maanantai 28. tammikuuta 2019

Taikavuori ja muut taianomaiset kirjat

Radiossa esitettiin juuri dramatisoitua kuunnelmaa Thomas Mannin Taikavuori- romaanin mukaan. Se palautti elävänä mieleeni tuon kirjan, jonka olin lukenut varmaan kymmenkunta vuotta aiemmin. Tuo kirja onkin ihmeellinen, suorastaan taikuutta. Asiaa kannattaa pohtia tarkemmin. 

Alkuteos Der Zauberberg on ilmestynyt vuonna 1924. Se on noin 700- sivuinen tiiliskivi, siis oikein kunnon klassinen romaani ulkonäköä myöten. Taikavuori vie lukijan 1900- luvun alun Eurooppaan ja joutilaiden varakkaiden ihmisten maailmaan. Maailmaan, joka on sekä outo että tuttu. Kirja on tarkka ajankuva ensimmäistä maailmansotaa edeltävästä Euroopasta, mutta se ei kerro niin sanotuista tavallisista ihmisistä, vaan sivistyneistöstä. Tuo maailma ei ole kuitenkaan suljettu. Se on tiedon ja aatevirtausten maailmaa suodattuneena joutilaan, mutta ei kuitenkaan välinpitämättömän eikä missään mielessä tyhmän ihmisjoukon tajunnan kautta. Siksi se valottaa ainutlaatuisella tavalla eurooppalaista ja länsimaista kulttuuriperintöä. 

Mistä kirjassa on kysymys? Päähenkilö on nuori mies, Hans Castorp, joka matkustaa Alpeille keuhkotautiparantolaan tapaamaan hoidossa olevaa serkkuaan Joachimia. Tuberkuloosi on osa meidänkin lähihistoriaamme. Ennen antibioottien ja rokotusten keksimistä tauti oli sangen yleinen. Sen aiheuttava bakteeri on hidaskasvuinen, siksi tauti on pitkäaikainen ja taudinkuvat hyvinkin erilaisia. Köyhyyden heikentämiä ihmisiä tauti niitti hyvinkin tehokkaasti. Rikkaat sinnittelivät vuosikymmeniä ja vierailivat tiheään parantoloissa. Myös suomalainen kulttuurihistoria on tautien merkitsemää, tuberkuloosi ja syfilis myllersivät taiteilijoiden elämänkohtaloita. 

Thomas Mann tunsi aiheensa omakohtaisesti, sillä hänen vaimonsa oli alppiparantolassa hoidossa vuonna 1912. Kirjasta piti tulla pienoisromaani, mutta maailmansota keskeytti kirjoittamisen, ja antoi aiheelle kokonaan uuden merkityksen. Mann kirjoitti kirjan uudelleen, ja laajensi sen suurromaaniksi, samalla siitä tuli maailmankirjallisuutta.

Hans Castorpin piti oleskella parantolan vieraana kolme viikkoa. Hän käy puoliksi huvikseen lääkärintarkastuksessa, ja hänenkin keuhkoistaan löytyy sairauden merkkejä. Nykylukija löytää ironisen viittauksen yksityisen sairaanhoidon toimintatapoihin. Joka tapauksessa sairaalan ilmapiiri on jo lumonnut Castorpin, ja niinpä hän heittäytyy täysillä näyttelemään potilaan roolia. Oleskelu venyy lopulta seitsemän vuoden pituiseksi. 

Parantola on monella tavalla suljettu yhteisö, vaikka sen asukkaiden vankeus onkin vapaaehtoista. Parantola on Mannille laboratorio, jossa eristetyissä ja kontrolloiduissa oloissa tutkitaan eurooppalaista sielua. Potilaiden joutilaisuus aiheuttaa pitkästymistä, ja heille tarjotaan rituaalisten ruokailuhetkien ohessa ulkoilua ja erilaisia kulttuuriesityksiä. Mutta kirjan viehätys onkin keskusteluissa. Luonnollinen aihe on tietenkin sairaudet, hoidot ja ihmisruumiin salaisuudet eri ilmenemismuodoissaan. Suhde lääkäreihin on myös läheinen, sillä lääkärit ja potilaat ovat parantolassa samaa ylempää yhteiskuntaluokkaa. Keskustelujen aiheet käsittelevät kaikkia niin sanottuja yleviä aiheita: aatteita filosofiaa, uskontoa politiikkaa, tiedettä, taidetta. Tapahtuu myös pieniä draamoja, myrskyjä vesilasissa. Potilaita kuolee, ja yksi tekee itsemurhan.

