sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Baker-Miller pink

Baker-Miller pink lienee useimmille outo käsite. Ja se oli sitä minullekin, kunnes törmäsin siihen romaanin sivuilla. Ryhdyin selvittämään, mistä on oikein kysymys, ja siitä avautuikin moneen suuntaan polveileva kertomus. Joten aloitetaan siitä mistä kaikki alkoi.

Tuo sanayhdistelmä tarkoittaa tietynlaista vaaleanpunaista väriä. 1960- luvun lopulla Washingtonin valtiossa toiminut psykologi Alexander Schauss teki kokeita värien vaikutuksesta ihmisen psyykeen ja fysiologiaan. Sveitsiläinen psykiatri Max Lüscher teoretisoi, että ihmisen mieltymys tiettyihin väreihin heijastaisi hänen persoonallisuutta. Schauss päätteli, että asia voisi olla myös toisin päin, eli värit vaikuttaisivat persoonallisuuteen. Jostain syystä hän päätyi esittämään, että eräs aivan tietty vaaleanpunaisen sävy vaikuttaisi rauhoittavasti. Tuo väri saatiin aikaan sekoittamalla yhteen gallonaan (vajaa 4 litraa) vakoista lateksimaalia yksi pinttti (Yhdysvalloissa vajaa puoli litraa) punaista sävytysmaalia. Värille annettiin koodi P-168. Sille on olemassa myös RGB- värijärjestelmän mukainen määritys R:255, G:145, B:175.

Vuonna 1979 Schauss sai Seattlessa sijaitsevan laivaston rangaistuslaitoksen johtajat vakuuttumaan teorioistaan. Tehtiin suuren mittakaavan koe: tiettyjen vankiosastojen seinät maalattiin juuri tällä vaaleanpunaisella värillä. Niin kuin tällaisessa tapauksessa yleensä käy, koe oli suuri menestys. Väkivaltaisuudet ja hyökkäävä käytös vähenivät merkittävästi. Väitettiin jopa, että häiriökäyttäytyminen loppui kokonaan, ja että jo 15 minuutin altistuminen vaaleanpunaisille seinille rauhoitti vangit. Ilmeinen läpimurto vankeinhoidossa oli tapahtunut. Kiitollinen Schauss antoi värilleen vankilan johtajien mukaan nimen Baker-Miller pink, ja se tunnetaan myös kesijänsä mukaan nimellä Schauss pink.

Ilmeisesti sana alkoi levitä vankila- ja poliisipiireissä, ja rangaistusosastot alkoivat saada uuden väri-ilmeen. Ja tietenkin erityisesti juoppoputkat olivat sopiva kokeilukohde, ovathan ne pieniä ja erillisiä kohteita, joihin sijoitetaan levottomia ja usein aggressiivisia asiakkaita. Siksi tuo tietty vaaleanpunainen tunnetaan kansan suussa myös nimellä Drunk tank pink. Niin, aivan oikein, juoppoputkat eivät suinkaan ole mikään suomalainen ilmiö. Näyttää siltä, että kaikkialla, missä alkoholin juominen on yleinen tapa, syntyy myös tarve rakentaa tällaisia palvelulaitoksia.

Tarinan jatko ei ole yhtä onnellinen. Seuraava laajempi vankilakokeilu tuotti hämmentävästi aivan päinvastaisen tuloksen. Näytti jopa siltä, että vaaleanpunaiset seinät saivat vangit raivoamaan. Uudet ja huolellisemmat kokeet himmensivät vaaleanpunaisten seinien menestyksen. Seinien värillä ei näytä olevan merkittävää vaikutusta ihmisten psykologiaan. Ei ainakaan sellaista vaikutusta, joka nousisi esiin erillisenä ilmiönä huolellisessa tilastollisessa analyysissä. Myös kuvaukset Schaussin toiminnasta herättävät heti epäilyksiä. Maalin resepti tuntuu täysin mielivaltaiselta. Otetaan vakiopönttö valkoista ja vakiopurkki punaista ja sekoitetaan. Ja silti juuri oikeaa sävyä kovasti korostettiin. Tieteen sosiologeille ilmiö on tuttu. Tutkija innostuu ylen määrin omasta ideastaan varsinkin silloin kun saa sille tukea alustavista kokeista. Schaussin tapauksessa teoreettinen tausta näyttää tarkoituksenmukaisesti poimitulta. Ja kun itse kokeet tehdään vailla kunnollista kontrollia ja verrokkiryhmiä, tuloksiin vaikuttavatkin aivan muut tekijät kuin ne joita oli tarkoitus tutkia. Tunnetusti jo sellainen tieto tai edes aavistus, että ollaan tekemässä jonkinlaista koetta voi vaikuttaa radikaalisti koehenkilöiden käyttäytymiseen.

