tag:blogger.com,1999:blog-24714612121696208252024-03-18T19:01:43.163+02:00Tichyn kosminen kulttuurilaariKirjallisuutta, tiedettä, teknologiaa ja kulttuuria herrasmiesastronautti Ion Tichyn silmin. Blogi ei ole erityisen ajankohtainen, vaikka voi se joskus ollakin.-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comBlogger353125tag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-75738933527728357502024-03-06T23:14:00.016+02:002024-03-18T19:01:09.860+02:00 Suomi ei ole ollut kehitysmaa<p></p>
<p class="western">Huomasin Hesarin yleisönosastossa kirjoituksen,
jossa eräs lukiolainen kirjoitti,että sata vuotta sitten Suomi oli
kehitysmaa. En muista missä oli jutun ”pointti”, mutta tuo väite
kehitysmaastatuksesta järkytti. Mitä ihmettä kouluissa oikein
opetetaan? Ehkä lukiolainen hankkii tietonsa jostain muualta,
varmaan sähköisistä välineistä, ja joka tapauksessa sata vuotta
voi olla nuorelle ihmiselle suunnilleen sama asia kuin ikuisuus.
Joten virhe on ymmärrettävä ja anteeksi annettava.
</p>
<p class="western">Kerrataan nyt kuitenkin hieman. Minkälainen
Suomi oli sata vuota sitten? Vuonna 1924 suomi oli vieläkin
sisällissodasta toipuva maa, jossa hävinneen osapuolen oikeuksia
poljettiin. Siinä on jotain samaa monen nykyisen kehitysmaan kanssa.
Mutta entäs ne muut kehityksen mittarit?</p>
<p class="western">Suomessa vallitsi parlamentaarinen demokratia.
Vaalit olivat vapaat ja rehelliset, vallitsi yleinen äänioikeus,
joka koski myös naisia. Voimaan oli tullut muutamia vuosia aiemmin
myös uskonnonvapaus. Luku- ja kirjoitustaito olivat yleisiä. Vallitsi yleinen oppivelvollisuus, ja kaikki
kansalaiset saivat perusopetuksen maksuttomissa koulussa.
Terveydenhuolto oli muiden Euroopan maiden tasolla, tosin sen
saavutettavuudessa oli vielä ongelmia. Valtakunnassa toimi
yliopistoja ja ammatillisia oppilaitoksia. Oli toimiva ja riippumaton
oikeusjärjestelmä. Oli kukoistava taide-elämä ja kansankielinen
kirjallisuus. Maa oli teollistunut, tosin myös vielä
maatalusvaltainen. Talouselämä oli jopa nykyistä omavaraisempi, ja
kauppalaivastomme liikkui maailman merillä. Oli rautatiet, ja
maanteitä rakennettiin autoliikenteelle. Oli lennätinyhteydet ja
toimiva puhelinverkko kaupungeissa ja kaupunkien välillä. Kaupungeissa oli sähköverkot, ja maaseutua
sähköistettiin. Maassa oli vapaa ja monipuolinen
sanomalehdistö, ja Yleisradio käynnisteli toimintaansa, pitäen
esikuvanaan Britannian BBC:tä.</p>
<p class="western">Tulipa ihan vahingossa hengästyttävä luettelo –
ja kaikki se on totta! Mutta miten tällaiseen tilanteeseen on
päästy? Ei toki ihan vahingossa, vaan tarkoituksella. Uskomalla
tietoon, kulttuuriin ja kehitykseen. Hämmentävä tosiasia näyttää
olevan että Suomi on kehittynyt, yllättävästi ja lähes
tasatahtia, merkittävien maailman maiden, kuten Britannian, Ranskan
ja Saksan tahdissa. Sillä kummallisesti, tieto, ideat ja ihanteet
näyttävät ylittävän vaivattomasti valtionrajat ja kielimuurit.
Erityisesti autonomian ajan jälkipuoli, 1800-luvun puolivälistä
itsenäistymiseen tunnetaan meillä <i>kultakautena</i>. Eikä se tarkoita
vain taidetta, vaan sivistyksen, tieteen, teollisuuden ja kulttuurin
kukoistusta. Olen koettanut kuvata tuota merkillistä ajanjaksoa
kirjassani <i>Tervanpoltosta innovaatiotalouteen</i>. Kirja on jo
vuosikymmenen ikäinen, mutta edelleen ajankohtainen.</p>
<p class="western">Katsotaan lähemmin aikaa 1800-luvun alussa.
Napoleonin sotaretket olivat ravistelleet Eurooppaa, ja niiden
seurauksena Ranska ikään kuin testamenttasi Suomen Venäjälle.
Seuranneesta sodasta selvisimme kuitenkin aika vähällä, ja tsaari Aleksanteri I halusi
esiintyä vapaamielisenä meitä kohtaan. Taka-ajatuksena oli
tietysti vieraannuttaa suomalaisia Ruotsista.</p>
<p class="western">Niin, ”ruotsi ja ruotsi” voitiin silloin ehkä
kohtaloamme kuvata. Sillä 1800-luvulle tultaessa suomen kieli ja
kulttuuri olivat pahasti ruotsalaisuuden puristuksessa.
Sivistyneistö, oppineisto, papisto ja porvaristo olivat jokseenkin
täysin ruotsinkielisiä. Keskusteltiin jopa siitä, voidaanko
suomenkielellä ylipäätään esittää järjellisiä ajatuksia,
puhumattakaan siitä, että se voisi olla sivistyksen ja tieteen
kieli. Suomenkielinen sivistys oli tukahtumassa, jos sitä edes oli
olemassa, ja tämä prosessi jopa kiihtyi aina 1870-luvulle asti.
</p>
<p class="western">Oli vain pieni kiusallinen tosiasia: väestö oli
lähes täysin suomenkielistä. Voiko tuolla kansalla olla
tulevaisuutta? Kansankielen vaihtaminen ruotsiksi ei oikein tuntunut
mahdolliselta, etenkin kun yhteys ruotsalaiseen hallintoon oli
poikki. Venäläistyminen oli jopa vielä huonompi vaihtoehto, koska
sellaista kielipohjaa ei meillä ollut.</p>
<p class="western">Joten Suomessa kehityksen välttämätön ehto
oli kielipolitiikka. Suomen kieli oli vietävä uudelle tasolle:
siitä piti tehdä kirjallisen kulttuurin, taiteen ja tieteen
täysitehoinen instrumentti. Tietysti tässä asiassa vallitsi
kolonialismin ja rasismin historiasta tuttu alkuasukassyndrooma.
Suomenkielisiä pidettiin alkeellisena ja kehittymättömänä
rotuna, jolla on elämisen oikeus vain kieliherrojen palvelijana.
Onneksi kaikki eivät tähän uskoneet, ei edes ruotsinkielinen
sivistyneistö, vaan monet omaksuivat fennomaanisen aatteen ja
alkoivat jopa opiskella suomea. Tämän kertomuksen me tunnemme
oikein hyvin. Kielitaistelu, Aleksis Kivi, Lönnrot, Eino Leino,
Sibelius (joka tosin oli ruotsinkielinen, samoin kun
kansallisrunoilijamme Runeberg) ja monia muita.</p>
<p class="western">Joten piti siis aloittaa kielestä. Mutta se, mitä
emme ehkä tiedä, on että muissa ”kulttuurimaissa” edettiin
samoin ja suunnilleen samaan tahtiin. Saksa oli 1800-luvulla
alennustilassa ainakin sillä tavoin, että se oli pilkkoutunut
pieniin eripuraisiin ja itsevaltaisesti hallittuihin osiin. Miten
luotaisiin saksaa puhuvien yhtenäisyys ja tunne kansasta? Grimmin
veljekset, Jacob ja Wilhem Grimm olivat saaneet hurjan maineen
keräämällä valtavat määrät kansanperinnettä, tunnemmehan
mekin Grimmin sadut. Nyt he saivat tehtäväkseen laatia saksankielen
sanakirjan. Se olisi suuri eepos, jossa saksankielen sanat
selitettäisiin saksan kielellä. Urakka oli massiivinen. Sanoja ja
niiden selityksiä keräsivät veljekset ja vähitellen kasvava
joukko avustajia. Lähteenä oli kansankielen tutkiminen,
kansanperinne, raamatun ja virsien käännökset sekä kirjailijat,
merkittävimpinä Luther ja Goethe. Aloitteen teki kustantaja Reimer
& Hirzel, ja työ alkoi vuonna 1838. Teoksen,<i> Deutsches
Wörterbuch</i>, ensimmäinen osa valmistui 1854, eivätkä veljekset
ehtineet nähdä koko teoksen valistumista, se tapahtuikin vasta
1960.</p>
<p class="western">Luin juuri Günter Grassin viimeisesi jääneen
kirjan <i>Grimmin sanat. Rakkaudentunnustu</i>s (Teos 2015). Kirja
kuvaa tuota jättiläisurakkaa. Kerronta etenee sanakirjamaisesti,
hakusana kerallaan, ja käsittelee samalla sekä 1800-luvun
politiikkaa, että Grassin omia seikkailuja tällä saralla:
Kirjailijan omia kokemuksia natsi-Saksassa, sekä Saksan viimeisintä
hajaannusta kylmän sodan aikana. Se on siis varsin poliittinen,
mutta samalla se käsittelee seikkaperäisesti myös saksan kielen
kummallisuuksia. Onneksi luin aikanaan pitkän saksan, ja kirjaa
lukiessa suorastaan lumouduin saksan kielestä – jota koulussa
inhosin yli kaiken. Kirjan kääntämistä pidettiin ensin
mahdottomana, mutta Grass neuvoi yrittämään. Olli Suominen onkin
onnistunut mainiosti.
</p>
<p class="western">Vastaavanlainen sanakirjaurakka suoritettiin isossa Britanniassa, jossa on myös mahtavat perinteet
sanataiteessa: Walter Scott, William Shakespeare, Jonathan Swift jne. Sanakirjan laatiminen oli
aloitettu jo varhain, ensimmäinen sanakirja oli julkaistu vuonna
1755. Sitä pidettiin riittämättömänä. Lontoon filologisen
seuran ”kirjaamattomien sanojen toimikunta” teki aloitteen
laajemmasta sanakirjasta, ja Oxfordin yliopisto otti hankkeen
suojelukseensa. Hanke käynnistyi vuonna 1879, ja sekin osoittautui
valtavaksi urakaksi. Lopulta, vuonna 1928, ilmestyi sanakirjan,
<i>Oxford English Dictionary, </i>viimeinen osa ”V-Z”.</p>
<p class="western">Luen juuri Pip Williamsin tuoretta kirjaa <i>Kadonneiden sanojen kirja</i> (Into 2023). Puoliksi fiktiivinen kirja kuvaa
<i>Oxford English Dictionaryn</i> luomisprosessia. On hieman häkellyttävää,
että kirjan idea ja rakenne on jokseenkin sama kuin edellä kuvaamassani Günter
Grassin <i>Grimmin sanoissa</i>. Kuvattu ajanjaksokin on lähes sama,
mutta Grassia ei kirjan esipuheessa tai lähteenä mainita. Voiko se
olla vain sattuma, tai sitten se on tiedostamaton lainaus. Williansin
kirja etenee myös sanakirjamaisessa järjestyksessä. Prosessin
ohessa pohditaan, onko sanojen merkitys todella kaikille sama, ja
erityisesti sitä, onko se sama eri sukupuolille. Tai tässä
tapauksessa, myös eri kansoille, jotka käyttävät englannin
kieltä. Tämähän on todella aivan olennainen kysymys. Ongelmana
voi olla, että sanojen merkityksen selitykset vahvistavat tai jopa
sementoivat valtasuhteita ja arvoja. Joka tapauksessa, Williamsin
kirja on erinomainen!</p>
<p class="western">Mennäänpä lopulta takaisin Suomeen. Vastaavaa
kansallista sanakirjahanketta ei meillä toteutettu 1800-luvulla.
Sellaisen tarve oli kyllä tiedostettu, ja kieli koettiin täysin
keskeisenä kansansivistyksen ja kansallisen heräämisen välineenä.
Oli jo varhain laadittu suppeita latina-suomi sanaluetteloja, se oli
ymmärrettävää, koska oppineiden kieli oli latina. Todellisen
suururakan teki tunnetusti 1500-luvulla Mikael Agricola. Hän oli
opiskellut Saksassa Lutherin ja Melanchtonin johdolla, ja hänen
suurtyönsä, johon raamatun käännöstyö ja aapiskirjan laatiminen
myös velvoitti, oli kehittää puhutulle kielelle kirjoitettu muoto.
Samalla hän joutui keksimään suuren määrän uusia sanoja. Näin
joudutaan tekemään, kun kieltä viedään uusille käyttö- ja
kokemusalueille. Agricolasta olen kertonut <a href="https://tichynlaari.blogspot.com/2021/04/kieli-on-kulttuuriymparisto.html" target="_blank">blogitekstissäni </a><i>Kieli on
kulttuuriympäristö</i>.</p>
<p class="western">Ensimmäinen varsinainen suomen kieltä sisältänyt
laajempi sanakirja on <i>Suomalaisen Sana-Lugun Coetus</i>, sen toimitti
Daniel Juslenius, ja se ilmestyi vuonna 1745.
</p>
<p class="western">1800-luvulla kansanrunouden kerääjät tekivät
omalla sarallaan merkittävää kielityötä. He todistivat, että
suomenkielellä on todella olemassa valtava sanallinen ja
taiteellinen aarteisto, jonka he saivat tallennettua lähes viime
hetkellä. Samalla syntyi kiinnostus murresanakirjoihin. Sen sijaan
suurta yleiskielistä sanakirjahanketta ei käynnistetty. Otettiinkin
harppaus pidemmälle.</p>
<p class="western">Sekä sanakirjojen että monien muidenkin
sivistyshankkeiden esikuvana ja innoittajana oli Ranskan
vallankumous, joka suorastaan käynnisti valistuksen aikakauden.
Todellinen järkäle oli Denis Diderot’n ja Jean le Rond
d’Alembert´n toimittama mittava <i>Encyclopédie, ou dictionnaire
raisonné des sciences, des arts et des métiers.</i> Eli sanakirja,
jossa sanojen ja niiden selitysten lisäksi oli runsaasti tietoa
kunkin sanan tarkoittamasta asiasta. Meillä syntyikin suorastaan
tietosanakirjakuume. Agathon Meurmanin sanakirja ilmestyi 1883-1890.
Kansallinen suurhanke oli Otavan ja Werner Söderströmin
”tietosanakirja" (E.N. Setälän keksimä sana). Vuosina
1909-1919 ilmestyneessä teoksessa oli 66 000 hakusanaa. Sanakirjojen
menestys yllätti jopa kustantajat, ensimmäisiä kirjoja myytiin
kymmeniätuhansia, ja niitä seuranneita hakuteoksia vieläkin
enemmän. Kansa todella janosi tietoa. (lisää asiasta
<a href="https://tichynlaari.blogspot.com/2022/04/kuinka-tietokirjat-rakensivat-suomi.html" target="_blank">kirjoituksessani </a><i>Kuinka tietokirjat rakensivat…</i>)</p>
<p class="western">Oma kansallinen sanakirjahankkeemme, <i>Nykysuomen
sanakirja</i>, ilmestyi vasta vuosina 1951–1961 kuusiosaisena
laitoksena. Voi tuntua hieman hassulta, että tällaisessa
sanakirjassa, samoin kun sen saksalaisessa ja englantilaisessa
sukulaisteoksessa, kielen sanat selitetään juuri saman kielen
sanoilla. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei ole mitään muuta
mahdollisuutta. Ja kyllä se toimii!
</p>
<p class="western">Jonkinlainen johtopäätös kai pitää tehdä.
Suomi on sivistysvaltiona kehittynyt hämmentävästi samalla
tavalla, samaan aikaan ja saman kaltaisin askelin kuin ”suuret
kultturimaat”, ainakin viimeisten vuosisatojen aikana.</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-6460932792686207872024-02-22T09:50:00.008+02:002024-02-22T10:03:36.569+02:00Bulkista virtaa<p class="western">Aiemmin kirjoitin, kuinka halveksitun bulkin
tuottamiseksi piti hankkia tavattoman kalliita ja monimutkaisia
paperikoneita. Ja koska nuo koneet todella olivat kalliita, niitä
ryhdyttiin myös meillä Suomessa rakentamaan itse. Ensimmäinen
paperikone rakennettiin Viipurin konepajalla vuonna 1904, ja niitä
alettiin myös suunnitella Suomessa vuonna 1948. Näillä päätöksillä
oli kauaskantoisia seurauksia.</p>
<p class="western">Olen kai aiemmin hieman kuvannut tällaisen koneen
toimintaa. Märkä paperiliemi ajetaan liikkuvalle seulakankaalle
eli viiralle. Siitä muodostetaan paperirata, joka tiivistetään ja
kuivataan sitten kymmenien pyörivien telojen avulla. Kuulostaa
yksinkertaiselta. Ja sitähän se on periaatteessa, mutta käytännössä
se onkin yllättävän vaikeaa. Paperikoneen pitää olla tehokas.
Niinpä nykyaikaisen paperikoneen paperiradan leveys on kymmenisen
metriä, ja tuo rata liikkuu yli 100 km tuntinopeudella. Paperi on
haurasta ja helposti repeävää, joten tuon jättiläiskoneen täytyy
käsitellä sitä hellävaraisesti, ja joka tilanteessa,
ryömintävauhdista huippunopeuteen. Eikä siinä vielä kaikki.
Kulkiessaan koneen läpi paperi venyy aavistuksen verran, joten
jokaisen telan täytyy pyöriä aina hieman edeltävää nopeammin.
</p>
<p class="western">Vanhimpien paperikoneiden käyttövoiman jakelu
noudatti oman aikansa teollista käytäntöä. Koneen rinnalla kulki
pitkä valta-akseli, josta voima siirrettiin eri telaryhmille
hihnojen välityksellä. Pitkän päälle ja koneiden nopeuden
kasvaessa tällainen voimansiirto ei ollut riittävän tarkka. Siksi
hihnat korvattiin täsmällisemmin toimivilla hammaspyörävaihteilla.</p>
<p class="western">Mutta miten saadaan helpoiten toteutettua eri
telaryhmien käyntinopeuserot? Valtion tykkitehtaasta oli tullut
sodan jälkeen valtion konepajayhtiö Valmet, ja se rakensi
ensimmäisen paperikoneensa vuonna 1953. Valmetin hammaspyöräosasto
keksi ratkaisun mekaaniseen voimansiirtoon. Se on
differentiaalivaihde, josta olen aiemmin <a href="https://tichynlaari.blogspot.com/2024/02/oivaltamisesta.html" target="_blank">kertonut</a>. Hitaasti pyörivä
ylimääräinen akseli syöttää kuhunkin vaihteeseen tarvittavan
nopeuseron.
</p>
<p class="western">Kehitys ei tietenkään loppunut tähän.
Sähköinen käyttövoima, jossa olisi moottorit erikseen kullekin
kullekin telaryhmälle, mahdollistaisi sekä tarkan että hyvin
joustavan paperikoneen ajon kaikissa erilaisissa tilanteissa.
Strömbergin tehdas oli erikoistunut valmistamaan suuria
sähkökoneita, ja yhtiö kehitti innolla moottoreiden elektronista
säätöä. Paperikone olisi lupaava sovelluskohde. Sen laitteisto
olisi hyvin kallis, joten siitä saataisiin mukavasti liikevaihtoa.
Tosin kohde oli myös hyvin haastava. Paperikoneen nopeuden sähköinen
säätö kuitenkin onnistui, ja paransi omalta osaltaan paperikoneita
valmistavien yhtiöiden kilpailukykyä.
</p>
<p class="western">Kyky valmistaa korkealuokkaisia suuria
sähkökoneita yhdistyi luontevalla tavalla niiden sähköiseen
ohjaukseen. Strömbergistä tuli nopeasti tehoelektroniikan
huippuosaaja, joka oli jopa vuosia edellä alan muista toimijoista.
Eräs hyvin merkittävä toimiala olivat laivojen sähkökäytöt.
Erityisesti jäänsärkijöissä sähköiset potkurikoneistot
tarjoavat merkittäviä etuja vaikeissa talviolosuhteissa.
Tuotelinjaa jatkavia menestystuotteita ovat laivojen Azipod-
ruoripotkurit. Myös yhteistyö Valmetin kanssa hyödytti molempia
osapuolia. Hyviä esimerkkejä ovat – paperikoneiden ja muiden
puunjalostuskoneiden ohella – raitiovaunut, veturit ja rautateiden
lähiliikennejunat.
</p>
<p class="western">Helsingin metro oli erityisen tärkeä
yhteistyökohde. Hanke oli myöhässä aikataulusta, ja se antoi
Strömbergille mahdollisuuden kehittää siihen aivan uudenlainen
moottorielektroniikka: taajuusmuuttaja eli invertteri. Sen ansiosta
suurten koneiden ja kulkuneuvojen moottoreina voidaan käyttää
teollisuudessa yleisiä oikosulkumoottoreita. Ne ovat yksinkertaisia,
halpoja ja lähes huoltovapaita. Tuolle tehoelektroniikan keksinnölle
annettiin nimeksi SAMI (Strömbergin Asynkroni Moottori
Invertterikäyttö). Tällaisen laiteen rakentamista suurille
tehoille – jopa tuhansille kilowateille- pidettiin aikanaan
mahdottomana, mutta se onnistui. Invertteristä tuli teollisuudessa
vakioratkaisu aina, kun tarvittiin tarkkaa ja joustavaa moottorien
tehon ja nopeuden säätöä: kuluttajan pesukoneista ja
lämpöpumpuista aina juniin ja laivoihin asti. Kun moottoreita
voidaan säätää tarkasti ja käyttää vain sellaisella teholla
kuin kulloinkin tarvitaan, energian säästöt ovat todella suuria,
Suomessakin usean voimalaitoksen verran.</p>
<p class="western">Tarinan johtopäätös on ristiriitainen.
Yksinkertaisen bulkin tekeminen nosti maamme edistyneiden
teollisuusmaiden eturiviin. Kaikki on mahdollista, kunhan
suhtaudutaan vakavasti.</p><p class="western"> </p><p class="western"></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhy_t0Xq8tX3oD8fkoy4XfILTXnd64s0RAqa4ioJCh6WVyjHf4dxU2lNgQjeorR1u-byL5LmCRtykrZPiwK9TL0IplkK2MdBgadF1V_O8EGRR-Pzs8BAvdhpxJIPQKii_m5I2OAGJTR-MrZ3CzZzrD_ofT-ZYx87_nSOkoqSCAove6tIFpwp0j1Bw2ePMF2/s1819/ABB_Azipod.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1337" data-original-width="1819" height="235" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhy_t0Xq8tX3oD8fkoy4XfILTXnd64s0RAqa4ioJCh6WVyjHf4dxU2lNgQjeorR1u-byL5LmCRtykrZPiwK9TL0IplkK2MdBgadF1V_O8EGRR-Pzs8BAvdhpxJIPQKii_m5I2OAGJTR-MrZ3CzZzrD_ofT-ZYx87_nSOkoqSCAove6tIFpwp0j1Bw2ePMF2/s320/ABB_Azipod.jpg" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Azipod-ruoripotkureita laivan pohjassa. Kuva: ABB<br /></td></tr></tbody></table><br /> <p></p>
<p class="western"><br /></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-60727331213482680832024-02-14T14:36:00.018+02:002024-02-21T09:54:58.775+02:00Oivaltamisesta<p>Perinteinen psykologia erottelee toisistaan hitaan
oppimisen ja oivaltamisen. Eräs tällaisen erottelun tarkoitus
näyttää olevan korostaa ihmisen ainutlaatuisuutta verrattuna
eläimiin. Mutta onko todella niin, eivätkö eläimet muka voi
oivaltaa? En ole asiasta lainkaan varma. Sitä paitsi uudempi
aivotutkimukseen nojaava psykologia, neuropsykologia ei näytä edes
mainitsevan oivaltamista. Tai ainakaan se ei erotu erillisenä
”kognition lajina”, niin kuin hienosti sanotaan.</p>
<p class="western">Arkipuheessa käytämme kuitenkin tätä sanaa.
Ilmeisesti tällainen ilmiö on ainakin kokemisen tasolla olemassa.
Mistä siis on kysymys? Koetan avata asiaa, ainakin itselleni.</p>
<p class="western">Ehkä pitäisi avata hieman mielen mekanismeja.
Keskeisiä mielen resursseja ovat muisti ja merkitys. Muistissa on
oikeastaan mielemme olennaisin osa, ihminen erottuu yksilönä
muistinsa sisällön kautta, Muisti tallentaa, hyvin tiiviissä
muodossa, koko kokemushistoriamme. Se ei tallenna vain kielellistä
historiaa eli ”tekstejä”, vaan kaikkea kokemaamme: aistimuksia
ja tunnetiloja. Tietoisesti käytössä olevaan muistiimme tallentuu
asioita, jotka olemme kokeneet merkityksellisiksi. Ja itse asiassa muistiin tallentuu myös aistimuksia, jotka eivät ole käyneet tietoisuudessamme. </p><p class="western">Aina kun koemme jotain,
se herättää mielessämme merkityksen tuntemuksia. Tuo merkityksen
tunteminen lähtee siitä, että aistimuksemme ja tunnetilamme
herättävät henkiin aiemmin tallennettuja muistikuvia. Jos nuo
muistikuvat ovat voimakkaita, kokemuksemme voimistuu ja tallentuu
muistimme uudeksi sisällöksi. Koko mielemme toiminta on tällaista
merkityspeliä, merkitysten kalkyyliä.
</p>
<p class="western">Tämä voi tuntua oudolta, tai monimutkaiselta,
tai miksei se voi tuntua myös luonnolliselta tai yksinkertaiselta.
Joka tapauksessa se on hieman erilaista, mitä voimme lukea
psykologian kirjoista. Asiaan voi tutustua tarkemmin uudesta
<a href="https://www.momentumkirjat.fi/kirjat/Robottipuisto-Esseit%C3%A4-ihmisen-ja-koneen-%C3%A4lyst%C3%A4-p583465749" target="_blank">kirjastani</a><i><a href="https://www.momentumkirjat.fi/kirjat/Robottipuisto-Esseit%C3%A4-ihmisen-ja-koneen-%C3%A4lyst%C3%A4-p583465749" target="_blank"> </a>Robottipuisto. Esseitä ihmisen ja koneen älystä
</i>(Momentum 2023).</p>
<p class="western">Nyt pääsemme vähitellen oivaltamisen.
Neurologian kannalta ymmärrän sen näin: oivallus on voimakkaasti
ja äkillisesti koettu merkityksen tunne. Usein puhutaan
”ahaa-elämyksestä”. Asioiden merkitys ikään kuin paljastuu.
”Näin se onkin”. Oivallus voi syntyä lukiessa, seurassa,
työskennellessä, tai itsestään, jopa nukkuessa. Se voidaan
selittää siten, että suuri joukko heikkoja muistivihjeitä
kytkeytyy mielessämme uudella tavalla. Usein tuo kytkeytyminen on
itseään vahvistava: syntyy uusi yhteys, joka puolestaan kutsuu
esiin muita muistivihjeitä, ja syntyy vyörymäinen muistivihjeiden
tulva. Tämä itseään vahvistava prosessi selittää, miksi
oivalluksen tunne on usein niin voimakas, nopea ja elämyksellinen.
</p>
<p class="western">Tästä oivalluksen selityksestä voidaan tehdä
erilaisia johtopäätöksiä, jotka arkikokemuksemme vahvistaa.
Oivallus voi olla voimakas, mutta se voi olla myös heikko, ja se voi
edetä vaiheittain, sarjana isompia ja pienempiä oivalluksia. Tärkeä
asia on, että oivallus ei aina ole kieleen liittyvä, vaan se voi
koskea tunteita tai havaintoja. Usein koemme oivalluksen, mutta emme
osaa pukea sitä sanoiksi. Oivallus voi olla myös heikko, ja sen
takia emme voi tehdä selvää rajaa oivaltamisen ja muun ajattelun
välillä. Voimme myös antaa vastauksen kysymykseen, johon viittasin
alussa. Voiko eläin oivaltaa? Ilman muuta, koska oivallukset eivät
läheskään aina liity kieleen.</p>
<p class="western">No niin, nyt on teoretisoitu aika lailla, ehkä on
syytä siirtyä lähemmäs käytäntöä. Oivallus on nimittäin
selittämätön. Emme voi käskeä muistissamme olevia mielikuvia
järjestymään jollain tietyllä tavallas. Ja tämä liittyy
opettamiseen. Oppikirjoissa yritetään yleensä välittää joku
oivallus: opetettava asia tulee oivalta näin. Mutta koska oivallusta
ei voi selittää, oppikirjan tekijät esittelevät sellaista
materiaalia, josta oivallus voisi muodostua. Hyvät opettajat
koettavat saada oppilaansa oivaltamaan. Mutta he eivät voi selittää
”rautalangasta vääntäen”, miten pitää oivaltaa. Siksi
kokemukseni mukaan hyvät opettajat ovat laaja-alaisia. He kuvaavat
asioita monelta näkökulmalta, ja usein he kertovat myös
kaikenlaisia tarinoita, jotka eivät tunnu edes liittyvän asiaan. Ja
jotenkin, kaikesta moninaisuudesta huolimatta tai juuri sen takia,
oivallus sitten syntyy. Koska me ihmiset olemme erilaisia, ja koemme
ja oivallamme eri tavoin.</p>
<p class="western"> Nyt voimme siirtyä vielä konkreettisempiin
esimerkkeihin. Jos jollakin on kiinnostusta pohtia mekaanisia
laitteita, voisin esitellä <i>tasauspyörästön</i>. Se löytyy kaikista
autoista, ja tuon laitteen ansiosta moottorin voima siirtyy
kaarteessa vetäville pyörille tasaisesti, vaikka ne pyörivätkin
eri nopeudella. Se on tärkeä ominaisuus, sillä muuten vetävien
pyörien renkaat kuluisivat voimakkaasti. Siksi tasauspyörästö, toiselta nimeltään <i>differentiaalivaihde</i>,
keksittiin jo 1800-luvulla.</p>
<p class="western">Mutta en voi kertoa, miten tasauspyörästö
toimii, sillä sen oivaltamista ei voi selittää. Tasauspyörästön
kuvia löytyy helposti netistä. Jos lukija ei aiemmin ole pohtinut
tasauspyörästön ideaa, kehotan tutkimaan erilaisia periaatekuvia
huolellisesti. Ehkä oivallus syntyy, ja se tuntuu aika hauskalta.</p>
<p class="western">Mutta kaikilla ei ole taipumusta näin hankaliin
mekanismeihin. Silloin voi harjoitella vaikka yksinkertaisemmalla <i>planeettavaihteella</i>.
Miten ja miksi sillä voi muuttaa pyörimisnopeutta.</p>
<p class="western">Tai kiinnostava harjoituskohde voisi olla
<i>Möbiuksen nauha</i>. Sillä on vain yksi reuna ja yksi puoli! Voiko sitä
selittää? Lukija voi askarrella paperista tällaisen nauhan,
viimeistään silloin se oivaltaa. Entä jos nauhan tekee kääntämällä sen päitä koko kierroksen, ennen kuin ne liimaa
yhteen? Vaikea kuvitella, mutta kokeilemalla se selviää.</p>
<p class="western">Itselleni tuli aikanaan hieno oivallus, kun
insinööriopinnoissa tuli vastaan ns. Fourier-muunnos (sen avulla
voidaan muodostaa signaalin spektri). Muunnos voidaan esittää
kaavana, ja ymmärsin toki helposti tuon kaavan, se on
aika yksinkertainen. Mutta en oivaltanut, mitä tuo muunnos tekee.
