Tichyn kosminen kulttuurilaari

Ihminen - Friz Haber

2012-02-05T16:21:00.005+02:00

Törmäsin sattumalta Friz Haberin elämänkertaan. Se tuntui kumman tutulta. Hoksasin, että science fiction- kirjailija Philip K. Dick oli käyttänyt häntä esikuvanaan novellissa "Human is".

Kuka kumman Friz Haber? Hän oli vuonna 1868 syntynyt saksalainen kemisti, kaikkien aikojen huippukemistejä. Hän, ja toinen huippukemisti, Carl Bosch, kehittivät ammoniakkisynteesin, niin sanotun Haber-Bosch prosessin. Sen avulla ilman typpi voidaan sitoa liukenevaan muotoon typpilannoitteiksi. Menetelmä on mullistava. Yli puolet maailman viljasadosta syntyy keinotekoisten typpilannoitteiden ansiosta.

Mutta ei siinä vielä kaikki - niinkuin TV-shopissa sanotaan. Ihmiskunnalle oli luvassa lisäbonus. Haber oli modernin kemiallisen sodankäynnin isä. Isänmaallisena saksalaisena Haber kehitteli taistelukaasuja ja myrkkyjä. Hän keksi muun muassa maineikkaan sinappikaasun. Hän suunnitteli ja johti henkilökohtaisesti kloorihyökkäyksiä ensimmäisessä maailmansodassa. Ammoniakki on myös tärkeä lähtöaine monien räjähdysaineiden valmistuksessa. Eikä siinä vielä kaikki. Haber kehitti myös kuuluisan Zyklon-B myrkyn, rakeiseen kidevedettömään kipsiin sidotun syaanivedyn. Sille oli pian tuleva käyttöä natsien kaasukammioissa. Se oli ironista, koska Haber oli taustaltaan juutalainen, ja joutui itsekin pakenemaan juutalaisvainoja.

Haberin vaimolle, joka itsekin oli kemisti, Haberin harrastukset olivat suuri järkytys ja perhetragedia. Hän ampui itsensä. Myöhemmin myös Haberin poika teki itsemurhan.

Sodan jälkeen Haber pelkäsi tulevansa tuomituksi sotarikollisena. Näin ei käynyt, vaan kaikkien yllätykseksi Ruotsin Akatemia myönsi hänelle vuoden 1918 Nobelin kemian palkinnon. Haber kuoli vuonna 1934, eikä ehtinyt nähdä elämäntyönsä vaikutuksia koko laajuudessaan. Haberin, Boschin ja muiden suurten kemistien luoma synteettinen kemia pystyi tuottamaan lähes rajattomasti räjähdysaineita ja synteettisiä polttoaineita paikallisista raaka-aineista. Se teki natsien sotilasmahdista voittamattoman. Tai niin silloin luultiin.

Philip K. Dickin novellin "Human is" päähenkilö Lester Herrick on kuin tulevaisuuteen sijoitettu tohtori Haber. Hän on täysin omistautunut myrkkyjen ja taisteluaineiden kehittelyyn, joita tarvitaan sodassa Linnunradan muita sivilisaatiota vastaan. Ja ihmisenä hän on juuri niin kylmä ja kyyninen kuin hänen ammattinsa edellyttää. Hänen vaimonsa haluaisi kovasti rakastaa ja tukea miestään - mutta se on kovin raskasta.

Mutta kun mies on palannut työmatkalta vieraaseen aurinkokuntaan, vaimo huomaa muutoksen, josta hän iloitsee koko sydämellään. Mies on muuttunut epävarmaksi, ja tuntuu unohtaneen monia asioita. Mutta samalla hän on ystävällinen ja hyvin hellä vaimoaan kohtaan. Hän eroaa työstään ja alkaa etsiä uutta ammattia. Pian maan poliisi alkaa epäillä. Tohtori on joutunut ruumiinryöstön uhriksi. Hänen persoonallisuutensa on pumpattu ulos hänen ruumiistaan, ja avaruusolion persoonallisuus on laitettu tilalle.

He joutuvat kuulusteluun, vaimon pitää todistaa miestä vastaan. Vain yksi sana, ja avaruusolio tuhottaisiin miehen ruumiista, jotta tohtorin persoonallisuus voidaan palauttaa. Vaimo katsoo miestään syvälle silmiin, tarttuu hänen käteensä ja sanoo: "tämä on minun mieheni". Ja he kävelevät vapaina ulos poliisiasemalta

Dickin mukaan tämä novelli on hänen uskontunnustuksensa. "Ei ole väliä, mitä rotua olet. Ei ole edes väliä, mitä lajia olet. Kunhan vain olet kiltti".

Kosmisen instituutin vieraana

2012-02-01T10:57:00.007+02:00

Aiemmassa kirjoituksessa kerroin, miten kontakti Neuvostoliiton avaruustutkimusinstituuttiin syntyi. Laitos toimii vieläkin, ja tuntee edelleen nimen IKI (Institut Kosmitseskij Issledovanij). Seuraavassa joitakin tuokiokuvia kovin oudosta neuvostomaailmasta. Muistoni eivät ole ikäviä, eikä muistelu ole pahantahtoista, pikemminkin ihmettelyä.

Moskovassa on muutama pakollinen nähtävyys. Paras on mielestäni pyhän Vasilin katedraali Punaisella torilla. Se pitää nähdä luonnossa, niin huomaa, ettei se ole tästä maailmasta. Se on kuin vieraan kulttuurin rakentama avaruusalus, joka on sattumalta tehnyt välilaskun. Muutaman sadan askelen päässä katedraalista on matala, pyöreä mestauslava.

Toinen nähtävyys on metro. Vanhat metroasemat ovat kuin palatseja tai gallerioita. Pidän eniten Majakovskajan asemasta joka on koristeltu Aleksander Deinekan mosaiikein. Ihanan ilmavia ja kaihoisia, monissa kuvattu urheilevia nuorukaisia ja neitoja ja kapeasiipisiä lentokoneita. Moskovassa saa myös parhaan läpileikkauksen moskovalaisista. Niin monet lukevat levollisesti kirjaa, liukuportaissa, junaa odottaessa, tungoksessa vaunun käytävällä.

Autossa matkalla instituuttiin käänsin ystävälleni kyrillisiä mainoskilpiä. Seutu on varsin miellyttävää 1970-luvun lähiöarkkitehtuuria: puiden reunustamia katuja, asuinkerrostaloja ja niiden väliin sommiteltuja matalia palvelurakennuksia. Ja ne kilvet: elintarvikkeita, kukkia, hedelmiä, kelloseppiä, partureita, kelloseppiä.... Miten maailmassa voi ihmisillä olla niin paljon rikkinäisiä kelloja! Suunnitelmatalouden ihmeitä.

Instituutin aulassa seisoi tiukan oloisia aseistettua vartijoita. Kulunvalvonta on erikoinen. Vastaanottotiskin edessä on suuri joukko puisia numeroituja nappuloita, kuin urkuharmonissa. Kun painaa omaa nappulaansa, sisällä nousee ylös henkilökortti, ja vartija saa verrata tulijan naamaa kortin kuvaan. Ulkomaiset vieraat pääsevät toki laumana sisään tutun isännän ohjauksessa.

Instituutin keskellä on viihtyisä talvipuutarha, sen seinällä Konstantin Tsiolkovskia esittävä reliefi, siinä sitaatti: "Ihmiskunta ei jää vain maapallon pinnalle". Tsiolkovski oli kuuro ja rutiköyhä kyläkoulun opettaja Kalugasta, outo nero, joka selvitti avaruuslennon fysikaalisen perustan. Nykyäänkin jokainen raketti-insinööri tuntee Tsiolkovskin yhtälön.

Suuressa auditoriossa oli moderni kokoustekniikka ja simultaanitulkkaus. Osanottajia oli satakunta, ehkä kolmasosa länsimaisia. Isäntien asiantuntevuus ja ammatillinen ote tekevät vaikutuksen. Esillä oli tieteelliset tavoitteet, ongelmat, avaruusaluksen resurssit, lentoproseduurit jne. Kaikki tavattoman kiehtovaa. Meille suomalaisille todella uusi maailma.

Salin viimeisellä penkkirivillä istuu rivi vanhempia ihmisiä, harmaapukuisia miehiä ja kutovia naisia. Istuvat poissaolevan näköisinä. Kuulemme, myöhemmin, että se on puolueosaston väkeä. Vahtivat, ettei kokouksessa tapahdu mitään sopimatonta. Proletaarinen ennakkoluulo istuu syvällä.

Väliajalla isäntämme, tavattoman lihava fyysikko, lähestyy minua ja ystävääni, ja kysyy haluammeko nähdä avaruusaluksen. Mitä ihmettä, emme tienneet että se on täällä! Tietysti hakuamme nähdä, miten instrumenttimme on siihen asennettu. Laskeudumme kellariin ja kuljemme loputtoman pitkiä käytäviä. Äkkiä tien sulkee rynnäkkökiväärillä aseistettu sotilas. Fyysikkomme on aidon hämmästynyt. Ilmeisesti vartija on asetettu kokouksen ajaksi pitämään epäilyttävät länsimaiset loitolla. Vasta parin puhelinsoitoin ja pitkän odottelun jälkeen pääsemme asennushalliin.

Kokousta isännöi instituutin johtaja Roald Sagdejev, akateemikko ja kuuluisa fyysikko. Pieni, tumma, kiireinen ja huolestuneen näköinen mies. Kättelemme, kun vieraat allekirjoittavat "protokollan", se tehtiin joka kokouksesta. Siinä vakuutetaan, että kokous sujui "ystävällisessä ja ammatillisessa ilmapiirissä". Turha vakuutus, ilmapiiri oli todella innostunut. Sekä isännät että vieraat ymmärsivät että maailma oli kääntymässä uusille raiteille.

Epilogi

Vuosien jälkeen tein aikamatkan Moskovaan, se onnistui Googlen, Google karttojen ja satelliittikuvien avulla. Instituutin nettisivut oli helppo löytää, ja projekteja näyttää olevan edelleen käynnissä. Ja itse instituuttikin nököttää vanhalla paikallaan Moskovan eteläisessä esikaupungissa.

Ja metroasema näyttää olevan aivan lähellä. Nyt muistankin, että kuljimme sinne usein metrolla.

Roald Sagdejev löytyy myös helposti. Hän on todellakin ansioitunut fyysikko, ja edelleen aktiivinen. Ja aikanaan hän oli myös Neuvostoliiton nuorin akateemikko, ilmeisesti todellinen lahjakkuus. Kansalaisuudeltaan hän on tataari. Akateemikot olivat Neuvostoliitossa tavattoman arvostettuja, kuten Saharovin tapauksesta tiedämme. Ja tuo asema antaa myös poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia.

Sagdejev toimi yhteistyössä Mihail Gorbatsovin kanssa jo Andropovin kaudella, ja oli myöhemmin hänen neuvonantajanaan. Hän vastusti näkyvästi ydinasevarustelua. Hän myös avioitui USA:n entisen presidentti Eisenhowerin tyttärentyttären kanssa.

Vaikein ongelma ja suurin salaisuus

2012-01-18T16:58:00.005+02:00

Olen joskus kirjoittanut, että kun tapahtuu todella merkittävä tieteellinen läpimurto, media ei oikeastaan noteeraa sitä mitenkään. Se läpimurto nimittäin ei vaikuta läpimurrolta; se on liian outo, ja jotain sellaista mitä ei ole osattu kuvitella. Se ei vastaa yleistä kuvitelmaa innovatiivisesta tapahtumasta tai prosessista. Lisäksi ongelman kimpussa yleensä puuhailee suuri määrä ihmisiä, eikä oikein saada selville, kuka on se propellipää, jota pitäisi juhlia sankarina. Media odottaa jotain sellaista, mikä on jo tuttua vaikkapa elokuvista: sädepyssy tai antipainovoimavyö tai teleporttaus.

Portugalilainen, Iowan yliopistossa pitkään työskennellyt aivotutkija Antonio Damasio on tarttunut ongelmaan, joka lienee vaikeimpia, mitä tiede osaa itselleen asettaa. Hän kysyy: mitä on tietoisuus, ja miten se syntyy. Ongelma on vanha, ja mm. René Descartes on aikanaan antanut siihen väärän vastauksen - yhden monista. Mutta Damasio oivalsi, että ratkaisu ei ole pyhissä kirjoissa eikä filosofien saivarteluissa. Tietoisuuden synnyttää kone, joka on monimutkaisin, mitä kuvitella saattaa. Ja salaisuus selviää tutkimalla tuon koneen toimintaa. Tuo kone on ihmisen aivot (tässä vaiheessa sivistynyt humanisti painaa kiireesti selaimen back- tai exit- nappulaa; kannustan siihen, sillä pahempaa on tulossa).

Luin siis Damasion kirjan "Tapahtumisen tunne: Miten tietoisuus syntyy". (Terra Cognita 2000). Ja ihmettelen nyt, miksi vasta nyt! Ja olen vakuuttunut, että Damasio on oikeassa, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Koska olen itse seurannut aivotutkimusta amatöörinä yli 30 vuotta, ja koska olen saanut hyvin perinpohjaisen koulutuksen ja jopa kokemuksen tietoa käsittelevien koneiden teoriasta. Ja koska Damasio esittää jotain sellaista, mitä olen itsekin aavistellut, vuodesta 1993, mutta se on toinen juttu, ja toisen kirjoituksen aihe.

Damasion kirja ei ole helppoa luettavaa, mm. terminologian takia. Damasio juoksuttaa rinnan kahdenlaista puhetapaa: sitä, jota itse käytämme kun puhumme ajattelusta, ja sitä, jolla kuvataan neuraalisten rakenteiden toimintaa. Se on selkeää, mutta se ei ole helppoa seurata, etenkin kun kääntäjäkin on välillä harhateillä. Taustani takia pystyin lukemaan ja ymmärtämään kirjan, mutta en välttämättä suosittele sen lukemista.

Sen sijaan kehotan kiinnostunutta lukijaa lukemaan - ainakin aluksi - toisen Damasion kirjan: "Descartesin virhe: Emootio, järki ja ihmisen aivot " (Terra Cognita 2001). Kirja on viehättävä, ja pohjustaa hyvin hänen teorioitaan. Damasion työ on hyvin materialistista, mutta hänessä paljastuu runollinen ihmisyyden puolustaja ja monipuolinen kulttuurin tuntija.

En tietenkään aio tässä selittää Damasion tietoisuusteoriaa, se olisi mahdotonta, mutta listaan otsikkotasolla joitakin pääkohtia. Ehkä ne antavat vihjeitä ja rohkaisevat etsimään lisää tietoa.

Tietoisuus on tunne, ja sen perustana ovat aivojen vanhat rakenteet.
Tietoisuus on aktiivisesti toimiva mekanismi, ja se voidaan kuvata tarkkaan
Voidaan paikallistaa sitä tuottavat neuraaliset rakenteet
Tietoisuus ei ole vain ihmisen ominaisuus, vaan vanhempi, ja esiintyy myös eläimillä.
Tietoisuus ei synny kielen kautta, vaikka kielellä on rooli ihmisenä olemisessa.
Tietoisuus on hierarkkinen, sen alemmat osat ovat geneettisesti määräytyneitä
Seuraavaksi ylemmät kerrokset syntyvät yksilökehityksessä lapsuudessa
Korkeammat osat rakentuvat yhteisön ja yksilön vuorovaikutuksessa
Tietoisuuden ylimmät osat ovat kulttuurisia; niiden kehitys on avoin, ihmiskunnalla on edelleen kehittymisen optioita.

Tarvitseeko edes sanoa, että ihmisen sielulle ja tuonpuoleiselle elämälle ei tässä ole mitään sijaa - paitsi kulttuurisina kuriositeetteina. Sen sijaan tuntuu siltä, että luvassa on jotain paljon parempaa. Uskon, että tietoisuuden ymmärtämisellä tulee olemaan suuri vaikutus, mutta se ei tule yhdellä rysäyksellä, vaan vasta vähitellen. Minusta myös tuntuu, että Damasion työ tarjoaa hyvin positiivisia ratkaisuja ihmiskunnaan vaikeimpiin ongelmiin.

Toivon, että nämä aavisteluni osuvat oikeaan. Suorastaan odotan sitä.

Tieteellisteknisen matkailun historiaa

2011-12-15T22:46:00.003+02:00

Tämä tapahtumasarja alkoi 1980-luvun puolessa välissä. Suomi päätti tehdä avauksen avaruusteknologian kehittämiseen, ja kävi jotenkin ihmeenomaisesti niin, että juuri samaan aikaan tiukasti suljettu Neuvostoliitto avasi avaruusohjelmansa ovet länsimaisille tutkijoille. Ja koska halusimme päästä konkreettiseen toimintaan, menimme mukaan. Minut oli juuri pyydetty VTT:n avaruustutkimusohjelman johtoryhmään, ja hyvin pian olimme rakentamassa laitteita, jotka sijoitettaisiin neuvostoliittolaisiin avaruusaluksiin.

Myöhemmin saimme kuulla epävirallisista lähteistä, että juuri tiedemiehet ja avaruustutkijat olisivat vakuuttaneet neuvostoliiton johdolle, kuinka hyödyllisiä ja laaja-alaisia vaikutuksia avoimuudella tulisi olemaan. Ja sain itse havaita, että avaruustekninen yhteistyö oli todella menestys. Meitä suomalaisia projekteissa saatu kokemus auttoi pääsemään Euroopan avaruusjärjestön ohjelmiin. Ja neuvostoliitolaisille kollegoille yhteistyö oli ilmeisen mieluista.

Hieman myöhemmin Neuvostoliitto alkoi puhua avoimuudesta, "glasnost". Ja vielä muutaman vuoden kuluttua alettiin rakentaa uudelleen neuvostojärjestelmää, se oli "perestroika". Emme tietenkään aavistaneet, että vain viiden vuoden kuluttua neuvostoliiton taru olisi lopussa. Se ei varmaankaan ollut tarkoitus, se olisi ollut aivan liian utopistista. Mutta jälkeenpäin ymmärrän, että se oli loogista. Henki oli päästetty pullosta.

Seuraavassa eräitä välähdyksiä perin kummallisesta, joskus omalla tavalla kiehtovasta ja joskus hieman pelottavasta neuvostotodellisuudesta.

Matkustaminen Neuvostoliittoon oli helppoa ja halpaa. Olihan voimassa valtioiden välinen sopimus teknis-tieteellisestä yhteistyöstä ja asiantuntijoiden vaihdosta. Niinpä ulkoministeriö hoiti käytännön järjestelyt. Meille maksettiin Moskovassa jopa päivärahaa, tosin viralliseen vaihtokurssiin, joten sen ostovoima oli heikko. Se ei haitannut, koska ruplat piti joka tapauksessa tuhlata paikan päällä, ja mahdollisuuksia siihen oli perin vähän.

Yleensä matka taittui junalla. On kuitenkin pakko mainita Sheremetjevon lentokentästä. Neuvostoliitosta lähtijän oli tehtävä tulliselvitys, jossa vakuutetaan, ettei taskussa ole yhtään ruplaa. Tämän jälkeen matkailija pääsee odotussaliin - jonka ravintolassa kelpaavat vain ruplat. Matkailija ymmärtää pian unohtaa ilmoittaa taskuunsa unohtuneista muutamista seteleistä.

Moskovassa tieteellinen matkailija majoitetaan tiedeakatemian hotelliin. Neuvostoliiton tiedejärjestelmä oli laaja, ja siihen kuului paljon maan sisäistä kokous- ja kongressimatkailua. Moskovassakin tiedeakatemialla oli kai kymmenkunta hotellia, luullakseni ne kaikki olivat samanlaisia 12- kerroksisia tornitaloja. Ulkomaiset asiantuntijat majoitettiin aina hotelli numero seitsemään. Hotellin toisessa kerroksessa oli "ulkomaalaisten palvelutoimisto". Sen lattia oli peitetty pehmeillä itämaisilla matoilla, ja vieraita varten oli upottavia nojatuoleja. Huoneen perällä oli suuri kirjoituspöytä ja sen takana vihainen nainen, joka osasi ainoastaan venäjää. Nainen otti matkailijan passin, nyökkäsi nojatuoleihin päin ja sanoi venäjäksi "odottakaa".

Ja sitten odoteltiin. Yleensä ainakin tunti. Lukuisten matkojen aikana syy vähitellen selvisi. Matkailijalle oli kyllä paikka hotellissa, mutta valitettavasti neuvostotiedemiehet olivat kovin kurittomia. He nimittäin saattoivat viivyttää oleskeluaan omin päin, joten hotelli ei oikeasti tiennyt, oliko matkailijalle varattu huone vapaa. Mutta yleensä noin tunnin kuluessa matkailijalle löytyi tavalla tai toisella vapaa huone. Sitten vain lappu kourassa, pelottavasti kolisevalla hissillä oikeaan kerrokseen. Avain piti pyytää kyseisen kerroksen kerrospalvelijalta. Seuraava operaatio oli sitten löytää kerrospalvelija. Yleensä kyseinen henkilö löytyi kaksi tai kolme kerrosta ylempää tai alempaa, rupattelemasta ja tupakoimasta muiden vastaavien naisten kanssa. Ymmärrän täysin menettelyn, koska kerrospalvelijan työ oli ilmeisesti sekä tylsää, että melko turhaa.

Kerran vastaanottotoimiston nainen piti minulle pitkän puhuttelun -venäjäksi, jota osasin huonosti. Aavistin, että huoneessani olisi jotain erikoista. Niin olikin, sillä se oli sviitti, jossa oli keittiö ja iso makuuhuone, jossa puolestaan oli leveä parivuode. Keskellä yötä heräsin siihen, että oveen jyskytettiin. Ovella oli hyvin kohtelias ja hyvää englantia puhuva professori, joka selitti, että hänen kiinalainen vieraansa majoitettaisiin huoneeseeni. Kyllä se minulle sopi. Päästin herrat keittiöön rupattelemaan ja painuin takaisin nukkumaan. Aamulla heräsin raskaaseen puhinaan, jonka lähdettä en millään älynnyt. Lopulta huomasin, että parivuoteessa vieressäni nukkui ankarasti puhisten se sama tuttu kiinalainen.

Aamiaisen sai hotellin kanttiinista. Siellä piti elekielellä osoittaa tiskistä, mitä halusi. Sitten ateria punnittiin vaaalla, ja maksettiin muutamalla kopeekalla. Etenkin leipä, kananmunat ja makkarat olivat herkullisia. Ne maistuivat jotenkin vanhanaikaisilta, kuin ajalta ennen tehotuotantoa.

Ja sitten vain päivän puuhiin, alakerrassa odotti jo isäntien auto valmiina kuljettamaan noin viiden kilometrin päähän avaruustutkimusinstituuttiin. Mutta se onkin jo toinen tarina. Joka kohta seuraa.

Eräs huijari, Sigmund Freud

2011-11-29T23:05:00.004+02:00

Olin ajatellut kirjoittaa psykoanalyysin morbidista vaikutuksesta sekä korkeakulttuuriin että populaarikulttuuriin. Huomasin aiheen kuitenkin hankalaksi. Ongelmana ei ole tällaisen vaikutuksen demonstrointi, itse asiassa se on liiankin helppoa. Ongelma on se, että viittaus psykoanalyysiin tällaisen tarkastelun yhteydessä antaa psykoanalyysistä aivan liian hyvän kuvan. Yleisesti luullaan, että psykoanalyysi olisi jonkinlainen lääketieteen suunta, sielunhoidon ja terapian hyväksytty menetelmä, tai jopa filosofinen aatesuunta. Siis jotain käytännössä toimivaa, hyväksyttyä ja hyväksyttävää.

Se ei ole sitä. Psykoanalyysi on uskomaton ja outo ihmismielen harharetki ja joukkohysterian muoto, ja samalla häpeällisimpiä jaksoja tieteen historiassa. Freudin rinnalla jopa Lysenko kalpenee, hän kun oli vain tavallinen moukka.

Tarkoitus on edelleenkin kirjoittaa psykoanalyysin ja kulttuurin suhteesta. Mutta ennen kuin voin sen tehdä, on tarpeellista ja suorastaan moraalinen velvollisuus kertoa jotain psykoanalyysistä. Se on tämän kirjoituksen tarkoitus. Tällaista kriittistä aineistoa kyllä löytyy muualtakin runsaasti. Joten lähinnä siteeraan aineistoa lyhyesti.

Aloitetaanpa alusta. Aikanaan Sigmund Freud ja hänen aikalaisensa tekivät joukon tavattoman teräviä ja sattuvia huomioita ihmismielestä. Näitä havainnoista tärkeimpiä on se, että tajuinen minämme on vain pieni osa mielemme toimintaa. Suurin osa siitä aivotoiminnasta, joka tekee meistä tuntevia ja ajattelevia olentoja, on meille saavuttamatonta, emme voi tajuta siitä välittömästi mitään. Freud oivalsi myös muistin epätarkkuuden ja häilyvyyden. Ja sen, että muistomme rakentuvat aineksista, jotka eivät ole tietoisuudessamme sellaisenaan tarkasteltavana. Ja että muistia ei varsinaisesti ole pysyvänä muotona, vaan se nimenomaan rakennetaan tarvittaessa. Freud myös aavisti, pikemminkin kuin tiesi tunteiden keskeisen roolin mielen mekanismissa.

Siinä se oli. Tämän enempää positiivista sanottavaa ei Freudista ja hänen henkisestä perinnöstään sitten olekaan. Tuntuuko asenne hieman tiukalta? Jos tuntuu, niin jatketaan siteeraamalla niitä, jotka ovat perehtyneet asiaan itseäni paremmin. Näin kirjoittaa henkilö, joka alkoi tutkia Freudin perinnettä avoimesti ja hyvin tarkoituksin:

”Toisin kuin kirjaa aloittaessani kuvittelin, psykoanalyysin takaa ei löytynyt lainkaan tieteellisiä perusteita. Sekä alkulähteille palaaminen että nykypsykoanalyysiin perehtyminen olivat suuria pettymyksiä.” Osmo Tammisalo: Tavataan ensi viikolla. Terra Cognita, 2007.

”Yleensä psykoanalyysin puolustajat eivät ole luonnontieteilijöitä ... Psykoanalyysi on pikemminkin vetäytynyt humanistisille aloille, esimerkiksi kirjallisuuteen, naistutkimukseen tai taide- ja psykohistoriaan”. (sama)

Puolustaessaan psykoanalyysia sen kannattajat korostavat aiheen syvällisyyttä ja vaikeaselkoisuutta seuraavasti: ”Psykoanalyyttisiä tulkintoja ei voi todentaa menetelmillä, jotka ovat riippumattomia psykoanalyyttisistä teorioista”. Siis tosiasiassa koko aihe on hermeettisesti suljettu. Se on itseensä sulkeutuva mysteeri. Yritettyään turhaan avata tätä mysteeriä Tammisalo joutui vetämään johtopäätöksensä: ”Mutta mikä on se psykoanalyyttinen teoreettinen tieto, jonka soveltaminen onnistuu vasta vuosien analyysin jälkeen? Vastaus ... voidaan tiivistää seuraavasti: kukaan ei tiedä.”

Eikö todellakaan edes Freudin oma elämänkertatieto tai potilasaineisto voi tarjota todisteita? Ei, sillä aineistoa ei oikeastaan edes ole. Esimerkiksi hyväksikäyttöaineiston hän itse myöhemmin kieltää ja selittää sepitetyiksi fantasioiksi. Freud tuhosi systemaattisesti omat muistiinpanonsa, ja vanhempia kirjoituksiaan hän muutteli mielin määrin uudelleen. Freud oli paitsi eksentrikko, myös väärentäjä ja toiminnastaan tietoinen tieteellinen huijari.

Ja sitten valotetaan hieman psykoanalyysin kulttuurillista jalanjälkeä, vaikkapa uskonnon puolella. ”Psykouskonnollisuudessa ateismikin on muuttunut paheksuttavasta jumalattomuudesta diagnosoitavaksi sairaudeksi. Neuroosi ottaa helvetin paikan uskonnottomuuden palkkana”. Janne Kivivuori. Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja jää. Gaudeamus, 1999.

Ja Kivivuori jatkaa: "Psykoanalyysi ja monet muut vuosisadan vaihteen terapeuttiset liikkeet hyödynsivät käytäntöjä, jotka ovat peräisin uskonnollisesta perinteestä (tunnustus, rippi). ..omaksuessaan psykoanalyyttistä perinnettä kirkko ei siis lähentynyt tiedettä, vaan toista sosiaalista liikettä.”

Suhde oli siis molemmin puolin hyödyllinen. Psykoanalyysi omaksui kirkon perinteet: perisynnin, tunnustuksen ja ripin. Vastavuoroisesti kirkko tukeutui myöhemmin psykoanalyysiin modernisoidessaan oppiaan. Sen retoriikkaan kuulunut paheksunta, tuomitseminen ja vihapuhe ovat muuttuneet sielunhoidolliseksi terapiapuheeksi.

Paras esimerkki on homoseksuaalisuus. Se ei enää olekaan kuolemalla rangaistava pahe ja kauhistus, vaan sielun särö, johon kirkko yrittää myydä eheyttämistä. Eheytyksen käsite käy laajemminkin vastauksena modernin ihmisen oletettuun ahdistukseen ("sielun hätä"), ihmisen terapian kaipuun virittäjänä.

Psykoanalyysi osoittautuu suorastaan totalitaariseksi. Se ei suinkaan rajoitu siihen, että se haluaisi hoitaa vain sairaita. Päinvastoin, psykoanalyysi näkee ihmisen käyttäytymisen ylipäätään ongelmallisena, kompleksien riivaamana, epäoptimaalisena. Se haluaa tarjota universaalia ja konfliktipohjaista selitystä ihmisenä olemiseen, ja samalla laajentaa terapian markkinoita rajattomasti.

Jos joku näkee tässä paralleeleja uskontojen kanssa, vika ei ehkä ole lukijan silmässä.

Tervetuloa kosmokseen, LGM

2011-11-17T23:04:00.006+02:00

Tämä juttu käsittelee niin sanottua Fermin paradoksia. "Missä kaikki ovat?". Ja LGM tarkoittaa tietysti "Little Green Men". Ne piileskelevät kaverit. Minulla ei ole uutta informaatiota Fermin paradoksista. Tai ehkä onkin. En esimerkiksi käsitä, miksi se on paradoksi. Minusta se on ihan rehellinen kysymys, ja sen pitäisi olla nöyrä kysymys. Niin kuin kaikki suuret tieteelliset kysymykset.

Kysymyksen esitti paradoksin nimellä fyysikko Enrico Fermi. Minusta se kuvastaa jonkinlaista nokkavuutta. "Me tehtiin pommi, jolla voidaan räjäyttää planeetta paskaksi. Ja kohta me räjäytetään koko galaksi paskaksi. Joten miksi meitä ei noteerata!" Selitän kohta, miksi Fermin "paradoksi" närkästyttää minua.

Mutta se uusi lähestymistapa on tässä. Se on tiedon ja konseptien dynamiikka ja evoluutio. Katsotaanpa, miten käsitykset elämän ainutkertaisuudesta ovat kehittynyt viimeisten vuosisatojen ajan.

Alkuun olimme yksin. Olimme vain me, ja ympärillämme salaperäiset ja pelottavat luonnon voimat. Ja henget. Meillä on ollut taipumusta tulkita luontoa elollisena ja henkien kansoittamana. Ehkäpä tästä ikiaikaisesta alkuasetelmasta johtuu, että meidän on helppoa kuvitella myös pienten vihreiden miesten olemassaolo. Mutta sitten kävi niin, että kulttuuripiirimme olennaiseksi elementiksi vakiintui tiukan monoteistinen maailmankuva. Ja se teki lopun lukuisista hengistä, on vain yksi henkiolento (tai ehkä kolme, asia on hiukan sekava). Samalla tuo maailmankatsomus alkoi käyttää absoluuttista maallista valtaa, johon sisältyi myös sen määritteleminen, mitä maailmasta tiedetään, ja mitä siitä saa tietää. Ja tuossa maailmassa ihminen oli yksin, ja maa hänen jalkojensa alla oli ainoa maailma. Eli nyt ollaan ajassa noin 500 vuotta sitten.

Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Maailmankuva ei enää ollut uskottava. Se paljasti riittämättömyytensä vapaan ajattelun armottomien testien alla, ja lopullinen sysäys tuli, kun ihminen alkoi tutkia maailmaansa uudella instrumentilla, teleskoopilla.

Kun maa sijoitettiin kiertämään aurinkoa, muista planeetoista tulikin saman kaltaisia maailmoja. Maailmamme ei enää ollut ainoa, niitä olikin äkkiä monta. Ainakin seitsemän. Ja samalla syntyi aivan uusi ajatus. Jos maailmoja on monta, ne on helpointa kuvitella saman kaltaisiksi kuin omamme. Joten miksei niillä olisi myös omat asukkaansa, niin kuin tuntemattomilta mantereiltakin oli löydetty uusia ennen tuntemattomia kansoja.

Eikä tässä vielä kyllin. Jo Galileo oivalsi, että kaukaiset tähdet ovatkin aurinkomme kaltaisia, ja ehkä niilläkin olisi omat planeettakuntansa. Joten muutamassa vuosisadassa mahdollisten maailmojen määrä hyppäsi yhdestä hyvin suureksi, ainakin satoihin tuhansiin. Alkoi siis näyttää hyvältä pienten vihreiden miesten näkökulmasta. Mutta yksi ongelma jäi. Kuka oli luonut tuon väen? Pyhät kirjat eivät tarjonneet ratkaisua, joten niiden tarjoama vastaus tulkittiin negatiiviseksi. Ihminen oli taaskin yksin maailmankaikkeudessa.

Kunnes tuli Darwin, luonnonvalinta, ja näkemys elämän synnystä luonnollisena prosessina. Vaikka uudet ajatukset herättivätkin tulikivenkatkuista vastustusta, tiedemaailma kääntyi yllättävän nopeasti niiden kannalle. Ajatuksen vastustajien ylläpitämä ankara meteli peittää alleen sen, että elämän synnystä vallitsee tavattoman laaja konsensus. Joten ainakin yksi asia on selvä. Pienille vihreille miehille annettiin uusi mahdollisuus.