Kuinka suureessa määrin huono tieteelinen käytäntö on psykologian valtavirtaa esimerkiksi tänä päivänä? Tekisi mieli varoittaa asiasta, sillä psykologiasta on tullut nykyään jonkinlainen suosikkitiede. Luemme jatkuvasti uutisia hämmästyttävistä psykologien havainnoista sekä sanomalehdistä että populaaritieteellisistä lehdistä. Itsehoito-oppaat ja bisneskirjat tulvivat teorioita ja väitteitä, jotka kriittisesti tarkastellen tuntuvat epäilyttäviltä. On hyvä muistaa, että psykologia on erittäin vaikea tiede, koska ihminen on sekä yksilönä että ryhmissä äärimmäisen monimutkainen kohde. Vahvatkin teoriat ovat usein intuitiivisia, ja niiden pysyvämpi uskottavuus voi syntyä vain huolellisista ja kontrolloiduista kokeista.

Uskomus vaaleanpunaisen värin hämmästyttävistä vaikutuksista levisi yllättävän nopeasti, se otettiin todella vakavasti. Kyseessä ei ollutkaan vain yksittäinen väärä tai huolimaton väittämä, vaan asialla on laaja tausta, jota voisi pitää juuri laajuuden takia vakuuttavana. Värien vaikutuksia fysiologiaan ja psyykeen on tutkittu pitkään – ja tutkitaan edelleen (en tiedä pitäisikö jatkaa ”ikävä kyllä”). Luulen, että jonkinlaista psykologista värioppia sisällytetään edelleenkin arkkitehtien koulutukseen. Kaukainen ja erittäin vahva vaikuttaja on saksalainen yleisnero ja ihmishengen tuotteiden viljelyn moniottelija Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832). Goethe piti itseään ennen kaikkea tiedemiehenä, ja piti tärkeimpänä teoksenaan laajaa värioppia, jossa värejä lähestytään myös kokemuksen näkökulmasta. Wikipedian pääartikkeli tosin vaikenee häveliäästi koko väriopista. Värioppi on vaikuttanut laajasti käsityksiin nimenomaan luojansa arvovallan kautta. Vaikka sen tieteellinen arvo on vähäinen, sitä ei voi nollata kokonaan: värien aistiminen on modernissa kokeellisessa ja neuropsykologiassa osoittautunut hedelmälliseksi tutkimuskohteeksi.

Psykologiassa väreihin on ehkä Goethen esimerkin mukaan pitkään liitetty erilaisia ”vaikutuksia”. Huolellisissa tutkimuksissa on saatu kuitenkin ristiriitaisia tai heikkoja tuloksia. Ammattimaisen psykologian reuna-alueilla, erilaisissa uskomusjärjestelmissä ja terapialiikkeissä värit ovat kuitenkin vahvassa roolissa. Steinerilanen antroposofia, joka on selkeä valetiede, vannoo vahvasti Goethen väriopin nimeen ja soveltaa sitä pedagogiikassa. Ilmeisesti Suomessa voi näin toimia. "Ei kai siitä haittaakaan ole".

Eräs esimerkki väriopin oudoista sovelluksista on esoteerisiin liikkeisiin lukeutuva oppi chakroista. Ne ovat kehon energiakeskuksia, ja niillä on vaikutuksia kasveja, eläimiä ja ihmisiä ympäröivään energiakenttään. Kullakin seitsemästä päächakrasta on myös oma värinsä. Sanat energia ja kenttä ovat jo sinänsä tässä kontekstissa epätieteellisessä käytössä, ja niiden vahvat väripainotukset ovat yhtä lailla pohjaa vailla. 

