Steampunk ja kyberpunk – outoa tulevaisuuden historiaa

Lajityypin eli genren käsitettä käytetään kuvaamaan ja luokitteleman kirjallisuutta. Toisaalta on olemassa myös laajempi käsite ei tyylisuunta. Niiden välillä ei kai ole selvää eroa. Meille on kerrottu, kuinka tyylisuunnat ovat vaihdelleet: on siirrytty romantiikasta realismiin, ja naturalismiin, joita seurasi kovin mutkikas modernin romaanin käsite. Genre tuntuu hankalammalta, on olemassa muinainen lajityyppien jako runouteen proosaan ja draamaan. Toisaalta genre voi määritellä paitsi kerronnan muotoa, myös niitä tyypillisiä aineksia joista teos kootaan. Esimerkiksi rakkausromaani tai kovaksikeitetty dekkari lienevät lajityyppejä. Toisaalta rakkausromaani voi edustaa romanttista tai realistista tyyliä tai se voi olla eroottinen kertomus. Joten asia on siis aika hienosyinen. Lisää tietoa aiheesta löytyy kirjallisuustieteen klassikoista – tai sitten voi olla viisaampaa, ettei suhtaudu lajityyppeihin ja tyylisuuntiin kovin puhdasoppisesti. Mutta toisaalta ja toisaalta, kyllähän nämä käsitteet ovat käteviä luokittelemaan kirjoja.

Voisimme suhtautua niihin eräänlaisena kirjatuotteen tuoteselostuksina. Muistaen, että genreleimoja lyödään kirjoihin kustantajien markkinointiosastolla sen mukaan, minkälaisia lukijoita oletetaan olevan liikkeellä. Ja kriitikot lyövät leimoja ties mistä syystä, toivottavasti kuitenkin kuluttajavalistuksen hengessä.

Romanttisessa ja realistisessa kirjallisuudessa tapaamme suuria moraalisia, yhteiskunnallisia ja psykologisia teemoja (taas uusi luokittelun väline). Ajatelkaa vaikka Hugo’ta, Dostojevskia, Kafkaa tai Tolstoita. Naturalistit taas ajattelivat, että lukija osaa löytää teemat itse. Modernissa kirjallisuudessa teemat tuntuivat ohenevan. Jäljelle jäi pikemminkin individualistisen kirjailijan eksistentiaalisen ahdistuksen prosessointia ja purkamista. Ja ihan suoraan sanoen, tällaiset kirjat ovat pirullisen tylsiä. Mutta onneksi pulmaan löytyy oiva lääke: lajityyppi. Nyt ei lukijan enää tarvitse vaivaantua kirjailijan ahdistuksen takia, eikä hänen tarvitse eläytyä suuriin teemoihin – koska hän tuntee ne jo, ja osaa useimmat suorastaan ulkoa. Voi siis heittäytyä häpeämättömästi nauttimaan tutun lajityypin imusta ja kertomuksen lumosta.

No niin, tähän päättyy Tichyn nihilistinen kirjallisuustieteen luento. Ryhdymme nyt suruttomasti heiluttelemaan lajityypin käsikassaraa. Paskarakoukkaria, sanoisi kuningas Ubu. Mitä kirjallisuus oikein on? Kun sitä mietimme, pääsemmekin paljon kauemmas historiaan, kuin mihin mielikuva kirjallisuustutkimuksesta meidät vie. Pääsemme muinaisiin myyttisiin kertomuksiin, joiden luomisen sankari ei olekaan kirjailija, vaan kansa, eli tarinoita kertovat ihmiset. Historiassa vilahtaa toki tekijöitä, he ovat ilmeisesti kirjoitustaitoisia ihmisiä, jotka ovat merkinneet tarinoita muistiin ja jopa koonneet niitä. Kuten Iliaasta ja Odysseiasta tunnettu Homeros (n. 700 eaa.) tai Kreikan muinaisten jumalien mutkikkaat sukulais- ja muut suhteet (Theogonia) muistiin merkinnyt Hesiodos (myös noin 700 eaa.). Tai hieman myöhempi profeetta Esra (n. 440 eaa.), joka merkitsi muistiin juutalaista perimätietoa ja ilmeisesti myös muokkasi sitä mieleisekseen. Nykyään pidetään selvänä, että vanhinta säilynyttä kirjallisuutta edustavat eeppiset runoelmat, joita esitettiin laulamalla. Varmaankin on ollut vielä varhaisempia yksittäisten nuotiotarinoiden kertojia tai laulajia, heistä meillä ei ole säilynyttä tietoa.

Nuo eeppisten runoelmien muistiinmerkitsijät olivat tietenkin myös itse laulajia. He olivat sitä perinnettä, missä kuultuja lauluja toistetaan, muokataan, yhdistellään ja keksitään niihin täydennyksiä. Tästä seuraakin huikea tuhansien vuosien aikahyppy muinaiseen Suomeen, missä vielä 1800- luvulla pääosin kirjoitustaidoton kansa rakensi laulaen historiaansa, ja missä satunnainen kirjoitustaitoinen muistiinmerkitsijä, Elias Lönnrot, itsekin laulajan taidot oppinut, rakensi siitä kansalliseepoksen. Kulttuuripiireihin on lujasti iskostunut uskomus yksittäisestä nerosta, runoilijasta joka palavan henkenä voimalla luo suurteoksia. Siksi Hesiodosta ja Homerosta pidetään luovina neroina. Samasta syystä on ollut mahdotonta uskoa että, oppimaton kansa on luonut Kalevalan. Ulkomainen kalevalatutkimus nimeääkin Lönnrotin Kalevalan sepittäjäksi. Mutta Lönnrot olikin sekä ovela, että todellinen tiedemies. Hän talletti huolellisesti kaikki keräämänsä runot sellaisenaan arkistoon. Joten kuka tahansa voi käydä laskemassa, että Kalevala sisältää vain 4 % Lönnrotin itsensä tekemiä säkeitä.

Tästä voitaisiinkin johtaa kirjailijan eetos, muokkaamalla Francis Baconin (1561–1626) alun perin tiedettä koskevaa lausetta: ”Älköön taide enää olko riippuvainen yksinäisen neron vapisevalla kädellä kannattelemasta luovuuden soihdusta”. Kohottakaamme siis korkealle tuo tuli ja tehtäköön siitä lippumme. Olkaamme tästedes kulttuurin luovia muistiinmerkitsijöitä! Jotta jälkeemme tulevilla olisi jotain muistettavaa.

Palataanpa aiempaan kysymykseen: mitä kirjallisuus oikein on? Tai mitä kulttuuri on? Toisto on olennainen osa kulttuuria. Asioita toistetaan, jotta ne painuisivat muistiimme. Mutta ihminen on luonnoltaan myös utelias, joten mekaaninen toisto alkaa kyllästyttää. Kiinnostavampaa onkin, että toistossa on vaihtelua, ja vähitellen siitä muotoutuu yleinen hahmo. Sanomme sitä tyyliksi tai lajityypiksi. Mutta kirjallisuudessa tai kulttuurissa on muutakin. Mistä tulee se, mitä toistamme, yhä uudelleen? Nyt on tarpeen lisätä ”pehmeään” kulttuuripohdintaan ripaus kovaa luonnontiedettä eli neuropsykologiaa. Ihminen on mutkikkaalla hermostolla varustettu eliö, joka rakentaa havaintojen avulla hermostoonsa sisäisiä kuvauksia ympäristöstään, ja soveltaa niitä tapahtumien ennakointiin ja oman käyttäytymisen ohjaamiseen sen mukaisesti. Yhdysvaltalainen filosofi Daniel Dennett käyttää tällaisesta olennosta nimitystä gregorilainen eliö (brittiläisen psykologin Richard Gregoryn mukaan). Lisäksi ihmisellä on ainutlaatuinen symbolinen kieli, jonka avulla hän voi jakaa sosiaalisesti kuvauksia ja ennusteita. Olemme kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu ja varsinkin siitä, mitä voi tapahtua. Ihminen on ennustava eliö, jonka luonteessa on syvällä kyky rakentaa kuvitelmia. Tällaiset kielen avulla rakennetut ja sosiaalisesti jaetut kertomukset voivat toki kuvata myös menneisyyttä, mutta nekin ovat samalla myös ennakointia eli valmistautumista tulevaisuuteen.

Edellä rakensin biologisen perustan fiktiolle, ja myös sen pidemmälle viedylle lajille, fantasialle. Kysymys ei ole vain ajanvietteestä, vaikka siitäkin on tietysti kysymys. Kysymys on kulttuurista, joka taas on kysymys lajin selviytymisestä ja eloonjäämisestä. Fiktioista on säilynyt hyvinkin varhaisia kirjallisia dokumentteja. On luonnosteltu kuvitelmia toisenlaisista ja paremmista yhteiskuntajärjestyksistä. Ja joskus myös huonommista, siis kartettavista. Hyvinkin tunnettu on Platonin Valtio (n. 390 eaa.). Tai Thomas Moren Utopia (1516) tai Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726). Tieteisfiktion lajityyppi on määritelty vasta luonnontieteen ja valistuksen ajalla, mutta jopa avaruusmatkojen varhaisia kuvauksia löytyy, kuten Lukianos Samasotalaisen Tosi tarina (n. 150?) ja Johannes Keplerin Somnium (1608).

Palataan nyt jo alussa mainittuun lajityypin käsitteeseen. Se siis on kertomuksen yleinen hahmo, joten sellaista voidaan luonnehtia sen toistuvien ideoiden ja rakennusosien avulla. Vaikka tieteisfiktio (science fiction, scifi) sai nimensä vasta 1800-luvulla, se on ollut olemassa eri muodoissa varsin kauan. Lajityyppien rajoja on tietysti vaikea vetää. Vanhaan scifiin näyttää liittyvän jonkinlainen kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin. Matkakertomukset ja kokemukset vieraista kulttuureista näyttävät myös ruokkivan sitä. Nykyään jaotellaan erikseen tieteiskirjallisuus ja fantasiakirjallisuus. Mutta missä on raja? Scifihän on fantasiaa. On olemassa fantasiaa, joka voisi olla totta, kuten niin sanottu kova (hard core) scifi. Tai fantasiaa, joka selvästi ei voi olla totta. Sieltäkin voi löytyä scifiä, ainakin jos katsotaan niitä rakenneosia, joista se on koottu. Vitsin mukaan siinä pitää olla sädepyssyjä, avaruusaluksia, mulkosilmäisiä avaruusolioita ja kirkuvia blondeja. Tietysti on myös fantasiaa, jota ei edes ole tarkoitettu olemaan toden kaltaista. Ja miksei sitäkin voisi koota scifin rakennuspalikoista.

Tiede on mullistanut käsityksemme maailmasta, ja on pidetty tärkeänä edistää tieteellisiä maailmankäsityksiä. Sehän on jopa eräs tärkeä motiivi kirjoittaa tieteiskirjallisuutta. Mutta muutkin asiat mullistavat maailmaa. Pelkäämme katastrofeja, ja on syntynyt katastrofikirjallisuuden ja katastrofielokuvien lajityyppi. Myös teknologia ja teollinen vallankumous mullisti maailmamme perin pohjin. Mutta missä on teollisuusfiktio? Osittain se varmaan sulautuu tieteiskirjallisuuteen. Emme tunnista sitä emmekä osaa etsiä sitä lajityypin kautta.

Ehkä teollisuusfiktio oli syntymässä vallankumouksen jälkeisessä Neuvostoliitossa. Siihen vaikutti vahvoja suuntauksia, joista olisi voinut tulla sen rakenneosia. Esimerkiksi taiteessa vaikuttanut futurismi ja konstruktivismi. Tietysti vallankumous liitti yhteen teollisia ja yhteiskunnallisia utopioita, mutta mitään genreä siitä ei kuitenkaan syntynyt. Neuvostovalta näivetti nopeasti taiteelliset kokeilut, eikä tieteelle ja teknologialle käynyt siellä sen paremmin. Teollisuusfiktio latistui propagandaikoniksi.

Mutta lajityypit syntyvät ja kehittyvät omia reittejään myöten, niitä ei voi luoda, eivätkä ne noudata poliitikkojen toiveita. 1800-luvun suuret keksinnöt ja ennen kaikkea höyryn ja sähkön sovellukset synnyttivät Yhdysvalloissa aivan oman tieteiskirjallisuuden lajin, edisonadit. Nimi juontuu tietenkin keksijä Thomas Edisonista, joka oli aikansa superjulkkis. Sen sukulaistermi on robinsonadit, joissa henkilö tai henkilöt haaksirikkoutuvat autiolla saarelle – tai jopa autiolle planeetalle. Omana aikanaan ei edisonadeista kuitenkaan puhuttu, tuo nimi keksittiin vasta vuonna 1993.

