi. Uudet ajatukset vaikuttivat rinnan vanhojen uskomusten ja perinteiden kanssa. Ajalle ei ollut tyypillistä vähittäinen luonnontieteen kehkeytyminen, vaan pikemminkin uskonkiihko, magia, okkultismi, kabbala, spiritismi ja hermetismi. 

 

Jopa suuri Isaac Newton (1642 – 1726) käytti suurimman osan aikaansa alkemiaan, okkultismiin ja ilmestyskirjan tutkimiseen. Newtonin kuoltua Royal Society palautti hänen julkaisemattomat käsikirjoituksensa omaisille ja varoitti näyttämästä niitä kenellekään. Kun nämä hämärät kirjoitukset laajuudeltaan tuhansia sivuja löydettiin 1930-luvulla, ne aiheuttivat skandaalin. Yliopistot ja museot kieltäytyivät ottamasta niitä kokoelmiinsa. Niitä pidettiin jopa uskomattomana hölynpölynä, joka tuhoaisi Newtonin siloisen maineen. 

Ja kuitenkin, ajattelun ja mielikuvituksen siivin, tuosta kaaoksesta syntyi myös jotain yhtenäistä. ”Tieteen on välttämätöntä siirtyä havaittavissa olevasta sellaiseen, jota ei voi havaita. On mielikuvituksen tehtävä käsittää jälkimmäinen jollakin tavalla edellisen kaltaiseksi. Tiede pakottaa ihmiset kuvittelemaan.” Lainaus on italialaisen professorin Paolo Rossin ajatus. 

 

Tämän kirjoituksen inspiraationa oli Paolo Rossin (1923-2012) kirja Modernin tieteen synty Euroopassa (Vastapaino 2018). Kirja on perinpohjainen, mutta ei kovin helppoa luettavaa. Ehkä siihen osaltaan vaikuttaa, että Rossi oli historian tutkija, ei luonnontieteilijä. Kirjan henkilöhakemistossa on peräti 500 nimeä.