tiistai 28. huhtikuuta 2020

Stalkerin maisemissa

Viimeisessä Filmihullu-lehdessä oli artikkelisarja Andrei Tarkovskista ja hänen elokuvistaan. Se taustoitti mielenkiintoisesti myös Stalkeria (1979). Kysymyksessä on Boris ja Arkadi Strugatskin romaaniin Huviretki tienpenkalle perustuva tieteiselokuva. Kertomuksen idea on seuraava. Maapallolla on käynyt vieraita avaruudesta. Emme tiedä ketä, emmekä tiedä, miksi he ovat täällä käyneet. He ovat oleskelleet jonkin aikaa alueella, jota nimitetään nyt ”vyöhykkeeksi” ja aiheuttaneet siellä jonkinlaista sotkua. Kuin huoleton seurue, joka pysähtyy huviretkelle tienpenkalle, ja jättää jälkeensä erilaisia poisheitettyjä esineitä ja jätteitä. Heille ne ovat olleet merkityksettömiä, mutta ihmisille – käsittämättömiä. Osa niistä on jopa vaarallisia, kuten ”gravitaatiokonsentraatit” ja ”velhon hyytelö”. 
 
Vyöhyke on eristetty, kielletty alue. Mutta se houkuttaa ihmisiä, jotka uskovat saavansa sieltä jonkun ratkaisun elämänsä ongelmiin. Stalker on yhteiskunnan marginaalissa elävä ihminen, joka kuljettaa seikkailijoita maksua vastaan vaaralliselle matkalle vyöhykkeelle. 

Elokuvassa Stalkerin miljöö on jonkinlaista rähjäistä kyberpunkkia, aikana jolloin sanaa ei vielä tunnettu. Hylättyjä teollisuuslaitoksia, junanratoja, romua, jätteitä, joutomaata. Nykyisin ymmärrämme elokuvan profeetallisuuden. Stalker vie asiakkaansa romahtaneeseen Neuvostoliittoon, joka elokuvan tekemisen aikana ei vielä ollut romahtanut. Vyöhyke tuo mieleen myös Tšernobylin ydintuhoalueen, sinnekin viedään salaa seikkailijoita.

Elokuvan teko oli tuskallista. Se piti kuvata Tadzikistanissa, kuvauspaikatkin oli jo valittu, mutta voimakas maanjäristys tuhosi ne. Uusi kuvauspaikka löytyi Virosta, noin 24 km Tallinnasta, jossa oli sodan aikana tuhotun voimalaitoksen rauniot. Elokuva kuvattiin värifilmille, mutta väärinkäsityksen takia materiaali meni pilalle laboratoriossa. Kuvaukset aloitettiin uudelleen, mutta ne keskeytyivät, kun Tarkovski sai sydänkohtauksen. Hän oli pitkään sairaalassa, ja siellä hän pohti elokuvaa uudelleen. Stalkerin hahmo muuttui kokonaan, hän ei enää ollut kovapintainen väkivaltainen roisto, vaan ainoastaan ulkonaisesti rosvoa muistuttava mutkikas hahmo, ”pyhä hullu”. Elokuva kuvattiin kolmannen kerran, nyt mustavalkoisena. Onneksi. Elokuva on syvästi outo, käsittämätön, se kääntää sisukset nurin. Ja samalla sen katsominen kirkastaa sielun.

Viime kesänä tein vaimoni kanssa veneellämme matkan Riianlahdelle tarkoituksena kiertää se. Lähdettyämme Pärnusta etelään päätimme yöpyä Skultessa, jossa ehkä piti olla vierassatama. Ja jonkinlainen satama siellä olikin. Pian alkoi tuntua siltä, että olimme tulleet Stalkerin lavasteisiin. Alue on suljettua teollisuusaluetta ja samalla jonkinlaista sotilasaluetta. Ja kuitenkin se on samalla vierassatama. Latviassa kaikki näyttää olevan mahdollista. Veneitä maalla ja vedessä; romua; hylättyjä rapistuneita tehdasrakennuksia ja toisia joissa ehkä tapahtuu jotain. 

Tunnelma oli erikoinen. Juri lainkaan ihmisiä ei näkynyt. Laiturissa olevan purjeveneen omistaja, latvialainen Erik selittää ystävällisesti asioita. Mukavuuksia satamassa ei ole, paitsi lukittu vessa, jonka avain on hillopurkissa teräksisessä sähkönjakolaatikossa. Erik myös näyttää, kuinka suljetusta tehtaan portista voi livahtaa ulos. Siitä ei ole isompaa iloa koska seudulla ei ole muuta kuin pujoa ja pajua kasvavaa joutomaata ja pölyisiä teitä, jotka eivät tunnu vievän minnekään. Sataman suulla on käynnissä epämääräisiä rakennustöitä. Erikin mukaan siinä rakennetaan uutta venesatamaa, joka avataan muutaman vuoden kuluttua. Ehkä. Illan hämärtyessä laiturin toiseen veneeseen tulee joitakin miehiä. Yrittävät näköjään korjata moottoria. Neuvotellaan latvian ja venäjän kielillä. Laiturilla seisoskelee äärettömän ikävystynyt teinityttö, jolla on kasettinauhuri. Hän käynnistää sen, ja sieltä kuuluu Jefferson Airplanen vanha piisi White rabbit. Kappale, jolla hippiaikana polkaistiin happobileet käyntiin. 

One pill makes you little and one pill makes you tall,
and the pill that your mother gives you does nothing at all.
So ask Alice, when she is ten feet tall.

Sitten veneen moottori alkaa käydä ja miehet näyttävät tyytyväisiltä. He istuvat veneessä pitkälle yöhän asti.

Aamulla lahden pohjukkaan tulee kymmenkunta ukkoa selvittelemään kovaäänisesti kalaverkkojaan, osa ajaa veneillään merelle. Kuten niin monessa paikassa ympäri maailmaa, vain vanhat miehet jatkavat kalastusta. Me jatkamme matkaa kohti Riikaa.

Muuten, pidin Latviasta ja latvialaisista.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Harissahauki

En ole kirjoittanut ruokabloggauksia, paitsi ihan muutaman. Netistä kun löytyy sekä reseptejä että ruokablogeja valtava määrä. Ja reseptejä etsivällä on jopa syytä turhautua. Samasta reseptistä voi löytyä satoja klooneja – tai sitten aivan tavalliseen ruokaan löytyy monta ohjetta, jotka eivät tunnu edes olevan sukua keskenään. Nettiaikana myös lähdekritiikin tarve korostuu. Reseptien laatu kun vaihtelee ja niissä voi olla karkeita virheitä.

