Koirille lässyttämisestä

Talvi on tullut, ja tänä vuonna luntakin on riittänyt. Kolatessani lunta pihalta kuulin jotain erikoista. Outoa, ikään kuin uikuttavaa ääntä. En siihen sen enempää kiinnittänyt huomiota, mutta muutaman minuutin kuluttua ilmiö toistui. Pihan takana kulkee kävelytie, ja huomasin, että siellä käveli nainen, joka lässytti koiralleen. Ilmiölle annettu nimi oli jäänyt mieleeni jostain pikku-uutisesta. Suomessa on järjestetty jo kaksi kertaa koiralle lässyttämisen suomenmestaruuskisat. Koirille lässyttäminen on ilmeisesti yleistä, ja tietoisuus siitä ilmiönä on edennyt jo käsitteen tasolle. Sehän saattaa olla psykologisesti kiinnostavaa ja jopa merkityksellistä. Ja ehkä ilmiöllä on myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. 

Ja aivan oikein. Suomenkielisellä haulla löytyy koirillelässytyskisat ja muutama laajemmin ilmiötä pohtiva lehtiartikkeli. Suuressa maailmassa asiasta tiedetään enemmän. Koirille lässytys on ollut jo pitkään – ainakin reilut 30 vuotta myös tieteellisen tutkimuksen kohteena. Artikkeleja löytyy mm lehdestä Animal cognition.

Mitä siis lässytyksestä tiedetään? Englanninkielisessä tieteellisessä tekstissä ilmiön nimi on DDS eli dog directed speech. Sen vastakohtana on ADS, adult directed speech, normaali aikuiselle ihmiselle puhuminen. Ja tietysti on myös IDS eli infant directed speech, pikkulapselle lepertely. Tieteellinen artikkeli kolmenkymmenen vuoden takaa, mahdollisesti uraauurtava paperi, luonnehtii lässytystä seuraavasti. Sille on ominaista hidas rytmi, ja puhutaan melko kovaa ja korkealla äänellä. Puhe on ilmeikästä, huolellisesti artikuloitua, tunteenomaista ja vokaaleja voimakkaasti korostava. Ilmeisesti on olemassa myös erityinen lässytyssanasto, englanniksi jotain sellaista kuin good boy, come on here, look how nice you are , tseh tseh… jne.

Entä tehoaako lässytys? Sitä testattiin erityisesti nuoriin pentuihin, jotka eivät ole vielä oppineet ihmistavoille eivätkä tunnistamaan sanoja. Ensin koirille lässytettiin lässytysäänellä, ja vertailuryhmälle käyttäen samoja lässytyssanoja mutta neutraalia puhetapaa. Lässytysääni herätti heti koirien tarkkaavuuden, mutta normaalista puhetavasta ne eivät piitanneet. Seuraavassa kokeessa koirille puhuttiin normaalia kieltä lässytysäänellä, ja vertailuryhmälle lässytettiin normaalin aikuispuheen äänenkäytöllä ja käyttäen lässytyssanastoa. Tälläkin kertaa nimenomaan lässytysääni havahdutti pennut. Lässytyksen asiasisällöllä ei siis ollut väliä. Artikkelin johtopäätös oli, että koiranomistajia rohkaistaan jatkossakin lässyttämään korille. Se lisää koirien hyvinvointia ja vahvistaa koiran ja omistajan tunnesidettä.

Tästä päästäänkin vauvoille lepertelyyn. On helppo päätellä, että lepertely ja lässytys ovat saman tapaisia ilmiöitä. Voisi jopa olettaa, että koirille lässytys on kehittynyt vauvoille lepertelystä. Koiria jopa puhutellaan ikään kuin vauvoina. Ammattikasvattajat ovat myös muistini mukaan keskustelleet lepertelystä vuosikymmeniä. Jotkut psykologit ovat paheksuneet vauvoille lepertelyä sillä perusteella, että se haittaa vauvojen kielellistä kehitystä. En tiedä, mikä on nykyinen tieteellinen konsensus, ehkä asiaa ei enää pidetä tärkeänä. Minulla on kokemusta neljästä omasta lapsesta, tuttavien lapsista, lastenlapsista ja päiväkotien lapsista. Mielestäni mikään ei näytä haittaavan lasten puhumaan oppimista, kunhan heille vain puhutaan. Sopivassa vaiheessa, kahden ikävuoden molemmin puolin, lapset ryhtyvät vääjäämättä puhumaan. He puhuvat mielellään ja aivan omalla tyylillään. Se ei ole aikuista puhetta, mutta siinä ei myöskään ole jälkeäkään lepertelystä.