Oivalsin sen vasta, kun harjoitustyönä kirjoitin ohjelman, joka
tekee muunnoksen.</p>
<p class="western">Amerikkalainen filosofi ja kirjailija Robert
Pirsig kirjoitti 1970- luvulla legendaarisen kirjan <i>Zen ja
moottoripyörän kunnossapito</i>. Kirja käsittelee muiden asioiden
ohella myös moottoripyöriä. Ja Pirsig teki musertavan havainnon.
Moottoripyörän huolto-oppaat tai alan oppikirjat eivät pysty
selittämään, miten moottoripyörän moottori toimii. Sen
oivaltaminen syntyy vain omasta kokemuksesta sekä keskusteluista
toisten pyöräilijöiden ja korjaamojen kanssa.
</p>
<p class="western">Kirja ei välttämättä aukea aivan helposti, tai
sitten se menee maalin ohi. Kannattaa kuitenkin yrittää. Olen
kertonut kirjasta blogissani vuonna 2019 (<a href="https://tichynlaari.blogspot.com/2019/01/zen-ja-aarimmainen-laatukirja.html" target="_blank">Zen ja äärimmäinen laatukirja</a>). Ehkä kirjaa kuvaa, että Pirsig tarjosi käsikirjoitusta
ensin turhaan 121 kustantajalle. Sitten siitä tuli menestys.</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-20608297645316296862024-01-31T10:40:00.015+02:002024-02-12T18:48:49.728+02:00Lisää bulkkia<p>Olen aiemmin kirjoittanut niin halveksitusta
bulkista: massatuotteesta jonka valmistus estää niin sanottujen
hienompien ja kannattavampien tuotteiden valmistuksen. Ehkä
tällainen väheksyntä on peräisin kolonialismin ajoista, jolloin
siirtomaat alistettiin tuottamaan raaka-aineita teollistuneille
maille, ja niiden omaehtoinen talous tukahdutettiin. Niin, ehkä
bulkin äärimmäinen muoto oli orjakauppa.
</p>
<p class="western">Mutta ajatusta ei saa yleistää liikaa. Olen
kuvannut, kuinka äärimmäisen vaikeaa ja haastavaa on Suomessa
harjoitettu paperin tuotanto. Se on suorastaan korkeaa teknologiaa,
ja tuolla teollisuuden alalla oli oma tärkeä roolinsa maamme
modernisaatiossa.</p>
<p class="western">Otan nyt käsittelyyn toisen massatuotteen,
selluloosan. Ja suorastaan kuulen korvissani ”talousasiantuntijoiden”
tuhahduksen: ”miksi tuollaista bulkkia pitää valmistaa”!
Unohdetaan nyt tuo asenne. Katsotaan, mitä selluloosa oikein on ja
miksi meillä ”ajauduttiin” sen tuottamiseen.</p>
<p class="western">Kaiken takana on valistusajasta lähtenyt
viestintävallankumous, ja sen tuottama kyltymätön paperin tarve.
Paperi valmistetaan orgaanisista kuiduista, ja lumppujen rajallisen saatavuuden takia 1800-luvulla siirryttiin valmistamaan paperia puusta . Puu koostuu hieman yksinkertaistaen kahdesta
komponentista, joita puussa on suunnilleen yhtä paljon. Siinä on
selluloosakuituja, jotka ligniiniksi sanottu aine liimaa yhteen.
Paperiteollisuus alkoi käyttää raaka-aineena puuhioketta. Hiomoissa vedessä pehmennetyt pölkyt jauhettiin painamalla niitä
tahkokiveä vasten.
</p>
<p class="western">Hiokepaperi oli laadultaan heikompaa kuin
lumppupaperi. Sen lujuus kärsi, koska hionnassa selluloosakuidut
pilkkoutuivat ja ligniini oli siinä mukana. Hioke soveltui
sanomalehtipaperiin, mutta hienompia laatuja varten massaan piti
lisätä lumppukuituja ja täyteaineita. Lukija ehkä arvaa jatkon.
Jos selluloosakuidut voitaisiin erottaa kemiallisesti ligniinistä,
saataisiin aikaan paperin kannalta optimaalisia pitkiä kuituja.</p>
<p class="western">Selluteollisuus toimii juuri näin. Puu pilkotaan
muutaman sentin kokoisiksi lastuiksi, ja ne keitetään veden ja
kemikaalien sekä lämmön ja paineen avulla massaksi. Ligniini
liukenee keittoliemeen, sitten sellukuidut erotellaan
mekaanisesti, sekä pestään ja valkaistaan. Sellu kuivataan
paperikoneen kaltaisessa koneessa ja pakataan arkkipaaleiksi. Ellei
lähellä ole paperitehdasta, joka voisi ottaa sen vastaan märkänä
massana.</p>
<p class="western">Selluteollisuus käyttää lähinnä emäksistä
sulfaattimenetelmää, siinä vaikuttavat kemikaalit saadaan soodasta
ja natriumsulfaatista, ja ne ovat halpoja raaka-aineita. Lisäksi
prosessi perustuu kemikaalien kierrätykseen. Keitossa ligniini
liukenee keittonesteeseen. Tämä neste, ns. mustalipeä väkevöidään
ja poltetaan soodakattilassa. Kemikaalit jäävät kuonaan, ja ne
puhdistetaan ja käytetään uudelleen. Puussa on lähes puolet
ligniiniä, ja sen poltto tuottaa runsaasti energiaa, paljon enemmän
kuin itse sellutehdas käyttää.
</p>
<p class="western">Mutta tällä teollisuudella on pimeä puolensa.
Selluteollisuus käsittelee suuria määriä raaka-aineita
vesiliuoksina. Kun massa- ja selluteollisuus sai alkunsa,
ympäristövaikutuksista ei puhuttu. Ympäristöstä ei
yksinkertaisesti välitetty. Erilaisia tuotannossa syntyviä
hukkavirtoja ja jopa ylimääräistä tuotantoa laskettiin surutta
vesistöihin. Tavalliset ihmiset kyllä ymmärsivät, mitä tapahtuu,
mutta viranomaiset eivät siitä piitanneet. Kalakannat tuhoutuivat,
vesistöjen virkistysarvot romahtivat ja asumisviihtyvyys tehtaiden
lähellä kärsi. Rikkipitoisten kemikaalien käyttö aiheutti
piinaavia hajuhaittoja. Vasta vähitellen heräävä
ympäristötietoisuus, kansalaisliikkeiden painostus ja ulkomaiset
esimerkit saivat poliitikot ja viranomaiset havahtumaan.
Teollisuusalan päästöt on saatu suurimmaksi osaksi siedettävälle
tasolle.</p>
<p class="western">Erityisen haitalliseksi osoittautui hapanta
menetelmää eli rikkihapoketta käyttävä sulfiittiteollisuus,
jossa ei ollut luontevaa kemikaalien kierrätystä. Tehtaiden
kaasupäästöt tuhoisivat jopa kasvillisuutta laajalta alueelta
tehtaiden ympäriltä, ja pääosa keiton jätelientä laskettiin
vesitöihin. Jätelientä hyödynnettiin kuitenkin sulfiittispriin
valmistuksessa. Takavuosina suomalaisten tuntema ns. tikkuviina
(pöytäviina ja karhuviina) tuli näistä tehtaista, Alkon jalosti
sen juomakelpoiseksi. Sulfiittisellun valmistus on nyt lopetettu
kannattamattomana.</p>
<p class="western">Kemiallisesti tuotettu selluloosa on tärkeä
paperin raaka-aine. Sitä käytetään korkealuokkaisen paperin
valmistuksessa lisäämään paperin lujuutta. Se on kallis
raaka-aine, jota käytetään säästeliäästi, selluloosa on
kalliimpaa kuin valmis paperi. Paperin tuotanto on alkanut vähentyä,
median digitalisoituessa. Ei kuitenkaan ole odotettavissa, että
paperin ja pahvin tuotanto loppuisi.</p>
<p class="western">Selluloosalla on eräs omalaatuinen käyttötapa.
Siitä voidaan valmistaa typpihapolla käsittelemällä
nitroselluloosaa. Se puolestaan on erään varhaisen muovin,
selluloidin raaka-aine. Selluloidista on valmistettu muun muassa
elokuvafilmejä, biljardipalloja ja erilaisia esineitä, kuten
kampoja. On sanottu, että selluloidin keksiminen pelasti norsut
sukupuutolta, koska pianon koskettimet ja biljardipallot
valmistettiin aikaisemmin norsujen syöksyhampaista. Selluloidia ei
enää juuri käytetä sen tulenarkuuden takia, se on korvattu muilla
muoveilla. Nitroselluloosaa käytetään kuitenkin suuria määriä
räjähdysaineiden ja savuttoman ruudin valmistamiseen.</p>
<p class="western">Niin, selluloosan tuottamien vaatii raskasta
koneistoa ja prosessin huolellista hallintaa. Sellu on arvokas
materiaali. Kemiallisesti se on sokerin sukuinen pitkäketjuinen
molekyyli, ja se on vallitseva ainesosa kaikissa kasveissa. Pohjoisten
metsien puista valmistettu selluloosa on erityisen korkealuokkaista,
ja sitä on opittu valmistamaan tehokkaasti, ja tuotannon
ympäristövaikutukset voidaan hallita - jos vain halutaan. Selluloosalla onkin uutta
potentiaalia tekstiiliteollisuuden raaka-aineena.</p>
<p class="western">Maailman tekstiiliteollisuuden yleisin raaka-aine
on puuvilla. Valitettavasti puuvillan kasvatus on voimakkaasti
ympäristöä kuormittavaa. Kemiallisesti puuvilla on selluloosaa, ja se voidaankin korvata teollisella sellulla. Suomessakin on valmistettu
sellupohjaista tekokuitua: keinosilkkiä, sillaa ja säteriä.
Kehräämistä varten selluloosa on liuotettava sopivaan liuottimeen.
Valitettavasti tuo vanha prosessi käytti haitallista
rikkihiili-nimistä liuotinta, ja siksi sellun kehrääminen piti
lopettaa. Muualla maailmassa valmistetaan edelleen kehrättyjä
selluloosakankaita, mm bambusta. Ja samalla kehitetään
valmistusmenetelmiä, jotka olisivat ympäristölle vaarattomia ja
taloudellisesti tehokkaita. Suomessakin tehdään tällaista tutkimusta.<br /></p><p class="western">Pitäää vielä mainita eräs kiinnostava tuote, sellun keiton sivutuotteena syntyvän ligniini. Nykyisin se poltetaan energiaksi, mutta se on kiinnostava raaka-aine, jonka käyttöä kemianteollisuudessa tutkitaan.<br /></p>
<p class="western"><br />
<br />
</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-58672762799671765562024-01-27T21:40:00.011+02:002024-02-11T11:50:22.502+02:00Suomen RembrandtMaailmassa on paljon ihanuuksia, joista emme tiedä
mitään. Luulenpa, että useimmille lukijoille taidemaalari Alexander Lauréus
(1783–1823) on täysin tuntematon. Turkulainen papinpoika oli
taitava piirtäjä, ja valtavan innostunut taiteesta. Niinpä
paikalliset keräsivät rahaa saattaakseen hänet opin tielle.
Lahjoituksen turvin Lauréus aloitti vuonna 1802 opinnot Ruotsin
kuninkaallisessa taideakatemiassa Tukholmassa.
<p class="western">Lauréuksesta tuli uskomattoman taitava maalari ja
piirtäjä. Hän on täysin taiteen suurien mestarien veroinen,
vaikka ei koskaan noussut pysyvästi kansainväliseen kuuluisuuteen.
Omana aikanaan hän saavutti kuitenkin paikallista mainetta. Hän oli
1800-luvun alun aktiivisin näytteillepanija Tukholmassa. Vuonna 1811
Lauréukselle myönnettiin kuninkaallisen hovimaalarin arvo. Suomeen
Lauréus palasi tiettävästi vain kerran. Siitä kertoo muotokuva
taiteilijan äitipuolesta Maria Juliana Lauréuksesta poikineen
(1806). Vuonna 1817 Lauréukselle myönnettiin kolmivuotinen
stipendi, jonka turvin hän matkusti Pariisiin elämänkumppaninsa
Margaretha Charlotta Thyneliuksen (1786–1834) kanssa. Sieltä matka
jatkui vuonna 1820 Roomaan.</p>
<p class="western">Lauréuksen ura sijoittuu yhteiskunnalliseen
murroskohtaan, jossa vaurastuva porvaristo nousi hovin ja kirkon
rinnalle taiteen ostajina. Taiteilijoista tuli eräänlaisia
yrittäjiä, joiden oli tehtävä teoksiaan kysynnän mukaan.
Muotokuvien ohella hän maalasi jylhiä maisemia, mutta ennen kaikkea
häntä näytti kiinnostavan tavallisten ihmisten elämä. Vaikka
auringon paahtama katu joka vilisee ihmisiä. Tai ihmisiä kodeissa
ja kapakoissa ja juhlissa. Kohteitaan hän on kuvannut eläytyen tunnelmaan tai tapahtumaan. </p><p class="western">Lauréuksen katse on usein lempeä mutta myös
humoristinen. Liikaa väkijuomaa nauttinut herra täytyy taluttaa
kapakasta kotiin, ja apupappi tempautuu niin tanssin huumaan, että
ohi kulkevan piian kantamat posliinikupit lentävät. Monien
kuvien valo tulee vain kynttilöistä, soihduista, lyhdyistä ja
kuutamosta. Kuvat ovat täynnä salaperäisiä yksityiskohtia.
Mieleen tullee väkisinkin Rembrandt. Lauréus ihailikin suuresti
Rembrandtia, ja teki itselleen kopion hänen omakuvastaan.</p>
<p class="western">Lauréuksen aikana vallitseva taidesuunta oli
romantiikka, ja Lauréus todella otti siitä kaiken irti. Hänen
maalauksensa nostavat mieleen syviä ja usein hieman uhkaavia tai
nostalgisia tunteita. Tuo taidesuunta on merkillinen. Maalaukset
eivät esitä maisemia sellaisina kun ne ovat, vaan sellaisina, miltä
niiden pitäisi näyttää. Monet ovat varmaan nähneet tuon ajan
maisemakuvia Suomesta. Niissä voi olla jopa tuttuja paikkoja, mutta
ne ovat oudosti vieraan tuntuisia Eikä luontokaan tuo mieleen omaa
luontoamme, vaan pikemminkin Saksan tai Italian.
</p>
<p class="western">Tutustuin Lauréuksen taiteeseen Sinebrychoffin museon
näyttelyssä keväällä 2023. Tämä jo päättynyt lumoavan ihana
näyttely dokumentoi vahvan romanttisesti ja kaihoisasti kiehtovan ja
salaperäisen maailman vain hetkeä ennen kuin se katosi
modernisoituvan maailman melskeisiin. Samalla siinä on surullinen
sävy, sillä Lauréus kuoli kuumetautiin vain 40 vuoden ikäisenä,
viimeistellessään suurta tauluaan Roomaan katunäkymästä, missä
puoskari myy ihmelääkettä ihailevalle ja myös epäuskoiselle
ihmisjoukolle.</p>
<p class="western">Lauréus tuli yllättäen mieleeni, kun näin
sattumalta ikonisen kuvan kapusiinimunkista viinikellarissa. Tuo
maalaus oli myös näyttelyssä, ja olen nähnyt kuvan aikoja sitten
jossain koulukirjassa. Valkeaan pukeutunut munkki valtavien
viiritynnyreiden edessä, ja vanhan linnan kellarin jylhät rauniot.
Jokin tuossa kuvassa on painunut syvälle sieluun, en ymmärrä,
miksi.</p><p class="western"> <a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiE_RltAKufc9894HqsMIqL_rpeHYk2R4U-2KKycl-GRqeXhAxFb_voVEZHIXyTCP_WeMFwkmWm32a0I8XLyJMFoWtbkPFynPoYUWrtQt4SpyIJ6qGvEzAOX6FvQvRfQ87fffd97cAUkhObo869YWRsWwuaX3tUe-MV6P2lYhEJVqTugRoikXV1ZBWzsKXT/s1300/Laureus-Munkki-viinikellariksi-muutetuissa-raunioissa.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1300" data-original-width="1046" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiE_RltAKufc9894HqsMIqL_rpeHYk2R4U-2KKycl-GRqeXhAxFb_voVEZHIXyTCP_WeMFwkmWm32a0I8XLyJMFoWtbkPFynPoYUWrtQt4SpyIJ6qGvEzAOX6FvQvRfQ87fffd97cAUkhObo869YWRsWwuaX3tUe-MV6P2lYhEJVqTugRoikXV1ZBWzsKXT/w321-h400/Laureus-Munkki-viinikellariksi-muutetuissa-raunioissa.jpg" width="321" /></a></p><br /> <br /><p></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-26911885334065713102024-01-26T22:39:00.005+02:002024-01-27T10:10:24.740+02:00Bulkkia, bulkkia!<p>Aika usein kuulee taloudesta puhuvien virkamiesten
ja poliitikkojen moittivan Suomen teollista struktuuria. Tuotamme
näiden ”asiantuntijoiden” mielestä aivan liikaa bulkkia.
Pitäisi sen sijaan tuottaa ”pitkälle jalostettuja tuotteita”.
Kuinka fiksulta tuo ”arvio” kuulostaakaan, on niin helppo olla
samaa mieltä. Vaikka asia ei ole ollenkaan yksinkertainen. Itse
asiassa, useimmiten tällainen lausahdus on täysin väärä, ja se
perustuu lähinnä laiskaan ajatteluun ja ymmärryksen puutteeseen. Joten
mietitäänpä vähän tarkemmin.</p>
<p class="western">Ensin ihan yksinkertainen ja miksei myös
ärsyttävä esimerkki. Maatalous tuottaa bulkkia, eli ihan niitä
peruselintarvikkeita, joilla me elämme. Onko se paha asia? Eikö sen
kuitenkin kannattaisi erikoistua, eli nostaa jalostusastetta?
Markkinoinnin termein se tarkoittaisi, että fokusoidaan kapeammille
markkinasegmenteille. Viljelijöiden kannattaisi fokusoitua vaikka
perunalastuihin, ja kanalan omistajien tuottaa viiriäisenmunia.
Mutta segmentin kaventaminen tuottaa herkkyyden häiriöille. Entä
jos munien syöjät eivät haluaisikaan maksaa enää statuslisää
tai menettäisivät uskon viiriäisen munien ja viriiliyden
yhteyteen. Tai terveystietoisuuden kasvu tai viranomaismääräykset
leikkaisivat perunalastujen kysynnän? Sitten vain etsimään uusia
segmenttejä?</p>
<p class="western">Ehkä on kumminkin syytä kääntää katse
teollisiin innovaatioihin. Meillä Suomessa on perinteisesti
tuotettu paperia, siihen on meillä sopiva raaka-ainepohja. Mutta
paperin kysyntä ei ole mikään luontainen tarve. Itse asiassa tuo
tarve on monimutkainen. Johannes Gutenberg kehitti irtokirjasimiin
perustuvan kirjanpainamisen noin vuonna 1452. Se mullisti tekstin
levittämisen perin pohjin. Erityisesti suuresti laajentunut kirkko
tarvitsi raamattuja ja muutakin uskonnollista kirjallisuutta.
Ensimmäinen painettu kirja olikin raamattu. Se ei ollut halpa. Sen
hinta vastasi papin kolmen vuoden palkkaa. Mutta tarve oli suuri.
Ensimmäiset kirjat painettiin eläinten nahasta valmistetulle
pergamentille, mutta pian tuli käyttöön paljon halvempi paperi.
Paperi oli jo tunnettua Euroopassa, sitä valistettiin jauhamalla
kasvikuiduista ja käytetyistä tekstiileistä eli lumpuista, se oli
bulkkia. Sata vuotta myöhemmin, uskonpuhdistuksen myötä sekä
lumppujen että painettujen kirjojen tarve kasvoivat. Nyt painettiin
kansankielistä uskonnollista kirjallisuutta.</p>
<p class="western">Ehkä lukija alkaa jo arvailla, mistä on kysymys:
tässähän lähti käyntiin viestinnän vallankumous. Luonnontieteet
ja kaupungistuminen kiihdyttivät prosessia edelleen, nyt paperille
painettiin myös tieteellistä tietoa, poliittisia kirjoituksia, ja
syntyi sanomalehdistö. Tarvittiin aina vain lisää bulkkia.
Vaivalloinen paperin valmistus tehostui suuresti, kun 1800-luvun
alussa Ranskassa ja Englannissa keksittiin paperikone. Lumppujen
saatavuus alkoi tulla ongelmaksi, ja paperia alettiin valmistaa
puusta 1800-luvun puolivälissä. Lumppupaperi jäi kuitenkin
käyttöön hienoimpien paperituotteiden kuten setelien
raaka-aineena.
</p>
<p class="western">Ja tässä on suorastaan pakko mainita
ranskalaisen kirjailijan Honore de Balzacin pääteoksiin lukeutuva
”Kadonneet illuusiot” (1837–1843). Teos kuvaa kiihkeää
painoteollisuuden murrosaikaa. Se heijastaa kirjailijan omia,
katkeriakin kokemuksia kustantajana, paperinvalmistuksen
innovaatioita unohtamatta.
</p>
<p class="western">Bulkki siis synnytti nykyaikaisen monipuolisen viestinnän –
ja myös päinvastoin! Ja se synnytti myös suomalaisen korkean
teknologian teollisuuden. Tarkastellaan nyt keskeistä suomalaista
innovaatiota, eli modernia paperikonetta. Siihen johtanutta
kehitystyötä ajoi tarve tuottaa bulkkia eli paperia aina vain
tehokkaammin. Kilpailu on ollut kovaa, maailmassa on enää kaksi
paperikoneiden valmistajaa: toinen on monikansallinen Voith ja toinen
suomalainen Metso, entinen Valmet.
</p>
<p class="western">Nykyaikainen paperikone on valtava laite, se on
suurimpia ja kalleimpia teollisuudessa käytettäviä
tuotantokoneita. Kerron siitä hieman. Tämä ei perustu syvään
asiantuntemukseen, vaan kuvailu on tehty sivusta seuraavan
automaatioinsinöörin silmin.</p>
<p class="western">Paperikoneen periaate on aika suoraviivainen.
Koneen alkupäässä levitetään kuituja sisältävää liuosta,
massasulppua liikkuvalle seulakankaalle eli viiralle. Tuo alkuliuos
on vettä, jossa on mukana noin prosentin verran kuituja. Viiralla
osa vedestä valuu pois, näin muodostuu liikkuva paperiraina.
Viiralta paperiraina menee puristustelojen väliin, siellä massasta
puristetaan enintään puolet vedestä pois – enempää ei paperin
rakenne kestä. Puristimen jälkeen jälkeen paperiraina kulkee
kuivausosan läpi. Siellä suuri määrä, jopa 50 suurta pyörivää
kuumennettua telaa kuivaa paperin varastointikosteuteen. Lopussa on
rullainosa, paperiraina rullataan teräsakselin päälle suureksi
konerullaksi, sellainen voi painaa täytenä jopa useita kymmeniä
tonneja. Tämä ei vielä ole lopputuote. Konerulla viedään
pituusleikkurille, joka leikkaa paperin asiakasrulliksi. Ne
painavat kukin muutamasta sadasta kilosta muutamaan tonniin.</p>
<p class="western">Koska paperikone on hyvin kallis, tuotantotehon on
oltava suuri. Se merkitsee suuria mittoja ja nopeuksia. Tehokkaan
koneen pituus voi olla sadan metrin luokkaa, rainan leveys on
kymmenen metrin luokkaa, ja koneen ajonopeus on jopa 2000 metriä
minuutissa ˗ siis 120 kilometriä tunnissa! Ja koneen on toimittava
ilman keskeytyksiä vuorokaudet ympäri. Lukija ehkä aavistaa, että
tällaisen koneen käynnistäminen ja kiihdytys täyteen ajonopeuteen
ei ole ihan pikku juttu. Olen nähnyt muutaman käynnistyksen eli
”pään ajon”. Se voi olla aika dramaattista, etenkin jos sitä
on edeltänyt jonkun häiriön aiheuttama ratakatkos.</p>
<p class="western">Vaikka kone on periaatteessa yksinkertainen, sen
jokainen toiminnan vaihe on herkkä ja vaikea, niiden kehittäminen
on vaatinut valtavan määrän tutkimusta, laboratoriotyötä ja
prototyyppikokeita. Massa syötetään viiralle niin sanotussa
märässä päässä, ja siihen liittyy vaikeasti hallittavia
fysikaalisia ilmiöitä. Jostain historiallisesta syystä tätä
koneen alkupään osaa nimitetään joskus perälaatikoksi.
Puristinosa ei myöskään ole lainkaan yksinkertainen, siinä
saattaa olla useita erikoisrakenteisia teloja. Puristusvoima on
valtava, paperi ei kuitenkaan saa siinä vahingoittua. Tästä osasta
käytetään nimeä ”nippi”. Kuivausosan eräs haaste on sen
pituus: kymmenien telojen kautta kulkiessaan paperi hieman venyy, ja
silti se on pidettävä kireällä. Rullaimessa valmis paperi
kääritään tiiviiksi konerullaksi, ja kun edellinen konerulla
täyttyy, raina vaihdetaan vauhdissa uudelle akselille, Syystä,
jota en ole saanut selville, rullaimesta käytetään nimeä ”pope”,
ja konerulla on nimeltään ”tampuuri”.</p>
<p class="western">Moni lukija on varmaan nähnyt kuvia
paperitehtaasta. Niissä tuo valtava kone hyrrää hiljakseen
steriilin näköisessä hallissa. Koneen vieressä on eristetty
valvomo, jossa paperikoneen hoitajat seuraavat, meneekö kaikki
hyvin. Nuo julkisuudessa usein mollatut Paperi-Pasit, jotka saavat
turhan hyvää palkkaa helposta hommastaan. Tosiasiassa heidän
vastuullaan on eräs teollisen maailman kalleimmista ja monimutkaisimmista koneista. Ja
ehkä on jo käynyt selväksi, ettei koneen häiriötön toiminta
todellakaan ole mikään läpihuutojuttu. On tuhansia asioita, jotka
voivat mennä pieleen, ja joskus menevätkin. Ja silloin pitää
tietää, miten siinä edetään.
</p>
<p class="western">Eikä edellisessä kuvauksessa suinkaan ole koko totuus paperikoneesta. Valtava konesalin alla kellarissa
on vielä suurempi tila: lukemattomien putkien, pumppujen,
säiliöiden, moottorien, sekoittimien, venttiilien ja muiden
laitteiden muodostama hydraulis-mekaaninen konehelvetti. Siellä on
myös suuret altaat, pulpperit, jotka nielaisevat koneesta joskus
karkuun pyrkivän paperin. Niitä tarvitaan, kun jokin häiriö
katkaisee paperirainan, ja niitä tarvitaan käynnistyksessä eli
pään ajossa. Tuo hukkaan menevä tavara pyritään jauhamaan veden
kanssa liemeksi, joka syötetään takaisin prosessiin.
</p>
<p class="western">Miksi Suomessa ylipäätään alettiin kehittää
paperikoneita, eikä hankittu niitä ulkomailta? Tuskin se oli kovin
tietoinen valinta. Ehkä nuo koneet tuntuivat turhan kalliilta.
Pääomaa oli vaikea haalia kokoon. Ei ehkä haluttu tulla
riippuvaisiksi ulkomaisista asiantuntijoista ja yhtiöistä. Eivätkä
varhaiset paperikoneet niin kovin monimutkaisilta tuntuneet.
Suomalaiset insinöörit arvelivat, että kyllähän noita osattaisi
itsekin tehdä. Itse asiassa Suomi teollistui muillakin toimialoilla
juuri tällä tavalla. Oppia otettiin ja haettiin ulkomailta, mutta
samalla haluttiin olla riippumattomia. Tärkeää oli myös, että
1800-luvun suurista aatteista meillä otettiin erityisen hyvin vastaan
kansansivistys ja tasa-arvoinen koulutus yli sukupuoli- ja
luokkarajojen. Niin, ylipäätään omaksuttiin koulutus- ja sivistysihanne. Se oli onnistunut
strategia- jos strategiasta nyt voi puhua, kun toimittiin
pikemminkin vaistomaisesti. Noin sadassa vuodessa Suomi muuttui
kehitysmaasta eturivin teolliseksi valtioksi.</p>
<p class="western">Vähitellen vaatimukset paperikoneiden
tehokkuudelle kiristyivät. Koneista tuli yhä monimutkaisempia ja
nopeampia. Mutta kehityksessä pysyttiin mukana, vieläpä yli
odotusten. Paperikoneista tuli nimittäin myös tärkeä vientituote.
</p>
<p class="western">Kyllä, on totta, että Suomen teollistuminen ja
vaurastuminen nojasi vahvasti bulkkitavaran eli paperin
valmistamiseen. Mutta olen pyrkinyt osoittamaan, että bulkin
valmistus vaatii tietoa, taitoa ja osaamista, ja sen perustana on
tavattoman suuri määrä kasaantunutta henkistä pääomaa, sekä
tietona, että materialisoituneena prosesseihin, koneisiin ja
ylipäätään tekniseen infrastruktuuriin.
</p>
<p class="western">Puunjalostuksen ympärille kasautunut
intensiivinen tutkimus ja tuotekehitys tuotti myös laajempaa
osaamista. Se synnytti uusia teollisuuden aloja ja lisää tietoa ja
vaurautta. Tähän palaan pian kahden uuden kirjoituksen kautta. Ja
laajempi analyysi löytyy kirjastani ”Tervanpoltosta
innovaatiotalouteen” (Avain 2012), kirja on jo vanha mutta ei
vanhentunut. </p><p class="western"> </p>
<p class="western"></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-32579400440246387852024-01-18T21:10:00.003+02:002024-01-18T21:10:35.153+02:00Musta jengi ja pikipöksyt<p>Maailmamme jakautuu tarkasteltavaksi monin eri
tavoin. Erästä tarkastelukulmaa kuvaa sanonta ”kahden kerroksen
väkeä”. Havainnollistetaan sitä historiallisesti. Kuvitellaan
mielessämme suuri höyrylaiva 1900-luvun ensimmäiseltä
puoliskolta. Laiva kuljettaa varakkaita ihmisiä valtameren yli, tai
muuten vain huviristeilyllä ympäri maailman meriä. Tämän porukan
mielikuvissa laiva on merellä liikkuva loistohotelli ja ravintola.
Se on suljettu yhteisö, jossa ihmisten luonteet ja ihmisten väliset
suhteet korostuvat. Eräänlainen koe-eläinlaboratorio. Merellinen
ympäristö antaa muuten yksítoikkoiseen oleskeluun jännitystä ja
hohtoa, ja laivan korkein päällystö luo läsnäoloillaan tunteen
järjestyksestä ja turvallisuudesta. Laiva on kuin jumalten johtama
täydellinen maailma. Ja matkustajien ylin kerrostuma pääsee jopa
syömään kapteenin (eli jumalten) pöytään. Oikeastaan tunnemme
tämän maailman varsin hyvin, vaikka se on jo melkein menneisyyttä.
Olemme tavanneet sen lukuisissa romaaneissa ja elokuvissa.