Ruotsalaisen kirjailijan Thomas Eriksonin teos Idiootit ympärilläni perustuu epätieteelliseen neljän värin persoonallisuusteoriaan. Ammatissa toimivat psykologit ovat laajasti tuominneet kirjan haitalliseksi hölynpölyksi. Silti johtava talouslehti ylistää tätä satusetää "huippukirjailijaksi".

Tämä kirjoitus aiheutui siitä, kun törmäsin Baker-Miller pinkkiin William Gibsonin tieteisromaanissa Agency. Eräs sen henkilöistä maalasi tällä värillä lastenhuoneen seinät, vaikka hänellä oli vain yksi vauvaikäinen lapsi. Kirjailija halusi selvästi kertoa jotain henkilönsä luonteesta, mutta koska en tuntenut koko käsitettä, kirjailijan vihje meni ohi.

 

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Älä silmä pieni katso minne vain

Jostain tarttui korvaani tuo laulu. ”Älä silmä pieni katso minne vain ….” Sitten se jatkuu: "Älä korva pieni kuule mitä vain…” ”Älä käsi pieni koske minne vain. …” Kiellot vain jatkuvat, kunnes lopulta kielletään ajatteleminenkin: ”Älä sydän pieni mieti mitä vain, sillä Isä taivainen näkee lapsen sydämen…” Laulu vielä lauletaan ärsyttävällä sävelellä, joka muistuttaa lapsien pilkallisia lällätyslauluja. Kyseessähän on pyhäkoululaulu. Muistan sen lapsuudesta, sillä jossain vaiheessa vanhempani laittoivat minut pyhäkouluun. Eivät he uskonnollisia olleet, mutta ajattelivat kai, että siitä olisi jotain kasvatuksellista hyötyä.

Laulu oli minusta karmea ja kauhistuttava. Jossain vaiheessa todella uskoin, että Isä Jumala vahtii taukoamatta tekojani ja ajatuksiani. Erityisesti ajatus kosmisesta ajatuspoliisista oli pelottava. Koetin olla ajattelematta pahoja ajatuksia, ja juuri silloin sellaisia ajatuksia vasta syntyykin. Kun koetin kuvitella millaisia ajatuksia ei missään tapauksessa saisi ajatella, niin kas, siinähän ne tulikin samalla ajateltua. Se oli aika ahdistava henkinen tila. 

Koko juttu tuo mieleen vanhan sadun mahtavasta kalifista, jonka vallalla ei ollut mitään rajoja. Viisas filosofi sanoi kalifille, että vaikka tämä on maailman mahtavin ihminen, hän ei kuitenkaan pysty mihin tahansa. Kun kalifi kysyi asiaa, mitä hän ei voida tehdä, filosofi vastasi: ”et voi mitenkään olla ajattelematta krokotiilin vasenta silmää”. ”Sehän on helppoa”, tokaisi kalifi. Mutta ei se ollut. Krokotiilin vasen silmä alkoi pyöriä kalifin ajatuksissa yhä kiivaammin. Öisinkin hän saattoi herätä siihen, että oli pohtinut krokotiilin silmää. Lopulta hän oli täysin uuvuksissa, ja hänen oli pakko myöntää että filosofi oli oikeassa.

Pelottelulaulu on olemukseltaan mustaa kasvatusta. Lasta täytyy painostaa ja uhkailla pysyttelemään jollain lailla kilttinä, ja pahinta on, ettei laulussa edes vihjata, mitä kaikkea ei saa katsoa tai kuulla. Etsin lauluun liittyvää nettikeskustelua, ja yleisesti keskustelijat pitivät sitä karmeana. Mutta selvä poikkeama olivat uskonnolliset sivustot, siellä laulun sanoma koettiin oudolla tavalla hyvänä asiana. Keskustelijat ylistivät, kuinka rauhoittavaa ja turvallista on olla tämän kosmisen poliisin herkeämättömän vakoilun kohteena.

Tämä vedenjakaja on kummallinen, en voi tajuta sitä. Ikään kuin olisi olemassa ihmislajeja, joiden järjenjuoksu ja logiikka on kokonaan toiselta planeetalta. Kiinnostavasti laulu näyttää olevan kosketuksissa vakavaan filosofiseen ongelmaan: kysymykseen vapaasta tahdosta. Voinko todella tehdä, ajatella ja katsella, mitä tahdon? Olen käsitellyt vapaan tahdon ongelmaa uudessa kirjassani, jonka aihe on neuropsykologia ja tekoäly. Entä mihin olen päätynyt? Voin tässä paljastaa, että kyseessä on näennäisongelma. Kun siihen kohdistetaan tieteen valokeila, se katoaa. Perustelut eivät tähän mahdu, joten toivon että saisin kirjani pian julkisuuteen.