Edisonadit ajoittuvat 1800- luvun loppupuoliskolle. Niissä ihannoidaan kovin amerikkalaiseen tapaan yksilöllistä, nerokasta ja yleensä hyvin nuorta keksijää, joka askartelee työpajallaan ainutlaatuisia keksintöjä. Keksinnöt liittyvät kovin usein myös sodankäyntiin, se lienee muutamaa vuosikymmentä aiemman sisällissodan heijastusta. Sähkö ei vielä ollut tehnyt läpimurtoaan jokapäiväiseen elämään, siksi edisonadien hyödyntämänä voimanlähteenä onkin höyryvoima. Ja nyt onkin aika paljastaa, että amerikkalaiset 1800- luvun lopun edisonadit laskivat perustan sille tieteisfiktion lajille, jota nykyisin nimitetään steampunkiksi.

Edisonadien tyylisuuntaa luonnehtii sen varhainen edustaja, Edward S. Ellisin kertomus The Steam Man of the Prairies (preerian höyrymies) vuodelta 1868. Sen teini-ikäinen sankari Johnny Brainerd on rakentanut suuren höyrykäyttöisen miehen kiskomaan vankkureita ympäri preeriaa. Robert Toomb puolestaan kertoo varakkaasta 10 -vuotiaasta keksijänerosta Electric Bobista (alias Robert Morse). Hänen luomiaan sotakoneita ovat mekaaninen alligaattori, jättiläisstrutsi ja sukellusvene. Monissa tuon ajan tieteisromaaneissa seikkailivat myös todelliset keksijäsankarit, Thomas Edison ja Nikola Tesla.

Mannermaalla tieteiskirjallisuuden nousua vauhditti viktoriaanisen ajan tekninen ja teollinen loisto: kypsä höyrytekniikka ja nouseva sähkötekniikka. Punkista ei kukaan puhunut, tieteiskirjallisuus oli ytimeltään vakavaa ja valistavaa. Kyberpunk nousi esiin vasta paljon myöhemmin, jonkinlaisena reaktiona uuden tietotekniikan aavisteluille uhkakuville: totalitarismille ja teollisuudenaloiksi järjestyneelle rikollisuudelle. Kyberpunkin alkuperäisiä sankareita olivat anarkistisesti toimivat hakkerit. Alan perusteos ja genren alkusysäys oli Bruce Sterlingin toimittama kyberpunk-antologia Peililasit (1986). Kyberpunkin rakenneosia ovat siis hakkerit, tietoverkot ja kyberrikolliset. Ja superrikkaat, jotka nyhtävät käsittämättömiä omaisuuksia tästä kaikesta. Ajankohtainen teema siis, sillä tunnistamme edelleen nämä ainesosat aikamme yhteiskunnassa.

Sterlingin mukana kirjoittajana oli toinen genren keskeinen luoja, William Gibson. Yhdessä nämä kirjoittajat julkaisivat romaanin The Difference Engine (1990). Se loi vaihtoehtoisen todellisuuden, jota hallitsee höyryvoima ja höyrykoneiden pyörittämät mekaaniset tietokoneet. Ja nyt sai vihdoin nimen se Yhdysvalloissa 1800- luvun lopulla syntynyt tieteisgenre, joka versoi groteskeja savuavia mekaanisia ihmis- ja eläinrobotteja. Steampunk oli syntynyt – tai oikeammin se oli saanut lopullisen nimen.

Steampunkissa eli höyrypunkissa on monia kiinnostavia ainesosia. Sinä on anarkiaa, yhteiskuntakritiikkiä, teknologianostalgiaa ja katastrofin henkeä. Juuri nyt se nauttii jonkinlaista kulttimainetta. En kuitenkaan analysoi asiaa pidemmälle. Sen sijaan muistutan mieleen aiemmin kuvaamaani fiktiokertomusten evolutiivista taustaa ja tehtävää. Ne kertovat mitä on tapahtunut ja mitä ehkä voi tapahtua ja mitä ei saisi tapahtua. Difference enginen fiktiolla on vahva historiallinen pohja. Se nojaa höyrykoneiden voimaan, ja enne kaikkea Charles Babbagen ja Ada Lovelacen kehittelemien erotuskoneen ja analyyttisen koneen historiaan. Olen kirjoittanut aiheesta kertomuksen Joseph Jacquardin muotokuva.

Jumala koneesta, ystävä raudasta

Miksi ihmeessä joku kirjoittaa tietokirjoja? Tätä voi kysyä, sillä se ei nykyään ole mikään ammatti, jolla voi kuvitella elättävänsä itsensä. Kirjojen kysyntä on supistunut, ja tietokirjoja tarjotaan kuitenkin samaan aikaan suurelle yleisölle entistä enemmän. Keskustelu tietokirjoista on sillä tavoin vaikeaa, että jo tietokirjan käsite on aika laaja. On oppi- ja kurssikirjoja, se on itse asiassa ylivoimaisesti suurin tietokirjojen ryhmä. Niin sanotut julkkiskirjat saavat huomiota, sopiva julkkis voi olla kustantajalle ja kirjailijalle suorastaan kultakaivos. Paljon enemmän kirjoja tehdään kuitenkin henkilöistä, jotka ovat vain vähän tai ei lainkaan tunnettuja. Hyvin suuri osa tietokirjoista pyrkii parantamaan lukijan henkistä tai fyysistä hyvinvointia tai antamaan tietoa eri harrastuksista. Ja sitten on kirjoja, jotka kertovat asioista, joista vain yleisesti ottaen olisi hyvä tietää. Kirjat voitaisiin luokitella myös niiden hyödyllisyyden tai rehellisyyden mukaan, käytännössä tällaisen luokittelun kriteereistä on kuitenkin jokseenkin mahdotonta sopia.

Ihmiset toimivat hyvin erilaisten motiivien ajamina. Itse uskoisin, että suurin osa tietokirjailijoista on maailmanparantajia. He uskovat, että asioita voidaan kehittää, ja että asiat paranevat tuottamalla ihmisten käyttöön hyödyllistä tietoa. Tietokirjat ja tiede ovat laajasti ottaen samalla asialla, niillä on sama intressi tuottaa ja levittää tietoa. Tiede ei kuitenkaan keskity tiedon levittämiseen tavallisten ihmisten keskuuteen. Sen huomio on kokonaan uuden tiedon löytämisessä ja sen mahdollisimman luotettavassa todentamisessa. Tietokirjallisuus siis täydentää ihmiskunnan tietohuoltoa tekemällä tieteen saavutuksia yleisesti tunnetuiksi. Toisaalta tietokirjallisuudella on joustavampi suhde tietoon. Se ei rajoitu tieteeseen, vaan hyödyntää hyvinkin erilaisia tiedon lähteitä. Tietokirjoissa voi esittää mielipiteitä, spekulaatioita, arveluja ja tulkintoja. Voidaan myös puhua tietokirjallisuutta laajemmasta tietojournalismista, joka kattaa muitakin medioita, kuten dokumenttielokuvia ja radio-ohjelmia. Tieteen ja tietokirjallisuuden työnjako ei ole jyrkkä, eikä kohdeyleisöäkään voi määritellä tarkasti. Monet tieteentekijät kirjoittavat myös tietokirjoja, joko omasta tutkimusalueestaan tai laajemminkin. Ja toisaalta tietokirjoja lukevat suuren yleisön lisäksi myös tieteentekijät, ne tuottavat yleiskuvaa tieteen eri alueista ja edistävät poikkitieteellisyyttä.

Tarkastelen nyt viimeisintä kirjahankettani erilaisista näkökulmista. Ensimmäinen käsiteltävä asia on kirjan aihe. Kirjani käsittelee yleisesti ottaen tekoälyä. Annoin sille nimeksi Robottipuisto, ja siihen on omat syynsä, jotka kohta selviävät. Mutta onko aihe tässä riittävän hyvä motiivi? Tekoälyä on kehitetty pitkään, ja mikä kiinnostavinta, se näyttää vihdoin lähestyvän laajan hyödyntämisen vaihetta. Joten myös suuren yleisön on todellakin syytä tietää siitä enemmän. Kirjan aiheen relevanssi eli merkittävyys on mielestäni hyvä. Tekoälystä on viime vuosina kirjoitettu suomen kielellä useita kirjoja. Se on todella hyvä asia, sillä aihe on tärkeä, mielestäni se on tärkeämpi kuin edes kuvitellaan.

Miksi juuri minun pitäisi kirjoittaa tästä asiasta? Lisääkö se jotain olennaista yleiseen ymmärrykseen ja tietovarantoon? Ja sisältääkö kirjani ehkä suorastaan uutta tieteellistä tietoa? Vastaan heti myöntävästi kumpaankin kysymykseen. Joten nyt pitää vain perustella.

Suoraviivainen ja ehkä hieman teknisluonteinen perustelu kirjoittaa tietokirja lähtee omasta erikoisosaamisesta. ”Minä olen tutkinut tätä asiaa vuosikausia, ja olen kerännyt itselleni erittäin suuren tietomäärän, suoranainen velvollisuuteni on kertoa siitä myös muille”. Juuri näin! Tämä on ainutlaatuisen pätevä ja lisäksi syvästi eettinen motiivi. Ei parempaa olekaan. Viime aikoina lukemani suomalaiset tekoälyä käsittelevät kirjat näyttävät nousevan juuri tällaisesta ajatuksesta. Kirjoittajat ovat alansa huippuasiantuntijoita, ja onnistuvat, kansalliseen vakavamieliseen tapaan, kertomaan varsin täsmällisesti, mitä tekoäly on ja mihin sitä voisi käyttää, ja ehkä myös hieman sen käytön ongelmista. Ne ovat erinomaisia kirjoja, ja tietenkin sijoitan ne oman kirjani lähdeluetteloon.

Mutta ehkä heräte tietokirjan tekemiseen tarvitsee jotain enemmän. Asiantuntemuksen lisäksi, sillä se on ehdoton vaatimus tekoälyn kaltaisesta vaikeasta aiheesta kirjoittamiseen. Tietenkin tietokirjan voi kirjoittaa pelkän yleistiedon pohjalta, jos kirjoittajalla on riittävän kiinnostava ja omintakeinen näkökulma. Joskus näkökulmaa ja kovaa asiatietoa on jopa vaikea erottaa toisistaan. Rikas ja monimutkainen tieto kietoutuu monin tavoin kontekstiin eli asiayhteyteen. Ehkä tärkeä heräte kirjoittamiselle onkin konteksti. Maailmassa on jokin vika tai puute. Tietoa ei osata soveltaa, tai sen merkitystä ei ymmärretä, tai se ymmärretään väärin. Ja tämä puute voidaan korjata tarjoamalla lisää tietoa. Olemme siis taas päätyneet maailman parantamiseen. Eihän se ole huono tavoite.

Asiantuntemus minulla on mielestäni kunnossa. Olen työskennellyt vuosia tietokoneiden ja automaation parissa, ensimmäisen tietokoneohjelmani tein jo vuonna 1968. Olen myös toiminut laskentatieteen tutkijana, ja ennen kaikkea olen seurannut kiinteästi tekoälyn kehitystä ja aivotutkimusta. Mutta kuten totesin, ehkä se ei vielä riitä. Joten, mikä oli minulle ratkaiseva heräte kirjoittamiseen? Ehkä niitä oli jopa useita. Vihjeen syistä voisi antaa tämän kirjoituksen salaperäinen nimi: jumala koneesta, ystävä raudasta. Mitä ihmettä se tarkoittaa? Asia vaatii selittämistä. Kuvaan nyt eräitä tekoälyyn liittyviä ristiriitoja ja sekaannuksia, jotka ovat yllyttänet minua kirjoittamaan.