Voisin kärjistää hieman kirjan viehätyksen syitä. Turhankin monessa kirjassa kerronta on eräänlaista täytettä, jonka tehtävänä on kuljettaa lukijaa joko juonenkäänteiden läpi tai henkilöiden elämäntarinan läpi etapista toiseen. Taikavuoren teksti ei ole täytettä, vaan jokainen keskustelu tai Hans Castorpin mielenliikkeiden kuvaus kertoo mielenkiintoisia asioita. Tällä tavalla Taikavuori testaa lukijansa. Jos lukijalla ei ole laajaa sivistystaustaa tai muusta syystä hän ei ole yhtä kiinnostunut näistä aiheista kuin Mann ja hänen henkilönsä, lukukokemuksesta voi monelle tulla raskas tai jopa mahdoton. 

Kirjan loppu on huikea, ja se kääntää kerralla ympäri koko romaanin. Asettaa sen aivan uuteen ja armottomaan perspektiiviin. Syttyy sota, ja siinä samassa sairaat ja kuvitellusti sairaat kuin ihmeen kaupalla parantuvat ja löytävät elämälleen tarkoituksen. Juuri sitä tarkoitusta he ovat kaivanneet pakotetussa ja joutilaassa elämässään. He lähtevät sairaalasta kiiruhtaakseen kohti typerää ja mieletöntä sotaa. Jossa seniilit kenraalit marssittavat yhä uusia anonyymeihin harmaisiin mantteleihin puettuja pataljoonia konekiväärien eteen tai uppoamaan liejuisiin juoksuhautoihin, ja missä hullut tiedemiehet kokeilevat heihin uusimpia sotakoneitaan ja myrkkyjään. Ja ironiaa lisää kun tiedämme sen mitä Mann ei kirjaa kirjoittaessaan tiennyt: yksi kerta ei Euroopalle edes riittänyt. Tapaamme Hans Castorpin viimeistä kertaa, kun hän horjuu luotien viuhuessa ja kranaatinkuoppia väistellen kivääri kourassaan kohti Euroopan suurta tulevaisuutta.

Klassikkokirja Taikavuori on viehättävä, jos lukija haluaa osallistua suurien aatteiden ja ajatusten pohdintaan. Tällaiselle kirjalle on ominaista suuri sivumäärä ja sen juonen ja tapahtumien näennäinen niukkuus. Se lumoaa lukijansa, mutta ei kaikkia, sillä kirjojen lukijatkin ovat erilaisia. Luin juuri toisen Mannin kirjan: Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Sekin lumosi minut, mutta varoitus mahdolliselle lukijalle: kirja katkeaa kesken. Siinä Krull lähtee maailmanympärimatkalle osallistuakseen ystävänsä pyynnöstä tehtävään huijaukseen, mutta juuttuukin Lissaboniin, aivan kuten Hans Castorp juuttuu keuhkotautiparantolaan. 

On kiinnostavaa verrata kuunnelmasovitusta toiseen radio-ohjelmaan: Marcel Proustin kirjan Kadonnutta aikaa etsimässä luentaan. Kuunnelmassa minua häiritsee näyttelijöiden ilmaisu, jotka ei tunnu istuvan kirjan kuvaamaan aikaan ja yhteiskuntaluokkaan. Toisaalta dramatisointi ja kirja ovat tietenkin kokonaan eri asioita. Proustin kirjan luenta tulee lähemmäs itse kirjaa, siksi se viehättää minua kovin. Proustin teos on Taikavuoreen verrattuna todellinen mammutti. Sen suomennos käsittää kymmenen nidettä. Kun Taikavuoressa tekstin liimana ovat ajatukset ja ideat, Proustin kirjan rakennusaineena ovat tarkasti kuvatut vaikutelmat ja ihmisten luonteiden luonnehdinnat. Ja sen äärimmäinen ja röyhkeä subjektiivisuus. Kirja sijoittuu suunnilleen samaan aikaan kuin Taikavuori, mutta sen henkilöt pykälän verran ylemmäs yhteiskunnallisessa turhuuden hierarkkiassa. Ehkä siksi en ole jaksanut lukea teosta, sen edessä minun piti antaa periksi.

Aivan toisenlainen, ja minulle lumoava kirja on Volter Kilven Alastalon salissa. Siinä tekstin liimana on paitsi sen omintakeinen kieli, myös hiljaa ja hiipivästi etenevä draaman kaari. Juuri tuon etenemisen hitaus. Ja tekstin sisälle taitavasti upotetut sivukertomukset.

Entä mikä ihme sai minut lukemaan ja vielä englanniksi Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity´s rainbow (Painovoiman sateenkaari)? Nämä järkälemäiset ja lähes käsittämättömät kirjat olivat vuori, jolle piti kiivetä. Ne ovat ratkaistava arvoitus. 

Entä ratkesiko arvoitus? Ei tietenkään. Itse ratkaisun yrittämisen prosessi oli lumovoiman salaisuus – ja ehkä myös kirjojen idea.