</p>
<p class="western">Aivan toisenlainen maailma sijaitsee matkustajien
jalkojen alla, syvällä laivan konehuoneessa. Siellä puolihämärässä
ja hohkaavassa kuumuudessa ahertavat lämmittäjät, joiden tehtävä
on lapioida jatkuvasti hiiltä höyrykattiloiden ahnaaseen kitaan.
Hiili lossataan säiliöstä eli koliboksista kattilahuoneeseen, ja
kattiloiden pohjalta kuuma tuhka lapioidaan tuhkalaatikkoon ja
nostetaan vaarallisella vintturilla alemmalle kannelle ja heitetään
mereen. Höyrykoneille syötettävä tulikuuma korkeapaineinen höyry
ja ajoittaiset putkivuodot ovat jatkuva muistutus maailman
hauraudesta ja äkillisen kuoleman mahdolisuudesta. Työ jatkuu
vuorokauden ympäri, sillä valtamerellä ei pysähdellä. Hiilipöly
värjää miesten ihon mustaksi, merimiesslangilla he ovat musta
jengi, vaikka kaikki eivät olisikaan olleet alun perin tummaihoisia.
Mustaan jengiin törmäämme harvemmin meriromaaneissa, joskus toki.
Heihin voi tutustua B. Travenin vaikuttavassa romaanissa
”Kuolemanlaiva”.</p>
<p class="western">Ja tietysti noiden maailmojen välissä saattoi
joskus sijaita Danten runoelmasta tuttu helvetin ensimmäinen piiri.
Suuria ikkunattomia hyttejä, ahdettuna täyteen toiveikkaita tai
epätoivoisia siirtolaisia, matkalla uuteen maahan ja erilaiseen
tulevaisuuteen.</p>
<p class="western">Myös ennen höyrykoneiden aikakautta tarvittiin
kahden kerroksen väkeä. Valtamerien työjuhtia olivat suuret
rahtilaivat: fregatit, parkit, parkkilaivat, prikit, kuunarit ja mitä
kaikkea niitä olikaan. Laivat olivat varhaisen kapitalismin
tehokkaita tuotantovälineitä. Niiden valtavat ruumat ahdettiin
täyteen viljaa, hiiltä, rautaa, lannoitteita, suolaa tai muuta
tarpeellista kuljetettavaa. Päällystön ja muun miehistön määrä
minimoitiin, mutta toisen kerroksen väkeä tarvittiin paljon enemmän
kuin mustaa jengiä höyrylaivassa, suuri laiva saattoi tarvita jopa
30 merimiestä nostamaan, laskemaan ja säätämään purjeita ja
puomeja. Työ oli vaihtelevaa. Tasaisessa pasaatituulessa se oli
leppoisaa, myrskyssä se oli kauheaa ja hengenvaarallista. Ja
satamiin saatettiin juuttua pitkiksi ajoiksi. Romaanien tarjoama
tieto tuosta maailmasta hukkuu paljolti meriromantiikkaan, mutta
realismiakin löytyy. Eräs valaiseva teos on Yrjö Kaukiaisen kirja
”Laiva Toivo, Oulu”.
</p>
<p class="western">Merimiesten iho paahtui etelän auringossa
kahvinruskeaksi. Vanhaan merimiestapaan kuului, että laivoilla
päällystö ja jopa miehistö saattoi pukeutua valkoisiin
työvaatteisiin. Olihan merenkulku jotain erityistä. Vanhat
purjelaivat rakennettiin puusta, ja sekä kylkien että kansien
lankkujen saumat tiivistettiin eli rivettiin tervatulla hampulla.
Vähitellen terva tietenkin päätyi myös miehistön vaatteisiin, se
todella erottui valkeasta kankaasta. Siksi purjelaivan merimiehen
lempinimi olikin pikipöksy.</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-80939952548616704972024-01-09T12:05:00.013+02:002024-01-14T10:52:47.354+02:00Avaruuskilpa: kaupallinen vaihe, tekninen umpikujaSuurvaltojen kilpailu ”avaruuden
valloittamisesta” lähti liikkeelle oikeastaan aika
huomaamattomasti. Kysymyksessä oli kansainvälinen tiedehanke. Vuosi
1957 oli nimetty kansainväliseksi geofysiikan (eli maapallon
tutkimisen) vuodeksi. Juhlavuoden kunniaksi suuret valtiot, USA,
Englanti ja Neuvostoliitto ilmoittivat lähettävänsä maata
kiertämään tutkimuslaitteita eli tekokuita. Julkinen sana ei
juurikaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Hanke ei kuitenkaan ollut
mitenkään salainen. Rakettitekniikka ja avaruuslennon perusteet
tunnettiin sinänsä hyvin, venäläinen kuuro opettaja Konstantin
Tsiolkovski selvitti ne jo 1900–luvun alussa. Saksalainen Hermann
Oberth julkaisi vuonna 1923 kansantajuisen tietokirjan, ja luonnosteli
myös maata kiertävän miehitetyn avaruusaseman, Wohnrad, jossa
keinotekoinen painovoima synnytettiin pyörimisliikkeen avulla (laite
esiintyy Stanley Kubrikin elokuvassa <i>Avaruusseikkailu 2001</i>).
Pienimuotoista tutkimus- ja kokeilutoimintaa tehtiin monissa maissa.
Puolalaissyntyinen tiedemies Ary Sternfeld kirjoitti jo vuonna 1932
hämmentävän perinpohjaisen teoksen<i> Initiation à la Cosmonautique</i>
(suomennettu vuonna 1958 nimellä <i>Tekokuut ja avaruusalukset</i>). Sodan
aikana Natsi-Saksa kehitti rakettitekniikan käytännössä
toimivalle tasolle (V2-ohjukset).
<p class="western">Kun sitten Neuvostoliitto ainoana maana lähetti
vuonna 1957 avaruuteen Sputnik-1 satelliitin, kohu olikin yllättäen
valtaisa. Neuvostopropaganda otti tietysti kaiken ilon irti tuosta
tapauksesta, se politisoitui välittömästi. Erityisesti
amerikkalaiset joutuivat paniikkiin. Heidän Vanguard-ohjelmansa
takkuili, joten natseilta takavarikoitu V2- ohjus modifioitiin
nimellä Jupiter-C tunnetuksi raketiksi, se vei piskuisen Explorer-1
satelliitin avaruuteen. Kun Neuvostoliitto vielä lisäsi
etumatkaansa lähettämällä Juri Gagarinin avaruuteen,
avaruustoiminnan luonne muuttui.
</p>
<p class="western">Presidentti Kennedy julistin haluavansa lähettää
amerikkalaiset Kuuhun. Oli siirrytty ennakkoluulottomien
kokeilijoiden ja nerokkaiden tiedemiesten sankariajasta raakaan
kilpailuun. Amerikkalaiset avasivat rikkaan valtionsa anteliaan
kassakirstun, vain raaka voima auttaisi, ja niinhän siinä kävikin.
Avaruuskilpailu peitti alleen samanaikaisen ydinvarustelukilpailun –
varmaan myös tarkoituksella. USA ja Neuvostoliitto valmistautuivat
tuhoamaan toisensa massiivisilla ydiniskuilla, rakennettiin tuhansia
järjettömän voimakkaita vetypommeja ja niiden kantajiksi ohjuksia
(katso myös <a href="https://tichynlaari.blogspot.com/2023/08/oppenheimer-vahempikin-olisi-riittanyt.html" target="_blank">kirjoitukseni </a>Oppenheimerista).
</p>
<p class="western">Oma nuoruuteni kului avaruuskilpailua seuratessa,
se oli kuin pitkittynyt Formula-kisa sähläyksineen ja
varikkokäynteineen. Näin jälkeenpäin on helppo huomata, että se
oli loppujen lopuksi yllättävän nopeasti ohi. Vain noin kymmenessä
vuodessa voittaja oli selvä. Kilpailun ratkaiseva tekijä oli
teknologia: millaisella kalustolla kuuhun mentäisiin. 1960- luvun
rakettiteknologia alkoi olla äärirajoilla. Kuuhun pääsemiseksi
oli kaksi vaihtoehtoa. On rakennettava tavattoman voimakas
kantoraketti. Ja sitä varten oli kehitettävä erittäin voimakas
moottori. Amerikkalaiset valitsivat tämän vaihtoehdon.
Moottoriteknologian venyttäminen uudelle tehoalueelle sisälsi
valtavia riskejä. Jos se epäonnistuisi, peli olisi menetetty.</p>
<p class="western">Neuvostoliiton asiantuntijat olivat vastaavassa
tilanteessa. Vaihtoehtoinen lento-optio perustuisi useamman
kantoraketin käyttöön. Miehistöalus ja kuualus lähetettäisiin
eri raketeilla, ja telakoitaisiin yhteen avaruudessa. Neuvostoliitto
oli jo onnistunut kehittämään kohtalaisen tehokkaita
kantoraketteja, jotka osoittautuivat myös varsin luotettaviksi.
Mutta ilmeisesti ratkaisu ei miellyttänyt poliitikkoja, siinä ei
olisi tarpeeksi hohtoa. Siksi piti tehdä samaa kuin amerikkalaiset.</p>
<p class="western">Neuvostoliiton jättiläismäisen kantoraketin
työnimi oli N-1 (Nositel, eli nostaja). Se oli suunnilleen
amerikkalaisen Saturnus-V raketin kokoinen. Mutta uutta tehokasta
moottoria ei uskallettu kehittää. Siksi raketin ensimmäisen
vaiheeseen asennettiin peräti 30 pienempää moottoria, kun
amerikkalaisten Saturnus-raketissa moottoreita on viisi. N-1
raketilla tehtiin kaikkiaan neljä miehittämätöntä koelaukaisua,
mutta kaikki epäonnistuivat, peli oli menetetty. Neuvostoliiton
taktiikka oli nyt kiistää, että mitään kilpailua kuuhun olisi
edes käyty. N-1-rakettia ei siis virallisesti ollut olemassa.
Pateettisen tyhmä valhe, sillä amerikkalaiset vakoilusatelliitit
olivat ottaneet siitä ja sen laukaisukentästä varsin tarkkoja
kuvia. Toisaalta myös amerikkalaiset salasivat, että heillä oli
kyky ottaa tällaisia kuvia.
</p>
<p class="western">On pohdittu, miksi Neuvostoliitto hävisi
kilpailun Kuusta hyvästä etumatkasta huolimatta. Syyksi on esitetty
huippuinsinööri Koroljevin menehtymistä syöpään hankkeen
alkuvaiheessa. Ja paradoksaalisesti Neuvostoliitossa oli useita
suunnittelutoimistoja, jotka kilpailivat hankkeesta ja vaikeuttivat
päätöksentekoa. Tärkein syy lienee kuitenkin raha. Neuvostoliitto
pystyi osoittamaan hankkeeseen vain pienen murto-osan resursseja
verrattuna siihen, mitä amerikkalaiset kaatoivat Apollo-ohjelmaan.
Byrokraattinen, hidas päätöksenteko, myöhästyminen alusta ja
vakava aliresursointi ja kiire johtivat hutilointiin suunnittelussa
ja tuotannossa. Vaikka raketin tekniikka oli konservatiivista, hanke
kaatui laatuongelmiin.
</p>
<p class="western">Kun amerikkalaiset pääsivät Kuuhun, seurasi
jonkinlainen neuvottomuuden tila. Loistelias Apollo-ohjelma
keskeytettiin, Kuussa käytiin kaikkiaan kuusi kertaa, ja neljä
jäljellä ollutta lentoa peruutettiin. Epäilemättä sieltä
saatiin jonkin verran tutkimustietoa, mutta oliko se todella vaivan
arvoista? Avaruuslennot olivat edelleen suunnattoman kalliita ja
vaarallisia. Seuraava suuri hanke, STS eli avaruussukkula petti
odotukset. Se ei ollut lainkaan halpa, eikä myöskään turvallinen.
Sukkula oli myös tarkoitettu avaruuteen sijoitettujen
asejärjestelmien huoltoon – mutta sellaisia ei tullutkaan (katso
<a href="https://tichynlaari.blogspot.com/2011/07/usan-syntymapaiva-ja-avaruussukkula.html" target="_blank">blogikirjoitus </a>sukkulasta). Jouduttiin jopa nöyryyttävään
tilanteeseen. Amerikkalaiset astronautit pääsivät kansainväliselle
avaruusasemalle vain venäläisillä aluksilla. Ja Neuvostoliiton
romahdettua myös venäläisten avaruusohjelma näivettyi.</p>
<p class="western">Nyt, puoli vuosisataa ensimmäisestä kuulennosta,
avaruuskilpailu näyttää taas aktivoituneen. Syynä saattaa olla
Kiinan pyrkimys liittyä avaruusvaltoihin, ja ilmeisesti USA:ssa
ajatellaan, että haasteeseen on taas vastattava. Mitään erityistä
uutta hyötyä ei ole näkyvissä. Myös Mars on mainittu, se taas on
suunnattoman kaukana, riskit ja kustannukset aivan toista luokkaa.
Kilpailu on siis edelleen lähinnä poliittinen ja ideologinen. Ehkä
koetaan, että katsomoon on vaihtunut uusi sukupolvi. Venäjä taas
on pudottautunut pois vapaaehtoisesti, sen resurssit on suunnattu
muualle, vanhan imperiumin lopulliseen tuhoamiseen.</p>
<p class="western">Avaruuskilpa poikkeaa edellisestä ottelusta
siten, että USA luottaa aiempaa enemmän yksityisen teollisuuden
resursseihin. Teknologisesti ollaan edelleen samassa umpikujassa kuin
50 vuotta sitten, eli perinteinen rakettitekniikka ei ole ottanut
laadullista harppausta. Uutta on lähinnä rakettikerosiinin eli RP-1
polttoaineen korvautuminen nesteytetyllä metaanilla, siitä saadaan
tehokkuusetua. Hyvin poikkeava toimija näyttää olevan Elon Muskin
luotsaama Space-X yhtiö. Sen tehokkain kantoraketti Super Heavy
muistuttaa oudosti Neuvostoliiton epäonnistunutta N-1 rakettia. Sen
sijaan, että kehitettäisiin hyvin voimakas rakettimoottori,
käytetään useita pienempiä, mutta teknologialtaan vakaampia
moottoreita. Super Heavyyn asennetaan suurimmassa versiossa kaikkiaan
27 Raptor- moottoria, kun N-1 raketissa moottoreita oli 30.
</p>
<p class="western">Avaruusinsinöörit ovat kyllä pitkään
haaveilleet laadullisesta harppauksesta, joka tekisi avaruuslennoista
samanlaista rutiinia kuin normaalista lentoliikenteestä. Aiemmin
ideoitiin ydinkäyttöisiä avaruusaluksia, mutta monestakin
syystä konsepti on hylätty. Nykyinen kehityssuunta on aika lailla
selvä. Se on monikäyttöinen avaruuslentokone, jonka raketit
käyttävät kiihdytysvaiheessa ilmakehän happea. Se olisi
merkittävä suorituskyvyn lisä, sillä nykyisten rakettien
polttoaieen painosta suurin osa on happea. Avaruuslentokone olisi
yksivaiheinen, ja se vain tankattaisiin lentojen välillä.
</p>
<p class="western">Avaruuslentokoneen kehittäminen sisältää
merkittäviä teknisiä haasteita, ja se tulisi varsin kalliiksi.
Siksi yksityinen teollisuus ei sellaiseen halua investoida.
Avaruussektorilla ei ole näköpiirissä sellaista kaupallista
potentiaalia, että teollisuus ottaisi riskejä. USA:n
avaruushallinnon johtama Venture Star- hanke keskeytettiin vuonna
2001, ja konseptia demonstroimaan kehitetty pienempi alus X-33 on
ilmeisesti museoitu.</p>
<p class="western">Euroopassa brittivetoinen avaruuslentokonetta
kehittävää Skylon-hanke etenee edelleen, tosin melko niukalla
rahoituksella. Sen ensimmäinen moottoriprototyyppi SABRE on
kuitenkin päässyt testausvaiheeseen. Hanke saattaa saada synergistä
tukea, sillä yhtiö kehittää myös hiilivapaata
ilmailuteknologiaa. </p><p class="western"> </p><p class="western"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgaUIMs7szXR1hf2CubcczGRyYc4QMV3_NPzshAMoVii41jX9A1WEnxhxhadpS48Wpc9ummQpP9kLHB7bqTulJKLwJZ-Z7M9ZwygHXIrnY_4Z5Wu3XEf97yJ_y8yZFYPPfbCtcsR8if2JeKRVuyRAWV-5cfbRmdEOKqJ_Gddh8bRxLDAgenSqXyT7oFSW5c/s696/sternfeld.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="696" data-original-width="500" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgaUIMs7szXR1hf2CubcczGRyYc4QMV3_NPzshAMoVii41jX9A1WEnxhxhadpS48Wpc9ummQpP9kLHB7bqTulJKLwJZ-Z7M9ZwygHXIrnY_4Z5Wu3XEf97yJ_y8yZFYPPfbCtcsR8if2JeKRVuyRAWV-5cfbRmdEOKqJ_Gddh8bRxLDAgenSqXyT7oFSW5c/s320/sternfeld.jpg" width="230" /></a></div><br /> <p></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-10051404361166829142024-01-06T22:11:00.010+02:002024-01-07T10:08:49.665+02:00Mitä elämä on<p>Mitä oikein on elämä? Kysymys tuntuu aika
helpolta. Näemme elämää kaikkialla ympärillämme. Puhumme
elävistä olennoista, ne ovat sellaisia jotka liikkuvat ja kasvavat,
ja jotka reagoivat ympäristöönsä. Elävällä olennolla on myös
eräänlainen itsenäisyyden tila ja jopa tahtomista muistuttava
ominaisuus. Ne ylläpitävät,suojelevat ja kehittävät itseään,
Jos se ei ole mahdollista, vaikkapa vesi tai ravinto loppuvat tai
eliön luonnollinen ikä päättyy, eliöt kuolevat. Tämäkin on
meille tuttua. Eliöyksilön elämään kuuluu myös sen päättyminen.
</p>
<p class="western">Kysymys elämästä muuttuu monimutkaiseksi, kun
alamme etsiä sen rajoja. Yleensä myönnämme, että bakteeri on
elävä olento, mutta onko virus myös sellainen? Entä kun puhumme
älykkäistä koneista. Ovatko nekin eläviä? Nykyisiä
tietokoneita, robotteja ja tekoälyohjelmia emme pidä elävinä,
emme silloinkaan, kun ne alkavat haastamaan ihmisen henkistä
kyvykkyyttä - ainakin pinnallisesti katsoen. Tähän liittyy
kulttuurillista painolastia. Jo antiikin ajoista alkaen ihmiset ovat
elollistaneet koneita. Ja erityisen elävia ovat olleet itsestään
liikkuvat koneet ja laitteet. Niiden rakentelu on monituhatvuotinen
traditio.</p>
<p class="western">Kysymys elämästä mutkistuu myös, kun
ajattelemme elämän kehittymistä maapallolla. Meillä ei ole mitään
suoria todisteita varhaisimmista elämän muodoista. Onhan sellaisia
tietenkin ollut, mutta, niiden jäänteitä ei ole säilynyt. Tai
toinen mahdollisuus: eräät varhaiset elämän muodot ovat edelleen
keskuudessamme, mutta emme osaa tunnistaa niitä. On hyvin vahvoja
syitä olettaa, että ensimmäiset elämän muodot ovat kehittyneet
vähitellen ja luonnollisten prosessien kautta elottomista
kemiallisista yhdisteistä. Luonnolla on taipumus kehittää
spontaanisti järjestystä ja säännöllisiä muotoja. Tälle
prosessille on olemassa nimikin: morfogeneesi. Intuitiivisesti tuntuu
luontevalta, että sama prosessi on johtanut jossain vaiheessa
sellaisiin muotoihin, jotka jo tunnistamme elollisiksi. Tuntuu myös siltä, että vakiintunut jaottelu orgaaniseen ja
epäorgaaniseen kemiaan voi johtaa ajatteluamme harhaan. Tuo jaottelu
on toki selkeästi määritelty, mutta elollisen ja elottoman rajaa
se ei mitenkään heijasta.
</p>
<p class="western">Vastaavaan elämän ongelmaan törmäämme
kosmisessa mittakaavassa. Onko muualla universumissa elämää?
Vastaus on oikeastaan aika helppo. Jos hyväksymme edellä esitetyn
selityksen elämän synnystä maapallolla, vastaus on selvä.
Universumissa elämää on lähes kaikkialla, jos olosuhteet vain
ovat sopivat. Ja avaruuden tutkimus vahvistaa, että sopivia
olosuhteita näyttää löytyvän yleisesti, jopa lähitähtien
planeettakunnissa saattaisi jotain elämää olla.
</p>
<p class="western">Emme saa kovinkaan usein lukea elämän synnyn
tutkimuksesta. Syitä voi olla useita. Ensinnä, sen vakava tutkimus
on äärimmäisen vaikeaa. Toiseksi, vaikuttavia tuloksia on vaikea
esitellä, ja ne hukkuvat helposti erilaisten filosofisesti
väritettyjen spekulaatioiden tulvaan. Joitain yrityksiä voimme
listata. Matematiikkanero Alan Turing laati vuonna 1952 tutkielman
epäorgaanisten muotojen spontaanista synnystä, morfogeneesistä.
Amerikkalainen matemaatikko ja kemisti Alfred Lotka on puolestaan
tutkinut biologian fysikaalista perustaa (1925). Myös systeemiteoria
saattaa tarjota tutkimukselle etenemisreittejä. Ja aivan uusia
näkymiä voi avautua geneerisen tekoälyn soveltamisen kautta.
</p>
<p class="western">Voi aina toivoa, että löytyy lahjakkaita
tutkijoita, jotka kaipaavat elämäänsä kovia haasteita. Ei
kaikkien välttämättä tarvitse heittäytyä teoreettiseen
fysiikkaan tai kosmologiaan. Vaikea ja jopa pitkälle raivaamaton
tutkimuskenttä löytyy elämän synnyn ongelmasta. Ja jos aihe on
liian laaja, voi rajautua vaikka johonkin materiaalifysiikan
osa-alueeseen. Siellä päästään helposti myös lähemmäs
käytännön sovelluksia.</p>
<p class="western">Kysymys elämästä ja sen olemuksesta voi saada
myös hieman toisenlaisen ja hyvin perustavan laatuisen luonnehdinnan.
Esittelen nyt tämän näkökulman. Olen juuri saanut päätökseen
monivuotisen tutkimus- ja kirjoitustyön, kirjani <i><a href="https://www.momentumkirjat.fi/kirjat/Robottipuisto-Esseit%C3%A4-ihmisen-ja-koneen-%C3%A4lyst%C3%A4-p583465749" target="_blank">Robottipuisto</a></i>
ilmestyi syksyllä 2023. Teos käsittelee ihmisten, eläinten ja
koneiden älykkyyttä hyvin laajasti. Jouduin väistämättä
pohtimaan, mitä on tämä ympärillämme ja meissä itsessämme
kihiseva elämä. Mistä se on tullut, ja mistä siinä on loppujen
lopuksi kysymys. Pohdinta johti mielenkiintoiseen oivallukseen: voimme määritellä elämän älykkyytenä.<br /></p>
<p class="western">Tuntemamme elämänmuodot elävät jatkuvassa
kilpailussa toisten eliöiden kanssa ja ympäristöstä tulevien
uhkien ja mahdollisuuksien paineessa. Äly on elävän olennon eräs resurssi
pärjätä tässä kilpailussa. Se tarkoittaa kykyä toimia
tarkoituksenmukaisesti uudenlaisessa tilanteessa. Älyyn liittyy
erilaisia muutoksen ja selviytymisen vivahteita. Ja voimme tarkastella
yksilön, yhteisön ja lajin älykkyyttä. Voimme puhua myös
erilaisista aikaskaaloista. Yksilö toimii ja reagoi nopeasti,
jopa sekunni murto-osassa. Populaation älykkyys on jo hitaampaa.
Kasvien älykkyys on jo kokonaan erilaista, hyvin hidasta. Voidaan
puhua myös lajien älykkyydestä. Se ilmenee lajin kykynä muuttua
ja sopeutua, ja aikaskaala ulottuu kymmenistä tuhansiin sukupolviin.
</p>
<p class="western">Voidaan sanoa, että maapallo on elämänmuotojensa
kautta älykäs taivaankappale. Täällä vallitsee planetaarinen
äly. Ja ihminen on tämän planetaarisen älyn eräs osa. Emme siis
hallitse ekosfääriä älymme voimalla, vaan älymme ja koko
elämämme on täysin sen varassa. Ihmiskunnan erityinen kyky ja
mahdollisuus on päättää, haluammeko sopeutua – vai hieman
ennenaikaisesti kadota.</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-72754658804310937332024-01-04T12:59:00.009+02:002024-01-06T12:16:58.822+02:00Neandertaalit paarustaa<p>Olen syvästi loukkaantunut Neandertalin ihmisten
puolesta. Heihin kohdistetaan jatkuvasti kolonialistista ja
rasistista halveksuntaa. Ja ihan ilman syytä, sillä eiväthän he
ole enää kenenkään ”vaivana”. Ja vaikka olisivat, haluan
puolustaa heitä. Ovathan nuo salaperäiset ja ilmeisen fiksut
muinaisihmiset verisukulaisiani, omassa perimässäni lienee kolmisen
prosenttia heiltä saatua ainesta.
</p>
<p class="western">En nyt ryhdy kovin perusteellisesti esittelemään
näitä kaukaisia kumppaneitamme. Heitä on toki tutkittu paljon, ja
moderni DNA-analyysiin perustuva paleogenetiikka etenee
vauhdikkaasti. Niin että kiinnostuneiden on syytä etsiä käsiinsä
mahdollisimman tuoreita artikkeleja ja tietokirjoja. Sen verran
tiedämme, että neandertalit elivät samaan aikaan nykyihmisten
kanssa Euroopassa vielä noin 40000 vuotta sitten. Ilmeisesti Homo-
sukuiset apinat, joihin mekin kuulumme, alkoivat ehkä vajaa miljoona
vuotta sitten levittäytyä vaeltavina laumoina laajoilla alueille,
mistä aiheutui nopeaa sopeutumista ja eriytymistä läheisiksi
lajeiksi. Nykyihmisten ja neandertalilaisten lisäksi syntyi muitakin
läheisiä lajeja. Emme tiedä neandertalilaisista kovin paljoa,
mutta olimme ainakin sen verran ystävällisissä väleissä, että
teimme heidän kanssaan lapsia. Ja varmaan opimme myös yhtä ja
toista toisiltamme.
</p>
<p class="western">Neandertalilaisten luita löytyi ensimmäisen
kerran vuonna 1856 Saksasta, Neanderlaaksosta. Vähitellen luut
ymmärrettiin ihmisen jäännöksiksi. Ja heti alkoi vähättely ja
rasistinen nimittely. Noita muinaisihmisiä luonnehdittiin
”barbaareiksi” ja ”villiksi roduksi”. Vasta vähitellen,
1900-luvun loppupuolella neandertalilaisille alettiin myöntää
ihmisarvo. No, tämähän on toki tuttua. Myös oman lajimme
keskuudessa ihmisarvo liitettiin vain ”jaloihin kansoihin”.
</p>
<p class="western">Tämä suututtaa minua vieläkin. Katsotaanpa
oppikirjoista kuvia neandertalilaisista. He ovat pukeutuneet
hätäisesti päälle kietaistuihin nahkoihin ja resuisiin
lannevaatteisin. Kylmässä Euroopassa? Tuskinpa vain. Luulisin, että
heillä oli yllään kauniisti valmistetut ja mahdollisesti jopa
koristellut vaatteet. Aivan kuten jäämies Ötzillä, joka tosin on
omaa lajiamme ja eli reilut 5000 vuotta sitten.
</p>
<p class="western">Ja aina vain he kyhjöttävät luolissa. No, ei
luola kyllä ole kovinkaan hyvä asuinpaikka, ainakaan kesällä, ja
tuskin talvellakaan. Eikä luolia varmaan riittänyt suurempien
heimojen asuintarpeisiin. Sattuu vain olemaan niin, että
tuollaisissa paikoissa ihmisen jäännöksiä on säilynyt paremmin.
Luultavammin neandertalit asuivat enimmäkseen kevytrakenteisissa
majoissa, niin kuin oma lajimmekin on tehnyt. He eivät siis olleet
mitään¨kuviteltuja primitiivisiä luolaihmisiä, troglodyyttejä.</p>
<p class="western">Neandertalilaiset olivat mahdollisesti
vaaleaihoisia, kun taas heidän kohtaamansa nykyihmiset saattoivat
olla vielä tuohon aikaan tummaihoisia. He näyttävät olleet hieman
nykyihmistä lyhyempiä, mutta myös rotevampia. Mutta koska omassa
lajissamme on paljon vaihtelua, neandertalilaiset sulautuisivat
vaivatta katuvilinään.
</p>
<p class="western">Mitä muuta tiedämme muinaisista sukulaisistamme?
Tiedämme, että he hoitivat sairaita tai loukkaantuneita
tovereitaan. He harrastivat kulttuuria, vaikka maalauksia ja
veistoksia ei ole varmuudella löytynyt. Tiedämme, että he
koristelivat hautojaan. Senkin tiedämme, että he harrastivat
musiikkia, oletetusti neandertalilaisten valmistamat luiset pillit ja
huilut ovat varhaisimpia tunnettuja soittimia. On jokseenkin varmaa,
että he osasivat puhua, ja varmaan he myös lauloivat.</p>
<p class="western">Niin että hieman kunnioitusta näille aikansa
sankareille, pyydän!</p>
<p class="western"><br />
<br />
</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-77930130737124356392023-12-26T22:42:00.005+02:002024-02-21T22:36:12.587+02:00”Yhdet vielä” - säröt ja häiriöt rakentavat ymmärrystä<p>
</p>
<p class="western" style="font-style: normal; font-weight: normal;">Mistä
ihminen oppii ja mitä hän oikein haluaa? Muistaakseni vanhan
itämaisen viisauden mukaan maailmassa vallitsee pyrkimys
sopusointuun, harmoniaan. En nyt muista, onko se kiinalaista vai
japanilaista viisautta. Enkä muista, mihin uskontoon tai
viisaustieteen haaraan se liittyisi. Ainakin joillain antiikin
Kreikan filosofeilla on samanlaisia ajatuksia. Vastaavasti myös ihmisen
tulisi elämässään pyrkiä harmoniaan, jos ei muuten, niin ainakin
päänsä sisällä. Joka tapauksessa en muista ajatusten
alkulähteitä enkä jaksa lähteä penkomaan. Siitä seuraisi vain
filosofian suossa tarpomista, mikä on raskasta, eikä välttämättä
johda juuri mihinkään.
</p>
<p class="western" style="font-style: normal; font-weight: normal;">Mutta
eikö harmonia ole tylsää, epäkiinnostavaa? Fysiikan näkökulmasta
se on termodynaaminen kuolema. Mitään ei koskaan enää tapahdu. Ei
kai tämä todellakaan ole järkevä visio tai elämänohje. Elämä
tarjoaa kai jotain muutakin. Maailma on dynaaminen, se muuttuu
jatkuvasti. Tapahtuu sattumuksia ja yllätyksiä, emmekä voi siivota
niitä elämästämme, vaikka sitä haluaisimme. Sen sijaan yritämme
ymmärtää, sopeutua ja muuttua. Ja tämä toiminnan strategia on
elollisen luonnon tärkein luonnonlaki, yhtä perustava kuin
termodynamiikka. Charles Darwin oivalsi ja muotoili tämän idean
1800-luvun puolivälissä, eikä tätä oivallusta ole tarvinnut
korjata eikä peruuttaa.</p>
<p class="western" style="font-style: normal; font-weight: normal;">Katsotaan
asiaa nyt kulttuurin ja psykologian näkökulmasta. Säröt, häiriöt,
ristiriidat, virheet: nämä ilmiöt ovat inhimillisen kulttuurin
kehittymiselle välttämättömiä. Voimme koettaa vaikuttaa niihin,
väistää niitä tai passivoitua ja sulkea ne mielestämme.