Tekoälyn yliluonnollinen kyvykkyys

Aloitan otsikon alusta. Jumala koneesta, Deus ex machina saattaa olla nykyihmisillekin tuttu sanonta. Se tulee muinaisuudesta, antiikin Kreikan näytelmistä. Sen ajan näytelmässä saattoi olla kärjistynyt ongelmatilanne, joka voi selvitä vain jumalien väliintulon kautta. Jumalat tuotiin näyttämölle jonkinlaisella nosturilla tai muulla laitteella. Nykyisin tämä sanonta tarkoittaa draamallista ratkaisua romaanissa, näytelmässä tai elokuvassa. Sellaista ratkaisua, joka on äkillinen, yllättävä ja yleensä myös hieman keinotekoinen. Tämä liittyy tekoälyn soveltamiseen useallakin tavalla, ja juuri tekoäly on se koneesta tuleva jumala. On selvää, että tekoälystä, niin kuin teknologiasta yleensä, odotetaan ratkaisuja monenlaisiin tilanteisiin. Odotukset voivat olla korkealla, ja koska käsityksemme tekoälyn kyvyistä ovat sumeita, voimme pitää niitä jopa lähes yliluonnollisina. Asia on tätäkin hankalampi, sillä käytännössä on havaittu, että ihmiset todella myös luottavat vahvasti ja ilman perusteita tekoälyn tuottamiin ratkaisuihin. Koska tekoälyllä ei ole konkreettista hahmoa, pidämme sitä jonkinlaisena henkiolentona, jolloin mielikuva tekoälyn yliluonnollisuudesta on jo lähellä. Asia toimii myös toisin päin, asiantuntijoilla on kiusaus tarjota ”jumala koneesta”- ratkaisuja sellaisiin hankaliin ongelmiin, joiden ratkaisuun he eivät osaa muotoilla konkreettista lähestymistapaa. Kuvaamaani ongelmakimppua voidaan aivan ilmeisesti selvitellä tarjoamalla tarkempaa ja ymmärrettävämmin muotoiltua tietoa.

Pahantahtoinen ihmiskunnan tuhoaja

Tekoälyn aavisteltu yliluonnollisuus ruokkii myös yleistä ja pelottavaa myyttiä. Kun tekoäly esiintyy yliluonnollisena jumalankaltaisena olentona, jumalien piirteisiin kuuluu myös arvaamattomuus ja tuhon tuottaminen. Ja juuri sellaisia tapahtumia nähtävästi pelätään. Tekoälyn uskotaan olevan vaarallinen, ja vielä pahempaa, kehityttyään riittävän pitkälle se aikoo tuhota koko ihmiskunnan. Olen ollut syvästi ymmälläni tämän myytin suhteen. Eräät maailman arvostetuimmista tiedemiehistä ja talouselämän vaikuttajista näyttävät uskovan siihen. Silti he eivät näytä tekevän asialle mitään, vaikka heillä olettaisi olevan siihen henkistä kapasiteettia. Eräs selitys voisi olla, että he ovat nielaisseet tarinan tekoälyn lähitulevaisuudessa realisoituvista yliluonnollisista kyvyistä, jolloin peli on jo menetetty. Lähimenneisyydessä pelottava ja realistinen ihmiskunnan tuhon skenario oli suurvaltojen totaalinen ydinsota. Nyt kaatuu päällemme ilmaston lämpeneminen ja ekologinen kriisi. Niitä vastaan on jo ryhdyttykin toimiin, mutta tekoälyn tuottaman uhan varalta ei tehdä mitään! Olisi toki rationaalista analysoida tämä uhka ja alkaa tuottaa tietoa sen torjumiseksi – tai osoittaa tuo uhka pelkäksi hypetykseksi.

Mekaaniset veljemme robotit

Ihmiskunnalla on erityissuhde koneisiin, ja aivan erityinen suhde älykkäisiin koneisiin. Muinaisista ajoista lähtien olemme pitäneet koneita elävinä ja liittäneet niihin myös älykkyyden mielikuvan. Tuo mielikuva on hieman pelottava mutta samalla tunnemme robotteja kohtaan vaistomaista sympatiaa. Miksi ihmeessä? Toisaalta näyttää siltä, että robottien ja tekoälyn syvällinen suhde on jäänyt solmimatta – ainakin toistaiseksi. Tekoäly ei tullut meille robottien mukana, vaan se otti varaslähdön sieluttomien tietokoneiden kautta ja kehittyi robotiikasta erilliseksi myytiksi. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen Boston Dynamics- yhtiön kehittämät ihmismäiset ja eläinmäiset robotit, niistä löytyy suuri määrä videomateriaalia. Mitä kaikkea me voisimmekaan saada yhdessä niiden kanssa aikaan! Liitin kirjaani puolifiktiivisen kertomuksen robottipuistosta. Se kuvaa, miten tällainen uudenlainen yhteistyö ihmisten ja koneiden välillä voisi alkaa. Sanon sitä puolifiktiiviseksi sillä se voisi olla totta jo nyt.

Entä jos onkin monta mahdollista tekoälyä

Älykkäillä koneilla on kauas menneisyyteen ulottuva kulttuurihistoria, mutta tekoälyllä on myös oma ja erilainen lähihistoria. Tekoälyn juuret ovat laskemisessa ja laskukoneissa. Antiikin ajoista alkaen kulttuuriperintömme yhdistää laskemisen ja logiikan ajatteluun. Tietokoneet ovat vieneet laskemisen tehokkuuden aivan uusiin ulottuvuuksiin. Meille tuttu tekoälyn idea keksittiin tietokonemaailmassa, ja se sai tietokoneiden tehokkuuden ansiosta hyvän etumatkan. Unohdettiin, että jo ennen tietokoneita oli olemassa kyberneettinen tekoäly. Ei pelkästään ideana, vaan jo olemassa olevana ja hyödyllisenä teknologiana. Samaan aikaan neuropsykologia ja biologia selvittelivät biologisen älykkyyden mekanismeja. Niiden selvittäminen alaa vähitellen laajentaa kuvaamme tiedon käsittelystä ihmisissä, eläimissä ja organismeissa. Tekoälyä voitaisiin siten luoda myös biologisten esikuvien mukaan.

Emme tiedä, mitä älykkyys on

Tekoälypuhe olettaa huolettomasti, että on olemassa sellainen asia kuin älykkyys. Pidämme sitä täysin itsestään selvänä, älystä on tullut sekä ihmisyyden tunnusmerkki, että mitta-asteikko, jota vastaan arvioimme sekä eläinten että koneiden kykyjä. Älykkyyden käsite syntyi kuitenkin psykologisesta käytännöstä eli älykkyystesteistä. Osaamme mitata älykkyyttä toistettavasti, ja se näyttää olevan persoonallisuuden piirre, mutta emme oikein tiedä, mitä se on. Nimensä älykkyys peri ikivanhasta kansanpsykologiasta, siksi sillä oli heti syvää kaikupohjaa suuressa yleisössä. Mutta sen yhdistäminen koneisiin oli historiallinen virhe. Vasta hyvin vaivalloisesti neuropsykologia on alkanut saada selville, mistä siinä on kysymys. Selkeämpi älykkyyskäsite ja syvällisempi ihmisen henkisten kykyjen tuntemus olisi suureksi hyödyksi tekoälyn tutkijoille.

Ihmiskuvamme rakentuu uudelleen

Kognitiivinen psykologia tarkastelee ihmisen mieltä tiedon käsittelyn näkökulmasta. Tekoälyn tutkimusta tehdäänkin rinnakkain ihmisaivojen tutkimuksen ja neuropsykologian kanssa. Tosin tämän kaltaista yhteyttä on aavisteltu ja spekuloitu jo 1900-luvun alussa ja ennen varsinaisen tietokoneen ilmaantumista. Uusi tutkimus muuttaa perusteellisesti käsityksiämme niin sanotusta ihmisluonnosta. Tekoälyn ihanteena ollut rationaalisen ihmisen malli menettää samalla biologisen pohjansa. Siksi ei vain ihmiskuvamme ole muutoksessa, vaan myös ihmisen ja koneen välisen yhteistyön hyödylliset muodot määritellään vähitellen uudelleen.

  -  -  -  -

Edellä olen vetänyt yhteen niitä havaintoja, jotka ovat motivoineet minua kirjoittamaan tekoälystä. En näe tekoälyä joukkona teknisluontoisia tiedonkäsittelyratkaisuja, vaikka siitäkin on kysymys. Sen sijaan näen sen laajana sosiaalisena ja kulttuurisena muutoksena. Sitä tarvitaan, ja se on tapahtumassa. Tästä syystä kirjan aihepiiri on väistämättä laaja, ja se herättää käytännöllisiä kysymyksiä siitä, kuinka se toimii tietokirjana. Sillä ei ole teknologisesti rajautuvaa kohdeyleisöä, mahdollinen lukijakunta on paljon laajempi. Mutta onko se riittävän kiinnostunut tällaisesta aiheesta? Kirjan poikkitieteellisen ja kulttuurisen luonteen takia etsin kirjalleni ensi kädessä kaupallista kustantajaa, koska siten se herättäisi yleisempää huomiota ja saisi nimenomaan laajan ja epäyhtenäisen lukijakunnan kiinnostumaan. Käsikirjoitus on jo jokseenkin valmis arvioitavaksi ja viimeistelyyn julkaisemista varten.

Kirjan nimi on Robottipuisto. Se saattaa herättää uteliaisuutta: mistähän on kysymys? Kirjaan todella sisältyy myös fiktiivinen jakso, jossa kerrotaan tällaisen puiston synnystä. Se voisi oikeastaan olla jopa mahdollista aivan lähitulevaisuudessa, suunnilleen sillä tavalla kun se on kuvattu. Kirjan nimellä on myös historiallinen ulottuvuus. 1200-luvun lopulla Artoisin kreivi Robert II rakennutti Pohjois-Ranskaan Hesdinin automaattipuiston, jossa vesivoimalla toimivat mekaaniset eläimet ja erilaiset koneet huvittivat ja pelottelivat vierailijoita.

Nikolain kellareissa

Aloittaessani opinnot Teknillisessä korkeakoulussa syksyllä 1968 opinto-ohjelmaan kuului pakollisena osana konepajaharjoittelu. Se on epäilemättä vanha perinne. Konetekniikka on aikanaan ollut teollisuudessa perustavia toimintamuotoja, suorastaan sen ydin. Ovathan juuri koneet teollisen vallankumouksen keskeinen ikoni. Mieluummin kuin se, miten ja mihin niitä käytetään. Ja jotenkin ymmärrän tätä perinnettä oikein hyvin. Tulevien insinöörien on hyvä tutustua siihen, millaisissa oloissa heidän luomuksiaan valmistetaan ja käytetään. On myös ylipäätään hyödyllistä tutustua työnteon ja tavallisten ihmisten maailmaan. Ja varmaan se oli paikallaan erityisesti vanhojen aikojen herraskaisille opiskelijoille. Konepajoja ei toki minun opiskeluaikanani enää kaikille teekkareille riittänyt, joten mikä tahansa tehdas kävi, ja hommaa sanottiin myös miljööharjoitteluksi. Niinpä minäkin työskentelin kaapelitehtaassa, panimossa ja elektroniikkatehtaassa.

En tiedä onko tilanne Suomessa jollain lailla erityisen oikeudenmukainen ja tasapuolinen, sillä teekkarin työ harjoittelijana oli aivan tavallista tehdastyötä vailla mitään etuoikeuksia tai helpotuksia. Jopa päinvastoin, väitettiin että teekkareille varattiin joissain tehtaissa inhottavimmat hommat. Joillain sellutehtailla teekkarit on pantu nuohoamaan soodakattilaa, ja itsekin pääsin Kaapelitehtaalla jynssäämään liuottimilla öljykaapelista pois asfalttilakkaa (ks. kirjoitus Öljykaapelia ja erikoismiehiä). Lieneekö ollut proletaarista kaunaa. Ehkä Saksassa oli sama perinne, eräs vanhempi kollega kertoi minulle olleensa saksalaisessa kaivoksessa harjoittelijana, ja ihmetteli vieläkin, miten selvisi sieltä hengissä.

Minä sitten olin yhden kesän Sinebrychoffin panimolla Helsingissä. Se ei kuitenkaan ollut ihan duunarihommaa, vaan olin suunnittelukonttorissa nimikkeellä ”nuorempi konstruktööri”. Se oli hommaa, jota olisi normaalisti tehnyt joku teknikko. Ja nyt pitää hieman selittää, koska teknikkoja ei enää ole. Teknikko on käynyt läpi kolmevuotisen opinto-ohjelman, vaativuudessa tutkinto on ammattikoulun ja insinöörin välissä. Rakennusalalla teknikon nimike on rakennusmestari. Yleensä teknikot työskentelivät suunnittelu- tai työnjohtotehtävissä. Teknikkojen koulutus loppui, kun ammattikorkeakoulut luotiin 1990-luvulla. Minun työtovereinani suunnittelukonttorissa olikin kaksi teknikkoa. Hyvin minä heidän kanssaan pärjäsin, asiallisia miehiä.