Siksi olen kirjoittanut harvoin ruoasta. Lähinnä silloin, kun olen voinut samalla kertoa hyvän tarinan. Nelikulmaiset munat esitteli matemaattisia ruokia. Ja hapanjuurileivästä kertomani tarina pohti nykyajan alkemiaa. 
 
Harissahauen tarina alkaa hauesta. Se alkoi siitä, kun ostin kaupasta haukifileitä, ja sain mukana aivan liian suuren fileen. Hauki on perinteisesti aliarvostettu kala, vaikka se on napakkalihainen ja maukas. Syynä lienee hauen ruotoisuus. Ihmiset eivät nykyään osaa syödä ruotoista kalaa. Siinä auttaa kokemuksen kautta hankittu anatomian tuntemus. Hauen ruodot ovat aina juuri määrätyissä paikoissa. Tai jos kokemusta ei vielä ole, auttaa harkitsevuus ja uteliaisuus. Tai sitten, hauen voi jauhaa ruotoineen ja valmistaa kalapihveiksi. 

Hauki on mainiota paistettuna. Voi käyttää vaikka merianturan tapaan, kunhan varoo ruotoja. Savustettuna se on myös hyvää. Ja nykyään kaupasta saattaa saada kylmäsavustettua haukea. Kannattaa kokeilla, se on suorastaan taivaallista!

Kotikokin onneksi hauki on säilyvää. Ei ole mitään syytä pohtia, onko hauki aivan tuoretta, tai kiirehtiä valmistamaan ostokset heti ruoaksi. Päin vastoin, hauelle tekee oikein hyvää lepäillä ja raakakypsyä jääkaapissa muutama päivä (silakkaan pätee muuten sama asia). 

Tarina alkaa siis tästä: ostin aivan liian suuren haukifileen, vaikka pienet kalat on parempia paistettuina, koska pieniä ei ollut tarpeeksi. Mutta ajattelin, että suuresta fileestä voisin helpommin leikata ruodot pois! Sitä varten olen katsonut netistä opetusvideoita. Kalakonsulentti näyttää, miten se käy. Näyttää kyllä aika hankalalta. Aikansa askarreltuaan ruototaiteilija nostaa fileen näytille ja sanoo, no niin, tässä on nyt ruodoton hauki. En ole ihan varma, pitääkö uskoa.

Mutta harjoittelemalla se selviää, ainakin se on teoriassa mahdillista. Joten otetaan nyt se liian iso filee ja veitsi. Veitsen on hyvä olla aika ohut, kapea ja terävä. Ei tämä tylsällä veitsellä onnistu (mene siis rautakauppaan ja osta veistenteroitukseen tarkoitettu timanttiliippa, ei ole kallis, ja sitä kauppaa et tule koskaan katumaan). 

No niin, nyt voi harrastaa kokeellista anatomiaa. Sivele sormella fileen selkälihaa leikatulta puolelta, niin saat selville, missä ruotorivi kulkee. Sillä ne hauen hankalat ruodot on rivissä selkälihassa, hieman vatsaontelon yläpuolella. 
 
Aseta sitten filee leikkuulaudalle nahkapuoli ylöspäin ja halkaistu puoli lautaa vastaan. Voit ensin leikata fileen 10 cm pätkiksi, se helpottaa operaatiota. Aseta veitsi selkälihan ja ruotorivin päälle, hieman, ehkä sormenleveys kylkilihasta selkään päin, ja leikkaa hyvin keveällä kädellä suoraan alas. Tarkoitus on, että tunnet, kun veitsen terä kohtaa ruotorivin. Tätä varten kalan on hyvä olla iso, ruodot on helppo tuntea. Sitten seuraa varovasti ruotoriviä, samalla kääntäen terää vatsaonteloon päin, ja seuraa terällä ruotorivin reunaa, niin että saat leikattua aivan ruotoriviä myöten lautaan asti. Nyt sinulla on irrotettuna vatsalihat ja osa selkälihaa ruodottomina. Seuraavaksi veitsen terä viedään aivan äsken irti leikatun ruotorivin toiselle puolelle, ja samaan tapaan ruotoja seuraten leikataan irti selkälihan selänpuoleinen osa. Tämä on hankalaa koska ruodot on Y:n muotoisia. Hommasta tulee väkisin hieman sotkuinen. 

Lopputulos on, että jäljelle jää vielä kaistale jossa on lihaa ja paljon ruotoja. Siitäkin voi koettaa leikata varovasti lihan irti. Vaihtoehtoisesti homman voi tehdä peilikuvana, eli asettaa filee laudalle halkaistu puoli ylöspäin. Silloin ruotorivi on helppo nähdä tai löytää sormella sivelemällä. Toisaalta ruodot on väärin päin. Kannattaa kokeilla, kuinka päin homma on hauskempaa. Lopulta jäljellä on pyrstöpää, ruotorivi jatkuu vatsaontelosta jonkin matkaa pyrstön suuntaan. Ne irrotetaan samalla tavalla, mutta pitää hukan improvisoida. Nyt on saatu aikaan kasa eri tavoin silvottuja kalanpaloja, joissa ruotoja on vähän – mutta aina sinne joku jää. 

Tarina jatkuu: rupesin miettimään niille sopivaa valmistustapaa. Mielessäni oli portugalinturska, mutta sitten näin jääkaapin ovessa harissapurkin. Päätin käyttää sitä, ja improvisoin loput reseptistä. 
 
Nyt valmistetaan harissahauki. Hauki on rohkea ja kursailematon kala, eikä sen voimakas maku lainkaan hätkähdä harissaa. Pikemminkin nuo maut pitävät toisistaan. Harissa on Lähi-Idässä, ja erityisesti Pohjois-Afrikassa tunnettu melko tulinen maustetahna. Sitä voi yrittää tehdä itse, mutta sitä saa onneksi myös monista tavallisista ruokakaupoista. Vihje: harissa käy mausteeksi lihaan, kalaan, kanaan ja kasviksiin. Sen maku on aika omanlainen, joten kannattaa toki ensin kokeilla. 
 
Joten otetaan 500 g kalaa kohti pari reilua teelusikallista harissaa, yksi lusikallinen Dijon-sinappia ja pari ruokalusikkaa sitruunamehua, ja sekoitetaan niistä marinadi. Leikataan kalat 2-3 cm paloiksi ja sekoitetaan marinadiin, ja jääkaappiin yön yli. Sitten voidellaan matalahko vuoka ja ladotaan kalat sinne. Sekoitetaan marinadista kastike: sekaan vajaa purkki smetanaa tai muuta vastaavaa, puoli kynttä raastettua valkosipulia ja desi juustoraastetta. Varovasti suolaa koska marinadi on jo suolaista, Lusikoidaan soosi kalojen päälle, hiukan juustoraastetta päälle ja 170-asteiseen uuniin puoleksi tunniksi, lopussa grillivastus päälle niin että kuorrutus saa väriä.