Parhaassa tapauksessa ne vaikuttavat ajatteluumme. Ne lisäävät
ymmärrystämme, ja ehkä myös muutumme hieman.</p>
<p class="western" style="font-style: normal; font-weight: normal;">Otetaan
eräs esimerkki, joka on tanskalainen elokuva ”Yhdet vielä”
(<i>Druk</i>, 2020). Elokuva on erinomainen, ja se on voittanut monia
palkintoja. Kriitikoiden ohella myös suuri yleisö on pitänyt
elokuvasta. Se on hauska, viihdyttävä ja hieman surullinen, ja
tanskalaisen elokuvan supertähti Mads Mikkelsen tekee opettaja
Martinin roolissa huikean suorituksen.
</p>
<p class="western" style="font-style: normal; font-weight: normal;">Mutta
aivan kaikki eivät ole pitäneet elokuvasta. Minuun se teki vahvan
häiritsevän vaikutuksen. Elokuvan lopussa teki toki mieli mennä
täysillä mukaan onnelliseen tunnelmaan ja nauttia elokuvasta, mutta
se ei ole oikein. Elokuvassa on jotain perin pohjin vialla, ja mikä
pahinta, maailmassakin on jotain vikaa. Nyt pitää kertoa tarkemmin
elokuvasta. Luvassa on niin sanottu spoileri, ja jos joku lukija ei
ole elokuvaa nähnyt mutta aikoo katsoa, kannattaisi ehkä lopettaa
tämän tekstin lukeminen tähän.</p>
<p class="western" style="font-style: normal; font-weight: normal;">Elokuvassa
seurataan neljän opettajan kaveripiirin edesottamuksia. Heidän
elämänsä tuntuu jämähtäneen paikalleen. Historian opettaja
Martinin apaattinen ja flegmaattinen olemus on suorastaan tuskallista
katsottavaa. Kontaktia oppilaisiin ei tunnu syntyvän, jotkut
vanhemmat valittavat Martinista, ja hän saa varoituksen. Ja hänen
keski-ikäisillä opettajakavereillaan tilanne on samanlainen. Mutta
sitten eräs opettaja lukee norjalaisen psykoterapeutin kirjoituksen,
jonka viesti on seuraava: ihminen on parhaimmillaan ja luovuus
huipussaan puolen promillen humalassa. Kaverukset päättävät
kokeilla, ja ryhtyvät pedanttisesti toteuttamaan tätä ideaa. He
seuraavat mittareilla promillejaan ja kätkevät pullojaan koululle
pysyäkseen jatkuvasti juuri oikeassa tilassa. Ja metodi näyttää
toimivan. Innostus työhön palaa ja oppilaatkin huomaavat opettajien
uuden vireen, opintosuoritukset paranevat. Mutta sitten opettajat
päättävät nostaa luovuutensa neron tasolle ja kokeilevat
hemingway- tason kaatokänniä. Kokeilu karkaa käsistä. Opettajat
saavat varoituksen ja yksi erotetaan.
</p>
<p class="western" style="font-style: normal; font-weight: normal;">Lukuvuosi
päättyy ristiriitaisiin ylioppilasjuhliin. Erotettu opettaja on
tappanut itsensä, ja toveriaan surevat opettajat hiljentyvät
hautajaisiin. Samaan aikaan uusien ylioppilaiden riemu on
ylimmillään, on säteilevä kevätpäivä, halaillaan ja kuohuviini
virtaa. Opettajat lohduttautuvat alkoholilla, ja yhtyvät pian
riemuitsemaan ylioppilaiden kanssa. Elokuva loppuu pakahduttavaan
ilon tunteeseen, Martin ratkeaa ekstaattiseen, suorastaan
akrobaattiseen tanssiin. Mutta jotenkin katsoja oivaltaa, että
viinapiru on jo saanut otteen Martinista. Ja on kiusallista nähdä,
kuinka itsestään selvästi alkoholi näyttää kuuluvan nuorten
suureen hetkeen. Tulevaisuus on varmaan myös jotain muuta ja
vähemmän iloista.</p>
<p class="western" style="font-style: normal; font-weight: normal;">Ymmärtäminen
on sanatonta, ja se tekee erityisesti opettajien työn niin
vaikeaksi. Ketään ei voi kehottaa ymmärtämään. Pitää vain
etsiskellä ja tutkailla niitä aineksia, joista ymmärrys
mahdollisesti rakentuu. Ymmärrys tulee aina puun takaa, eikä se
ole pelkkää iloa, vaan usein myös surua.</p>
<p class="western" style="font-weight: normal;"></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-75116790273148646332023-11-02T20:36:00.013+02:002024-01-29T14:04:48.379+02:00Marsilaiset pilvin pimein<p class="western">Ydinfyysikko Enrico Fermin suuhun pantu<i> Fermin
paradoksi </i>pohtii, miksi emme havaitse muualla avaruudessa älyllistä
elämää. Miten nuo avaruusolennot eivät olisi huomanneet näin
ihanaa paikkaa, ja käyneet täällä ainakin pikavisiitillä.
Puhumattakaan siitä että Maa olisi heille lomakohde. Ihmettely
tuntuu nykyisin entistäkin perustellummalta, sillä eksoplaneettojen
tutkimus vihjaa, että maan kaltaisia ja ilmeisesti elämälle
otollisia planeettoja on Linnunradalla runsaasti, ja jopa lähes
pikaisen käynnin etäisyydellä eli muutaman kymmenen valovuoden
säteellä. Joten miksei niitä tutkimusmatkailijoita tai
lomailijoita näy?</p>
<p class="western">Fermin paradoksiin on parikin ratkaisua.
Ensinnäkin on se, että olemme ehkä universumissa yksin. Se ei ole
mitenkään uskottavaa, koska elämän synty ja kehitys näyttävät
olevan luonnonlain kaltaisia ja yleispiirteiltään ymmärrettyjä
luonnollisia prosesseja. Aivan omaaan arvoonsa asettuu se teologinen
selitys, että Jumala ei vain ole viitsinyt luoda elämää muille
planeetoille. Oma vastaukseni on, että ihmettelyssä on mittakaava-
ja skaalausvirhe. Tiedemiehetkin voivat sellaiseen langeta. Fermin
paradoksin muotoilussa on vahvoja kätkettyjä kulttuurisia ja
loogisia oletuksia, jotka vain eivät mene oikein. Myös sanonta
”älyllinen elämä” ansaitsee kriittistä pohdintaa. Sitä olen
käsitellyt hyvinkin perusteellisesti uudessa kirjassani
”<a href="https://www.momentumkirjat.fi/kirjat/Robottipuisto-Esseit%C3%A4-ihmisen-ja-koneen-%C3%A4lyst%C3%A4-p583465749" target="_blank">Robottipuisto</a>”.</p>
<p class="western">Unkarilainen ydinfyysikko Leó Szilárd osasi
antaa Fermille napakan ja huumorilla höystetyn vastauksen.
”Marsilaiset eivät tule tänne, koska ne ovat jo täällä. Niitä
saanotaan unkarilaisiksi”. Aivan oikein. Tuohon aikaan unkarilaisia
tieteentekijöitä suorastaan vilisi julkisuudessa. Miten voi yksi
pieni kansakunta tuottaa tällaisen määrän ylivertaista
tieteellistä osaamista?</p>
<p class="western">Lisäperusteena sille, että unkarilaiset
tieteentekijät todella tulevat Marsista on sanottu, että Kuusta
löytyy enemmän heiden mukaansa nimettyjä kraattereita kuin heille
nimettyjä katuja löytyy Budapestista.
</p>
<p class="western">Unkarilaisia marsilaisia on todella listattu
melkoinen määrä, eräs lista käsittää 18 nimeä. Leó Szilárdin
lisäksi meillä jossain määrin tunnettuja nimiä ovat Paul Erdős,
John von Neumann ja Edward Teller. Väitetään, että Teller
oli erityisen ylpeä nimilyhenteestään ET.</p>
<p class="western">Edellä mainittu keskustelu marsilaista tapahtui
ydinaseiden kehitttämishankkeessa. Myös matemaatikko Paul Erdős
kutsuttiin Manhattan-pojektiin, mutta pyyntö peruttiin, koska häntä
ei pidetty lojaalina amerikkalaisille. Sen sijaan Szilárd on saaanut
lisänimen ”atomipommin isä”, ja vastaavasti Teller on
”vetypommin isä”. Katsotaan asiaa tarkemmin.</p>
<p class="western">Ydinasetta on pidetty fysiikan tai ylipäätään
tieteen pimeänä puolena. Toisaalta myrkkykaasut ja erityisesti
”taistelukaasut” on vastaavanlainen kemian sovellus. Ydinaseen
kehittämiseen johti varsin viattoman tuntuinen löydös. Noin vuonna
1910 brittiläinen fyysikko Ernest Rutherford havaitsi, että
atomissa on hyvin pieni ydin, ja joitakin vuosia myöhemmin hän
päätteli, että ytimessä on positiivisesti varautuneita hiukkasia,
protoneja. Tiedetään, että samanmerkkiset varaukset hylkivät
toisiaan. Jos joukko protoneja pakotetaan atomin ytimen kaltaiseen
hyvin pieneen tilaan, tarvitaan valtavasti voimaa voittamaan
sähköinen hylkiminen. Ydin onkin pieni hitunen tavattoman tiiviisti
pakattua energiaa. Salaperäinen, väkevä ja hyvin lyhyen kantaman
voima, atomivoima, pitää tuon ytimen koossa.
</p>
<p class="western">Vuonna 1930 keksittiin varsin monen vaiheen kautta
protonin massainen mutta varaukseton hiukkanen, neutroni. Tällainen
varaukseton hiukkanen pystyisi tunkeutumaan atomin ytimeen ja
aiheuttamaan ehkä jonkun reaktion. Fyysikot Lise Meitner, Fritz
Strassman ja Otto Hahn onnistuivatkin saamaan tällaisen reaktion
aikaan, mutta eivät ymmärtäneet, mitä siinä tapahtui. Otto
Frisch ja suomalainen ydinfyysikko Lennart Simons onnistuivat
tekemään tarvittavan mittauksen Kööpenhaminassa vuonna 1939:
osoittautui, että atomin ydin oli haljennut. Samalla huomattiin,
että haljenneen ytimen puoliskot tarvisevat vähemmän protoneja
koossaptävää atomivoimaa, joten ylimääräinen energia purkatuu
säteilynä ja liike-energiana.</p>
<p class="western">Ja nyt eräs marsilainen, Leó Szilárd oivalsi,
että halkeamisessa vapautuu ylimääräisiä neutroneita, jotka
voivat synnyttää ketjureaktion eli kiihtyvän räjähdyksen.
Fyysikoille se ei enää ollut kovin kiinnostavaa, mutta poliitikot
ja sotilaat näkivät mahdollisuuden, josta Einstein varoitti. Vain
kuuden vuoden kuluttua räjähti ensimmäinen atomipommi.
</p>
<p class="western">Atomipommissa on eräs tekninen ongelma. Pommin
räjäyttämiseksi riittää, että kasataan hyvin nopeasti kokoon
riittävän suui määrä eli <i>kriittinen massa</i> uraania tai
plutoniumia. Mutta kun tuo väkivaltaisen nopea räjähdys käynnistyy, ydinpolttoaine
lentää hajalleen ja reaktio sammuu itsestään. Hiroshiman
pommissa vain 1,6 % uraanista aiheutti räjähdyksen, ja Nagasakin
pommissa räjähti 6 % plutoniumista. Siksi pommin koolla on käytännöllinen yläraja,
joka vastaa noin 20 kilotonnia trotyylia.
</p>
<p class="western">Atomipommi on hirvittävän tuhoisa, mutta tämä
ei riittänyt vielä poliitikoille ja sotilaille. Toinen marsilainen, Edward
Teller keksi, että ydinvoimaa voidaan vapauttaa myös sulattamalla
yhteen kevyitä atomin ytimiä, kuten deuteriumia ja litiumia.
Sulattamiseen tarvittava korkea lämpötila saadaan aikaan
käyttämällä sytyttimenä ”tavallista” atomipommia. Nyt
ylärajaa ei enää ollut, tällaiset ns lämpöydinpommit voidaan
tehdä tuhansia kertoja atomipommeja voimakkaammiksi, ja tietysti sellaisia on valmistettukin.<br /></p>
<p class="western">Ydinaseiden moraalinen dilemma on, että
fyysikoiden tekemien ja tieteen kannalta tärkeiden löydösten
pohjalta voidaan rakentaa äärimmäisen vaarallisia tuhoaseita,
vaikka se ei enää ole fysiikan kannalta kovin kiinnostavaa. Koska
sotilaat ja poliitikot niin tahtovat. Ovatko he sitten syyllisiä?
Mutta myös Teller oli fyysikko. Sitäpaitsi sotilaat ja poliitikot
ovat pohjimmiltaan ja ajattelutavaltaan aivan samanalaisia ihmisiä
kuin fyysikot tai me kaikki. Ja insinöörit, joista on jännittävää
kyhätä erilaisia härveleitä vain jotta nähtäisiin, toimivatko
ne. Sekin kuulostaa sinänsä aivan viattomalta.</p><p class="western"> </p>-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-42390710588611774232023-09-18T10:17:00.010+03:002023-09-19T09:51:17.761+03:00Symbolien voima<p>Luin juuri Sara Norjan kirjan <i>Alkemian
historia</i>. Alkemia on ajanlaskumme alussa kehittynyt tieteen muoto,
joka yhdisti aleksandrialaista kehittynyttä metallurgiaa antiikin
filosofiaan, mystiikkaan ja astrologiaan. Sen aineellisena
kannustimena oli kuvitelma, että sen avulla voitaisiin valmistaa
kultaa, se olikin vahva kannustin. Oli myös ”syvähenkisiä”
kannustimia, yritys valmistaa niin sanottua viisasten kiveä, joka
auttaisi kullanteossa, tuottaisi eliksiiri- nimistä ihmelääkettä,
ja olisi jopa avain kuolemattomuuteen. Alkemia vaikutti syvästi
eurooppalaiseen tieteelliseen ajatteluun ja ylipäätään henkiseen
ilmapiiriin, aina valistusaikaan asti.</p>
<p class="western">Alkemian olennainen osa on symbolit, eräänlaiset
taikamerkit. Niistä tärkeimmät ovat planeettojen merkit, ne ovat
myös antiikin jumalien symboleja, ja kukin niistä tarkoittaa myös
metallia. Tärkeimmät symbolit ovat: aurinko eli kulta, kuu eli
hopea, Jupiter eli tina, Saturnus eli lyijy, Mars eli rauta, Venus
eli kupari ja Merkurius eli elohopea. Muitakin symboleja toki oli.
Alkemistisissa kirjoituksissa käytettiin paljon symboleja. Ne ovat
voimamerkkejä, ja ne ovat myös eräänlaista salakieltä, sillä
alkemistit pyrkivät varjelemaan salaisuuksiaan käyttämällä
hämärää kieltä ja symboleja.
</p>
<p class="western">Oli myös toisenlaisia symboleja. Heksagrammi eli
kuusikanta (oheinen kuva) oli tärkeä symboli. Se koostuu kahdesta
päällekkäisestä kolmiosta, jotka merkitsevät alkemian kahta
alkuainetta. Kärki ylöspäin piirretty kolmio tarkoittaa tulta,
kärki alaspäin taas vettä. Heksagrammi piirretään aina seisomaan
kärjellään. Heksagrammin kuusi kärkeä yhdistetään kuuteen
metalliin, ainoastaan merkuriuksella eli elohopealla ei ole omaa
paikkaa. Ehkä se kuvaa elohopean dynaamista luonnetta, se
vaikuttaa kaikkeen, ja on rikin ohella tärkein alkemistien käyttämä
raaka-aine.</p>
<p class="western">Pentagrammi eli viisikanta on myös ikivanha
maaginen symboli. Alkemiassa se näyttää olevan vähemmän käytetty
kuin kuusikanta. Pentagrammin kärkiin yhdistettiin muun muassa
alkemian neljä alkuainetta ja salaperäin viides elementti,
kvintesenssi. Nykyinen okkultismi käyttää viisikantaa noituuden ja demonien
symbolina.
</p>
<p class="western">Ei tiedetä, miksi heksagrammi liitettiin,
ilmeisesti vasta 1200-luvulla, myös juutalaisuuteen. Juutalaiset harjoittivat kylläkin jonkin verran alkemiaa, ja aivan
omaa Talmudin tulkintaan liittyvä mystiikkaa, Kabbalaa. Nykyisin heksagrammi tunnetaan parhaiten Davidin tähtenä.
</p>
<p class="western">Alkemian ja siihen liittyvän astrologian vaikutus
koko länsimaiseen kulttuuriin oli valtava, ja symboleilla
tuntuu edelleen olevan erityistä voimaa. Omalla ajallamme planeettojen rinnalle ja
jopa niitä voimakkaammiksi symboleiksi ovat nousseet eläinradan merkit.
Horoskoopit ovat nykyisinkin jatkuvaa okkultismin perinnettä.
</p>
<p class="western">Osoitus okkultismin ja symbolien kulttuurisesta
jatkumosta näyttäisi nykyään olevan yritysten logot. Logojen
suunnittelu on tärkeä osa yritysten tiedotustoimintaa. Näemme
logoja kaikkialla ympärillämme, tunnistaisimme varmaan helposti
satakunta logoa. Ne ovat oman aikamme luomia voimamerkkejä jotka
vaikuttavat elämäämme aivan huomaamattomasti. On kiinnostavaa
nähdä logot suhteessa okkultismiin ja alkemiaan.
</p>
<p class="western">Merkkien tunnistettuun voimaan näyttää
liittyvän myös humanistisiin tieteisiin ja kielitieteeseen
kytkeytyvä hieman hämärä tieteenala, semiotiikka.</p><p class="western"> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdLE9NlsS-5B4LBPxOU58XihOZmltu42RqYE8dSTJ4lAqg0t3uYzpmUdk0ADscckVW49wkv5oMww8g5TFz-zonuG3--lDH18WrXAqvm9Dg2j2NLPya5-aJxFy4ypHi0ti1adBaBdFQRoUov-Gz__Y72GB-3OMOvzKjtwMLNBHLWKt-dH3T_kqZ5e08fYwk/s1105/Heksagrammi.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1105" data-original-width="979" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdLE9NlsS-5B4LBPxOU58XihOZmltu42RqYE8dSTJ4lAqg0t3uYzpmUdk0ADscckVW49wkv5oMww8g5TFz-zonuG3--lDH18WrXAqvm9Dg2j2NLPya5-aJxFy4ypHi0ti1adBaBdFQRoUov-Gz__Y72GB-3OMOvzKjtwMLNBHLWKt-dH3T_kqZ5e08fYwk/s320/Heksagrammi.jpg" width="284" /></a></div><br /><p></p><p class="western"><br />
<br />
</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-2538754551975641182023-09-01T19:13:00.008+03:002023-09-02T08:25:07.311+03:00 Loistava liikeidea - ja tärkeä <p>Sain idean tähän kirjoitukseen, kun asensin
kaksi tietoteknistä laitetta, tosin en itselleni vaan henkilölle,
joka ei terveyssyistä voi itse sitä tehdä. No, eihän se asennus
vaikeaa ole. Laitetaan laite pöydälle ja töpseli seinään.
Ongelma alkaa siitä, että laite pitää saada toimimaan. Kumpikin
laite voi toimia vain nettiin kytkettynä. Ja siitä seuraa runsaasti
ongelmia, joiden ratkaisuun ei yksi päivä riittänyt. Esimerkiksi
laitteen pitää osata kytkeytyä paikalliseen verkkoon, ja sen
käyttäjän pitää luoda ns. ”tili” joka selvästi haluaa pitää
kirjaa käyttäjän tekemisistä ja siksi haluaa varmistua että
laitteen käyttäjä on oikea ihminen. Samalla tulee ilmeisesti
tehdyksi jonkinlainen vakuutus kuuliaisuudesta. Prosessi muistuttaa
valaa, jonka vasalli tekee feodaaliherralle – tai orja isännälleen.
</p><p class="western">Lyhyesti sanoen, tällaisen laitteen ”asennus”
oli tuskallinen ja hankala työ. Se oli silmiä avaavaa – ja
erittäin huolestuttavaa.</p>
<p class="western">Joten sain idean, joka voi olla jo
lähitulevaisuudessa sekä arvokas, että jopa eloonjäämiskysymys.</p>
<p class="western">Idea kuluu näin:</p><p class="western"><b> Pitää alkaa tuottaa laitteita,
joita ei voi eikä saa yhdistää internettiin.</b></p>
<p class="western">Ajatelkaa tuollaista laitetta. Mikä ihana vapaus!
Laite palvelee käyttäjäänsä aina (ellei joku todellinen ja
satunnainen vika hajoita sitä). Ilman lupaa ilman kontrollia
kenenkään tietämättä ja puuttumatta.</p>
<p class="western">Liioittelenko minä? En tiedä, mutta olen
huolissani. Jo nyt voi hankkia auton, joka ei toimi ilman
verkkoyhteyttä.</p>
<p class="western">Ajatelkaa, mitä kaikkia laitteita ehdotetaan
kytkettäväksi nettiin. Ehkä jääkaappeja, pesukoneita,
kulunvalvontaa, jopa wc-pönttöjä. Niitä sanotaan ”älylaitteiksi”. Puhumattakaan palveluista ja asioinnista, jotka perustuvat jokseenkin täysin siihen, että käyttäjä toimii netin kautta ja alistuu sen vaatimuksiin.<br /></p>
<p class="western">Luuletteko tietävänne, mitä internetissä
liikkuvalle tiedolle tapahtuu tai mistä se tulee? Se on ehkä jonkun
IT-mogulin hallinnassa, tämä olisi jopa onnellisin tilanne. Se ei ole koko totuus, valtiolliset toimijat sekaantuvat myös siihen. Ja kyberrikolliset.
Lisätkää vielä keitokseen nopeasti kehittyä tekoäly.</p>
<p class="western">En puhu mitään henkilökohtaisesta
kommunikaatiosta ja tietohuollosta. Se on jo menetetty. </p><p class="western"> </p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-76399710818413605102023-08-26T00:38:00.010+03:002024-03-13T18:53:57.057+02:00Oppenheimer: vähempikin olisi riittänyt<p>Kävin katsomassa suurelokuvaksi tituleeratun
elokuvan Oppenheimer. Etukäteen olin hieman skeptinen elokuvan
suhteen, ja epäilykset olivatkin perusteltuja. Aikamme ykkösohjaaja
Christopher Nolan oli todella ryhtynyt tekemään suurelokuvaa, ja
siihen oli satsattu kunnon resursseilla. Meluisia, silmiä ja korvia
rasittavia tehosteita ei säästelty, leikkaus oli aggressiivista, ja
jopa elokuvan kesto oli ylenpalttinen eli kolme tuntia. Vähempikin
olisi riittänyt. Mutta ehkä tämä on nykyaikaa. Kaikkea
mahdollista pitää olla tosi PALJON jotta maksava yleisö tuntisi
saavansa rahoilleen vastiketta.
</p>
<p class="western">Elokuvassa oli paljon ns.<a href="https://tichynlaari.blogspot.com/2017/03/hollywood-lima.html" target="_blank"> Hollywood-limaa.</a> Olen
siitä kirjoittanutkin, se tarkoittaa eräänlaista tyylisuuntaa,
johon kuuluu mahtipontisuutta, liioittelua, ja outo moraali ja
maailmankuva. Elokuvassa oli myös poliittista väritystä, siihen
palaan vielä.</p>
<p class="western">Lyhyesti: elokuva kertoo Yhdysvaltojen
Manhattan-projektin salaisen Los Alamosin laboratorion toiminnasta
1942-45. Projekti käynnistettiin, kun eräät fyysikot, mukana
Albert Einstein, oivalsivat, että on mahdollista kehittää
tavattoman voimakas ydinenergiaan perustuva pommi, ja pelättiin,
että Hitlerin Saksa valmistaisi sellaisia. Olihan saksalainen
fyysikko Otto Hahn ensimmäisenä halkaissut atomin. Tunnetusti
amerikkalaisten hanke onnistui, ja eksentrisen fyysikon J. Robert
Oppenheimerin johdolla rakennetuista pommeista kaksi pudotettiin
Japaniin. Satoja tuhansia siviilejä kuoli, tarkkaa lukua ei voi
sanoa, koska osa uhreista kuoli vuosien ja vuosikymmenien kuluessa säteilyn
aiheuttamiin sairauksiin.
</p>
<p class="western">Elokuvan suurena ongelmana on, että se yrittää
rakentaa Oppenheimerista jonkinlaisen idolin, eli ylivertaisen neron
ja tiedemiehen. Toki nykyaikaan kuuluu, että tuo idolinkuva saa olla
rosoinen. Neuvostoelokuvien kaltaista Lenin-hahmoa hänestä ei
mitenkään leivota. Vaikka sankarin kuva jää rosoiseksi,
käsittääkseni oikea Oppenheimer oli vielä rosoisempi.
</p>
<p class="western">Elokuvan alkuosa kuvaa hyvin dramaattisesti ja
kieltämättä vaikuttavasti sitä, kuinka Manhattan-projektin tärkeä
laitos perustettiin Los Alamosiin Uuteen Meksikoon, ja kuinka se
Oppenheimerin ohjauksessa rakensi ja räjäytti atomipommin. Elokuvan
kerronta on vauhdikasta ja nykyaikaista, sisältäen paljon
aikahyppyjä eteen- ja taaksepäin. Elokuvan katsoja, jolla ei ole
taustatietoja putoaa varmaan moneen kertaan kärryiltä, mutta
kerronnan dynaaminen imu ja aiheen dramaattisuus pitää näpeissään.</p>
<p class="western">Elokuvan käsikirjoitus perustuu Kai Birdin ja
Martin Sherwinin kirjaan "American Prometheus: The Triumph and Tragedy
of Robert Oppenheimer". Fysiikan professori Kari Enqvist arvioi kirjan
tuoreeltaan ”Tieteessä tapahtuu”- lehdessä 6/2005. Lehti löytyy
netistä, joten en mene taustoihin sen enempää. Kirjan tekijät
eivät ole fyysikkoja, mutta fyysikot ovat tarkastaneet sen faktat.
Sama pätee elokuvaan. Siinä esitetty tieteellinen ja tekninen
jargon eli hölynpöly ei ole suorastaan väärin. Asiaa
tuntemattomille se lienee vaikuttavaa, asiantuntijoille taas hieman
vaivaannuttavaa.</p>
<p class="western">Ja tähän tarvitaan myös kulttuurihistoriallinen
huomautus. Vertaus Prometheukseen ontuu, sitä paitsi se on jo
varattu tohtori Frankensteinille. Kyseessä on oikeammin jumalten
kosto. Oppenheimer avaa Pandoran lippaan, mistä vitsaukset
hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun.</p>
<p class="western">Elokuvassa Oppenheimerin hartioille asetellaan
atomipommin isän viittaa – tai oikeastaan sen teki
vaikutusvaltainen ”Time”-lehti. Vaisusti päähenkilö vihjaa,
ettei hän itse asiassa keksinyt atomipommia. No ei todellakaan. On
kai pakko kertoa asiasta jotain. Vuonna 1932 fyysikot ”löysivät”
uuden hiukkasen, neutronin. Arveltiin, että sähköisesti
neutraalina se voi tunkeutua atomin ytimeen ja aiheuttaa siellä
reaktioita. Unkarilainen Leo Szilárd keksi, että ydin voi haljeta,
ja reaktiossa voi vapautua valtavasti energiaa ja uusia neutroneja,
mistä voi syntyä ketjureaktio. Itse asiassa Szilárd jopa patentoi
atomipommin (ja hän patentoi monia muitakin keksintöjään, kuten
ydinreaktorin ja hiukkaskiihdyttimen). Joten ehkä häntä voisi
pitää ”isänä”, vaikka kymmeniä muita fyysikkoja oli jo
tutkinut neutronien ja ytimien vuorovaikutusta 1930-luvulla.
</p>
<p class="western">Aivan oikein arvattu, tapaamme Szilárdin
elokuvassa, vaikka hänen ansioitaan ei mainita. Itse asiassa elokuva
suorastaan vilisee kuuluisia fyysikkoja/tiedemiehiä. Sellaisia oli
runsaasti liikkeellä jo 1920-luvulta alkaen, kun antisemitismi alkoi
levitä Euroopassa. Tiedemiehet olivat itse juutalaisia, heillä oli
juutalaisia omaisia, tai työ kävi muuten vain mahdottomaksi. Satunnainen
elokuvankatsoja ei ehkä lukuisia älypäitä ehdi noteerata, joten
tässä vähän ”name dropping”: Enrico Fermi, Edward Teller,
Otto Frisch, Klaus Fuchs, Richard Feynman, John von Neumann, Ernst
Lawrence, Vannevar Bush, Niels Bohr, Kurt Gödel, Werner Heisenberg
…no listassa on siis myös muutama amerikkalainen ja ei-juutalaisia.</p>
<p class="western">Niin, Bohr. Elokuvassa sanottiin: ”Meidän pitää
saada Niels Bohr tänne, hän osoitti että Einstein on väärässä…”,
ja todettiin että Bohria ei saa, hän on natsien miehittämässä
Tanskassa. Bohr kuitenkin pakeni Tanskasta vuonna 1943, ja
työskenteli myös Los Alamosissa.
</p>
<p class="western">Einsteinia ei otettu Manhattan-projektiin,
pasifistina hän oli alun perinkin epäluotettava. Einstein
esitettiin elokuvassa hiukan höpsönä ukkona. Se oli minusta
epäkunnioittavaa, haluttiin varmaan, ettei hän himmentäisi
sankarin sädekehää.
</p>
<p class="western">Miten varsin nuori ja varsin tuntematon
Oppenheimer pääsi korkeaan asemaan? Se jäi elokuvassa epäselväksi.
Amerikkalainen rikkaan juutalaisperheen vesa opiskeli aluksi
Englannissa Cambridgessä kokeellista fysiikkaa. Se ei sujunut hyvin,
Oppenheimerilla oli psyykkisiä ongelmia, hän sähläsi
laboratoriossa, ja huhun mukaan yritti myrkyttää opettajansa. Hänet
potkittiin ulos, mutta sai sitten jatkaa sillä ehdolla että kävi
viikoittain psykoterapeutilla. Hän teki väitöskirjansa
Göttingenissä Saksassa vuonna 1927, siellä hän innostui suuresti
kvanttimekaniikasta, se paransi hänen masennuksensa. Hän
siirtyi fysiikan apulaisprofessoriksi Kalifornian yliopistoon
(Berkeley) minne perusti kvanttimekaniikan tutkijakoulun. Oppenheimer
oli karismaattinen luennoija, hän verkottui hyvin, tunsi maailman
eturivin fyysikot ja kirjoitti erinomaisia artikkeleita mitä
erilaisimmilta fysiikan aloita.