Takaisin koiriin. Myös miehet lässyttävät koirille. Yleensä kuitenkin hillitymmin ja luontaisesti matalammalla äänellä. Mies suhtautuu koiriin kuitenkin eri tavalla. Koirat eivät ole miehelle vauvoja, vaan pikemmin kavereita. Siksi koiralle heitellään asiallisia ja toverillisia kommentteja ja kehotuksia.

Mutta asiassa on muutakin. Ihmise lässyttävät myös toisilleen. Ja sillä tarkoitan eräänlaista sosiaalista tutustumis- ja lepytysrituaalia. Olen joskus tarkkaillut baarissa istuvaa naisseuruetta. Kun pöytää lähestyy uusi mutta tuttu nainen, alkaa tutunomainen lässytysrituaali. Sen kuvaus muistuttaa tutkijoiden luonnehdintaa koiralle lässytyksestä: korkea ääni, tunteenomaisuus, huolellinen artikulointi ja ehkä myös erityinen lässytyssanasto. Ihmisten lässytys on symmetristä. Kun koira vastaa lässytykseen lähinnä heiluttamalla häntäänsä, naiset lässyttävät kaikki yhdessä, sosiaalisesti ja tasapuolisesti.

Ja kyllähän miehetkin lässyttävät toisilleen samanlaisessa tilanteessa ja samalla tavoin, mutta enemmän miehen tyyliin. Miehet liioittelevat miehelle ominaista äänensävyä: ääni on matalaa, jopa lähes murinaa tai örinää, ja siihen kuuluu omaa lässytyssanastoa, kuten haaa! hoi!!  no mutta!  oii voi!!.

En tiedä, ovatko psykologit tutkineet tätä ihmisten välistä lässytysseremoniaa ja lässytyssanastoa. Luulen että ovat, ja varmaan ihmisten väliselle lässytykselle on keksitty myös asialliselta kuulostava tieteellinen termi. En ole törmännyt tällaisiin tutkimuksiin. Mutta mahdollisesti palaan vielä asiaan.

Konservatiivit ruumiinavauksessa

Viime vuosille on ollut tyypillistä populististen poliittisten liikkeiden nousu ja siihen liittyvä aggressiivinen sosiaalisen median käyttö. Tarpeetonta lienee edes mainita Yhdysvaltain entistä presidenttiä, joka on toiminut sekä huonona esikuvana että hyödyntänyt erittäin suurella innolla sosiaalista mediaa omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseen – sikäli kuin hänen tavoitteistaan ylipäätään saa mitään selvää. Lienee myös tarpeetonta mainita Valko-Venäjää, Puolaa tai Unkaria. No tuli nyt kuitenkin mainittua.

On myös kiinnitetty huomiota sosiaalisen median rooliin. Aggressiivinen ja henkilöön menevien hyökkäysten tasolle menevä kirjoittelu ei nimittäin ole poliittisesti tasapuolista. Se ajaa ennen kaikkea konservatiivien ideologiaa. Mutta mitä oikein on konservatiivien ideologia? Eikö se ole perinteisesti näyttäytynyt viisaana ja harkitsevana radikaalien ajatusten vastavoimana. Uudistuksia on hyvä aina harkita tarkkaan ja pohtia myös niiden mahdollisia huonoja vaikutuksia.

Populistinen konservatismi ei kuitenkaan meidän aikanamme ole maltillista ja harkitsevaa. Asia on suorastaan päinvastoin. Populistinen konservatiivisuus ajaa hyvinkin radikaalisti ja kärsimättömästi liikkeen ideologiaa, siitä on maltillisuus kaukana. Konservatiivien ideaa voisi luonnehtia yleisesti valistuksen ja edistyksen vastustamiseksi, ja he näkevätkin vihollisikseen kaikki, jotka ovat joskus edistystä ajaneet. Jos halutaan tarkentaa ideologian sisältöä, on varsin helppoa luetella sen piirteitä. Niitä ovat nationalismi, auktoriteettiusko, xenofobia, rasismi, eriarvoisuuden hyväksyminen, naisten ja vähemmistöjen oikeuksien vastustaminen ja ylipäätään ihmisarvon suhteellistaminen ja väkivallan hyväksyminen omien arvojen puolustamiseksi.