Pyhäkoulu saattoi minut siis jo lapsena suuren ahdistuksen valtaan ja vakavien filosofisten kysymysten äärelle. Toinen kauhistuttava ajatus oli iankaikkinen elämä, jota pyhäkoulussa myös kaupiteltiin. Pohdin niitä lapsen tavoin, vailla filosofista koulutusta, ja lopulta ymmärsin nuo asiat jollain tavalla epäolennaiseksi. Pyhäkoulu taisi tehdä minut jo varhain ateistiksi. Kun meille sitten opetettiin seuraava laulunrenkutus, ”Musta Saara”, pidin sitä jo pelkästään kornina. Tuohon aikaan en vielä älynnyt, että  se on myös rasistinen ja kolonialistinen.  Rippikoulunkin kävin myöhemmin, ja jo täysin kyynisenä. Rippipappini, jonka nimeä en halua tässä mainita, oli minusta pelkästään säälittävä.

Näin meni laulun opetus perille.

Keskustelua nopeasti ja hitaasti

Keskustelu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Keskustelemalla haetaan yhteistä pohjaa ja ymmärrystä. Keskustelun kuluessa tuodaan esille erilaisia näkökulmia ja siihen osallistuvat saavat uutta tietoa. Tai näin asioiden pitäisi sujua.

Keskustelun merkityksen pohtiminen ei ole mikään uusi asia, pikemminkin päinvastoin. Keskustelun taito oli merkittävä osa klassista koulutusta jo antiikin ajoista alkaen. Sivistykseen katsottiin kuuluvan niin sanotut vapaat taidot. Kaiken pohjana on trivium (kolme tietä), joka sisältää kieliopin, puhetaidon ja väittelytaidon. Sitä täydensi sitten neljän erityistaidon opiskelu, kvadrivium. Siihen saattoi vanhimmissa kouluissa kuulua esimerkiksi aritmetiikka, geometria, astronomia ja musiikki. Jostain syystä, koulutusjärjestelmien laajentuessa ja avautuessa, väittelyn ja keskustelun taidot jäivät pois. Se ei ole hyvä asia. Tarvitsisimme edelleen noita taitoja, ja niitä pitäisi ilman muuta opettaa jo koulussa!

Ikivanhaa retoriikan eli väittelyn taitoa on tietenkin myös tutkittu vakavasti jo antiikin aikana. Erityisen mielenkiintoisia ovat argumentointivirheet. Väittelijän pitäisi pystyä perustelemaan väitteitään, mutta nuo perustelut eli argumentit voivat olla perin pohjin virheellisiä. Argumentointivirheitä ja huonoja tapoja keskustella on tunnistettu suuri määrä, niistä noin kymmenkunta on varsin yleisiä. Suuri osa nykyajan nettikeskustelijoista näyttää kuitenkin turvautuvan vain kahteen pahamaineiseen argumentointivirheeseen: ad hominem ja olkinukke. Ne ovat todellakin isoja virheitä, sillä niillä ei ole mitään todellista kykyä puolustaa esittäjänsä mielipiteitä. Pikemminkin ne ovat todiste käyttäjiensä sivistymättömyydestä.

Ad hominem tarkoittaa henkilökohtaisuuksiin menemistä. Sen sijaan, että kritisoitaisiin vastustajan mielipidettä, käydäänkin hänen kimppuunsa henkilökohtaisesti. Vastustajan toiminta järkevänä ja harkitsevana olentona kiistetään, ja pahimmillaan hänen koko ihmisarvonsa kiistetään. Ei ole mitään merkitystä, mitä hän väittää, koska hän on henkilönä arvoton. Olkinukke eli strawman tarkoittaa, että vastustajan väitteestä muodostetaan vääristely irvikuva, ja sitten hyökätään tuon itse luodun kuvatuksen kimppuun. Argumentti on tietysti mitätön, koska se ei kohdistu vastustajan todellisiin väitteisiin. Jos keskustelijat olisivat opiskelleet väittelytaitoa, he tunnistaisivat heti erilaiset argumentointivirheet, ja osaisivat suhtautua niihin.