</p>
<p class="western">Oppenheimerin asema hankkeessa ei tullut
elokuvassa kovinkaan selväksi. Hän ei ollut Manhattan-projektin
johtaja (sehän oli jättiläishanke). Hän oli kuitenkin käytännössä
Los Alamosin pomminrakennusryhmän tieteellinen johtaja. Oppenheimer
pukeutui ja käyttäytyi boheemisti ja hänellä oli vaikeuksia
suhtautua auktoriteetteihin. Varmaan osaksi siksi hän tuli hyvin
toimeen huipputiedemiesten kanssa. Tieteellisistä ansioista
huolimatta hänen korkea asemansa oli erikoinen. Hän sai
turvaluokituksen vaikka hänellä oli yhteyksiä vasemmistolaisiin ja
kommunisteihin, ja hän oli edelleen henkisesti epävakaa. Elokuvan
mukaan Oppenheimerin tukena oli salaperäisen kenkämiljonäärin ja
atomienergiakomission (AEC) puheenjohtajan Lewis Straussin
juonittelut ja rahat.</p>
<p class="western">Elokuvassa ohitettiin lähes kokonaan
mittasuhdeasiat. Los Alamosissa työskenteli enimmillään muutama
tuhat ihmistä. Pommeja varten tarvittiin kuitenkin ydinräjähdettä,
joka tuotettiin muualla: uraanin isotooppia U235 ja plutoniumin
isotooppia Pu239. Uraanin rikastus vaatii teollisen mittakaavan
laitokset, plutoniumia taas tuotettiin Enrico Fermin kehittämässä
ydinreaktorissa (joka lyhyesti vilahtaa elokuvassa). Kaikkiaan näissä
puuhissa työskenteli 129 000 ihmistä. Suurin osa ei tiennyt, mitä
he olivat tekemässä, olivatpa vain jossain valtion hommissa.</p>
<p class="western">Pari sanaa itse pommista, joita Los Alamosissa
tehtiin heti alkuun kolme. Uraanipommia pidettiin idioottivarmana,
eikä sitä vaivauduttu edes testaamaan. Elokuvassa keskityttiin
plutoniumpommiin, koska sellainen voidaan rakentaa pienemmäksi ja
tehokkaammaksi. Mutta sitä on vaikea saada räjähtämään. Eräänä ratkaisuna on puristaa ontto plutoniumpallo nopeasti kasaan sen
ympärille aseteltujen räjähdysainelinssien avulla
(imploosioperiaate). Pommista tuli hyvin monimutkainen, siitä
käytettiin nimeä härveli (gadget). Se kuitenkin toimi, ja sen
räjähdysvoima oli jopa paljon suurempi kuin ennakoitiin.
</p>
<p class="western">Elokuvan suuri moraalinen dilemma on tietenkin osa
sen vetovoimaa. Onko oikein kehittää joukkotuhoase vain siksi, että
se on mahdollista. Vai onko oikeampaa kieltäytyä – silloinhan
joku muu voi tehdä sen. Tämä on tunnetun ”vangin ongelman”
muunnos, siihen ei ole olemassa moraalisesti eikä loogisesti oikeaa
ratkaisua. Joka tapauksessa osaa fyysikoista kauhistutti ajatus, että
he auttaisivat tappamaan suuren määrän siviilejä. Leo Szilárdin
aloitteesta 37 fyysikkoa esitti vetoomuksen, että japanilaisille
kerrottaisiin uuden aseen tuhovoimasta, ja esitettäisiin heille
koeräjäytys. Vetoomuksen kohtalo on epäselvä, mutta tässä sekä
fyysikot että elokuva ovat naiiveja. Poliitikoille tarjoutui
tilaisuus ainutlaatuiseen ihmiskokeeseen, ei sellaista mahdollisuutta
voi ohittaa. Osa fyysikoista myös ihmetteli, yhtä naiivisti, miksi
tietoja atomipommista ei jaettaisi Neuvostoliiton kanssa, olihan se
heidän liittolaisensa sodassa natseja vastaan.
</p>
<p class="western">Fissiopommeissa eli uraani- ja plutoniumpommeissa
on eräs vika: niillä on fysikaalis-teknisistä syistä rajoitettu
räjähdysvoima, enintään muutama sata kilotonnia. Edward Teller
visioi pommin, jolla rajoitusta ei ole: fuusiopommin eli vetypommin
eli lämpöydinpommin. Se voisi helposti olla satoja kertoja
tehokkaampi. Tässä meni Oppenheimerin raja. Loogista tai ei, näin
suuressa järjettömyydessä hän ei enää halunnut olla mukana.</p>
<p class="western">Olisiko Saksa voinut todella kehittää oman
atomipommin? Nyt tiedämme, ettei se olisi onnistunut. Hitler ampui
itseään jalkaan. Hänen raivokas ja sokea antisemitisminsä oli
tyhjentänyt maan tiederesurssit. Saksan etevimmät fyysikot olivat
menneet Los Alamosiin.
</p>
<p class="western">Entä voisiko Neuvostoliitto kehittää oman
pomminsa? Oppenheimerille oli selvää, että näin kävisi. Hän
tiesi, että Neuvostoliitossa oli erittäin teräviä fyysikoita ja
isot teolliset resurssit. Kysymys oli siitä, milloin. Kun se
tapahtui muutamien vuosien kuluttua, se oli järkytys niille, jotka
uskoivat amerikkalaisten ainutlaatuisuuteen. Selitykseksi esitettiin
atomivakoilua.
</p>
<p class="western">Millaisia salaisuuksia pommiin voisi liittyä?
Itse perusfysiikka on laajasti tunnettua, sitä on esitelty ja
esitellään jatkuvasti julkisissa ja avoimissa konferensseissa ja
tiedelehdissä. Joten salaisuudet liittyvät teknisiin
yksityiskohtiin ja prototyypeistä ja kokeista tehtyihin mittauksiin.
Pommeissa olennaista on järjestely, jolla kriittinen massa
fissiomateriaalia saadaan kokoon mahdollisimman nopeasti. Eräs ratkaisu on
Los Alamosissa valittu imploosiotekniikka ja sen tekniset parametrit.
Vakoojaksi paljastunut Klaus Fuchs oli luovuttanut tällaista tietoa
Neuvostoliitolle. Mahdollisesti se nopeutti Neuvostoliiton
pommiprojektia jonkin verran.</p>
<p class="western">Oppenheimerin tuntema vastenmielisyys vetypommia
kohtaan ei jäänyt ilman seurauksia. Hänen vaikutusvaltansa
sotilasasioissa piti nollata, joten hänen turvallisuusluokituksensa
peruutettiin. Se oli helppoa, esiin otettiin kuin ässä hihasta
hänen tunnetut vasemmistosympatiansa. Elokuvan toinen puolisko
käsitteli Oppenheimerin kuulustelua vuonna 1954. Tapaus herätti
aikoinaan paljon huomiota, siitä on kirjoitettu myös näytelmä ja
tehty suomalainen tv-elokuva. Nolanin elokuvassakin käy selväksi, että
kuulustelu, joka ei edes ollut oikeudenkäynti, oli teatteria, jonka
lopputulos oli ennalta määrätty.
</p>
<p class="western">Tapaus oikeastaan lopetti Oppenheimerin
tieteellisen uran, vaikka hän sai palata Princetoniin johtamaan
Institute of Advanced Studya. Eräänlaisena maineen palautuksena
hänelle myönnettiin vuonna 1963 Enrico Fermi -palkinto.
Turvallisuusluokitus palautettiin vasta vuonna 2022 (!). Vuonna 1967
laihtunut, lähinnä alkoholilla ja tupakalla elänyt fyysikko kuoli
kurkkusyöpään. Osaltaan se saattoi johtua Los Alamosissa saadusta
suuresta säteilyannoksesta. Varsin moni Los Alamosin fyysikoista
kuoli syöpään.</p>
<p class="western">Oppenheimer-elokuvaan ja sen loppuosan
kuulusteluun liittyy yllättävä suomalainen sivunäytös. Siitä
kertoo ”Tekniikan Waiheita” lehden tuore numero (41, no. 1,
2023). Atomipommin saama julkisuus ja mahdollinen atomienergian
hyödyntäminen synnyttivät monissa maissa suoranaisen atomikuumeen.
Suomeenkin piti saada oma atomienergiakomitea. Aloitteen siihen teki
Suomen Akatemian puheenjohtaja, kemian Nobelin palkinnon vuonna 1945
saanut A.I. Virtanen.</p>
<p class="western">Suomessa oli tuohon aikaan vain yksi ydinfyysikko,
professori Lennart Simons, Vuonna 1938 Simons oli mennyt vieraillulle
Niels Bohr- instituuttiin Tanskaan oppiakseen ydinfysiikkaa. Edellä
jo kerrottiin, miten Otto Hahn oli onnistunut halkaisemaan atomin. Hahn
esitti Liese Meitnerin ja Otto Frischin kanssa teorian siitä, mitä
oli tapahtunut. Frisch tiesi, että Simons oli parhaillaan
työskentelemässä sellaisten laitteiden parissa, jotka sopivat
hänen kaavailemaansa mittaukseen. Simonsin avustamana Frisch
suoritti kokeensa onnistuneesti 13.–14.1.1939 ja julkaisi sen
tulokset maaliskuussa 1939.
</p>
<p class="western">Kun Suomen atomienergiakomiteaa oltiin
perustamassa vuonna 1953, käynnistyi yllättäen poliisitutkinta,
kohteena Lennart Simonsin epäillyt väärinkäytökset. Epäilyjen
perusta oli jokseenkin olematon. Simons pidätettiin tutkinnan ajaksi
virasta, eikä häntä siten voitu nimittää komiteaan. Hän sai
pienet sakot, ja palasi hoitamaan virkaansa. Operaation syynä
epäillään olleen Simonsin poliittiset mielipiteet.</p>
<p class="western"><br />
<br />
</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-29534065816070818622023-07-30T11:48:00.003+03:002023-08-01T20:43:15.030+03:00James Bond-elokuvat ja aikakone
<p class="western">Kun James Bond- elokuvista tuli
elokuvateollisuuden rahasampo ja oma lajityyppinsä, niissä
vahvistui mielenkiitoinen piirre. Yli-inhimillisen kyvykäs Bond ja
Britannian ”hyveellisen” salaisen palvelun ulkomaanosasto MI6
tarvitsivat arvoisensa vastustajan. Kirjoissa ja ensimmäisissä
elokuvissa pärjättiin vielä kylmän sodan asenteilla. Mutta
loppujen lopuksi tämä kuvio on aika tylsä, valtionpäämiehet ja
valtion palkkaamat agentit ja virkamiehet on enimmäkseen kuivaa
porukkaa. Joten keksittiin jotain kiehtovampaa. Upporikas ja
kieroontunut suurrikollinen, joka kehittelee uskomattoman pirullisia
ja mielikuvituksellisia juoniaan vapaan maailman pään menoksi.
Usein nämä superkonnat ovat myös huipputiedemiehiä, tai heillä
on sellaisia avustajina.</p>
<p class="western">Ja näitä superkonnia todella riitti.
Bond-elokuvia on (tähän mennessä) tehty reilut parikymmentä.
Useimmissa tapaamme superkonnan ja usein myös hänen outoja
kätyreitään. Kun pinnistämme, saamme ehkä mieleemme ydinfyysikon
tohtori Ei:n (Julius No), kissaa silittelevän monokkelisilmäisen
Blofeldin, arkkikapitalisti Goldfingerin ja Rautahampaan. Viihdymme
hyvin superkonnien ja Bondin seurassa koska se vieraannuttaa
alkuperäisten kirjojen ankeasta todellisuudesta ja vie kohti
fantasian maailmoja.
</p>
<p class="western">Mutta ehkä Bond-elokuvien maailma ei olekaan enää
fantasiaa, vaan elokuvat ovatkin olleet tulevaisuutta ennustavia
aikakoneita. Oman aikamme hullut diktaattorit ovatkin alkaneet
jäljitellä näiden elokuvien superkonnia. Diktaattorille ei
näköjään enää riitä valtion kassan ryövääminen ja sen
jakaminen kavereiden ja sukulaisten kanssa. Ei, vaan pitää
tavoitella maailman herruutta, ja jos vain mahdollista, hyödyntää
siinä teknologisia superaseita. Olkoonkin että ydinase alkaa olla
kohta sata vuotta vanha keksintö, ja nykysin surkeinkin diktaattori saisi
luultavasti kyhättyä jonkinlaisen pommin - jos saa jostain hankittua muutamia fyysikkoja ja sopivia laitteistoja.
</p>
<p class="western">Joten luodaan nyt jonkinlainen silmäys aikamme
diktaattorien puuhin. Ehkä ikonisimmat hullun diktaattorin ja
superkonnan sekoitukset ovat Pohjois-Korean Kim- merkkiset johtajat:
Kim Il-sung ja hänen seuraajansa, vaikea niistä on tarkkaa lukua
pitää. Kimeillä ei päätä palele, he kyhäilevät epämääräisiä
pommejaan ja ohjuksiaan, uhkailevat naapurimaita ja jopa Yhdysvaltoja
ja siinä ohessa näännyttävät omaa kansaansa. Kimien
sekopäisyydellä ja suuruudenhulluudella ei näytä olevan mitään
rajaa. Aitoa Bond-kamaa, naurattaisi ellei se olisi niin kauheaa.
</p>
<p class="western">Monet ikäpolveni ihmiset ovat seuranneet
ihmetyksellä, miten herra Putin on hiljalleen muuttunut tympeästä
byrokraatista ensin diktaattoriksi ja sitten Bond-tyyppiseksi
superkonnaksi. Hänen todellisuudentajunsa näyttää olevan
Kim-luokkaa: täysin olematon. Hän tuhoaa kansansa tulevaisuuden,
mutta niin kuin Pohjos-Korean ja monen muun maan esimerkki näyttää,
prosessi on hidas. Putinin metamorfoosin luulisi kiinnostavan
politiikan tutkijoita. Vastaavalla tavalla eli poliittista järjestelmää manipuloimalla ovat viime aikoina
yrittäneet kaapata vallan Yhdysvaltojen ex-presidentti ja Israelin
pääministeri.
</p>
<p class="western">En nyt ala luettelemaan diktaattoreja, joita kyllä
riittää Etelä-Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Nämä tyypit
eivät yleensä nouse maailmanluokan tekijöiksi, vaan joutuvat
alistumaan paikallisen tason konnailuun. Usein he ajavat
sivuraiteelle tai joutuvat limboon, missä kaikki energia kuluu oman
aseman varmistamiseen.
</p>
<p class="western">Entä mitä tapahtuu, kun aikamme uusilla kierroksilla pyörivä kapitalismi jauhaa jollekin talouselämän johtajalle niin hirveästi
rahaa, että se mahdollistaa keskisuuren valtion kokoiset resurssit.
Ja mikä parhainta, poliittista tukea ei edes tarvita, ei siis
tarvitse vaivautua väärentämään vaaleja. Mitä tahtoo
tällainen”johtaja”, ihmisten ja rahan manipulaattori. Eihän
ihminen jaksa ökyillä, syödä, ryypätä, narkkailla ja irstailla
määrättömästi. Ja silti pitää saada aina vain enemmän. Raha ei tunnu miltään,
ennen kuin sen valjastaa laajemmaksi vallan käytöksi ja näytöksi.
Siksi superrikas joutuu metamorfoosiin. Hän alkaa muuttua
Bond-superkonnaksi. Ympyrä on nyt sulkeutunut, Bond-aikakone
näköjään toimii. Ehkä paras esimerkki on Elon Musk, joka
rakentelee avaruusraketteja ja haaveilee Mars-matkoista ja
kuolemattomuudesta.
</p>
<p class="western">Mutta nyt kirjoitukseen alkaa tulla dystooppisia
sävyjä. Talouselämästä ponnistavat superkonnat ovat keränneet
valtavat omaisuutensa sosiaalisen median avulla. Media aiheuttaa
käyttäjissään psyykkisen riippuvuuden, ja samalla orjuuttaa
heidät, koska heidän arkipäivän elämänsä, asiointi ja
toimeentulo ovat yhä suuremmassa määrin mahdollisia vain
medialaitteiden kautta. Mediamonopolit tuottavat valtavia
omaisuuksia, ja samalla ne korvaavat yhteiskunnan poliittisen
elementin: kansalaiset ovat jo kontrollissa, eikä varsinaista sortoa
edestarvita.
</p>
<p class="western">Dystopian täydellistämiseksi siihen voi lisätä
vielä uuden tekoälyn syväoppivan muodon. Kun sosiaalisen
mediasfäärin virtuaalimaailma on käyttäjien toiminnan tuottama,
tekoäly pystyy jatkossa tuottamaan sitä lisää, ja erittäin
tehokkaasti.
</p>
<p> </p>-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-77200844134180777462023-07-19T09:10:00.003+03:002023-07-19T22:06:12.155+03:00Lukemista johtajille<p>Johtajat ja johtajiksi haluavat lukevat mielellään
johtamiskirjallisuutta. Ainakin luulen niin, koska sellaista tavaraa
niin paljon julkaistaan. Ja onhan se hyvä niin. Siis että edes
jotkut vielä osaavat, ja vieläpä haluavat lukea.</p>
<p class="western">Tai ehkä kaikki evät halua lukea. Voihan
sellaista tavaraa lisääntyvässä määrin kuunnella luureista tai
napeista. Eihän sekään huono asia ole. Parempi kumminkin kuunnella
kun olla kuuntelematta. Kuuntelu tuottaa vahvempia tunteita kuin
lukeminen, ja onhan se myös jollain lailla helpompaa. Mutta se
muuttaa johtajaa vähemmän. Ja voisi olla hyödyksi, että johtaja
muuttuu lukemisen myötä. Tai kuka tahansa muu lukija. Ja tämä
koskee tietenkin myös jokseenkin kaikkia muitakin kirjoja.</p>
<p class="western">Johtajia on hyvin monenlaisia. Niinhän meitä
ihmisiä muutenkin on. Ehkä johtaja kokee olevansa huono ja
epätäydellinen johtaja, ja koettaa ponnistella kohti parempaa. Ehkä
johtaja kärsii huijarisyndroomasta ja pelkää vain näyttelevänsä
johtajaa. Mihin pitää sanoa, että pois turha pelko, sillä aito
huijari ei häikäile eikä kainostele – joten et ole huijari.
</p>
<p class="western">Johtaja voi pitää itseään aivan huippuna mutta
haluaa tulla vieläkin paremmaksi, eli hän on siis
vinttikoirajohtaja. Johtaja voi olla aivan tavallinen, melko
tavallinen tai ei lainkaan tavallinen. Mitä väliä. Hän voi olla
kokenut, tai aivan noviisi. Johtajalla voi olla ajatuksia tai
teorioita johtamisesta, tai sitten hän on ihan pihalla. Ei haittaa.
Hyvä neuvo on unohtaa, kuka on ja mitä ajattelee tietävänsä,
olla vain utelias ihminen – ja palata sitten oman itsensä äärelle
- jos sinne on enää paluuta.</p>
<p class="western">Ehkä johtamiskirjallisuutta lukeekin joku joka ei
ole johtaja eikä sellaiseksi edes halua muuttua. Se ei haittaa
ollenkaan, on paljon hyviä syitä jatkaa lukemista. Siinä oppii
tarpeellisia asioita johtamisesta ja johtajista tai muuten vain
ihmisenä olemisesta. Sillä johtaminen on – tai sen ainakin
pitäisi olla vakavaa, huolellista ja vaativaa toisten ihmisten
kanssa toimimista</p>
<p class="western">Johtamiskirjallisuutta on monta lajia, siksi on
paikallaan laatia tämän lajin tuoteseloste. Joten aletaan omasta
navasta. Itsensä kehittämisen ja hyvän olon kirjat ovat suosittuja
ja niitä tarjoillaan myös johtajille suunnattuna. Tarjolla voi olla
meditointia, mindfulnessia ja erilaisia harjoituksia. On myös
erilaisia kansanomaisen psykologian muunnelmia, joissa kerrotaan,
millaisia ihmiset ovat ja miten siinä joukossa tulee toimeen tai
menestyy. Eipä siinä mitään, tällainen tavara on hyvin
monimuotoista ja syyt lukea sitä voivat olla hyvin henkilökohtaisia.</p>
<p class="western">Yleinen johtamiskirjojen laji ovat
tapauskertomukset. Esimerkiksi yksin Nokia-yhtiön vaiheista 1980-
luvulta eteenpäin on kirjoitettu kymmeniä kirjoja.
Tapauskertomusten lajiin voidaan lukea myös johtajien ja
poliitikkojen muistelmia ja elämänkertoja, ja jopa suuri joukko
historiaa käsitteleviä kirjoja. Nämä kirjat ovat olennaisesti
tarinakirjoja. Ja huomatkaa: tarinat ovat ihan oikeasti tärkeitä.
Kulttuurimme koostuu tarinoista, me elämme niistä ja me opimme
niistä.
</p>
<p class="western">Tarinoihin liittyy myös ongelmia: aineiston
kirjavuus, ristiriitaisuus ja subjektiivisuus. Kronikat, juhlakirjat
ja poliitikkojen elämänkerrat epäilyttävät, niissä usein
kaunistellaan asioita. Yritysmaailman johtamiskertomukset eivät
välttämättä ole sankarikertomuksia. Alan vanha klassikko on
suuren suosion saanut teos<i> In search of excellence</i> (erinomaisuuden
jäljillä), jossa analysoitiin 42 ”menestyvää” yritystä.
Niiden myöhempi menestys tuotti kuitenkin pettymyksen. Kirja saikin
eräänlaisen jälkiviisaan kommentoivan seuraajan: <i>In search of
stupidity </i>(typeryyden jäljillä). Aikaperspektiiviin asetettuna
tällainen kirjallisuus näyttää sisältävän riskejä.
</p>
<p class="western">Hyvin yleinen johtamiskirjallisuuden laji jakaa
neuvoja johtajille. Tällaisia kirjoja tekevät nykyiset ja entiset
johtajat, mutta erityisen paljon niitä näyttävät kirjoittavan
omia menetelmiään mainostavat konsultit, urheiluvalmentajat,
terapeutit, psykologit ja ylipäätään julkisuuden henkilöt.
Nykytermein: influensserit. Nämä kirjat ovat reseptejä
tarjoilevia eli preskriptiivisiä. Ne neuvovat, miten pitää toimia,
jotta johdettava organisaatio menestyy ja oma ura etenee. Tietysti
niihin pitäisi liittää saman tapainen tuoteseloste kuin
lääkkeille. Millaisia tauteja vastaan ja millaisille potilaille
reseptit on kehitetty. Millaisissa tilanteissa niitä ei missään
tapauksessa pidä soveltaa. Ja millaisia tavallisia ja harvinaisempia
haittavaikutuksia resepteillä on. Tällaisia tuoteselostuksia ei
kirjoille kuitenkaan tehdä, eihän kukaan myöskään lue vastaavia
lääkepakkauksista löytyviä pienenpienellä tekstillä
tulostettuja lappusia.
</p>
<p class="western">Usein johtajille annetaan neuvoja, miten voi
vaikuttaa suoraan ihmisiin ja jopa lumota heidät. Näin alaisten
tahtotila vahvistuu ja kääntyy samaan suuntaan muiden kanssa, niin
että kaikki alkavat marssia johtajansa ohjauksessa. Tällainen
johtaja on eräänlainen Hamelnin pillipiipari. Oikeasti kyse on
hyvin henkilökohtaisesta kyvystä. Psykologia ei pysty selittämään,
miten tällainen lumoamisen kyky syntyy. Manipuloivaa johtajuutta
voidaan toki tukea lupaamalla alaisille palkintoja kuuliaisuudesta.
Ehkä vielä tavallisempia ovat negatiiviset menetelmät: alaisiin
tai alamaisiin kohdistetaan painostusta ja jopa uhkailua. Näin ei
kirjoissa neuvota mutta näin se vain menee.</p>
<p class="western">Pehmeämpi ja pitkän päälle tehokkaampi
menettely on rakentaa johtajasta idoli – sana tarkoittaa
jumalankuvaa. Luodaan mielikuvaa erityisyydestä ja jopa lähes
yliluonnollisesta kyvykkyydestä. Silloin alaisten oma harkinta
vaimenee ja johtajan tahtoa on helpompi noudattaa. Esimerkit ovat
tuttuja. Keinot alkavat jo pukeutumisesta, edelleen johtajan
erityisyyttä korostavat hienot työ- ja vastaanottotilat, erilliset
ruokailutilat, kalliit autot, johtajaa ympäröivät ylhäiset
avustajat, sekä johtajan käyttöön annetut resurssit ja palkkiot. </p><p class="western">Viimeksi mainittuja sanotaan joskus kannustamiseksi. Kohde ei
kuitenkaan ole itse johtaja, ihmisen suorituksiin tai motivaatioon
kun ei tunnetusti juuri voi vaikuttaa ulkoisin keinoin. Todellinen
kohde on alaiset: luodaan mielikuvaa, että johtaja on kannustamisen
arvoinen. Mielikuvan rakentaminen on johtajuuden luomisen ja
ylläpidon tehokkain ja pitkävaikutteisin menetelmä.
Idolijohtaminen herättää myös tunteita, ristiriitoja, konflikteja
ja oheisvahinkoja. Asia, johon johtamiskirjallisuus ei kuitenkaan
puutu, onhan se suunnattu juuri itse idoleille.</p>
<p class="western">Tosiasiassa johtamiskirjallisuus ei suinkaan
ohjeista idolijohtamista, se syntyy luontaisesti vanhojen
taipumustemme ja kulttuuristen mallien avustuksella. Ainoastaan
materiaalista kannustamista korostetaan suositeltavana
johtamiskeinona. Tässä kohdassa ollaan jo irtauduttu tietoon
perustuvasta todellisuudesta ja siirrytty vinoutuneeseen ihmiskuvaan.
</p>
<p class="western">Asia on tuttu muistakin yhteyksistä. Kaksi tunnettua psykologia tutki Bruno Freyn laatimaa taloustieteen luentomonistetta. He totesivat: näyttää siltä että
taloustiede ja psykologia tutkivat täysin eri lajien käyttäytymistä.</p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-19259019997141364042023-05-17T15:55:00.007+03:002023-05-17T18:46:21.347+03:00”D” is for data
<p class="western">Viimeaikainen keskustelu tekoälystä palautti
mieleeni englanninkielisen lorun puolen vuosisadan takaa. Olin juuri
valmistunut diplomi-insinööriksi, ja aloittanut työskentelyn
Pitäjänmäellä Strömbergin tehtaalla. Minä ja työtoverini
kirjoitimme tietokoneohjelmia. Se oli silloin varsin uutta, ja se oli
tavattoman kiehtovaa. Näin tuo loru kuuluu:</p>
<p class="western" style="margin-left: 40px; text-align: left;">”D” is for data, aren’t you glad!<br />
Your
data is never ever bad!<br />
For all our software’s written so:<br />
bad
data makes the system blow!</p>
<p class="western">En nyt käännä tarkemmin tätä lorua, se vain
muistuttaa, miten tärkeää on syöttää tietokoneelle kelvollista
dataa. Minun työni kannalta tämä oli tärkeä muistutus. Meidän
tietokoneemme ohjasivat tehtailla erilaisia koneita tai kokonaisia
koneryhmiä. Oli hyvin tärkeää, että tietokone ei hämmentyisi,
vaikka se sattuisi joskus saamaan joltain anturilta tai käyttäjältä
hieman outoa dataa. Missään tapauksessa prosessitietokone ei saa
jumittua tai tehdä jotain sopimatonta. Kokemuksesta tiedän, että
tehtaan johtaja on silloin hyvin hyvin vihainen.</p>
<p class="western">Entä mikä yhteys tällä on tekoälyyn? Yhteys
on seuraava. Tekoälysovellusten viimeaikainen läpimurto perustuu
niin sanottuun syväoppimiseen. Näitä järjestelmiä opetetaan
valtavilla määrillä dataa. Ja läpimurto on seurausta siitä, että
internetin aikakaudella tällaisia valtavia datamääriä on helposti
saatavilla mihin tahansa tarkoitukseen. Ja nyt hieman ammatillista
kritiikkiä. Tällaista internetin vaikutusta kukaan niin sanottu
”asiantuntija” ei osannut ennustaa. En minäkään. Siis että
netti romahduttaa nuorten ihmisten lukutaidon ja ympäröi meidät
yhä lisääntyvällä määrällä tekoälysovelluksia, joista emme
oikein tiedä, voiko niihin luottaa. Ja joita emme välttämättä
edes tunnista tekoälyksi, sillä ne osaavat naamioitua taitavasti ja
tekeytyä vaivatta myös oikeiksi ihmisiksi.</p>
<p class="western">Tekoälyn ”opettaminen” on tässä hieman
harhaanjohtava ilmaus. Pikemminkin on keksitty menetelmiä, joiden avulla
tekoäly pystyy oppimaan asioita itsenäiseti. Ihminen ei mitenkään
pysty valvomaan koneen oppimista, onhan jo käytetyn datan määrä
valtava. Pikemminkin ohjailu tapahtuu valitsemalla opetuksessa
käytettävää aineistoa ja valitsemalla ja säätämällä niitä
malleja, jotka toimivat oppimisen kriteereinä.
</p>
<p class="western">Tekoälyn kehitys on siis johtanut hieman
hankalaan tilanteeseen. Tekoäly voi toimia monissa tehtävissä
hyödyllisellä tavalla, mutta miten paljon sen toimintaan voidaan
luottaa kaikissa mahdollisissa käyttötilanteissa? Tekoäly pystyy
jo nyt suorittamaan sellaisia asiantuntijatehtäviä, jotka tähän
asti ovat olleet ihmisten hoitamia. Miten voimme tunnistaa, milloin
olemme tekemisissä oikean ihmisen kanssa? Entä jos tekoäly toimii
lääkärin tapaan, tekemällä diagnooseja ja hoitosuosituksia.
Pitääkö sen olla oikean lääkärin valvonnassa? Siitäkin
huolimatta, että sillä on tukenaan kattava lääketieteellinen tietopankki
ja potilaskertomusarkisto, joka on laajempi, kuin kukaan ihmislääkäri
pystyisi edes kertaalleen elämänsä aikana läpi lukemaan.</p>
<p class="western">Ongelmat voidaan tiivistää kahteen kriittiseen
tehtävään: <i>tekoälyn validointi</i> ja <i>tekoälyn tunnistaminen</i>.</p>
<p class="western">Nämä ovat hankalia kysymyksiä. Epäilemättä
tutkijat hakevat näihin ongelmiin kuumeisesti ratkaisuja.
Tarvitsemme varmasti myös sääntelyä ja sitä tukevaa teknologiaa.
Esimerkiksi dataan lisättyjä vesileimoja ja digitaalisia
sormenjälkiä. Ja tarvitaan aivan varmasti lainsäädäntöä.
Tutkikoot myös juristit, mitä keinoja ylipäätään on käytettävissä.</p>
<p class="western">Mitä tähän nyt voisi sanoa? Ainakin sen, että
ongelma on sentään kuitenkin havaittu. Ja ennen kuin se on
ratkaistu, jos ylipäätään koskaan, ”ollaan varovaisia siellä
ulkona”.</p><p class="western"> </p>
<p class="western"></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-25240623851831848052023-04-28T11:03:00.012+03:002023-05-01T20:17:30.443+03:00Tekoäly ja ihmiskuva<p></p>
<p class="western">Tekoälyn uudet sovellukset ovat kiihdyttäneet
mieliä, ja myös herättäneet vakavaa huolta. Tekoäly nähdään
itsenäisenä ja uhkaavana voimana, jopa jokapäiväistä elämäämme
häiritsevänä tekijänä, jos ei välittömästi, niin ainakin
lähitulevaisuudessa. Tämä asenne meille perin tuttu tekniikan
historiasta. Tehtaiden koneet, sähkö, kemia, voimakoneet,
kulkuneuvot ja automaatio ovat mullistaneet maailmaamme. Niitä on
ihailtu, mutta myös pelätty. Ja aivan hyvästä syystä, sillä ne
ovat muuttaneet elämäämme ja hävittäneet suuren määrän
perinteisiä ammatteja. Samalla ne ovat myös tehneet elämämme
monella tapaa miellyttävämmäksi ja helpommaksi.