Siinä se. Käy hyvin riisin tai vaikka kuskusin kanssa. En ole laittanut sipulia, mutta senkin kanssa voisi kokeilla.

torstai 30. tammikuuta 2020

Taloustiede – moraalitiede

Kuuntelin juuri radiokeskustelua, jossa puhujat olivat yksimielisiä siitä, että pitäisi alkaa kehittää moraalista taloustiedettä. Koska talouden hallitsematon toiminta alkaa uhata koko ihmiskuntaa. Ja niinhän asia voidaan tosiaan ja hyvin syin nähdä. En kuitenkaan ollut samaa mieltä taloustieteen moraalittomuudesta tai moraalivajeesta, vaan mielestäni totuus on suorastaan päinvastainen. Tämä vaatii ilmeisesti selittämistä.

Taloustiede ei ole suorastaan harrastusalueellani, muta tehdessäni aikanaan väitöskirjaa teollisuustalouden osastolle jouduin perehtymän asiaan lukemalla ja tenttimällä läjittäin taloustieteen klassikoita - ja myös uudempia kirjoja. Tutustuin siis minulle uuteen alaan uteliaana ja tuorein aivoin, ja myös kriittisesti. Se oli mielenkiintoista, ja myös vaikuttavaa. Taloustieteessä avautui minulle uusi maailma, joka ei suinkaan ollut aivan sellainen kuin luullaan, ja mitä itsekin luulin. 
 
Palasin taloustieteen äärelle uudestaan reilun kymmenen vuoden kuluttua. Olin puhumassa innovaatiojohtamisesta eMBA- kursseilla (yritysten johtotehtävissä toimiville tarkoitettu täydennyskoulutusohjelma). Koska mielestäni tavoitteellisen toiminnan pitää pohjautua tietoon, halusin aluksi pohtia, mistä saadaan taloutta kuvaavaa tietoa. Oli varsin luontevaa aloittaa luento sokraattisella kysymyksellä: mikä on talous? Varsin pian pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että talous on sellainen käytäntöjen, organisaatioiden ja sopimusten järjestelmä, joka tähtää aineelliseen hyötyyn. Oikeastaan tällainen keskustelu selventää asioita jo aika paljon. 
 
Olisiko taloustiede hyvä pohja talouden ymmärtämiselle? Ehkä on syytä tarkastella ensin taloustieteen juuria. Teollinen talous kehittyi voimakkaasti Englannissa valistuksen aikaan 1700-luvulla. Ei ihme, että ensimmäiset suuret taloustieteen klassikkoteokset kirjoitettiin juuri silloin. On kiinnostavaa, että tuon ajan taloustieteilijät kuten David Hume ja Adam Smith katsoivat olevansa myös ja jopa ennen kaikkea moraalifilosofeja. Taloustieteen keskeinen kysymys oli: millainen menettely on oikein, ja miten talous tuottaa eniten hyötyä ihmiskunnalle. Moraalinen asenne talouteen jatkui seuraavalla vuosisadalla, muun muassa John Stuart Millin kautta, ja huipentui Karl Marxiin. 
 
Talouden ja hyvinvoinnin teorioiden kytkentä oli johtanut taloustieteen politisoitumiseen. Oikeastaan se oli väistämätöntä. On yhtä luonnollista, että syntyi suuntauksia, jotka pyrkivät irrottamaan talouden moraalisista kysymyksistä. Luonnontieteiden esimerkin mukaan koetettiin keskittyä puhtaasti sisäiseen tehokkuuteen, muun hyvän ajateltiin seuraavan luonnollisella tavalla talouden tehokkuudesta. Mutta tokihan tämäkin on poliittinen asenne. Tunnettu ”hiostuksen isä ja kello-kallejen kummisetä” Frederick Taylor uskoi pelkän tehokkuuden riittävän. Mutta hänen menetelmiensä sokea noudattaminen johti aikanaan, ja johtaa edelleen ristiriitoihin ja konflikteihin. Ilmeisesti talouden moraalisesta ulottuvuudesta ei niin vain pääse eroon. Palaan tähän asiaan kohta.

Etenkin Marxin jälkeen taloustieteessä on ollut mielestäni aplologinen sävy. Vaikka moraalinen näkökulma on häveliäästi piiilotettu,  taloustiede pyrkii puolustelemaan talousjärjestelmää - tai harvemmin haastamaan. Vaikka tieteen tulisi pikemminkin tutkia taloutta viileässti, kuin jotain outoa eläintä tai konetta. ”Poliittisesti neutraalin” taloustieteen keskeinen doktriini on odotetun hyödyn teoria. Ajatuksella on pitkä historia, mutta 1940-luvulla Oskar Morgenstern ja matematiikkanero John von Neumann onnistuivat formalisoimaan sen. Kyseessä on peliteoriaan perustuva malli. Talouden toimijat oletetaan rationaalisiksi olennoiksi jotka tekevät loogisia päätöksiä. Ajatus on hallinnut 1900-luvun jälkipuoliskon taloustiedettä. Ei siksi, että teorialla olisi hyvä selitys- ja ennustuskyky, vaan koska se on eräs harvoja talousteorioita, jotka pystytään paketoimaan siistiin matemaattiseen muotoon.

Kaikki eivät siihen usko. Amerikkalainen taloustieteilijä, matemaatikko ja psykologi Herbert A. Simon on  esittänyt niin sanotun rajoitetun rationaalisuuden mallin (model of bounded rationality). Hän havaitsi, että ihminen ei ajattele rationaalisesti, vaan pyrkii pikemminkin optimoimaan paikalliset ja lyhtytakaiset edut. Myös Amos Twersky ja Daniel Kahneman ovat luoneet realistisempia malleja, jotka osoittavat inhimillisen ajattelun virheellisyyden.