Mutta sitten alkoi kosmisilla ystävillämme mennä heikosti. Planeettaluotaimet ja uudet tutkimusmenetelmät paljastivat, että oman aurinkokuntamme muut planeetat olivatkin kaltaisellemme elämälle hyvin vihamielisiä. Kun 1700- luvulla ajateltiin, että vieraat maailmat olivat omamme kaltaisia, siirryttiin nyt toiseen äärimmäisyyteen. Oma maailmamme olikin taas ainoa elämälle suopea paikka. Alettiin jopa epäillä vieraiden planeettakuntien mahdollisuutta.

Mutta tiede ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Pari vuosikymmentä sitten löydettiin ensimmäinen eksoplaneetta, eli oman aurinkokuntamme ulkopuolinen planeetta. Nyt niitä tunnetaan jo lähes 700, ja tunnettujen eksoplaneettojen määrä lisääntyy eksponentiaalisesti. Vaikka täysin maan kaltaisia planeettoja ei vielä tunneta, se johtuu vain siitä, että ne ovat liian pieniä nykyisille havaintomenetelmille. Samalla on varmistunut muitakin elämän universaalisuutta tukevia havaintoja. Elämälle välttämätön vesi onkin tavattoman yleistä, ja samoin on muiden, tuntemamme kaltaisen elämän synnylle tärkeiden kemikaalien laita. Puhumattakaan siitä, voisiko elämä ehkä lähteä alkuun jollain toisella kemikaalikimaralla.

Joten tieteellisen evidenssin evoluutioon nojaavan päättelymme lopputulos näyttää seuraavalta: vähäisiä takaiskuja lukuun ottamatta tieteellisesti varmennetut todisteet maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuksien puolesta ovat jatkuvasti lisääntyneet. Mahdollisuus ei tietenkään ole sama asia kuin sen toteutuminen. Mutta tässäkin asiassa tieteellinen aineisto karttuu puoltamaan pienten vihreiden miesten asiaa. Elämän synty ei missään tapauksessa ole sattuma, vaan sopivissa olosuhteissa etenevä fysikaalinen prosessi. Samalla ymmärretään, että elämän ja ei-elämän raja ei ole mikään selvästi erottuva viiva, vaan enemmänkin luokittelukysymys. Elämän synnyn prosessi perustuu yhdisteiden ja muotojen järjestyksen asteen vaiheittaiseen kasvuun, ja jokainen uusi vaihe avaa myös uusia mahdollisuuksia.

Myös kysymys älykkäästä elämästä on saanut lisävalaistusta. Neuropsykologia ja eläinten käyttäytymisen tutkimus ovat osoittaneet, että raja ajattelun ja ei-ajattelun, tietoisen ja ei-tietoisen, siis inhimillisen ja eläimellisen välillä ei ole jyrkkä. Jos asiaa hieman kärjistää, maapalloa ei kansoita yksi ajatteleva laji mykkien luontokappaleiden laumassa, vaan oikeastaan planeettamme elämä onkin vain yksi ja sama eliö lukuisine variaatioineen.

Joten oma johtopäätökseni on: hyvältä näyttää, pienet vihreät miehet! Fermin kysymyksen esittäminen on kosmista koppavuutta, johon toki voidaan suhtautua ymmärtävästi. Kysymys siitä, miksi pienet vihreät miehet eivät vastaa soittoomme, on myös aidosti tyhmä, olisi luullut pätevän fyysikon ymmärtävän jotain mittakaavojen päälle. Vastaus löytyy myöhemmästä hakuteoksesta: Linnunradan käsikirja liftareille. "Avaruus on suuri. Se on paljon suurempi, kuin edes osaat kuvitella". Ihmislajin elinkaaren mitta kosmoksessa on niin häviävän lyhyt, että pieni vihreä mies ei ole ehtinyt puhelimeen, ja tuskinpa tuo puhelin on vielä edes soinutkaan.

Vastaukseni Fermin kysymykseen siis ohittaa ansibelit, valoa nopeamman matkustamisen ja käytännölliset madonreiät. Paholaisen asianajajana vastustan ihmettä - ja ihmeen kaupalla tämä asenne toivottaa pienet vihreät miehet tervetulleiksi kosmokseemme.

Talvivaaran kaivos teki vanhanaikaisen

2011-11-09T23:00:00.003+02:00

Pari viikkoa sitten luin Talouselämä- lehdestä Talvivaaran kaivoksen väistyvän johtajan ja suurimman henkilöomistajan haastattelun. Siihen sisältyi talousuutisille tyypillistä huonojen aikojen harmittelua. Ei menneet bisnekset ihan niin kuin oli suunniteltu. Liikevoitto kun supistui puoleen, eli viiteen ja puoleen miljoonaan. Ja ympäristökysymyksetkin olivat tuottaneet johtajalle pettymyksen.

Pettymyksen! Voi hyvänen aika. Kyseessähän on suurin ympäristöskandaali Suomessa vuosikymmeniin. Saadaan mennä aika kauas ajassa taaksepäin, ennen kuin vastaavia löytyy. Niinkuin Kemiran Porin tehtaan silmättömät silakat, Nokian dioksiinijätteet, Helsingin Kyläsaaren jätelaitoksen ja Lievestuoreen jätelammikon. Ja ehkä joku vielä muistaa sen romanttisen merihenkisen rosvon, laivurin, joka kävi pudottamassa muutamia myrkkytynnyreitä öisen Suomenlahden syvyyksiin.

Sivuasia. Pieni pettymys. Talvivaaran tapaus näyttää julkisuudessa tahalliselta ympäristörikokselta, joka ryvettää sekä yhtiön, että suomalaiset ympäristöviranomaiset. Eikö edes yrityksen pörssiarvo merkitse enää mitään nopeiden tuotto-odotusten rinnalla. Minkälaiset mahdollisuudet yhtiöllä on tämän jälkeen kehittää toimintaansa paikkakunnalla? Mieleen tulee myös ne valtavat uudet malmilöydökset, joita Lapissa on viime aikoina tehty. Kauhistuttaa ajatella, miten vaikeaksi noiden luonnonvarojen hyödyntäminen nyt tulee. Ja ehkä vielä enemmän kauhistuttaa, mitä Lapin luonnolle ja ihmisille tapahtuu, jos nuo luonnonvarat hyödynnetään.

Kaivostoiminnalla on synkät ja pitkälle historiaan ulottuvat ekologiset jalanjäljet. Jo antiikin Roomassa surkuteltiin kaivosten ympäristötuhoja ja kaivosmiesten kurjaa elämää. Ympäristötuhoihin kiinnitti aikanaan huomiota myös maineikas kaivostoiminnan ja minerologian isä Georgius Agricola (1494 – 1555). Kaivostoiminnassa näyttää heijastuvan myös kolonialismin epäoikeudenmukaisuus: Metallimalmien ja kivennäisaineiden kaivaminen ja jalostus tuottivat modernin teollisuuden tarvitsemat perusraaka-aineet. Mutta kolonialistit ja heidän palatsinsa kukoistivat Euroopan rikkaissa metropoleissa, kun taas kaivosten tuhoama luonto ja kuolleet ja sairastuneet ihmiset jäivät siirtomaiden vaivaksi. Jopa meilläkin on Pohjois-Suomen luonnonvarojen hyödyntämisessä nähty kolonialistisia sävyjä.

Tunnen myös myötähäpeää. Olen tähdentänyt oppilailleni, kuinka teollisuuden tuottama arvo syntyy monen vaiheen kautta arvoketjussa, jonka lähteet ovat tavallisten kansalaisten arvoissa. Ja kuinka nuo arvot ovat yhä lisääntyvässä määrin ei-rahallisia. Ja kuinka ekologinen jalanjälki ja eettiset kysymykset tulevat kulutuskäyttäytymistä ohjaaviksi voimiksi. Enkä suinkaan itse ole tätä keksinyt, vaan asiasta vallitsee laaja konsensus. Mutta näinkö vähän uusi ajattelu todella vaikuttaa käytännön tasolla? Vai mielletäänkö teollinen arvoketju niin turvallisen pitkäksi, ettei toisesta päästä toista päätä näy?

Postia sivistys?yliopistosta

2011-11-03T09:18:00.005+02:00

Postiluukusta putkahti vanhan mutta uudistuneen opinahjoni tiedotuslehti, "Aalto university magazine". Sisältö oli pääosin suomea, mutta toimitus uhkaili englanninkielisen osuuden kasvattamisella. Mikäpä siinä, pärjäilen kyllä suomen ohella myös apinaenglannilla. Pikkuisen pani miettimään, kenelle "magazine" on tehty. Ehkäpä juuri minun kaltaisilleni, ja englannin kieli on pantu siihen muistuttamaan maailman muuttumisesta globaaliksi, mikä erään näkemyksen mukaan tarkoittaa: englannilla käyväksi. Ikään kuin minun ikäpolveni insinöörit eivät olisi sitä työelämässä oppineet jo vuosikymmeniä sitten. Mutta onhan se mukavaa että pitkään umpiossa hautunut suomen yliopistoelämäkin alkaa kansainvälistyä. Tervetuloa maailmaan, Aaltolaiset! (Jos tässä on lukijan mielestä tarpeetonta sarkasmia, kannattaa lueskella vertailevia tilastoja eri maiden yliopistojen kansainvälisyydestä, tai palauttaa mieliin eräiden johtavien poliitikkojen haaveet ulkomaalaisille opiskelijoille lätkäistävistä lukukausimaksuista).

Aalto-yliopisto syntyi muistaakseni suunnilleen yhtä aikaa yliopistolain muutoksen kanssa, joka herätti muutama vuosi sitten tulikivenkatkuista keskustelua. Tuo lakihan vie yliopistot hallinnollisesti kauemmas valtiosta, tuo ulkopuolisia tahoja hallintoon, ja kannustaa itsenäisempään rahoituksen hankintaan. Tätä asiaa en nyt halua kommentoida, mutta on siinä varmaankin sekä hyviä että huonoja puolia.

Mutta se varsinainen tulikivenkatku syntyi käsitteen "sivistysyliopisto" ympärille. Kiivaimpien kommenttien mukaan yliopistolain muutos tuhoaa meiltä sivistysyliopiston, lähes kaikki kommentoijat näyttivät olevan sitä mieltä. Paitsi filosofi ja kansleri Ilkka Niiniluoto, jota pidän monestakin syystä yhtenä valtakunnan viisaimmista miehistä.

Mutta mikä se on se sivistysyliopisto, ja aiotaanko Aalto-yliopistosta tehdä sellainen? Hiukan tuntuu siltä, että sellainen ei edes juolahda mieleen. Tekniikkaan ja talouteen paneutuvan opinahjon katsotaan olevan joltain toiselta planeetalta. Enintään sivistysyliopiston taakka voitaisi sälyttää taideopiskelijoiden luisuille hartioille.

Näyttäisi, että humanistit ovat omineet sivistysyliopistoaatteen itselleen. Asiassa viitataan myös Wilhelm von Humboldtiin (1767-1835), ja hiukan sekavaan J.V. Snellmaniin. Kannattaa kumminkin muistaa, että Wilhelmin veli Aleksander oli luonnontieteilijä, ja hänen vaikutuksestaan sivistysyliopiston esikuvana pidetty Berliinin Friedrich-Wilhelms-Universität kehittyi myös luonnontieteellisen tutkimuksen kansainväliseksi huipuksi. Sivistysyliopiston käsitteestä löytyy hiukan ristiriitaisia määritelmiä. Pidän sitä kuitenkin myös itse tavoiteltavana esikuvana, ja koetan muodostaa käsityksistä tisleen. Ennen kaikkea sivistysyliopisto pyrkii jäsentensä, opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden persoonallisuuden kehittämiseen. Ihanteena on tieteellisestä ajattelusta ammentava kriittinen ja vapaamielinen kansalainen. Yliopiston tasolla se merkitsee rajoja ylittävää asennetta, sekä tieteenalojen välillä, että yhteiskunnan ja yliopiston välillä, mutta samalla se merkitsee myös syvällistä tieteellistä paneutumista tutkimukseen.

Joten, en näe tässä sivistyssyliopiston luonnehdinnassa mitään sellaista, mikä tekisi siitä humanistien yksityisomaisuutta. Pikemminkin humboldtilainen sivistysihanne on valistuksen parhaiden perinteiden vaalija. Ja valistushan merkitsi myös luonnon tutkimuksen kukoistusta ja tieteellisen tiedon soveltamista ihmiskunnan parhaaksi.

Palaan lopuksi "Aalto university magazinen" sisältöön. Se oli suunnilleen sellainen kuin voisi odottaakin. Hiukan tutkimusuutisia, henkilöhaastatteluja, ajankohtaisten ongelmien pohdintaa, eettistä vastuunottoa, ja yrittäjähengen nostatusta. Ei mitään pahaa sanaa näistä. Sivistysyliopistosta lehdessä ei puhuttu puolta sanaa. Paitsi sitä, kaipasin myös kahta muuta asiaa. Ensinnä, enemmän juttuja opiskelijan näkökulmasta, onhan opiskelijaelämä varmaan muutakin kuin innovaatiopajoissa puuhailua. Ja sitten se kiperin juttu: millä keinoin Aalto-yliopisto aikoo nostaa itsensä vähintäänkin hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Tavoite oli lehdessä esillä, mutta keinoja ei kyllä valotettu mitenkään. Ja tavoitteesta ollaan tällä hetkellä varsin kaukana.

Lies, inc.

2011-10-31T09:40:00.007+02:00

Ei, kyse ei nyt ole suoranaisesta valehtelusta. Otsikko vain oli liian houkutteleva (se on myös Philip K Dickin yhden romaanin nimi). Mutta tieteestä ja tekniikasta kerrotaan paljon tarinoita, jotka eivät ole ihan kohdallaan. Niiden puimisessa on oma mielenkiintonsa ja hupinsa, vaikka ei asioita tietenkään voi oikaista eikä totuutta paljastaa. Ei varsinkaan tällaisen blogin avulla. Kokonaan oma juttunsa on yleinen ja poliittinen historia, jossa kovimmat kiistat on jopa satoja vuosia vanhoja ja silti käynnissä. Mutta jätetään nyt tämä tulenarka alue, ja siirrytään viileään tieteen ja tekniikan maailmaan.

Keksikö kaikkien keksijöiden isä Thomas Edison hehkulampun? Ei nyt sentään sitä. Itse asiassa sen keksi runoilija, kemisti ja fyysikko Humphry Davy, noin vuonna 1806. Davy huomasi, että paristosta saatava sähkövirta saa ohuen platinalangan loistamaan kirkkaasti. 70 vuotta myöhemmin Edison yritti kaupallistaa platinalankahehkulampun, mutta ei onnistunut. Lampun elinikä jäi aivan liian lyhyeksi. Niinpä hän siirtyi hiililankalampun kimppuun, joka sekin oli keksitty pari vuosikymmentä aikaisemmin (katso blogini aiheesta). Tieteen harhapoluista kiinnostuneen kannattaa myös lukea "pneumaattisesta instituutista", jossa Davy puuhaili ahkerasti.

Wrightin veljekset eivät keksineet lentokonetta, eivätkä edes olleet ensimmäisiä moottorilentokoneella lentäjiä. 1880-luvulta lähtien lukuisat keksijät tekivät kokeitaan, aluksi höyryvoimalla toimivilla koneilla, ja 1900-luvulla kevyemmillä polttomoottoreilla. Wright-veljesten lento vuonna 1903 oli tietenkin merkittävä, sillä katsotaan, että he eräinä ensimmäisistä onnistuivat ratkaisemaan samanaikaisesti sekä työntövoiman että koneen ohjauksen ongelman. Alkuperäisen keksijän metsästäminen on hankalaa, pikemminkin kannattaa panna merkille itse lentokoneen keksimisen prosessi: kuinka lentämisen tekniikan ymmärrys alkoi karttua vuosikymmenien kuluessa, ja kuinka se veti puoleensa jatkuvasti kasvavan innokkaiden yrittäjien joukon.

Yleisesti kerrottu tarina väittää, että Galileo Galilei osoitti teleskoopilla tekemillään havainnoilla, että maa kiertää aurinkoa. Mutta yllättävä totuus on, että mitkään Galileon tähtitieteelliset havainnot eivät osoittaneet aurinkokeskistä maailmankuvaa oikeaksi. Ratkaiseva havainto aurinkokeskisen maailmankuvan puolesta saatiin vasta niin myöhään kuin kahden sadan vuoden kuluttua Galileon oikeudenkäynnistä. Vuonna 1838 havaittiin lähimpien kiintotähtien vuotuinen parallaksi, eli niiden näennäisen paikan hienoinen muuttuminen maapallon kiertäessä radallaan. Siitä huolimatta Galileo nähdään nykyaikaisen luonnontieteen perustajana, ja juuri hänen tuomionsa saama huomio tuhosi kirkon uskottavuuden luontoa koskevan tiedon vaalijana.

Muuten, Galileo ei myöskään tehnyt kuuluisaa koetta, jossa tykinkuula ja musketin kuula pudotettiin yhtä aikaa Pisan vinosta tornista, eikä hän myöskään keksinyt putoamisliikkeen yhtälöä. Mutta hän teki ne kuuluisiksi selostamalla niitä.

"Vain vahvimmat jäävät eloon". Ei, Darwin ei koskaan sanonut mitään tällaista. Itse asiassa Darwinin idea oli, että se kehityslinja menestyy, mikä on joustavin reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin. Darwin ei myöskään keksinyt evoluutioteoriaa, eikä edes väittänyt mitään sellaista. Sen sijaan hän julkaisi varovaisen, mutta peripohjaisen teoksen lajinkehityksestä. Vaikka Darwin ei ollut selvillä lajikehityksen pohjana olevasta molekyylikemiasta, hän teki vahvasta todistusaineistosta täsmälleen oikeat johtopäätökset. Väite, että elämän synty ja lajien kehitys olisivat tieteelle edelleen avoimia kysymyksiä on väärä. Vain hyvin marginaalinen uskonnollisten fundamentalistien joukko luulee niin (katso toinen blogi).

Albert Einsteinin (erityinen) suhteellisuusteoria ei mitenkään käsittele kaiken suhteellisuutta. Päinvastoin, se tekee fysiikasta hyvin täsmällistä ja tarkasti määriteltävää. Einstein olisi itse halunnut käyttää nimitystä "invarianssiteoria", siis pysyvyyden tai muuttumattomuuden teoria. Mutta media päätti toisin. Einsteinin jälkeen tullut kvanttimekaniikka ei puolestaan pane fysiikkaa viralta. Maailma on edelleen hyvin mekanistinen ja hallittava, siinä mielessä kun se voi sitä olla, sillä sen rakenteellinen ja dynaaminen mutkikkuus tekevät siitä ihmisjärjelle ja insinöörille haastavan hallittavan. Mutta postmodernien ideoiden pätevyysalue rajoittuu edelleen vain filosofien kammioihin.

Sitten lähemmäs nykyaikaa. Nokia (tai Mobira) ei keksinyt matkapuhelinta. Ei myöskään Ericsson. Oikeastaan sen keksi Motorola. Ja erityisesti yhtiössä työskennelleellä tohtori Martin Cooperilla oli siinä aivan ratkaiseva rooli. Itse asiassa puhelimen kehitys sai alkusysäyksensä jo vuonna 1940, kun Motorola (silloin Galvin manufacturing) kehitti USA:n armeijalle kuuluisan "Handie talkie"- käsipuhelimen. Muista syistä johtuu, että matkapuhelin lähti laajana innovaationa vauhtiin juuri pohjoismaissa, kun ensimmäiset merkittävät automaattiset matkapuhelinverkot avattiin noin 40 vuotta myöhemmin.

Transistorin patentoi Bell- yhtiö vuonna 1948? Kyllä vaan, mutta samaan aikaan ja Bellin työstä tietämättä myös Herbert Mataré ja Heinrich Welker Saksassa. Matarén Intermetall -yhtiö esitteli ensimmäisen transistoriradion vuonna 1953, vuotta ennen Texas Instrumentsin Regency TR1 radiota. Texas Instruments ei hoksannut transistorin merkitystä - ennen kuin vasta vuosien kuluttua. Seuraava kaupallinen transistoriradio oli sitten japanilainen, Sonyn TR55, vuodelta 1955. Vasta se mullisti maailman. Sony valmisti transistorit Bellin lisenssillä, halvalla: kertakaikkinen lisenssi maksoi 25 000 dollaria. Vuonna 1959 Texas instrumentsin Jack Kilby teki ensimmäisen mikropiirin - omin luvin, koska firma ei sen arvoa älynnyt.

Mutta olin aika yllättynyt kun hoksasin, että transistori keksittiin jo ennen sotia Saksassa (patentit Lilienfeld 1928 ja Heil 1934). Mitkään oppikirjat tai katsaukset eivät sitä mainitse, mutta aikanaan elektronifysiikan opettajani Veikko Porra oli vihjannut asiasta. Ja aivan oikein, onnistuin jopa kaivamaan patentit esiin vanhojen patenttien tietokannasta.

Olen itsekin seurannut vääriä jälkiä, totta kai. Eräs esimerkki siitä: olin pitänyt ennen kaikkea USA:n sisällissotaa alkusysäyksenä moderniin koneteollisuuteen, eli koneiden tehokkaaseen sarjavalmistukseen. Onkin totta että 1860- luvulla amerikkalaiset tehtaat valmistivat aseita sarjatuotantona. Mutta tuon aikaiset työstökoneet eivät pystyneet työstämään lujia teräslaatuja. Siksi osat työstettiin meltoraudasta ja karkaistiin työstön jälkeen. Koska karkaisu muutti mittoja, osat piti hioa ja sovitella yhteen käsityönä. Se oli tehotonta ja laatu oli heikkoa. Työkaluteräksen keksiminen muutti kuvion kokonaan, ja vasta silloin tuli mahdolliseksi valmistaa vaikkapa autoja suuria määriä ja halvalla.

Uljas Pulkkis ja moderni orkesterimusiikki

2011-10-28T10:39:00.006+03:00

Katsoin Ylen Areenasta (koska konsertin missasin) Uljas Pulkkiksen pianokonserton, ja se sai ajatukset liikkeelle. Sinfoniaorkesteri on merkillinen laitos. Se kehittyi nykyiseen loistoonsa romantiikan kaudella, 1800 luvulla. Se on valtava koneisto, noin satamiehinen soittokunta, jonka kokoonpano ja soittimet ovat varsin vakiintuneet, pääosissa 1700-luvulta periytyvä jousisto, sekä joukko pillejä ja torvia, joiden tausta on turkkilaisessa janitsaarimusiikissa. Se on kulttuuria isolla koo - kirjaimella. Jokaisella hiukankin suuremmalla ja itseään sivistyneenä pitävällä kaupungilla pitää sellainen olla - ja samoin tuon orkesterin arvoinen soittopaikka.

Ja tuolle orkesterille sävelletään edelleen myös ns modernia musiikkia. Joskus sanotaan myös "modernia klassista musiikkia". Tämä käsite on jo lähes järjetön, sivistystermillä oxymoron. Koska samalla pitää ottaa käyttöön tuo kummallinen jako kevyen ja "klassisen" musiikin välillä. Siis suurin osa aikamme musiikkia ei ole modernia musiikkia, sanan ankarassa mielessä. Niin sanottu moderni projekti on tehnyt selvää jälkeä musiikista ihmiskunnan vanhana perinteenä: kuunneltavana, nautittavana ja tanssittavana. Se eteni atonaalisuuden ja dodekafonian, sarjallisuuden ja elektronisen vaiheen kautta puhtaaksi taideobjektiksi, jota ei enää oikeastaan ole.

Niinpä mielestäni se kulttuurin kaanonista pois potkittu kevyt musiikki tarjoaakin kaiken hötön ohella kaikkein mielikuvituksellisinta, luovinta ja kiinnostavina musiikkia. Mutta "modernia orkesterimusiikkia" tehdään myös, ja sekin voi olla kiinnostavaa. Jotta se ylipäänsä voisi olla kuulijalle siedettävää, säveltäjät ovat luopuneet pakosta palvella modernin edistyksen vaatimuksia. Monia sen edustajia sanotaankin "uusklassikoiksi" tai "uusromantikoiksi".

Joten myös moderni orkesterimusiikki voi olla kiinnostavaa ja nautittavaa. Kehotan kuuntelemaan sitä ennakkoluulottomasti. Minusta tuli Uljas Pulkkiksen fani seuraavasti. Huoneessani oli auki vanha huono matkaradio, viritettynä ykköskanavalle. Yllättäen sieltä alkoi kuulua jotain aivan käsittämätöntä, vaikeasti määriteltävää ja äärettömän kiehtovaa, jonkinlaista kihinää. Se oli Uljas Pulkkiksen viulukonsertto.

Siitä pitäen olen bongannut Pulkkiksen teoksia. Alussa mainittu pianokonsertto oli jäntevä, hyvin kuunneltava ja kauniisti rakentuva yksiosainen teos, joka piti pihdeissään alusta loppuun, hiukan siinä oli samaa tunnetta kun suuressa suosikissani, Ravelin G-duuripianokonsertossa. Muitakin Pulkkiksen teoksia olen kuullut. Mutta huonosta radiosta kuunneltu viulukonsertto on edelleen aivan ylittämätön.

Pulkkis ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kosketukseni tällaiseen musiikkiin. Vanha suosikkini on Kalevi Aho, vaikka hänen hyönteisoopperansa olikin minusta liian pitkä. Erityisen paljon pidän Einojuhani Rautavaaran musiikista. Suosittelen lämpimästi Cantus Arcticusta, orkesterisarjaa Pelimannit, ja Angel of Dusk kontrabassokonserttoa. Arvo Pärt on loistava, ja ensitutustumiseen suosittelen hypnoottista "Bell" - teosta. Magnus Lindberg tekee vaikutuksen, ja jättää mukavan sekavan olon: kuuntelukokemus on vaikuttava, mutta oliko se nautittava?

Yksi asia jää vaivaamaan. Jättääkö oma aikamme mitään pysyvää jälkeä, uudistuuko sinfoniaorkesteri, vai onko se väline historiallisen musiikin autenttiseen esittämiseen.

Muutaman vuoden takaisessa radiohaastattelussa Uljas Pulkkis totesi harrastavansa äärimmäisen marginaalista, lähes kuollutta kulttuurin lajia. Useimpia moderneja orkesteriteoksia kun esitetään vain kerran, osaa ei koskaan. Aika tiukka näkemys, enkä haluaisi uskoa asian olevan näin. Mutta minkälainen uusi esitysperinne ja koneisto toisi mukaan myös aikamme "kevyen musiikin" älylliset aarteet. Loistavat sähköiset soittimet, itkevät sähkökitarat, hienot miksaukset, jotka rikkovat esittämisen rajoja, rytmiikan, maailmanmusiikkiperinnön ja kaikki uudet tyylit ja kertaustyylit viimeisen sadan vuoden aikana, improvisaation, tanssiin. Voiko näitä sulattaa uudeksi konseptiksi uudistuvan modernin ajattelun hengessä? Vai jääkö nautittavaksemme valtava, kirjava palapeli?

NASAn vieraana

2011-10-26T22:29:00.002+03:00

Tichy osallistui suureen avaruusprojektiin, SOHO- aurinkosatelliitin tutkimuslaitteiden kehitykseen. Mukana oli sekä Euroopan avaruusjärjestö ESA ja yhdysvaltain avaruusvirasto NASA. Koska NASA oli lupautunut rakentamaan satelliitin kontrollikeskuksen ja operoimaan satelliittia, kokouksia pidettiin myös NASA:ssa, Washington DC:ssä, Goddard Spaceflight Centerissä (GSC) Sitä myötä sain kosketukseni Amerikkaan, ja yleensä se tarkoittaa erilaisia kulttuurisia törmäyksiä. Tapahtui siis joskus 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla.

Pitäisikö vuokrata auto vai ei? Ensi vierailulla päätin liikkua julkisilla. Hotelli oli varsin lähellä GSC:tä. Ikävä kyllä, Washingtonin Greenbelt-alueella on kaksi saman hotelliketjun hotellia - ja jouduin väärään. Eli olinkin kilometrien päässä kokouspaikasta. Ja niin, täällähän ei ole jalkakäytäviä tai jalankulkureittejä, paitsi aivan keskusta-alueella. Sain loikkia lainsuojattomana pitkin erilaisia liikenneramppeja päästäkseni bussipysäkille. Kummallista. Bussipysäkkejä siis oli, mutta niiden käyttö vaati laitonta jalankulkua.

Käyntien aikana julkiset liikennevälineet tulivat tutuiksi. Washingtonissa on erinomainen, kattava ja helppokäyttöinen metro. Bussitkin olivat siistejä. Lippu ostettiin panemalla rahat kuljettajan vieressä olevaan panssaroituun laatikkoon joka oli hitsattu kiinni lattiaan, ja jossa luki "KULJETTAJALLA EI OLE VAIHTORAHAA". Siis ryöstöjen ehkäisemiseksi. Matkustajina oli yleensä hyvin pukeutuneita ja hyvin kohteliaita mustia miehiä ja naisia. Usein olin ainoa valkoinen koko bussissa.

Nasan GSC oli laaja, aidattu alue, jolla on kymmenittäin erilaisia laboratorio- ja toimistorakennuksia. Portilla oli vastassa virkapukuinen vartija, jolla roikkui vyöllään suurin revolveri, jota olen koskaan luonnossa nähnyt. Portilla oli henkilötietoni, ja vartija antoi rintamukseen kiinnitettävän kulkuluvan. Kysyin tietä, ja vartija viittoili huolettomasti: menet vain tuohon suuntaan ja kolmen talon jälkeen käännyt oikealle ja menet kahden talon ohi. Mutta ei se käytännössä ollut niin helppoa. Eksyin ja poikkeilin eri paikoissa etsiessäni oikean numeroista taloa ja huonetta. Jostain syystä paikalla oli vähän ihmisiä, talot olivat enimmäkseen täynnä erilaisia miehittämättömiä tietokoneita ja monenlaisia surisevia laitteita. Kaikkialla oli suuria kylttejä: "tänne saa tulla vain punaisella kortilla" tai "keltainen kortti vaaditaan". Minun korttini oli taas valkoinen. Kukaan ei kuitenkaan piitannut korttini väristä. Silti aloin olla hyvin huolestunut, kunnes yhdessä huoneessa olikin äkkiä tutun näköisiä ihmisiä. Olin löytänyt vahingossa kokouspaikan.

NASA:n lounasruokala oli arkisen tutunomainen, suuri ja meluisa, ehkä siis liiankin tutunomainen . Linjaruoka kerättiin alumiinilautasille kuhmuiselle tarjottimelle. Kaikki ottivat juomaksi mahdottoman suureen mukiin joko kokista tai inhottavan makeaa "fruit punchia", ja hyvin paljon jääkuutioita. Jääkuutiokone oli minusta teknisimmän näköinen laite ruokalassa, kunnes kerran paikalle tuli musta mies, avasi koneen kannen ja rupesi lapioimaan sisään lisää jäitä lykkäämistään suurista kottikärryistä.

Yksi kokous pidettiin lähellä olevassa firmassa, joka toimitti komponentteja ohjauskeskukseen. Koska firma toimitti sotilastekniikkaa, turvajärjestelyt olivat tiukat. Kokouksen osanottajat rekisteröitiin vastaanottoaulassa, ja lukumäärämme laskettiin. Jokaisessa kerroksessa oli oma vartija, joka laski meidät uudelleen ja vertasi taas nimiämme listaan. Kokouksen jälkeen meidät laskettiin aulassa uudelleen, eikä luku täsmännyt. Ilmeni että eräs ranskalainen professori oli kyllästynyt ja lähtenyt tiehensä. Jotenkin hän oli livahtanut vartiomiesten ohi ulos talosta. Turvamiesten ei auttanut muu kun päästää loputkin meistä lähtemään. Isäntämme vaikutti epätoivoiselta, ehkä hän pelkäsi joutuvansa sotaoikeuteen.

Näin toimii ihmisen muisti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvaa kokousten kulusta. Vaikka olin viettänyt aina päiväkausia valmistellen suunnitelmia ja raportteja, lukien pöytäkirjoja, dokumentteja kommentoiden, lähetellen sähköposteja ja niin edelleen. Kaikki se on menettänyt merkityksensä, hävinnyt jonnekin, loppujen lopuksi turhana. Sen sijaan muistan kuinka tiedejohtajamme Vincente hymyili minulle kuin jakoavain, kun lopulta löysin kokoushuoneen, tai kun NASAn projektipäällikkö Joe ryntäsi paikalle myöhässä, mustassa moottoripyöräilijän nahkahaalarissa ja kypärä päässä, ja alta kuoriutui mies siistissä bisnespuvussa ja kravatti kaulassa.

Tekniikan oma taide

2011-10-23T21:48:00.002+03:00

Tänään kävin katsomassa laajaa Akseli Gallen-Kallelan näyttelyä, joka pian lähtee kiertämään Eurooppaa. Museon toinen näyttely "Värin voima" esitteli Tretjakovin gallerian venäläistä avantgardea 1900-luvun alkuvuosina. Olin vaikuttunut, monestakin syystä. Taide oli vahvasti mukana muovaamassa modernia Eurooppaa, Venäjää ja Suomea. Väite voi olla yllättävä. Katsotaanpa, mitä taiteella, teknologialla ja teollisuudella voisi olla yhteistä. Seuraavassa on lyhennettynä materiaalia uudesta kirjastani, joka toivottavasti pian pääsee myös kokonaisuudessaan lukijoiden saataville.

Olen huomannut, että monet tekniikan alalla toimivat käytännön ihmiset arvioivat taidetta kriittisesti. Niin sanottuun kaunotaiteeseen liittyy arveluttavia ilmiöitä - elitismiä ja eristäytymistä - ja taide voidaan nähdä jopa kulttuurisena riistona. Ottaahan taide sekä tekemisen että tulkitsemisen pois jokamieheltä, ja pitää sitä asiantuntijoiden etuoikeutena. Kansalaiselle varataan vain omaksujan rooli, "taiteen reseptio".

Taiteen eriytyminen omaksi toiminnan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun alaksi tuotti kuitenkin jotain hyvin hyödyllistä. Se suuntasi huomion ihmisen mielen toimintaan ja kulttuurin rakentumiseen. Kun taideteos erotetaan arjen esineympäristöstä abstraktioksi, merkityksiä kantavaksi olioksi, meidän on helpompi tarkastella ja arvioida sen olemusta. Tässä mielessä taidekeskustelu on myös looginen seuraamus länsimaisen analyyttisen tieteen toimintatavoista. Tutkimuksen kohde pyritään eristämään muista vaikutuksista, jotta sen eri puolia voitaisiin tutkia mahdollisimman paljaina. Taide ja taiteen tutkimus siis omaksuivat luonnontieteen metodin piirteitä, samalla kun ne yleensä muuten varsin voimakkaasti kiistävät tämän isyyssuhteen.