</p>
<p class="western">Teknologinen muutos on ruhjonut monella tapaa
perinteisiä ammatteja. Moottorialukset tekivät purjealusten
käyttöön perehtyneet merimiehet tarpeettomiksi. Voimakoneisiin
perustuvat liikennevälineet hävittivät perinteisen hevosten ja
juhtien voimaan perustuneen kuljetustoiminnan. Koneellistuneet
tehtaat vähensivät dramaattisesti käsityömanufaktuurien
työvoimaa, ja seuraavassa aallossa automaatio teki saman tehtaiden
ammattitaitoisille koneenhoitajille. Halvan paperin valmistus puusta
loi 1800-luvulla valtavan painetun median informaatioteollisuuden.
Moderni yhteiskuntamme on pitkälle tämän mullistuksen tuottama.
Nyt sähköinen media uhkaa koko tiedotusalan tulevaisuutta.
</p>
<p class="western"> Juuri nyt näemme tekoälyssä samanlaisen
muutosvoiman. Se näyttää uhkaavan aivan erityisesti niin sanottua
”luovaa alaa”. Tekoäly pystyy nähtävästi kirjoittamaan
uutisia ja lehtiartikkeleja, luomaan romaaneja ja käsikirjoituksia
ja tekemään vaikuttavia taideteoksia tai yhtä lailla vaikuttavia
väärennöksiä tunnetuista taideteoksista. Se voi tehdä
väärennöksiä jopa tunnetuista tai aivan tuntemattomistakin
ihmisistä – tai ainakin näitä ihmisiä esittävästä kuva-
äänite- ja videomateriaalista. Mistä tässä on oikein kysymys?</p>
<p class="western">Aloitan vastauksen tuttuun tapaani menemällä
hieman historiaan. On olemassa mielikuva tekoälystä jonkinlaisena
ajattelevana koneena, ja tämä mielikuva perustuu historialliseen
erehdykseen. Tuo erehdys syntyi samaan aikaan, kuin syntyivät
nykyisen kaltaiset tietokoneet, eli suunnilleen 1950- luvulla.
Tietokonealan pioneerit lumoutuivat koneidensa nopeudesta ja
laskentakyvystä. He uskoivat tietokoneiden pian voittavan ihmiset
myös älykkyyden saralla. Tuon ajan psykologia ja filosofia tukivat
tällaista harhaluuloa. Ihmisen ajattelun ja ongelmanratkaisukyvyn
uskottiin perustuvan loogiseen päättelyyn. Tietokoneesta käytettiin
jopa nimitystä ”sähköaivot”. Vuosikymmenien ajan tekoälyn
saavutukset jäivät kuitenkin vaatimattomiksi. Siitä huolimatta
usko tietokoneen vähintäänkin piileviin älyllisiin kykyihin
säilyi. Täytyyhän tietokoneesta aikanaan tulla ihmistä
älykkäämpi, samalla tavalla kuin voimakoneet ovat ihmisiä
vahvempia.</p>
<p class="western">Asiassa on vain yksi ongelma. Edes psykologit
eivät tiedä, mitä älykkyys tarkkaan ottaen on. Älykkyyttä
voidaan toki kuvailla yleisellä tasolla sellaisena ihmisen
ominaisuutena, joka auttaa selviytymään yllättävissä
tilanteissa. Tiedämme varsin hyvin, ettei tietokoneella ole
tällaista kykyä. Täsmällisempi, ja samalla täysin kiistaton
älykkyyden luonnehdinta kuuluu: se on kyky selviytyä hyvin
älykkyystesteissä. Mutta tietokone ei osaa ratkaista älykkyystestin
tehtäviä, koska se ei ymmärrä tehtävien merkitystä tai tarkoitusta. Tietokone
on etevä vain tehtävissä, jotka on määritelty suoraan
laskemisen, logiikan tai muistamisen käsitteiden avulla.</p>
<p class="western">Entä mitä viime aikoina on tapahtunut? Miksi
älyllisesti avuton ja kömpelö tekoäly onkin äkkiä noussut
uhkaavaksi voimaksi? Koetan nyt kuvailla, mistä tässä on kysymys.
Uuden teknologian ytimenä ovat niin sanotut keinotekoiset
hermoverkot (<i>ANN, artificial neural networks)</i>. Niissä ei ole mitään
uhkaavaa, salaperäistä tai synkkää, ainakaan siinä mielessä,
että ne olisivat jonkinlaisia oman aivokudoksemme elektronisia
klooneja. Nimitys on puhtaasti vertauskuvallinen. Kyse on
järjestelystä, jossa suuri määrä yksinkertaisia
laskentayksiköitä eli ”soluja” on kytketty verkkomaiseksi
rakenteeksi. (Tästä tulee vielä eräs teknologian nimi, eli
<i>konnektionismi</i>). Keinotekoinen hermoverkko voi olla tarkoitukseen
rakennettu laite, mutta yleensä se on tietokoneohjelma, joka
jäljittelee tällaisen laskentaverkon toimintaa.</p>
<p class="western">Keinotekoiset hermoverkkojen tutkimus kehittyi
voimakkaasti 1970-luvulla, ja eräs niistä käytetty nimitys oli
<i>perseptroni</i>, siis havaitsija. Tällaiset ohjelmat tai laitteet olivat
samalla tavalla rajoitettuja ja tehottomia kuin muutkin tuon ajan
tekoälykonseptit. Eli mitään varsinaista läpimurtoa niistäkään
ei seurannut. Tällainen hermoverkko on kyllä tehokas ja nopea. Se
pystyy esimerkiksi tunnistamaan erilaisia muotoja tai kuvioita. Sitä
varten verkko pitää ohjelmoida. Ohjelmointi tarkoittaa, että
solujen välisille kytkennöille annetaan sopivia ominaisuuksia.
Verkko on ohjelmoitava erikseen jokaista tunnistustehtävää varten.
Ja niin kuin ehkä aavistamme, ohjelmointi on hidasta ja hankalaa
työtä.
</p>
<p class="western">Entä jos tuo soluverkko osaisikin oppia itsekseen
ilman, että ihmisen pitäisi sitä opettaa? Ehkä se on mahdollista!
Suomalainen tekoälytutkimuksen pioneeri Teuvo Kohonen (1934–2021)
kehitti 1980-luvulla niin sanotun itseorganisoituvan kartan (<i>SOM,
self organizing map</i>). Se on tietyillä tavoin toimivien yhteen
kytkettyjen laskentasolujen verkko. Kun tällaiseen verkkoon
syötetään tietoa, esimerkiksi suomenkielen sanoja, sen solut
herkistyvät vähitellen niin, että ne alkavat tunnistaa kirjaimia
ja jopa sanoja.
</p>
<p class="western">Nykyiset kohua herättäneet tekoälyjärjestelmät
eivät ole samanlaisia kuin nämä Kohosen verkot, paitsi aivan
yleisellä tasolla: ne oppivat itsenäisesti ilman tapauskohtaista
ohjelmointia. Kantavana ideana on oppimistulosten takaisinkytkentä.
Verkon tuottamia tuloksia verrataan syötettyyn dataan. Esimerkiksi
jos verkko tunnistaa oikein sille syötetyn kuvion, oikein
toimineiden solujen kytkennät vahvistuvat. Kun oppimisjaksoa
toistetaan monia kertoja, verkko herkistyy tunnistamaan
samankaltaista dataa ja ohittamaan poikkeavan datan.
</p>
<p class="western">Käytännössä asia on tietenkin paljon
monimutkaisempi. Tällä teknologialla on tiivis yhteys mm
tilastotieteeseen, ja ideoiden kehittymistä voidaan seurata ainakin
pari sataa vuotta taaksepäin. Hermosolujen kaltaisia
laskentaverkkoja alettiin miettiä jo 1920-luvulla, ja tietokoneiden
keksiminen ja ajatus tekoälystä vauhdittivat kehitystä. Erilaisten
kilpailevien ideoiden, algoritminen ja käytettyjen termien paljous
hämmentävät alaan perehtyvää.
</p>
<p class="western">Jos oppivia verkkoja opetetaan rajoitetulla
datamäärällä, tulokset voivat olla hyviä. Mutta jos verkkoon
syötetäänkin opetusmateriaalista olennaisesti poikkeavaa dataa,
verkon algoritmit häiriintyvät ja se saattaa tehdä aivan outoja
virheitä. Siksi verkkojen kouluttamiseen tarvitaan hyvin paljon
dataa, ja juuri internet on täynnä valmiiksi digitoitua tekstiä,
kuvamateriaalia, puhetta ja liikkuvaa kuvaa. Samalla erilaisille
tekoälysovelluksille avautuu valtavat mahdollisuudet. Mutta olemme
myös uudenlaisessa tilanteessa. Internetissä on valtavia määriä
kaikkien ihmisten saatavissa olevaa materiaalia, jonka kohdalla
tekijänoikeudet rajoittavat kaupallista hyödyntämistä. Onko tämän
materiaalin käyttö tekoälyjen opettamiseen hyväksyttyä tai
sallittua? Ainakaan tällaista käyttöä ei voida tällä hetkellä
kontrolloida tai estää.</p>
<p class="western">Tekoälyn lisääntyvään käyttöön liittyy
myös sen toiminnan luotettavuus – ja kriittisissä sovelluksissa
tekoälyn validointi. Voimmeko luottaa tekoälyihin? Vai voivatko ne
tehdä outoja tai vaarallisia virheitä. Esimerkiksi itseohjaavien
autojen järjestelmät voivat tunnistaa liikennemerkit väärin:
kaupallisia mainoksia tai vaalimainoksia on luultu
nopeusrajoituksiksi. Pankkien järjestelmät ovat estäneet
asiakkaiden lainoja tai sulkeneet tilejä, koska ne ovat tulkinneet
väärin asiakkaan nettikäyttäytymistä.
</p>
<p class="western">Oma lukunsa on eettinen väärinkäyttö.
Kasvojentunnistusohjelmia voidaan käyttää epäilyttävien ihmisten
valvontaan, Kiinassa tämä on jo hallituksen käytäntö.
Todennäköisesti tällaisia järjestelmiä on myös monilla
lentokentillä. Ihmisten nettikäyttäytymistä seurataan laajasti –
ja usein heidän suostumuksellaan, onhan monilla muun muassa
kauppaketjujen etukortteja ja nettikauppojen ja erilaisten palvelujen
tilejä. Voidaan olettaa, että tällaista tietoa vuotaa hallitusten,
kaupallisten toimijoiden ja rikollisten ulottuville. On myös ilmaantunut
aivan uusi käsite: ”deep fake” eli syvähuijaus. Se tarkoittaa oikeista ihmisistä
luotuja virtuaalihahmoja, yleensä tarkoituksena on eriasteinen
vahingon tuottaminen tai rikoshyöty.
</p>
<p class="western">Eräs valaiseva sovellusesimerkki on tekoälyn tuottama
”valokuva”, joka voitti tunnetun valokuvauskilpailun. Voimme
hyvin kuvitella, mistä oli kysymys. Tekoälyn opetusmateriaalina on
ollut suuri joukko valokuvauskilpaluissa ja gallerioissa olleita
kuvia, ja oppimisen laatukriteereinä on käytetty kuvia, jotka ovat
voittaneet palkintoja.</p>
<p class="western">Mitä pitäisi tehdä? Ainakin on syytä olla
varovainen. Olen aiemmin kirjoittanut aiheesta tässä blogissa
otsikolla <i>Koneiden moraali</i>. Tuon kirjoituksen näkökohdat ovat
edelleen päteviä. Osaamme suojautua varsin hyvin tekoälyn
toiminnan tuottamilta fyysisiltä vaaroilta ja aineellisilta
vahingoilta. Samalla huolellisuudella pitäisi suhtautua
aineettomiin, informaation kautta tuleviin uhkiin.
</p>
<p class="western">Voimme luonnehtia näitä uusia tekoälyn muotoja
seuraavasti: ne tuottavat eräänlaisia tilastollisia malleja tai
yhteenvetoja maailmasta, niille annettujen vihjeiden ja rajausten
mukaisesti. Nämä mallit eivät kuvaa maailmassa vallitsevia
asiantuloja sellaisenaan, vaan ne kuvaavat vain internetin sisältöä.
Voimme tietysti ajatella, että internetin sisältö heijastaa
maailmaamme, mutta suhde ei varmaankaan ole yksinkertainen. Ihmiset
syöttävät internettiin sisältöä erilaisista syistä ja
motiiveista, ja lisäksi erilaiset järjestelmät ja koneet syöttävät
sinne dataa.
</p>
<p class="western">Mutta nyt seuraa tärkeä huomio!!
</p>
<p class="western">Uudet tekoälyn muodot tuovat mukanaan aivan
uudenlaisen ja syvällisen haasteen tai kysymyksen. Tämä haaste on
dramaattinen ja järisyttävä, mutta siihen ei ole kiinnitetty
oikeastaan lainkaan huomiota. Se muuttaa radikaalisti kuvaamme siitä,
mikä ihminen on ja miten ihminen ajattelee.
</p>
<p class="western">Viimeisten vuosikymmenien aikana aivojen tutkimus
on vähitellen parantanut ymmärrystämme siitä, miten aivomme
toimivat, mitä on ajatteleminen, ja viime kädessä siitä, mikä on
ihminen. Tämä ymmärrys ei ole lainkaan sellainen, mikä on
juurtunut kulttuuriimme. Olemme täysin toisenlaisia kuin mitä
uskomme olevamme.</p>
<p class="western">Aloitetaan vertauskuvasta, ja otetaan
tarkasteltavaksi eläinten käyttäytyminen. Isoja ihmisapinoita,
ennen kaikkea simpansseja pidetään älykkäinä. Ne käyttäytyvät
ihmismäisesti, ja niillä on isot aivot, joiden ajatellaan olevan
jonkinlainen merkki älykkyydestä. Apinat osaavat ratkaista
erilaisia pulmatehtäviä ja käyttää ja jopa valmistaa sitä
varten erilaisia apuvälineitä. On kuitenkin niin, että eräät
varislinnut ovat pulmatehtävien ratkaisijoina jopa apinoita
etevämpiä. Ja kuitenkin, niiden aivot mahtuisivat helposti
teelusikkaan.</p>
<p class="western">Tehdään rohkea johtopäätös. Ihmisten (tai
apinoiden tai valaiden tai elefanttien) aivojen suuri koko ei sinänsä tee
omistajistaan älykkäitä. Nuo suuret aivot tuottavat enimmäkseen
jotain aivan muuta kuin niin sanottua älykkyyttä. Mutta mitä?</p>
<p class="western">Aivotutkimus on vähitellen selvitellyt tätä
mysteeriä. Osoittautuu, että aivot ovat ennen kaikkea mallinnus- ja
ennustuskone. Ne tuottavat ympäristöämme ja sen tapahtumia kuvaavan ja ennustavan dynaamisen mallin, jonka rakennusaineina ovat aistihavainnot
ja muistissa oleva tieto. Se on välttämätöntä, jotta pysyisimme
toimimaan ja ylipäätään selviytymään maailmassa. Tämä on toki
yleinen piirre. Kaikkien eläinten hermostot toimivat vastaavalla
tavalla.
</p>
<p class="western">Isojen aivojemme erityismerkitys saa valaistusta
tästä havainnosta. Aivoihimme tallentuva muistiaines on tässä
hyvin tärkeää, kaikesta kokemastamme jää aivoihin muistijälkiä.
Olemme sosiaalisia ja pitkäikäisiä eläimiä, ja toimimme
mutkikkaalla tavalla mutkikkaassa ympäristössä. Aivoissamme täytyy
olla tilaa tallentaa ja hyödyntää tietoa koko pitkän elämämme
ajan. Siksi ne ovat niin suuret, erityisesti ihmisellä, joka on
suuriaivoisista eläimistä kyvykkäin. Ihmisen valtava tehokkuus,
kyky, kapasiteetti (ja tuhovoima) nojaa myös näppäriin käsiimme
ja erityiseen kielikykyymme.
</p>
<p class="western">Nyt voimme tehdä rinnastuksen uuden tekoälyn
toimintaperiaatteeseen. Ajattelumme, toimintamme ja reaktiomme ovat
eräänlaisia tilanteen mukaan tehtyjä vedoksia ja yhteenvetoja
muistissamme olevasta kokemusvarannosta. Karkeasti ajatellen aivojemme
valtava ja jatkuvasti karttuva muistivarasto vertautuu tekoälyn käytössä olevaan internetin
sisältöön.</p>
<p class="western">Olen yllä esittänyt radikaalin oivalluksen, aika
kompaktisti, ikään kuin pikajuoksuna. En selitä tarkemmin, siihen
tarvittaisiin valtavasti tilaa, ei se tähän blogiin mahtuisi. Eikä
asia jankuttamalla parane. Radikaalin ajatuksen pitää antaa upota
ja vaikuttaa. Sitten siitä voi ottaa varovasti selvää. Vakuutan
kuitenkin, että edellä esitetty perustuu etevimpien aivotutkijoiden
vuosikymmenien aikana tuottamiin tuloksiin.</p>
<p class="western">Pohjustan näitä ajatuksia tulevassa kirjassani
<i>Robottipuisto. Esseitä ihmisen ja koneen älystä.</i> Toivon, että
saan sen pian lukijoideni ulottuville.</p>
<p class="western"><br /></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-85834243229283838152023-04-13T23:57:00.008+03:002023-04-21T15:16:07.344+03:00Tiedon juuria<p class="western">Nykyään on kohteliasta liittää tuotetun
sisällön alkuun <i>sisältövaroitus </i>herkkiä lukijoita varten. Niinpä
sellainen seuraa.</p>
<p class="western"><i>Sisältövaroitus: tämä teksti käsittelee
tietoa, tiedettä, ja erityisesti luonnontiedettä. Teksti sisältää
myös tieteen historiaa ja filosofiaa. Teksti on luonteeltaan
pohdiskelevaa ja spekuloivaa. Se ei ole sosiaalisesti, metodisesti
tai instrumentaalisesti varmennettua tietoa.</i></p>
<p class="western">Joten se siitä, ja sitten asiaan.</p>
<p class="western">Kautta aikojen on pohdittu sitä, miten ihminen
voi mitään tietää. Jonkinlainen yleinen viisaus kuuluu, että
eihän ihminen voi tietää mitään, ei ainakaan mitään sellaista,
mikä ei ole arkista ja itsestään selvää. Kaikille tämä ei
kuitenkaan ole riittänyt. Filosofiaksi nimetty hengenviljelyn ala on
ilmeisesti ikivanha yritys saada aikaan tietoa, eli vakuuttavia
lausahduksia tosiasioiden tilasta. Filosofia on pyrkinyt tähän
kielen resurssien avulla. Kunhan asia tarpeeksi perusteellisesti
selitetään, se on vakuuttavaa ja uskottavaa. Erityisesti, jos
perustelussa noudatetaan erityisiä sääntöjä: puhutaan
retoriikasta, päättelemisestä ja logiikasta.</p>
<p class="western">Ajattelu on tosin rasittavaa. Siksi on kehitetty
oikotie. Jokin asia on totta, jos joku kuuluisa ja arvostettu
ajattelija on sellaista väittänyt. Auktoriteettiin vetoaminen on
edelleen paljon käytetty tiedon perustelun tapa. On jotenkin
koomista, että se on edelleen voimissaan erityisesti filosofiassa.
Kukaan vakavasti otettavaksi haluava filosofi ei voi toimia
ammatissaan, ellei hän osaa selittää, mitä esimerkiksi joku
Aristoteles tai Platon on kauan sitten sanonut milloin mistäkin
asiasta.
</p>
<p class="western">Luonnon tutkiminen on ihmiskunnan ikivanha
harrastus. Luonnon olemuksen ja sen ilmiöiden tutkiminen koetaan
sekä tärkeäksi että hyödylliseksi. Etenkin, koska yhä selvemmin
on alettu ymmärtää, että myös ihminen on osa luontoa. Luonnon
tutkiminen on antiikin ajoista alkaen ollut filosofien työtä.
Renessanssiajalla eurooppalaiset oppineet luopuivat vähitellen
sisäisestä uskonasioiden pohtimisesta ja alkoivat tehdä luonnon
ilmiöistä aivan omia havaintoja. Ja he huomasivat, etteivät
filosofien auktoriteetit suinkaan aina olleet oikeassa. Tämä oli
mullistava oivallus.
</p>
<p class="western">Luonnontiede alkoi korostaa havaintojen tekemistä.
Huomattiin, että omat aistit eivät ole aina riittäviä, ja
alettiin käyttää teknisiä apuvälineitä. Kulmanmittauslaitteet,
teleskoopit, suurennuslasit, mikroskoopit, vaa’at ja erilaiset
laitteet ajan mittaamiseen alkoivat palvella luonnontieteitä. Tästä
tuli tieteen pysyvä perinne, joka jatkuu vielä omalla ajallamme.
</p>
<p class="western">Laitteet auttavat tekemään tarkempia havaintoja,
mutta voisiko ihminen tehostaa myös ajatteluaan? Nicole Oresme
(1320–1382) ja Galileo Galilei (1564–1642) huomasivat, että
luonnon ilmiöt noudattavat matematiikan lakeja. Matematiikasta
tulikin luonnontieteilijöiden tärkeä työväline. Monet
matematiikan uudet keksinnöt kuten koordinaatistot ja
differentiaalilaskenta havaittiin myös hyödyllisiksi tieteen apuneuvoiksi.</p>
<p class="western">Tieteen harrastajien oli siis syytä perehtyä
laskemiseen. Laskemisen vanhoja apuvälineitä ovat helmitaulun
erilaiset muunnelmat ja nyöreihin tehdyt solmut. Niillä laskeminen
on kuitenkin hidasta ja kömpelöä. Galileo kehitti laskemisen tueksi sektorin eli
geometrisen harpin, ja 1600-luvulla tulivat käyttöön logaritmeihin
perustuvat laskuviivaimet. Näiden välineiden ongelmana oli
kuitenkin vähäinen tarkkuus: 2 tai enintään 3 numeroa.</p>
<p class="western">Ehkä koneet osaisivat laskea sekä tarkasti että
tehokkaasti. Olihan koneita rakenneltu jo antiikin aikoina.
Laskukoneen rakentaminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa. Blaise
Pascal (1623–1662) rakensi mekaanisen yhteenlaskukoneen, jota oli
aivan liian vaikeaa käyttää, jotta siitä olisi ollut hyötyä.
Wilhelm Schickard (1592–1635) ja Gottfried Leibniz (1646–1716)
keksivät mekaanisen laskukoneen, joka osasi myös kertolaskua.
Nämäkään hankaliin mekanismeihin perustuvat koneet eivät
löytäneet vakavia käyttäjiä. Vasta 1800-luvulla mekaaniset
laskukoneet saavuttivat sellaisen kehitystason, että ne alkoivat
yleistyä. Siihen vaikutti myös tekniikan, tieteen ja talouden
kehittyminen sellaiselle asteelle, että pakottavaa laskemisen
tarvetta alkoi ilmaantua. Sitten tuli elektroniikka ja tietokoneet –
ja laskeminen mullisti tieteen ja tekniikan kokonaan.</p>
<p class="western">Filosofien työväline on kieli. Entä
voitaisiinko myös kieli tehdä tehokkaammaksi? Voisiko sen jotenkin
mekanisoida? Varhaisia kokeiluja tehtiin kirjain- ja sanakiekoilla,
mutta ilman merkittävämpiä tuloksia. Sitten Gottfried Leibniz,
joka kunnostautui myös differentiaalilaskennan keksijänä (Newtonin
rinnalla) sai loistavan idean. Puhuttu kieli pitäisi puhdistaa
epätäsmällisyydestä. Sanat pitäisi korvata niiden abstrakteilla
vastineilla, joilla olisi täsmällinen merkitys. Silloin kielioppi
ja lauseoppi voitaisiin korvata matemaattisilla laskusäännöillä.</p>
<p class="western">Leibnitz kuvitteli mielessään<i> mekaanisen
ajattelukoneen</i>. Se olisi kuin suuri tehdas, täynnä hammaspyöriä,
akseleita ja vipuja – eikä mitään muuta. Mutta synteettisen
kielen rakentaminen oli jopa Leibnizin kaltaiselle nerolle ylivoimaista.</p>
<p class="western">Luonnollisen kielen epätäsmällisyys teki
Leibnizin ajattelukoneen mahdottomaksi. Samasta syystä filosofien
kielirakennelmat ja järkeilysäännöt eivät pysty paljastamaan
asioiden todellista luonnetta, eikä edes George Boolen (1815–1864)
keksimä matemaattinen logiikka tuonut asiaan helpotusta.</p>
<p class="western">Luonnonlait mukautuivat matematiikan sääntöihin
paljon joustavammin kuin ihmisten puhuma hankala kieli. Niinpä
luonnontiede kehittyi ripeästi matematiikan suojeluksessa. Lisäksi
tiede jatkoi Galileon aloittamaa perinnettä: se rakensi nerokkaasti
ideoituja tutkimuslaitteita. Yhä paremmat teleskoopit kehittivät
tähtitiedettä ja mikroskoopit mullistivat biologian. Erilaisten
laitteiden avulla löydettiin sähköilmiöt, ja se avasi fysiikalle
kokonaan uuden maailman. Aineen silmille näkymättömät osaset alkoivat paljastua.
Sähkökentän energian avulla saatiin metalleista ja kaasuista eroamaan
ioneja ja elektroneja. Atomien ja hiukkasten rakenneosia tunnistettiin
törmäyttämällä niitä yhä suuremmilla energioilla. Fyysikot
rakensivat erityisiä, valtavan suuria hiukkaskiihdyttimiä, niiden
avulla saatiin atomien ytimissä piileskeleviä, yhä salaperäisempiä
hiukkasia hetkeksi näkyviin ja tunnistettua.</p>
<p class="western">Samaan aikaan rakennettiin matematiikan avulla
malleja, jotka sekä selittävät että ennustavat ilmiöitä.
Fysiikka pureutui yhä pienempiin aineen osiin ja tuntui etenevän
sitä kautta. Toinen etenevä tiedon rintama koskee valtavan suuria
mittakaavoja, galaksissamme, sen lähialueilla ja koko kosmoksessa.
Tämä rintama avattiin jo 1600-luvulla, kun tutkijat suuntasivat
teleskooppejaan kohti tähtiä, ja maailmankuvamme alkoi mullistua.
Edelleenkin tutkijat rakentavat yhä oudompia laitteita tutkimaan
kaukaisia avaruuksia. Laitteita rakennellaan maan päällä, hyvä
esimerkki on gravitaatioaaltoja havainnut <i>Ligo</i>. Niitä viedään myös
avaruuteen, missä häiriötekijöitä on vähemmän. Sellainen laite
on juuri työtään aloitteleva <i>JWST</i>-avaruusteleskooppi.
</p>
<p class="western">Olen yrittänyt valaista maailmaa koskevan
tietomme lähteitä ja juuria, parhaani mukaan, koska en itse ole
kosmologi enkä fyysikko. Edellä oli eräänlainen katsaus ja
alustus. Luonnontiede muistuttaa joidenkin näkemysten mukaan
taistelua, jonka etulinjassa ponnistelevat itseään säästämättä
hiukkasfyysikot ja kosmologit. Mutta on kai meillä sitten myös
oikeus kysyä, eteneekö rintama vielä, vai onko se juuttunut
asemasotavaiheeseen. Ehkä tämä ei olekaan koko kuva, tai edes
oikea kuva.
</p>
<p class="western">Ajatellaan vaikka molekyylibiologiaa tai
genetiikkaa. Tai yleistä systeemitiedettä tai aivojen tutkimusta.
Tai menetelmiä sähkön varastoimiseksi. Uusia rintamalinjoja onkin näköjään kaikkialla. Ehkä ei pidä unohtaa
myöskään matemaatikkoja, jotka saattavat vielä keksiä
uudenlaista ruutia tieteen kanuunoihin. Entä mikä ylipäätään on
tieteen kieli? Onko se edes sellainen matematiikka, johon olemme
luonnontieteissä ja tekniikassa tottuneet. Vai pitäisikö olla
sellainen koodisto, joka lähentäisi ihmistä ja tietoa toisiinsa nykyistä
tapaa paremmin. Onko jossain keksimättä ymmärryksen tai
merkityksen kalkyyli? Pitäisikö filosofit hakea kellareistaan
uudelleen tieteen työpöytien ääreen? Tai runoilijat?</p>
<p class="western">En tiedä. Kunpahan vain kysyin.</p><p class="western"><br /></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-13038957346742743052023-03-13T21:37:00.007+02:002023-03-14T08:57:59.888+02:00Pahan kierre<p></p>
<p class="western">Uskon, että ihminen ei ole paha. Tai oikeastaan
hyvin harva on. Onhan meitä ihmisiä toki paljon, ja joukkoon mahtuu
paatuneita konnia ja julmia psykopaatteja. Heitä kyllä voisi
hyvällä syyllä sanoakin pahoiksi. Mutta heitä on pieni
vähemmistö. Maailma toimii ja paketti pysyy kasassa, niinkuin
sanotaan, koska oikeasti me olemme ystävällisiä ja hyväntahtoisia.
Jopa nekin jotka eivät sitä ole, ovat sitä omasta mielestään.</p>
<p class="western">Vai eikö tämä muka ole uskottavaa? Miksi kaikki
sitten menee päin helvettiä, vaikka kaikki tahtovat vain hyvää?
Tämä vaatii selityksen, ja sellainen löytyy. Se on pieni sana
”mutta”. Joten yritetään uudelleen. Me ihmiset olemme
hyväntahtoisia ja ystävällisiä, MUTTA olemme myös itsekkäitä,
ymmärtämättömiä ja huolimattomia.
</p>
<p class="western">Kerron nyt esimerkin siitä, kuinka
ymmärtämättömyys johtaa pieniin ongelmiin, ja kun emme ymmärrä
mitä tapahtuu, emme osaa puuttua asiaan. Ja kun ymmärryksen puute
vain jatkuu, pienet ongelmat kasvavat ja kasaantuvat ja vahvistavat
toisiaan kunnes kaikki johtaa isoon katastrofiin.</p>
<p class="western">Esimerkkinä on Suomen luonnonvarat, ja oikeastaan
niiden hyödyntäminen. Aloitetaan kaukaa: ihmisiä saapui maahamme
varmaankin heti jääkauden jälkeen. Ilmasto oli lämmin ja kostea,
kasvillisuus rehotti, ja suuret kasveja syövät eläimet kuten jopa
mammutti (ihan totta, maamme kamarasta löytyy mammutin luita)
hyödynsivät tätä yltäkylläisyyttä. Ja suurten eläinten
rinnalla kukoistivat kasvissyöjiä syövät pedot, ja sekä
kasvissyöjiä että petoja metsästävät ihmiset. Oletettavasti
tänne tuli siis kalastajia ja metsästäjiä ja jopa
mammutinmetsästäjiä. Emme me ollenkaan tiedä mitä väkeä he
olivat tai mitä kieltä he puhuivat, emmekä tiedä edes sitä,
olivatko he esi-isiämme. Happamassa maaperässämme ei heidän
luitaan ole säilynyt. Niin tai näin, liikkuminen paikasta toiseen
on aina ollut ihmisten tapana.