Aivan kuten John von Neumann, myös Herbert A. Simon on tietokonealan ja tekoälyn pioneereja. Hän myös kirjoitti 1950-luvulla kuuluisan kirjan Administrative behavior. Se herätti paljon huomiota, ja osaltaan vaikutti siihen, että hänelle myönnettiin taloustieteen Nobel-muistopalkinto. Kirjaa ylistettiin, ja Simonilta kysyttiin, millaisiin organisaatioita mittaaviin aineistoihin kirja perustuu. Kerrotaan, että Simon vastasi: ”ei mihinkään, keksin kaiken omasta päästäni”. Suurella ajattelijalla oli rohkeutta puhua rehellisesti – ja hänellä oli myös rohkeutta irtisanoutua myöhemmin varhaisen kirjansa ideoista. Kirjan suomennettu laitos Päätöksenteko ja hallinto on omassa hyllyssäni, löysin sen Oulun kaupunginkirjaston poistokirjojen laarista.

Palataan taloustiedon lähteille. Millä tavalla tätä tietoa on paketoitu kirjalliseen muotoon? Alan klassikot tuntuvat yhdistelevän ajatuksia kansantaloudesta, psykologiasta ja organisaatioiden teoriasta. Sellaisena ne ovat raskasta luettavaa. Uusia oppikirjoja kyllä kirjoitetaan, vaikka mieleeni ei tule yhtään hyvää. Nykyään taloutta käsittelevät paksut yleisteokset ovat harvinaisia.  Ne ovat pikemminkin pamfletteja tai yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Toki niitä edelleen kirjoitetaan, kuten Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla (2014). Varsinaiset tieteelliset teoriat julkaistaan vertaisarvioiduissa aikakauslehdissä. Tieto on sirpaloitunutta ja omaksumiskynnys on valitettavan korkea. 
  
Kuten edellä kirjoitetusta varmaan kävi ilmi, taloustiede ja organisaatiotiede ovat lähellä toisiaan. Alan klassikot kirjoitettiin 1900- luvun alkupuolella. Oman näkemykseni mukaan ne ovat edelleen ajankohtaisia. Niitä kannattaa lukea, ja ne ovat onneksi myös varsin helppolukuisia. 
 
Kokonaan oma lukunsa ovat niin sanotut bisneskirjat, jotka eMBA-kurssilaisia kovasti kiinnostivat. Ne muodostavatkin varsin laajan ja ongelmallisen joukon. Joskus niitä kirjoittavat arvostetut taloustieteilijät. Mutta valitettavasti suurimman osan kirjoista ovat kirjoittaneet erilaiset omatekoisia menetelmiään mainostavat konsultit, urheiluvalmentajat, psykologit ja ylipäätään julkisuuden henkilöt. Kirjoihin kannattaa suhtautua erittäin varovaisesti. Tyypillisesti ne ovat ns. preskriptiivisiä eli reseptejä tarjoilevia. ”Tehkää näin, niin yrityksenne menestyy”. Viime aikoina on saanut julkisuutta Thomas Eriksonin kirja Idiootit ympärilläni. Monet asiantuntijat ovat nähneet aiheelliseksi todeta kirjan hölynpölyksi, sen suosion ja ilmeisen haitallisuuden takia.

Toinen yleinen bisneskirjojen muoto ovat deskriptiiviset kirjat, siis erilaisia tarinoita kertovat kirjat ja muistelmateokset. Ne ovat ilman muuta vankemmalla pohjalla, jos kerronta on rehellistä. On hyvä muistaa, että aina se ei sitä ole. Alan vanha klassikko on valtavan suosion saanut teos In Search of Excellence (Tom Peters ja Robert Waterman Jr. 1982), jossa analysoitiin 42 amerikkalaista yritystä ja kerrottiin, mikä tekee niistä erinomaisia. Kirjaa luetaan edelleen, vaikka on osoittautunut, että aikaa myöten nuo yritykset ja niiden johtamistavat ovatkin olleet vähemmän onnistuneita tai suorastaan surkeita. Niinpä kirja sai eräänlaisen jatko-osan: In Search of Stupidity: Over 20 Years of High-Tech Marketing Disasters (Merrill R. Chapman 2003). Ehkäpä molemmat kirjat kannattaisi lukea, vaikka ovatkin jo vanhoja.

Mutta palataan nyt alun aiheeseen: onko taloustiede moraalitonta, ja tarvittaisiinko erityistä moraalista taloustiedettä. Olen esittänyt, että kysymys on oikeastaan näennäinen, sillä se ohittaa sen tosiasian, että talous on laaja ilmiö ja kattaa kaikki yhteiskunnan alueet ja tasot. Minusta on parempi sanoa, että taloustiede on jo lähtökodiltaan moraalista, sillä se käsittelee hyvän ongelmaa

Mutkikkaassa maailmassamme on niin kovin paljon erilaisia ryhmiä ja tasoja. Niiden välillä on erilaisia näkökulmia ja eturistiriitoja. Koko yhteiskuntaelämän tärkein asia on sovitella nämä ristiriidat ja saada eri ryhmät toimimaan yhdessä. Ei sen kummempaa (vaikka ei se helppoa ole).
Joten kerrataan. Psykologia tutkii, mitä on yksilön hyvä. Sosiologia tutkii pienyhteisöjen hyvää. Yritystaloustiede tutkii, mitä on yritysten hyvä. Ekologia tutkii lisääntyvässä määrin, mitä on hyvä ekosysteemille. Kansantaloustiede tutkii, mitä on kansakunnan hyvä

Ja aivan ilmeisesti tarvittaisiin globaali taloustiede selvittämään, mitä on maapallon hyvä.


lauantai 25. tammikuuta 2020

Kartoista opittua

Kartat ovat meille itsestään selvä asia. Olemme niin tottuneista käyttämään karttoja, että emme ehkä lainkaan ymmärrä, kuinka vaikeaa ja mutkikasta kartan käyttäminen on. Taito käyttää hyväksi karttoja on kulttuurin tuote, ja opimme sen jo lapsina. Näin ei ole ollut aina. Muinaisina aikoina karttojen laatiminen ja niiden käyttö hyödyllisiin tarkoituksiin on ollut oman aikansa suurimpia henkisiä saavutuksia. Kartat olivat vain hyvin harvojen ihmisten ulottuvilla, ne olivat kaikilla mittareilla huipputiedettä ja huipputeknologiaa. Vasta hyvin myöhään kartanluvusta tuli kansalaistaito. 