Konservatiivit ovat pitkään askarruttaneet muun muassa psykologeja, sosiologeja ja politiikan tutkijoita. On sinänsä luonnollista, että ihmiset päätyvät kannattamaan erilaisia aatteita ja näkemyksiä. Perinteiset teoriat lähtevät siitä, että aatteet ovat keskenään samankaltaisia, ja niihin päädytään loogisen järkeilyn kautta ja jossain määrin perhetaustan ja sosiaalisen aseman vaikutuksesta. Tämä järkevien ihmisten harrastama aatteiden ja mielipiteiden rationaalisen shoppailun malli ei nimittäin tunnu pitävän paikkaansa. Shoppailijat eivät olekaan samankaltaisia rationaalisia ja järkeviä ihmisiä. He tuntuvat olevan suorastaan eri lajeja.

Joten vakavat tutkijat (jotka populismin näkökulmasta katsoen ovat tietoon ja edistykseen uskovia ihmisiä, ja siten vihollislajin edustajia) ovat jo jonkin aikaa pohtineet uutta tieteellistä kysymystä. Minkälaista lajia edustaa konservatiivi. Miten se eroaa tavallisesta ihmisestä, ja mikä tekee ihmisestä konservatiivin. Onko se jopa jonkinlainen tauti tai patologinen ihmisyyden muunnos?

Amerikkalainen varsin arvostettu Mind- aikakauslehti julkaisee psykologiaa ja aivotutkimusta sivuavia artikkeleita, uutisia ja selostuksia ymmärrettävässä muodossa. Se on suunnattu sekä aktiivisille maallikoilla että poikkitieteellisyyden hengessä eri alojen asiantuntijoille. Lehdessä on julkaistu myös poliittista käyttäytymistä sivuava juttuja. Amerikkalaiset kun ovat hieman tautikeskeisiä, ja pyrkivät diagnosoimaan kaiken. Tammi-helmikuun lehdessä käsiteltiin paljonkin konservatismia. Se saattaa olla sattumaa, mutta oireellisesti lehden fokus oli konservatiiveissa juuri samaan aikaan kun Yhdysvaltojen presidentin vaihtumiseen liittyi dramaattisia vaiheita.

Eräässä artikkelissa käsiteltiin konservatiivin aivoja. Ihmisen poliittinen kanta voidaan selvittää muutamilla sopivilla kysymyksillä - mutta paljon luotettavammin se selviää aivokuvauksella. Konservatiiveilla mantelitumake (amygdala) on yliaktiivinen, ja etuotsalohkon alue on passiivinen. Mantelitumake tuottaa tunteita, erityisesti pelkoa, ja etuotsalohko hillitsee käyttäytymistä. Aivokuvauksen löydökset saatiin liitettyä poliittiseen vakaumukseen seuraamalla pidemmän ajan koehenkilöiden nettikäyttäytymistä. No, mitäpä tähän on lisäämistä. Konservatiivilla on konservatiivin aivot. Jonkinlainen johtopäätös on, että väittelyssä on vaikea vakuuttaa toista suoraviivaisilla argumenteilla, niiden ymmärtämisen tiellä kun on myös biologisia esteitä. Hieman positiivisiakin havaintoja saatiin. Harwardin yliopiston mukaan ihmisten mielikuvat heidän poliittisista vastustajistaan ovat vähemmän negatiivisia kuin luullaan tai mitä pinnallisesta nettikeskustelusta voisi päätellä.

Toisessa haastattelujutussa pohdittiin Amerikan poliittista polarisoitumista, jota Trump on sekä kiihdyttänyt että hyödyntänyt. Todettiin että nykyinen tilanne ei ole ainutlaatuinen. Pahin tilanne oli vuonna 1861, se johti sisällissotaan, joka ei suinkaan ollut mikään sivistynyt kahakka vaan hämmästyttävän brutaali sota. Ehkä nykyistä pahempi tilanne oli myös vuoden 1968 demokraattien puoluekokouksen aikaiset mellakat ja murhat.