Yhteys luonnontieteeseen on siitä huolimatta olemassa, ja jopa usein selvästi ilmaistuna. Kuvataiteilija nimittää usein työtään tutkielmaksi, anglosaksista sanaa "study" mukaillen. Moni taiteilija myös kokee tutkivansa töissään todellisuutta. Taiteen ja tieteen välillä löytyy yhteyksiä, ja jopa taiteen ja insinööritaidon välillä. Leonardo da Vincin piirroksissa nämä alueet sulautuvat vielä kauniisti yhteen, samoin kuin monen myöhemmän ajan tutkijan, insinöörin ja arkkitehdin töissä. Itse asiassa insinöörien ammattikäytännöt kehittyivät aikanaan visuaalisena piirtämisen tieteenä.

Taiteen torjuntaa aiheuttaa varmasti taiteen yltyvä monisäikeisyys ja vaikeaselkoisuus. Taide on osittain itse aiheuttanut tämän ongelman. Kun taide eriytyi omaksi alueekseen, sen tekeminen ja tulkinta jäi varsin pienen asiantuntijapiirin varaan. Taiteesta alkoi tulla sisäänpäin kääntynyttä. Taideteokset eivät enää tutkineet ja eritelleet pelkästään maailmaa, vaan ne alkoivat viitata taiteeseen itseensä ja sen sisäisiin teorioihin ja tulkintoihin. Taide on sulkenut oviaan, ja sisään pääsy edellyttää suurta perehtyneisyyttä. Voisimme hyväksyä tämän tilanteen, ellei taide olisi universaalia, kaikille ihmiselle ominaista ja monella tavalla läsnä olevaa.

Taiteesta ei pääse eroon, ei sen paremmin kuin teknologiastakaan. Taiteen kieli ja ilmaisutavat tuntuvat kertovan jotain olennaista maailmasta ja meistä ihmisistä, jotain sellaista, jota on vaikea ilmaista käsitteillä. Taide vaikuttaa luovan toiminnan intuitiivisella alueella, samalla alueella, jonne tieteentekijät ja insinöörit joutuvat jatkuvasti menemään. Arkipäiväisessä elämässä ja jokamiehen näkökulmasta taide hahmottaa ympäristöä ja luo maailmalle tulkintoja ja merkityksiä, sekä järjen että tunteen tasolla. Niinpä taide voi parhaimmillaan toimia liimana, joka korjaa ja yhdistää myös kulttuurin ja teknologian välisiä repeämiä.

Eräässä vaiheessa taide ja teknologia näyttivät ainakin vähäksi aikaa lähestyvän toisiaan. Taiteessa ja arkkitehtuurissa alkoi 1800-luvun lopulla nopea kehitys, jossa alettiin irtautua esittävyydestä ja koristeellisuudesta. Tätä siirtymäkautta sanotaan modernismiksi. Maalaustaiteessa uudet suuntaukset seurasivat nopeasti toisiaan: impressionismi, ekspressionismi, kubismi, futurismi, dadaismi... Teollinen vallankumous sai rinnalleen uuden, aikaan sopivan tyylin, konstruktivismin, joka pyrki luomaan teollisista rakenne-elementeistä uuden esteettisen ajattelun. Lontoon Kristallipalatsi ja Pariisin Eiffel-torni julistivat väkevästi uutta teollista estetiikkaa.

Konstruktivismi sai vastakaikua erityisesti murrosvaiheen Venäjällä. Vladimir Tatlinin "Kolmannen internationaalin monumentti" vuodelta 1920 oli Eiffel- tornin muotokieltä jatkava ja sitä kunnianhimoisempi suunnitelma. Se oli suunnaton, liikkuva kineettinen veistos ja samalla rakennus joka toimisi kulttuurikeskuksena. Suunnitelmaa ei kuitenkaan pantu käytäntöön, ja Neuvostoliiton taide-elämä kuihtui, kun vallankumous otti autoritäärisen ja konservatiivisen suunnan. Lyhyeksi jääneestä kukoistuskaudestaan huolimatta konstruktivismi määritteli uudelleen taiteen ja teknologian suhteen, ja sen jäljet tuntuvat edelleen. Toisin kuin romantiikan aikana, taide ei enää torjunut teollista yhteiskuntaa ja teknologiaa, vaan saattoi käsitellä niitä siinä kuin muitakin aiheita. Neuvostoliitossa konstruktivismia seurannut sosialistinen realismi jopa romantisoi teollisuuden ja teknologian.

Taiteen ja teknologian myöhäisempi ja edelleen jatkuva kohtaaminen ilmenee funktionalismissa. Kun konstruktivistit ottivat lähtökohdakseen teknologian ulkoisen muotokielen, funktionalistit porautuivat syvemmälle. He tavoittelivat rakennusten ja esineiden perimmäistä tarkoitusta, funktiota. Kantavana ajatuksena on, että tarkoituksenmukainen muoto on myös esteettisesti tyydyttävä. Funktionalismi ei siis pyrkinyt rakennusten ja esineiden koristelemiseen, vaan puhtaan ja tarkoituksenmukaisen muodon kehittämiseen. Funktionalismi nosti silmiemme eteen suunnittelukohteen perustarkoitusta parhaiten palvelevat muotoratkaisut. Muotoja pelkistämällä ja korostamalla funktionalistit uskoivat tuottavansa uuden laadullisen ulottuvuuden, ja samalla lähentävänsä ihmistä teknologiaan. Lopputulos olisi sekä esteettisesti ylivoimainen, että käyttäjän näkökulmasta mahdollisimman tyydyttävä. Funktionalismista tuli 1930-luvulta lähtien merkittävä arkkitehtoninen suuntaus. Sen puhtaat linjat miellyttivät taidekriitikkoja - toisaalta funktionaalisten rakenteiden askeettisuus ja pelkistetyt, minimalistiset ratkaisut olivat myös teollisuuden ja rakennuttajien mieleen.

"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".
Cyril Stanley Smith.

Kertomusten voima

2011-10-20T12:46:00.005+03:00

Yritykset koettavat kovasti pärjätä markkinoilla luomalla itsestään ja tuotteistaan mielikuvia. Välineet ovat kutenkin aika tuttuja: mainonta, erityisesti mielikuvamainonta, lehdistötilaisuudet, kuten tulosjulkistukset ja tuotelanseeraukset. Ja mahdolliset avainhenkilöiden esiintymiset mediassa - sikäli, kun avainhenkilöt ylipäätään mediaa kiinniostavat, ja henkilöillä samalla olisi yleisöä kiinnostava tapa esiintyä.

Tulokset ovat enimmäkseen laihoja. Ne muistuttavat mediaan satunnaisesti joutuvien tavisten tilannetta: 15 sekunnin kuuluisuus, josta pitäisi riittää loppuelämäksi. Mainostoimistojen sloganit ontuvat ja lehdistötilaisuuksissa johtajat lataavat tiskiin konsulttien jämäfraasilaarien pohjalta kaavitut kammottavimmat strategialatteudet, jotka nostattavat jokaisen normaalilla älyllä varustetun kuulijan hiukset pystyyn. Toisaalta, tällaistahan elämä on. Mediatarjonnan piirityksessä elävälle kansalaiselle epäonnistuneet julkisuustyrkytykset ovat arkipäivän sielunmaisemaa.

Jotkut menestyvät yritykset ja menestyvät tuotteet näyttävät toimivan toisenlaisella logiikalla. Joko vahingossa tai tietoisesti. Ne rakentavat kertomuksia, ja kertomusten rakentaminen on hidasta, pitkäjänteistä toimintaa. Kertomuksilla on valtava voima, koko inhimillinen ajattelu ja yhteisöjen tavoitehakuinen toiminta perustuu kertomuksiin. Kertomuksilla on myös neuropsykologinen tausta. Ne ovat muistin pysyviä, hitaasti muuttuvia rakenteita, joissa on tarttumapintaa sekä toimintaimpulsseille, että emotionaalisille sävytyksille. Yksilöllä on yleensä oma kertomuksensa. Perheillä on kertomukset. Kansakuntien identiteetti perustuu jaettuihin kertomuksiin. Uskonnot eivät juuri mitään muuta olekaan kuin kertomuskokoelmia.

Miksi kertomuksia hyödynnetään niin vähän liike-elämässä? Se on varmaan enemmänkin sattumaa: kukaan pinnalle päässyt bisnesguru ei ole ollut niistä kiinnostunut. Tosin kaikki bisneskirjat ovat yleensä täynnä "bisneskeisejä". Ne ovat kertomuksia menestyksestä ja varottavia kertomuksia epäonnistumisista. Mutta en tarkoita nyt näitä opetusjuttuja, joita voidaan pitää myös tendenssikirjallisuutena tai juoruina. Tarkoitan tietoista ja vakavaa, ajassa pitkälle tähtäävää oman kertomuksen rakentamista.

Kuitenkin näemme joitain yrityksiä, jotka ovat näin tehneet, ja onnistuneitakin. Coca Colan suuri kertomus on tietty kertomus amerikkalaisesta elämänmuodosta 1950-luvulta 1960-luvun puoleenväliin. Ehkä tuo kertomus ei ole ihan totta, mutta se on kiehtonut suurta yleisöä ja toiminut hyvin. Applen kertomus on kertomus tinkimättömyydestä, innovatiivisuudesta ja edelläkävijyydestä. Tuo kertomus syntyi jo 1980-luvulla, kun Macintosh jäi tappiolle epämiellyttäviksi koettujen IBM:n ja Microsoftin puristuksessa, ja jäi elämään lyötynä, mutta ihailtuna. Japanilaisten autojen ja japanilaisen elektroniikan kertomus on samalla myös kertomus japanilaisuudesta. Pelkistetystä estetiikasta, kurinalaisuudesta ja perinteistä, jota osaavat sulattaa itseensä myös modernin. Ja aivan toinen esimerkki. Islantilainen kevyt musiikki on kertomus Islannista: musiikissa kukkii luovuus, luonnonvoimaisuus ja turmeltumattomuus. Se ei ole globaalia, mutta juuri siksi se on levinnyt kaikkialle maailmaan.

Suomessa yritysten ponnistelut rakentaa kertomusta itsestään tuntuvat sortuvan kansalliseen alemmuudentuntoon. Säännöllisesti langetaan samaan ansaan: ryhdytään luomaan mielikuvaa globaalista yrityksestä. Kotimaassa tuo yritys herättää sääliä, ja kansainvälisesti ottaen sen sisältö on puhdas nolla. Globaali ei oikeasti tarkoita mitään sellaista, mikä kiinnostaisi kertomuksena. Vai onko kertomus luopumisesta siitä, mikä olisi omaa ja uutta, muka jotenkin kiinnostava? Enintään se olisi sitä tragedian elementtinä. Nokia olisi läpimurtonsa hetkellä voinut ryhtyä rakentamaan kertomusta. Mutta se valitsi globalisoitumisen epäkertomuksen, ja menetti sielunsa, luovuutensa ja kiinnostavuutensa. Nokian brändin takana ei näytä olevan yhtään ihmistä - vaikka tiedän siellä olevan monta suurta vaikuttajaa. Nokian vältti tietoisesti alkuperänsä paljastamista, ja yritti jopa ratsastaa sillä, että sanan "nokia" äänneasu kuulostaa japanilta! Nokian viimeaikainen askartelu kansallisessa brändityöryhmässä nosti ainakin omat vähät hiukseni pystyyn. Paasikiven sanoin: "Tämä on hirmuista".

Näen kertomuksilla muutakin arvoa liiketoiminnan instrumenttina kuin yhtiöiden ja tuotteiden "brändäämisen", Se toinen arvo on strategia, ja erityisesti sen kommunikointi sidosryhmille ja sen jalkauttaminen (anteeksi nyt nämäkin sanonnat sieltä konsulttien fraasilaarin pohjalta, mutta valmistelen yllätystä, ja houkuttelen näihin sanoihin positiivisesti reagoivia jatkamaan lukemista). Nimittäin, jokin aika sitten luin lehdestä, mitä Aalto-yliopiston strategian professori oli mieltä strategioista. Hän totesi, että ne ovat satuja tai tarinoita, joita johtajat kertovat toisilleen. Jukupliuta, siinä se oli! Paitsi että tuo lausunto oli tervetullut sivallus ympäri pömpöösien strategiajohtajien korvia, se sisälsi toisenkin totuuden, tuon ihanan sanan "tarina".

Niin, miksipä emme riisuisi hieman strategiakäsitettä. Se on todella muutakin, kun vain sana, jolla perustellaan toimia, joihin ei terve järki yllä. Ensinnäkin, käyttäkäämme manalle menneen Neuvostoliiton tutuksi tekemää sanaa "viisivuotissuunnitelma". Siitä juuri on strategiassa kysymys. On asioita, jotka ottavat oman aikansa. Siksi ne on suunniteltava etukäteen, ja ennen kaikkea, siksi ne on suunnattava hyvin tarkasti oikeaan suuntaan.

Strategia on siis suunnitelma, se on itseään toteuttava ennuste, ja se on tiennäyttäjä. Siksi strategian pitää olla ymmärrettävä, sen pitää tulla osaksi arkipäivää ja jaettuja kokemuksia. Sen pitää olla osa yrityksen henkilöstön arkipäivää, ja siitä pitää tulla osa sidosryhmien arkipäivää. Ja siihen pitää liittää tunnelataus. Koska vain tunteet saavat ihmiset todella toiminaan, muistamaan ja sitoutumaan. Tosin sanoen strategian pitää olla kertomus, ja sen pitää olla osa muita kertomuksia, osa yrityksen kertomusta, osa kansallista kertomusta ja osa ihmisten omaa kertomusta.

Toteuttakaamme siis vanhoja tottumuksiamme. Istukaamme leirinuotion ympärille kertomaan tosillemme hyviä tarinoita. Ja samalla, kaukana nuotion turvallisen valopiirin ulkopuolella, kuulemme suurten petojen kiertelevän, nuuhkivan ja murahtelevan.

Steve Jobsia ei ole

2011-10-06T14:06:00.007+03:00

Steve Jobsin kuolema panee pisteen loistavalle jaksolle tietotekniikan ja tuotesuunnittelun maailmassa. Liki jokainen Applen tuote oli ainutlaatuinen ja merkittävä, ja nimen omaan Jobsin vahvan panoksen takia. Applen menestys opetti alan teollisuudelle paljon. Tuotteella ja kuluttajalla on väliä. Teknologia on ihmiselle osa hänen ympäristöään ja osa henkilökohtaista olemista ja kokemista. Niinkuin on aina ollut ja tulee olemaan, Raha ei sittenkään merkitse kaikkea.

Jobs oli minua nuorempi mies, ja hänen luomuksensa linkittyivät omaan työuraani alusta lähtien. Kerron joitain niistä.

Applen ensimmäiset tietokoneet tulivat markkinoille ennen kuin henkilökohtaisen tietokoneen käsite oli edes kunnolla syntynyt. Ne olivat heti ainutlaatuisia. Muistan ihmetelleeni Apple II tietokonetta ja siinä pyörivää värikästä Lemmings- peliä reilut 30 vuotta sitten. Mitään sellaista ei oltu ennen nähty - se oli kiva - mutta oliko sillä mitään merkitystä tulevaisuutta ajatellen? Nyt tiedetään että oli.

Applen kehittämä Lisa- niminen tietokone hankittiin työpaikalleni joskus vuonna 1983. Se oli joka suhteessa mullistava, siinä oli hiiri, graafinen käyttöliittymä ja sisäinen kovalevy. Ohjelmat käynnistettiin napsauttamalla ikonia, ja tiedostoja saattoi kopioida ja viedä kansioihin vetämällä niitä hiirellä. Vaikka sanonta kuluu, sanon että se oli ihmeellistä. Olin kirjoittamassa tieteellistä artikkelia, ja tein siihen piirrokset draw-ohjelmalla. Se oli helppoa ja lopputulos oli erinomainen. Eikä enää tarvinnut kiikuttaa luonnoksia piirtäjälle - eikä käsikirjoitusta puhtaaksikirjoittajalle.

Oikeastaan Jobs ei keksinyt konseptia itse, vaan sen keksi Xeroxin Palo Alton tutkimuslaitos. Heillä oli jo kehitetty samoilla ominaisuuksilla Alto - tietokone, mutta yhtiön johto ei halunnut kaupallistaa sitä (myöhemmin se tosin yritti myydä koneesta kehitettyä Star- järjestelmää, mutta siitä tuli aivan liian kallis). Xerox esitteli Altoa aivan avoimesti Jobsille, ja Jobs tajusi sen potentiaalin.

Tässä oli varmaankin Jobsin menetyksen salaisuus. Hän pystyi ymmärtämään uusien ideoiden potentiaalin, ja hänellä oli samalla kyky ja tarmo viedä se tuotteeksi.

Pian labramme pöydälle ilmestyi seuraava uutuus: tunnettu kottaraisenpönttö Macintosh. Se oli kalliin Lisan karvalakkimalli, ja siinä oli säälittävän pieni postikortin kokoinen kuvaruutu. Mutta se räjäytti potin, siitä tuli käsite. Toisessa labrassa pyöri vasta keksitty IBM PC. Kauhean ruma ja kolho hökötys, jota käytettiin hakkaamalla mustalle ruudulle kryptisiä kirjainsarjoja. Halveksimme sitä syvästi, mutta lopulta raha ja raaka voima voittivat. Apple jäi sivuraiteelle tekemään loistavia mutta marginaalisia tietokoneita. Syntyneessä turbulenssissa Jobs lähti talosta. Microsoft kopioi Applen käyttöliittymän, ensin varovasti ja sitten röyhkeästi. Koska se oli ainutlaatuinen.

Jobsin seuraava luomus, NeXTcube tietokone, tuli esittelykäynnille labraamme 1990-luvun alussa. Taas loppuu ylisanat kesken. Johto ei kuitenkaan halunnut ostaa kallista kapinetta. Sellaisen hankki CERN:issä toiminut fyysikko Tim Berners-Lee, ja varmaan hänenkin pomonsa veti herneen nenään. Cube oli hänelle juuri oikea työkalu. Sen inspiroimana ja sen avulla Tim loi www:n. Ja taas maailma mullistui, ja minusta tuntuu että Jobsillakin oli siihen tietty osuus. Mutta cube ei menestynyt, se oli kallis, eivätkä sen aikaiset prosessorit jaksaneet pyörittää kunnolla sen edistyksellistä softaa.

Valitsin jutun kuvaksi iPodin, joka tuotiin markkinoille vuonna 2001. Se on minusta Applen paras tuote, ylittämättömän elegantti. Sen oivaltaa vasta, kun pitää sitä kädessään. Ja nerokas tuoteoivallus. Sony Walkmanin puhtaasti elektroninen inkarnaatio.

Applen iPhone oli oikeastaan minulle ensimmäinen suurempi pettymys. Vaikka se nosti Applen maailmanluokan älypuhelinfirmaksi, itse puhelimen muotoilu oli aika simppeli, suoraseinäinen ja turhan paksu laatikko. Mutta iPhonen (ja iPadin) menestys kruunasi hienosti Jobsin uran.

Sanoin alussa, että Jobsin kuolema panee pisteen tietylle kunniakkaalle kehitysjaksolle, jota on edustanut juuri Apple. Ainakin siinä mielessä, että Jobs ei enää ole mukana. Luulen että Applekin on vaarassa, ja Jobsin kuolema tuli imagon kannalta pahaan aikaan. Huoleni syy on seuraava. Applen tuotteiden menestys on perustunut liikaakin loistavaan muotoiluun ja ainutlaatuiseen brändiin. Apple ei oikeasti ole kohdannut kilpailua, ennen kuin nyt. Puhelimissa tuotevalikoima on kovin niukka: oikeastaan vain yksi tuotemalli, jota välillä ajanmukaistetaan. Ongelmaksi voi tulla myös käytettävyys, se ei yleensä ole juuri kehittynyt tuotejulkaisun jälkeen. Monet sanovat jopa, että mm. Applen tietokoneen käyttäminen ei oikeasti ole kovin miellyttävää. Mutta tykkääminen on mutkikas asia, katso myös juttuni fanituksen olemuksesta.

Mutta älköön se himmentäkö pääasiaa. Jobsin luotsaamana Apple on jättänyt syvän jäljen teollisuushistoriaan, ja muuttanut tapaamme ajatella tuotteita. Maailma tarvitsee ihanteita ja esikuvia.

Ekosysteemit ja appsit

2011-10-05T11:11:00.005+03:00

Suomessa niukassa keskusteluilmastossa ei ole tilaa liian monimutkaiselle ajattelulle, ja yhteiseen julkiseen sanastoomme kuuluu vain vähäinen määrä helposti käytettäviä käsitteitä. Muutama kuukausi sitten Nokian johtaja yritti perustella toimiaan selittämällä, että Nokia haluaa hyödyntää parempaa ekosysteemiä. Ja voi hyvät hyssykät! Nyt on kaikki paikat täynnä ekosysteemiä. Aivan kun koko asia olisi keksitty juuri nyt. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ekosysteemit teknologisessa merkityksessä ovat olleet olemassa jo teollistumisen alusta alkaen. Ne ovat tiettyyn tuotetyyppiin tai palveluun osallistuvia tahoja, hyödykkeiden tai palvelujen tarjoajien verkostoja.

Harva tekninen innovaatio toimii ilman ekosysteemiä. Osa ekosysteemistä voi olla yhteiskunnan tuottamaa, osa taas syntyy luonnostaan, kilpailun ja yritystoiminnan kautta innovaation levitessä. Laajimmat ekosysteemit liittyvät yleisiin palveluihin. Liikenne vaatii tieverkot, niiden huollon, ja liikenteeseen liittyvän turvallisuus- ja valvontafunktion. Autoteollisuudella on taas raaka-aineiden, alihankkijoiden ja komponenttitoimittajien verkostot. Sähkölaitteet edellyttävät energian tuotantoa, jakelua, laitevalmistajia, komponenttivalmistajia, raaka-aineiden tuottajia. Ja niin edelleen. Monimutkaisessa teknistyneessä yhteiskunnassa olemme kaikki tavattoman riippuvia suuren ihmisjoukon toiminnasta.

Asiaa voi pohtia esimerkkien kautta. Sähköauto on eräs tulevaisuuden liikennemuoto. Yleisesti ajatellaan, että sähköauton yleistyminen edellyttää uusia akkukeksintöjä. Itse asiassa tarvitaan kuitenkin sellainen toimijoiden verkko, joka mahdollistaa akkujen valmistuksen, huollon ja lataamisen teollisessa mittakaavassa ja kustannustehokkaasti. Tulevaisuuden sähköauton teknologia saattaa olla jo olemassa, keksintönä ja periaatteena. Mutta ekosysteemin muodostuminen ottaa oman aikansa, tyypillisesti muutamasta vuodesta muutamaan vuosikymmeneen.

Hehkulampun korvaavat energiatehokkaat valaisimet ovat kuluttajan näkökulmasta kalliita ja epäluotettavia. Syynä on, että uusien lamppujen tuottamisen ekosysteemi ei ole vielä täysin kehittynyt.

Matkapuhelimet edellyttävät tietoliikenneverkkojen olemassaoloa. Nykyisin tarvitaan sekä varsinaiset matkapuhelinverkot että internet. Radioverkot (GSM, CDMA, 3G, wlan ym) ovat oikeastaan vain portteja, joiden kautta laite kytkeytyy internet- verkkoon. Äänipuhelutkin siirtyvät sinne ennen pitkää, siksi puhelinoperaattorit haluavat muuttua internet- operaattoreiksi.

Ekosysteemin muodostuminen edellyttää yhteisiä standardeja, siis yhtenäisiä rakenteita ja menettelytapoja. Ne voivat olla virallisia, tai itsestään teollisuudenalojen sisällä syntyneitä. Internet sinänsä on hyvin standardoitu, kilpailu kohdistuukin laitteen ja internetin väliseen liitäntään, siellä löytyy erilaisia rajapintoja ja kilpailevia menettelytapoja. Tietoliikenteessä painotus on siirtynyt hyvin standardoidusta puheen siirrosta datasisältöjen käsittelyyn - ja siellä vallitsee ekosysteemien keskinäinen kilpailu.

Puheen asemasta sosiaalinen media ja erilaiset palvelut kiinnostavat kuluttajaa. Nämä palvelut perustuvat ohjelmiin, niihin paljon puhuttuihin sovelluksiin eli appseihin. Ja ohjelmat vaativat hyvin määritellyn rajapinnan, jotta niitä voisi käyttää erilaisissa kuluttajalaitteissa. Mobiililaiteyritysten välinen kilpailu on pitkälle taistelua näiden rajapintojen hallinnasta. Käytännössä rajapinta on osa mobiililaitteen käyttöjärjestelmää (esimerkiksi Symbian tai Windows tai Android). Siksi tuo käyttöjärjestelmäkysymys on niin tärkeä.

Yritykset pyrkivät kontrolloimaan näitä sovellusrajapintoja. Ääripäät ovat täysin avoin rajapinta (jolloin sovelluksia voi tehdä kuka vain), tai täysin kontrolloitu rajapinta, kuten Applella. Appsien tuottajien ekosysteemin kontrollointi voi tuottaa merkittävän kilpailuedun, mutta vain, jos tuo ekosysteemi on riittävän suuri. Nokia oli paalupaikalla niin kauan kun sen markkinaosuus oli suurin. Se ei kuitenkaan älynnyt tarttua tähän mahdollisuuteen - ennen kuin juna oli mennyt.

Mobiilimaailmassa on nyt 6-7 toimivaa sovellusekosysteemiä. Ei näytä todennäköiseltä, että sinne syntyisi samanlaista monopoliasemaa kuin tietokoneiden puolella - vaikka sekään ole kokonaan poissa laskuista. Kilpailuasetelmasta tulee monimutkainen, eikä kisaa välttämättä voiteta kontrolloidun ekosysteemin avulla. Liika kontrolli kun voi karkottaa toimijat kilpailevaan ekosysteemiin. Migraatio eli sovellusten diffuusio kilpailevien ekosysteemien rajapintojen yli syö myös kontrolloijien kilpailuetua. Siksi Nokia voi olla kokeneena laitteiden kehittäjänä sittenkin vahvoilla paremman kuluttajakokemuksen tuottajana - jos se ei ole kokonaan hävittänyt luovuuttaan.

Ja oikea vastaus on .... Kanada !

2011-10-04T20:28:00.002+03:00

Naurattiko otsikko? Ehkä, mutta jos nauratti, lukijalla on taustatietoa. Taustatietoa tarvitaan yllättävän monessa asiassa. Ja usein, niin kuin otsikon tapauksessa, se perustuu ennen koettuun tai nähtyyn. Esimerkiksi projektien työmäärien arviointi edellyttää taustatietoa - eikä se edes riitä. Tarvitaan myös paljon työtä.

Kummelin visailusketsissä - kaikissa sen versioissa - joukkue pohtii ankarasti oikeaa vastausta. Kavereilla ei ole hajuakaan asiasta - mutta intoa riittää. Arvaus on lopulta ainoa vaihtoehto, ja se menee joka kerran karmeasti väärin.

Kun kirjoitin kirjaani "Projektitoiminnan musta kirja", pohdin, onko musta pedagogiikka toimiva lähestymistapa. Tällaista kirjaa kun en ollut ennen nähnyt. Ja projektitoiminnasta minulla ja monella muullakin on sellaisia kokemuksia, joita luonnehtii parhaiten musta huumori. Kustantajatkin suhtautuivat epäillen - kunnes löytyi ennakkoluuloton kustantaja. Ja hyvä niin, kirja on myynyt mukavasti, vaikka se ei ole saanut minkäänlaista julkisuutta. Jokin aika sitten törmäsin kuitenkin ilokseni kirjaan, jossa on samantapainen ote: "Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu", kirjoittajat Reino Myllymäki, Toni Hinkka, Tomi Dahlberg ja Börje Uimonen.

Siteeraan nyt omaa kirjaani. "On totta, että aivan säännöllisesti ja yleisenä käytäntönä organisaatiot pystyttävät mittavia, huolellisesti rakennettuja ja tehokkaasti johdettuja projekteja, joiden tärkeimpänä lähtökohtana on – arvaus. Entä ... miksi väärälle raiteelle lähtenyttä projektia ei yksinkertaisesti pysäytetä tai korjata? ... On täysin mahdollista, että projektin sisältö on sen aiheen takia sumea ja vaikeaselkoinen. Niinpä projekti onkin perimmäiseltä olemukseltaan pikemminkin yritys hahmottaa ongelmaa, kuin ratkaista se. Tietenkin projekti on siihen väärä instrumentti, koska se on nimenomaan ratkaisuväline – mutta ehkäpä se on ainoa helposti käytettävä ja ymmärrettävä keino".

Myllymäki ja kumppanit esittävät aivan konkreettisia esimerkkejä. Heidän mukaansa projektien kustannusarvioista puuttuu usein mm. organisaation yleiskulut ja ohjelmien lisenssimaksut. Puhumattakaan siitä että pohjana on arvaus, joka on järkyttävästi pielessä. Tällainen arvio esitetään, jotta projekti menisi päätöksenteossa läpi.

Ja samantapainen case omasta kirjastani: "eihän me muuten olisi saatu kauppaa".

Viime aikoina on ollut tapetilla julkishallinnon tietojärjestelmäprojektit. Siellä on joskus aivan toinen vaihde päällä. Projekti ei tuota käyttökelpoista tulosta, kaadetaanpa siihen miten paljon rahaa tahansa (mm. sähköinen resepti, terveystiedon yhteisrekisteri).

Jokohan olisi loppukevennyksen paikka?

Vanha insinööriviisaus kuuluu: projektin kulut saadaan kertomalla kustannusarvio piillä.

Olen pohtinut, miksi juuri pii? En ole keksinyt parempaa selitystä kuin tämän. Koettakaapa katsoa ympyrää ja arvioida sen kehän pituus. Ei oikein onnistu, mutta halkaisija on helpompi arvata. Kehä saadaan sitten kertomalla se piillä.

Haluatteko muuten huijata bisnesgrafiikalla? Esittäkää siinä projektien kuluja verrannollisena ympyröiden pinta-alaan. Isotkin projektit näyttävät oudon pieniltä!

Bach ja barokin musikantit

2011-09-30T11:22:00.003+03:00

Olin konsertissa Helsingin Villa Blomissa, ohjelmassa Johan Sebastian Bachin sellomusiikkia: soolosellosarjat V ja VI ja I viulusonaatti. Esittäjänä alan mestari Markku Luolajan-Mikkola. Oikeastaan se taas vahvisti käsitystäni, että pidän kovasti barokkimusiikista.

Barokkimusiikista puhuminen kuulostaa kauhean elitistiseltä ja esoteeriseltä. Ei se ole ollenkaan sitä. Barokki on minun kuvitelmissani viimeisiä aikoja, jolloin ns klassisessa musiikissa saattoi puhua musikanttisuudesta: vapaudesta, soiton ilosta, improvisoinnista. Jotenkin siinä on samaa henkeä kuin jazzissa. Barokin jälkeen tuli klassismi ja romantiikka, vapaus katosi, tilalle tuli kaavat ja järjestys. Nuoteista tuli pyhiä ja soittajista mekaanisia soittokoneita. Toki sitä ennen ja sen jälkeenkin oli pelimannimusiikkia, musiikki soi pirteissä ja maalaistansseissa. Mutta millainen musiikki, sitä emme tiedä, se ei ole tallentunut mihinkään. Mitä ihmettä puhaltaa pulloposkinen säkkipillinsoittaja Peter Bruegelin maalauksessa maalaispidoista? Maalaus on varmaan syöpynyt monien alitajuntaan, mutta mitä kummaa siellä soitettiin?

Sanottakoon heti, että olen musiikkikriitikkona ja musiikkifilosofina täydellinen itseoppinut amatööri, ja luotan enemmän korviini kuin auktoriteetteihin. Mutta ehkäpä tämä toteamus rohkaisee myös muita amatöörejä kuuntelemaan rohkeasti. Vaikkapa Bachia.

Myönnän, että minullakin oli Bachin soolosellosarjoista hiukan synkkä kuva. Jotain ankeaa ruopimista sellon matalilla kielillä. Mutta kuva oli täysin väärä. Musiikki onkin tavattoman rikasta, paikoin svengaavaa, suorastaan pelimannimusiikkia. Bach on tehnyt parhaansa näyttääkseen, kuinka hienoa ja kiehtovaa musiikkia saa aikaan jo yksinään soivalla sellolla. Musiikissa on myös tanssillisia osia, sarabande, gavotti, gigue. En oikein tiedä, miten Bach saattoi tehdä jotain näin maallista, keskellä ankean ahdistavaa uskonnollista ilmapiiriä. Saattoiko tätä musiikkia soittaa missään Bachin aikana?

Bachin kanssa aika ei tule pitkäksi. Hänen ehtymätön musiikillinen mielikuvituksensa tuottaa jatkuvia uusia yllätyksiä, silloinkin kuin teema tuntuu toistuvan. Jokainen Bachia soittanut tai laulanut tuntee asian, itsekin olen soittanut Bachin huilukappaleita. Ei koskaan voi arvata, mihin seuraavaksi mennään, mikään ei toistu ihan samanlaisena.

Konsertin huippu oli mielestäni viulusonaatin fuuga. Fuugahan on moniääninen esitys, jossa kaksi tai useampi melodiaa soi samanaikaisesti, toisiaan kommentoiden ja korostaen, ja usein myös ajallisesti toisiaan takaa-ajaen. Tehkääpä tämä soittimella, jossa samanaikaisesti voi soida vain yksi- tai ehkä joskus kaksi ääntä. On se mahdollista, Bachille. Katselin kuin hypnotisoituna, kuinka soittajan vasen käsi kiipeili otelaudalla, kuin yliannoksen piristeitä napannut hämähäkki.

Konsertti esitettiin vanhoilla soittimilla, mutta minusta se ei ole olennaista. Emmehän silti pääse selville, millä tyylillä aikalaiset soittivat, ja miksi pitäisi? Emme mitenkään ymmärtäisi sen aikaista ajattelua tai ilmapiiriä. Sen sijaan ottakaamme musiikin ideat inspiraation lähteeksi, ja nauttikaamme soittamisesta tai kuuntelemisesta.