Varhaisimmat kartat olivat tähtikarttoja, eikä niiden tavoitteena tietenkään ollut avaruusmatkailu. Kartat olivat yritys ymmärtää taivaiden välittämiä viestejä, mistä myöhemmin kehittyi astrologia ja astronomia. Kun antiikin aikana syntyi suuria ja laajoilla alueilla toimiva sivilisaatioita, samalla syntyi myös tarve kartoille: hallinnon, maanrakennuksen, matkustuksen, merenkulun ja sodankäynnin tarpeisiin. Filosofisesti ajatellen kartat ovat abstrakteja esityksiä maailmasta. Kartat ovat kulttuurin ytimessä, tieteen ytimessä ja ihmisyyden ytimessä. Karttaa tai ylipäätään symbolista esitystä ei voi selittää, vaan se täytyy ymmärtää esityksen tarjoamien käytännön toimintamahdollisuuksien kautta. Näin ymmärrämme, että kulttuuri yleensä ja tiede erityisesti on kiinnittynyt maailmaan ihmisen käytännön toiminnan kautta. Tämä on suuri oivallus ja samalla syvällinen mysteeri.

Tähän kannattaakin lopettaa filosofointi, sillä kaikki oleellinen tulikin jo sanotuksi (hymiö). Tarkoitus oli sen sijaan katsoa karttoja uudella tavalla. Joten voimme miettiä, käyttävätkö eläimet karttoja, vai ovatko kartat ehdoton ihmisyyden tunnusmerkki. Minua on aina kiinnostanut haastaa niitä rajoja, joita ihmisen ja eläimen välille on piirretty. Miksi näin? Ehkä siksi, että mielestäni me ihmiset voimme ymmärtää itseämme paremmin, jos otamme käyttöön tasavertaisemman näkökulman. Ihmisen ainutlaatuisuuteen tuijottaminen johtaa vain ylimielisyyteen, ei ihmisenä olemisen ymmärtämiseen.

Joten käyttävätkö myös eläimet karttoja? Tähän on helppoa vastata kieltävästi. Sillä yksikään eläin ei osaa piirtää. Mutta asia ei ole näin yksioikoinen. Sillä eläimet ymmärtävät kyllä ihmisen tekemiä kuvia. Asiaa voidaan tutkia apinoiden avulla, ja myös koirat tunnistavat koirien kuvia, ymmärtävät, että ne esittävät koiria. Vielä oudompaa on, että mehiläiset tunnistavat abstrakteja kuvia. Niille voidaan opettaa, että esimerkiksi neliöllä merkitystä astiasta löytyy sokerivettä, mutta ympyrällä merkityistä astioista ei. Joten kuviin voi myös eläimillä liittyä merkityksiä. 

Ihmiset käyttävät karttoja osatakseen oikeisiin paikkoihin, tai selittääkseen sijainteihin liittyviä asioita toisilleen. Myös eläimet osaavat suunnistaa siinä ympäristössä, missä ne liikkuvat. Eräät muurahaiset liikkuvat näköaistin avulla. Ne tunnistavat puunlatvojen muodot ja tietävät siten, missä ovat. Muurahaiset arvioivat myös etäisyyksiä ”laskemalla” ottamiensa askelten määrän. Kolmas suunnistustapa perustuu hajujälkiin. 

Erityisen merkillinen on mehiläisten kyky kertoa pesässä oleville lajitovereille lupaavan mesilähteen, vaikkapa kukkakedon sijainnin. Ne ”piirtävät” kartan suorittamalla erityisen tanssin, jota pesän mehiläiset seuraavat ja osaavat tulkita. Jos yksinkertaiset hyönteiset pystyvät tällaisiin suorituksiin, on selvää, että monimutkaisilla eläimillä täytyy olla käytössään hienostuneita suunnistuskeinoja. 

Jo pitkään tutkijat ovat pohtineet, miten muuttolinnut ja kirjekyyhkyt osaavat suunnistaa. Tietenkin ihmisiä kiinnostavat nämä pitkämatkalaiset, mutta suunnistamisen ongelma on yhtä konkreettisesti totta myös aina, kun elävät olennot liikkuvat elinympäristössään. Ja vastaus on niin ilmeinen, että se jäi tutkijoilta kokonaan huomaamatta: eläimillä on kartta päänupissaan. Vasta viime vuosikymmeninä neurotutkijat ovat saaneet selville, että eläinten hermostot muodostavat karttoja elinympäristöstä. Näin on saatu vastaus siihen ongelmaan, jota itse pohdin jo lapsena: miten eläimet tietävät, minne niiden pitää mennä, ja eivätkö ne koskaan eksy? Kartan käsite on siten aivan perustavaa laatua. Kun tutkimme karttaa, emme tulkitse sitä vain käsitteiden ja päätelmien kautta, vaan vertaamme, sitä tiedostamatta piirrettyä karttaa omaan sisäiseen karttaamme.

Mutta kartat ovat myös aivan toisella tavalla kiinnostavia. Minulla on seinällä kopio maailman vesistöjä esittävästä vanhasta portugalilaisesta kartasta vuodelta 1632. Olen katsellut tätä karttaa usein, ja vähitellen aloin ihmetellä, miten tällaisen kartan tekeminen on ollut mahdollista. Maailman ympäri oli purjehdittu vain reilut sata vuotta aikaisemmin. Silti tuossa kartassa on kuvattu kaikki maapallon alueet yllättävän tarkasti, mukaan lukien Itämeri ja Fennoskandia. Mantereiden ja suurimpien saarien, järvien ja jokien muodot on esitetty yllättävän tarkasti: ne ovat täysin tunnistettavia, ja koko esitys muistuttaa nykyaikaista karttaa. 

Ilmakuvausta ja satelliitteja ei tietenkään ollut käytettävissä. Edes laivojen paikanmäärityksessä jokseenkin välttämättömiä välineitä, kronometriä ja sekstanttia ei vielä tunnettu. Hollantilainen Gerardus Mercator (1512-1594) kehtti merikartoissa edelleen käytössä olevan lieriöprojektion, ja laati yksityiskohtaisia ja mittatarkkoja kartttoja. Se  tuntuu käsittämättömältä, se on mysteeri, suoranainen ihme, yliluonnollinen saavutus.

Pakkohan tämä on kuitenkin uskoa, koska meillä on todisteet. 1500- luvun jälkipuolelta alkaen on laadittu koko maapallon kattavia ja realistisia karttoja. Miten ne on saatu aikaan? En tiedä, onko asiaa koskaan tutkittu tieteen keinoin. Joten pitää turvautua sivistyneeseen arvaukseen. Sen ainoa lähtökohta on että karttojen laatimisessa ei ole mitään yliluonnollista. Joten pohditaan: miten itse toimisin, jos olisin 1500- luvun kartografi?