Mutta takaisin perusasiaan eli keskustelun tarkoitukseen. Näen sillä ainakin kaksi tarkoitusta, ja kumpikin tarkoitus liittyy laajempaan tavoitteeseen, joka on yhteisöllinen. Keskustelujen avulla pystymme toimimaan yhdessä muiden kanssa. Vaikkapa pareina, ryhminä, kursseina, luokkina heimoina, työporukoina, yrityksinä, puolueina, kansoina. Ihmiset voivat toimia yhdessä lukemattomilla tavoilla, mutta aina yhteistyö edellyttää tietopohjaa, kuten sääntöjä, periaatteita ja arvoja. Mainitsin keskustelun kaksi tarkoitusta. Toinen on ymmärryksen luominen: tieto siitä mitä muut ryhmässä tietävät ja pitävät oikeana. Toinen tarkoitus on merkitysten löytäminen tai määrittely: mitkä asiat ovat ryhmälle tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä. Näiden ylevien asioiden rinnalla kulkee synkempi ja täysin vastakkaisiin tavoitteisiin tähtäävä sivujuoni. Keskusteluissa nimittäin myös lietsotaan vastakkainasettelua ja maalataan viholliskuvia. Yhteisen edun edistäminen tietoisesti voi muuttua politiikaksi, ja jonkinlainen traaginen luonnonlaki näyttää silloin tuottavan erilaisia ”puolueita”.

Keskustelu kasvotusten tai netin välityksellä on viimeinen vaihe siinä pitkässä prosessissa, joka tuottaa meille ihmisille tietoa ja ymmärrystä. Keskustelu edustaa toimeenpanovaihetta, missä tietoa sovelletaan käytäntöön, eli se muuttuu päätöksiksi ja toiminnaksi. (Keskustelulla on toki myös itseisarvoa, suuri osa keskusteluista käydään ilman sen syvempää tarkoitusta, kiinnostavuuden ja viihdyttävyyden takia). Sitä voisi sanoa nopeaksi tietoprosessiksi, sillä väitteet ja niihin reagointi tapahtuvat nopeimmillaan sekuntien aikaskaalassa.

Jotta ihminen voisi keskustella, hänellä pitää olla tietoa. Ihmisen pitää ensin oppia, ja oppiminen on elinikäinen ja vuosia kestävä prosessi. Oppimisessa otetaan henkilökohtaiseen käyttöön ja hallintaan väistämättä hyvin kapea ja ohut viipale ihmiskunnan tietovarantoa. Tuon tietovarannon luominen on vielä hitaampi prosessi, joka ulottuu yli sukupolvien ja kansakuntien rajojen. Tämä tietovaranto muodostuu tieteestä, sen tuottamiseen ja hyödyntämiseen liittyvistä käytännöistä, käytännön taloudesta, alkutuotannosta, teollisuudesta, sosiaalisista käytännöistä ja paljosta muusta. Siihen liittyy myös sellaisia kulttuuriksi sanottuja, elementtejä joita emme miellä tiedoksi. Toisaalta tätä tietovarantoa voisi myös sanoa kokonaisuudessaan kulttuuriksi.

Aloitimme puhumalla keskustelusta, ja päädymme kuvaamaan ihmiskunnan laajuista tietoprosessia. Oikeastaan tätä valtavaa systeemiä voitaisiin kokonaisuudessaan nimittää keskusteluksi, koska siinä on kysymys ihmisten välisestä dialogista erilaisilla aikaskaaloilla. Uutta tietoa tuotetaan eniten hitaassa vaiheessa, tosin sitä syntyy koko ajan ja myös opiskelussa ja nopeassa keskustelussa. Yksilökohtaisen oppimisen aikaskaalaa voisi sanoa ihmisen oman elämän rakentamiseksi. Nopeassa keskustelussa tietoa ja ymmärrystä siirretään sosiaalisiin puitteisiin, siksi sen mekanismeja ovat yksilötasolla vaikuttavat sosiaalisen kanssakäymisen lainalaisuudet ja tunnetason reaktiot. Ne ovat kovin erilaisia kuin hitaan tiedon tuottamisen yhteisölliset mekanismit, jotka rakentavat jaettua ymmärrystä. Tämä tuntuu jopa traagiselta, mutta se johtuu biologisista rajoituksistamme. Tämän parempaan tai enempään me ihmiset emme pysty. Parasta mitä voimme koettaa tehdä on ymmärtää tämä asiantila. 


perjantai 2. heinäkuuta 2021

Kuinka avointa ja julkista on tiede ja teknologia?