Hyvän musiikin universaalisuus näkyi, kun Wendy Carlos (siihen aikaan Walter) levytti Bachia Moog- syntetisaattorilla vuonna 1969, levyn nimi taisi olla "Switched-on Bach". Levy oli aikansa superhitti. Se teki sekä Moogista että Bachista rock-muusikoiden ajassa kestävää kulttuuria. Hauskinta oli, että niin sanotut klassisen musiikin ystävät olivat siitä raivoissaan. Poikkeuksia toki oli, pianovirtuoosi Glenn Gould piti siitä.

Parhaasta pohjalle

2011-09-26T19:17:00.004+03:00

Otsikko ei ole satunnainen provokaatio. Yrityskonsultti Jim Collins on kirjoittanut tällaisen kirjan. Hänen tiiminsä on analysoinut joukon romahtaneita yrityksiä, ja löytänyt toistuvan kuvion. Yritys, joka nousee alansa parhaaksi, joutuakseen sitten perikatoon, käy läpi kuusi kehitysvaihetta. Aluksi loistava yritys on innovatiivinen, ja pääsee menestyksen alkuun. Seuraavassa vaiheessa yritys panee kaikki tarmonsa rajuun kasvuun. Kolmanneksi seuraa kukoistus. Mikään ei tunnu olevan mahdotonta, niinpä yritys rakentaa ylimielisyyteen ja korskeuteen perustuvan yrityskulttuurin. Vaaran merkit ovat kyllä ilmeiset ja kaikkien näkyvissä - paitsi kyseisen yrityksen johdon. Neljännessä vaiheessa nousee yleinen paniikki. Sekoittakaapa kepillä muurahaispesää, niin näette mitä tapahtuu. Viides vaihe on tärkein. Yritys tekee merkittävän, pateettisen, katastrofaalisen ja peruuttamattomasti väärän pelastautumisyrityksen. Usein muutoksen kätilönä on yrityksen tai jopa toimialan ulkopuolinen, messiaan kaapuun puettu pelastaja. Kuudes vaihe on usein yksinkertainen. Se on perikato.

Collinsin esimerkkiyritykset ovat enimmäkseen tuntemattomia. Yhden oudon tunsin: Zenithin. Lapsena näin sen mainoksia joissain amerikkalaisissa lehdissä. Zenith teki televisioita. Amerikkalainen televisio 1950-luvun lopulla oli liki sadan kilon painoinen jalopuulaatikko täynnä kuumuutta hohkaavia elektroniputkia. Transistori oli tosin keksitty, mutta Zenith ei nähnyt niille käyttöä. Johtajat nauroivat japanilaisten laitteille ja pitivät niitä leluina. Eivät nauraneet pitkään.

Motorola oikeastaan keksi koko matkapuhelimen ja teki ehkä eniten sen eteen. Siitä olisi pitänyt tulla markkinajohtaja, eikä jostain kumisaapasfirmasta. Motorolan kohtalo osoittikin, että vitutukseen voi kuolla.

Collins ei muistaakseni kertonut Xeroxista, jonka me kyllä tunnemme. Yhtiö sai ainutlaatuisten patenttiensa turvin monopoliaseman ja käsittämättömät voitot. Patentit tosin olivat vanhenemassa ja tuotevalikoima oli ikääntynyt ja epäluotettava. Ylimielinen johto ei nähnyt tarpeelliseksi uudistaa tuotteistoa - vaan se palkkasi tuhansittain huoltoteknikoita. Kun patentit vanhenivat, koko liiketoiminta romahti käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä. Xerox oli tosin niin varakas yhtiö, että perikato ei ollut täydellinen.

Entäpä kotimainen tapaus. 1980-luvun alkuun asti suomalainen TV-teollisuus pärjäsi hyvin- ainakin kansallisessa skaalassa. Ne jotka muistavat, muistavat ylimielisestä vaiheesta korskeuden: kuinka johto osteli tankkilaivoja ja intoutui lahjomaan poliitikkoja. Sen suuruuden huipulla siitä piti tulla Nokian astinlauta globaaleille elektroniikkamarkkinoille. Toisin kävi, seurasi pateettinen virhe. Nokia laittoi panoksensa kasvuun yritysostoilla - se ei hyödyntänyt vahvaa insinööritaitoaan eikä ainutlaatuista muotoiluperinnettämme. Seurannut perikato vei hengen toimitusjohtajalta ja oli viedä mennessään koko Nokian. Lopullinen tuho tuli, kun teknologia muuttui. Ei ollut henkitoreissaan kituvalla Finluxilla enää voimia puskea markkinoille digitaalista taulutelevisiota.

En aio nyt mainita Nokian matkapuhelinyhtiötä. Lukija kyllä ymmärtää muutenkin.

Pakko siteerata myös Paavo Haavikko- vainaata. "Ei ole aarretta, mitä mies ei vaihtaisi kouralliseen tuhkaa ja säkilliseen pimeyttä".

Parhaasta pohjalle - metafora on vahva ja lumoava. Ehkä liikaakin. Eiväthän kaikki erinomaiset yritykset joudu perikatoon. IBM oli aikanaan ylivoimaisen ja ylimielisen malliesimerkki. Mutta se selvisi teknologiamurroksesta joka heitti sen mastodontti-tietokoneet kaatopaikalle. No hiukan mutkia tosin taisi olla sen taivalluksessa.

On kiusaus soveltaa metaforaa myös laajemmin: poliitikkoihin, rokkistaroihin ja urheilutähtiin. Inhimillisellä tasolla kuvio on monen kohdalla hyvin samanlainen, hyvin kuvaava - ja samalla hyvin julma.

Olen miettinyt, miksi ihmiset käyttäytyvät kollektiiveina - esimerkiksi valtioina ja suuryrityksinä - niin kovin samalla tavoin kuin yksilöinä. En ole sitä loppuun asti ymmärtänyt. Joka tapauksessa, talouselämä antaa firmoille kovaa kyytiä, samoin kuin mediajulkisuus antaa sitä yksilöille. Kaikkien pää ei vain kestä.

Kärpästen herrat

2011-09-19T22:11:00.002+03:00

Helsingin sanomien pääkirjoitus 12 syyskuusta totesi että perussuomalaisten menestys saa suomalaiset katsomaan peiliin. Puolue kuulemma heijastaa Suomen kansan olemusta. En oikein pitänyt kirjoituksesta, jonka logiikka ei sivumennen sanoen muutenkaan auennut. Ja siihen on tietyt syyt. Lähden etsimään syytä vastenmielisyyteeni analogian kautta.

William Goldingin kirja "Kärpästen herra" ilmestyi vuonna 1954. Vähitellen siitä on muodostunut kulttikirja, joka valottaa ihmisyyden olemusta aika ikävällä tavalla. Kirjassa joukko koulupoikia joutuu autiolle saarelle. Vailla jatkuvaa kosketusta järjestyneeseen yhteiskuntaan ja sen ihanteisiin poikien yhteisö alkaa taantua. Lopulta se vaipuu primitiivisen barbaarisuuden ja murhien asteelle. Kirja ei ole mukavaa luettavaa. Se haastaa käsityksiä ihmisten luontaisesta hyvyydestä tai rationaalisuudesta. Anarkistit vihaisivat tätä kirjaa.

Mikä sitten ohjaa yhteiskuntaa, pitää yllä sen eettistä lippua ja hyviä tavoitteita? Voisiko vastata: ihanteet? Suomen puolueilla on kunnioitusta herättävä menneisyys. Ne vetoavat suuriin aatteisiin. Ranskan vallankumous kohotti lipukseen vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden, ja jokseenkin kaikilla niin sanotuilla vanhoilla puolueilla on ollut tästä teemasta omat muunnelmansa, sovellettuna puolueiden kannattajakuntien elämäntilanteeseen.

Yhteiskunnan muuttuessa puolueet ovat alkaneet tavoitella kannattajia vanhan ydinjoukkonsa ulkopuolelta. Samalla aatteellisuus ja ihanteellisuus ovat saaneet väistyä. Taistelu markkinaosuuksista on johtanut outoon versioon gallupdemokratiasta. Puolueet selvittävät kyselyillä "kansan olemusta", tullakseen sen kaltaisiksi. Kärpästen moraali alkaa tulla yhteiskunnan käytännöksi, ja kun se kirjataan puolueohjelmiin, olemme pian hyvää vauhtia matkalla Goldingin kuvaamaan barbariaan. Kannattaako edes sanoa, että perussuomalaiset ovat olleet hyviä oppimaan?

Joten mikä lääkkeeksi? Olisiko ehkä syytä kokeilla vanhanaikaista arvokeskustelua. Se saattaa olla vaikeaa, koska jopa itse arvon käsite näyttää olevan monelta hukassa. Näin voidaan päätellä ainakin siitä, että yritykset ja organisaatiot ovat määritellet itselleen arvoja. Haloo, siis määritellet arvoja!!

Voitaisiinko aloittaa siitä, että sovittaisiin ensin vaikkapa siitä, että arvoja ei voi määritellä - ei mielivaltaisesti eikä muutenkaan. Samalla voitaisiin sopia siitä, että ihmisarvo ja ihmisoikeudet eivät ole sopimuksenvaraisia kysymyksiä - vaan että ne yksinkertaisesti vain ovat.

Erilaisissa ihmisyhteisöissä voidaan toki nähdä erilaisia arvoja, ja arvomaailmaa voidaan lähestyä varsin objektiivisesti tieteellisen tutkimuksen keinoin. Hollantilainen Geert Hofstede on tehnyt uraauurtavaa työtä analysoimalla organisaatiokulttuureja ja arvoilmastoja eri maissa. Arvoista ja kulttuureista kiinnostuneille voi suositella hänen kirjojaan. Yleensä niistä löytyy myös hyvä johdanto arvokeskustelun perusteisiin. Oma tiivistelmäni hänen ajatuksistaan voisi mennä näin: kulttuurien arvoissa on kyllä eroja - mutta toisaalta monessa suhteessa kaikki kulttuurit ovat myös hämmästyttävän samanlaisia. Kunhan nuo samanlaisuudet osataan erottaa hyvinkin kirjavien normien ja tapojen säätelemistä ilmenemismuodoista.

Lamppudirektiivi murjoo

2011-09-16T21:42:00.007+03:00

Euroopan unioni on tehnyt päätöksen rajoittaa tiettyjen lampputyyppien myyntiä. Paljon energiaa kuluttavien vakiohehkulamppujen myynti lakkaa vähitellen kokonaan. Olen kannattanut päätöstä, ja pidän sitä edelleenkin hyvänä asiana. Säästyvän energian määrä on todella merkittävä. Myös Suomessa, vaikka hehkulamput talvella toimittavatkin myös lämmittimien virkaa.

Päätökseen liittyi siirtymäaika, ja uskottiin, että teknologinen kehitys ja tuleva markkinakentän muutos tuovat kuluttajien ulottuville riittävästi vaihtoehtoja. Näin hyvin ei kuitenkaan käynyt. Direktiivi murjoo kuluttajaa, jonka on vaikea navigoida rumien, väärän kokoisten ja epäluotettavien lamppujen viidakossa. Osa markkinoilla olevista lampuista on yksinkertaisesti kelvottomia. Ne syttyvät hitaasti, niiden valontuotto ei vastaa lupauksia, monet ovat rumia, eikä niitä mielellään laita kristallikruunuihin. Ja lamppujen elinikä ei täytä odotuksia.

Minulla on todisteita väitteelleni. Parin vuoden aikana olen hankkinut pienoisloistelamppuja kodin yleisvalaisimiin. Niiden piti kestää 8000 tuntia, moninkertaisesti hehkulampun ikä. Neljä lamppua on jo hajonnut, yksikään ei kestänyt edes normaalia hehkulampun ikää. Lisäksi muutama lamppu kehitti käryä.

Yliarvioimme usein teknologian kehityksen nopeutta. Lamppuongelman syntyyn lienee vaikuttanut myös kuluttajien edessä oleva pakkotilanne, joka on tuonut markkinoille epäeettisesti toimivia yrittäjiä. Näyttäisi siltä, että moittimani lamput ovat peräisin Kiinasta. Suomessa ei myöskään enää ennakkotarkasteta sähkötuotteita. EU:n vaatimuksesta meillä luovuttiin ehkäisevästä viranomaisvalvonnasta, ja siirryttiin ns. ankaraan tuotevastuuseen. Mitenhän se nyt tässä toteutuu?

Mutta tulevaisuudessa tilanne parantuu. Uusi teknologia on jo ulottuvilla, nimittäin Shuji Nakamuran keksimät kirkkaat LED komponentit. Niiden rinnalla on saatavissa pienoisloistelamppuja, jotka luultavasti vähitellen jäävät pois, sisältäväthän ne elohopeaa. Kuluttajan pitää ruveta ajattelemaan lumeneissa, jotka vähitellen merkitään lamppupakkauksiin. Tavallinen 60 W hehkulamppu tai 11 W energiansäästölamppu antavat noin 500-700 lumenin valovirran. Siis tavallinen energiansäästölamppu - pienoisloistelamppu - antaa noin 50 lumenia kulutettua wattia kohti. LED antaa parhaimmillaan jo paljon yli 100 lumenia watilla, mutta osa valosta hukkuu valoa tasaaviin rakenteisiin. Siten ne ovat käytännössä samanveroisia kuin pienoisloistelamput. Olen varma, että ajan myötä lamppujen laatu kohenee, ja niiden koko ja muoto alkavat vastata kuluttajien toiveita. Myös entistä parempaa valotehokkuutta on vuosikymmenien tähtäimellä luvassa.

Nakamuran keksimät kirkkaat ja pitkäikäiset LEDit ovat todellinen siunaus ihmiskunnalle. Hyvin suuri osa väestöstä asuu alueilla, joilla ei ole sähköverkkoa, ja pimeää kestää yli 10 tuntia vuorokaudessa. Nyt halvat auringosta latautuvat lamput antavat heidän lukea, opiskella ja tehdä kotiaskareita iltaisin.

Nämä lamput kestivät hädin tuskin joitakin satoja tunteja.

.

Fanituksesta, huonoista pizzoista ja vähän muustakin

2011-09-14T18:49:00.002+03:00

"Zap Gun" on yleisen käsityksen mukaan Philip K. Dickin huonoin kirja. Siitä on helppo löytää vikoja: juonen aukot ja epäjohdonmukaisuudet, ja sitkeästi toistuvat kirjailijalle ominaiset teemat, jopa stereotypiat, kuten selvänäkö, telepatia ja pelottavat naiset. No, olen joka tapauksessa lukenut kirjan suureksi nautinnokseni. Fanin mielessä jopa ihailun kohteen virheet ovat viehättäviä.

Legendaarinen Helsingin sanomien kulttuurikriitikko Seppo Heikinheimo fanitti kiihkeästi autoa. Hänelle ainoa aito auto oli Jaguar. Kokemukset Jaguarilla ajosta olivat masentavia, mutta jatkuvista vastoinkäymisistä huolimatta kriitikon ja ihailun kohteen suhde jatkui lämpimänä. Tämän voi lukea postuumina julkaistuista "Mätämunan muistelmista". Se on järkyttävä ja vaikuttava kirja, se kannattaa ehdottomasti lukea. Heikinheimo oli armoton ja vihattu kriitikko, mutta vielä kovempi hän oli itseään kohtaan. Hänen pehmeä kohtansa, vihan ja rakkauden symbioosi, oli Jaguar - ja venäläissyntyiset muusikot.

Kirjailija Nick Hornby on täysin paneutunut fanituksen erittelyyn. Ehkä tunnetummat kirjat ovat "Uskollinen äänentoisto" ja "Hornankattila". Monien muiden tapaan hän näkee fanikäyttäytymisessä sellaisen sielun särön, jonka kautta pääsee tutkimaan ihmisenä olemisen syviä ulottuvuuksia.

Fani on uskollinen ja sitkeä, mutta suhde ei ole ikuinen. Miksi joku lopettaa tykkäämisen, ja siirtyy vastapuolen leiriin? Osittain syynä voi olla ihailun kohteen tuottamat pettymykset. Mutta ne eivät selitä kaikkea. Fanituksessa on elementti, joka ei ole rationaalinen. Se ei näytä liittyvän, ainakaan kovin suoraviivaisesti, suhteen tuottamiin sosiaalisiin ja psykologisiin palkkioihin tai turhautumisiin. Ehkä tätä kuvastaa sanonta, jota on sovellettu mm pizzaan ja seksiin. "Se on hyvää silloinkin kun se ei ole hyvää".

Ehkäpä fanisuhde ei ole koskaan kokonaan ohi. Itse olen fanittanut pitkään Citroën- autoja, mutta viimeisen tempauksen jälkeen auto vaihtui toiseen merkkiin. Auto on uudempi, toimii hyvin, ja siinä on paljon teknologiaa - mutta sitikan ajotuntumaa ei voita mikään.

Teknologiayritysten olisi syytä tutkia tarkkaan fanituksen olemusta. Tunnettu innovaation omaksumisdynamiikka on tosiasiassa fanituksen dynamiikkaa, ja käsite tuo siihen uutta ymmärrystä. Tuotteiden vetovoimaa ei voida selittää pelkästään, eikä aina edes alustavasti tuoteominaisuuksilla, eikä käyttökokemuskaan ratkaise. Kysymys on ennen kaikkea siitä, onko tuote ylipäätään sopiva fanituksen kohteeksi. Siinä pitää olla jotain hyvää, jotain "blingiä", tuotteeseen, sen käyttöön tai sen valmistajaan pitää liittyä kiinnostava kertomus, ja etenkin nuorten käyttämien tuotteiden pitää taipua jengi-ikoneiksi, olla cool. Ja sitten pitää olla joku syvä, henkilökohtainen ja psykologinen aura, jota en osaa kuvailla. Sen tuntee kun sen näkee.

Oli ihan pakko käydä hiplaamassa Nokian N9 puhelinta. Laite on hieno, hyvin vaikuttava, tehokas, ja sen käytön oppii minuutissa. Objektiivisesti ottaen en ole koskaan nähnyt parempaa puhelinta. Muotoilu on hyvin klassinen: pelkistetty, kaunis, funktionaalinen ja muista poikkeava. Mutta missä on bling, ja onko siinä seksiä?

Kissojen ja ohjelmien valmistamisesta

2011-09-05T23:02:00.001+03:00

Kun opiskelin TKK:ssa valmistusteknologiaa, opettajanani oli kokenut teollisuusmies Veikko Vuorikari. Hänellä oli tapana sanoa opiskelijoille: muistakaa, että Suomessa ei pystytä valmistamaan kissaa pienempää esinettä. (Tämä siis tapahtui pari vuosikymmentä ennen kuin Nokia ryhtyi valmistamaan selvästi kissaa pienempiä matkapuhelimia).

Opiskelijalle tämä kokemuksesta nouseva viisaus ei täysin valjennut. Oivalsin asian vasta, kun aloin paljon myöhemmin tutkia Suomen teollistumisen historiaa. Olin varsin vaikuttunut siitä, miten suomalaiset konepajat valmistivat 1800-luvun lopulta alkaen vaativia tuotteita, kuten höyrykoneita, vetureita ja maamoottoreita. Olkoonkin, että se tapahtui aluksi skottilaisten insinöörien ja mestarien ohjauksessa. Mutta kehitys jäi meillä kesken. Tuotanto perustui täysin mestarien ja työmiesten korkeaan ammattitaitoon ja hyvään työmoraaliin. Valmistetut koneet olivat korkealuokkaisia, mutta ne olivat yksilöllisiä ja niiden tuotanto oli tehotonta. Tässä vaiheessa konepajainsinöörien olisi pitänyt ottaa vastuu mestareilta itselleen. Heidän olisi pitänyt määritellä koneiden kriittiset osat ja niiden valmistustoleranssit, ja järjestää vaatimuksia vastaava tuotantoprosessi. Ja järjestää laadunvalvonta varmistamaan että mittatarkkuudelle asetetut tavoitteet saavutetaan.

Ja juuri tätä opettajani tarkoitti. Suomessa tämä tärkeä askel viivästyi ainakin puoli vuosisataa, koska mikään ei siihen pakottanut. Teollisuusjohtamisen hierarkia oli matala ja epämuodollinen. Ja se oli hyvä asia niin kauan kun tuotanto nojasi käden taitoihin. Suuressa maailmassa sotateollisuus pakotti organisoimaan massatuotannon. Yhdysvalloissa sisällissota mullisti koneteollisuuden. Ja pian opituille taidoille tuli käyttöä. Autot, lentokoneet ja elektroniikka mullistivat koko mantereen. Tätä kehityskulkua on eritellyt kuuluisa teknologian tutkija Nathan Rosenberg.

Ja nyt seuraa uusi oivallus. Jo työskennellessäni teollisuudessa 1980-luvun alussa minä ja kollegani opimme tuntemaan sanan "ohjelmistokriisi". Ohjelmien tuottaminen tuli jatkuvasti yhä työläämmäksi, ja asialle alettiin etsiä ratkaisua. Valitettavasti ratkaisu ei lähtenyt samaan suuntaan kuin koneteollisuudessa. Sen sijaan että ratkaisuna olisivat olleet "vakioidut, yhteensopivat osat", ohjelmistoteollisuus omaksui kehityssuunnan, joka pyrki tukemaan ohjelmointia yksilöllisenä, käsityövaltaisena ja henkilökohtaisia taitoja korostavana prosessina. Ja tältä tieltä on vaikea enää poiketa. Teknologian tutkijat käyttävät ilmiöstä nimitystä "lock-in", ja tarkoittavat sillä erityisesti jumiutumista epätarkoituksenmukaiseen mutta laajasti omaksuttuun toimintatapaan. Juuri ohjelmistojen kohdalla nimitys tuntuu hyvinkin osuvalta.

Opiskelua pimeyden ytimessä

2011-09-01T10:54:00.005+03:00

Kun aloin suunnitella väitöstutkimustani, olisin voinut suorittaa sen sähkötekniikan tai tietotekniikan osastoilla. Aiheeni (projektijohtamisen soveltuvuus tuotekehityksessä ja tilaustutkimuksessa) tuntui kuitenkin edellyttävän opintoja taloustieteissä, organisaatiotieteissä ja johtamisteorioissa. Siksi päätin siirtyä teollisuustalouden puolelle. Tekniikan alan ihmisenä tunsin aikamoista epäluuloa sovellettuja talous- ja organisaatiotieteitä kohtaan. Jotenkin tuntui, että se merkitsi siirtymistä hämärälle ja epäilyttävälle alueelle, joka kasaa yksipuolista tietoa tukemaan riistoa, ahneutta, rahanhimoa ja luonnonvarojen tuhlaamista.

Nykyisin tällainen ennakkoluulo tuntuu hassulta, mutta parikymmentä vuotta sitten henkinen ilmapiiri oli täysin erilainen. Sen aikaista ilmapiiriä leimasivat talouselämän edustajien ja heidän vastustajiensa kärjekäs dialogi. Ilmassa oli vielä luokkataistelun henkeä. Ja toinenkin asia on muuttunut. Ekologinen ajattelu on vähitellen tullut tärkeäksi osaksi teollisuuspolitiikkaa ja tuotesuunnittelua, olkoonkin, että se joutuu kamppailemaan koventuneen kapitalismin vaatimuksia vastaan.

Käytännössä taloustieteiden opiskelu osoittautui kuitenkin varsin hauskaksi. Minulle kasattiin opinto-ohjelma, johon sisältyi sekä itse valitsemiani kirjoja, että kirjoja, joita professorini piti alan perusteoksina. Perehtyessäni aineistooni olin vaikuttunut parhaiden ajattelijoiden syvällisyydestä ja rehellisistä pyrkimyksistä totuuden etsinnässä. Vaikka edelleenkin tunsin laskeutuvani myrkyllisiä huuruja henkivään kuiluun, siellä hohtava tiedon valo auttoi minua pitämään sydämeni puhtaana. Halusin vain tietoa, en vahvistusta ennakkoluuloilleni.

Samalla oivalsin, miten suuren edun saa kypsässä iässä uuteen alueeseen pureutuva opiskelija. Ensinnä, raskaaseen matematiikkaan ja insinööritieteisiin tottuneelle suorasanaisten tekstikirjojen lukeminen oli helppoa. Myös elämänkokemuksesta ja työelämässä hankitusta analyyttisestä lukutaidosta oli hyötyä, pystyin nopeasti seulomaan olennaisen sisällön jopa tuhatsivuisista klassikkokirjoista. Minulle järjestettiin yleisinä tenttipäivinä omaan ohjelmaani sopivia tenttejä, joissa saatoin tenttiä kaksi tai kolmekin kirjaa kerralla. Vaikka olin samaan aikaan kokopäivätyössä, opiskelu kävi nopeasti, ja ennen kaikkea, tunsin että sen sisällöstä oli tutkimusteemalleni todellista hyötyä.

Tieto poistaa ennakkoluuloja, ja älysin olleeni naiivi. Mutta hieman toisella tavalla, kun voisi kuvitella. Minulla oli nimittäin aivan liian optimistinen kuva tieteellisen tiedon roolista talouselämässä. Ymmärsin vähitellen, miten monimutkaisia taloudelliset systeemit ovat. Ja ennen kaikkea ymmärsin, miten kapean tietopohjan varassa talouselämä toimii. Insinööritieteissä tähdätään tiedon sovellettavuuteen, ja tiedon mukanaan tuoma syvällisempi ymmärrys tulee vähän niin kuin sivutuotteena. Mutta taloustieteessä tieto lisää ennen kaikkea syvempää ymmärrystä. Sen sijaan on äärimmäisen vaikeaa löytää tietyissä erikoistapauksissa käyttökelpoisia ja samalla tieteelliset kriteerit täyttäviä teorioita. Kun johtavat talouselämän vaikuttajat tai poliitikot esittävät toimintaansa tukevia väitteitä ja perustelevat niitä tutkimustiedolla, asiaan on syytä suhtautua epäluuloisesti.

Kokonaan oma lajinsa ovat niin sanotut bisneskirjat. Niitä kirjoittavat sekä tunnetut ja arvostetut tutkijat, että käytännön kokemukseen nojaavat talouselämän toimijat. Näihin kirjoihin olisi syytä liittää tuoteseloste ja sisällyttää siihen varoituksia - en vain keksi, mikä taho sellaisen tuoteselosteen osaisi laatia. Kirjojen ongelma on nimittäin se, että vaikka ainakaan kaikkia kirjoja ei olisi sellaisiksi tarkoitettu, ne liian usein tulkitaan preskriptiivisiksi (eli toimintaresepteiksi): toimi näin, niin onnistut! Ja entä jos reseptejä todella tarjotaan? Mikä on tällaisten lääkkeiden vaikuttavuus, sivuvaikutukset, ja kontraindikaatiot (eli milloin niitä ei missään tapauksessa saa soveltaa)?

Väitetään Ruotsin valtionkanslerin Axel Oxenstiernan (1583 – 1654) sanoneen pojalleen: "Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan." Hymähdämme mielellämme lauseelle, ja ajattelemme, että se sopii myös omaan aikaamme. Ja ajattelemme sen tarkoittavan että johtajamme ovat tyhmiä. Mutta eivät he ole, vaan päinvastoin, suurin osa on erittäin fiksuja.

Mutta lauseessa on sellainen totuus, jonka varmaan jo itse Oxenstierna aikanaan hoksasi. Maailma ei toimi tiedon varassa, varsinkaan se ei toimi varmennetun tieteellisen tiedon tai ylipäätään kirjatiedon varassa. Se toimii aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan. Olen suunnitellut kirjoittavani joskus aiheeseen liittyvän kirjan - jahka saan edelliset kirjaprojektini pois jaloista.

Jaakobin tiellä

2011-08-28T03:18:00.004+03:00

Televisiossa on taas esitetty suomalaista dokumenttia Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. En katsonut, vaikka olen itsekin tuon vaelluksen tehnyt. Osasin varoa - joitain vuosia sitten tehtiin vastaava ohjelma, ja se jätti ikävän jälkimaun. Ohjelman tuottajalla ja toimittajilla oli kai näkemys, mitä ihmisen pitää siellä kokea ja ajatella. Ja pahinta oli, että ohjelmassa esiintyneet pyhiinvaeltajat oli saatu uskomaan tuohon samaan ideaan. Joka oli minusta - ja vaimosta - kokonaan väärin.

Mikä saa sellaisen ihmisen osallistumaan pyhiinvaellukseen, joka ei ole uskonnollinen, ja joka suhtautuu uskontoihin jopa varauksellisesti? En osaa sanoa. Eräs "syy" oli, että täytin vaelluksen aikana 50 vuotta, ja halusin välttää tähän tapahtumaan liittyvät velvollisuudet ja seremoniat. Mutta moni ihminen täyttää 50, eikä silti lähde Jaakobin tielle. Joten syy ei kelpaa.

Itse asiassa tämä ajatus vaivasi meitä matkan alussa. Onko meillä "oikeus" osallistua tähän matkaan? Mutta olimme ennakkoluuloisia. Osoittautui. että pieni osa pyhiinvaeltajista on hyvin uskonnollisia, mutta enemmistö on kuitenkin ns. tapakristittyjä tai ei-uskonnollisia, ja olipa mukana myös kristillisen kasvatuksen saanut muslimi. Hänenkin kanssaan ystävystyimme. Ihmiset puhuivat motiiveistaan ja ajatuksistaan mielellään, ja lopulta ymmärsimme, että ei ole eroa uskovan ja ei-uskovan välillä.

Entä mitä meille tapahtui vaelluksen aikana? Emme tulleet uskoon. Emme muuttuneet toisiksi ihmisiksi. Emme löytäneet sisäistä rauhaa. Silti muistelemme vaellusta edelleen eräänä elämämme kohokohdista. Jos kuvaisin tuota kokemusta mahdollisimman rehellisesti, tekisin sen näin. Meistä tuli oikeita pyhiinvaeltajia - sitä emme olisi ikinä aavistaneet. Koimme kuuluvamme yhteisöön, joka oli avoin, positiivinen ja suvaitseva. Jaoimme saman kokemuksen niiden kanssa, jotka ovat yli tuhannen vuoden ajan vaeltaneet samalla tiellä. Ja usein jaoimme ruokammekin. Aika ja suunnitelmat menettivät merkityksensä, matkan vaivat ja matkan jatkuminen olivat itsestään selviä. Jalan vaeltajasta tulee osa luontoa ja historiaa. Vielä pitkään Suomeen palattuamme tuntui oudolta, ettei aamulla voinut heittää reppua selkään ja tarttua vaellussauvaan.

Ei siis mitään huippuelämyksiä, vaan arkea, jonka malli tulee aikojen takaa. Mutta siitä huolimatta, edelleenkin pystyn palauttamaan mieleeni yli 50 pyhiinvaeltajatoveria, heidän ulkomuotonsa, heidän luonteensa, heidän kohtalonsa. Oli aivan ainutlaatuista kokea, hyvin fyysisesti, että hitaasti vaeltamalla pääsee pidemmälle kuin työelämän kiivaasti pyörivää polkuratasta polkemalle. Mutta aina vain tärkeämmältä tuntuu tämä ymmärrys: ei ole eroa uskovalla ja ei-uskovalla.

En ole kertonut tässä mitään Espanjan pyhiinvaelluksen taustoista, enkä oikeastaan edes siitä, mitä me siellä todella koimme. Kiinnostunut lukija voi tutustua matkapäiväkirjaamme. Sen voi ahmia tai selailla, mutta parasta olisi lukea sitä rauhallisesti ja kiirehtimättä, vaikkapa yksi luku päivässä.

Moskova 1991 ja historian loppu

2011-08-22T22:52:00.002+03:00

Lehdistö on muistellut Neuvostoliiton vallankaappausta elokuussa 20 vuotta sitten. Se sinetöi lopullisesti erään maailmanjärjestyksen päättymisen. Tiedämme, mitä siitä seurasi, mutta varmaankaan emme tiedä, miksi niin tapahtui. Julkinen sana etenee tapauksesta toiseen, kriisistä toiseen, henkilöstä toiseen. Historianselityksemme rakentuu tällaisista palasista. En tiedä, miksi niitä tulisi nimittää. Ikoneiksi, metaforiksi, lyhyiksi, tunnevoimaisiksi välähdyksiksi kuvia, ääniä, kasvoja, sanoja, lauseita, käsitteitä.

Pinnallistuuko aikamme? Rakennammeko analyysimme pikakuvien ja nopeasti lyötyjen leimojen varaan. En osaa sanoa. Luin kesälukemiseksi Plutharkoksen "suurien miesten elämänkertoja", nuo miehethän olivat sellaisia kuin Julius Caesar, Aleksanteri suuri, Antonius, Brutus, Perseus.... Enkä ollut vakuuttunut. Ehkä aikanaan historianselitys rakentui hieman järeämmistä ja harvalukuisemmista palikoista - mutta nuo palikat ovat kyllä varsin epäilyttäviä.

Median analyysi vaikkapa Neuvostoliiton hajoamisesta perustuu tiettyihin oletuksiin poliitikkojen persoonista ja kansainvälisen politiikan voimasuhteista. Mutta se kuva, että esimerkiksi Neuvostoliitto olisi hajonnut ulkovaltojen painostuksen takia tuntuu oudolta. Onhan siinä kuvassa joku totuuden siemen, mutta on helppo huomata, että itse asiassa sekä USA että suuret Euroopan maat yrittivät pikemminkin pitää Neuvostoliiton kasassa, lähes loppuun asti.

Ajatellaanpa asioita hieman toisin. Ne olosuhteet, joiden puitteissa politiikkaa tehdään, syntyvät hyvin suurten ihmisjoukkojen toiminnan tuloksena. Enkä tarkoita nyt äänestäjiä vaalikarjana, vaan ihmisiä, jotka rakentavat yhteiskunnan aineellista ja kulttuurista perustaa. Tiedemiehet, insinöörit, liikemiehet, lääkärit, taiteilijat ja kirjailijat - ja laajemmin ottaen kaikki vakavat ammatti-ihmiset - liikkuvat rakenteissa ja verkostoissa, jotka eivät noudata maantieteen rajoja, kansallisia rajoja tai kielirajoja, eivätkä ne myöskään piittaa niistä ajatuskarsinoista, joihin poliitikot yrittävät ajaa kuviteltuja kannattajiaan. Pikemmin asia on päinvastoin, nuo ihmiset, käytäntöjen sankarit, ikään kuin suodattuvat rakennettujen muurien, esteiden, suljettujen ovien läpi.