Kuvittelen, että prosessin kulku on ollut seuraava. Lähtökohta oli, että tällaisia karttoja tarvittiin, niille oli huutava tarve. Merenkulkijat eivät niitä oikeastaan tarvinneet, paitsi yleiskäsityksen luomiseen. 1500-luvun merenkulku oli tarkkojen navigointivälineiden puuttuessa varsin summittaista puuhaa. Purjehdittiin pikemminkin umpimähkään, summittaisten mielikuvien ja suullisten tai kirjoitettujen kertomusten mukaan, ja aiempia kokemuksia muistellen. Karttoja ei siis tehty välittömään hyötykäyttöön. Vasta paljn myöhemmin Mercatorin karttaprojektio näytti tehokkuuternsa. Sen sijaan karttoja tarvittiin valistamaan ja tiedonjanoa tyydyttämään. Löytöretket olivat käynnissä, ja innostus oli valtava. Ihmiset ruhtinaista, teologeista ja oppineista aina kansanmiehiin asti halusivat kiihkeästi tietää, millaisessa maailmassa me elämme. Kuninkaat tarvitsivat karttoja myös voidakseen julistaa ja todistaa valtaamiensa uusien alueiden omistusoikeuden.

Kuvitellaan siis kartografista toimistoa, jonka ainoa tehtävä on laatia yhä parempia ja tarkempia maailman karttoja. Mitään keskitettyä toimistoa ei tietenkään ole ollut, vaan tarkoitus on havainnollistaa karttojen syntymistä. Lähtökohtana ovat olleet aiemmat ideat maailmasta. Vanhimmat eurooppalaiset kartat ovat perustuneet raamatun kertomuksiin ja antiikin aikaisiin ideoihin, oikeastaan ne ovat olleet suuressa määrin mielikuvituksen tuotetta. Asteittain toimiston piirtämät kartat ovat alkaneet kehittyä aina vain paremmiksi. Löytöretkistä muodostui pian merenkulkuvaltioille strateginen tavoite. Haviteltiin merentakaisten maiden rikkauksia, alussa kultaa ja hopeaa. Ja haluttiin uusia maa-alueita alistettaviksi ja hallittaviksi. Kartoitus palveli tätä päämäärää.

Kartoittajat tarvitsivat siis mahdollisimman paljon tietoa. Siksi hankittiin toisten kartanpiirtäjien karttoja ja merenkulkijoiden ja matkailijoiden kertomuksia ja piirroksia. Luonnollisesti tämä materiaali oli laadultaan hyvin vaihtelevaa, ja suuri osa suorastaan mielikuvituksen tuotetta. Karttojen laatiminen perustui tällaiseen karttuvaan tietoon, mutta kysymyksessä oli myös sosiaalinen prosessi, jossa ihmisten mielipiteet ja väitteet kehittivät karttojen laatua. Vähitellen ja vaihe kerrallaan kartat alkoivat tarkentua ja muistuttaa meidän aikamme karttoja. Mutta jo runsaat sata vuotta löytöretkien alkamisesta kartanpiirtäjien saavutukset olivat hämmästyttäviä. 
 
Karttojen kehitystä miettiessäni oivalsin, että teknologian ja tieteen kehitys on aivan vastaava prosessi. Teknologiaa kehitettiin käytännön tarpeisiin, se on taloudellinen ja sosiaalinen prosessi. Teknologiaa ei kuitenkaan ohjannut laaja-alainen ja yleine tarve, vaan paikallinen etu. Siksi sen kehitys on ollut hidasta ja ajoittain se on taantunut. Vasta liittoutuminen uuden ajan luonnontieteen ja sen metodien kanssa muutti tilanteen, kumpikin osapuoli alkoi hyötyä.

Tiede onkin vielä parempi vertauskuva kartografialle. Tiede syntyy suuresta määrästä paikallista tietoa, josta osa on epävarmaa ja osa suorastaan virheellistä. Ja kuitenkin tästä keitoksesta on syntynyt nykyaikainen tieteellinen maailmankuva. Voimme luottaa siihen hyvällä syyllä, koska olemme luottaneet myös tarkentuviin karttoihimme. Niissä on ollut virheitä ja ”valkoisia alueita”, mutta kokonaiskuva on vakuuttava. Suuri idea maailman muodosta ja rakenteesta on pysynyt ja kehittynyt vakaaseen suuntaan. 

Maailmankartta 1500-luvun lopusta.


 

maanantai 13. tammikuuta 2020

Kemiaa kaikelle kansalle

Minulle tuli tarve virkistää kemian tietojani ja taitojani. Alan tietoni olivat lukioajalta ja diplomi-insinöörin perusopintojen kemian luennoista. Olen kumminkin työurani aikana joutunut satunnaisesti tekemisiin kemian kanssa, esimerkiksi elektroniikan tuotantotekniikan ongelmia ratkoessani. Ja avaruushankkeissa jouduin suorastaan opiskelemaan muovitekniikkaa ymmärtääkseni paremmin muovien käyttöä ja sopivuutta avaruuslaitteissa.

Niinpä suunnistin kirjastoon. Vanhanaikaistako? Enpä tiedä. Internet on monessa suhteessa mainio ja jopa korvaamaton. Mutta jos haluaa hankkia kokonaisvaltaista ja samalla luotettavaa näkemystä vaikeista asioista, kirjasto on hyvin suositeltava. Tosin ei sinne suin päin kannata rynnätä. Ensin pitää tehdä tiedonhaun orientoiva vaihe. Millaista tietoa voisi olla olemassa ja miten tietoa on kulloinkin kiinnostavalla uteliaisuuden alalla haalittu ja järjestelty ja keiden toimesta. Ja siinä internet toimii oivallisesti.

Kemian peruskirjojen ohella käteeni tarttui John Emsleyn kirja Molekyyligalleriat. Se sisältää kokoelman yleistajuisia ja valistavia kirjoituksia kemian ihmemaailmasta. Siitä oli hyvä aloittaa kemian maailmaan suuntautuva tutkimusretki. Kirjan lukeminen oli monin tavoin valaisevaa.

Mutta ensin itse pääasiaan. Kemia on nykyaikaisen teollisen maailmamme tärkeimpiä osaamisresursseja. Samalla kemia on näkymätöntä, koska se rakentaa ja ylläpitää sitä keskeistä infrastruktuuria, jonka varassa elämme. Emme oikeastaan huomaa kemian läsnäoloa, emmekä edes tiedä kemiasta juuri mitään. Arkielämässä emme törmää kemian prosesseihin emmekä kemisteihin. Kemistit eivät esiinny mediassa, he eivät ole sometähtiä, eivätkä he anna neuvoja presidentille.