Töissä on tietysti aina joku arvojärjestys. Nuoremman konstruktöörin piti pitää huolta kopiokoneesta. Se oli pitkänomainen laite, jolla otettiin enintään noin metrin levyisiä kopioita. Usein kopiot olivat kuitenkin pienempiä, jopa A4 - kokoisia. Tämä valokemiallinen laite toimii seuraavasti. Alkuperäinen läpikuultava originaali, niin sanottu transparentti ja valoherkkä kopiopaperi laitetaan päällekkäin ja syötetään koneen rullien väliin. Paperit kulkevat ensin ultraviolettilampun alta. Sitten valottunut kopiopaperi sukeltaa kehitysnestettä sisältävään altaaseen. Lopuksi kaksi rullaa pusertaa ylimääräisen kehitteen pois, ja kopio laitetaan kuivumaan Ultraviolettivalotuksen ansiosta konetta ei tarvitse käyttää pimiössä, normaali valaistus riittää. Tosin kopiopaperit piti säilyttää valonpitävissä laatikoissa, ne otettiin esiin vasta juuri ennen käyttöä.

Konttorin toiminta pyöri pitkälle piirtämis- ja kopiointiprosessin ympärillä. Alkuperäispiirustukset eli transparentit piirrettiin läpikuultaville kalvoille. Piirrokset tehtiin mustalla tussilla ja putkiteräkynällä, joka kulkee nimellä Rapidograph eli ”Rapido”. Se on legendaarinen työkalu, siihen saa teriä eri paksuisia viivoja varten, 0,1 mm levyisistä aina yhteen millimetriin asti. Rapidolla piirtämisen opettelu kuului aikanaan insinöörikoulutukseen ja mainostoimistotkin käyttivät sitä. Monet graafikot ja sarjakuvapiirtäjät käyttävät Rapidoa edelleen. Piirtämistä varten jokaisella piirtäjällä, minullakin, oli piirustuskoje. Se on kalteva pöytä johon voi kiinnittää aina A0 kokoisia piirustuspapereita (noin 85x120 cm). Pöydän päällä liikutellaan vipumekanismiin kiinnitettyä kulmaviivoitinta, jonka saattoi kääntää eri kulmiin asteen välein. Piirrokset siis tehtiin tussilla transparenteille. Kopiokoneella saattoi tehdä transparenteista myös uusia transparentteja. Muutokset piirustuksiin tehtiin seuraavasti: ensin kopioitiin uusi transparentti, sitten poistettiin siitä turhat viivat terällä raaputtamalla, ja lopuksi piirrettiin tussilla muutokset. Ennen tietokonegrafiikan aikaa työ oli tosiaan joskus hieman vaivalloista. Selostin tätä piirtämishommaa aika pitkään, koska tämä on katoavaa kansanperinnettä. On hyvä tietää kaikenlaisia asioita.

Illalla työpäivän jälkeen nuoremman konstruktöörin eli minun piti laskea kopiokoneesta vanha kehitysneste pois ja pestä kone puhtaalla vedellä. Pahoin pelkään, että neste laitettiin viemäriin. Tosin onneksi se taisi olla laimeaa ammoniakkiliuosta, siis ei erityisen vaarallista. Aamulla piti tulla töihin ennen muita ja laittaa uusi kehitysneste koneeseen. Työhöni kuului aika paljon kopioiden ottamista. Suunnittelutoiminnan ytimessä oli piirustusarkisto. Se oli suuri lipasto, jonka laatikoissa pidettiin alkuperäisiä piirustuksia. Jos tehtaalla tehtiin isompia korjauksia tai muutoksia, teknikko teki siitä piirustuksen, ja minä kopioin sen ja toimitin työmiehille. Pian aloin saada myös piirustustehtäviä. Teknikot tekivät luonnoksia lyijykynällä ja minun työni oli tehdä lopullinen mittapiirros piirustuskojeella ja Rapidolla.

Työjaksoni oli kesällä 1969, ja tuo aika oli hyvin tärkeä panimoille. Keskiolut oli vapautettu uudenvuoden yönä, ja sen menekki ylitti kaikki odotukset. Panimot tekivät olutta ”putket punaisina” eli niin paljon kuin koneista suinkin irti sai, ja janoinen kansakin teki parhaansa. Siksi käynnissä oli jatkuvasti hankkeita, joilla kapasiteettia kasvatettiin. Minulle mieluinen työ oli eräs kolmosoluen etiketti. Taiteilija oli sen suunnitellut, ja minun piti piirtää luonnos siististi puhtaaksi rapidolla. Siinä oli kultaisella pohjalla tyylitelty kolmosen numero ja jotain tekstejä. Oli jännittävää tehdä ”massatuote”, tosin ikävä kyllä, tuota etikettiä ei paljoa käytetty.

Toinen työ jäi myös mieleeni, koska sain tehdä sen oman pääni mukaan. Pullottamossa otettiin käyttöön uusi pullonpesukone, ja minun piti suunnitella, miten koneelle vedetään lipeäputki. Pesulipeä tuli paria kerrosta alempaa kellarissa olevasta lipeäsäiliöstä. Minä siis hiippailin tehtaalla pari päivää mittanauhan ja luonnoslehtiön kanssa. Sitten etsin piirustusarkistosta noiden tilojen pohjapiirrokset, kopioin niistä transparentit ja piirsin niihin lipeäputken vetoreitin. Viikon päästä kävin tehtaalla katsomassa, miten lipeäputki oli asennettu. Pitihän se arvata. Työmiehet oli vetäneet putken oman päänsä mukaan eli fiksummin. Näin ihminen oppii.

Työpaikkani oli kiinnostava ja ainutlaatuinen, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt. Se oli puhdasta nostalgista teollisuushistoriaa. Nikolai Sinebrychoff oli pitänyt Viaporin venäläisessä varuskunnassa pientä panimoa ja ravintolaa. Vuonna 1819 hän sai luvan perustaa panimon Helsinkiin. Hän osti seitsemän hehtaarin alueen Hietalahden torin vierestä. Sinne hän rakennutti panimorakennuksen kellareineen sekä itselleen asuintalon. Loppu alueesta rakennettiin puistoksi, mitä se on vieläkin. Panimon tunnelmallisin osa oli vanha keittämö. Sen suurissa kuparikattiloissa porisi pahanhajuista mäskiä, ja seinien vieressä odotti suuri määrä ihanalta tuoksuvia humalasäkkejä. Tietenkin siellä kerrottiin asiaan kuuluvaa kauhutarinaa. Yövuoron aikana joku työntekijä olisi pudonnut mäskikattilaan, ja löytynyt kattilan pohjaa siivottaessa vasta viikkojen kuluttua, kun keitetty mäski oli ajat sitten käytetty olueksi ja mennyt kauppoihin (vastaavaa tarinaa kerrotaan paperitehtailla: yövuorolainen olisi pudonnut pulpperiin, ja tonneittain paperia oli hävitetty kun siinä oli veriviiruja).

Vaikuttavin osa panimosta oli maan alla. Käymiskellarit levisivät laajalle tehdasalueen alle. Suurimat kellariholvit oli nimetty joko omien tai tsaarin perheenjäsenten mukaan kuten Anna ja Maria. Joissain holveissa oli suuria kaakeloituja altaita täynnä käyvää, kuohuvaa olutta. Suurimman tilan holveissa veivät suljetut jälkikäymistankit. Se oli valtaava labyrintti, ja uutta työntekijää varoiteltiin eksymisestä. Jotkut onnettomat olivat kuulemma harhailleet siellä päiväkausia. En ihan siihen uskonut, mutta olin kuitenkin sen verran huolissani, että kun joskus jouduin holveissa käymään, etsin arkistosta kellarien pohjapiirustukset ja kopioin niistä itselleni kartan.

Alkoholipolitiikan takia olueeseen suhtaudutaan Suomessa tunteenomaisesti ja jonkin asteen huumeena, mitä se tietenkin onkin. Kuitenkin olutta valmistetaan, ja heikot ihmiset sitä työtä vain tekevät. Panimolla luontaisetuihin kuului, että tehtaan tuotteita sai työaikana juoda vapaasti, kuten virvoitusjuomia, vissyä ja pilsneriä. Sitä varten käytävillä oli jääkaappeja. En erityisesti pidä virvoitusjuomista, joskus hain greippijuomaa tai Siff-kolaa. Vahvempaa olutta oli tehtaalla käytännössä kaikkialla, mutta ei sitä tietenkään saanut juoda tai viedä kotiin. Kotiin lähtiessä piti kulkea vartiokopin ohi ja painaa se vieressä olevaa nappia. Jos laitteeseen syttyi punainen valo, piti mennä koppiin kassitarkastukseen. Oli yleisesti tunnettua, että kellareissa työskentelevät miehet kyllä maistelivat. Kilometreittäin olutputkia kierteli kellareissa, ja työmiehet osasivat kertoa, missä oli niin sanottu motti. Se oli joku tulppa tai proppu, josta jakoavaimella kiertämällä sai laskettua herkkujuomaa mukiin. Työnantaja kyllä yritti silloin tällöin poistaa suosituimpia motteja käytöstä hitsaamalla niitä kiinni. Mutta ovelat duunarit löysivät aina uusia.

Hieman minua vanhempi serkkuni oli sattumalta ollut tehtaalla duunarina. Hän kertoi, että kellareissa ei oltu oluen maistelun suhteen kovin tarkkoja. Työ kellareissa ei ollut mitenkään miellyttävää. Piti olla päivät pitkät maan alla kosteissa ja viileissä kellareissa, ja joissain paikoissa hiilidioksidi kirveli silmiä. Työ oli pikku korjauksia ja ennen kaikkea tankkien ja altaiden kuurausta. Sinne ei ollut helppoa saada työvoimaa. Serkkuni mukaan sääntö oli, että jos pääsi työvuoron jälkeen omin jaloin maan pinnalle sai tulla seuraavana aamuna takaisin. Joskus kielletyn juoman himo meni liiankin pitkälle. Kellarissa tehtiin kerran betonivalutyötä. Betonia myllytettiin pihalla, ja sitä kärrättiin vaunuilla alas kellariin. Sattui niin, että kun vaunu palasi kellarista, se olikin täynnä olutta. Siihen päättyikin sen porukan työrupeama.

Harjoittelukauteni lopulla pääsin mukaan isompaan hankkeeseen. Tehtaalle oli hankittu uusi ja tehokas pullotuskone. Se oli eräänlainen valtava karuselli, joka täytti ja korkitti muistaakseni jopa muutamia tuhansia pulloja minuutissa. Konetta varten halliin piti rakentaa kuljetuslinjasto, joka pystyi syöttämään riittävästi pulloja ja pullokoreja koneelle ja sieltä pois. Kuljetinsysteemiä suunnittelemaan oli palkattu konsultti, ja minut määrättiin toimimaan hänen apunaan. Konsultti alkoi laatia piirustuksia, ja metallimiehet ryhtyivät kokoamaan kuljettimia niiden mukaan. Siitä piti muodostua mutkitteleva ratojen systeemi, jossa oli vuorotellen hihnakuljettimia, rullakuljettimia ja rullaratoja. Minä toimin apuna tekemällä piirroksia konsultin luonnoksista ja ottamalla kopioita työmiehille. Koska teknisen piirtämisen luonne ei varmaan ole monellekaan tuttua, avaan sitä hieman. Yleensä luonnos eli skissi esittää periaateratkaisua. Siitä pitää sen jälkeen tehdä mittapiirros eri projektioissa eli eri sunnista katsottuna. Mittapiirroksessa huomioidaan eri osien todelliset mitat ja sijainnit. Siis rullat, hihnat, moottorit, rautatangot, akselit, laakerit ja muut osat piirretään oikeassa mittakaavassa ja oikeisiin paikkoihin. Mittapiirros paljastaa, onko luonnos toteuttamiskelpoinen ja mahtuuko rakenne sille varattuun tilaan. Samalla mittapiirros toimii työohjeena metallimiehille, jotka rakentavat sen esittämän kohteen. Mutta rakenteen lopullinen toimivuus selviää vain kokeilemalla.