En väitä, että nämä toimeliaat ihmiset olisivat kokonaan immuuneja ennakkoluuloille. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ainakin joskus he sanovat EI. Kylmä sota ja ydinasevarustelu olivat niitä asioita joille sanottiin ei, tai pikemminkin, niistä ei piitattu, ne jätettiin huomiotta. Kunnes äkkiä ne harvat mutta mahtavat ihmiset, joille ne edelleen olivat tärkeitä, huomasivat olevansa yksin.

Minulle on tullut sellainen tunne, että ollessani mukana, omalla vähäisellä panoksellani, tutkimusmaailmassa ja kansainvälisissä avaruusohjelmissa, tuo maailma paljastui minulle. Ja pidin siitä. Kerron siitä ehkä myöhemmin lisää.

Elokuussa 1991, Moskovassa, maailma seisahtui - ja alkoi kulkea uuteen suuntaan. Mutta niin kuin tiedämme, historia ei loppunut. Tuli uusia ideologioita, valtapoliittisia ideologioita, uskontoon verhoiltuja ideologioita - ja finanssipoliittisia ideologioita. Pahoja asioita tapahtui edelleen. Ja tapahtuu.

Olisiko jotain yhtä kauheaa kuin kylmä sota? Jotain sellaista, jolle nuo toimen ihmiset sanovat EI? Jotain pakkoa, josta on pakko olla piittaamatta? Ehkä sellainen asia todella saa ihmiset taas kerran verkottumaan ja suodattumaan. Minusta sellainen asia todella on näkyvissä: ihmiskuntaa uhkaava ekologinen kriisi ja resurssikriisi. Vaikka juuri nyt lähestymme sitä jotenkin kierosti, finanssikriisien kautta.

Ennustiko science fiction tulevaisuuden, jossa elämme ?

2011-08-15T10:55:00.006+03:00

Science fiction eli tieteiskirjallisuus käsittelee yleensä tulevaisuutta. Tämän kirjallisuuden katsotaan syntyneen tunnistettavana ja omaleimaisena genrenä 1800-luvun Euroopassa, viktoriaanisena aikana, teknologisen edistyksen laukatessa rajusti eteenpäin ja suuren optimismin vallassa - vaikka kirjailijat ja runoilijat ovat toki aina pohtineet myös tulevaisuutta. Mutta nimenomaan tieteen ja teknologian edistys tuotti tieteiskirjallisuuden tuntemassamme muodossa. Merkkipaaluja olivat muun muassa Mary Shellyn "Frankenstein" ja R. L. Stevensonin "Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde", ja H.G. Wells toi mukaan modernin scifin kestoteemat: aikakoneet ja vihamieliset avaruusoliot. Ehkä syvimmät jäljet jätti kuitenkin Jules Verne, sillä hänen teoksensa ennustivat nerokkaalla tavalla tulevaisuuden keksintöjä.

Tieteiskirjallisuus tarjosi kansanomaisia visioita teknologian potentiaalista. Kirjoissa teknologiaa sovellettiin lähes kaikkeen mahdolliseen, ei siksi, että se olisi hyödyllistä, vaan sen itsensä vuoksi, koska se on mahdollista. Yhdysvalloissa tieteiskirjallisuus hylkäsi pian valistamisen idean, ja omaksui rajaseutujen valloituksen ja kolonialismin teemoja. Kioskiviihdeperinteen, "pulp fiction" suunnan rinnalla kehittyi ja jäi vaikuttamaan myös filosofinen suuntaus, joka sovelsi tieteiskirjallisuuden keinoja ja näkökulmia yhteiskunnallisten ja psykologisten ongelmien käsittelyyn. Perinteistä tieteiskirjallisuuden valistussuuntausta jäi edustamaan "hard core" - suuntaus, tiedespekulaatiot, joihin erityisesti moderni fysiikka on viime aikoina tuottanut runsaasti uutta materiaalia.

Tieteiskirjallisuus kiinnostaa myös teknologian tutkijoita ja tulevaisuuden tutkijoita. Ennustaako se todella tulevaisuutta, ja kannattaako scifiä siis lukea sillä silmällä? Olen ollut hieman skeptinen. Noin yleisesti ottaen, scifi- kirjailijat ovat erehtyneet karkeasti. Avaruustoiminnan kehitys on yliarvioitu täysin, ja toisaalta 1950-1970 luvun scifi on laiminlyönyt lähes totaalisesti sellaiset meille tutut asiat kuin henkilökohtaiset tietokoneet, matkapuhelimet ja satelliittinavigaattorit. Tämä on raskauttavaa, ja vie uskon scifin näkemyksellisyyteen. Scifi ei siis käsittele objektiivisesti yhteiskuntaa, tulevaisuudesta puhumattakaan. Pikemminkin se on genreksi jalostuttuaan yhä enemmän omaan itseensä viittaava ja itseään kommentoiva kulttuurin ala. (ks. Gernsbackin jatkumo)

Ehkäpä scifin vaikutus, viehätys ja lumo onkin toisaalla: se on kaikista kirjallisuuden lajeista se, joka käsittelee ennakkoluulottomasti yhteiskunnallisia, sosiaalisia, psykologisia, filosofisia ja moraalisia teemoja. Erityisesti moraalia on vaikea lähestyä kirjallisuuden keinoin, siitä tulee vain typerää paasaamista. Mutta scifi onnistuu siinä loistavasti, vieraannuttamalla näyttämön ja toimijat.

Entä miten science fiction ennusti internetin ja sen, mitä siitä seuraa? Asiaa tekee mieli pohtia, koska internet vaikuttaa elämäämme monin tavoin, eikä kukaan oikein osaa arvioida, miten tämä kaikki päättyy. Varhaisessa scifissä internetin kaltainen idea esiintyy satunnaisesti. Tekee mieli mainita Osmo Ilmarin "Planeetta Logos" vuodelta 1959. Siinä planeetan asukkailla, tai oikeastaan sen yläluokalla, on jatkuva langaton yhteys planeetan keskustietokoneeseen, johon kaikki tieto on kerätty, siis eräänlaiseen wikipediaan.

Sitten saadaankin mennä vuosikymmeniä eteenpäin. Amerikkalaiset tieteiskirjailijat, ennen kaikkea Bruce Sterling ja William Gibson loivat 1980-luvulla kokonaan uudenlaisen yhteiskunnallisen vision: kyberpunkin. Tässä visiossa yhteiskunta on kokonaan verkotettu ja kontrollin läpitunkema. Valtio ja poliittinen valta ovat samalla kadonneet merkityksettöminä, todellista valtaa käyttävät suuryritykset ja järjestäytyneet rikollisliigat. Poliittista kontrollia ei edes tarvita, koska ihmiset ovat täysin riippuvia teknologiasta. Ainoastaan huippukyvykkäät hakkerit voivat toimia yksilöllisesti ja anarkistisesti.

Kyberpunk tarjosi roolimallin hakkereille, ja ennusti internetin leviämisen maailmanlaajuiseksi resurssiksi. Mutta osuiko ennustus synkkyydessään oikeaan? Tiedämme, että internet, tai oikeastaan sen näkyvä osa, www, rakennettiin täysin toisenlaisella periaatteella. Internet kehitettiin yliopistomaailmassa, ja sen filosofia rakentuu akateemisen vapauden periaatteelle. Verkko on avoin kaikille käyttäjille, ja sen hallintaa ja kehittämistä johtavat vapaaehtoisten asiantuntijoiden muodostamat työryhmät. Verkkosovellusten rakentamiseen käytettävät ohjelmat ovat suurelta osin niin sanottua avointa koodia. Se tarkoittaa, että ohjelmien olennainen osa eli lähdekoodi on julkaistu. Periaatteessa kuka tahansa voi muokata ohjelmia edelleen, tai kehittää niiden pohjalta uusia ohjelmia. Niinpä internet loi vapauden maailman, joka oli monessa suhteessa erilainen kuin Gibsonin synkät visiot.

On kuitenkin väärin väittää, että internetin periaatteet ja tekniset ratkaisut olisivat luoneet sellaisen tietoyhteiskunnan prototyypin, joka olisi jostain objektiivisista syistä immuuni totalitarismille. Sen sijaan internet tuotti uudenlaisen yhteiskuntautopian - ja tällä asialla on paljonkin merkitystä. Internet tarjoaa tavattoman suuren määrän vapaasti saatavaa tietoa, ja jokaisella on myös mahdollisuus tuottaa ja levittää tietoa. Internetin metafora on niin vetovoimainen, ja sen taloudellinen potentiaali on niin valtava, että näitä kansalaisen periaatteellisia oikeuksia tietoon ei ole lähdetty vakavasti rajoittamaan juuri missään - Kiinaa ja Pohjois-Koreaa lukuunottamatta.

Science fiction- kirjallisuus on kuvannut oivaltavasti myös teknologista avoimuuden ja vapauden utopiaa. Iain M. Banksin teoksissa "kulttuuri" edustaa teknologista yhteiskuntaa, joka takaa jäsenilleen äärimmäisen vapauden, jonka takeena ovat lähes rajattomat tekniset resurssit ja kaiken kattava tietoverkko. Yhteiskuntaa voitaisiin sanoa teknokommunismiksi. Banksin visiossa resurssien yltäkylläisyys takaa, että kulttuurin jäsenet eivät lähde kilpailemaan keskenään. Sen sijaan he elävät eräänlaisessa suvaitsevassa hedonismissa: he nauttivat sosiaalisesta yhdessäolosta, ja kehittävät omaperäisiä elämäntyylejä, yhteisöjä ja alakulttuureja. Tällaisen yhteiskunnan kontrolli olisi luultavasti ylivoimaista mille tahansa ihmisten hallinnoimalle poliittiselle järjestelmälle, mutta se on ainakin periaatteessa mahdollinen teknologian avulla. Niinpä kulttuurin ytimenä on laskentakyvyltään ylivertainen ja tietoisuuden tason saavuttanut tekoäly, ja sen apuna kaikkialle ulottuva langaton tietoverkko.

Nykyaikainen teknistynyt yhteiskunta näyttää kehittyvän sekä Gibsonin että Banksin utopioiden suuntaan. Tietoliikenteen, tietokoneiden ja internetin voimakkaan kehityksen myötä mahdollisuudet kontrolliin ovat parantuneet valtavasti. Erityisen paljon ovat lisääntyneet resurssit ihmisiä koskevan tiedon keräämiseen. Samaan aikaan yksityisen kansalaisen tasolle menevä valvonta on yleistynyt. Kaupunkien julkisia alueita valvoo nopeasti kasvava määrä kameroita. Eräät valtiot seuraavat kattavasti kansalaistensa sähköistä viestintää. Puhelimet ja mobiilit medialaitteet tuottavat jatkuvasti tietoa kantajansa sijainnista. Kansalaiset syöttävät myös itse verkkoon lisääntyvässä määrin itseään koskevaa tietoa. Siitä huolimatta nykyisen internetin rakenneperiaate näyttää ainakin toistaiseksi muodostavan tehokkaan vastavoiman kasvavien teknologisten resurssien uhkakuville.

(Tämä luku on lyhennetty ja muokattu jakso uudesta kirjastani, joka toivottavasti saadaan pian lukijoiden ulottuville.)

Logiikka vai moraali ?

2011-07-12T09:38:00.002+03:00

Kertomuksesta sammakosta ja skorpionista on useita versioita. Pidän erityisesti tästä. Skorpioni juoksenteli joen rannalla. Se halusi päästä toiselle puolelle, ja pyysi sammakkoa auttamaan. "Ei tulisi mieleenkään", sanoi sammakko. "Sinä kuitenkin pistäisit minua". "Ajattele loogisesti", sanoi skorpioni. " En minä voi pistää sinua. Silloinhan me kuolisimme molemmat". Sammakko hyväksyi ajatuksen, ja otti skorpionin selkäänsä. Mutta kun ne pääsivät keskelle jokea, sammakko tunsi polttavaa tuskaa. Skorpioni oli sittenkin pistänyt. Sammakko tajusi kuolevansa, ja rupesi viimeisillä voimillaan parkumaan: "Missä on logiikka!"

Antiikin perinteessä logiikka on ajattelun perusta. Filosofia on jatkanut perinnettä, joka kuitenkin on ongelmallinen. Logiikka on toiminut tieteissä, mutta sen sovellus arkielämässä herättää paljon kysymyksiä. Suuret suomalaiset filosofit G.H. von Wright ja Jaakko Hintikka ovat koettaneet laajentaa logiikan sovellusaluetta, ja ratkaisu toimii kyllä loogisesti jos ei muuten. Sen sijaan politiikan, organisaatioiden ja johtamisen tutkijat ovat nykyisin etsimässä ajattelun ja toiminnan kognitiivisia ja neuraalisia raameja.

Moraalin ongelmana on sen suhteellisuus. Moraali vertaa oman viiteryhmän arvoja vieraan viiteryhmän kuviteltuihin arvoihin. Globaalisti se on siksi suunnattoman ongelmallista.

Sotia ja hirmutekoja on aina perusteltu sekä logiikalla että moraalilla. Kirjailija Kurt Vonnegut koki nuorena sotilaana liittoutuneiden suorittaman Dresdenin terroripommituksen. Kokonainen suuri kaupunki asukkaineen hävitettiin, ja kuten myöhemmin ilmeni, täysin syyttä suotta. Toisen maailmansodan tapahtumat menivät logiikan ja moraalin tuolle puolen, ja Dresdenin pommitus tiivisti koko sodan logiikan ja moraalin kolmeen vuorokauteen. Yhtä vähän logiikkaa ja moraalia oli siinä, että teurastamo viiden kellariin piiloutuneet amerikkalaiset sotavangit selvisivät hengissä.

Tämä tapaus määräsi suunnan Kurt Vonnegutin kirjailijanuralle. Hän palasi siihen yhä uudelleen, oikeastaan kaikissa kirjoissaan, niin erilaisia kun ne ovatkin. "Teurastamo 5" oli oman sukupolveni merkkiteoksia, se oli sitä kaikissa sotaan osallistuneissa maissa. Vonnegutin alter ego, Billy Pilgrim, palaa sodasta ja ryhtyy elämään amerikkalaista elämää. Nimi on ironinen, sillä Billy on totuuden etsijänä yhtä surkea kuin sotilaana. Hän ei oppinut mitään sodasta - koska mitään opittavaa ei ole. Hän olisi tehnyt saman ilman sotaa. Vonnegut ei halunnut käsitellä kokemuksiaan logiikan ja moraalin keinoin - ehkä hän ymmärsi, että se yllyttää vain uusiin kauheuksiin. Saman tuntuu oivaltaneen myös aiempi kollega Mark Twain, sukulaissielu, joka Huckleberry Finnin esipuheessa ilmoittaa, että henkilöt, jotka koettavat löytää hänen kirjastaan opetusta tai moraalia, asetetaan syytteeseen ja ammutaan.

Billy Pilgrim siis asettuu aloilleen, nain optikon lihavan tyttären, ja ryhtyy hoitamaan appensa liikettä. Mutta hänelle tapahtuu muutakin. Hän joutuu lentävän lautasen sieppaamaksi, ja hänet viedään eläintarhaan Tralfamadore- nimiselle planeetalle. Samaan aikaan hän jatkaa elämäänsä optikon vävynä. Hän näkee oman kuolemansa, vaimonsa kuoleman ja oman syntymänsä. Silti koko romaani tapahtuu vuonna 1968, mikä on sattumalta myös sukupolveni merkkivuosi. Vonnegut tutkii ratkaisua, joka perustuu ajasta irtautumiseen - aikahan on muuttuja logiikan ja moraalin soveltamiseen. Jos aikaa ei ole, ei voida manipuloida kuvitelluilla kausaalisuhteilla. Lukijalle jää pohdittavaksi, onko tämäkään ratkaisu oikea tai edes mahdollinen. Vonnegut on älykköjen kirjailija - mutta hänen kirjansa kiistävät sen. Hän vetää älykköjä höplästä.

Billyn viihdykkeeksi samaan häkkiin on tuotu myös miss Universum. Ironinen ja suurpiirteinen ele, tuttu myös ihmiskunnan eläintarhoista. Pariskunnan suhde ei oikein toimi. Tyttö raukka on kai odottanut missivuodeltaan jotain muuta, kun kyhjöttää tralfamadorelaisessa eläintarhassa amerikkalaisen nyhverön kanssa. Tralfamadorelaiset eivät ole ihmisen kaltaisia, eikä Billy saa niiden tarkoituksista mitään tolkkua. Enimmäkseen ne ovat välinpitämättömiä. Parhaimmillaan Billy saa niissä aikaan reaktion, jonka voi tulkita myötähäpeäksi.

"Teurastamo 5" on sysimusta kirja, pahinta mitä voi olla. Tai sitten ei, kaikki eivät näe sitä sillä lailla. En tiedä miksi se taas tuntuu niin ajankohtaiselta. Johtuneeko maailman ja Suomen poliittisesta tilanteesta. Vastaus kysymykseen "logiikka vai moraali" on ilmeisesti "ei".

Tiedemiehet muistelevat

2011-07-06T22:24:00.000+03:00

En ole koskaan tuntenut vetoa ruveta lukemaan niin sanottujen suurmiesten muistelmia. Sama pätee oikeastaan myös kuuluisien tiedemiesten muistelmin. Vuosia sitten rikoin kuitenkin käytäntöäni vastaan, koska olin työni takia tutkimassa avaruussukkula Challengerin onnettomuuden taustoja. Siksi luin Richard Feynmanin kirjan (tuolloin alkukielellä): "Mitä siitä, mitä muut ajattelevat? : lisää kummallisen tyypin seikkailuja" (Ursa 1998). Olin täysin lumoutunut. Myöhemmin oli pakko lukea myös toinen kirja, "Laskette varmaan leikkiä, Mr Feynman!" : kummallisen tyypin seikkailuja. (Ursa, 2006).

Feynman (1918-1988) piti itseään jonkinlaisena nerona (hän oli mukana Manhattan-projektissa ja sai fysiikan Nobelin vuonna 1965 kvanttielektrodynamiikan kehittämisestä). Hän ei kuitenkaan korosta loputtomasti omia ansioitaan. Sen sijaan hän kuvaa sosiaalisia yhteentörmäyksiään ja inhimillistä tyhmyyttä. Hahmo on klassinen, naiivi ihmettelijä, joka käyttäytyy luontevan suoraviivaisesti ja joutuu sen takia ongelmiin. Hän toteaa myös olleensa kusipää, joka jossain uransa vaiheessa roikkui kapakoissa, ryyppäsi ja tappeli, ja ryhtyi harrastamaan naisten piirtämistä päästäkseen malliensa sänkyyn. Kirjat ovat loistavia, tosin hän ei kirjoittanut niitä itse, vaan sen työn teki hänen ystävänsä, kirjailija Ralph Leighton.

Joten ehkäpä sittenkin kannattaisi lukea enemmän tiedemiesten muistelmia. He sentään ovat tehneet jotain hyödyllistä, mitä monesta niin sanotuista suurmiehistä ei voi sanoa. Miksi yleensä muistelmia luetaan? Yksi syy on fanitus, halutaan tutustua ihailtuun henkilöön. Toinen syy on yrittää oppia, miten merkkihenkilöksi pääsee. Kolmas syy on kiinnostus heidän elämäntyönsä alueeseen. Ja lopuksi, voihan olla, että ne ovat hyvää kirjallisuutta.

Taidan valita kolmossyyn. Muistelmia aletaan yleensä kirjoittaa uran loppupuolella, ja on mahdollista, että paljon kokenut tiedemies pystyy kertomaan jotain olennaista tieteenalansa kehityksestä tai sen asemasta ja merkityksestä maailmassa. Olenkin lukenut lukuisia muistelmakirjoja, samoin kuin kirjoja, joissa joku toinen arvioi heitä ja heidän elämäntyötään.

En kuitenkaan voi sanoa, että muistelmat olisivat mielilukemistoani. Tosiasiassa tiedemiesten muistelmat ovat lähes pääsääntöisesti pettymys - ja olen koettanut pohtia syytä siihen. Eräs syy on, että on alettu arvostamaan tiukkaan fokusoituja ja ahtaasti rajattuja tutkimusteemoja. Tutkijat itsekin tuntuvat pitävän tällaisista rajoituksista, eräskin kehui tällaisen tutkimuksen olevan jollain lailla "puhdasta". Lukija saa turhaan etsiä synteesiä ja kokoavaa näkemystä. Tällainen näkemys tuntuu olevan suorastaan ei-toivottua. Lukija saa siis tyytyä keräilemään tiedon fragmentteja - ja tehdä tulkinnan itse. Toinen toistuva teema on erilaiset juorut ja henkilökohtaisuudet. Ne ovat kaikkien muistelmakirjojen suola - jos sellaisesta pitää.

Entä kolmannen osapuolen näkemys? Erityisesti filosofit puuttuvat mielellään kaikenlaisiin asioihin. Koetin seurata keskustelua luonnontieteiden postmodernista tulkinnasta (Jay A. Labinger & Harry Collins. Ainoa kulttuuri? Terra Cognita 2007). Yritys melkein näännytti minut. Oivalsin että filosofit ovat kielellä manipuloivia taitureita, mutta mennessään - usein ja mielellään - pätevyysalansa ulkopuolelle he ovat aivan sokeita ymmärryksensä puutteelle.

Omaelämänkerrallisissa kirjoissaan suuret tiedemiehet osoittautuvat siis varsin inhimillisiksi ja suhteellisen pieniksi. Entä ovatko muistelmat sitten suurta kirjallisuutta? Useimmiten eivät. Ehkä raskas työ on vaatinut veronsa. "All work and no play makes Jack a dull boy".

Parhaiten toimivat kirjat, joissa kokenut tiedemies lähtee tietoisesti etsimään tulkintaa ja ymmärrystä, jättäen elämänkerrallisen aineistonsa ja jopa tieteellisen uskottavuutensa taustalle. Ja todella hienoa on, jos he sopivissa kohdissa liittävät kertomukseen älylliset harharetkensä - ja ehkä pienet menestyksetkin. Suosikkejani juuri nyt ovat Antonio Damasio ja Jared Diamond - ja Feynman, joka muistutti että tieteellinenkin elämä voi olla täyttä elämää.

Tichy ja hullut keksijät

2011-07-05T21:21:00.000+03:00

Tichy pitää keksijöistä, ja oleskelee mielellään heidän seurassaan. Keksijässä on jotain erityistä. Keksijä on jotain enemmän kuin vain tyyppi jolla on idea. Peter von Baghia lainaten, keksijä on elämää suurempi ilmiö. Keksijään liitetään usein määre "hullu". Tässä käytän sitä ilman loukkaamisen tarkoitusta, arvonimenä, kuvaamassa keksijän erityisyyttä. Kantakoot keksijät sitä ylpeydellä.

Itse asiassa Tichy on itsekin keksijä. Minulla on useita keksintöjä, jopa patentteja - mutta ne eivät toistaiseksi ole menestyneet. Enkä malta lopettaa tätä puuhaa, parhaillaankin etsin hyödyntäjää kahdelle keksinnölle, joista kumpaakin pidän mainioina. Tichy on joutunut myös ammatikseen seurustelemaan keksijöiden kanssa, neuvomaan ja tukemaan heitä. Tämä ja oma keksijätoiminta antavat perspektiiviä.

Mainitsin, että keksijä on erityinen, ja olen vähitellen ymmärtänyt syyn siihen. Kyse ei ole keksijöistä sinänsä - kuka tahansa voi tehdä keksintöjä, ja joutuu silloin tietyn erityisyyden piiriin. Monet keksijät ovat henkisesti herkkiä, ja silloin tuo erityisyys voi saada heidät käyttäytymään epärationaalisesti - jopa "hullun" arvonimen mukaisesti. Selitän nyt syyn keksimisen ja keksijyyden erityisyyteen.

Ihminen ei nimittäin ajattele rationaalisesti. En perustele tarkemmin, vaan vetoan kuuluisiin epärationaalisuuden tutkijoihin, kuten taloustieteilijä Herbert A. Simon ja neurotieteilijä Antonio Damasio. Keksimisessä nousee pinnalle teknologiaan liittyvä maaginen elementti. Tekniikka ei todellakaan ole laskelmoimisen taitoa, vaan tunteisiimme ja vaistoihimme vetoavaa. Otan esimerkin. Renessanssiajalla koneet alkoivat kiehtoa niin yleisöä kuin oppineita. Ilmestyi teknologisia ensyklopedioita ja kuvakirjoja, "Theatres mechaniques", jotka olivat täynnä fantastisen mutkikkaita ja olennaisesti hyödyttömiä rattaiden ja vipujen mekanismeja. Aivan varmasti nuo teokset antoivat virikkeitä aikansa insinööreille, mutta luultavimmin niiden merkittävin ansio oli - viihdearvon lisäksi - suuren yleisön mielen kääntäminen teknologian ihmeiden suuntaan. Uskon, että teknologia jäsentyy edelleenkin kertomuksina ja metaforina, jotka ovat täynnä lupauksia tulevasta menestyksestä ja pienistä ihmeistä.

Keksiminen on työskentelyä näiden metaforien kimpussa, niitä aukoen, soveltaen ja uusia rakentaen. Se on hyvin vaistomaista ja tunteeseen vetoavaa työtä. Vasta kun alustava keksintö alkaa orastaa, tulee seuraavia vaiheita: matematiikka, laskelmat ja laboratoriotyö. Kun keksiminen liikkuu usein uusilla alueilla, voi olla vaikea hahmottaa todellisuutta metaforien takana. Siksi herkät tai epävakaat luonteet voivat jäädä metaforiensa vangeiksi, hukata maadoitusjohtonsa.

Monet kokemukseni tukevat tätä näkemystä. Selostan nyt muutamia tapauksia, suhteellisen yleisesti, jottei kukaan loukkaannu. Eräs keksijä selosti puhelimessa audiosignaaleihin liittyvää ideansa. Se tuntui oudolta, mutta suostuin tapaamiseen. Kun keksijä esitteli ideoitaan kuviensa avulla, idea osoittautui väärinkäsitykseksi, kuten olin pelännyt. Koetin varovasti selostaa hänelle spektrianalyysin alkeita, mutta insinööriopinnoistaan huolimatta keksijä ei niille lämmennyt. Hän vakuutti, että demonstraatio muuttaisi mieleni. Mutta ei se tietenkään toiminut, koska koko periaate oli väärä. Nyt keksijä mutisi jotain demoefektistä, ja veti esiin viimeisen valttikortin: kyllä se minun laboratoriossani on toiminut.

Tässä vaiheessa keksijä syyttää, verbaalisesti tai eleillään, potentiaalista auttajaansa tahallisesta pahansuopuudesta ja kateudesta. Annoin hänelle muutaman ehdotuksen jatkokehityksestä: silloin keksintö ei tosin enää olisi niin fantastisen tehokas, mutta se olisi ainakin toimiva. Ehdotukseeni suhtauduttiin asiaankuuluvan vihamielisesti.

Oikeastaan lähes kaikki tapaamiset tämän tyyppisten keksijöiden kanssa ovat noudattaneet samaa kaavaa. Fantastinen idea ja lupausten metafora syrjäyttävät analyyttisen ajattelun. Muita tapauksia: idea parantaa signaali-kohina- suhdetta suodattamalla signaalin kaistalla (teoriassa toimii, jos samalla hyväksytään signaalin korruptoituminen); ajatus, että säätöpiirin nopeutta ja tarkkuutta voi parantaa suunnattomasti ajamalla säätöä mikroprosessorilla (mikroprosessori maagisena elementtinä korvaamassa tunnettua ja pätevää stabiliteettikriteeriä); uusi detektorigeometria (esteettinen visio, mutta geometria estää signaalin lukemisen); uusi tapa tuottaa graafisia efektejä (maagisia mekaanis-optisia elementtejä - jotka tulevat turhiksi kehittyvien taulunäyttöjen takia).

Yhteenvetona: maaginen ja tunteeseen nojaava ajattelu on osa keksimistyötä ja osa normaalia insinöörityötä. Luova ihminen osaa heittäytyä sumeiden mielikuvien valtaan. Mutta vastapainoksi tarvitaan myös arkielämän mekanismeja luotaavia tunteisiin vetoavia mielikuvia.

Oikeastaan opin tämän puolen elämästä jo varhain. Ollessani lapsi, ehkä vasta kansakoulussa (joka tapauksessa alle kymmenvuotiaille ei opeteta fysiikkaa) tein mainion keksinnön. Olin havainnut, että kun kytkee kuuden voltin sähkömoottorin kahdentoista voltin paristoon, se alkaa pyöriä vallan hurjasti. Tehdään siis näin: pannaan kuuden voltin moottori pyörittämään kahdentoista voltin generaattoria, ja syötetään syntyneestä jännitteestä hiukan yli kuusi volttia takaisin sähkömoottoriin - ja lopun voisi käyttää vaikka valaistukseen.

Tietoni sähköopista olivat täysin olemattomat, mutta tietyt todellisuutta heijastavat mielikuvat saivat minut aavistamaan, että laitos ei toimi. Mutta tuo ajatus sähköä tuottavasta ikiliikkujasta oli niin voimakas ja lumoava, että kehittelin ideaa mielessäni vuosikausia: ehkäpä sittenkin. Muistan tuon viettelevän tunteen edelleen.

USA:n syntymäpäivä ja avaruussukkula

2011-07-05T10:52:00.001+03:00

Amerikan- siis USA:n syntymäpäivien aikoihin ajoittuu yhden sen loistavan projektin - avaruussukkulan elinkaaren loppu. Onnea USA:lle ja sen kansalle. On totta, että USA:n maine on nyt pahasti ryvettynyt, aivan kuin se ryvettyi vuosikymmeniä sitten onnettoman Vietnamin sodan takia. Unohdamme helposti, että USA on oikeastaan Euroopan parhaiden perinteiden luomus: vapauden, tieteen ja edistyksen sanansaattaja. Jatkukoon tuo perinne!

NASA:n avaruussukkula (STS- Space Transportation System) on oikeastaan hyvin amerikkalainen hanke. Meluisasti mainostettu, propagandassa tehokkaasti hyödynnetty, teknisesti kunnianhimoinen, mutta lyhytnäköiseen projektiajatteluun perustuva, ja loppujen lopuksi hyvin kyseenalainen ja ristiriitainen. Sukkulalle tapahtuneet vakavat onnettomuudet ja niiden dramaattinen tausta ovat iskeneet säröjä niiden teknologian ja insinööritaidon siloiseen pintaan. Ehkä asiat eivät olekaan menneet niin hyvin, kuin on annettu ymmärtää.

Sukkulakonseptin hyödyllisyys oli alusta alkaen epäselvä. Presidentti Nixon käynnisti kuitenkin kehitysprojektin, pitkälle poliittisista syistä. Kylmän sodan oloissa sotilaiden toivomukset oli pakko ottaa huomioon. Siksi hyötykuormaa ja lastiruuman kokoa piti kasvattaa. Projekti vietiin läpi vuosina 1972-1979 ilman merkittäviä raportoituja ongelmia, ja aikataulun mukaan. Myös 5- 6 miljardin dollarin kustannusraamissa pysyttiin. Projektissa tehtiin kuitenkin joukko virheitä ja vähemmän onnistuneita suunnitteluratkaisuja, joista osa myötävaikutti kahden aluksen menetykseen. Myöhemmin jouduttiinkin tekemään kalliita muutosprojekteja.

Avaruussukkulan spesifikaatioita prässättiin ylöspäin, mutta muutosten vaikutusta ei missään vaiheessa analysoitu kunnolla. Kuviteltiin, että epämääräisesti muotoiltu mielikuiva halpuudesta ja turvallisuudesta olisi edelleen voimassa. Tosiasiassa kaksi alusta on tuhoutunut, ja onnettomuuden todennäköisyys on siten noin 1,4 % laukaisuista. Se vastaa tavanomaisten kantorakettien yleistä luotettavuustasoa, kun otetaan lukuun myös miehittämättömät laukaisut!

Challenger - onnettomuuden tutkimuskomitean haastatteluissa osoittautui, että päätöksentekijät kuvittelivat sukkulan olevan 100 kertaa turvallisempi. Tosiasiassa ei ole löytänyt mitään sellaista dokumentoitua luotettavuusanalyysiä, mistä olisi voitu tehdä tällaisia päätelmiä. Yhtä huonosti kävi konseptin taloudellisille tavoitteille. Kun laukaisukustannuksiksi suunniteltiin alun perin 20 miljoonaa dollaria (nykyrahassa 100 miljoonaa), laukaisun kustannukset ovat nousseet jo miljardiin dollariin. Heikko luotettavuus ja korkeat käyttökustannukset ovat ilmeinen seuraus teknisten suoritusarvojen venyttämisestä. Se pakotti kasvattamalla aluksen kokoa ja lisäämään sen teknistä monimutkaisuutta.

Kun sukkulat nyt lähtevät eläkkeelle, koko USA:n avaruusohjelma on umpikujassa. Taloudelliset leikkaukset ovat pysäyttäneet uuden sukupolven avaruuslentokoneen kehitysohjelman, ja yksityisten yritysten, NASA:n ja ESA:n korvaavat avaruusalukset ovat lähinnä moderneja versioita venäläisten Sojuz-aluksesta (eräät yritykset käyttävät jopa lisensoituja venäläisiä RD-180 rakettimoottoreita). Avaruuslennon sankarivuodet ovat ohi, mutta ehkä kansainvälinen avaruusasema ISS auttaa pääsemään avaruustoiminnan kriisivaiheen yli.

(Avaruussukkulaa koskeva artikkeli - ja paljon muuta mielenkiintoista - on julkaistu kokonaisuudessaan kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja" (Readme.fi, 2011).

Totuus ei ole ulkona. Se on silmiemme edessä.

2011-07-04T15:21:00.004+03:00

Inhimillisen tiedon ja ymmärryksen historiassa ilmenee murroskausia. Tapahtuu suuri oivallus, joka on niin musertava ja uusia uria aukova, että perinnäiset ajattelutavat eivät voi jäädä ennalleen.

Mutta näihin suuriin mullistuksiin liittyy outoja piirteitä. Tosiasiassa ne eivät tapahdukaan niin äkillisesti, kuin usein annetaan ymmärtää. Outouksia on oikeastaan kaksi. Ensinnäkin, uutta ajattelutapaa ei tunnisteta, vaikka sen merkit ovat päivänselvät, ilmeiset, ja vaikka tarve muutokselle olisi pakottava.