Suhteemme kemiaan on välillistä, mutta se on läheisempää kun ymmärrämme. Kun lämmitämme saunaa tai ajamme autoa, tosiasiassa hallitsemme ja hyödynnämme kemiallisia prosesseja. Monet aineet ja esineet ympärillämme ovat kemian soveltamisen aikaansaamia. Ravinnon tuottaminen ja ruoanlaitto ovat kemiaa. Sairaanhoito on kemiaa ja lääkkeitä valmistetaan kemiantehtaissa. Elimistömme on valtavan mutkikas kemiallisten tapahtumien näyttämö. Elollisen luonnon ymmärtäminen mahdotonta ilman kemian viitekehystä.

Tieteenfilosofian näkökulmasta kemia on mielenkiintoinen inhimillisen toiminnan ala. Tarkasti ottaen tärkein luonnonilmiöitä tutkiva tiede on fysiikka. Mutta monien aineen käyttäytymisen ja muuntumisen ilmiöiden ymmärtäminen ja hallinta fysiikan keinoin ei onnistu, se on aivan liian vaikeaa. Joskus sanotaan, että kemia redusoituu eli pelkistyy pohjimmiltaan fysiikaksi, mutta tässä on syytä olla hieman varovainen. Sillä pohjimmiltaan tiede on vain inhimillisen toiminnan ja ymmärryksen väline. Se ei kanna mukanaan eksistentiaalista totuutta - vaikka se tuntuu vihjaavan johonkin sellaiseen. Kemia on historiallisesti katsoen itsenäinen tiede, ja se on sitä myös käytännössä. On myös olemassa kemian alalaji, fysikaalinen kemia. Se toimii näiden kahden suuren tieteen rajapinnassa ja niiden yhdyssiltana.

John Emsley (s.1938) on tunnettu brittiläinen kemisti ja tieteen popularisoija. Molekyyligalleriat suomennettiin vuonna 1999. Se tarjoaa kiinnostavan mentaalin aikamatkan parin vuosikymmenen päähän, ja samalla se valottaa tuon ajan kemistin maailmankuvaa. Kirjan faktat ovat nähdäkseni edelleen pääosin paikallaan, mutta maailmamme on muuttunut aika paljon.

Molekyyligalleriat valottaa ansiokkaasti kemian keskeistä roolia kaikilla elämän alueilla. Sellaisena kirja on silmiä avaava ja arvokas. Esimerkiksi alkuaineilla on ihmisen elimistössä tärkeä rooli. Elimistömme hyvinvointi riippuu kymmenistä alkuaineista, joita saamme ympäristöstämme, lähinnä ravinnon mukana. On hyödyllistä muistuttaa, että ihminen on erottamaton osa luontoa. Emme ole vain osa biosfääriä, vaan riippuvuus on syvällisempää: olemme myös osa epäorgaanista maapalloa. Nykyisin puhutaan jopa siirtokunnista avaruudessa, Kuussa tai Marsissa. Nyt jo tiedämme, että nuo pääosin elottomat taivaankappaleet eivät tarjoa meille ravintoa. Mutta pahempaa on, että niiden tarjoamat alkuaineiden varannot ovat meille ilmeisen sopimattomat. Olemme tähtipölyä, mutta vielä vankemmin Maan lapsia.

Kirjan sävy on myös apologeettinen eli puolusteleva. Emsley haluaa puolustaa kemiaa asiattomia hyökkäyksiä ja syytöksiä vastaan. Kemia kantaakin suuren vastuun teknologian havaituista ja kuvitelluista varjopuolista. Emsley puolustaa rohkeasti kemiaa, ja samalla hän vastustaa myös hieman epämääräisesti kemiaa ja ylipäätään tiedettä kritisoivia piirejä. Minun on vaikea täsmentää Emsleyn kritiikin kohdetta. Tällainen kritiikki on kyllä paikallaan, mutta se muuttuu helposti omahyväisyydeksi ja ylimielisyydeksi. Nämä keskustelun linjat on edelleen tunnistettavissa, vakka keskustelun sisältö onkin hieman muuttunut.

Poimin kirjasta muutamia opettavia esimerkkejä. Kloori ja eräät sen yhdisteet on ollut eräänlainen peikko, ja on sitä edelleen. Onhan myrkyllinen kloori jopa taistelukaasu, ja monilla klooriyhdisteillä on ollut ikäviä vaikutuksia. Toisaalta vuonna 1897 aloitettu juomaveden klooraus lisäämällä veteen pieni määrä natriumhypokloriittia on ollut ihmiskunnan suuria edistysaskeleita. Kloorin käyttö takaa turvallisen juomaveden sadoille miljoonille ihmisille. Kloorin käyttö herätti myös vähitellen lisääntyvää huolta, pelättiin veteen muodostuvia ja mutaatioita aiheuttavia orgaanisia klooriyhdisteitä. Niinpä vuonna 1991 Perun hallitus kielsi juomaveden kloorauksen. Seurauksena oli vesijohtoveden levittämä koleraepidemia, joka surmasi ehkä 10 000 ihmistä. Nykyään kloorin haitat tunnetaan hyvin. Klooria käytetään paljon desinfiointi- ja valkaisuaineena, ja kuten tiedämme, kloriitti on jopa vapaassa käsikaupassa. Yksikään vesilaitos maailmassa ei tule toimeen ilman klooria.

Muoveihin suhtaudutaan kirjassa ymmärrettävällä innostuksella, eikä niissä nähdä mitään ongelmallista. Maailmanlaajuista roskaantumista ei vielä tunnistettu. Toisaalta muovien hyviä puolia ei osata tuoda esiin. Niiden käyttö kun on tavattoman ekotehokasta, erityisesti ne lisäävät elintarvikkeiden jakeluketjujen tehokkuutta ja pienentävät ratkaisevasti ruokahävikkiä. Ensimmäisiä tämän kaltaisia etuja tarjosi selluloosanitraatista tuotettu muovin edeltäjä, selluloidi. Ellei sitä olisi keksitty, norsut olisi tapettu sukupuuttoon norsunluun takia, jotta olisi saatu materiaalia biljardipalloihin ja pianonkoskettimiin.