</p>
<p class="western">Vähitellen ilmasto viileni ja suurriista katosi.
Eläinkunta köyhtyi, olot tulivat ihmisen kannalta ankarammiksi.
Tämä kaikki tapahtui hitaasti, useiden vuosituhansien kuluessa.
Maamme oli vähitellen viileiden metsien peitossa. Kekseliäs ihminen
metsästeli ja kalasteli. Ihmisillä oli myös viljan siemeniä, he
viljelivät maata niukkaa elantoaan parantaakseen. Kylmää kestävää
ruista se enimmäkseen oli, ja ohraakin jonkin verran. Nuo kasvit
olivat peräisin tuhansien kilometrien päästä, Välimeren itä- ja
eteläpuolelta, ja tuhansien vuosien takaa. Täällä kylmässä
pohjolassa viljan kasvattaminen ei ollut helppoa. Kaskeaminen eri
muodoissaan oli kuitenkin toimiva viljelytapa, ja kaski tuotti
onnistuessaan erityisen suuria satoja. Haittana oli, että joidenkin
vuosien kuluttua piti raivata uusi kaski. Karjanhoidon yleistyessä
kaskeamisen rinnalla alettiin harjoittaa peltoviljelyä. Kaskeaminen
kulutti metsiä, joten sen kilpailijaksi tuli vähitellen metsien
käyttö tervan ja sahatavaran tuottamiseen. 1700-luvulta alkaen
sivistyneistö oli huolissaan metsien loppumisesta. Huoli ei ehkä
perustunut suorastaan metsien inventointiin vaan pikemmin omiin
havaintoihin ja tunteeseen. Sillä kylien ja kaupunkien ympäristössä
tiheä asutus ja karja olivat kuluttaneet luonnon niin, että
lähimaillakaan ei näkynyt puita eikä edes ruohoa kasvanut, maisema
oli vain paljasta maata ja kiviä. Metsien käytön eri muodot ja
maanviljelyn tarpeet kilpailivat rauhallisesti, ongelmat eivät
kasaantuneet. Esiteollisessa Suomessa metsää riitti kaikille.</p>
<p class="western">Pahan kierre alkoi jokseenkin huomaamatta ja
ilmeisesti se alkoi 1700-luvun Ruotsista. Elettiin niin sanottua
hyödyn aikakautta, talous uudistui vapaampaan suuntaan ja kuristava
merkantilismi hellitti. Hyötyä ei tosin osattu mitata, vaan
toimittiin tuntemusten perusteella. Hyödyn aika todella tuotti
hyödyllisiä asioita: kansan koulutusta ja terveyttä pyrittiin
parantamaan, maataloudessa toteutettiin isojako ja kaupankäyntiä
vapautettiin. Jonkinlaisena sivujuonteena oppineiden piirissä levisi
ajatus veden haitallisuudesta. Vesistöjä kylä arvostettiin ja
kehitettiin kulkureitteinä, mutta ihmisten toimille se koettiin
haittana. Ehkä ajatuksen takana on joku ikivanha alkemistinen
periaate.</p>
<p class="western">Vettä alettiin suorastaan vihata. Useita järviä
kuivatettiin, ja soita alettiin ojittaa, koska niiden ajateltiin
aiheuttavan hallaa. Järvien kuivatus tuotti yleensä huonon
tuloksen. Järvenpohjat eivät soveltuneet viljelykseen. Hallan
torjunnan kohdalla kävi vielä huonommin. Toimenpiteiden tukena ei
ollut tieteellistä tietoa siitä, että suot ovat todellisuudessa
lämpövarastoja. Saarijärven Paavo teki siis turhaa ja jopa
haitallista työtä, hallat vain pahenivat. Hyödyksi jäi kuitenkin,
että parhaassa tapauksessa soiden kuivatus tuotti lisää peltoja
tai lisäsi metsän kasvua.</p>
<p class="western">Pahan kierre lähti näin liikkeelle ymmärryksen
puutteesta. Suovihan synkkä saldo saatiin taseeseen vasta
vuosisatojen kuluttua, kun paljastui, että ojitetut metsät ja
pellot ovat pahoja kasvihuonekaasujen lähteitä. Tapahtui toinenkin
oheisvahinko, vesien pilaantuminen sai alkunsa. Peltojen ja soiden ojat huuhtoivat ravinteita ja humusta jokiin, järviin ja mereen.
Siellä ravinteet toimivat nimensä mukaisesti voimistaen vesistöissä sekä
mikroskooppisten levien että kaikenlaisten vesikasvien elinvoimaa.
Vedet samenivat, rannat kasvoivat täyteen kaislaa ja ruokoa ja
matalat kulkuväylät tukkeutuivat, vesi alkoi jopa haista pahalle.
Vielä 1800-luvulla Perämeren vesi oli niin kirkasta, että
purjelaivat välttivät sen kavalat karikot tähystämällä. Nyt
kirkasta vettä on vain Ruotsin puoleisella rannalla, joka on harvaan
asuttua.</p>
<p class="western">Seuraava ymmärtämättömyyden tuottama
maankäytön vahinko sattui 1900-luvun puolivälissä. Keksittiin
keinotekoiset lannoitteet, ja niitä alettiin levittää suuria
määriä peltoihin ja jopa metsiin. Olihan sillä suuri merkitys
maatalouden tuottavuudelle. Samalla karjatalous irtosi viljelystä,
ja sen tuottamasta lannasta tuli ongelma. Vesien pilaantuminen kasvoi
nyt aivan uusiin mittasuhteisiin.</p>
<p class="western">Maatalous ei ole ainoa vesien pilaaja, vaikka se
onkin pahin. Väestön kasvaessa syntyy taajamia ja kaupunkeja.
Ikivanhan tavan mukaan asutuksen jätevedet kootaan viemäreihin,
jotka johdetaan suorasukaisesti lähimpään vesistöön.
Vesikäymälät yleistyivät kaupungeissa, se on keksintönä
suoranainen ymmärtämättömyyden ja piittaamattomuuden monumentti.
Kohtuudella on toki sanottava, että järjestely oli käytössä jo
antiikin ajan suurkaupungeissa. Ei holtiton luonnon pilaaminen ole
kovinkaan kaukaista menneisyyttä, muistan sen hyvin omasta
lapsuudestani. Vain suurimmista viemäreistä kiinteää tavaraa
poistettiin siivilöimällä. Leikin kaverieni kanssa usein Helsingin
rannoilla, vaikka se oli kiellettyä, ja näimme vedessä kaiken sen,
mitä ihmiset saavat päähänsä vessasta alas vetää. Wc-paperit,
kondomit ja tamponit olivat yleisimmät kulttuurituotteet.</p>
<p class="western">Teollisuuden roolista vesien pilaajana on vaikea
puhua enää ymmärtämättömyytenä. Teollisuusprosessien ja
tehtaiden suunnittelijat ovat pitkälle koulutettuja asiantuntijoita.
Eivät he edes enää vihaa vettä, vaan se on joko yhdentekevä, tai
hyödynnettävä resurssi. Kyllä he ymmärtävät pilaavansa vesiä,
sillä tehtaan vedenottamo osataan aina sijoittaa jätevesiputkeen
nähden ylävirran puolelle. On ehkä väärin ajatella, että nuo
asiantuntijat eivät yksilöinä tiedä, mitä tekevät. Mutta
vesistön pilaamisesta koituu selvää rahaksi muuttuvaa hyötyä.
Siksi vesistöjen pilaaminen jatkuu edelleen. Teollisuus osoittaa
havainnollisesti pahan kierteen erään perusominaisuuden. Kun paha
on yleistä, siitä ei voi kieltäytyä. Pahan kierre konkretisoituu
samalla tavalla kuin sodankäynnissä. Harva yksittäinen sotilas
pitää sotaa hyvänä tai edes neutraalina, mutta siitä on
mahdotonta kieltäytyä.</p>
<p class="western">Olen kuvaillut Suomen elinkeinohistorian pahan
kierrettä, jollain lailla se meillä liittyy läheisesti vesistöihin.
Mutta eivätkö asiat nyt ole paremmin? Osittain näin on. Vesistöjen
laatu asutuskeskusten lähellä on selvästi parantunut. Samaan
aikaan vesistöjen ”kokonaiskuormitus”, niinkuin häveliäästi
sanotaan, näyttää edelleen kasvavan. Jossain mielessä olemme
rakentaneet kulisseja ja uskottelemme, että kaikki on hyvin, kun
ongelma ei ole joka päivä silmiemme edessä.</p>
<p class="western">Muutama kriittinen havainto voidaan tehdä. On
uskomatonta, miten myöhään asioihin alettiin puuttua. Kun mennään
yksi sukupolvi taaksepäin, täydellisen villi ja piittaamaton meno
oli täydessä käynnissä. Näin lyhyt todella on vesiensuojelun –
tai oikeammin pilaamisen historia. Pahuuden kierre on myös laajempi
kun tulee ajatelleeksi. Juuri nyt se on muuttumassa globaaliksi
ekokatastrofiksi.</p>
<p class="western">Korostan vielä sitä, mistä aloitin. Ei ole
olemassa pahuutta, vaan ymmärtämättömyyttä, piittaamattomuutta,
mukavuudenhalua, ja ehkä hieman ahneutta. Ja huomatkaa, pahuuden
kasvot katsovat meitä peilistä.</p><p class="western"> </p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-16965123359009298252023-03-06T21:19:00.032+02:002023-03-24T10:52:49.282+02:00Kirottu kauneus
<p class="western">Kävin vuoden 2023 tieteen päivillä Helsingissä,
ja eräs minua kiinnostanut tapahtuma oli nimeltään ”keskusteluja
kauneudesta arkkitehtuurissa”. Tilaisuuden jälkeen olin sekä
hämmentynyt että närkästynyt. Se nimittäin ei juuri lainkaan
vastannut otsikkoaan. En saanut tietää, millaisia rakennuksia
pidetään jollain kriteerillä kauniina. Pikemminkin
”asiantuntijoiden” viesti oli, että tällainen keskustelu on
jollain lailla sopimatonta. Rakennuksen kauneusarvojen pohtiminen on
latteaa tai banaalia. Todellinen ammattilainen ei sellaiseen lankea,
vaan koettaa lähestyä arkkitehtuuria joillain aivan muilla
dimensioilla.
</p>
<p class="western">Ja todella, kyllähän minäkin oikeastaan
tunnistan tällaisen nihkeän asenteen. Sehän kiteytyy Englannin
nykyisen kuninkaan Charles III:n tunnettuun kiinnostukseen
arkkitehtuuria kohtaan ja vahvoihin mielipiteisiin rakennusten
kauneudesta tai rumuudesta. Tämän takia hän on ollut vuosikymmeniä
jatkuneen pilkan ja ivan kohteena, vain aristokraatti voi puhua
tällaisia tyhmyyksiä. Tietysti kritiikissä on mukana
luokkayhteiskunnasta kumpuavaa närää, mutta ei savua ilman tulta.
Itsekin tunnen usein iloa kauniin rakennuksen takia, ja vastaavasti
syvää rumien talojen inhoa. En tosin ole aristokraatti, mutta
syyllistyn silti tällaisiin primitiivisiin mielipiteisiin ihan
luontevasti. Ja vielä voisin lisätä, että itsekin harkitsin
arkkitehdin ammattia, ja luovuin tuumasta värisokeuden takia –
tosin ehkä perusteetta. Joten olen jotenkin osallinen.</p>
<p class="western">Mikä oikein on arkkitehdin tehtävä?
Arkkitehti-nimitys on ikivanha ja tarkoittaa vanhempaa teknikkoa eli
siis suunnittelijaa. Vanhoina aikoina arkkitehdilla saattoi olla
runsaasti vastuualueita. Hän suunnitteli rakennuksen ulkomuodon
mutta myös sen tekniset rakenteet, ja saattoi myös toimia
hankevetäjänä ja urakoitsijana. Ammattina arkkitehti on todella
ilmeisen vanha, se tunnettiin jo antiikin aikana. On myös hyvin
ilmeistä, että esteettiset arvot, siis rakennusten ja myös niiden
ympäristön kauneus ovat olleet arkkitehdin työsarkaa. Mutta mistä
se kauneus syntyy? Minkälaisia periaatteita ja teoriaa asiaan
liittyy? Olen kirjoittanut tästä teemasta tässä blogissa aiemminkin, otsikolla
<i>Arkkitehdin seikkailu akateemisten humanisti-intellektuellien
leirissä</i>. Voin paljastaa, että arkkitehtuurin teoriaa on vaikea
löytää, mutta sitä on kyllä pohdittu paljonkin.</p>
<p class="western">Varhainen arkkitehtuurin pohtija ja itsekin
arkkitehti ja insinööri oli roomalainen 1. vuosisadalla eaa. elänyt
Marcus Vitruvius Pollio. Hänen kymmenosaista arkkitehtuuria
käsittelevä teostaan <i>De architectura libri decem</i> (n. 25 eaa.)
pidetään alansa varhaisena klassikkona. Teoksen englanninkielinen
käännös on pitkään ollut saatavana netissä, itsekin olen sitä
lueskellut. Teos on suomennettukin nimellä <i>Arkkitehtuurista
</i>(Gaudeamus 2022). Vitruvius näkee arkkitehtuurin tavoitteena olevan
rakennusten hyödyllisyyden ja kestävyyden, mutta myös
viehättävyyden. Mutta minkälaisista elementeistä viehättävyys
oikein syntyy? Vitruvius mainitsee rakennuksen eri osien suhteet, ja
puhuu myös valon suunnasta. Korostaessaan numeroiden suhteita
Vitruvius selvästi nojautuu ikivanhaan pythagoralaiseen filosofiaan.
Sen mukaan maailma koostuu harmonioista ja se puolestaan syntyy
pienten kokonaislukujen suhteista. Tällä tavoin arkkitehtuuri ja
taide liittyvät myös musiikkiin, siinähän sävelten intervallit
ja sointuharmoniat rakentuvat nimenomaan pienten kokonaislukujen
suhteista. Tarkemmin sanottuna nuo musiikin piirteet syntyvät
sävelten värähtelytaajuuksien suhteista. Pythagoralaiset löysivät
nämä suhteet tutkimalla eri pituisia värähteleviä kieliä.</p>
<p class="western">Vitruviuksen kuvaamat kauneuden periaatteet ovat
varsin yleisluontoisia. Toki nämä asiat tulevat nykyäänkin
esille, kun luonnehditaan arkkitehtuuria ja sen tuotoksia. Mutta
miksi juuri tietynlaiset suhteet ja harmoniat miellyttävä ihmistä?
Ehkä arvoituksen ratkaisua täytyy hakea kauempaa, biologiasta.
Joskus ajatellaan, että estetiikka (sillä siitähän on kysymys) on
kulttuurin tuote. Se on siis joukko ihmisten keskuudessa syntyviä
taipumuksia, ja siten sopimusvaraisia asioita. Onhan siinäkin perää,
sillä eri kauneuskäsitykset voivat olla varsin erilaisia eri
aikakausina. Mutta toisaalta, kaikilla kulttuureilla on esteettisiä
mieltymyksiä. Tunnistamme kauneusarvoja ja miellyttävyyttä myös
vieraiden kulttuurin tuottamissa esineissä, ja tunnistamme tämä
piirteen ikivanhoissa arkeologisissa löydöissä.</p><p class="western">On sekä luontevaa
että loogista olettaa, että kauneuden aistimisella on biologinen
perusta. Pohdin nyt tuota biologista perustaa, seuraava esitys on
toki osaksi spekulatiivista, mutta pyrin perustelemaan sitä mahdollisimman
hyvin. Voisin aloittaa siitä, että kauneuden aistiminen, tai
toisella tapaa ilmaisten esteettinen elämys on tunne. Tunteet
viriävät meissä automaattisesti, ja niiden syntymiseen vaikuttaa
oletettavasti sekä perimässämme olevat valmiudet että elämämme
aikana opitut asiat. Tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä,
mutta tunnemekanismin tarkempi erittely vie meidät varmemmalle
tiedolliselle pohjalle, aivojen toimintaan ja neuropsykologiaan.
Jo kauan sitten 1700-luvun valistusfilosofit Adam Smith ja David Hume pohtivat moraalin alkuperää. He päätyivät ehdottamaan, että moraalinen tunne, eli tunne oikeasta ja väärästä on
automaattisesti viriävä reaktio. Mutta ei siinä vielä kaikki! Vaikuttaa siltä, että myös esteettiset tunteet eli kauneuden kokeminen olisivat
läheistä sukua moraalisille tunteille. Kauneuden aistiminen näyttää siis myös olevan automaattisesi viriävä ja synnynnäinen reaktio. Tähän on päätynyt myös tunnettu aivotutkija Antonio Damasio. Tänä ei tietenkään sulje pois sitä, että kauneuden aistiminen on huomattavalta osin myös opittua. <br /></p>
<p class="western">Voimme hyvin ymmärtää, että moraaliset
käsitteet liittyvät ihmisen sosiaalisuuteen, eli ne ovat välineitä
yhteisöjen syntymiseen ja kehittymiseen. Mutta minkälainen syy tai
periaate saattaisi johtaa kauneuden aistimisen kyvyn kehittymiseen evoluutiossa? Ehkä
tällainen syy todella löytyy. ”Kaunis” on positiivinen
aistimus. Se rauhoittaa mieltä ja vakuuttaa, että havainnon kohde
on jollain tavalla sellainen kuin sen pitäisikin olla. Kelvollinen,
oikea, hyvä, omassa lajissaan erinomainen. Kauniiksi voidaan mieltää
esimerkiksi ehjä, puhdas ja sopivan kypsä hedelmä, terve
saaliseläin, hyvin muokattu kasvimaa tai taitavasti valmistettu
esine. Emme tietenkään tiedä, mitä sanoja tällaisesta havainnon
kohteesta esihistoriallisena aikana käytettiin. Mutta nykyinen
sanamme ”kaunis”, jonka vastine on olemassa useimmissa kielissä,
on ehdottomasti samaa juurta. Kyky tunnistaa nopeasti kauniita kohteita on yksilölle hyödyllinen, siksi se on vahvistunut evoluutiossa.<br /></p>
<p class="western">Tämä oli siis jossain määrin spekulointia,
mutta voin löytää sille myös neurologista tukea. Jo pitkään
on ymmärretty, että aivomme poikkeavat ratkaisevasti tietokoneista.
Vaikka molemmat käsittelevätkin tietoa, aivot eivät suorita
tietokoneiden tapaista algoritmista laskentaa. Hermosolut ovat siihen
aivan liian hitaita. Siksi rationaalisuudella ja loogisella
päättelyllä on vain pieni rooli aivojen tiedonkäsittelyssä –
toki sekin on tärkeää.</p>
<p class="western">Kuvaus aivojen toimintaperiaatteesta on
suunnilleen seuraavanlainen. Aivokuorelle saapuu jatkuvasti suuri
määrä signaaleja sekä eri aistimilta että kehomme eri osista.
Aivokuoren tehtävä on tiivistää tätä dataa tehokkaasti, jotta
ehtisimme tulkita sen, reagoida siihen ja toimia
tarkoituksenmukaisesti arkielämän tilanteissa. Tämä tiivistys
tapahtuu monessa peräkkäisissä vaiheissa, ja samalla dataa yhdistellään lähialueilla käsiteltävän datan kanssa. Tuloksena datavirta
supistuu murto-osaan. (Tätä prosessointia sanotaan Mountcastlen
algoritmiksi. Koko isojen aivojen kuorikerros näyttää suorittavan
tätä algoritmia riippumatta siitä, minkä tyyppisiä aistimuksia
käsitellään). Todellisuudessa asia on vielä mutkikkaampi, sillä prosessointiin yhdistyy neuronien toiminta muistina. Prosessoinnin tuottamat hahmot säilyvät siten ajassa kestävinä muistikuvina.<br /></p>
<p class="western">Lopputuloksena ympäristöämme kuvaavista
aistimuksista syntyy eräänlaisia yleistyksiä, yhteenvetoja tai
kokonaisnäkemyksiä. Tietoinen mielemme käsittelee pääasiassa
näitä yleistyksiä, vaikka tarvittaessa aistimuksia voidaan tuottaa
myös yksityiskohdista. Tältä pohjalta voidaan fysiologisin
perustein todeta, että moraaliset tunteet ja esteettiset elämykset
ovat juuri tällaisia yleistyksiä. Moraalinen tunne on tyypillisesti
yleistys jostain sosiaalisesta tilanteesta, ja esteettinen elämys
puolestaan antaa tunneasteikolle koodatun kokonaisnäkemyksen
havainnon kohteesta. Hieman toisella tapaa kuvaten, aivot laativat
ulkomaailmaa ja kehomme tilaa koskevasta datavirrasta asteittain yhä
korkeamman tason abstraktioita, ja abstraktion korkeimmalla tasolla ovat
moraaliset ja esteettiset tunteet.</p>
<p class="western">Mennään nyt vielä syvemmälle. Onko sellaisella
maailman kohteella, joka synnyttää esteettisen aistimuksen, jotain
syvällisiä ja objektiivisia ominaisuuksia? Sellaisia, joita aivojemme yleistävä toiminta voisi tunnistaa ja hyödyntää? Täsmällisemmin sanoen,
onko kauneudella myös luonnontieteellinen tai jopa matemaattinen
perusta, vai onko se pelkästään evoluution tiivistämää
kokemusta? Kysymys on sukua sille pohdinnalle, onko biologinen elämä
syntynyt ja kehittynyt täsmällisten ja jopa matemaattisten
”luonnonlakien” vaikutuksesta ja niiden ohjaamana? Alan
merkittävä uranuurtaja on D'Arcy Thompson ja hänen teoksensa <i>On
growth and form </i>(1917). Mieleeni tulee myös Alfred J. Lotka, joka
kirjoitti kirjan fysikaalisesta biologiasta, <i>Elements of physical
biolog</i>y vuonna 1925. Vieläpä Alan Turing, joka oli laskentatieteen
ja tietokonetekniikan uranuurtajia, pohdiskeli myös morfogeneesiä
eli muotojen syntymistä elottomassa ja myös elollisessa luonnossa
artikkelissaan <i>The chemical basis of morphogenesis</i>
(1952). Itse asiassa olen lukenutkin nämä kolme perusteosta. Ne
ovat varsin vaativaa luettavaa, eikä kauneuden arvoitus välttämättä
niistä selviä, joitain perusideoita kumminkin. Tiedän kyllä, että
jotkut arkkitehtuurin teoreetikot ovat saaneet vaikutteita Thompsonin
kirjasta. Koko tutkimusala, matemaattinen biologia ja morfogeneesi,
on hyvin vaikea, eikä se toistaiseksi ole tieteellisen tutkimuksen
valtavirtaa. Pitäisi kai lisätä: ehkä sen pitäisi olla.</p>
<p class="western">Entä miten tällainen tieto voisi auttaa ymmärtämään kauneuden arvoitusta? Joudun taas turvautumaan
arveluihin. Eräät morfogeneesin periaatteet saavat ilmiasunsa
erilaisten eliöiden ja jopa joidenkin mineraalien ulkonäössä.
Yleisimpiä rakenteessa näkyviä periaatteita on symmetria.
Tunnistamme helposti pallomaisia, kiekkomaisia ja keskiakselin tai
tason suhteen symmetrisiä eliöitä. Muita luonnossa ilmeneviä
matemaattisia muotoja ovat spiraalit, joita on useita lajeja, kuten
Arkhimedeen spiraali ja logaritminen spiraali. Eliöiden ulkopinnassa
voi esiintyä erilaisia säännöllisiä kuviointeja, joilla voi olla
matemaattisia tai tilastollisia ominaisuuksia. Jopa sellainen
matemaattinen käsite kuin Fibonaccin sarja ilmenee joskus kasvien
rakenteissa, kuten kukintojen haarautumisessa. (Fibonaccin sarja on
lukujono, jossa sen uusi jäsen saadaan summaamalla kaksi edellistä
jäsentä; sarja alkaa 0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13 …). Eräs rakennetta
kuvaava matemaattinen käsite on fraktaalidimensio. Se on luku, joka kuvaa sitä,
miten paljon mutkikkaassa rakenteessa toistuu samanlaisia osia eri
mittakaavassa. En kuvaa asiaa tarkemmin, asia on mutkikas. Mutta
psykologisissa kokeissa on havaittu sen yhteys kauneuden aistimiseen.
Kuvat, joiden fraktaalidimensio on välillä 1,2 – 1,5 koetaan
erityisen kauniiksi.</p>
<p class="western">Miten tällä kaikella voi olla vaikutusta siihen,
miten ihmisten kyky ja tapa aistia kauneutta on kehittynyt? Taas
joudun turvautumaan arveluihin. Ensimmäinen oletus on, että
tällaiset kyvyt ovat syntyneet evoluutiossa kauan sitten, sen verran
universaalilta kauneusaistimme vaikuttaa. Vaikeampi kysymys on: miten
tällainen sopeutuma on syntynyt. Oletan taas, että herkkyytemme
kauneudelle on kehittynyt, kun olemme arvioineet hyödynnettäviä
kohteita: ravintoa, kasveja, eläimiä ja esineitä. Säännönmukaisten
muodon ja rakenteen piirteiden selkeä erottuminen osoittaa, että
kohde on terve tai onnistunut, ja että sen kehittyminen tai
valmistaminen on ollut häiriötöntä. Huomiomme kohde vaikuttaa
hyvältä, kaikki on kunnossa.
</p>
<p class="western">Kauneus on tärkeä asia, ja se on sitä
muuallakin kuin estetiikassa ja taiteessa. Se on luotettava ja automaattinen reaktio, jota on syytä oppia kuuntelemaan.
Kauneudella on kyky ohjata luovaa työtä. Matemaatikot saattavat
kuvailla onnistuneita yhtälöitä tai todistuksia kauniiksi, vaikka
he eivät osaa luonnehtia niitä sen tarkemmin. Shakinpelaajat
mieltävät lupaavat peliasetelmat kauniiksi. Tieteentekijät kokevat
usein, että kauneus ohjaa heidän työtään, erityisesti silloin,
kun on monia mahdollisia etenemissuuntia.
</p>
<p class="western">Palataan nyt arkkitehtuuriin. Kaunis rakennus tai
sen suunniteltu ympäristö synnyttävät esteettisen reaktion.
Ehkä mittasuhteet ovat miellyttäviä ja sopivassa suhteessa toisiinsa, tai ehkä
rakennuksessa on symmetrisiä elementtejä tai säännöllisesti
toistuvia rakenteita, muotoja tai kuvioita. Ikivanha evoluution
tuottama sopeutuma palvelee meitä uskollisesti edelleen, se auttaa
meitä viihtymään. Voisi jopa sanoa, että kauneus tuottaa onnea.</p>
<p class="western">Vitruviuksen mukaan arkkitehtuurin tehtävä on
tuottaa rakennuksia, jotka ovat kestäviä, hyödyllisiä ja
viehättäviä. Arkkitehtien on otettava vastuuta rakennuksista
Vitruviuksen hengessä. Arkkitehtuurista on voitava keskustella
vapaasti, ja myös rakennusten kauneudesta.</p><p class="western"> </p>
<p class="western"></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-74987602742745435412023-02-08T00:11:00.009+02:002023-02-09T10:03:37.191+02:00Lukemista nuorisolle ?<p class="western">Koululaisten oppimistulosten romahdus tuottaa
paljon keskustelua ja jälkiviisautta. Se on ilmeisen kiistatonta,
mutta miten asiaan pitää suhtautua? Onko koulunkäynnillä ja
koulussa opituilla asioilla enää nykymaailmassa paljoakaan
merkitystä? Asiathan voi aina tarkistaa internetistä. Pitääkö
ihmisen hankkia vaivalloisesti itselleen henkilökohtaista tietoa ja
ymmärrystä? Eivätkö Google, ChatGPT ja niitä seuraavat vielä
kehittyneemmät tietotyökalut tee henkilökohtaiset tietotaidot
tarpeettomiksi? Tällainen väite on provosoiva. Sen tukena ei ole
tosiasioita eikä uskottavuutta. En käy sitä tässä kirjoituksessa
edes ruotimaan.
</p>
<p class="western">Siis kerrataan. Koulutus ja kansansivistys on
ollut merkittävä aate ja vaikuttaja maamme noustessa moderniksi
hyvinvointivaltioksi. Niillä on keskeinen sija kulttuurissamme, ja
koulunkäynti on olennainen vaihe yksilön kasvamisessa ja ihmiseksi
tulemisessa. Lisäksi siihen liittyy keskeinen arvo: kaikilla tulee
olla yhtäläinen mahdollisuus oppimiseen. Tieto ja osaaminen ovat
niukkoja resursseja, niitä pitää kehittää ja hyödyntää
mahdollisimman hyvin. Tämä voi olla pienen maan kohdalla korostettu
tunne.</p>
<p class="western">Vedän nyt hieman mutkia suoraksi, tarkoituksena
säästää tekstitilaa ja lukijani vaivoja. Totean vain, että
lukutaito on keskeinen oppimisen, ymmärtämisen, tiedon tuottamisen
ja sen hyödyntämisen väline. Ja juuri nyt lukutaidon on nähty
olevan vakavasti vaarantunut henkinen kyky. Eritysesti painetun
tekstin lukeminen on monesta syystä aivan olennaisen tärkeää.</p>
<p class="western">Tarvitsemme siis kirjoja, jotka kiinnostavat
kouluikäisiä lapsia ja varsinkin poikia, joilla näyttää olevan
taipumusta välttää turhaa lukemista. Tosiasiassa hyviä kirjoja on
kuitenkin saatavissa vaikka kuinka paljon. Paljon enemmän kuin
omassa lapsuudessani. Loistavia kirjoja, ja myös aivan uudenlaisia,
kuten Harry Potter-kirjat tai Tolkienin eepokset – vaikka ei ne
kovin uusia edes ole. Ja hyvää scifiä ja fantasiaa, jota omassa
lapsuudessani oli vähän</p>
<p class="western">Kun kirjoja tarjotaan lapsille tai nuorille
luettaviksi, tarjoamiseen liittyy ongelma, jota mielestäni ei ole
riittävästi käsitelty. Se on nimeltään <i>tuputtaminen</i>. Jos kirjaa
suositellaan, koska se on hyödyllinen tai sivistävä tai
opettavainen, se herättää nuoressa lukijaehdokkaassa suorastaan
inhoreaktion. Muistan asian omalta kohdaltani, mutta tämä ei ole
edes uusi havainto. Mark Twain, oikealta nimeltään Samuel Clemens,
oli amerikkalainen sanomalehtimies ja kirjailija. En nyt sano, että
Twain ymmärsi nuoria, sillä ymmärtäminen on nimenomaan
tuputtamista. <i>Hän tiesi</i>, millaista on olla nuori. Kirjansa
<i>Huckleberry Finnin seikkailut</i> (1884) esipuheessa hän lausuu: ”Jos
joku yrittää löytää tästä kirjasta opetuksia, hänet asetetaan
syytteeseen”.
</p>
<p class="western">On perin ironista, että juuri tätä kirjaa
tarjoillaan nuorille opettavaisena. Joka tapauksessa kirja on
loistava- ja se on oikeastaan kirjoitettu aikuisille.
</p>
<p class="western">Miten siis välttää tuputtaminen? Ehkä siten,
että kirja, joka tuntuu kiinnostavalta on jotenkin <i>sopimaton </i>ja ikään kuin vahingossa itse löydetty.