Perinteinen esimerkki on kopernikaaninen tähtitiede. Mutta tarkastellaan toista, vielä paljastavampaa tapausta: evoluutiota ja kysymystä lajien synnystä ja lajikehitystä ohjaavasta luonnonvalinnasta. Tiedämme, että Charles Darwin avasi tiedon padot - varovasti, taitavasti ja pitkän harkinnan jälkeen. Mutta oikeastaan Darwin vain viimeisteli tiedon läpimurron.

Erääksi varhaisemmaksi, vaikka ei suinkaan vanhimmaksi merkkipaaluksi voidaankin ottaa Carl von Linné, joka kehitti 1700-luvun puolivälissä huolellisen ja systemaattisen järjestelmän eliöiden luokittelemiseksi. Tuo järjestelmä oli morfologis-funktionaalinen, se perustuu eliöiden toiminnallisesti toisiaan vastaavien rakenteiden kuvailuun ja vertailuun. Erityisen tärkeitä olivat suvun jatkamiseen liittyvät toiminnat, ovathan ne kaikille yhteisiä ja aivan välttämättömiä.

Kuvattuaan elollisen luonnon lajit Linné oli itse asiassa paljastanut jotain olennaista. Miksi ihmeessä hän ei oivaltanut, että tuo lajien suuri samankaltaisuus voidaan parhaiten selittää lajipiirteiden yhteisellä syntyhistorialla, ja että osa lajeista voidaan järjestää toisiaan seuraavien kehitysvaiheiden ketjuksi. Linné jopa määritteli ihmisen "kädelliseksi", apinoiden sukupuun jäseneksi. Hän siis tiesi! Eikä kuitenkaan tiennyt. Sillä totuus olisi hänen aikanaan ollut jumalaton, rikollinen, jopa hengenvaarallinen. Joten Linné perääntyi totuuden edessä, ehkä aavistaen sen, mutta varoen visusti sanomasta sitä ääneen.

Linnén suurtyö levitti ihmiskunnan silmien eteen staattisen kuvan. Hän näytti evoluution seuraukset, ikään kuin salamavalon välähdyksenä. Mutta mikä tuota prosessia ohjaa, mistä se saa voimansa? Lisää johtolankoja on löydettävissä. Väestötieteen isänä tunnettu Thomas Malthus kertoi meille asian, jonka varmaan jo Linné ymmärsi: se on ylimääräinen lisääntymispotentiaali. Kaikki lajit pystyvät tuottamaan tehokkaasti jälkeläisiä, paljon enemmän, kun on tarpeen luonnollisen ja satunnaisista syistä johtuvan kuolleisuuden kumoamiseksi. Tämän ylimääräisen potentiaalin syiden pohtiminen avaa eteemme evoluution dynamiikan: luonnonvalinnan, ja elinympäristön muutokset, lajien kilpailun, ja pakon muuttua - tai kadota. Malthuksen ajatukset vaikuttivat voimakkaasti mm Darwiniin, joka sovelsi niitä eliöyhteisöihin.

Thomas Malthus, Adam Smith, ja monet muut yhteiskunta- ja taloustieteilijät - jotka itse asiassa katsoivat olevansa moraalifilosofeja - ovat aivan ilmeisesti lähestyneet luonnonvalinnan ideaa myös sovellettuna ihmisyhteisöihin ja talouteen. Hyvin moderneja ajatuksia. Samalla Linnén työ oli tehnyt vertailevasta eläin- ja kasvitieteestä merkittävän ja runsaasti popularisoidun tieteen alan. Ja kuitenkin kaikki tuon ajan ajattelijat kieltäytyivät näkemästä johtopäätöstä, joka oli täysin ilmeinen. Aivan kuin he viime hetkessä perääntyisivät kuilun reunalta. Tuohon kuiluun astuminen kun olisi merkinnyt joutumista vihan, halveksinnan ja jopa rikossyytteiden kohteeksi. Korostan vielä kuiluvertausta. Kuilu oli itse asiassa tunnettu, ja sen äärellä vaanivat valppaina kirkko ja muut vanhoilliset. Tuo musertava totuus ei jäänyt huomaamatta edes niiltä, jotka sen kiivaimmin kielsivät. Se on paras todiste tuon totuuden olemassaolosta. Ja ennakkoluulottomat ajattelijat joutuivat verhoilemaan varovaiset kirjoituksensa verbaalisilla viikunanlehdillä. Kunnes padottua tietoa oli lopulta mahdoton pidättää.

Lupasin kertoa myös toisen uusiin ajatuksiin liittyvän outouden. Se on vaikeus hyväksyä ideaa siinäkin tapauksessa, että se on lyönyt itsensä läpi, ja sen merkitys on tullut kirkkaasti valaistuksi. Etenkin oppineilla ja tieteentekijöillä on vaikeuksia, vaikka juuri heidän voisi olettaa pystyvän sen parhaiten ymmärtämään ja analysoimaan. Mutta ei se niin mene. Ilmeisesti siksi, että juuri oppineet ovat investoineet suuren määrän elämäänsä ja tarmoaan ideoille - joten niissä pysytään, vaikka ne osoittautuvat vääriksi. Ihminen on henkisesti hyvin joustava, ja pystyy kyllä rakentamaan perustelun melkein mille tahansa järjettömyydelle. Niinpä onkin sanottu, että tieteellinen koulukunta ei kuole silloin, kun sen perusajatus on osoitettu vääräksi. Se kuolee, kun viimeinenkin sen kannattaja on kuollut.

Oma lukunsa on evoluution vastainen uskonnollisten fundamentalistien jatkuva kritiikki. Ei auta, vaikka kirkkokuntien johto on selvittänyt kantansa jo kauan sitten: luonnontiede ei kuulu uskonnon toimialaan. Fundamentalistien kritiikille on ominaista, että se puhuu evoluutioteoriasta, aivan kun se olisi joku hypoteesi, joka voidaan todistaa tai kumota. Asia on kuitenkin kokonaan toisenlainen. Evoluutio ja luonnonvalinta olivat alun perin vain ideoita, jotka tarjosivat uudenlaisen näkökulman biologiaan. Kun tätä näkökulmaa on sovellettu, biologia, ja etenkin molekyylibiologia ovat tehneet jättiläisharppauksia. Lajinkehityksen mekanismit tunnetaan jo varsin yksityiskohtaisesti, niitä voidaan havainnoida ja mitata suoraan. Siksi evoluution ajatus ei ole mikään irrallinen teoria, vaan pikemminkin modernista biologiasta vedettävä johtopäätös, lukemattomia kertoja toimivaksi osoitettu tuhansilla eri tavoilla.

Otetaan loppukevennykseksi Mark Twainin kertomus, jossa kuuluisa Pinkertonin etsivätoimisto jäljittää varastettua elefanttia. Suurista ponnistuksista huolimatta etsivät eivät sitä löydä, vaikka haavoitettu eläin on piiloutunut etsivien tukikohtaan. Lopulta etsivät työskentelevät ja nukkuvat elefantin mätänevän ruhon ääressä.

Ehkäpä Mark Twain ei liioitellut lainkaan!

Tätä kirjoitusta inspiroi Heikki Sarmajan kirja "Kuka keksi luonnonvalinnan?" (Terra Cognita 2009) (ennen kaikkea Malthusin vaikutus evoluution läpimurtoon).

Yliluonnollisen seurauksia

2011-06-19T19:21:00.002+03:00

Muistan lapsuudestani kuvan, varmaan saksalaisen painokuvan, jossa siivekäs enkeli johdattaa pelokkaita lapsukaisia uhkaavassa romanttisessa maisemassa. Tuo enkeli on ihana liehuvahiuksinen nainen pitkässä yöpaidassa, selässään melko epäkäytännöllisiltä vaikuttavat siivet.

Mutta eivät enkelit ole sellaisia. Nämä enkelit edustavat mukavuusteologiaa, missä uskonnosta on hiottu pois kaikki terävät särmät ja pistävät piikit. Raamatun ja siihen liittyvien muiden kanonisoitujen tekstien mukaan enkelit eivät ole mitään miellyttäviä tuttavuuksia. Ne ovat pelottavia katsoa, käyttäytymiseltään arvaamattomia, ja toisinaan vihamielisiä. Ne eivät ole edes inhimillisiä, vaan niiden voisi arvailla olevan jopa jotain maapallon ulkopuolista älyllistä lajia.

Tieteiskirjailija Philip K. Dick oli kiinnostunut päätä sekoittavien aineiden ohella myös teologiasta. Älykkäänä ihmisenä hän ei voinut tyytyä teologien selityksiin, vaan ajatteli rohkeasti eteenpäin. Jos hyväksymme yliluonnollisen, kuten enkelit ja jumaluudet, meidän on myös hyväksyttävä kaikki se, mitä tästä olettamuksesta seuraa. Esimeriksi enkeleiden ilmeinen ei-inhimillinen hahmo voidaan selittää. Dick esittää, että kristinuskon syntyyn vaikutti muukalaisten vierailu. Nämä olivat meitä hiukan pidemmälle kehittyneitä, äyriäisen kaltaisia olentoja, jotka tulivat Albemuth- nimiseltä planeetalta.

Jumaluutta ei voi selittää tai ratkaista kaikkivoipaisuuden avulla, sillä se johtaa jo keskiaikaisten teologien tuntemiin ja edelleen ratkaisemattomiin paradokseihin. Siksi onkin järkevää tinkiä olettamuksesta hieman. Ehkäpä jumaluudet eivät olekaan kaikkivoivia, vaan yksinkertaisesti vain meitä hieman kyvykkäämpiä olentoja. Tällainen teologia tarjoaa kiehtovia, mutta myös varsin lohduttomia ja jollain lailla hyvin realistisia visioita. On turhaa odotella apua ulkoavaruudesta, hyväntahtoisilta olennoilta, jotka lopettaisivat sorron ja väkivallan, ja pelastaisivat tuhoutuvan luonnon. Tämä vulgaariteologinen ratkaisu nimittäin lupaa vain pelkkää umpikujaa. Sorto ja väkivalta voidaan poistaa tehokkaamman sorron ja totaalisemman väkivallan avulla.

Kuvitellaan siis jumalat, jotka ovat evoluution tuottamia olentoja, ainoastaan meitä pidemmälle kehittyneitä. Monissa näissä kertomuksissa ihmiskunta elää jonkinlaisessa fasistisessa diktatuurissa, ja jumalat käyttävät tilannetta hyväkseen - aivan kun ihmisten siirtomaavallat aikanaan tekivät. Eräässä kertomuksessa ihmisiä manipuloidaan hallusinogeenien avulla uskomaan, että heidän johtajansa on hyväntahoinen ja kaikkien tarpeista huolehtiva. Tarinan sankari saa käsiinsä vastamyrkkyä, mutta todellisuuden paljastaminen on turhaa, koska se on liian kammottava. Johtajan hahmon takana on ilkeä jumala, mutta sen yläpuolella on muita, vielä pahempia.

Toisessa kertomuksessa on tutulta vaikuttava jumala, joka on kuitenkin voimaton, koska se on karkotettuna kaukaisen aurinkokunnan kuuhun. Niin kuin monessa Dickin kertomuksessa, tässäkin alkuperäinen juoniasetelma unohtuu, kun uusia kiinnostavia ideoita putkahtaa esiin ("the divine invasion").

Entä kaiken tarkoitus? Miksi nämä olennot ovat keskuudessamme? On järkevintä olettaa, että ne ovat tulleet tänne omista syistään, ja nuo syyt ovat meidän oman rajoittuneen ymmärryksemme ulottumattomissa. Missään tapauksessa meidän ei ole syytä kuvitella, että nuo olennot pitäisivät meistä, tai tahtoisivat meille hyvää. Kannaltamme lohdullisin olettamus on, että olemme niille jokseenkin yhdentekeviä.

Kaikki Dickin jumaluudet eivät kuitenkaan ole välinpitämättömiä. Eräs helpommin ymmärrettävä hahmo on Ganymedeläinen pieni puujumala ("Present for Pat"), joka tekee pikku ihmeitä ruokapalkalla. Evoluution valossa siis uskottava sopeutuma. Novelli noudattaa sananlaskun logiikkaa: "varo, mitä toivot, se voi toteutua". Jumala kun on sekä itsekäs, että varsin ilkeä.

Dick esittelee myös ihmisiin empaattisesti suhtautuvan jumalhahmon. "Maan päällä vaeltaja" ("walker on the earth" kirjassa "Maze of death") karttaa käyttämästä valtaa, ja ilmestyy siksi vain köyhille ja epätoivoisille. Hänen kykynsä ovat ehkä rajatut, siksi hän voi vain lohduttaa, ja tehdä enintään pieniä fiksauksia todellisuuteen. Hän muistuttaa arkisen vaikuttavia enkeleitä Wim Wendersin elokuvassa "Berliinin taivaan alla". Nämä enkelit ovat kovin lähellä ihmistä. Ehkä ne tarjotaan meille esimerkeiksi: tulkaamme niiden kaltaisiksi.

Samassa romaanissa Dick ratkaisee erään toisen tunnetun teologisen ongelman: miksi ihmisten rukouksia ei kuulla, tai miksi vain joitakin näytetään kuultavan. Vastaus: jumalat ovat kovin kaukana ja rukoukset ovat yleensä liian heikkoja. Mutta onneksi on vihdoinkin keksitty elektroninen rukousten vahvistin. Sen avulla asioihin saadaan oikea järjestys. Rukouksesi kuullaan, kunhan sinulla on mahdollisuus - ja rahaa - ostaa käyttöaikaa rukouskoneelta.

Vaikka Dickin teologinen ajattelu vaikuttaa anarkistiselta ja jopa uskontojen vastaiselta, hänellä on kuitenkin yksi kestävä teologinen teema: kärsimys ja sen sovittava vaikutus. Lähes kaikki hänen päähenkilönsä kärsivät - puhumattakaan profeetta Wilbur Merceristä, jonka kärsimykset kuka tahansa voi jakaa empatialaitteen avulla. Kärsimys puhuttelee myös nykyajan ihmistä. Ehkä niin monet kokevat itsekin kärsivänsä.

Tarvitaanko kapellimestaria?

2011-06-14T10:05:00.005+03:00

Klassisen musiikin konsertti on ristiriitaisia tunteita herättävä elämys - erityisesti konserttisalista katsoen. Soittajia on valtava määrä. Partituuria eli nuottikirjoitusta sovelletaan kuin pyhää kirjaa: joka nuotti on soitettava samanlaisena, ja tulkinnoista kiistellään.

Koko hommasta vastaa kapellimestari, tosin tuntuu ihmeelliseltä, miten se onnistuu. Soittajat kun eivät osaa musiikkiaan ulkoa, vaan soittavat nenät papereissa. Olisiko koko juttu bluffia? TV:ssä on tosi-tv sarja, jossa taviksista tehdään kapellimestareita. Hienoa. Seuraavassa sarjassa niistä tehdään varmaan aivokirurgeja. Sitä en ainakaan aio katsoa.

Mikä oikein on kapellimestari?

Aikanaan orkesterin johtaja on varmaan ollut arkinen puurtaja, joka on harjoittanut orkesterin - eli pitänyt sille kuria - johtanut sitä seremoniallisesti, ja jopa säveltänyt sen esittämän musiikin. Romantiikan ajasta lähtien johtajasta on sitten tullut yhä vain suurempi ja myyttisempi hahmo. Silloin myös SUURET säveltäjät (niitähän ei enää ole) olivat myös SUURIA kapellimestareita (mahdollinen yhteys Segerstamiin on lukijan vastuulla).

Tähän hiukan sisäpiiritietoa. Erityisesti vierailevan kapun näkökulmasta homma vaikuttaa aika karulta. Ensinnäkin Suomessa voidaan yleensä lähteä siitä, että soittajat ovat hyvin koulutettuja ammattilaisia. Eli kuin lyödään oudotkin nuotit eteen, kappale vedetään siitä suoraan (parhaat soittajat pystyvät siihen, ja mm Wienin filharmonikkojen sanotaan soittavat mitä vain "prima vista". Suomessa sitä ei vaadita, vaan muusikot saavat vähintäänkin yhden illan aikaa tutustua outoihin nuotteihin ennen ensimmäistä yhteissoittoa.

Vieraileva kapu ei yleensä valitse soitettavaa ohjelmaa (paitsi jos hänellä on joku spesialiteetti). Oletetaan myös, että ammattitaitoinen kapu tuntee jokseenkin hyvin klassisen nuottikirjallisuuden. Niinpä kapu saattaa ottaa nuotit eteensä vasta saapuessaan paikkakunnalle päivän pari ennen konserttia. Yleensä konserttimestari (kapua tuuraava huippumuusikko, yleensä ykkösviulun äänenjohtaja) on harjoittanut orkesterilla tulevan ohjelman, ja jos se on vaikea, siihen saatetaan uhrata useampi päivä. Kapu menee sitten harjoituksiin, keskustelee konserttimestarin kanssa, selittää orkesterille tulkintaansa, ja soitattaa olennaisia kohtia. Sitten vedetään konsertti läpi, ja tehdään ehkä vielä muutama viilaus. Ja sitten se varsinainen konsertti. Sen jälkeen kapu ehkä nukkuu yönsä hotellissa - ellei pakottava kiire vie iltajunaan/koneeseen. Kapun matkavarustukseen kuuluu tahtipuikko, frakki, ja ehkä partituuri.

Edellä olevasta käy selväksi että orkesteri kyllä soittaisi ohjelman läpi ilman kapuakin. Joskus olen nähnyt kapun, joka lyö niin epäselvästi ja kaoottisesti että orkesteri tuntuu suorastaan hämääntyvän. Olen jutellut soittajien kanssa, ja he vahvistavat havainnon: on kapuja, jotka enemmänkin häiritsevät soittoa. Ja sitten on niitä jotka ottavat orkesterin haltuunsa ja saavat sen soimaan, kuin soittaisivat jotain isoa instrumenttia. Niiden (suhteellisen harvinaisten) hetkien takia konsertissa kannattaa ehkä käydä.

Hyvästä omasta kapusta on orkesterille hyötyä. Seurasin itse, kuinka Arvo Volmer nosti muutamassa vuodessa Oulun kaupunginorkesterin maakuntasarjasta yhdeksi valtakunnan ykkösorkesteriksi. Eikä hän ollut edes karismaattinen, vaan pikemmin kuin pikkutarkka kelpo virkamies. Mutta hänellä oli tinkimätön musiikillinen vainu, ja hän voitti orkesterinsa luottamuksen. He tiesivät, että heidän pikku kapellimestarinsa osaa johdattaa orkesterinsa musiikillisen Mount Everestin huipulle, silloin kun se on tarpeen.

Jos kapu on asiallinen ammattimies, hän tienaa kuin virkamies, eli hiukan paremmin kun orkesterinsa parhaat soittajat. Jos hän on hyvä, ja harva on, hän tienaa kuin ministeri. Ja jos hän on superjulkkis, hän tienaa kuin menestyvän pörssifirman johtaja. Näihin meillä ei Suomessa ole varaa (paitsi niihin pörssifirmojen johtajiin meillä kyllä näyttää olevan varaa).

Mutta palataanpa vielä tuohon tekniseen suoritukseen.

Kapellimestari alkoi esiintyä tahdinnäyttäjänä, kun partituurit vakiintuivat ja muusikoiden oma improvisointi jäi pois. Muutos alkoi renessanssiajalla.
Vieniläisklassikoiden aikaan johtajalla oli iso sauva (sellaisia näkee edelleen marssibändeissä), jota liikuteltiin ylös-alas. Tunnetusti Ludvig XIV:n hovikapellimestari Lully iski sauvalla varpaaseensa ja kuoli sitten verenmyrkytykseen.

Nykyinen tyyli synty, varmaan 1700-1800 luvun taitteessa tai hiukan myöhemmin. Konserteissa olen oppinut miten johtaja viittoo. Ei suinkaan lyömällä ylhäältä alas, niinkuin monet musiikin oppikirjatkin antavat ymmärtää. Tosiasiassa viittaus menee pienen alas suuntautuneen mutkan jälkeen ylös. Johdetaan siis ikään kuin nostelemalla kättä / tahtipuikkoa. Monet hyvät johtajat viittovat hyvin niukasti, hiukan sormia kohotellen, mikä jättää tilaa ilmaisun laajentamiselle dramaattisissa kohdissa. Samoin johtaja johtaa katseella, katsomalla tiukasti siihen soitinryhmään jolle hän kulloinkin antaa ohjeita. Arvo Volmerilla oli tapana esim. herättää lyömäsoittajat. joilla usein on pitkää taukoa, kohottamalla vasemman käden kämmentä sormet harallan ja katsomalla tiukasti kohti, muutama tahti ennen kriittistä rummun paukausta tai lautasten rämähdystä, jotka hän sitten taitavasti ajoitti.

Ehkä monenkin verkkokalvoon syöpyi aikanaan TV- uutispätkä, jossa umpihumalainen Boris Jeltsin johti saksalaista torvisoittokuntaa, lyömällä tahtipuikolla ylhäältä alas kuin halonhakkaaja. Luonnollisesti hän ei "johtanut" mitään, ei kai edes Venäjää, vaan orkesteri soitti parhaansa mukaan, ja Boris yritti hoksata paikat missä piti lyödä.

Mutta kuten sanoin, tosiasiassa lyödäänkin kevyesti alhaalta ylös. Luulen että juuri tuo nouseva liike vaikuttaa voimallisesti soittajien hermostoon. Se on ns."arousal reflex", huomion ja jopa vaaran mertkki. Ylhäältä alas suuntautuva liike ei puolestaan herätä mitään tunnetta. Tämän oivallukseni jälkeen on ollut ilo seurata kapellimestareiden työtä.

Tietysti on kysymys myös orkesterin koosta. Kamarimusiikkiyhtyeitä ei johdeta, paitsi yleensä yksi soittajista ottaa johtajan roolin, antaen tempon ennen alkua, ja ehkä myös rytmittäen aloituksia. Samoin jazzyhtyettä ei johdeta jos soittajia on selvästi alle kymmenen. Rumpali ja basisti pitävät homman näpeissään, ja rockyhtyeet näyttävät usein seuraavan rumpalin paukutusta. Big bändejä jo johdetaan, mutta periaatteessa pienessä yhtyeessä pelataan soittajien suoralla ele- ja ilmekommunikaatiolla.

Ja sitten loppukevennys. Luin 1900- luvun alun orkesterielämästä, jolloin moni kapellimestari kypsyi siihen että soittajat tulivat soittamaan humalassa, ja saattoivat aiheuttaa häiriötä harjoituksissa tai konsertissa. Saattoipa joku puhaltaja tai lyömäsoittaja jopa nukahtaa suoritustaan odotellessaan. Jotkut asiat on parantuneet, mutta samalla tulleet ikäviksi. Jotenkin kaipaa aikaa, jolloin jopa suuri tähtikapellimestari saattoi johtaa umpihumalassa. Sibeliuskin on niin tehnyt.

Kauhea houkutus

2011-04-27T15:40:00.003+03:00

Vakiintunut tuoteyritys tuntee monenlaisia paineita. Asiakkaat odottavat, että tuotteesta ilmestyy toimialalle tyypillisellä rytmillä aina silloin tällöin uusi malli tai versio. Itse asiassa jatkuvuus ilmenee uusina malleina, ja kuluttaja odottaakin niitä saadakseen samalla lupauksen, että tuottaja aikoo edelleen pysyä alalla. Uuden mallin julkistaminen on kuitenkin herkkä asia. Tuottaja kun toivoo, että kaupoissa olevien mallien myynti jatkuu edelleen.

Voi myös syntyä houkutus ottaa etumatkaa kilpailijoihin lupaamalla aivan uusi ja mullistava tuotemalli. Tämä on kauhea houkutus. Luvassa oleva mullistava uutuus kun hyydyttää nykyisten mallien myynnin, ja kassavirran koloa voi olla vaikea kuroa kiinni. Pahin tilanne realisoituu, kun se mullistava malli sitten myöhästyy pahasti. Tässä tilanteessa tuotetta odottanut asiakas turhautuu ja siirtyy kilpailevan tuotteen leiriin. Huonoja esimerkkejä tunnetaan, kuten aikanaan Mobirasta irtautunut Benefon.

Joten kohtuus kaikessa: uusi tuotemalli pitää luvata, mutta se ei saa olla liian lupaava. Nyt tulee väkisinkin mieleen Nokia, joka on markkinoinut siirtymistään Microsoftin leiriin kuluttajan kannalta merkittävänä asiana. Ehkäpä tempaus ei kuitenkaan ole aivan niin älytön, kun miltä se näyttää. Kuluttajat nimittäin tuntevat tervettä epäluuloa Microsoftin tuotteita kohtaan. Joten ehkäpä Symbian- puhelinten myynti ei romahda niin pahasti kun on pelätty. Riski tosin siirtyy nyt muutaman vuoden eteenpäin.

Nokian tempaus heijastaa myös yritysten mantraa sitoutua yksinkertaiseen strategiaan. Mutta kuka osaa ennustaa arvaamattomasti muuttuvassa maailmassa, onko strategia oikea? Varautuminen väärän valinnan mahdollisuuteen edellyttää toisenlaista strategiaa: on viljeltävä diversiteettiä, ainakin sisäisessä tuotekehityksessä. Nokian aiempi strategia todella sisälsi diversiteetin elementin. Olen sanonut tätä toimintatapaa kontingenssijohtamiseksi.

Vielä kolmas näkökulma. Olen todennut aiemmin, ettei älypuhelinten käyttöjärjestelmä ole niin ratkaiseva kuin julkisuus antaa ymmärtää. Käyttöjärjestelmästä suurin osa on loppukäyttäjälle näkymätön, ja hyvä käyttökokemus voidaan rakentaa mihin tahansa nykyiseen järjestelmään, tai jopa portata järjestelmästä toiseen. Ehkä tärkein sisäinen, käyttökokemukseen epäsuorasti vaikuttava ominaisuus on sovellusten moniajo. Se toimii nykyisessä Symbian- puhelimessani mainiosti.

Nokiankin saattaisi olla viisasta ottaa etäisyyttä käyttöjärjestelmien maaotteluun ja keskittyä käyttäjän kokemukseen. Nokian vanha vahvuus, ylivoimainen rauta ja muotoilu, on syytä kaivaa naftaliinista, ja ruveta korjaamaan johtotason sekoilun pilaamaa yrityskuvaa.

Paremmat sähköautot tulevat aikanaan

2011-04-19T09:15:00.006+03:00

Akku on nähty yhdeksi esteeksi sähköauton kehitykselle. Lyijyakulla varustettu sähköauto oli vallitseva autotyyppi aina 1920-luvulle asti, mutta se jäi suuremman toimintasäteen omaavan polttomoottoriauton jalkoihin. Onko tilanne pysyvä, vai voidaanko kehittää parempi akku?

Fysiikan ja kemian avulla voidaan antaa vastaus: voidaan. Arvioidaanpa akun ominaiskapasiteettia. Otetaan pohjaksi sähkökemiallinen reaktioyhtälö, ja arvioidaan varman päälle muutama tekninen parametri. Tämä laskelma antaa tulokseksi, kuinka paljon reaktiomassaa eli elektrolyyttiä ja anodi/katodimateriaalia tarvitaan tietyn energiamäärän säilömiseksi. Laskelma antaa suunnilleen 1 kWh/kg.

Sitten tulee se hankalampi asia. Edellä kuvattu arvio on eksaktia sähkökemiaa. Riittää että kaavat on oikeita ja laskelmassa ei ole virhettä. Asia on silloin todistettu ilmiön tasolla.

Insinöörien maailmassa asia on paljon hankalampi. Kirjassaan "What engineers know and how they know it" Walter Vincenti on kuvannut asian. Fyysikoiden ilmiöt tapahtuvat vakuumissa, ilman fyysisiä reunaehtoja ja matemaattisia raja-arvoja. Insinöörin asia on panna ilmiö toimimaan tilassa, "enclosure of influence". Se tarkoittaa, että pitää olla materiaalinen, teknisesti hallittavissa oleva, taloudellisesti järkevä, ekologisesti kestävä, ajassa stabiili, ja käyttäjälle turvallinen puite ilmiölle. Tämä puite aiheuttaa yleensä suuria teoreettisia ja käytännöllisiä ongelmia. Insinööritieteet ratkovat näitä erittäin vaikeita ongelmia. Useimmiten ne eivät edes ratkea perinteisen luonnontieteen menetelmillä, vaan joudutaan turvautumaan massiivisiin tietokonesimulaatioihin, empiirisiin kokeisiin ja kumuloituvaan kokemukseen. Esimerkiksi ei ole teoriaa mikä selittäisi lentokoneen, se on täysin kokemukseen nojaava laite.

Akkujen kohdalla niin sanotut helpot polut on jo kuljettu (vajaat sata vuotta sitten). Niiden varrelta löytyy nykyiset akut. Tarvitaan aika paljon hankalaa kokeellisen ja teoreettisen työn yhdistelmää, jota pitää tehdä tuhansissa yliopistoissa ja yritysten laboratorioissa, ennen kuin tuloksia alkaa näkyä. Tällaisen kypsän teknologian päivittäminen uudelle tasolle on vähän niin kuin kullanhuuhdontaa. Pitää lapioida tonnikaupalla hiekkaa, jotta saisi edes muutaman hippusen. On oma kysymyksensä, miten tällainen tutkimustyön keskittymä rahoitetaan. Kapitalistien investointirahaa ei voida keskittää mihinkään jättiläishankkeeseen, ja vaikka voitaisiin, tuo hanke epäonnistuisi jokseenkin varmasti. Käytännössä onkin uusi, hajautettu teknologian tuottamisen malli.

Joten toistetaanpa vielä. Teknologiaa luodaan hajautetusti ja globaalisti, tuhansien laboratorioiden innovaatioverkoissa, yrityksissä ja yliopistoissa. Ja tätä kehitystä ohjaavat osaltaan tiede ja uudet keksinnöt, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan erilaisten arvojen motivoima taloudellisen ja ekologisen hyödyn mahdollisuus.

Voiko sitten mitenkään arvioida, edistyykö akkujen kehitystyö ylipäätään? Siihen on eräs keino, ns. teknologiadynamiikka. Voidaan katsoa miten joku teknologiaparametri kehittyy ajan kuluessa, ja ekstrapoloida sitä. Akkujen kohdalla homma tuntui toivottomalta, kunnes sain ratkaisevan oivalluksen. Hoksasin, että akuissa on kysymys teknologiasukupolven vaihtumisesta. Lähes kaikki tunnetut akut ovat tähän asti perustuneet raskasmetalleihin. Raskasmetalliakkujen evoluutio alkoi saavuttaa rajojaan vuosikymmeniä sitten. Mutta litiumakku aloittaa uuden, kevyt- ja alkalimetalliakkujen sukupolven, jonka evoluutio on vasta alussa. Oheinen kuva havainnollistaa asiaa.

(Mitä muuten tarkoittaa oheiseen kuvaan liitetty Creative Commons BY lisenssi? Se tarkoittaa, että kuvaa voi käyttää ja muokata täysin vapaasti, niin yksityisesti kuin kaupallisestikin. Avoimet lisenssit voisi ollakin ihan oma jutun aihe.)

Nokian tragedia ja ikuinen vihreä valo

2011-04-15T16:48:00.002+03:00

F. Scott Fizgeraldin kirjassa the Great Gatsby nimihenkilö uskoo vihreään valoon. Ehkä tuo valo on puhtaasti mystinen, mutta se voi viitata myös liikennevaloon. Juuri ennen risteystä tuo valo vaihtuu taianomaisesti vihreäksi, ja matkaa voi jatkaa kaasu pohjassa. Tuntuu kuin Nokian strategia olisi ollut juurin tällainen.

Mikä oikeuttaa tällaiseen strategiaan? Ilmeisesti liian pitkään ja liian vahvana jatkunut aiempi menestys. Maailmassa on älyttömämpiäkin perusteita strategialle.

Talouselämän numerossa 14/2011 Nokian puhelinbisneksen johtaja Mary McDowell lausui: "ajattelimme että tämä on kustannuspeliä, mutta kysymys onkin innovaatiosta". Lausunto vie hiljaiseksi, eikä siihen pysty kommentoimaan säädyllisellä tavalla. Oikeassahan Mary tietysti on, ja voin myös viitata aiempaan kirjoitukseeni.

Kuutioidaan hiukan, Koko Nokian menestys 1990-luvun alusta lähtien voidaan ymmärtää vain innovaatiolla. Nokia teki - ehkä vaistomaisesti - oikeita asioita. Kun matkapuhelimen megainnovaatio alkoi vyöryä globaalisti maailman yli, Nokia ratsasti aallon harjalla. Mutta sitten innovaatiokentässä tapahtui jotain, mitä Nokia ei osannut lukea.

Joitakin vuosia sitten koetin selvittää sähköauton akkutekniikan potentiaalia. Kokosin dataa akkuteknologioista ja koetin hahmotella niiden dynamiikkaa. En saanut aikaan mitään järkevää, kunnes älysin ryhmitellä kevyt- ja alkalimetalliakut omaksi ryhmäkseen. Ja nyt asia paljastui: uudella teknologialla on paljon potentiaalia, joka realisoituu noin vuosina 2020-2030.

Samalla tavalla Nokia luki väärin matkapuhelimen innovaatiokäyrää. On aivan oikea havainto, että peruspuhelin on innovaation kypsässä vaiheessa, jolloin kilpailuvalttina on kustannusetu. Mutta Nokia ei oivaltanut, että innovaatio ei jatku ikuisesti samanlaisena, se ei ole Gatsbyn ikuisesti vihreänä loistava liikennevalo. Älypuhelin oli uusi, käynnistyvä innovaatio, joka olisi vaatinut käynnistyvän innovaation painotuksia: investointeja teknologiaan, tuotekonseptointiin ja uuden asiakaskunnan arvoihin. Kun Apple toi markkinoille tunnetun "dominant design" tuotteensa, Nokialla ei ollut siihen mitään sanottavaa.

Ennekuin nyt. Nokian E7 on markkinoiden paras bisnespuhelin. Mutta Nokian uusi strategia sylkee sen päälle. "Teimme maailman parhaan puhelimen, mutta niinkuin tiedätte, olemme hylänneet koko tuotelinjan ".

Kun valo vaihtui punaiseksi, suuri Gatsby kuoli. Hänen hautajaisiinsa ei tullut ketään.