Saman numeron kolmas artikkeli käsitteli taikasieniä eli psilosybiiniä, jolla on saatu hyviä ja pitkävaikutteisia tuloksia käsiteltäessä vaikeaa ja sitkeästi jatkuvaa masennusta. Huumeiden käyttö terapiassa on USA:ssa tiukasti kontrolloitua, mutta tietyin edellytyksin mahdollista. Tuntuu hassulta että samalla on kuitenkin mahdollista kehittää ja käyttää lääkinnässä todella kovia huumeita, synteettisiä opiaatteja kuten oxycodon. Joku outo kaksinaismoraali tässä toimii. Eräs esimerkki huumeiden käytöstä terapiassa on käsitellä traumatisoituneita sotaveteraaneja MDMAlla eli ekstaasilla. Ja näitä potilaitahan Pentagon tuottaa.

Taikasienet osoittautuivat tehokkaiksi vaikeaan masennukseen, mutta niillä on ilkeä sivuvaikutus. Poistamalla potilaalta perusahdistuksen ja ylikehittyneen itsekontrollin ja tuottamalla samalla voimakkaan ja lähes uskonnollisen elämyksen ne tekevät samalla potilaista yllättäen poliittisia liberaaleja! Kirjoittajan mielestä tämä on potentiaalisesti kauheaa. Nimittäin, terapiaa saatettaisiin käyttää julkisessa terveydenhuollossa. On sanoinkuvaamatonta, että verorahoilla muutettaisiin potilaiden poliittista vakaumusta. Kirjoittaja tosin myöntää että tutkimusaineisto on toistaiseksi pieni. Sitä paitsi sienille on löytynyt myös poliittisesti vaaraton terapiakäyttö: saattohoito. Sienet poistavat kuolemanpelon ja saavat potilaat suhtautumaan stoalaisesti kohtaloonsa.

Myös neljäs artikkeli sivusi konservatiiveja. Amerikasta on peräisin eheyttämiseksi sanottu terapia, jolla suomessakin on koetettu eheyttää homoja. Ammattipsykologit tuomitsevat eheytyksen tehottomana ja kohdetta vahingoittavana näennäisterapiana. Nyt on löydetty uusi eheytyksen kohde: Tutkijat ”diagnosoivat” kehittyvissä lapsissa piirteen “gender identity disorder”, sukupuoli-identiteettihäiriö. Siis jos kasvava lapsi ei käyttäydy sukupuoliroolinsa mukaan, vanhempien pitää huolestua, lapsestahan voi tulla transsukupuolinen. Columbian yliopisto julkaisi vuonna 2002 jopa oppaan, jossa vanhempia opetettiin tunnistamaan vaaran merkit lapsissaan ja neuvottiin menettelyt asian korjaamiseksi. Vastuulliset psykologit tutkivat asiaa, ja totesivat terapian erittäin vahingolliseksi (mm kasvanut lapsen itsemurhariski). Monissa osavaltioissa terapia on nyt kielletty. Mutta varmaan se tulee vielä Suomeenkin.

Selvästi on syntynyt jonkinlainen uusi tiede: poliittinen neurotiede. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia.

COVID – ei mikään uutinen

Reilu vuosi sitten eräs eläinperäinen virus siirtyi ihmiseen ilmeisesti Kiinassa, Wuhanin kaupungin lähistöllä. Virus alkoi heti lisääntyä vikkelästi, koska se sai uuden isännän, jolla ei ollut sitä vastaan vastustuskykyä. Uudet isäntäeläimet ovat sosiaalisia, niillä on suuri paikallinen ja maailmanlaajuinen populaatio, ja ne matkustelevat paljon. Ei ole mikään ihme, että tartunnasta kehittyi muutamassa kuukaudessa maailmanlaajuinen pandemia.

Moni ihminen oli aika ihmeissään, kaikki eivät vieläkään halua uskoa tätä todeksi. Voiko nykyaikana tapahtua jotain tällaista? Toiset taas eivät yllättyneet lainkaan. Itse kuulun näihin jälkimmäisiin. Maailmanlaajuista epidemiaa on osattu odottaa, ja siihen on valmistauduttu. Juuri nyt tulee mieleen, että olisi saatu valmistautua vieläkin paremmin.