 Kansainvälisyys ja siihen liittyvä matkustaminen ovat nykyään erottamaton osa tiedettä ja teknologiaa. Ja niin on ollut pitkään. Itse tutustuin suureen maailmaan ensin tekniikan kautta, ja siirryin sitten ”aidan yli” tieteen puolelle.

Tekniikka on aina ollut kansainvälistä. Arkipäivän uskomukset ovat tosin antaneet tekniikasta individualistisen kuvan. Se nähdään nerokkaiden yksilöiden, keksijäiden oivallusten tuotoksena. Aivan näin asiat ei kuitenkaan ole. Tekniikka oli yhteisöllistä jo muinaisina aikoina. Tutkiessaan ihmiskunnan historiaa arkeologit etsivät ennen kaikkea tekniikan jättämiä jälkiä, ja olettavat ne kulttuurituotteiksi. He listaavat esimerkiksi vasarakirveskulttuurin, kampakeramiikkakulttuurin, pronssikauden ja rautakauden. Tekniikka siirtyy sukupolvien välillä ja leviää ihmisten mukana. Arkeologit jäljittävät reittejä jota tekniikka on kulkenut, jäljet ovat runsaammat ja tunnistettavammat kuin biologiset fossiilijäljet.

Tilanne ei ole muuttunut omana aikanamme. Tekniikka leviää ennen muuta teknisten esineiden eli erilaisten koneiden, työkalujen ja tuotteiden kautta. Mutta aivan yhtä olennaista on, että se leviää opittuina tietoina ja taitoina ihmisten mukana. Ruhtinaat ja kuninkaat ovat hankkineet palvelukseensa erityisalojen mestareita kuten aseseppiä tai ruudin valmistajia. Suomen historiassa maahamme muuttaneet yritteliäät tehtailijat ovat tuoneet mukanaan mestareita ja asiantuntijoita. Esimerkiksi Julinien suvun kautta syntyivät kontaktit skotlantilaiseen koneteollisuuteen. Tuo paikka edusti 1700- ja 1800- luvuilla maailman konetekniikan huippuosaamista. Näin voidaan osksi selittää, että maamme teollisuus pystyi 1800- luvulla valmistamaan höyrykoneita ja jopa vetureita. Eräs tekniikan siirtymisen tapa on myös suomalaisten asiantuntijoiden opiskelu ulkomailla. Suomen ”sähkötekniikan isä” Gottfried Strömberg oli Saksassa mm. Werner von Siemensin opissa. Koneinsinööri Werner Ryselius työskenteli veturitehtailla Saksassa ja Sveitsissä. Sitten hän käytännössä loi suomalaisen höyryveturiteollisuuden.

Tiedettä ja tekniikkaa edistivät myös yhteisöt, joista tunnetuin oli Royal Society Lontoossa. On syytä huomata, että 1800- luvulla tieteen ja teknologian välillä ei tehty mitään jyrkkää eroa.

Nykyisin yleinen käsitys teknologian kehittymisestä vilisee myyttejä teollisista salaisuuksista, teollisuusvakoilusta, salaisista patenteista ja nerokkaista keksijöistä. Joten voiko edes olla olemassa julkisia teknologiakonferensseja, joissa tutkijat ja insinöörit vaihtavat ideoita ja esittelevät luomuksiaan. Vuosien ja kymmenien konferenssien kokemusten perusteella voin sanoa: kyllä niitä on, ja ne ovat tavattoman kiinnostavia ja hyödyllisiä. Tämä voi vaatia selittämistä. On totta, että on todella olemassa ideoita, patentteja ja uusia tuotehankkeita, joista ei voi julkisesti kertoa. Ei ainakaan niiden alkuvaiheessa. Toisaalta, teknologiakonferenssi on yrityksille myös mainio tilaisuus viestiä asiantuntijoille juuri sellaisia tietoja, joita ne haluavat viestiä, kuten tietoa uusista kehityssuunnista, standardoinnin tarpeesta, tuotelinjoista ja erilaisista teollisista avauksista. Konferenssien tärkein anti on kuitenkin levittää teknologista tietoa globaalille tutkija- ja insinööriyhteisölle. Moderni teknologia on aivan liian mutkikasta ja vaikeaa jotta sitä voisi kehittää edes monikansallisten jättiyritysten resursseilla. Teknologia on edelleen ja jopa paljon aiempaa suuressa määrin ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa.