Muisti on mielikuvituksen käyttöä

2011-04-14T17:03:00.002+03:00

Luin Siri Hustvedtin kirjan "Vapiseva nainen" (Otava 2011). Kirja on mielenkiintoinen, mutta edellyttää lukijalta taustatietoja psykiatriasta ja neurologiasta. Kirjan eräs sivuteema on muisti. Hustvedt kuvaa erästä väärää muistoa. Hän tietää, että se on väärä - asia on täysin kiistaton. Mutta samalla sitä on lähes mahdoton uskoa, koska tuo muisto on niin selkeä, kirkas ja yksityiskohtainen. Mitä ihmisen päässä oikein tapahtuu?

Asian ymmärtäminen ei ole ihan helppoa, koska ymmärtääksemme muistin toiminnan meidän on rakennettava kokonaan uusiksi vallitseva kuva aivojen toiminnasta, Tai ainakin se kuva, jonka useimmat meistä ovat biologian tunneilla ja lehdistä oppineet. Kuvauksesta tulee tässä suppeassa blogissa luettelomainen, mutta yritetään.

Aivot on tietoa käsittelevä systeemi, mutta se ei ole samanlainen kuin tietokone. Tärkeimpiä eroja on, että kaikki hermosolut toimivat rinnakkain, siis yhtä aikaa. Ne eivät suorita mitään peräkkäisistä käskyistä muodostuvaa ohjelmaa. Aivoissa ei myöskään ole erityistä paikkaa muistille. Muistia on kaikissa soluissa, se on hermosolujen perusominaisuus. Tämä ei tarkoita, että aivot olisivat yhtä mössöä. Niissä on selvä rakenne ja melko erikoistuneita tehtäviä toimittavia osia. Mutta ohitetaan ne nyt tässä. Samoin on syytä vahvistaa, että aivot ovat kuitenkin eräänlainen, hyvin reaalinen laite. Aivoissa ei ole aineetonta sielua, eikä minäksi sanottua homunculusta, joka tarkkailisi maailmaa ikään kuin sisäänrakennetusta valvomosta.

Muisti on valtava, siinä on ihmisen koko kokemushistoria. Teknisesti sen tallentaminen ei olisi edes mahdollista suoraviivaisella nauhoittamisen ja hakutoiminnan yhdistelyllä. Niin paljon soluja ei aivoissa sentään ole. Sen sijaan ihmisen kokemus tallentuu pikku paloihin pilkottuna ympäri aivoja. Nuo jäljet ovat hajautuneita, lomittuneita, päällekkäisiä, epätäydellisiä, enemmän tai vähemmän heikkoja ja niiden kytkentä toisiinsa ei ole kronologinen. Aivoissa ei edes ole kronologiaa, se on asia jonka aivot tuottavat aktiivisesti tarvittaessa. Ainoa luontainen kronologia on että tuoreet muistijäljet ovat vahvempia ja helpompia hyödyntää. Ja koska aivot eivät ole äärettömät, unohtaminen on tärkeä osa aivojen toimintaa. Vähitellen muistijäljet heikkenevät ja tekevät tilaa uusille muistijäljille. Toinen syy unohtamiselle on estää se, ettei tietoinen minämme tukehtuisi liialliseen määrään vahvoja ja keskenään kilpailevia muistijälkiä.

Unohtaminen perustuu muistijäljen tärkeyteen, ja tietenkin aika on siinä eräs tekijä. Vanha jälki on todennäköisesti vähemmän tärkeä, ja sitä voidaan heikentää. Toinen relevanssitekijä on käyttö, eli kun rekonstruoimme muistuman, sen tuottaneet muistijäljet vahvistuvat. Harva asia näyttää unohtuvan kokonaan. Jos muistamme jotain viisi vuotta, muistamme sen luultavasti viisikymmentä vuotta. On myös niin, että heikkenevät muistijäljet eivät häviä kokonaan. Emme ehkä pysty palauttamaan tiettyjä heikkoja muistijälkiä, mutta ne ovat siellä edelleen, ja vaikuttavat omalla tavallaan aivojen toiminnassa.

Muistoja ei siis haeta aivoista valmiina tallenteina, vaan ne rakennetaan senhetkisen tarpeen mukaan suuresta ja sekavasta joukosta muistijälkiä. Kokemuksemme ovat monimodaalisia, niissä voi olla kieltä (puhetta, tekstiä), kuvia, ääniä, musiikkia, fyysistä liikkumista, ihmisiä, paikkoja, hajuja, tuntemuksia ja tunteita. Siksi kaikki nämä ovat mahdollisia avaimia, joiden kautta muistumia rekonstruoidaan. Siksi ajattelun ja muistojen apuneuvoja voi olla musiikin kuuntelu, lukeminen, puhuminen ja kirjoittaminen, ja jopa liikkuminen.

Hustvedtin mukaan muistaminen on mielikuvituksen käyttöä. Se on hirveän hyvin oivallettu, en muista sitä ennen lukeneeni mistään. Sehän on jotain ihan muuta kun arkiajattelu joka panee muistin ja mielikuvituksen vastakohdikseen. Samalla ymmärrämme miksi muistot voivat olla epätarkkoja ja jopa virheellisiä.

Tämä on huikea ajatus. Kun vaikkapa psykoterapiassa ihmisiä pannaan muistelemaan menneitä, ja terapeutti vielä johdattelee prosessia koulukuntansa ideoiden mukaan, voivatko nuo muistot olla muuta kun perin juurin vääriä? Kun rikostutkinnassa ja oikeudessa kuulustellaan todistajia, autetaanko heitä muistamaan, vai tehdäänkö siinä myös uusia muistoja?

Olen varma, että suurin osa muistoistani, tai jopa kaikki, ovat vääriä. Koska se auttaa minua jäsentämään edes menneisyyden, siten että voin ymmärtää sitä ja elää sen kanssa. Minusta myös tuntuu, että ainakin tietty ammattikunta on jollain lailla selvillä asiasta. Nimittäin ne, jotka joutuvat työskentelemään paljon muistin varassa ja samalla testaamaan muistikuviensa laatua. Insinöörit ja tutkijat, joihin itsekin luen itseni.

Mutta ymmärtääkö moderni maailmamme tämän. Vai asettaako se meille mahdottoman vaatimuksen, nimittäin että pitää muistaa, ja muistaa oikein. Ajatus kavahduttaa. "Ollaanpa varovaisia siellä ulkona".

Teräksen hehkussa

2011-04-06T11:47:00.010+03:00

Tein diplomityöni Koverharin terästehtaalla, joka sijaitsee Hankoniemen kainalossa meren rannalla. Tarkoitus oli kehittää mikroaalloilla toimiva laite, joka mittaa sulan teräksen päällä kuohuvan kuonan pinnan korkeutta. Sen kesän aikana opin, että insinöörin pitää olla peloton.

Muutama vuosi sitten luin Danten jumalaisen näytelmän. Silloin ymmärsin, että olin tehnyt diplomityöni helvetissä. Tunnistin paikan heti.

Terästehdas oli suuri halli, jonka ulkopuolella seisova korkea masuuni tuottaa raakarautaa. Se jalostetaan hallissa teräkseksi. Jalostuksen hoitaa kolme LD- konvertteria. Sellaiseen panostetaan kerralla 50 tonnia raakarautaa ja romua (se on tilkka pohjalla, ehkä neljäsosa tilavuudesta). Niiden päälle lasketaan prosessissa olennaisen kuonan ainesosat, kalkkikivi ja rautaoksidi. Konvertteri on suuri, teräslevystä koottu ja tiilellä vuorattu oluttuoppi, jonka suu supistuu ylöspäin. Sen päältä lähtee vinosti ylös vedellä jäähdytetty kaasuhormi, joka vie prosessikaasut ja pölyt suodattimiin puhdistettavaksi. Tuon hormin päällä olevan aukon läpi lasketaan happiputki alas konvertterin sisuksiin. Happea puhaltamalla raudasta poltetaan liika hiili. Prosessi on väkivaltainen ja nopea, ja sitä on vaikea valvoa mittauksin, teräksen lämpö kun kohoaa 1200 asteeseen ja ulos puskevan liekin lämpötila voi olla 3000 astetta. Ja tuon tulisen pätsin päälle oli tehty ylimääräinen aukko minun mikroaaltoantennilleni.

Tehdas on korkea, hämärä tila täynnä pölyä, koneita, jyminää, jysähdyksiä, ja siellä täällä kuumaa hehkua. Konvertterien takana on valvomo, jossa prosessimiehet ohjaavat tapahtumia. Lasiseinät vaimentavat tehtaan äänet, ja hiljaiset miehet askartelevat mittaritaulujensa kanssa. Minun Vergiliukseni, joka johdatti minua tehtaan kauhujen läpi, oli vanhempi insinööri, Mäkysen Arvi. Hän oli maanisen innostunut, ja minun oli vaikea pysyä hänen perässään. Ihailtuamme hetken jyrisevää konvertteria, hän sanoi että menisimme katsomaan mittauspaikkaa. Ja lähti kuin orava kapuamaan teräsportaita päästäkseen hormin kaltevalla osalla olevalle pienelle tasanteelle. Kauhukseni tajusin, että ainoa kunniallinen ratkaisu oli mennä perässä. Pian seisoimme tasanteella, Arvin selostaessa jotain, mikä hukkui meteliin. Samassa alhaalla leimahti kirkas valo, ja savu ympäröi meidät. Konvertteria kallistettiin mittausta varten, ja se paljasti jalkojemme alla hirvittävän hehkuvan kitansa. Ikuisuuden jälkeen se palasi normaaliasentoon. Olin liian järkyttynyt pelätäkseni. Kuin unessa luonnostelin nopeasti lehtiööni mittauspaikan, ja sitten nyökkäsin Vergiliukselle: tämän olemme nähneet, voimme poistua.

Terästehdas on ankaran kiehtova työpaikka. Maailmanlopun näkymät, kuumuus, voiman tunne, kun pystyy hallitsemaan raskaita massoja ja hurjia energioita, vaaran aavistus, ja tietoisuus, että pärjää kyllä kun pitää päänsä kylmänä. Tunne, että on tekemässä jotain ainutlaatuista, mitä ei oikein voi kenellekään selittää. Prosessin aikana konvertterista pitää välillä ottaa näyte, tai mitata teräksen lämpötila. Toimituksen suorittaja on puettu kauttaaltaan hopeanhohtoiseen asbestihaarniskaan, jossa on kapea musta silmikko. Konvertteri kallistuu ja paljastaa hirveän hehkuvan kitansa. Mies lähestyy sitä varovasti, kuin Pyhä Yrjö lohikäärmettä, kädessään pitkä keihäs, ja pieni liikuteltava suojus kilpenään. Näppärästi hän työntää keihään hirviön kitaan, ja vetää sen taas yhtä näppärästi pois.

Kun olin tehnyt valmisteluni ja hankkinut ja rakentanut mittauslaitteet, oli aika mennä uudelleen tehtaalle. Pidimme kokousta ja kävimme läpi mittaussuunnitelmaa tehtaan johtajan kanssa hänen pienessä työhuoneessaan, joka oli aivan valvomon vieressä. Tehtaan johtaja oli nuori hoikka mies, hyvin pitkä, ja tuntui tietävän mitä tekee. Myös Vergilius taisi olla paikalla. Kesken neuvottelun huone tuntui huojahtavan, pölyä putosi katosta ja jyrähdys löi korvat lukkoon. Vähemmässä kun sekunnissa miehet sieppasivat kypärät päähänsä naulakosta ja säntäsivät ovesta ulos tehdashalliin. Olin neuvoton, kun en tiennyt uhkaako joku vaara. Otin myös kypäräni ja hiippailin varovasti heidän perässään. Tehdashalli oli muuttunut kokonaan. Tummanruskea pöly ja savu pimensivät näkyvyyden, ja siellä täällä näkyi tulen hehkua. Pian miehet ilmestyivät savusta ja viittoivat palaamaan neuvotteluhuoneeseen. Ei hätää, sanoi johtaja. Sulaa kuonaa vain laskettiin uunista vaunuun, jonka pohjalle oli jäänyt vettä. Se räjähti ja sinkosi kuonan pitkin salia. Mutta vahinkoja ei tullut. Näitä sattuu joskus.

Jatkoimme neuvottelua siitä, mihin olimme jääneet...

Insinöörin röntgenkatse

2011-04-05T17:08:00.001+03:00

Ehkäpä on niin, että kun alkaa opiskella teknisiä tieteitä, on syytä hankkia paksu nahka - tai sitten ala sopii luonnostaan paksunahkaisille. Siinä puuhassa joutuu peitellyn ylenkatseen kohteeksi. Kukaan ei toki sano että oletpa tyhmä kun rupeat insinööriksi. Pikemminkin vihjaillaan että insinöörit on kyllä ylifiksuja, mutta niiden empatiakyvyssä on jotain vikaa. Ja että sehän sopii, jos ei ole taipumusta luoville aloille. Kirjallisuudessa ja elokuvissa törmää insinöörityyppeihin. Tarvitseeko edes sanoa, etteivät nuo tyypit ole kovin mukavia.

Mutta mitäpä siitä, itse olen jo parkkiintunut. Joskus pohdin kyllä, onko insinööriviha erityisen silmiinpistävää Suomessa. Meillähän esiintyy myös merkonomivihaa, juristivihaa, nörttivihaa, ja viime aikoina muotiin tullutta taiteilijavihaa. Olisivatko nämä vain muunnelmia kaunaisuudesta, joka lasketaan kansanluonteeseen?

Kansanluonne ei oikeastaan ole mukava käsite, siitä on vain askel muunlaiseen ihmisryhmiä diskriminoivaan ajatteluun. Se on samaa kategoriaa insinöörivihan ja merkonomivihan kanssa. Sen sijaan että etsisi argumentteja jonkun ennakkoluulon kumoamiseksi, voisi olla viisaampaa jättää tällainen pohdinta kokonaan omaan arvoonsa. Sen verran voisi todeta, että tunnettu amerikkalainen ekonomisti ja kulttuuritutkija Richard Florida lukee luoviin luokkiin muun muassa juristit ja insinöörit. Eikä hänen tarvitse edes perustella luokitustaan, ilmeisesti se on rapakon takana selvää.

Voisi kyllä pohtia, mistä lähteistä nuo insinöörikuntaan kohdistuvat ennakkoluulot ovat alun perin pulpunneet. Luulen että siihen on ainakin pari syytä. 1900-luvun hirvittävät sodat, ydinaseuhka, ja 2000-luvulla voimistunut ekologinen tietoisuus ovat ruokkineet teknologiaan kohdistuvaa epäluuloa. Toinen tekijä saattaa olla humanistien ja luonnontieteilijöiden välinen kulttuurikuilu, jonka C.P. Snow teki tunnetuksi kirjoituksessaan "The two cultures and the scientific revolution" jo vuonna 1959.

Kolmanneksi syyksi voisin lukea vastareaktion tai kyllästymisen edistykseen. Teknologiaan liitetty edistyksen käsite ei välttämättä ole akateemisen kulttuurikeskustelun luoma, varmaan se syntyi aivan luonnostaan viktoriaanisena aikana ja sen jälkeen, teknologian tuottaman hyvinvoinnin jatkuvasti kasvaessa. Kun nyt kuulee väitteitä, ettei teknologia enää pysty synnyttämään hyvinvointia (väite. jota ei ole syytä purematta niellä), luonnontieteen ja teknologian kritiikki todennäköisesti yltyy.

Jos uskoo valistuksen ideaan (vaikka ei edistykseen haluaisi uskoakaan), niin ennakkoluuloja pitää vastustaa tiedolla. Julkisen keskustelun heikko tiedon taso selittää osan ennakkoluuloista. Olen jollain lailla aavistavinani, että kansalaisten käsitys teknologiasta ja insinööritieteistä on kovin suoraviivainen. Teknologian ajatellaan olevan luonnontieteiden yksinkertaistettu sovellus. Ja jos luonnontiede nojaa matematiikkaan, joka tarjoaa varmoja todistuksia, tekniikan ongelmien pitäisi olla helposti ratkaistavissa, jos vain oikeasti halutaan. Ja siitä taas seuraa teknisen sivistyneistön ja luonnontieteilijöiden syyllistäminen.

Kansalaiset siis vaativat teknologialta ehdotonta varmuutta ja turvallisuutta. Ikään kuin insinööreillä olisi koulutuksen kautta hankittu panoptinen röntgenkatse, joka yhdellä vilkaisulla näkee teknologisten järjestelmien ongelmat pohjamutia myöten.

Voi kun olisikin.

Alas tieteen popularisointi

2011-03-30T22:22:00.001+03:00

En pidä käsitteestä "tieteen popularisointi". Jokin siinä asiassa särähtää pahemman kerran. Jokin on siinä kerta kaikkiaan pielessä.

Nyt ei pidä käsittää minua väärin. En ole elitisti, joka pitää turhana, että tieteestä koetetaan kirjoittaa käsitettävästi. Asia on aivan päinvastoin. Minusta tieteestä pitää puhua ja kirjoittaa, paljon ja erilaisilla foorumeilla. Tieteen pitäisi olla yleinen puheenaihe missä tahansa seurassa, koska se on tärkeää, ja koska tiede on itsessään ihmiskunnan hienoimpia oivalluksia.

Vastustan tieteen popularisointia, koska sana "popularisointi" on itsessään elitistinen ja diskriminoiva. Se antaa ymmärtää, että on olemassa "oikea tapa" kertoa asioita, sellainen jota tieteen tekijät keskenään viljelevät. Ja sitten on toinen, hieman alentuva populaaritaso. Joka on väkisinkin lapsellinen, lässyttävä, lukijoita väheksyvä, ja joka itse asiassa ärsyttää fiksua lukijaa koulutustasosta riippumatta.

Koetan selittää, mitä tarkoitan, ja samalla vihjata, miten tieteestä kaikesta huolimatta saattaisi kirjoittaa laajemman yleisön kannalta ymmärrettävästi. Ja koetan sanoa tämän vaikean asian lyhyesti ja mutkia oikoen.

Tiede voidaan jaotella aristoteliseen ja galileolaiseen traditioon. Vanhempi aristotelinen tradtio pohtii alkusyitä, ja kysyy "miksi" ja "mitä on". Nykyaikainen, galileolaisen perinteen mukainen luonnontiede vastaa vain kysymykseen "miten". Maailma näyttää olevan siten rakennettu, että galileolainen traditio antaa hyödyllisiksi osoittautuvia eli teknisesti ja käytäntöjen tasolla realisoituvia vastauksia. Mutta ihmisen järki on siten rakennettu, että galileolainen tiede on meille käsittämätön, se on tyhjää symbolien leikkiä - ilman aristotelista tulkitsevaa kerrosta. Maallikot lähestyvät tiedettä aristoteleen periaatteella, mutta niin tekevät myös tieteentekijät ja usein tiedostamattaan.

Tässä on juuri ymmärrettävästi kirjoittamisen keskeinen idea. Aristotelinen järkeily perustuu ihmisten käyttämään kieleen, joka on tarkoitettu välittämään ihmisten välistä ymmärrystä. Mutta luonto näyttää noudattavan omia lakejaan, joiden erittelyyn symbolinen maailma kuten matematiikka näyttää soveltuvan paremmin. Ja se taas on ihmisille paljon, paljon hankalampaa. Kyseessä on siis eräänlainen dialogi näiden kahden erilaisen maailman välillä. Kun siis koetetaan selittää jotain olennaista arkikielelle, se aina ontuu. Kuitenkin niin sanotut maallikon kysymykset ovat niitä samoja, joita uraauurtavat tiedemiehet ovat itselleen tehneet.

Tätä ongelmaa, tätä dialogia, ei voida ratkaista. Se on kuitenkin tärkeä jatkuvana prosessina, joka levittää ymmärrystä monella tasolla: henkilökohtaisella, kollegojen välisellä, tieteenalojen välisellä, ja koko inhimillisen kulttuurin tasolla.

Onneksi on ihmisiä, jotka ymmärtävät vaistomaisesti, miten tieteestä kirjoitetaan ymmärrettävästi, ja jotka suuntaavat tekstinsä kiinnostuneille, eivätkä vain vihkiytyneille. Niinkuin vaikkapa kotikosmologimme Enqvist ja Valtaoja. Ja kiitos Kimmo Pietiläisen, Terra Cognitan kääntämät englannin kielialueen lukuisat ymmärrystä yli tiedonalojen rajojen ja lukijakuntien rajojen levittävät kirjat ovat ulottuvillamme.

Fukushimasta et selviä kuivin jaloin

2011-03-21T18:05:00.002+02:00

Japanin Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus koskettaa ihmisiä laajalti, paljon laajemmalti kun kuvittelemmekaan. Kukaan ei selviä siitä kuivin jaloin.

Ensimmäiseksi menettävät kasvonsa suoraan vastuulliset tahot. Alkaa käydä täysin selväksi, että voimalayhtiö Tepco on aikanaan hankkinut alueelle sopimattoman voimalatyypin, eikä ole edes jälkikäteen parantanut laitosten turvallisuutta, vaikka puutteita on osoitettu. Myös katastrofin hoitaminen alkaa vähitellen näyttää näyttää tehottomalta, kaoottiselta että epäloogiselta. On uskomatonta, ettei varavoimaa ole saatu laitokselle edes viikossa, vaikka se olisi kiireellisin toimenpide. Onko voimayhtiön oma johto näin sekaisin, vai estääkö viranomaisten puuttuminen asiaan tehokkaan toiminnan? Lähiseudun juomavedestä ja elintarvikkeista tavatut radionuklidit vihjaavat, että mahdollisesti päästöjä ei ole pystytty seuraamaan, tai niitä on vähätelty.

Myös voimalaitosten suunnittelijat saavat osansa kunniasta. Selvää on, ettei onnettomuuden mahdollisuutta ollut huomioitu riittävästi laitoksen suunnittelussa. Aikanaan Tsernobylin onnettomuus oli paljon pahempi, mitä ikinä kuviteltiin mahdolliseksi edes grafiittireaktoreille. Itse asiassa grafiittireaktoreille oli tapahtunut 1950-luvulta lähtien useita pahoja onnettomuuksia. Mutta nuo reaktorit olivat sotilasreaktoreja, ja niiden onnettomuudet salattiin. Nyt Fukushiman onnettomuus osoittaa, että kevytvesireaktorille voi tapahtua onnettomuus, joka on niin ikään pahempi, kuin mitä on osattu odottaa.

Kansainväliset atomienergiajärjestöt eivät ole pystyneet paljoakaan parantamaan turvallisuustilannetta. Nyt tuoreen uutisen mukaan edes EU:n mahdolliset ydinturvallisuutta parantavat säädökset eivät voi velvoittaa jäsenmaita tai niissä toimivia yrityksiä. Jos lähdetään siitä toisinaan puolustetusta periaatteesta, että yrityksellä ei ole muuta moraalia, kuin tuottaa rahaa omistajilleen, päästään peliteoreettiseen positioon. Koska turvallisuus on ydinvoimateollisuudelle vain haitallinen kuluerä, teollisuuden tulee pelata turvallisuustaso mahdollisimman matalaksi. Vastapuolena pelissä ovat viranomaiset ja poliitikot. Peli on epätasainen, koska todellinen ja paras turvallisuus- ja kustannustieto on ydinvoimaloita suunnittelevilla ja käyttävillä yhtiöillä, eikä sen paljastaminen ole niiden edun mukaista. Poliitikot ja viranomaiset taas helposti altistuvat tässä pelissä painostukselle ja korruptiolle.

Entä mikä on kansalaisten vastuu? Ydinvoiman vastaiset painostusjärjestöt ovat vaivoin salanneet vahingoniloaan, ja niitä edustavat yksilöt ovat pilanneet luotettavuutensa esittämällä liioiteltuja ja käsittämättömiä väitteitä. Tavallinen kansalainen taas syyllistyy tunteenomaiseen ja epärationaaliseen reagointiin. Eihän tuo ydinvoimaonnettomuus ole edes pahimmassa tapauksessa kuin murto-osa koko maanjäristys- ja tsunamikatastrofin tuhoista. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Siinäkin epätodennäköisessä tapauksessa, että viranomaisten tiedotukset olisivat olleet täysin oikeita ja asiallisia, niiden ymmärtäminen, tulkitseminen ja suhteuttaminen olisivat vaatineet erikoistietoja, joita tavallisella kansalaisella ei ole.

Mitä tästä onnettomuudesta jää saldoksi? Ilmeisesti sellainen sekasotku, jota on mahdotonta ratkaista millään kuviteltavissa olevalla keinolla. Ainoa kestävä ja demokraattiseen hallintotapaan sopiva ratkaisu on ajaa ydinvoima ennemmin tai myöhemmin alas. Unohtamatta ydinturvallisuuden parantamista siirtymäaikana.

Ydinvoima ei ole sellainen asia, jota talouselämä, viranomaiset ja poliitikot pystyisivät yhdessä ja sovinnossa hallitsemaan. Siksi siitä on syytä hankkiutua eroon.

Suuri biljardipallohuijaus

2011-03-16T09:44:00.001+02:00

Luin Tommi Ushanovin kirjan "Suuri kaalihuijaus" (Teos 2010). Tämä mainio kirja erittelee tietämättömyyttä, ja aivan erityisesti poliittista tietämättömyyttä. En aio kirjoittaa kirja-arviota, netistä löytyy aivan hyviä arvioita, ja miksei samalla vaivalla lukisi itse kirjaa. Mutta tietämättömyyden kritisointi on monimutkaista, minkä Ushanov kyllä itsekin mainitsee, ja kritisoija voi helposti syyllistyä tietämättömyyteen. Tietäminen kun on niin vaikeaa.

Kirjan nimi tulee amerikkalaisten konservatiivien hellimästä tarinasta hallituksen kaalinsiemenasetuksesta. Tuollainen asetus on todella annettu sota-aikana, elintarvikepulan (kaalipulan) torjumiseksi. Kansanperinteessä tuota asetusta on paisuteltu järjettömyyteen asti, tarkoituksena tarjota yleistettävä esimerkki hallituksen typeryydestä.

Mutta onhan meillä kotoisempikin esimerkki, johon Ushanov ei viittaa: nimittäin kuuluisa EU:n kurkkujen käyryyttä määrittelevä direktiivi. Tämä direktiivi on todella olemassa, vaikka sen olemassaoloa on välillä yritetty kiistää. Toisin kun Ushanovin kuvaamassa kaalihuijauksessa, viranomaisten julkaisemaa asiakirjaa ei ole edes tarvinnut liioitella, se on jo sinällään kyllin raskauttava. Saattaa siis olla, että "tietämättömien" levittämät tarinat voivatkin olla osin tai kokonaan totta, olkoonkin että niiden levittämisessä on tietty tarkoitus. Perussuomalaisten vaaliohjelma on hyvä esimerkki tosien, epäselvien ja vääristeltyjen väitteiden sekoituksesta. Ehkä se on jonkinlainen poliittisen tietämättömyyden kooste, mutta eihän sen tarkoitus olekaan levittää tietoa, vaan vetoaminen poliittisesta elämästä vieraantuneiden kansalaisten tuntoihin.

Ushanovin teksti pyörii enimmäkseen Suomen poliittisen elämän ja puolueiden kannatuskehityksen ympärillä. Mutta samalla hän tulee tehneeksi merkillisen tölväisyn: hänen mukaansa myös uskominen kausaliteettiin on yksi tietämättömyyden laji. Hänen mukaansa on "yleisesti hyväksytty filosofinen lähtökohta", ettei kausaaleja ilmiöitä oikeasti ole. Tehdäkseen asian täysin selväksi, hän käyttää biljardipallovertausta. Uskomme, että kun liikutamme biljardikeppiä, se saa palloon osuessaan pallon liikkeelle. Mutta vaikka toistaisimme kokeen miljoonia kertoja, se ei ole todistus kausaalista suhteesta, voihan olla että miljoonas ja ensimmäinen lyönti ei tee palloon mitään vaikutusta. Vai voiko?

En jaksa avata keskustelua siitä, ovatko ns. filosofiset positiot sitten jollain lailla todellisuussuhteessa, vai ovatko ne vain kielipelin tuottamia kuriositeetteja. Sama kysymyshän voidaan kohdistaa modernin maailman rakentajien, tiedemiesten ja insinöörien harrastamiin matemaattisiin konstruktioihin. Kannattaa vain vihjata, että modernilla maailmanselityksellä on huomattava, esimerkiksi sosiaalipolitiikan, lääketieteen ja teknologian kautta osoitettu käytännön tason pätevyys.

Kausaalisuhteen kimppuun hyökkääminen, olkoonkin että siitä voidaan löytää filosofinen ja tieteenfilosofinen hienorakenne, on itse asiassa vanha humanistinen positio modernisaatiota vastaan. Olisin valmis pitämään sitä eräänä tietämättömyyden lajina.

Älypuhelin vm. 1998

2011-03-15T08:53:00.001+02:00

Miksi joku idea saa ihmiset innostumaan juuri silloin, kun se tapahtuu? Joskus tuo asia on niin uusi, että sen suosio lyö kaikki asiantuntijat ällikällä. Matkapuhelimen kohdalla kävi niin. Mutta sata vuotta aikaisemmin lankapuhelimeen suhtauduttiin aluksi hyvin laimeasti.

Väri-TV saavutti teollisen kypsyyden Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Suomessa väri-TV innostus syntyi vasta 20 vuotta myöhemmin. Tässä tapauksessa syynä viivyttelyyn oli valtiollisen ja poliitikkojen kontrolloiman yleisradion laskelmoitu penseys ja ylenkatse. Studiotekniikkaa kun pidettiin "liian kalliina pienelle maalle". Kansa sai tyytyä mustavalkoisiin lähetyksiin kahdella kanavalla, eikä se paremmasta pitkään aikaan edes tiennyt.

Entä miksi innostus älypuhelimiin syttyi maailmanlaajuisesti noin vuonna 2010? Vaikka älypuhelimia on yritetty tarjota aiemminkin, mm Nokian kommunikaattorin ja muutaman muun kokeellisen puhelimen muodossa? Vastausta lienee mahdoton antaa.

Älypuhelin, jopa kosketusnäytöllä varustettuna, on ollut teknisesti mahdollinen jo pitkään. Ehkä tuollaista puhelinta ei kuitenkaan ollut aikaisemmin niin sanotusti keksitty? Ei, se ei ole oikea selitys. Tarkoitukseni ei nyt ole olla jälkiviisas, mutta haluan demonstroida, että kun uusi asia esitellään, emme yleensä tunnista sen käänteentekevää luonnetta. Siksi laitan tähän autenttisen kuvan vuonna 1998 kehittämästäni älypuhelinkonseptista.

Tässä kuvassa on monta uudelle innovaatiolle tyypillistä piirrettä. Ensinnä profeetallisuus: se ennakoi yllättävän tarkasti vuoden 2010 älypuhelinten muotokielen ja rakenteen - näyttö vain on hiukan pieni, ja puhelin pannaan korvalle nurinpäin.

Toiseksi, tuohon aikaan työskentelin VTT:llä - mutta suunnittelin konseptin omalla ajalla ja ilman lupaa tai kehotusta. Tunnetusti on aika tavallista, ettei keksiminen ole virkatyötä.

Kolmanneksi, esittelin suunnitelmani puhelinkonseptien tutkimusryhmälle, samoin kuin eräille muille asiantuntijoille. Ei siitä innostuttu. Eihän konsepti ollut ollenkaan sellainen, mitä "muualla" tuohon aikaan tutkittiin.

Perfect vacuum

2011-03-14T13:50:00.002+02:00

Stanislav Lem, tuo tieteiskirjallisuuden klassikko ja velmu, kirjoitti satiirisen kirjan "Perfect vacuum", eli täydellinen tyhjiö. Kirjassa irvaillaan tieteellisille teksteille. Siinä esitellään joukko uusia tieteellisiä saavutuksia ja tutkimussuuntia, täysin vakuuttavasti, asiallisin viittein varustettuna, ja tunnettuihin auktoriteetteihin viitaten. Tosiasiassa koko juttu on täydellistä hölynpölyä, kokonaan sepitettyä, viitteitä ja alan uranuurtajia myöten.

Ehkäpä tämä metodi on hyvinkin yleistettävissä kirjallisuuteen laajemminkin. Muutama vuosi sitten lumouduin täysin luettuani Michel de Montaignen (1533-1592) esseitä. Montaignea pidetään oikeastaan nykyisin tuntemamme esseemuodon keksijänä. Hänen esseidensä aiheet vaihtelevat, ja monet niistä ovat - jo kirjoitusajankohdankin takiakin - melko yhdentekeviä. Ja ehkä juuri sen takia nuo esseet ovat niin nautittavia. Tyhjiöstä puristettuja, kauniin retorisia rakenteita, joista nauttimista ei häiritse lukijan oma suhde aiheeseen.

Tulin ajatelleeksi asiaa luettuani Antti Nylénin taidokkaita esseitä, joiden aiheet olivat myös - etenkin käsittelyyn käytettyyn energiaan suhteutettuna - jokseenkin yhdentekeviä. Tai varmaankin ne olivat kirjoittajalle tärkeitä, mutta lukija voi olla hieman ihmeissään vaikkapa paavin kehuskelusta. Hieman pohdittuani huomasin saman ilmiön muidenkin erinomaisten esseistien kohdalla, vaikkapa Leif Salménin.

Ja samalla muistin koulun ja ylioppilaskirjoitusten ainekirjoitustilanteet. Minä yksinkertainen sielu kun näin paljon vaivaa keksiäkseni aiheen joka olisi kyllin mielenkiintoinen esseen kohteeksi! Paljon parempi lopputulos ja arvosana olisi tullut, jos olisin nopeasti napannut mahdollisimman mitättömän aiheen, käsitelläkseni sitä ilman paineita lopputuloksen vaikuttavuudesta, vain taidokkaaseen ilmaisuun keskittyen.

Ehkäpä seuraavaksi kirjoitankin romaanin, vailla tarkoitusta ja jopa juonta. Idea tuossa kirjassa tulee olemaan, mutta vakuutan kätkeväni sen todella huolellisesti.

Nokia saaga on kuin antiikin tragedia

2011-02-24T19:38:00.003+02:00

Julkisessa keskustelussa Nokian saaga alkaa saada antiikin tragedian piirteitä. Tragedian peruskaava on hybris ja nemesis - eli ylpistyminen ja sitä seuraava rangaistus. Tulee mieleen myös sanonta: jumalat lyövät sokeudella sen, kenet he haluavat tuhota. Vertauskuvan mukaan Nokiaa on johdettu silmät sidottuna, kunnes uuden johtajan äkillinen käännös suistaa sen vaaralliseen luisuun. Keskustelun kiihkeys on ymmärrettävää, onhan Nokian painos talouselämässämme ja kansallisen teknologisen osaamisen luomisessa edelleen hyvin suuri. Mutta onko tällainen käsitys Nokian tilasta perusteltu? Tilanteen ymmärtämiseksi olisi ehkä syytä analysoida Nokia-ilmiön syntyyn vaikuttaneita syitä - vaikka se saattaakin tuntua jälkiviisaudelta.