Pian ratoja sitten alettiin kokeilla, mutta kokeilu ei sujunut kovin hyvin. Olutkorit jumittuivat, ruuhkaantuivat ja putoilivat välillä lattialle. Ratoja purettiin, korjattiin ja siirrettiin, yhä uudelleen. Konsultin työpäivät pidentyivät. Hän jäi töihin kun lähdin illalla kotiin ja oli paikalla aamulla kun tulin töihin. Joskus hän pyysi minua ylitöihin. Konsultti alkoi stressaantua, hän poltti ketjussa tupakkaa, ja huomasin, että hän alkoi haista viinalle. Se oli masentavaa, hän oli selvästi ottanut työn, johon hänen kykynsä eivät riittäneet. Hanke alkoi muuttua hänelle henkilökohtaiseksi katastrofiksi. En nähnyt miten kaikki päättyi, sillä harjoittelujaksoni päättyi ja palasin opiskelemaan.

Akateemisessa maailmassa tekniikan opiskelijoiden status ei ole kovin korkealla – tai siltä minusta opiskeluni aikaan tuntui. Väheksyntä, jos sellaista oikeasti on, johtuu luultavasti tietämättömyydestä. Toisaalta insinöörikoulutus voi joskus hyvinkin olla elämyksellistä ja elämämakuista. Jos akateemiset humanistit tietäisivät millaista se on, he voisivat olla jopa kateellisia. Minä olisin heidän asemassaan. Lääkärien koulutus on hieman saman tapaista. Se voi sisältää dramatiikkaa ruumiinavauksineen ja sairaalajaksoineen, ja aiheesta onkin kirjoitettu kiinnostavia ja nautittavia romaaneja. Joten miksi joku ei dokumentoisi ja jopa dramatisoisi myös insinöörikoulutusta?

Itse asiassa huomaan tehneeni sitä blogikirjoituksissani. Joten tässä seuraa yhteenvetoa ja mksei myös luonnos romaaniksi. Tämä kirjoitus kuvaa harjoittelua olutpanimossa. Harjoittelujaksoa kaapelitehtaassa on kuvattu kahdessakin kirjoituksessa. Tichy entropiaa vastaan, eli teekkari seikkailee  kuvaa työntekoa hanttimiehen apulaisena, ja Öljykaapelia ja erikoismiehiä kertoo nimensä mukaisesti öljykaapelin valmistamisesta. Elektroniikkatehtaassa työskentelyä kuvaa juttu Naisen logiikka – ja miehen. Myös diplomityön tekemiseen voi sisältyä jännitystä ja jopa dramatiikkaa. Siitä kertoo tarina Teräksen hehkussa.

Sinebrychoffin panimo oli rakennushistoriaa ja teollisuushistoriaa ja kulttuurihistoriaa. Hietalahden panimo kävi ahtaaksi laajenevalle yhtiölle, ja toiminta siirtyi Keravalle vuonna 1992. Sinebrychoffit olivat kulttuuria rakastavia ja edistysmielisiä teollisuusmiehiä, jotka suhtautuivat suopeasti työväkeensä. Heidän kaunis asuinrakennuksensa toimii kotimuseona ja taidemuseona, siellä vierailu on elämys. Ja vierailun jälkeen sopii vaikka levähtää Sinebrychoffin puistossa.

 

Hulluna elektroniikkaan

Uusi teknologia vaatii kehittyäkseen hyvän koulutustaustan ja tieteellistä tutkimusta, mutta ennen kaikkea se kehittyy ihmisten sosiaalisena toimintana. Esimerkit kehittyvien maiden avustushankkeista ovat olleet paljastavia. Teknologiaa ei voi tuoda, sillä se ei juurru, ei kasva eikä lisää talouden tuotosta – ellei teknologiaa ota vastaan, kehitä ja hyödynnä koulutettu ja motivoitunut kansakunta, joka on siitä kiinnostunut. Ja nyt tarkoitan kansakunnalla ihmisyhteisöä, joka toimii yhdessä ja jakaa yhteisiä kulttuurisia arvoja. Se ei aina ole sama asia kuin valtio, ne kun ovat usein poliitikkojen ja diktaattorien luomuksia, joilla on vähän elinvoimaa.

Suomi astui elektroniikan aikakauteen vähitellen 1960- luvulta alkaen, ja nyt tuo muutos tunnustetaan suureksi menestykseksi. Syntyi uudenlaista teollisuutta ja talouden tuottavuus lisääntyi. Erityisesti niin sanottu Nokian ihme auttoi vetämään kansakunnan kuiville kauheasta lamasta 1990-1995. Nokiasta kasvoi tuon vuosikymmenen loppuun mennessä maailman johtava elektroniikkayritys, joka oli jonkin aikaan myös maailman arvokkain yritys. Se olisi ollut täysin uskomatonta, jos sellaista olisi povailtu 1980-luvulla. Mutta: olihan siinä mukana muitakin. Brechtiä siteeraten: ”- Cesar löi Gallialaiset”.” - No kai hänellä edes kokki oli mukanaan?”

Tekniikkaa ei luoda eikä kehitellä matemaattisia yhtälöitä pyöritellen tai laskutikkua näpräten (laskutikku lienee tämän päivän ihmisille jo jokseenkin outo laite). Tekniikka koostuu erilaisista konkreettisista asioista, ja sen kehittämiseksi ja omaksumiseksi sellaisia täytyy hankkia. Insinöörin pitää liata kätensä, leikkiä työkaluilla, materiaaleilla, komponenteilla ja mittalaitteilla. Tekniikka virtaa vapaasti ympäri maailmaa ja eri maiden välillä, ja noita virtoja ohjailee ihmisten innostus uusiin asioihin. Ja myös nuorten ihmisten, yleensä uuden tekniikan taustalla on amatööritoimintaa. Esimerkiksi liikemiehet eivät noin vain päättäneet perustaa lentoyhtiöitä. Sen sijaan innostuneet amatöörit rakentelivat vuosikymmeniä kömpelöitä lentolaitteitaan kunnes ne vähitellen nousivat yhä korkeammalle ja alkoivat pysyä ilmassa yhä pidempään.

Elektroniikan eräs taustatekijä Suomessa oli radioamatööritoiminta. Se oli kiehtovaa, amatöörit rakentelivat vastaanottimia ja lähettimiä. Ja siihen he tarvitsivat erilaisia osia. Niitä hankittiin ulkomailta, niitä tehtiin itse, ja pian syntyi myös kauppoja, jotka hankkivat osia ulkomailta ja myivät niitä harrastajille. Ja vähitellen osa noista harrastajista alkoi valmistaa radioita ja muitakin laitteita ja myydä niitä kuluttajille. Näin se sujuu, ”korkeateknologinen innovaatio”.

Nuori, sodasta selviytynyt Yrjö Saraste oli monien muiden tapaan kiinnostunut radioista, mutta hän huomasi myös, miten vakava pula vallitsi radion osista ja tarvikkeista. Hän saikin idean: hän perustaisi tukkuliikkeen, joka hankkisi noita tavaroita suuria määriä ja myisi niitä postimyynnillä suomalaisille kauppiaille. Liikkeen nimeksi tuli Radio-Mikro (Radio Oy oli jo varattu). Aluksi liike koki vaihteleva vaiheita, ja oli välillä jopa kuilun partaalla. Näin se usein menee. Sitten toiminta vakiintui ja alkoi voimistuva kasvu. Mikrosta tuli merkittävä toimija kansallisella elektroniikkasektorilla, ja erityisen vahva oli sen vaikutus elektroniikkaharrastajille ja myöhemmin kuluttajille. Sen toiminnan ydin oli edelleen toimia elektroniikkatarvikkeiden ja myöhemmin kuluttajatuotteiden maahantuojana ja tukkukauppiaana. Siksi sen julkinen näkyvyys oli paljon sen merkitystä vähäisempi. Mikro tosin avasi myös myymälöitä kuluttajia varten, mutta niiden myynti oli vain pieni osa kokonaisuudesta.

On syytä kertoa hieman radio- ja elektroniikka-alan kaupankäynnistä 1960- luvulla. Perinteisesti radioliikkeet olivat hienosti sisustettuja myymälöitä, joissa siisteihin pukuihin pukeutuneet myyjät odottelivat asiakkaita ostamaan ylihinnoiteltuja radioita ja levysoittimia. Koko ala oli vahvasti kartellisoitunut ja hintataso oli sen mukainen. Saraste ei voinut sitä hyväksyä. Hänen periaatteensa oli hankkia suuria määriä edullisia tuotteita ympäri maailmaa. Liiketoiminnan idea ei ollut korkeat katteet vaan suuri myyntivolyymi. Se oli aikanaan uutta ja kumouksellista. Samaa ideaa noudatti Suomessa Kalle Anttila, ja myöhemmin esimerkiksi Ikea ja Biltema. Tällainen toimintatapa oli tietenkin myrkkyä kartellikauppiaille, ja Saraste sai paljon vihamiehiä. Kartellit olivat jo silloin virallisesti kiellettyjä, mutta viranomaiset eivät puuttuneet niihin. Radio-Mikron toimintaa yritettiin monin tavoin haitata ja estää, ja siitä kanneltiin. Suomea väitetään korruptiovapaaksi maaksi, mutta tämä historia kertoo jotain aivan muuta.

Radio-Mikron asiakkaille toimituissa tuoteluetteloisa tuotteita oli alusta lähtien paljon, jo vuoden 1956 luettelossa niitä oli 5000. 1970-luvulta lähtien tärkeäksi toimintatavaksi muodostuivat legendaariset ja omintakeiset kiertokirjeet jälleenmyyjille. Yrjö Saraste laati ne itse, niissä esiteltiin myynnissä olevien tuotteiden kuvia hintatietoineen. Kiertokirjeissä oli joskus lyhyitä, humoristisia ja suorasukaisia viestejä. ”Heikon näköinen tuote, hinnoitelkaa sen mukaan”. ”Jos ette tiedä mikä tämä on, älkää tilatko” tai jopa ”Emme tiedä mikä tämä on, jos tiedätte, ostakaa”. Kiertokirjeissä oli selvät ohjeet: ”Vain jälleenmyyjille, ei saa näyttää kuluttajille”. Kiertokirjeitä toimitettiin kuitenkin myös yliopistoihin, ammattiopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Näin tieto uutuuksista levisi laajasti, innokkaat opiskelijat ja amatöörit saivat ainutlaatuisen näköalan teknologiaan käytännön tasolla. Mitä kaikkea maailmassa on saatavana, ja mitä ihmeellistä sillä saattaisi saada aikaan. Radio-Mikro julkaisi kaikkiaan vajaa 500 kiertokirjettä. Kaikkia tuotteita ei mitenkään voitu esitellä kirjeissä, sillä varastossa saattoi samaan aikaan olla jopa 30 000 tuotetta.

Elektroniikkaharrastajia oli paljon, sillä kauppojen korkeat kartellihinnat motivoivat rakentamaan laitteita itse. Tällä tavoin Mikro oli luomassa sosiaalista pohjaa elektroniikkateollisuuden nousulle. Kun henkilökohtaiset tietokoneet ilmaantuivat markkinoille, Mikro alkoi mainostaa niitä ja tuoda niitä maahan. Erityisen tärkeä oli vuonna 1982 esitelty legendaarinen Commodore-64, Radio-Mikro oli sen tärkein maahantuoja.

Kiertokirjeistä käy selville, miten Mikro esitteli varhaisessa vaiheissa suomalaisille sellaisia uutuuksia kuten sähköhammasharjat, kodin palovaroittimet, radiopuhelimet (ennen kännykkäaikaa), taskulaskimet, kelloradiot ja digitaaliset rannekellot, C- kasettisoittimet, autosoittimet, korvalappusoittimet, videonauhurit, elektroniikkapelit, videopelit, harrastustietokoneet ja henkilökohtaiset tietokoneet. Elektroniikan kehityksen eturintama näkyi Mikron kiertokirjeissä ennen kun se alkoi näkyi kaupallisissa mainoksissa ja julkisuudessa. Tuoteluetteloissa esiteltiin myös uusimmat elektroniikan komponentit, paljon ennen kun ne ilmaantuivat varsinaisiin tuotteisiin. Edellä mainittiin amatööri- ja harrastuspohjan merkitys innovaatioiden nousulle. Radio-Mikro oli oman toimintansa kautta informoimassa ja varustamassa useita harrastelijasukupolvia: radioamatöörit, elektroniikkarakentelijat ja tietokonenörtit. On jokseenkin mahdotonta arvioida, mikä oli Radio-Mikron merkitys Suomen teolliselle nousulle 1900 luvun loppuvuosikymmeninä. Sitä ei ole tutkittu, enkä oikein edes tiedä, miten sitä voisi tutkia.