Jokseenkin tasan viisi vuotta sitten julkaisin tällä samalla palstalla blogikirjoituksen ”Biologiseen maailmankuvaan”. Sen aiheena oli lukemani kirja, Arno Karlen kirjoittama "Mikrobit ja ihminen". Kirja on kirjoitettu neljännesvuosisata sitten, ja jollain ihmeen vaistolla Terra Cognita oli poiminut sen käännösohjelmaansa. Neljännesvuosisata on pitkä aika, eikö kirja ole jo vanhentunut? Pääosin ei. Uutta tietoa on tullut, mutta kirja on rakennettu vankan biologisen tutkimuksen pohjalle. Tiede on aika ihmeellistä. Luonnontieteiltä edellytetään, että ne pystyvät selittämään asioita, mutta todella kehittynyt tieteenala pystyy myös ennustamaan, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua ja tapahtuu. Ja kirja ennusti myös COVID-pandemian.

Karlen kirjassa kuvataan, kuinka syrjäseuduilla voi olla hieman eristyneitä alueita, joilla elää omaperäinen eliöstö ja pienoisekosysteemi, kasveineen, eläimineen ja mikrobeineen. Karle nimitti tällaisia alueita taskuiksi. Tuollaisella taskulla voi olla takanaan satojen vuosien pituinen tai pidempikin rauhallinen hiljaiselo. Kunnes tulee joku häiriö, ja biosfäärin sisältöä sekoittuu ihmisten joukkoon. Ja mukana voikin olla kohtalokkaita mikrobeja, joihin ihmiset eivät ole sopeutuneet.

Entä miten on osattu valmistautua? Siksi, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Nykyinen virus on virallisesti tyyppiä SARS-CoV-2. Sitä muistuttava SARS-CoV -virus aiheutti epidemian vuonna 2003 Etelä-Kiinassa. Se ei kuitenkaan levinnyt laajasti. Lähi-idässä esiintyi vuonna 2012 varsin tappava MERS-CoV virus. Onneksi tämä kamelin virus ei tartu kovin helposti ihmiseen. Virustyypistä tiedettiin siis varsin paljon. Julkisuudessa on kauhisteltu, kuinka rokote on kehitetty ”hyvin nopeasti” vaikka rokotteen kehittäminen ”tavallisesti kestää vuosikymmeniä.” Tällaisessa puheessa ei ole faktat eikä historiatiedot kohdallaan. Koronavirusrokotteita on tehty eri periaatteilla, ja parhaimmillaan se voi syntyä alle viikossa. Tarvitaan kuitenkin aikaa vieviä testejä ja koerokotuskampanjoita, jotta voidaan varmistua rokotteen tehosta ja turvallisuudesta.

Ihmiskunnan kannattaa olla huolissaan. Historia tuntee kauhean esimerkin, kultaa himoitsevien espanjalaisten suorittaman Etelä-Amerikan ”valloituksen”. Muutama sata rosvoa kukisti maanosan, jossa asui ehkä 30 miljoonaa asukasta. Selitys ei ole teräaseet eikä tuliaseet, maahantunkeutujien mukana tuli useita herkästi leviäviä viruksia, jotka olivat paikalliselle väestölle tappavia.

Siteeraan Karlea.

”mikrobit eivät ole vihollinen, joka voidaan voittaa. Pikemminkin elämämme mikrobien kanssa on jatkuvaa ja ajoittain dramaattistakin rinnakkaiseloa. Uusia epidemioita, jopa aiemmin tuntemattomien mikrobien aiheuttamia, ilmenee edelleen. Samoin tutut ja jo harmittomina pidetyt taudit ilmaantuvat uudelleen. Ja usein syynä on ihmisen aiheuttama muutos. Ihmiskunta, kulttuuri ja elinympäristö ovat kokonaisuus, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen”.

Onneksi nykyinen pandemiavirus ei ole pahin mahdollinen. Keinot sitä vastaan ovat tuttuja: eristäminen, liikkumisen rajoitukset ja rokotus. Yksi hyvä opetus on toivottavasti saatu. Pitää kuunnella tiedettä ja tiedeihmisiä. Tiede ei ole filosofien postuloima sosiaalinen konstruktio eikä tarinallinen narratiivi. Tiede on totta.