Pahamaineinen alkemisti Paracelsus (1493-1541) oivalsi kemikaalien vaihtelevan myrkyllisyyden ja tuli panneeksi alulle iatrokemian eli kemikaalien lääkintäkäytön varhaisen muodon. Lääkkeiden hyödyt ja haitat ovat olleet siitä lähtien jatkuva pohdiskelun kohde. Esimerkkinä haitoista kirja ottaa esiin Wolfgang Amadeus Mozartin kohtalon. Hän oli huolestunut terveydestään, ja tuhlasi suuria rahasummia apteekkeihin. Emselyn mukaan Mozart kärsi vatsavaivoista ja lääkitsi niitä antimonilla. Itse asiassa antimoni aiheuttaa vatsakipuja, ja kuvaukset hänen kuolemastaan viittaavat antimonimyrkytykseen. Muitakin selityksiä kuolemalle on myöhemmin esitetty. Joka tapauksessa lääkemyrkytys on ollut menneinä vuosisatoina merkittävä varakkaan ihmisen kuolinsyy. Aspiriiniin Emsley suhtautuu aika huolettomasti (samoin kuin useisiin muihin kemikaaleihin). Aspiriini onkin turvallisempaa kuin sitä edeltäneet luonnosta saadut pajunkuoriuutteet. Nykyään sitä ei pidetä lainkaan harmittomana, vaikka sen myynti on edelleen sallittua.

Niin sanottu hullun lehmän tauti eli BSE on esimerkki siitä, kuinka mutkikkaassa maailmassa elämme, ja kunka kemialla on oma roolinsa tuossa mutkikkuudessa. BSE surmasi karjaa vuosina 1986-1995 erityisesti Britanniassa. Ilmeisesti tautia tarttui myös ihmisiin, joissa se aiheuttaa ns. Creutzfeldt–Jakobin taudin variantin. Tauti johtaa vääjäämättä kuolemaan. Ennen BSE-epidemiaa tauti oli äärimmäisen harvinainen. BSE sai ilmeisesti alkunsa Britannian elintarviketeollisuudesta. Se valmisti teurasjätteistä valkuaisrehua jauhamalla jätteet ja uuttamalla liuottimilla pois arvokkaan rasvan. Loppu jätteestä syötettiin väkirehuna takaisin naudoille. Ajatus tuntuu aika häiritsevältä. Moni asia maailmassamme tuntuu.

Rehuprosessin liuottimena käytettiin dikloorimetaania eli metyleenikloridia. Sitten saatiin tieto, että liuotin on hiirikokeissa osoittautunut syöpää aiheuttavaksi. Siksi prosessi muutettiin liuottimettomaksi. Valitettavasti uusi valmistusprosessi ei enää tuhonnut tautia aiheuttavaa prionimolekyyliä. Siitä ei silloin edes tiedetty mitään. Näin tauti levisi karjassa rehun välityksellä, ja lopulta sitä levisi lihatuotteiden välityksellä myös ihmisiin. Koko asian selvittäminen on ollut todellista salapoliisintyötä.

Entä miten tämä kertomus jatkuu? Rehun tuotantoprosessia muutettiin ja 160 000 nautaa teurastettiin taudin hävittämiseksi. Myöhemmin kävi ilmi, että tieto metyleenikloridin syöpävaarallisuudesta oli väärä hälytys. Metyleenikloridi on nykyään yleisesti käytetty aine. Merkintä syöpävaarasta on tosin vielä säilynyt, mutta aine on vapaassa käsikaupassa. Se lienee tuttua tavaraa monelle lukijalle, sillä se on mainio maalinpoistoaine. Ihmishenkien menetykset olivat traagisia, mutta taudista selvittiin kuitenkin säikähdyksellä. Tauti kehittyy hitaasti, mutta nyt voidaan sanoa, että siihen kuoli Britanniassa 178 ihmistä ja muualla maailmassa 21. Liikenne tappaa joka vuosi maailmassa tuhansia kertoja enemmän.

BSE- episodi ehti säikäyttää sekä suuren yleisön että viranomaiset perin pohjin. Tapauksesta selvittiin, mutta jäljelle jäi epäilys, että kemiaan perutuvassa maailmassamme saattaa vaania saman tapaisia ja pahempiakin uhkia. Jos epäilys johtaa entistä suurempaan varovaisuuteen, loppusaldo on positiivinen. Kemian tuottamista piilevistä uhkista Emsley mainitsee muovinpehmentäjinä käytetyt ftalaatit, joihin hän suhtautuu vähätellen. Ftalaattien mahdolliset vaikutukset sekä ihmisiin että eläinkuntaan kehittyvät kuitenkin hyvin hitaasti. Nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin tapaus on edelleen auki, ja sinä aikana syytelista ftalaatteja vastaan on entisestään pidentynyt. Oikeudenkäynti lienee tulossa.

Öljystä saadut polttoaineet saavat paljon tilaa tekstissä. Kirjan kirjoittamisen aikaan myrkyllistä lisäainetta, lyijytetraetyyliä oltiin juuri poistamassa bensiinistä. Emsleytä tuntuu asia jopa hieman harmittavan, ja hän esittää isommaksi pahikseksi polttoaineen sisältämää bentseeniä. Tosin sitä oltiin samaan aikaan eliminoimassa. Lyijyn ja bentseenin vaikutuksista en ole edelleenkään nähnyt lopullista arviota, ehkä siksi, että autoiluun liittyy niin paljon tunteita ja taloudellisia intressejä. On selvää, että inhimillisen kärsimyksen kokonaissaldo on aivan eri luokkaa kuin BSE- taudin tapauksessa.

Tuntuu aika uskomattomalta, että Emsley ei millään lailla näytä huomioivan ilmastonmuutosta, joka tunnettiin jo silloin erittäin hyvin – olihan hän toki ammattimies. Päin vastoin, hän iloitsee rikkipäästöjen ja ilmakehän hiilidioksidin lisääntymisen aiheuttamasta ”maapallon vihertymisestä”. Lisäksi hän laskeskelee, että fossiilisia polttoaineita voidaan huoletta polttaa, niitä riittää 50 000 vuodeksi, tosin jo paljon aiemmin ilmakehän happipitoisuus saattaa laskea nykyisestä 21 prosentista ihmiselämälle kriittiseen 17 prosenttiin. Tämä on aika outoa tekstiä. Fossiiliset polttoaineet ovat kirjan suuri sokea piste, vaikka niiden osalta kemialliset faktat ovatkin kohdallaan.

Kemian monille niin ilmeisestä tylsyydestä huolimatta molekyyligalleriat tempaa mukaansa, sillä se on kirjoitettu mielikuvituksellisesti ja vetävällä tyylillä. Paikoitellen tekijä intoutuu tosin selostamaan turhankin pitkästi melko mitättömiä asioita, mikä kuvastaa hänen suurta rakkauttaan kemiaa kohtaan. Ja se on hyvä asia, sillä rakkaus vie tiedettä eteenpäin, ja rakkaus on ihmiskunnalle sen toivon lähde. Kirjaa voi suositella luettavaksi sen virheistä huolimatta, ja ehkä myös juuri sen virheiden takia.