On selvää, että teknologiseen tietoon liittyy suuria teollisia ja taloudellisia arvoja ja menestymisen mahdollisuuksia. Voisi kuvitella, että se näkyisi kokousten ilmapiirissä salailuna tai kyräilynä. Sellaista näkyy kuitenkin yllättävän vähän. Aivan samoin kuin tiedekonferensseissa, monenlaiset kulttuurien rajat katoavat, pikemminkin seistään yhtenäisinä suurempien haasteiden äärellä. Jonkinlainen poikkeus syntyy, jos jollain suurella teollisella korporaatiolla tai yliopistolla on kovin suuri määrä väkeä kokouksessa, silloin ihmisillä on taipumus vetäytyä tuttujen organisaatiorajojen suojaan.

Euroopan avaruusjärjestön ESA:n avaruusluotainten kehityksessä noudatettiin aivan erityistä menettelyä, jonka tarkoitus oli saada insinöörit ja fyysikot ymmärtämään paremmin toisiaan. Niinpä ESA järjejesti hankkeeseen osallistuville monipäiväisiä ”konferensseja”. Yleensä ensin pidettiin ”science working team” eli tiedepuolen työkokous. Siinä olivat äänessä vuorollaan eri instrumenttien tutkijat, jotka olivat enimmäkseen fyysikkoja. He esittelivät laitteidensa tieteellisiä tavoitteita, niiden toimintaperiaatteita, ja erilaisia rajoituksia ja ongelmia, joita niihin liittyi. Tiedekokousta seurasi ”engineering review” eli tekninen katsaus. Siinä insinöörit esittelivät laitteidensa suunnittelun ja rakentamisen edistymistä. Ja luonnollisesti oltiin aivan erityisten ongelmien äärellä, sillä laitteiden tuli olla mahdollisimman suorituskykyisiä, ja samalla niiden paino ja tehonkulutus olivat tiukasti säännösteltyjä.

Nämä ESAn kokoukset erosivat tieteen ja tekniikan konferensseista siinä, että kaikilla osallistujilla oli voimassa yhteinen tavoite useamman vuoden ajan. Kehitettiin avaruusluotainta, ja siinä ohessa tiede- ja insinööriryhmät kehittivät sen hyötykuormaan omia tutkimuslaitteitaan. Oli tärkeää, että luotaimeen asennettujen erilaisten tiedeinstrumenttien suunnittelijat ovat selvillä, mitä eri instrumenttiryhmät tekivät. Yleensä fyysikot osallistuivat myös teknisiin katsauksiin ja vastaavasti insinöörit osallistuivat tiedekokouksiin. Näin oppimisesta tuli ainutlaatuisen syvää. Tieto kulki tutkimuslaiteryhmien sisällä, mutta myös niiden välillä.

Kertaan asioita. Tiedettä pidetään kansainvälisenä ja avoimena ilmiönä. Saattaa tuntua yllättävältä, että myös tekninen tutkimus ja kehittäminen ovat suurelta osin avoimia ja julkisia – vaikka niillä on myös salaiset nurkkansa. Erityisen kiinnostavia ja avoimia ovat suuret kansainväliset tieteellistekniset hankkeet: esimerkkejä ovat Euroopan hiukkaskiihdytinlaboratorio CERN ja fuusioenergian koereaktori ITER.

Juuri nyt ihmiskunta tarvitsisi koordinoituja ja yhteisiä suurhankkeita ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Olennainen rooli on poliittisella tahdolla ja kansanvälisillä hiilidioksidipäästöjen rajoituksilla. Käytännön tasolla tavoite edellyttää myös teknologisia ponnisteluja, joista olennaisimmat näyttävät liittyvän energian tuotantoon ja sähkön varastointiin.