Yrjö Saraste oli persoonallinen yritysjohtaja, sekoitus perinteistä tyyliä ja ennakkoluulottomuutta. Hän oli valtavan työteliäs, vaativa, suorapuheinen ja usein ehdoton ja jyrkkä – mutta myös käytännöllinen. Tärkeintä oli, että työntekijä oli aloitteellinen ja hoiti hommansa, muulla ei ollut niin väliä. Sotilaskielellä sanottuna Saraste johti edestä ja esimerkillä. Siitä kertoo seuraava tapaus. Varastolle tuli paljon lähetyksiä, ja oli tärkeää että käytetyt pahvilaatikot litistettiin, jotta ne veisivät vähemmän tilaa. Työntekijöiltä se saattoi usein jäädä tekemättä. Kerran toimistolle tuli yllättäen joukko japanilaisten tehtaiden edustajia. He halusivat tavata henkilökohtaisesti tärkeän liikekumppaninsa, ja kysyivät kohteliaasti: ”Onkohan johtaja Saraste tavattavissa”? ”Kyllä vain, hän on tuolla roskalavalla litistämässä pahvilaatikoita”. On mahdotonta kuvitella, mitä jyrkkään sosiaaliseen hierarkiaan tottuneet japanilaiset mahtoivat ajatella.

Radio-Mikro kaatui pankkikriisiin ja sitä seuranneeseen suureen lamaan. Syynä ei ollut liiketoiminnan huono menestys. Päin vastoin, laman aikana ja oikeastaan sen seurauksena edullisten tavaroiden kauppa kävi erittäin hyvin. Mutta pankit iskivät silmänä Mikron hallussa olleeseen kiinteistöön ja varastoon täynnä arvokasta tavaraa. Ne piti ryöstää tilkitsemään pankkien vuotavia taseita – turhaan, niin kuin nyt tiedetään, nurin pankit menivät kuitenkin.

Maija Saraste, Yrjö Sarasteen tytär, on kirjoittanut erinomaisen kirjan Radio-Mikrosta. Siinä kerrotaan yrityksen historian monet vaiheet, ja kuvataan Yrjö Sarasteen omalaatuista johtamistyyliä ja monia yrityksessä toimita henkilöitä. Kirja tarjoaa näköalan vuosikymmenen takaisen Suomeen, ja se kuvaa myös kaupankäynnin ja teknologisen maiseman muuttumista ja uudistumista. Se kertoo siitä, kuinka elektroniikka mullisti Suomen ja rakensi pohjaa myöhemmälle menestykselle. 

Kirjan rikas kuvitus perustuu vanhoihin valokuviin sekä Mikron kiertokirjeisiin ja markkinointimateriaaliin. Kauniin ulkoasun on suunnitellut graafikko Henna Raitala.

 

 

Zauberflöte

Huiluun liittyy paljo mytologiaa ja uskomuksia. Huilun ääni viettelee ja lumoaa, huilussa on enemmän taikuutta kuin missään muussa soittimessa. Toki muutkin soittimet ovat mystisiä ja taianomaisia. Omassa mytologiassamme Väinämöisen kannel loihtii ja lumoaa. Kielisoittimista myös harpun kaltaisilla soittimilla on lumovoimaa. Jos mennään kauemmas historiaan tai eristyneille alueille, uskonnollisissa menoissa ja rituaaleissa käytettävien soitinten luettelo kasvaa. Huilujen ja kielisoitinten lisäksi tapaamme erilaisia lyömäsoittimia kuten rumpuja ja symbaaleja. Raamatustakin voi lukea tällaisista soittimista. Erikoisia puhallinsoittimia ovat kotilonkuoresta tehdyt kovaääniset torvet, joilla on ollut tärkeä osuus juhlamenoissa Välimeren alueella.

Tiibetissä tapaamme suuria, 4 – 6 metrin pituisia torvia, niillä on siellä uskonnollinen rooli. Kiinnostavasti samanlaisia ja yhtä pitkiä torvia tavataan Sveitsissä. Alppitorvi on siellä suorastaan kansallinen symboli. Hieman lyhyempi, tyypillisesti puolitoistametrinen suora torvi on Australian aborigianaalien didgeridoo. Se valmistetaan puusta, kuten myös alppitorvet ja Tiibetin torvet. Tosin jostain syystä länsimaisessa soitinten teoriassa ne luetaan vaskipuhaltimiin. Tiibetin torvien ja alppitorvien ääni on kovaa tuuttausta. Sen sijaan didgeridoon ääni on kummallista surisevaa pörinää. Sen soitto on valtavan kiehtovaa se tuntuu kumpuavan suoraan ihmiskunnan esihistoriasta. Se lumoaa aivan toisella tavalla kuin huilun ääni. Olen joskus opetellut soittamaan didgeridoota ja huomannut että se on ällistyttävän vaikeaa. Oikeastaan siinä pitäisi osata kiertohengitys, tuo puhallinsoittajien mystinen salataito. Sen ääni ei ole mitenkään voimakas, siksi se ei ole merkinantoväline vaan pikemminkin rituaalisoitin. Didgeridoolla ei soiteta sävelmiä, vaikka sen äänellä on jonkinlainen peruskorkeus.  Soittajat eivät myöskään käytä nuotteja.

Didgeridoota on arveltu maailman vanhimmaksi soittimeksi. En ole kuitenkaan tästä ollenkaan varma. Paleontologit ovat löytäneet ontoista luista tehtyjä ja hyvin vanhoja huiluja ja pillejä. Maailman vanhimmaksi soittimeksi on myös nimetty suhistuspuu. Se on sukkulan muotoinen litteä puinen tai luinen levy, jonka päässä on naru. Kun sitä heilutellaan narussa kovaa vauhtia, levy pyörii akselinsa ympäri ja siitä lähtee suriseva ääni.

Torvet ovat olleet tärkeitä viestimiä ja merkinantovälineitä. Erityisesti vaikeakulkuisessa vuoristossa äänellä viestiminen on varmaan havaittu tarpeelliseksi. Vuoristossa Tiibetintorven ja alppitorven ääni voi kantaa yli kymmenen kilometrin päähän. Metsästyskäyttöön kehitettiin pienempiä signaalitorvia. Sodankäynnissä hyödynnettiin erityisen kovaäänisiä ja helposti kuljetettavia torvia. Torvien sotilaskäyttö jatkui muinaisista ajoista aina 1800-luvulle. Trumpetin kaltainen soitin tunnettiin jo antiikin aikana, trumpetit ja pasuunat ovat sotilassoittimien meluisaa ydintä. Ennen kaikkea torvilla annettiin joukoille erilaisia ryhmittymis- ja valmiuskomentoja sekä hyökkäys- ja perääntymiskäskyjä. Ja ehkä soitolla myös nostatettiin joukkojen mielialaa ja jopa peloteltiin vihollista. 

Säkkipilli tunnetaan laajasti ympäri Eurooppaa, ja siitä tuli Skotlannissa myös sotilassoitin. Skottien soittimelle on ominaista melodiapillin rinnalla soiva jatkuva moniääninen urkumainen bordunaääni, ja soitin on erittäin äänekäs. Se ei ole näkyvistä pilleistä huolimatta huilusoitin, vaan ääni lähtee ruokolehdistä. Säkkipillien sotilaskäyttö oli tietenkin saman kaltaista kun signaalitorvien, mutta ilmeisesti säkkipillijoukkueen tuottaman hirveän äänen arveltiin myös kauhistuttavan vihollista.

Uudenlaisia puhallinsoittimia tuli arabien invaasion myötä mukana Eurooppaan, ja ulkoilmaan soveltuvat äänekkäät soittimet löysivät tiensä sotilassoittokuntiin. Turkkilaisten ottomaanien sotilasluokka, janitsaarit, oli tunnettu sotilasmusiikin harrastuksesta. Suomessa autonomian ajalla sotilassoittokuntia sanottiin usein janitsaariorkestereiksi. Koska Turkki oli Venäjän vihollinen, näitä soittokuntia myös karsastettiin poliittisista syistä. Samaan aikaan Pelastusarmeija ja työväenliike alkoivat marssia torvisoiton tahdissa.

Nyt olen jo eksynyt aika kauas aiheestani, ja on aika palata huilun lumovoimaan. Musiikki ei tietenkään ole pelkkää melua, vaan sillä on voimakas vaikutus ihmisten tunteisiin. Musiikki manipuloi, viettelee ja lumoaa, siksi kirjailija Leo Tolstoi suhtautui musiikkiin vakaumuksellisen vihamielisesti. Mainitsin meille tutun Väinämöisen soiton. Vanhoissa saduissa ja legendoissa kerrotaan musiikilla lumoamisesta ympäri maailmaa. Uskonnotkin tuntevat musiikin taian, siksi ne ovat ottaneet musiikin työvälineekseen. Kirkkomusiikki on länsimaissa tuttu ja valtava aarreaitta. Samalla kirkko on usein karsastanut riippumatonta musisointia noituutena, Suomessa pyrittiin tuhoamaan saamelaisten rummut.

Kanteleen ääni kuulostaa korvissamme yksinkertaiselta ja jopa hieman valjulta. Silti kannelta, samoin kuin harppua ja psalttaria on pidetty ikään kuin pyhitettynä. Ne vievät ihmisen mielen arjen tuolle puolelle: johonkin mysteeriseen, henkiseen ja yliluonnolliseen. Näiden kielisoitinten rinnalla huilu on kuitenkin täysin omaa luokkansa. Huilun sointuvan syvä ja väräjävä ääni menee suoraan hermoon: sieluun ja tunteisiin. Se viettelee, lumoaa ja taikoo. Huilun soitto on kuin hengitystä, siksi huilunsoitolla on vahva yhteys ihmisen henkeen. Näemme tämän etymologiasta. Henki on samaa juurta kuin elämä, ja toisaalta henki viittaa syviin tunteisiin ja ajatuksiin, henkevyyteen tai hengellisyyteen. Huilisti työskentelee huulillaan, ja huulilla me myös suutelemme rakastettuamme. Siksi huilu on myös soittimista eroottisin. Viululla voi toki soittaa serenadeja, mutta serenadi on myös laajemmalle yleisölle suunnattu esittely rakkauden kohteen ihanuudesta. Serenadi ei sovi yhtä hyvin huilulle, sillä huilu on liian intiimi, yksityinen, kahdenkeskeinen. Huilun lämpö ja pehmeys liittää sen naisiin, sitä pidetään jopa hieman yllättäen naiselle sopivana soittimena. Tällainen jako on kuitenkin outo ja tarpeeton, tarkemmin pohtien huilun lumovoima on niin vahva ja omaehtoinen, ettei se tarvitse tuekseen sukupuolen leimaa.

Tunnetuin huilulla lumoaja lienee Pan, tuo pukinsorkkainen, karvainen ja kyltymättömän eroottinen hahmo, metsän, karjan ja hedelmällisyyden jumala. Mytologiassa Pan on panhuilun keksijä. Se on yksi huilun kolmesta perusmuodosta, siinä ei ole ääniaukkoja vaan rinnakkain kiinnitettyjä putkia, joiden päähän soittaja puhaltaa. Huilullaan Pan viettelee ihmisiä lähinnä oheisvahinkona, valtapiiriään suojellakseen ja tehdäkseen kiusaa. Panin huilu lumoaa, ja samalla hänen olemuksensa pelottaa. Tästä vaikutuksesta on tullut eurooppalaisiin kieliin sana ”paniikki”. Panin ulkoista hahmoa on käytetty eräänä paholaisen mallina pukinsorkkineen ja sarvineen. Paholaiselle ei ole kuitenkaan uskallettu antaa niin tehokasta viettelyvälinettä kuin huilua. Tiedämme, että Saatana ei musisoi. Hevimusiikin myötä tästä periaatteesta on nykyään luovuttu. Jostain syystä Saatana saa soittaa sähkökitaraa.