Itse aloin varhain lukea aikuisten kirjoja, jotta ei tuntuisi että minua manipuloidaan.</p>
<p class="western">Voisinko itse kantaa korteni kekoon? Minulle on
ehdotettu, että kirjoittaisin tietokirjoja lapsille ja nuorille.
Hyvä idea, ja olenkin pohdiskellut sitä. On vain niin, että tälle
kohderyhmälle tehdään jo erittäin hyviä tietokirjoja. On vaikeaa
panna paremmaksi, tosin saatan kuitenkin palata asiaan.</p>
<p class="western">On toinenkin vaihtoehto. Tämä on blogikirjoitus
omassa sarjassaan ”Tichyn kosminen kulttuurilaari”. Olen
julkaissut blogejani myös painettuina kirjoina. Siihen on kaksi
syytä. Ensinnäkin, kirja on ainutlaatuinen esine, ja tarjoaa
lukijalle aivan toisenlaisen elämyksen kuin sähköinen teksti.
Toinen syy on, että näin tekstini tallentuvat pysyvästi
kansallisbibliografiaan, myös jälkipolvien ja tutkijoiden käyttöön.
</p>
<p class="western">Joten kiinnostaisiko nuoria lukea näitä
kirjojani? Miksikä ei. Ensinnäkin, ne on suunnattu ”aikuisille”,
siis mitään ei tuputeta alentuvasti. Toiseksi, ne sisältävät lyhyehköjä
esseitä. Lukukynnys on siis matala, kun ei tarvitse kahlata satoja
sivuja päästäkseen selville, mistä on kysymys. Kolmanneksi, ne
ovat asiatekstejä hyvin laajalla kirjolla: kulttuuria, tiedettä,
taidetta, teknologiaa, kirjallisuutta, henkilöhistoriaa, filosofiaa.
Ja myös hieman omia kokemuksiani. Niitä ei ole suunnattu
asiantuntijoille, mutta niiden sisältö on mahdollisimman korkeaa tasoa, sekä tieteen näkökulmasta että asioiden merkityksen osalta. Olen tehnyt parhaani kirjoittaakseni
ymmärrettävästi ja samalla tinkimättömästi. Ja
olen ainakin yrittänyt kirjoittaa kiinnostavasti ja jopa hauskasti.
</p>
<p class="western">Tähän asti on ilmestynyt kolme painettua kirja
nimellä <i>Matkaseuraa, osa x. Sopimatonta ja epäajankohtaista
luettavaa.</i> Ne kattavat vuodet 2007-2020. Pienelle mutta
fanaattiselle lukijakunnalleni minulla on ilo ilmoittaa, että
<i>Matkaseuraa, osa 4</i> ilmestyy keväällä.</p>
<p class="western"><br />
</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjTXDBXs8L584-NYLeYlQQfR9RpMANQc2SOmxbB5UoEgp5RY2KsR55CcNAseJxmezUP7kyZnvxd6TPyNUPsHWlhhz4JBiRjSmspAmXsQMMsb_-lSixGURnf7UgUCchVm9NYzjEWLSm918KUanVtQ_sr8j2BkVKlMb9OUf_33EeUUrCTaaP49zRAe7CCVw/s2837/Matkas%203%20kirjaa.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1413" data-original-width="2837" height="199" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjTXDBXs8L584-NYLeYlQQfR9RpMANQc2SOmxbB5UoEgp5RY2KsR55CcNAseJxmezUP7kyZnvxd6TPyNUPsHWlhhz4JBiRjSmspAmXsQMMsb_-lSixGURnf7UgUCchVm9NYzjEWLSm918KUanVtQ_sr8j2BkVKlMb9OUf_33EeUUrCTaaP49zRAe7CCVw/w400-h199/Matkas%203%20kirjaa.jpg" width="400" /></a></div><br /><p class="western"><br />
</p>-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-12012911390946428292023-01-30T18:24:00.010+02:002023-03-07T21:33:31.507+02:00Ajattelun tutkimisen oudot juuret ja oudot tulokset<p class="western">Mistä ihmisen ajattelu alkaa? Useimmiten
sijoitamme ajattelun päähämme. Se on jotain, mitä aivomme
tekevät. Entä miten se tapahtuu? Vanhan käsityksen mukaan
ajatteleva osamme on sielu. Sielu pakenee kuitenkin tieteellistä
erittelyä. Sielu on ikuinen ja aineeton, mutta miten aineeton olento
voi toimia aineellisen ruumiimme kanssa. Miten se saa lihaksemme
liikkumaan, ja miten se saa tietoa aineellisilta aisteiltamme?
Filosofit joutuivat pulaan tämän ongelman kanssa, sille ei löytynyt
filosofista ratkaisua. Anatomit, lääkärit ja fyysikot eivät
myöskään löytäneet todisteita sielusta. 1600- luvulla oman
aikansa suuri ajattelija ja yleisnero René Descartes joutui myös
antamaan periksi. Hän arveli, että sielun ja ruumiin
vuorovaikutusta välittää aivoissamme sijaitseva pieni elin,
käpyrauhanen. Emme tiedä, kuinka vakavissaan hän oli. Tutkimusaihe
oli vielä hänen aikanaan sopimaton ja tutkijalle jopa vaarallinen.</p>
<p class="western">Tutkikoon siis filosofit ihmisen ajattelua, kunhan
tekevät sen varovasti ja hienotunteisesti. Anatomit ja lääkärit
olivat kuitenkin jo löytäneet hermoston, joka on monin tavoin
mukana ihmisen toiminnassa. Tunnettiin heijasteet eli refleksit.
Kosketus, kipu ja myös sähkö voivat saada aikaan nopeita ja
tahdosta riippumattomia lihasliikkeitä. Ehkä ajattelun tutkiminen
alkaakin heijasteista. Onko ajattelulla ja heijasteilla jokin yhteys?
Filosofit eivät pohtisi näin outoa asia. Mutta lääkärit ja
fysiologit ovat pragmaattisia: ainakin heijasteita voi tutkia ja
mitata objektiivisesti.
</p>
<p class="western">Venäläinen fysiologi ja psykologi Ivan Setšenov
(1829–1905) sai rohkean idean. Entä jos hermoston ja aivojen
välinen yhteys katkaistaan. Miten se vaikuttaa heijasteisiin? Ovatko
ne riippuvia aivojen toiminnasta? Vai onko peräti niin, että aivot
jopa tuottavat heijasteita? Hän tutki asiaa eläinkokeilla. Hän
katkaisi aivoista lihaksen suuntaan johtavan hermoradan. Tapahtui
jotain täysin yllättävää. Heijasteet tulivat paljon nopeammiksi.
Setšenov päätteli, että ajatus hidastaa reaktioita. Hän teki
lopulta todella rohkeita ja kauaskantoisia päätelmiä: "Kyky
estää liikettä antaa ihmiselle kyvyn ajatella" ja "ajatus
on psyykkisen refleksin kaksi ensimmäistä osaa ilman kolmatta".
</p>
<p class="western">Setšenovin työ ei jäänyt huomiotta, ei edes
Venäjällä. Perinteisesti ajattelevat ihmiset pitivät hermoston
tutkimista vaarana ihmisen henkisyydelle. <i>Karamazovin veljeksissä</i>
Fjodor Dostojevski kritisoi ankarasti näitä ajatuksia, tosin
mainitsematta Setšenovia nimeltä.
</p>
<p class="western">Myöhemmin toinen venäläinen, Ivan Pavlov
(1849–1936) tutki automaattisia reaktioita koirilla. Hän keksi
ehdollistamisen: automaattinen reaktio, tässä tapauksessa kuolan
eritys, voidaan siirtää käynnistymään ruoan asemasta jostain alun perin
merkityksettömästä signaalista. Tämä oli jo todella vaarallinen
ajatus, sillä nyt myös aivot näyttävät osallistuvan
automaattisten reaktioiden tuottamiseen. Mutta onko se todella
automaattista? Emme voi kysyä koiralta, ajatteleeko se, että ”ahaa,
kello soi tai lamppu syttyy, ruokaa on siis tulossa”.</p>
<p class="western">Pavlovin kokeiden suoraviivainen yleistäminen
johti Yhdysvalloissa <i>behaviorismiksi </i>sanotun psykologian suuntauksen
syntymiseen. Se selittää ihmisen käyttäytymisen ja ylipäänsä
koko psyyken toiminnan ehdollistamisella ja heijasteilla. Ihmisen niin sanottu henkinen elämä olisi siis pelkkää
käyttäytymistä. No,
jälkiviisaina tiedämme nyt, että se ei merkinnyt psykologista
läpimurtoa. Behavioristit nimittäin sivuuttivat käsitteellisen
ajattelun ja tunteet. Tai oikeammin, he väittivät niitä
illuusioiksi. Toinen uusi psykologinen suuntaus, psykoanalyysi
oli täysin eri mieltä. Heidän mielestään ihmisyyden syvin olemus
oli mielen sisäisissä ja osin kätketyissä ajatuksissa.
</p>
<p class="western">Jälkiviisaina tiedämme nyt, että myös
psykoanalyysi oli pääosin väärässä. Aivojen tutkiminen
eksaktein luonnontieteellisin keinoin paljastaa aivan uudenlaisen
totuuden ihmisestä. Ja yllättäen Setšenovin ajatukset yli sadan
vuoden takaa osoittautuvat suorastaan profeetallisiksi. Ihmisen
käyttäytyminen ja toiminta perustuu sittenkin nopeisiin ja
automaattisiin reaktioihin. Mutta tehdään kuitenkin tärkeä
lisäys: ei kokonaan.</p>
<p class="western">Psykologit Daniel Kahneman ja Amos Twersky
alkoivat tutkia ihmisen kykyä tehdä päätöksiä. Päätöksenteko on mutkikas
”henkinen” tehtävä, ja on myös mahdollista arvioida sen
nopeutta ja laatua varsin objektiivisesti. Tutkimukset alkoivat
tuottaa tuloksia 1970-luvun lopulla. Osoittautui, että ihmisen
mielessä toimii kaksi aivan erilaista päätöksenteon mekanismia.
Toinen on nopea ja automaattinen. Toinen taas on hidas ja
vaivalloinen, se perustuu tietoiseen järkeilyyn ja kielelliseen
retoriikkaan. Mekanismit toimivat rinnan ja osin kilpaillen, ja
loppujen lopuksi tietoinen retoriikkamme selittää päätöksemme
parhain päin. Haluamme toki uskoa olevamme rationaalisia.
</p>
<p class="western">Löytö oli mullistava ja arkijärjen vastainen,
ja alamme vasta hitaasti tottua tähän maailmankuvamme
mullistukseen. Kahnemanille myönnettiin vuonna 2002 taloustieteen
Nobel-muistopalkinto (jaettu Vernon Smithin kanssa). Olen
kirjoittanut asiasta blogissani tarkemmin (<i>Nopeat, hitaat ja tyhmät</i>
sekä <i>Kouluta sisäinen Zombisi</i>).</p>
<p class="western">Mutta jätetään nyt psykologian mutkikkaat
teoriat ja siirrytään käytäntöön. Alkoihan ajattelun tutkiminen
aivan konkreettisista asioista, eli jäsenten automaattisten
liikkeiden tutkimisesta. Joten mennään konkreettiseen eli musiikin
harrastukseen. Kun opettelemme jonkun instrumentin soittoa, joudumme
pinnistämään aivojamme. Joudumme ajattelemaan, mihin laitamme
sormemme ja miten niiden pitäisi liikkua ja miten löytää kullekin
sormelle eri tilanteissa kuuluvat koskettimet tai läpät tai aukot tai kielet.
Ja puhallinsoittaja kontrolloi jopa hengitystäänkin. Tämä on
hyvin hidasta ja työlästä, mutta kun toistamme näitä liikkeitä,
ne muuttuvat nopeammiksi ja varmemmiksi. Vähitellen nopeutemme
kymmenkertaistuu ja satakertaistuu, kun hermojemme ja lihastemme
toiminta tulee yhä automaattisemmaksi, ikään kuin heijasteiksi. Ivan
Pavlovin termein, kehomme ehdollistuu musiikille.
</p>
<p class="western">Ja kun sitten esitämme musiikkikappaletta, laulamme tai
pidämme puhetta, se onkin suuressa määrin automaattista. Jos
erehdymme ajattelemaan, vaikkapa ”miltähän tämä kuulostaa”,
esitys hidastuu, sekoaa ja menee jopa aivan pilalle. Kuten Ivan
Setšenov totesi, ”ajatus estää liikettä”.</p>
<p class="western">Joten: ihmisenä oleminen on aika ristiriitaista.
Suuri osa ihmisyyttä ja ihmisenä kehittymistä on oppia olemaan
ajattelematta liikoja. Ja samaan aikaan ajattelu käsitteillä,
kielellä ja logiikalla on kuitenkin aivan välttämätöntä. Joten
sillekin pitää varata tarpeeksi aikaa, ja sitäkin pitää
harjoitella.</p>
<p class="western">Eikä siinä vielä kaikki. Valistusajan suuret
englantilaiset filosofit kuten Adam Smith ja David Hume oivalsivat,
että myös esteettiset ja moraaliset valinnat ovat tunteita, ja
tunnereaktiomme ovat automaattisia ja nopeita. Nykyaikainen
aivotutkimus on vahvistanut tämän havainnon. Tunteille on kuitenkin
syytä varata aikaa vaikuttaa meihin, ja ne tarvitsevat tuekseen
rationaalista ajattelua. Musiikissa taas tunteilla on erilainen, toissijainen,
vaikka tärkeä rooli. Ne tuottavat musisointiin motivaatiota ja
merkitystä.</p>
<p class="western">Sosiaalinen media nostaa sen käyttäjien tunteet
pintaan, ja se palkitsee reaktioiden nopeudesta. Se näkyy aika
ikävällä tavalla keskustelun tunnepainoisuudessa ja laadussa.
Sosiaalisissa suhteissa automaattiset reaktiomme pyrkivät
kiiruhtamaan, ja rationaalisen minämme tehtävä olisi ainakin yrittää kyseenalaistaa
sitä, mitä tunnereaktio ehdottaa. </p><p class="western">Näemme kaksi täysin erilaista
kuviota. Musiikissa automaattisen toiminnan vahvistaminen ja
sosiaalisissa suhteissa sen hillitseminen ovat yhtä lailla tärkeitä,
ja ne molemmat edellyttävät harjoittelua.
</p>
<p class="western">Sosiaalisten tunnetaitojen harjoitteluksi sopii
erinomaisesti kirjojen lukeminen, se opettaa myös tarvittavaa
hitautta.</p><p class="western"> </p><p class="western"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgp5AV2u7Ehr84P45qNRoQeTzsjbvjeQQMGgMdrM1OYkL3GXDJAsCOK3LK-GdX7lNvzVHIqHaD_wKowVHr37uH5IE0FzbPsPFAL2hL9Ug9YziIxsWnYuthIV50WinyXu3fd6e-vySc-o5PiS4UezE8soUeyLH-uc4clZprAKJ5X6RRBbxf03Mm4sm80jA/s1024/SechenovIM%20mv.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1024" data-original-width="796" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgp5AV2u7Ehr84P45qNRoQeTzsjbvjeQQMGgMdrM1OYkL3GXDJAsCOK3LK-GdX7lNvzVHIqHaD_wKowVHr37uH5IE0FzbPsPFAL2hL9Ug9YziIxsWnYuthIV50WinyXu3fd6e-vySc-o5PiS4UezE8soUeyLH-uc4clZprAKJ5X6RRBbxf03Mm4sm80jA/w156-h200/SechenovIM%20mv.jpg" width="156" /></a></div> <br /><p></p><p></p><p class="western" style="text-align: center;"><i> Ivan
Setšenov. Ilja Repinin maalaus.</i><br /></p><p class="western"><br /> </p>
<p class="western"></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2471461212169620825.post-55077749206620911332023-01-23T11:11:00.020+02:002023-04-29T10:57:44.060+03:00 Belsebuubi ja Perkele – arkipäivän demonologiaa<p class="western">
</p>
<p class="western">Erään vertauskuvan mukaan kävelemme esi-isiemme
luiden päällä. Näin on laita erityisesti henkisesti.
Käsitemaailmamme ja tapamme ymmärtää asioita perustuu vanhoihin
tarinoihin, vaikka nuo tarinat ovat unohtuneet tai muuttuneet aivan
muuksi. Käytämme myös sanoja, joiden alkuperä on kadonnut, joiden
muoto on muuttunut ja joiden merkityskin voi olla vaihtunut.
</p>
<p class="western">Tällaisia mietteitä nousi mieleen, kun löysin
tiedekirjakaupasta Ülo Valkin kirjan <i>Perkele – johdatus
demonologiaan</i>. Päätin heti kohentaa tietojani demonologiasta.
No, emmehän me usko demoneihin, vai mitä? Ja kuitenkin tunnen
hämärästi, että demonit tai ainakin niiden varjot jollain lailla
kurkkivat olkamme yli tai jopa yrittävät sysiä meitä johonkin
suuntaan. Käännymme jopa vaistomaisesti niiden puoleen, kun
vaikkapa perkele tai saatana lipsahtaa suustamme. Joskus kiroilen
itsekin, ja myönnän, että tunnen saavani siitä voimaa.</p>
<p class="western">Demonithan ovat tietenkin henkilentoja. Niitä
vilisee etenkin vanhassa maailmassa. Ja tiedämme, että nuo henget
ovat hyviä tai pahoja tai jotain siltä väliltä. Länsimaisen
kulttuurimme demonit ovat kuitenkin aivan erityisiä, sillä ne ovat
saneet voimansa ja muotonsa kristillisestä demonologiasta. Sitä ei opeteta koulussa, emme ehkä edes tunne tällaista sanaa,
mutta demonologia vaikuttaa meihin osana kulttuurimme perustaa.</p>
<p class="western">Joten aloitetaan alusta eli Jumalasta. Kirjoitin
sen tuohon isolla alkukirjaimella, koska monoteistisissä uskonnoissa
se on erisnimi viitatessaan ainoaan pääjumalaan. Ja heti pitää
sanoa, että tuosta alkukirjaimesta on käyty katkeria riitoja ja
mellakoitakin kristinopissa ja erityisesti islamissa. Saako muista
jumalista edes puhua, jos niitä ei ole?</p>
<p class="western">Emme kuitenkaan voi edetä demonologiassa, ellemme
ota huomioon että jumalia on paljon, ja jopa demonitkin voivat
sellaisia hahmoja olla. Jumala isolla kirjaimella on kuitenkin
monoteistisen demonologian voimakeskus. Juutalaisten jumalannimi on
tetragrammi, neljän kirjaimen kuvio, JHWH. Hepreassa ja myös
arabiassa ei vokaaleita merkitä, joten tuo sana voidaan lausua jahve
tai jehova. Muitakin vanhoja nimiä Jumalalle on. Muissa kielissä
sille on myös ihan omia sanoja, kuten god tai gott tai jumala tai deus tai muuta sellaista. Islamissa jumalan nimi on Allah. Ehkä on syytä
hylätä se ajatus, että tuo sana on muodostunut liittämällä
arabian kielen al-artikkeli juutalaiseen JHWH-tetragrammiin. Sanalla
on muitakin juuria.</p>
<p class="western">Jumalasta demonologia on lähtenyt, tai oikeastaan
se perustuu vanhoihin tarinoihin Jumalasta, tapaamme niitä
Talmudissa ja Raamatussa. Tapaamme demonitaruja erityisesti vanhoissa kirjoituksissa, joita
ei Raamatuksi nimettyyn kokoelmaan ole otettu. Näitä kutsutaan
<i>apokryfisiksi </i>eli ”epämääräisiksi” tai ”salatuiksi”
kirjoiksi. Yleinen asetelma on seuraava: Jumala asuu taivaaksi
nimetyssä paikassa. Apunaan hänellä on suuri joukko väkeä, joita
tavallisesti sanotaan enkeleiksi. Muutakin väkeä siellä on,
puhutaan vartijoista, tarkkailijoista, palvelijoista tai sotajoukoista. Voisi ajatella, että
Jumala on itse luonut nuo enkelit ja muun väen, mutta muitakin
mahdollisuuksia on, ei nyt pohdita niitä. </p><p class="western">Kerran Jumala poistui
asuinpaikastaan käydäkseen luomassa maailman. Sillä aikaa enkelit
nousivat kapinaan ja ottivat taivaan haltuunsa. Heidän johtajanaan
oli enkeli nimeltä Lucifer. Hän oli loistava hahmo, nimi tarkoittaa
”valon tuoja”. Kun Jumala palasi, hän huomasi, mitä oli
tapahtunut, ja syntyi taistelu. Jumala oli tietenkin ylivoimainen,
erään tarinan mukaan taistelu kesti vain kolme silmänräpäystä.
Enkeleitä rangaistiin, heidät syöstiin taivaasta maan pinnalle. He
olivat nyt pahoja, heistä oli tullut demoneita - ehkä. Tunnetaan
toki muitakin järjestelyjä. Niissä enkeleitä ei tuomittu
demoneiksi, vaan he työskentelevät jatkuvasti Jumalan apuna.
Toimivat sanansaattajina, ja saattavat jopa puuttua eri tavoin
ihmisten asioihin.</p>
<p class="western">Tarinasta on erilaisia variaatioita, mutta joka
tapauksessa ainekset ovat tällaisia. Monen tarinan mukaan
Luciferin ohella on muita ylempiä enkeleitä, arkkienkeleitä. On
Mikael, jolle kuuluvat tai kuuluivat sotilasasiat. Ja on Uriel,
Gabriel, Rafael ja Nathanael. Ja on 6000 muuta enkeliä, joiden nimiä
ei saa mainita. Ja on enkelin kaltaisia olentoja kuten serafit ja
kerubit. Ja on Asasel, joka on joko entinen enkeli tai itsenäinen
demoni. Häneen liittyy erityinen tarina. Sen mukaan taivaan vartijaenkeleissä (irin) syttyi voimakas himo maan naisia kohtaan. Toisen legendan mukaan enkelit kadehtivat ihmisten onnellista perhe-elämää. Näitä enkekelitä sanottiin unettomiksi, he eivät koskaan nukkuneet, jotta
olisivat aina valmiina toteuttamaan Jumalan käskyjä. 200 tällaista
enkeliä lähti taivaasta maan pinnalle ja otti vaimoikseen maan
naisia. Enkelien johtaja oli nimeltään Asasel. Hän opetti
ihmisille monia käytännön taitoja: metallien käsittelyä ja
aseiden valmistusta, ja naisille kauniiden korujen ja vaatteiden
käyttöä. Jumala piti näitä taitoja sopimattomina. Enkelien ja
maan naisten lapsista tuli jättiläisiä, jotka olivat ahneita ja
hillittömiä. Jumala lähetti enkelinsä tappamaan jättiläiset,
mutta heidän ruumiistaan tuli demoneja. Ja hän määräsi
arkkienkeli Rafaelin kahlitsemaan Asaselin erämaahan ikuisiksi
ajoiksi.</p>
<p class="western">On epäselvää, tuliko kapinoivasta Luciferista
Saatana, nimi tarkoittaa vastustajaa. Vai onko Saatana itse
asiassa Jumalan toinen pimeämpi puoli. Helvetti ei välttämättä ole Saatanan
koti. Juutalaisilla ei oikeastaan edes ole helvettiä, helvetti on kristillisen teologian luoma syntisten sielujen
rangaistuslaitos. Demonit tunnetusti puuhailevat yhtä sun toista
helvetissä, ne ovat sen työntekijöitä ja kiusaavat syntisten sieluja. Ainakin Danten <i>Jumalaisen näytelmän</i> kuvaamassa
helvetissä Saatana on sijoitettu helvetin kylmään (!) keskukseen. Erään legendan mukaan Kristus telkesi Saatanan helvettiin.<br /></p>
<p class="western">Saatanan ulkonäöstä on monenlaisia kuvauksia.
Danten Saatana on suuri, lepakkoa muistuttava otus. Toisaalta hän
voi olla kauniskasvoinen mies- tai naishahmo, kiusaaja tai
viettelijä. Eräs Saatanan hahmo on lainattu kreikkalaisten
Pan-jumalalta. Hänet tunnistamme hyvin, karvainen tyyppi, jolla on
pukin sorkat ja sarvet päässä. Sanomme suomen kielellä Saatanaa
myös Paholaiseksi ja Piruksi. Muita nimiä tulee kreikan kielen
diabolos-sanasta, sekin tarkoittaa vastustajaa, ja siitä tulevat mm
sanat devil ja teufel,</p>
<p class="western">Demonologian ytimenä ovat edellä mainitut
Raamatun, Talmudin ja muiden vanhojen kirjojen tarinat. Se on rikas
ja kiehtova maailma, johon on sekoittunut paljon aineksia vanhoista
uskonnoista ja uskomuksista. Itse sana demoni tulee antiikin kreikan
mytologiasta, ja tarkoittaa henkiolentoa. Vanhat uskonnot olivat
monoteistisille juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille kova
haaste, monijumalaiset uskonnot olivat vielä voimissaan pari
vuosituhatta sitten. Näitä muita jumalia vastaan piti toimia.
Niistä tuli demoneita, pahoja henkiä, joiden palveleminen oli
ankarasti kiellettyä. Tämä kieltohan on Mooseksen lain
ensimmäinen, ja siis tärkein käsky. Eräs vakava vastustaja oli
Baal. Juutalaiset väänsivät sen nimen Baal-sebul eli Baal-herra
pilkallisesti muotoon Baal-sebub. Se taas tarkoittaa ”lannan herra”
tai ”kärpästen herra”. Me tunnemme tämän hahmon Belsebuubina,
joka on meille muun muassa lievempi kirosana.</p><p class="western">Perkeleen palvonta on saman logiikan mukaan kiellettyä, ja se on päässyt mukaan
kristilliseen demonologiaan. Se on alun perin vanha balttilainen
jumala, Perkunas tai Perkunis. Ukkosen jumala, sama hahmo kuin oma
vanha ylijumalamme Ukko. Ja todella, se on edelleen kirosanoistamme
eli manauksista voimallisin. <i>Kalevalaa </i>varten kerätyissä runoissa tapaamme viimeiset
dokumentit vanhoista jumalistamme, tosin se on jo suodattunut
kristinopin läpi. Kalevala ei kuitenkaan ole demonologinen teos,
Lönnrot on toiminut valistuksen hengessä ja pitänyt itsensä
kurissa.
</p><p class="western">Demonologian alkuperäisinä tietolähteinä ovat vanhat kirjoitukset aina Koraaniin ja Uuteen Testamenttiin asti. Demonologia kehittyi keskeiseksi teologiseksi aktiviteetiksi vähitellen, ja se kiihtyi huippuunsa uskonkiihkoisilla 1500- ja 1600-luvuilla. Demonologisia tekstejä kirjoittivat kirkkoisät, teologit, filosofit ja alkemistit. Sen keskeiset väitteet yltyivät vähitelen yhä hurjemmiksi. Nimeltä mainittuja demoneja löydettiin tai keksittiin satoja. Arviot demonien lukumäärästä kasvoivat suorastaan tolkuttomasti: miljoonista aina kahteen tuhanteen biljoonaan asti. Erään väitteen mukaan jokaista ihmistä ympäröi 11 000 demonia. Demonien luonteesta ja toiminnasta kerrottiin mielikuvituksellisia tarinoita. Demonien eri lajeja kuvaamaan laadittiin mutkikkaita taksonomioita, ja samalla tavoin luokiteltiin eri tyyppisiä enkeleitä. Jopa enkeleiden ja demonien raja tuli yhä hämärämmäksi. </p><p class="western">Demonologiaan liittyvä keskeinen myöhempi teos ja suoranainen käsikirja on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema <i>Noitavasara </i>(<i>Malleus maleficarum)</i>. Demonologiasta oli käytännössä tullut kirkon keskeinen opinkappale. Tunnetut ja arvostetut toimijat lankesivat demonologian pauloihin, kuten Tuomas Akvinolainen, alkemisti Paracelsus ja jopa Martti Luther, joka kritisoi kyllä katolista kirkkoa, mutta piti demonologiaa todenmukaisena. Lutherin käynnistämän reformaation aatteellista kiihkeyttä kuvaa, että noitavainoja harjoittivat lähinnä protestantit.<br /></p><p class="western">Demonologia oli tärkein osa kirkon yhteiskunnallisa vaikuttamista. Se pyrki lujittamaan kirkon otetta sekä kansasta että maallisista vallanpitäjistä pelottelemalla ja terroisoimalla. Demonioppi toimi noitavainojen ideologisena perustana ja suoranaisena yllyttäjänä. Nykyisin voidaan ajatella, että demonologiasta kehittyi varhainen esimerkki tuhoisasta yhteiskunnallisesta aatesuunnasta.<br /></p><p class="western"></p>
<p class="western">Käytin kirjoituksen lähteenä muun muassa edellä
mainittua Ülo Valkin kirjaa. Hän aloitti demonologian tutkimisen
Neuvosto-Virossa. Se oli tuohon aikaan teologiasta kiinnostuneelle
mahdollinen, vaikka ei täysin hyväksytty aihe. Tuo kirja ei ole
suorastaan lukuromaani, mutta se on kompakti ja sisältää turhankin yksityiskohtaista tietoa. Muiden
lähteiden kohdalla on syytä olla huolellinen. Internetin kautta
tietoa etsivä törmää valtavaan ja sekavaan tiedon tulvaan.
Uskonto herättää ihmisissä voimakkaita tunteita, joten suuressa
osassa aineistoa tietoaines, tulkinnat ja spekulaatiot ovat enemmän tai vähemmän
sekoittuneet. Demonologia ja teologia ovatkin sen takia haastavia
tieteitä.</p>
<p class="western">Valkin kirjassa on omituinen aukko: se ohittaa
pitkälle antiikin tarut ja erityisesti Prometheuksen. On ilmeistä,
että tarinat Asaselista ovat uudelleen kirjoitettuja versioita antiikin Kreikan
Prometheus-myytistä, joka syntyi jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun
alkua. Kirkkoisä Tertullianus (noin 155–230) oli kristinuskon
varhaisia rakentajia. Hän katsoi, että Prometheus on paholainen,
Saatana, ja hänen edustamansa tiede ja tekniset taidot ovat
kartettavia asioita. Tämä asenne jäi leimaamaan uskontoa ja
kirkkoa meidän päiiviimme asti.</p><p class="western"> </p><p class="western"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhytHbtNhn3RqDNbZgVVNcq__XhxkXknBojxNQEDVMtxcB9jxKGOnrwfteLiuPQ0YEokG_F4UsxcPDNBVdY8rcZATPxOCB0S61mxCtya2dclnZk7ufBN3NcBto-z17K-mlUKjiCyvCyG7C04kf9VRICiMhbTL9rGvCLaw_qgormz5PbQ19j7JafRrH3BA/s800/Beelzebub.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="701" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhytHbtNhn3RqDNbZgVVNcq__XhxkXknBojxNQEDVMtxcB9jxKGOnrwfteLiuPQ0YEokG_F4UsxcPDNBVdY8rcZATPxOCB0S61mxCtya2dclnZk7ufBN3NcBto-z17K-mlUKjiCyvCyG7C04kf9VRICiMhbTL9rGvCLaw_qgormz5PbQ19j7JafRrH3BA/w175-h200/Beelzebub.png" width="175" /></a></div><p></p><p class="western" style="text-align: center;"><i> Kärpästen herra</i><br /></p>
-karihttp://www.blogger.com/profile/14394740867637040425noreply@blogger.com