perjantai 23. elokuuta 2019

Riffien mestari

Riffi on meille nykyisin tuttu juttu rockmusiikista. Tuntuu, että parhaat ja ikimuistoisimmat rock-kappaleet sisältävät säännönmukaisesti koukuttavan riffin. Se luo kappaleeseen rikkautta ja vaihtelua. Onhan riffi selvästi eräs polyfonian muoto. Riffi on monimutkaisessa suhteessa itse melodiaan, se voi korostaa sitä tai kontrastoida sitä, tai sitten riffi ja melodia vain elävät omaa elämäänsä, ja jollain oudolla tavalla synnyttävät uuden rikkaan kokonaisuuden. 
 
Riffit ovat rockmusiikin perusjuttuja. Säännöllisesti järjestetään äänestyksiä parhaasta riffistä tai kaikkien aikojen riffeistä. Mutta joistain syystä riffeistä ei ole puhuttu aina, ei niistä ainakaan omassa nuoruudessani puhuttu, vaikka niitä käytettiinkin. En onnistunut helposti löytämään tietoa, milloin rock-piirit alkoivat puhua riffeistä. Minusta myös tuntuu, että riffien tietoinen käyttö on nykyään lähes sääntö, aiemmin hyvät riffit olivat harvinaisempia. 
 
Pitäisikö antaa joku esimerkki? Black Sabbathin "Smoke on the water" 1970- luvulta on ikoninen. Tai Rolling Stonesin "Last time". Riffi voi olla pidempi melodia, kuten Europen "Final countdown", tai vain muutama tehokas sointu, kuten Iggy Popin "Passenger". Tyypillisesti riffi on myös voimakkaasti korostettu, vaikka se on yleensä pääteemaa kompaktimpi. Joskus riffi soitetaan poikkeavalla instrumentilla tai erityisellä sointivärillä tai tyylillä. Näin se iskee heti kuulijan tajuntaan - ja sehän on tietysti juuri niiden tarkoitus. Riffin kautta kuulija imaistaan musiikkiin, ja vähitellen myös sen teema ja kappaleen rakenne tulevat tutuiksi. Jazzissakin riffit ovat aivan tavallisia, esimerkkinä vaikkapa Herbie Hancockin "Cantaloupe Island". 
 
Minulle tuotti suurta iloa huomata, että riffi onkin vanha asia, ja että riffien ylittämätön mestari on Johann Sebastian Bach (1685 – 1750). Hän käytti riffejä aivan nykyisten rockmuusikkojen tapaan hyvin korostetusti urkukoraaleissa ja kantaateissa. Voin hyvin ymmärtää, miksi. Usein näiden teosten pohjana on ajalle tuttu virsimelodia, yksinkertainen ja monesti jopa ankea. Mutta kun mukaan liietään tehokas ja vetävä riffi, syntyykin jotain aivan ainutlaatuista. Ehkä tunnetuin esimerkki on kantaatti 140, "Wachet auf ruft uns die Stimme". Urkukoraalissa "In dir ist Freude" riffit ottavat suuria vapauksia, ne toistuvat yhä uudelleen yllättävästi, ja ne myös muuntelevat. 

Ja sitten hieman ilonpilaamista. Ei riffien käyttö klassisessa musiikissa ole suinkaan mikään oma löytöni. Niitä ei vain sanota riffeiksi, vaan oikea termi on ostinato. Niistäkin löytyy tuttuja esimerkkejä, tutuin on varmaan Ravelin "Bolero". Itselleni tulee mieleen Sibeliuksen toisen sinfonian finaali. Siinä riffi on aivan lyhyt rytminen torvien soittama jakso, suunnilleen se kuulostaa niinkuin joku sanoisi: hum-pa-pa-pa-paa. Kun se lähtee käyntiin,finaalin teemat nousevat aivan uudelle tehotasolle. 

Kun etsin tietoa ostinatosta, törmäsin heti jäykkään musiikin teoriaan. Jokin asia on ehkä ostinato tai sitten se on sekvenssi tai ei aivan oikea ostinato. Miksi ihmeessä musiikkitieteilijät yrittävät sulloa musiikin ahtaisiin kategorioihin, kun musiikki on niin tavattoman villiä? Ja myös klassinen musiikki ja nimenomaan se voi olla villiä, aivan tolkutonta. 
 
Joka tapauksessa opin taas kerran, että kun luulen keksineeni jotain, huomaan pian että se ei olekaan mitään uutta. En vain ole viitsinyt ottaa asioista selvää.  

Yhteen asiaan olen kuitenkin tyytyväinen. Sanon mielessäni edelleen Bachia riffien suurmestariksi, enkä ole edelleenkään nähnyt, että nimi olisi yleisessä käytössä. Bach on rock!

Wachet auf- riffi, alkuosa