Mozartin ooppera Taikahuilu eli saksaksi Zauberflöte hyödyntää huilunsoiton vahvaa ja salaperäistä mielikuvaa ja yhdistää sen esoteerisuuteen ja salatieteisiin. Ooppera on saanut vaikutteita vapaamuurareiden mysteereistä, Mozart oli itsekin vapaamuurari. Oopperassa nähdään ja kuullaan useitakin huiluja. Prinssi Tamino soittaa lumottua huilua, jonka hän saa kolmelta yliluonnolliselta naiselta, toisissa esityksissä se on panhuilu. Linnunpyydystäjä Papagenolla on panhuilu, ja hän saa yliluonnollisilta naisilta maagisen kellopelin. Kaikille soittimille löytyykin hyödyllistä käyttöä. Oopperan juoni on ainutlaatuisen sekava. Sarastro on aluksi paha velho mutta loputa viisauden temppelin ylipappi. Yön kuningatar on ensin sorrettu nainen ja sitten hän onkin ilkeä noita. Prinssi Tamino koetta pelastaa Yön kuningattaren tyttären prinsessa Paminan Sarastron vallasta, mutta oikeasti asia onkin toisin. Mukana häärää myös ilkeä mauri Monostatos, joka on Sarastron palveluksessa. Asiaan sekaantuu vielä kolme yliluonnollista poikaa. Heidän avullaan Tamino ja Pamina läpäisevät veden ja tulen kokeen, ja heidät vihitään viisauden temppelin mysteereihin. ”Tavallinen” ihminen Papageno saa lopulta myös palkkionsa, hänelle luvatun Papagenan, ja he pääsevät erotiikan iloihin. Ja siinä koko keitos. Oopperan ystävä tekee viisaimmin kun ei edes yritä ymmärtää, vaan antautuu mystisen kertomuksen ja ihmeellisen musiikin vietäväksi.

Huilun lumoava ääni tuotetaan kolmella erilaisella teknisellä ratkaisulla, ja ilmeisesti ne ovat kaikki ikivanhoja. Panhuilussa ei ole ääniaukkoja sormille. Siinä on rivi eri sävelkorkeuksiin viritettyä putkia. Soittaja puhaltaa vinosti putken päähän. Huilun rakenteesta johtuen sillä ei voi tehdä nopeita hyppyjä usean sävelen yli. Tämä rajoittaa sen ohjelmistoa. Panhuilun ääni on kuultavan kaunis ja ilmeikäs. Soittajien yleisiä tehokeinoja ovat luritukset ja vibraatto.

Nokkahuilussa on aukot sormille, ja siihen puhalletaan päästä. Soittaja ei puhalla suoraan ääniaukkoon, vaan huilun pään tukkii tulppa. Siitä tulee sen saksankielinen nimi, blockflöte. Tulpan ja putken väliin jää kapea ilmakanava, joka johtaa ääniaukon reunaan. Äänenmuodostus onkin helppoa, kuka vain saa soittimesta äänen. Nokkahuilu oli tavattoman suosittu renessanssissa ja barokissa. Suurin osa tuon ajan sävellyksistä on kirjoitettu nokkahuilulle. Vaikka monet niistä soitetaan nykyään poikkihuilulla. 

Helpon puhallustekniikan ansiosta nokkahuilusta tuli yleinen koulusoitin. Toisaalta nokkahuilun soiton suuri ongelma on hallita samaan aikaan sävelen voimakkuutta ja sävelkorkeutta, puhtaasti soittaminen on oikeasti varsin vaikeaa. Siksi koululaisten unisonossa soiva nokkahuiluorkesteri kuulostaa suorastaan kauhealta. Olen koululaisena itse soittanut nokkahuilulla barokkimusiikkia pienessä yhtyeessä. Nokkahuilun ääni on panhuilun tapaan kuultava ja ilmeikäs, ja soittaminen on todella nautinnollista, kunhan on oppinut riittävän hyvän tekniikan. Voisin luonnehtia asiaa niin, että kun huilussa soittajan huomio on huulissa ja sormissa, nokkahuilua soitetaan myös hartioilla ja koko keholla. Nokkahuilun ongelma on koneiston puuttumisesta johtuva rajoittuminen muutamaan sävellajiin. Englantilainen nokkahuilu, recorder, on hieman joustavampi, koska muutamassa sormiaukossa on kaksoisreiät. 1800-luvulla uudenlaisella koneistolla varustettu poikkihuilu, Böhmhuilu korvasi nokkahuilun konserteissa, sillä voi soittaa helposti kaikissa sävellajeissa ja siinä on voimakas ääni. Onneksi barokkimusiikin harrastuksen elpyminen on tuonut suloisen nokkahuilumusiikin uudelleen iloksemme.

Poikkihuilussa soittaja puhaltaa vinosti ääniaukon yli sen reunaan. Poikkihuilu on saanut nimensä siitä, että siihen puhalletaan sivulta, tosin eräisiin huiluihin kuten Inkojen huiluun puhalletaan päästä. Äänenmuodostus riippuu ratkaisevasti huuliotteesta eli ansatsista. Tämä muodostaa aloittelijalle kynnyksen, se on varsin vaikea oppia. Toisaalta huilulla voi tuottaa hyvinkin erilaisia sointivärejä ja äänenvoimakkuuksia. Sointiin sekoittuu lievä suhina, siksi se ei ole niin kuultava kuin nokkahuilulla, mutta paljon monipuolisempi. Suurten läppien ansiosta säveltasot ovat täsmälliset, puhtaasti soittaminen on helpompaa.

Ruuvien tarina

Omistan kaksi huilua. Toinen on Yamaha YFL 311 ja toinen Hernals S-100. Hernals on japanilainen huilumerkki, jota ei ole aikoihin valmistettu. Minun yksilöni on nikkelöity messinkihuilu, koneistoltaan kuitenkin lähes yhtä monipuolinen kun nykyaikaiset laatuhuilut (vain ns. E-mekanismi puuttuu, enkä ole sitä kyllä kaivannutkaan). Ostin sen joskus 1970- luvulla, se oli käytetty ja hyvin halpa, koska se ei ollut soittokunnossa. En ollut varma halusinko todella soittaa huilua, joten en pannut likoon paljoa rahaa. Puhdistin huilun, vaihdoin siihen tyynyt ja säädin koneiston, huilusta tulikin sitten ihan hyvin soiva. 20 vuotta myöhemmin vaimoni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi tuon Yamahan, kun ymmärsi etten raaski niin kallista soitinta itse ostaa. Se on keskihintainen umpiläppäinen hopeoitu huilu täyshopeisella suukappaleella. Kaikkiaan se on laadukas soitin joka sopii sekä edistyneelle harrastajalle että vakavaan musisointiin.

Jokin aika sitten liityin oululaiseen puhallinorkesteriin huilua soittamaan (Tervakaupungin puhaltajat). Kun Yamaha alkoi tuntua hiukan tukkoiselta, päätin vaihtaa siihen uudet tyynyt, edellisestä tyynytyksestä olikin reippaasti yli 10 vuotta. Se ei ole harrastelijalle ihan läpihuutojuttu, ks. kirjoitus Kätkettyjä salaisuuksia. Operaation ajaksi ja Yamahan ollessa purettuna otin käyttöön vanhan kunnon Hernalsin, joka kaipasi vain pientä säätöä.

Sitten kävi niin kuin lähes välttämättä käy. Joukko pikkuosia, eli tyynyjä ja niiden kiinnitysruuveja ja aluslaattoja putosi lattialle. Konttasin lattialla taskulamppu kourassa, ja lähes kaikki löytyikin. Vain yksi aluslaatta jäi kadoksiin. Päätin tilata uuden, ja varmuuden vuoksi tilasin ruuveja sekä kahta kokoa aluslaattoja. Hernals ja Yamaha näyttävät silmämääräisesti aivan identtisiltä, ehkäpä Yamaha on peräti Hernalsin pohjalta kehitetty. Saattaisin siis käyttää Hernalsin osia Yamahan varaosina tai päinvastoin. Tai niin kuvittelin. Hernalsin varaosia ei tietenkään ollut enää saatavissa, mutta Britanniasta löytyi Yamahan pikkusälää myyvä verkkokauppa. Nuo tilaamani pikkuosat olivat tosi pieniä, ruuvien kierreosa millimetrin luokkaa. Tilaukseni paino olikin joitain grammoja ja hinta 5,12 puntaa. Rahtikin maksoi enemmän.

Sitten astui kuvaan brexit. Britannian EU- eron siirtymäaika päättyi 30.6.2021. Sen jälkeen sieltä ostetut tavarat piti tullata ja maksaa niistä arvonisävero. Ajattelin, että tilaukseni ehtii hyvin Suomeen ennen määräajan päättymistä. Enkä se ehtikin, mutta Suomen tulli oli valppaana. Kaikki kesäkuun lopulla Britanniasta saapuvat lähetykset ohjattiinkin tullin varastoon. Tätä voisi sanoa jopa kaappaukseksi. Odottelin aikani postin saapumisilmoitusta, mutta sainkin sitten viestin tullilta, että tavara pitää tullata ja maksaa ALV. Sen lisäksi posti kehtasi vaatia ylimääräistä postimaksua, vaikka olin jo rahdin maksanut. Olin tietysti närkästynyt, sillä lähetyksen olisi pitänyt hyvin ehtiä perille kesäkuussa. Sitä paitsi olin, ja olen edelleen sitä mieltä, että kauppa on juridisesti myyjän ja ostajan välinen sopimus, jossa noudatetaan sopimushetkellä voimassa olevaa lainsäädäntöä.

Joten tietenkin ryhdyin jo periaatteen vuoksi kirjelmöimään postin ja tullin kanssa, vaikka tiesin sen etukäteen turhaksi. Viranomaisen reaktio alamaisen viesteihin on aina samanlainen. Siihen sisältyy vastaamisen viivyttely, tahallinen väärinymmärtäminen ja kuurous. Lopulta piti ottaa lusikka kauniiseen käteen, tullasin lähetykseni tullin sivuilla löytyvän sovelluksen avulla. Aluksi se ei toiminut kunnolla, mutta muutaman päivän kuluttua tullaus onnistui. Lähetyksen vähäisen arvon takia tullia ei peritty. Lopulta sain noutaa pakettini postista. Oli syytäkin, sillä rahdin jouduin maksamaan kahteenkin kertaan. 

 

Ei muuta kun töihin. Laitoin aluslaatan paikalleen. Sitten osoittautui, että Yamahan ruuvit eivät sovi Hernalsiin, vaikka ovat aivan saman näköisiä. Ehkä sodanjälkeinen amerikkalaisten miehittämän Japanin teollisuus käytti tuumakierteitä, ja siirtyi vasta vähitellen metrijärjestelmään. Opiksi voisin sanoa, että jos pitää hommata joku huilun tai miksei muunkin soittimen pikkunippeli, kannattaa ensin soitella soitinkorjaamoihin. Heillä voi olla se hyllyssä tai he voivat neuvoa, mistä sen saa – tai voivat vaikka tehdä sellaisen.

Ja sitten se mielenkiintoisin asia. Olin soitellut pitkästä aikaa viikkojen ajan Hernalsia. Miltä se tuntui Yamahan rinnalla? Onko tällainen karvalakkihuilu sittenkin käyttökelpoinen? Tiedän, että monet soittajat suhtautuvat hyvin tunteenomaisesti eri soitinmerkkeihin ja niiden todelliseen tai kuviteltuun laatuun. Ja soittimien hintaerotkin ovat huimia. Uuden, tunnettua merkkiä edustavan aloittelijan huilun saa noin 500 eurolla. Keskitason huiluissa hinnat kiipeävät jo tuhannesta kahteen, ja huippuhuiluihin voi laittaa siihenkin nollan perään. Parhaat huilut ovat mestarien käsityönä tekemiä, täyshopeisia ja jopa kultaisia. Ehkä hinta kuvastaa laatua, mutta myös sitä, että soitin on soittajalle kovin henkilökohtainen asia.

Mitä itse ajattelin kokemuksistani? Hernals oli varsin helppo ja mukava soittaa, onhan se mekaanisesti hyvin lähellä Yamahaa. Sen ääni on hieman karkea, millä ei puhallinorkesterissa ole mitään väliä. Ja jazz ja rock sopivat sen äänelle hyvin. Mutta yksin soittaessa nautin myös Yamahan äänestä, se on samettisen pehmeä ja ilmeikäs, mutta tarvittaessa myös leikkaava ja terävä. Eli eroa toki on, pitää myöntää. Jos huilunsoiton opettelu kiinnostaa, halpa oppilashuilu on kyllä taloudellisesti riskitön valinta, ja aivan yhtä helppo soittaa kuin kalliimpi huilu.

Ja nyt pitää sanoa, että olen soittajana amatööri, huippumuusikot saavat varmasti huilujen eroista paljon enemmän irti.

Pitää vielä sanoa, että on muitakin kuin moderneja metallihuiluja. On vanhan perinteen mukaisia ja yksinkertaisempia (ja teknisesti vaikeampia) puuhuiluja, flauto traverso. On myös modernilla Böhm-koneistolla varustettuja puuhuiluja. Niiden ääni on aivan erilainen kuin metallihuiluilla, hiljaisempi ja pehmeämpi. 

Itseäni kiinnostaisi kokeilla aivan toisenlaista soitinta, Pekka Kähösen kehittämää huipputeknistä hiilikuituhuilua. Runkomateriaalin lisäksi uutta on muun muassa jousien korvaaminen neodyymimagneeteilla ja synteettiset läppien tiivisteett. Ja futuristinen muotoilu (www.matitflutes.com).

 

Futuristinen huilu (Matit flutes)

 

Tekniikan lisälehdet

Jokin aika sitten laadin kirjoitusta yliopisto-opiskeluun tehdyistä ja suunnitelluista rajoituksista (ks tarkemmin: Ikuinen ylioppilas ja ikuinen opiskelija). Pohdin sekä omaa opiskeluani puoli vuosisataa sitten, sekä yleisemin tuttavieni ja lasteni kokemuksia. En tunne suurtakaan ymmärrystä tällaisia opiskelun tehostamissuunnitelmia kohtaan. On mahdollista, että opiskeluaikojen lyheneminen ja opinto-ohjelmien rajoittaminen kapeiksi putkiksi saattavat tuottaa kirjanpidollisia säästöjä. Mahdollista mutta ei välttämättä edes totta, sillä putkesta putoavat opiskelijat ovat toiseen vaakakuppiin sijoittuvia kirjanpidollisia tappioita. Sen lisäksi näistä säästötoimista aiheutuu mittavia sivistyksellisiä tappioita ja osaamistappioita. Niiden taloudellinen arviointi ei vain ole niin yksinkertaista, että siihen riittäisi kamreerien taidot.

Sitä paitsi voisin ehdottaa vielä tehokkaampia säästötoimia. Rohkenen tehdä sen nyt, koska olen varma, että valtion rahakirstujen vartijat ovat jo suunnitelleet niitä. Joten tässä niitä tulee. Lakkautetaan pienet yliopistot. Pienen tiedekunnat voisi myös lopettaa. Asetetaan ylipistoille myös niin korkeat lukukausimaksut, että vain varakkaista perheistä tulevat nuoret uskaltavat harkita akateemista uraa, ja näin saadaan koulutukseen ”parempaa” väestöainesta. Samalla voitaisiin poistaa yliopistoista sellaiset tiedekunnat, jotka eivät tuota innovaatiota. Jos joku ei huomaa, tässä poljetaan nyt renessanssiajalta periytyvää sivistysihannetta ja pohjoismaista demokratiaa vuosisatoja kantanutta kansansivistyksen aatetta. Jotenkin olen varma, että samalla myös yliopistojen taso romahtaa, kansainvälinen tiedeyhteistyö taantuu kehitysmaatasolle, ja innovaatiokyky katoaa.

Kun teknillisestä korkeakoulusta alettiin muokata Aalto- yliopistoa, pidin aloitetta hyvänä. Näin siinä mahdollisuuden lisääntyvään poikkitieteelliseen ja monialaiseen vuoropuheluun. Olen teknillisen korkeakoulun alumni, ja osallistuin joihinkin asiaa valmisteleviin kokouksiin. Eipä aikaakaan, niin meille lähetettiin yksityiskohtainen suunnitelma uuden korkeakoulun opinto-ohjelmista. Sen ydin oli suuri, värillisin rivein ja sarakkein korostettu Excel-taulukko. Siinä koko tutkintokokonaisuus oli koottu tiukasti rajatuista opintoputkista, jotka alkoivat heti ensimmäisestä opintovuodesta. Muistaakseni tekeleen laatijat jäivät anonyymeiksi, vaikka epäilen jotain konsulttitoimistoa. Kirjoitin tiukan ja melko pitkän kommentin, jossa selitin, miksi tällainen opintojen järjestely ei käy alkuunkaan (valitettavasti tuo vastineeni on kadonnut, olisi kiinnostavaa nähdä se). Kun Aalto-yliopisto sitten perustettiin, havaitsin helpotuksekseni, että nuo opintoputket olivat kadonneet, tai ainakin piilotettu. Ei se tietenkään minun ansiotani ollut, varmaan moni muukin oli niitä kauhistunut.

Korkeimman teknisen opiskelun järjestämiseen liittyy oikeastaan kaksi erillistä ongelmaa. Ensimmäinen on kysymys opintoputkista. Ne nousevat lähes automaattisesti esille, kun aletaan keskustella opiskelun tehokkuudesta. Olen aiemmin kirjoittanutkin putkimaisen opiskelun ongelmallisuudesta psykologisesta, sosiologisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta (Ikuinen ylioppilas..), joten en palaa siihen nyt. Toinen ongelma tavallaan kytkeytyy myös opintoputkiin. Jos joku ajattelee osaavansa suunnitella toimivia opintoputkia, hänen täytyy osata myös kertoa, mikä on niiden sisältö. Mitä tuleville tekniikan maistereille ja diplomi-insinööreille pitäisi opettaa?

Yleisesti tällaista koulutusta ajatellaan varsin suoraviivaiseksi. Ongelmana on kuitenkin, että ei ymmärretä, mitä tekniikka tai hienosti sanoen teknologia on. Voisimme ajatella, että insinöörit ja diplomi-insinöörit, jotka tuottavat teknologiaa ja ohjaavat sen käyttöä kyllä tietävät, mistä on kysymys. Ja aivan oikein, kyllä he sen homman hallitsevatkin, vaistomaisesti ja intuitiivisesti. Ja ennen kaikkea työssä ja työstä oppien. Mutta asiat voitaisiin tehdä paremminkin. On aivan luonnollista, vaikka valitettavaa, että suuri yleisö eli kuluttajat ja päättäjät eivät erityisemmin pohdi teknologian luonnetta. Ja filosofit, joiden työhön pohtiminen kuuluu, eivät näytä sitä ymmärtävän - vaikka ovat kyllä siitä kirjoittaneet filosofisen perinteen varassa ja itse kohdetta tutkimatta. Kuitenkin teknologia mullistaa maailmaa, muokkaa syvällisesti ihmisen elämää, ja on vaikuttava ja aktiivinen osapuoli ympäristökriisissä. Niin että kyllä meidän pitäisi pystyä parempaan, jo ihan oman tulevaisuutemme takia.

Koetan nyt hahmotella tämän kokonaisuuden niin kuin sen itse ymmärrän. Aloitetaan vakiintuneista käsityksistä. Usein ajatellaan, että teknologia on teollisen ajan ilmiö, joka hyödyntä kehittyvien luonnontieteiden tuottamaa tietoa. Tavallaan tämä on oikein, kyllä se sitä tekeekin. Siksi korkean teknisen koulutuksen sisältöön kuuluu perusluonnontieteistä fysiikan eri lajeja ja kemiaa, ehkä hiukan yksinkertaistetussa muodossa. Lisäksi, koska tekniikan tuotoksia havainnollistetaan kuvilla, koulutukseen kuuluu teknisiä piirustustaitoja. Sunnilleen tällainen onkin klassinen insinöörikulutus, ja suunnilleen tällainen oli oma opiskeluohjelmani puoli vuosisataa sitten. Mutta se ei riitä. Se ei riittänyt ennen, eikä se riitä edelleenkään. Puuttuvat taidot tietenkin oppitaan myöhemmin työelämässä, mutta oppiminen jää helposti vajaaksi ja epätasaiseksi. Lisäksi tarvittaisiin tietoon nojaava perusesitys teknologian yleisestä luonteesta.

Katsotaan teknologian olemusta hieman toisesta näkökulmasta. Unohdetaan perinteiset käsitykset ja unohdetaan hetkesi jopa luonnontiede ja kysytään aivan viattomasti: mitä se on syvimmältä olemukseltaan? Vastaus on yksinkertainen: se on jotain ihmisen tekemää. Tämä onkin yllättäen hyvin syvällinen havainto. Ihminen on teknologissa aina mukana: sen ideoijana, sen tuottajana, sen käyttäjänä, sen tutkijana ja jopa sen kohteena. Teknologia on samalla syvästi totta. Se on aineellista ja sen täytyy noudattaa fysiikan lakeja. Tämä asiantila ei kuitenkaan ole selitys vaan reunaehto, jonka tulee aina olla voimassa. Siksi fysiikkaan nojaava ymmärrys on niin tärkeää.

Herbert A. Simon (1916– 2001) oli amerikkalainen oppinut ja yleisnero, jolle myönnettiin taloustieteen Nobel-muistopalkinto, Turingin palkinto ja useita muita huomionosoituksia. Hän julkaisi uraauurtavia tutkimuksia muun muassa organisaatiotieteen, politiikan tutkimuksen ja päätöksentekoteorian aloilla. Hän oli aikanaan siteeratuin kognitiivisen psykologian ja tekoälyn tutkija. Kaiken tämän lisäksi hän harrasti vuorikiipeilyä, oli kiinnostunut taiteista ja oli taitava pianisti. Kun luin hänen yllättävän ohuen kirjansa The Sciences of the Artificial, olin aluksi hieman hämmentynyt, mutta vähitellen tuo kirja mullisti maailmankuvani. Simon pohtii, mikä on teknologian olemus. Se on keinotekoisten asioiden maailma, jonka tutkiminen on oma tieteenalansa. Hän tietää, että yhtenäistä keinotekoisen tiedettä ei ole, vaikka sellainen pitäisi olla. Se on pikemmin mosaiikki. Keinotekoisten asioiden tieteen pitäisi olla insinöörikoulutuksen pohjana ja kaiken tekniikkaa ja taloutta koskevan päätöksenteon taustalla.

Luonnehdin nyt teknologiaa siten kun sen ymmärrän, ja noudattaen Simonin linjoja. Perinteistä teknologianäkemystä ja koulutusmallia kuvaa näkökulma, jonka lähtökohtana on teknologian fysikaaliset ja loogiset ominaisuudet: millaista se on ja miten se toimii tai vaikuttaa. Erityisen keskeistä on teknisten järjestelmien ja niiden ympäristön vuorovaikutus.

Toinen näkökulma tuo mukaan tekniikkaa tuottavan ja hyödyntävän ihmisen. Se kattaa suunnittelun, valmistamisen ja käyttämisen menetelmät. Oikeastaan kyseessä ovat taidot: suunnittelijoiden, tuottajien, johtajien ja kansalaisten taidot.

Kolmas ja kaikkein laajin näkökulma käsittää teknologian tuottamat vaikutukset. Vaikutuksia syntyy jo tuottamisen aikana, mutta ne jatkuvat myös teknologian käytön aikana, ja niihin luuluu myös teknologian käytöstä poistamisen vaihe. Ja näitä vaikutuksia tulee tarkastella kaikkien osapuolien kannalta. Tulee ottaa huomioon vaikutukset yksilöön ja yhteisöihin, talouteen, kulttuuriin ja ympäristöön.

Tältä pohjalta voidaan luonnostella tekniikan lisälehdet sekä koulutuksen että yleisen ymmärrryksen tarpeisiin. Näkökulma yksi on perinteinen ja hyvin omaksuttu. Lisäyksiä ja uutta teoreettisen tutkimuksen tarvetta tarvitaan lähinnä systeeminäkemysten osalta selventämään tekniikan rajapintaa erilaisiin ympäristöihin logiikan ja matematiikan keinoin.

Näkökulma kaksi kuvaa menetelmiä, jolla tekniikkaa suunnitellaan ja valmistetaan. Koulutus kattaa niitä hyvin, tosin siinä on aukkoja. Projektijohtaminen, laadunvarmistus ja innovaatiojohtaminen kuuluvat sekä insinöörien perustaitoihin että teknologian ymmärtämisen työkaluihin. Myös tekniikan käyttäjien ja hyödyntäjien roolia ei huomioida riittävästi.

Näkökulma kolme on äärimmäisen tärkeä, eikä sitä ole juurikaan lähestytty systemaattisesti. Tekniikka vaikuttaa kaikkeen, mihin se on kosketuksissa, niin ihmisiin ja ihmisten muodostamiin yhteisöihin, kuin elolliseen ja elottomaan luontoon.