Miten on mahdollista, että suomalainen yritys nousi lyhyessä ajassa suhteellisesta tuntemattomuudesta globaaliksi elektroniikkajättiläiseksi ja markkinajohtajaksi? On syytä jättää syrjään subjektiiviset ja kiistanalaiset väitteet suomalaisten poikkeuksellisesta teknisestä luovuudesta ja yrityksen viisaasta johtamisesta. Sen sijaan innovaatiodynamiikan tarkastelu tarjoaa luotettavan näkökulman. Ensimmäinen syy Nokian nousuun löytyykin tilaisuudesta: Nokia oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun matkapuhelininnovaation hyötyaalto alkoi vyöryä, Nokia tuli mukaan juuri sopivalla hetkellä. Pohjoismainen ja eurooppalainen regulaatio oli luonut innovaatiolle otollisen kasvuympäristön, jossa sen kehittyminen perustui yritysten ja tuotteiden melko vapaaseen kilpailuun. Itse asiassa tämä on varsin poikkeuksellinen tilanne.

Mutta Nokia oli myös oikeanlainen yritys. Se oli usean vuosikymmenen aikana hankkinut vankkaa osaamista ja kokemusta tietokoneista, elektroniikasta ja tietoliikenteestä. Se oli tarpeen, sillä matkapuhelin on teknisesti hyvin haastava tuote. On kuitenkin hyvä muistaa, että Nokian voimakas keskittyminen tietoliikennealaan oli seurausta monista onnettomista ja onnellisista sattumista.

Toinen ilmeinen syy menestykseen oli Nokian perinteinen satsaus hyvin suunniteltuihin tuotteisiin ja kiinnostus muotoilua kohtaan, esimerkkinä vaikka MikroMikko tietokoneet, ja monien vielä muistamat Alkon kassapäätteet. Niinpä yhtiön 1990- luvun puolessa välissä markkinoille tuomat ylivoimaiset puhelimet lumosivat kuluttajat. Ne olivat pieniä ja kauniita, ja niitä oli helppo käyttää. Niistä tuli teollisia ikoneja ja esikuvia, joita kilpailijat yrittivät jäljitellä.

Tehtiin myös muita hyviä päätöksiä. Nokia oivalsi, että puhelimet eivät ole liikemiesten leluja, van tarkoitettu kaikille. Yhtiö ottikin nopeasti matkapuhelinten tuote- ja teknologiajohtajuuden. 2000- luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut myös aivan uusia, hämmästyttäviä konsepteja, ja yleensä ensimmäisenä maailmassa: älypuhelimen, internet-tabletin, musiikkipuhelimen, pelipuhelimen, kosketusnäyttöpuhelimen ja kamerapuhelimen.

2000- luvulla innovaatiokenttä alkoi muuttua. Tunnettu teknologian tutkija James Utterback kuvasi, kuinka innovaation alkuvaiheessa kilpailuetuna on hyvä tuote, mutta innovaation kypsyessä painopiste siirtyy tuotannon tehokkuuteen. Näin olikin vielä 1990-luvulla, mutta 2000-luvun globaalissa maailmassa elektroniikan valmistuksesta tuli vapaasti myytävä ja ostettava hyödyke. Valmistusteknologiaa ei enää kannattanut varjella salaisuutena, vaan se ulkoistettiin. Kun yritykset eivät enää saaneet yksityistä kilpailuetua valmistuksesta, kilpailun painopiste siirtyi uudelleen tuotteisiin.

Juuri tässä jäätiin jälkeen, ja ensimmäinen vaaran merkki oli tunnettu Nokian puhelinten läppävika. Yhtiö ei halunnut valmistaa kuluttajien toivomia simpukkapuhelimia. Samaan aikaan se kehitti ainutlaatuisen laajan tuotevalikoiman palvellakseen erilaisia kuluttajaryhmiä. Ikävä kyllä, tuo laaja valikoima oli jokseenkin kauttaaltaan konservatiivinen, ja mielikuvitukseton. Sen ylläpitoon tarvittiin suuri ja moniin maihin hajautettu insinöörikunta, ja jotta tuotekehitys olisi pysynyt hallinnassa, piti kehittää myös tiukka ja byrokraattinen suunnittelun kontrollijärjestelmä.

Kokonaisuutena ottaen yhtiö menetti innovatiivisuutensa. Viime aikojen puheenaihe konkretisoi ja todentaa tilanteen. Yhtiö, joka esitteli aikanaan ensimmäiset älypuhelimet, ei pystynyt vastaamaan Applen haasteeseen vaativilla Yhdysvaltain kalliiden mallien markkinoilla. Kun tuo tuote lopulta tuli, se oli yli kolme vuotta myöhässä - ja edelleen monilta osin puutteellinen.

Suomalaisia kiinnostaa erityisesti, voiko Nokia palauttaa johtoasemansa, vai voiko se peräti kaatua? Kannatta muistaa muutama tosiasia. Yhtiö ei välttämättä ole suurissa vaikeuksissa - ainakaan vielä. Se on edelleen globaali markkinajohtaja, hyvin resursoitu, ja taloudellisesti terve. On totta, että yhtiön ja sen tuotteiden imago on pahasti vahingoittunut, ja lähivuosina tämä tulee syventämään sen sukellusta. Mutta näin suuret reaalitaloudessa toimivat yhtiöt eivät yleensä romahda. Pikemminkin ne nousevat vaikeiden vuosien jälkeen jaloilleen, uudistuneina, ja ehkä hieman viisaampina.

Kevyttä joukkoliikennettä

2011-02-07T16:42:00.004+02:00

Joukkoliikenne on välttämätöntä suurissa kaupungeissa. Toisaalta suurista investoinneista on tehtävä poliittisia päätöksiä - ja se on vaikeaa. Se on vaikeaa muuallakin kuin Suomessa. Päätöksenteon vaikeutta kuvaa, että pääkaupunkiseudun länsimetrosta saatiin vihdoinkin myönteinen päätös - yli 30 vuotta kestäneen väännön jälkeen.

Poliittinen kamppailu tuottaa myös informaatiosodankäyntiä. Kun Helsingin metrosta päätettiin, julkisuuteen nostettiin hyvinkin erilaisia argumentteja, ja erityisesti niitä levittivät metron vastustajat. Eräs argumentti oli väite, että metro olisi aivan liian raskas ja kallis väline meidän olosuhteisiimme. Sen tilalle esitettiin sitten "kevytratkaisuja", kuten bussilinjojen uudistamista ja raitiovaunuja - ja jopa niin sanottuja raidetakseja tai automaattitakseja. Tämä teknologia ja sen kummallinen historia on ihan oma lukunsa, ja se ansaitsee kokonaan oman kirjoituksensa. Joten siitä ei nyt sen enempää.

Koirat haukkuvat, ja metrot kulkevat. Helsingin metro suunniteltiin ottaen oppia kansainvälisestä kokemuksesta. Metroja kun on tehty yli sata vuotta - ja niitä tullaan jatkossakin rakentamaan. Helsingin metro onnistui erinomaisesti, ja samalla kotimainen teollisuus sai kaipaamansa tilaisuuden osoittaa kykynsä. Niin kuin usein aiemminkin historiassa, suuri infrastruktuurihanke kehitti merkittävästi teollisuuttamme. Sähkötekninen osaaminen nousi - ainakin joksikin aikaa - jopa kansainvälisen teknologisen tason yläpuolelle.

Mutta kun nyt länsimetro lähti liikkeelle, pääkaupungin ja valtakunnan päälehti kaivoi kuukausiliitteeseensä kumpujen yöstä vanhat vastustajien argumentit. Olisi kuulemma pitänyt rakentaa kevytmetro. Kirjoitus oli luonnollisesti virheellinen, ja se sai onneksi asiallisen, tosin pieneen tilaan tungetun oikaisun.

Mutta hauskinta asiassa oli se, kuinka vanhoja latuja tässä tallattiin. 1800- luvun puolivälissä Suomeenkin syntyi rautatiekuume. Erityisesti J. V. Snellman ryhtyi innokkaasti ajamaan asiaa. Ja tietenkin se herätti kiivasta vastustusta. Rautatie tulisi niin kalliiksi, että se veisi kansakunnan perikatoon. Oikeastaan meillä ei koko laitosta edes tarvittaisi. Erityisesti alettiin ajaa kapearaiteista kevytrautatietä. Varsin kauheana pidettiin myös, että maaseudun rahvas pääsisi kiskoja myöten sekoittumaan pääkaupungin ruotsia puhuvaan vallasväkeen.

Kansallinen rautatieverkko rakennettiin, ja siitä tuli eräs Suomen modernisoinnin kulmakiviä. Kevytrautateitä ei onneksi tullut - paitsi joitakin tehdasratoja. Venäjän hallitus kun vaati, että kansallisten junien piti päästä joustavasti liittymään myös uuteen Helsinki-Pietari rataan, jota Venäjä samaan aikaan suunnitteli.

Tom Dickson ja hullu tiede

2011-02-01T22:08:00.003+02:00

YouTubessa esiintyy Tom Dicksoniksi esitelty hullu tiedemies, joka jatkaa pitkää, mutta myös hyvin pitkälle erikoistunutta tutkimussarjaansa. Yhä uudelleen hän esittää tutkimushypoteesin: "Will it blend"? Eli voiko esimerkiksi energiansäätölamppuja tai kännyköitä jauhaa tehosekoittimella. Ja hän suorittaa tutkimuksensa hyvin metodisesti. Hän työntää tutkittavan kapineen sekoittimeen ja käynnistää sen.

Samanlainen formaatti on amerikkalaisessa sarjassa "Myytinmurtajat". Kaksi kaveria apulaisineen testaa yleisiä uskomuksia liki tieteellisin metodein. Tom Dickson ja Myytinmurtajat ovat hyvin viihdyttäviä, mutta samalla ne noudattavat ainakin päällisin puolin tieteellisen tutkimuksen muotoa. Esitetään selkeä hypoteesi, ja käydään sen kimppuun niin ikään selkeällä metodilla. Kummallakin ohjelmalla on myös sama perusvire: ohjelmien tarkoitus on huvittaa ja viihdyttää.

Entä mitä voidaan sanoa näiden kahden pitkään jatkuneen tutkimusprojektin puolueettomuudesta ja arvovapaudesta? Tom Dicksonin kohdalla herää epäilyksiä. Koko jutun tarkoitushan on mainostaa tehosekoitinta. Epäilyksiä herättää myös se, että emme näe tapauksia, joissa vastaus kysymykseen "will it blend" on ei. Ehkä niitä ei ole, mutta silloin Dickson saattaa syyllistyä tutkimustapausten diskriminoivaan valintaan. Lisäksi kokeella ei ole juuri mitään tekemistä tehosekoittimen arkielämässä tapahtuvan käytön kanssa. Paljon parempi tilanne ei ole Myytinmurtajillakaan. Heillä ei tosin ole syytä suhtautua puolueellisesti lopputulokseen, mutta sen sijaan itse hypoteesi tai sen testaamisessa käytettävä metodi valitaan puhtaasti niiden viihdearvon perusteella.

Nämä esimerkit ovat kuitenkin valaisevat tieteenteon ongelmakenttää. Kummassakin tutkimussarjassa esitetään selvä hypoteesi, ja tutkitaan niitä suurin piirtein pätevin metodein. Ne eivät kuitenkaan ole hyvää tiedettä, koska tutkimusasetelman yleinen merkittävyys on olematon. Ammattikielellä sanoen tutkimuksilla on kohtuullinen sisäinen, mutta huono ulkoinen relevanssi. Tästä päästäänkin erääseen varsin suosittuun hullun tieteen lajiin, jolle olen antanut nimen "amerikkalainen yliopisto".

Aina silloin tällöin televisioon tai lehtien lööppeihin putkahtaa jonkun "amerikkalaisen yliopiston" tutkimus, joka on niin hullunkurinen, että se läpäisee uutiskynnyksen. Tässä tapauksessa tutkimuksen on tehnyt aivan oikea akateeminen laitos, mutta ulkoinen relevanssi on täysin nyrjähtänyt, mahdollisesti osaksi tai kokonaan uutistoimittajan väärän tulkinnan takia.

Tiedeviihteen ja hupaisten tiedeuutisten suosio osoittaa mielestäni tieteen vahvistuvaa asemaa maailmassa, sekä absoluuttisina lukuina että ihmisten mielissä. Eikä se ole huono asia. Tiede on modernin maailman ja inhimillisen kulttuurin hienoimpia luomuksia, ja tieteellisen ajattelun periaate ymmärretään universaalisti. Kannattaa myös ajatella mitä opittavaa on Tom Dicksonissa ja Myytinmurtajissa. Olennaista ei ehkä olekaan se, miten älyttömältä jokin hypoteesi pintapuolisesti tarkastellen tuntuu. Paljon syvällisempää on se, minkälainen prosessi tutkimusta rahoittaa ja millaiset motiivit tutkijoiden valintoja ohjaavat.

Mekaaniset veljemme robotit

2011-01-12T22:18:00.004+02:00

Tichy pääsee taas mieliaiheensa kimppuun. Hullut robotit ovat lähes yhtä hauskoja kuin hullut tiedemiehet tai hullut insinöörit - tai hullut muusikot. Rouva on hyvä vaan!

Varkauden mekaanisen musiikin museo on siis todellinen pyhiinvaelluspaikka. Kannattaa mennä opastetulle kierrokselle, koska siellä esitellään nuo konehirviöt toiminnassa, ja esittelijänä toimii melko erikoinen saksalainen. Koneiden meluisat ja kömpelöt ponnistelut musiikkitaiteen saralla tekevät ainakin Tichyyn maagisen vaikutuksen.

Mutta miksi robotit ovat niin kiehtovia? Japanilaiset ovat tutkineet robottien sosiaalista hyväksyttävyyttä. Osoittautui, että robotin pitää olla kunnolla robotin näköinen. Siis vilkkuvat kamerasilmät, antennit päässä ja tökkivät liikkeet. Sulavammat robotit viehättävät edelleen, mutta viehätykseen sekoittuu outouden vivahdus. Ja androidit, jotka pyrkivät imitoimaan ihmistä - ne ovat todella pelottavia.

You tubessa saa nähdä kauniisti muotoillun robotti Asimon liikehdintää tai robottikoira Aibojen jalkapallo-ottelun. Kuinka ne ovat kömpelyydessään liikuttavia. Suorastaan sydäntä särkevä on video, jossa Asimo kellahtaa kumoon, ja yrittää turhaan ponnistella ylös, kunnes hätääntynyt esittelijä kiiruhtaa vetämään verhon tämä säälittävän näytelmän eteen.

Aivot huijaavat meitä. Haluamme osoittaa sosiaalisuutta ja veljeyttä mekaaniselle olennolle, joka elehtii inhimillisesti. Kunhan olemme itse turvassa. Mutta jos imitaatio on liian hyvä tai ylivoimainen, tulee mukaan kauhu. Seuraavassa eräitä välähdyksiä.

Lapsuuteni "Lost in space" tv-sarjassa esiintyi avaruusmatkailijaperhe ja heitä suojeleva robotti. Inhosin sitä idioottia, ja koko perhe oli söpöydessään ällöttävä. Mutta robotin takia sarjaa oli pakko katsoa, vaikka väkisin.

Alien- elokuvassa eräs aluksen miehistön jäsen paljastuu robotiksi kohtauksessa, joka osoittaa aluksi vain inhimillistä julmuutta. Seuraa tavattoman väkivaltainen jakso, jonka lopussa robotti revitään kappaleiksi, ja sen mekaaninen luonne paljastuu. Koko juttu on sanoinkuvaamattoman kauhea. Paljon pahempi juttu kuin se varsinainen Alien.

Bremen, 1998 ja autotehdas, jossa tehdään mersuja. Pääsen näkemään teollisuusrobotteja työssään. Luulette tietävänne mitä se on, olette nähneet messuilla robottinäytöksiä, joissa teollisuusrobotit askartelevat mietteliäästi vienon musiikin tahdissa. Feikkiä, hyvät ihmiset. Robottien liikkeet on hidastettu turvallisuuden ja esteettisen vaikutelman takia. Nuo autorobotit olivat suunnattomia, keltaisia, noin kolmen metrin korkuisia hirviöitä, kuin jättiläismäisiä termiittisotilaita. Ne nytkähtivät liikkeelle ja kävivät leukoineen autonkorin kimppuun pidäkkeettömällä raivolla ja väkivaltaisella nopeudella. Sitten ne jähmettyivät perusasentoon odottamaan seuraavaa koria, sulan metallin pisaroiden hiipuessa kauhistuneiden katsojien jalkojen juuressa.

Varkaus 2010, mekaanisen musiikin konsertti suunnattomassa konepajan hallissa. Frakkiin pukeutunut Kari Kriikku, Suomen paras klarinetisti, soittaa mekaanisen pianon säestämänä. Hän imitoi androidia ja soittaa ja elehtii mahdollisimman mekaanisesti. Liikuttava esitys, eikä Kriikku ole minusta koskaan soittanut yhtä hyvin.

Meillä on yhtä ja toista opittavaa mekaanisilta veljiltämme.

Vaikeatajuista kirjallisuutta

2010-10-28T10:36:00.005+03:00

Helsingin kirjamessujen 2010 kunniaksi paikallisissa lehdissä on kirjallisuusaiheisia juttuja. Se on luonnollinen tapa saada aikaan sivuntäytettä, jota lehdet ovat aina vailla. Hesarin Fingerporissa oli tiivistettynä Joycen Odysseus, johon vihjattiin vaikeatajuisena kirjallisuutena. Sellaisen tavaran lukeminen tuo luonnollisesti lukijalle statusta. Kuulut arvostettuun eliittiin, jos sanot lukevasi vaikeatajuista kirjallisuutta. Mutta onko se oma lajinsa? Ehkä kaikkien vaikeatajuinen kirjallisuus ei ole vaikeatajuista kaikille. Tai ehkä on vain erilaisia syitä, miksi jotkut kirjat tökkivät.

Osittain on kysymys kontrastista ja tottumuksesta. Muutama vuosi sitten olin lukemassa Volter Kilven kirjaa "Alastalon salissa" (se on vaikeatajuisen kirjallisuuden suomalainen klassikko). Se ei oikein edennyt, juutuin piipunvalintakohtaukseen, niin kuin niin moni muu. Jostain syystä tartuin Joycen Odysseukseen, joka oli jäänyt kesken niin perusteellisesti, että en edes tiennyt miten pitkälle olin päässyt. Nyt Odysseus sujui kuin siivillä, ja oli tosi kiehtova. Menestyksestäni innostuneena tartuin uudelleen Alastaloon, ja nyt sekin alkoi edetä - ja oli hieno lukukokemus. Olisiko niin, että olin nyt virittynyt lukemaan "vaikeatajuista kirjallisuutta"? Näyttää siltä, että eräät kirjat panevat lukijan ponnistelemaan, ja ilmeisesti se on enemmän tai vähemmän tarkoituksellista. Vähän sama asia, kuin sanaristikoissa: tekstin viehätys lähteekin pitkälle siitä että sen avaamiseksi pitää tehdä työtä.

Minua kuitenkin kiusaa kirjallisuudessa unijaksot ja kirjat, jotka voidaan tulkita uniksi. Monet kirjailijat luovat univaikutelman kirjoittamalla epäselvästi. Lukijan kannalta se ei ole palkitsevaa. Tekstin selitykseksi kun ei kelpaa, että sehän oli unta. Unikirjailijan prototyypiksi on nimetty Franz Kafka, mutta hänen tekstinsä oli kristallinkirkasta ja kauttaaltaan ymmärrettävää. Ei siinä unista ole kysymys, vaan jostain aivan muusta. Kaikki, mistä Kafka kirjoittaa, on totta! Kun olin lukenut ensimmäisen Kafkani, minun oli pakko hankkia kaikki hänen kirjansa ja lukea ne ahmimalla. Myöskään Joycen Odysseus ei ole unta, vaan aivan konkreettinen kertomus, päivä Leopold Bloomin elämästä.

Usein klassikkoja pidetään vaikeatajuisina. Tämä on väärä rinnastus, ja saattaa johtua siitä, että väitteen esittäjä ei ole oikeasti lukenut yhtään klassikkoa. Tosisiassa klassikot on kirjoitettu viettelevästi, eivät ne muuten olisi jääneet elämään. Miten nautinnollista oli lukea Petronius Arbiterin "Trimalkion pidot", klassikko noin kahden tuhannen vuoden takaa. Niin hauska, ilkeä, ja samalla jotenkin ajankohtainen. Pitojen ruokalista toi jotenkin mieleen nykyajan television kokkiohjelmat.

Toisaalta olen kuitenkin aika varma siitä, että jotkut kirjalliset tekstit todella voivat olla vaikeatajuisia, ja että se voi olla kirjailijan enemmän tai vähemmän tiedostettu tarkoitus. Samoin on selvää, että monella lukijalla se lisää lukemisen nautintoa. Mutta lukijan pitää olla oikeasti motivoitunut ponnistelemaan. Joycen ja Kilven lukijaa varmaan motivoi kirjan maine: se on kuin Mount Everest, jolle on kiivettävä. Mutta minua ei motivoinut Mikko Rimmisen Pölkky. Aihe ei ollut minusta tippaakaan kiinnostava, eikä myöskään kirjailija. Ehkä Mount-Everest-efekti selittää, miksi luin Thomas Pynchonin kirjat "V" ja "Gravity's Rainbow", ja vielä englanniksi. Selvisin joten kuten näistä kryptografisista järkäleistä. Pynchonin kirjoilla on hurja maine, ja hurjia nuo kirjat olivatkin. Thomas Pynchon lienee elävistä kirjailijoista arvoituksellisimpia, hänestä ei taida olla olemassa edes virallista valokuvaa. Voin suositella juuri näitä hänen teoksiaan niille, jotka haluavat todella koetella voimiaan. (suomennettu on vain "Huuto 49", joka on niiden rinnalla selkokieltä, hyvä kirja kumminkin).

Godzilla meets Bambi - eli piekseekö Nokian N8 iPhonen?

2010-10-26T15:12:00.004+03:00

Nokiahan on kuin Godzilla! Rymistelevä teknohirviö, jolla on valtavat voimat, mutta joka on myös kömpelö ja tyhmä. Mutta tarkoitus ei nyt ole esitellä maailmalle uusia kielikuvia (tai miksei, olkaa hyvä vaan!). Minua harmittaa se tapa, jolla niin sanotut teknologia-analyytikot ovat käsitelleet käynnissä olevaa N8 - iPhone maaottelua.

Käyttöjärjestelmästäkö kaikki on kiinni? Uuden Symbian 3 version uskotaan pelastavan tilanteen, ja N8 näyttää kuinka Symbian 3 puree. Vai pitäisikö Nokian ottaa Windows tai Android- vai onko Meego se messiaaninen pelastaja?

Mutta mikä oikein on käyttöjärjestelmä? Sehän on tietokoneen tai puhelimen sisällä piileskelevä ohjelmahässäkkä, jolla on kolme tehtävää. Ensinnäkin sen pitäisi hoitaa, melutta ja käyttäjää häiritsemättä, laiterajapinta, ja saman tapainen protokollarajapinta. Toiseksi, sen pitää hoitaa reaaliaikavaatimukset. Puhelimen prosessori kun ei aina ehdi kaikkeen mitä pitäisi tehdä, vaan pitää priorisoida. Ja kolmanneksi, sen pitää hoitaa ihminen - kone rajapinta eli käyttöliittymä.

Kun yhtiöt tekevät käyttöjärjestelmäpäivityksiä, ne eivät kovin mielellään koske käyttöjärjestelmän syvimpiin osiin (eli laite- ja reaaliaikarajapintoihin). Pikemminkin päivitetään käyttöliittymää - se kun näkyy ulospäin ja sitä on helppo sokeroida. Toisaalta, jos käyttöjärjestelmän sisuskalut on kunnossa, siihen voi hyvin tehdä vaikka millaisen uuden käyttöliittymän. Ulkopuolisen analyytikon on käytännössä mahdotonta ymmärtää näitä sisuskaluja. Prosessoreja usein vertaillaan, mutta niiden kellotaajuudet eivät ole ratkaisevia, jos ne ovat muuten erilaisia. Ja riippuu pitkälle ohjelmoinnista, miten hyvin prosessorin teho osataan ottaa ulos.

Ja sama käytännössä. Edellinen puhelimeni oli X6 ja nykyinen on N8. Havaintojeni mukaan puhelimien ohjelmat ja käytön logiikka ovat lähes identtiset. Ne tavallisimmat sovellukset näyttävät samoilta, kaikkine vikoineen ja epäloogisuuksineen. Yksi pahimmista vioista on tökerö internet-selain, se pitäisi uusia mitä pikimmin. Mutta kuitenkin N8:n käytettävyys on paljon parempi. Osittain se johtunee siitä että N8:ssa on tehokkaampi prosessori, mutta myös käyttöliittymää on viritelty. Puhelin toimii nyt pehmeästi, nykimättä ja tökkimättä.

On muitakin parannuksia. Näyttö on paljon parempi. Näytön kaksoiskosketus on todella hyvä (tosin se ei toimi kaikissa sovelluksissa). Ja aloitusnäytöt on helpompi konfiguroida ja niitä on jopa kolme, eri tarkoituksiin. Toiminnot käynnistyvät yhdellä näpäytyksellä, kun aiemmin monet vaativat kaksoisklikkauksen. Aloitusnäyttöjä on sokeroitu widgeteillä, mikä ilahduttanee viihdekäyttäjiä. On minusta ihan makuasia onko kyseessä uusi käyttöjärjestelmäversio vaiko vain korjailtu käyttöliittymä. Minusta jälkimmäinen.

Mutta miksi N8 on niin paljon parempi? Lyhyesti, koska siinä on todella hyvä rauta. Muotoilu on upea, mekaniikka vakuuttava, ja tehoa riittävästi. Entä miten pärjää vertailussa iPhone? Olen käyttänyt sitä varsin vähän, mutta sanoisin että se jää toiseksi, ja siinä on edelleen myös puutteita. Sen asema on kuitenkin vankka, koska se jatkaa Applen tunnistettavaa muotoilu- ja käytettävyysperinnettä, jolla on jo vakiintuneet ystävät. Upein Applen tuote on minusta kuitenkin klassinen iPod. Se on joka suhteessa lumoava.

Nokian kannalta on ikävintä, että N8 tuli vuosia myöhässä. Uraauurtava yhtiö, joka toi markkinoille ensimmäiset älypuhelimet, musiikkipuhelimet, pelipuhelimet ja kosketusnäyttöpuhelimet jo vuosia sitten, ei osannut reagoida siinä vaiheessa, kun markkinat olivat kypsyneet ottamaan vastaan nämä tuotteet.

Tichy entropiaa vastaan, eli teekkari seikkailee.

2010-10-25T08:15:00.007+03:00

Joskus 1960-70 luvun vaihteessa Tichy oli kesäteekkarina Nokian Kaapelitehtaalla Salmisaaressa. Työnä oli kaapelin valmistus - tietenkin. Kun teekkarit ilmestyivät tehtaalle ensimmäinen kesäkuuta, vuorossa olleet työnjohtajat tuntuivat unohtaneen koko jutun. Mihinkä nämä nyt laitetaan? Seisoskelimme hallin päädyssä ja odottelimme, että kohtalomme ratkaistaisiin. Lopulta minulle osoitettiin tehtäväni. Minusta tuli hanttimiehen apulainen. Se lienee työurani eräitä huipentumia.

Mikäpä siinä, ryhdyimme työn touhuun. Toimenamme oli suorittaa erilaisia ja sekalaisia pikkuhommia. Lakaisimme lattioita, siirtelimme esineitä, pinosimme muovirouhesäkkejä, ja kaiken kaikkiaan pidimme yllä järjestystä. Suhtauduimme työhömme asianmukaisella kohtuullisuudella. Epäjärjestyksen kasvu ja entropian lisääntyminen ovat maailmassa ainaisena uhkana, ja kohtasimme tuon uhkan tyynesti ja harkiten. Kaikki meille uskotut tehtävät suoritimme, mutta ei suin päin, vaan mietiskelevällä hartaudella.

Työtoverini ja mentorini oli alan asiantuntija. Hän oli tullut tehtaalle parikymmentä vuotta aiemmin hanttimieheksi, ja jatkoi edelleen tuolla samalla linjalla. Jos tunsimme tarvetta meditoida ja ottaa niin sanotut persesavut, hän johdatti meidät paikkoihin, joihin työnjohtaja aniharvoin pistäytyi, Toverini oli sitkeänlaiha ukko jonka lippalakki oli kuin kasvanut päähän kiinni. Hän puhui ärhäkkää ja aggressiivista stadin slangia, mutta hesalaisena minulla ei ollut kommunikointivaikeuksia. Koska olin itsekin jo oppinut tupakoinnin paheen, meillä oli heti paljon yhteistä.

Kerran aamusella työnjohtaja kertoi meille, että puristamohallin keskellä seisova maakaapelikela olisi vietävä suuren konehallin kolmanteen kerrokseen jotain työvaihetta varten. Kaapelitehtaalla käyneet tietävät, että tuo rakennus on korkea, ehkä kuusikerroksinen. Ei kovin hyvä tuotantologistiikan kannalta, mutta tehokasta tonttimaan käyttöä. Tuollainen kaapelikela on melko suuri, yli kahden metrin korkuinen, ja painaa jopa useita tonneja. Keloja liikuteltiin vierittämällä betonilattiaa pitkin, ja jos suuntaa pitää kääntää, käytettiin ns. mopoja. Mopo oli noin puolen metrin mittainen ja matalilla rullilla varustettu kapistus, kuin pieni ja väkevä potkulauta. Kelaa käännettäessä sen toinen laippa pyöritettiin mopon päälle, ja rulla kääntyi sen varassa. Otimme siis mopon, ja lähdimme vierittämään kelaa. Vieritimme sen pihan yli ja tavarahissin ovelle. Mutta kas, hissi olikin epäkunnossa ja huoltomiehet sen kimpussa. No ei se mitään, otetaanpa savut sillä aikaa. Näissä merkeissä menikin sitten aamupäivä.

Sitten toverini valpastui. "Nyt on ruoka-aika". Kiipesimme portaat ylös ruokalaan. Syödessämme äijä tiiraili vastakkaisella penkillä istuvia naisia, joilla oli ajan muodin mukaiset minihameet, ja hekotteli: "Kjäh kjäh, synnyinmaa näkyy". Syötyämme perusteellisesti palasimme hissille tutkimaan, joko se olisi korjattu. Eipä ollut. Vasta hiukan ennen työvuoron päättymistä se tuli kuntoon. Vierittelimme kelan yläkertaan, ja niin oli taas yksi päivä pulkassa.

Tässä puuhassa olin noin viikon verran. Sitten sain ylennyksen. Minusta tuli muovipuristajan apulainen. Käytimme suurta konetta, jolla pursotettiin eristävä muovivaippa kaapelien metallijohtimien päälle. Teimme muun muassa AMKA- kaapelia, jolla oli tärkeä osuus maaseudun sähköistämisessä. Se oli eräs Nokian varhaisia innovaatiota.

Huutelua katsomosta

2010-10-05T20:32:00.002+03:00

Nokia on nyt tunnustanut ainakin joitain virheitään (kuulostaako hiukan Orwellilta?). Se vaikuttaa voimattomalta, ja Aisoposta mukaillen, itse kukin käy antamassa sille aimo potkun. Kun leijona on voimaton, se oppii tuntemaan myös aasin kavion. Jorma Ollila on jo paheksunut katsomosta huutelijoita.

Mutta otetaanpa toinen näkökulma. En sano mitään Nokian johtamistavoista - siitä on vuosikymmeniä, kun ollen ollut Nokialla töissä, ja Nokian kanssa työskentelystäkin on jo hyvä tovi. Mutta minulla on ollut monta Nokian valmistamaa puhelinta. Sen oven kautta ei kuljetakaan katsomoon, vaan tärkeimpään sidosryhmään.

Paras puhelimeni ikinä on ollut Nokian malli 8210. Sillä tosin saattoi vain soittaa ja tekstailla. Mutta puhelin oli pieni, näppärä, ja hyvä käyttää. Annan puhelimelleni anteeksi jopa sen että se piti käyttää huollossa. Tällä puhelimella oli paljon ystäviä, mutta kuulin, että se vedettiin pois tuotannosta, koska sen valmistaminen oli liian kallista.

Ensimmäinen pettymys oli kommunikaattori 5300i. Se oli siinä mielessä jo oikea tietokone, että se aina silloin tällöin - kaatui. Silloin piti irrottaa akku vähäksi aikaa. Kyllä, tämä ei ole vika vaan ominaisuus, koska myös käyttöohje älysi vihjata akun irrottamisesta. Netin käyttö puhelimella oli tuskallista huonon selaimen ja tehottoman prosessorin takia, mutta eniten ihmettelen näppäinvalojen puutetta. Mitä järkeä on valaista näyttö ja jättää olemattomalla kontrastilla merkatut näppäimet pimeään?

Kyllästyin kanniskelemaan painavaa ja turhauttavaa kommunikaattoria, mutta en ollut vakuuttunut vaihtoehdoista. Joten väliratkaisuna hankin mahdollisimman simppelin peruspuhelimen. 5030 oli puoli-ilmainen, mutta olisin toki maksanut enemmänkin jos puhelin olisi ollut asiallinen. Mutta ei. Ensinnä, puhelimen kantta oli lähes mahdotoin saada irti ilman työkaluja, jotta akun olisi saanut sisälle. Tappelin sen kanssa pitkään. Puhelimen käyttöohje ei osannut valistaa, pitikö kantta nostaa vai liu'uttaa. Muutenkin käyttöohje oli eri pari puhelimen kanssa, se oli selvästi tehty jollekin muulle mallille. Kalvotyyppinen näppäimistö oli tunnoton, ja painallukset menivät helposti viereisten näppäimien tiliin.

Ulkomaan matkaa varten halusin kuitenkin navigaattoripuhelimen. Olin varautunut hankkimaan N8 mallin mutta...

Joten paras vaihtoehto speksien mukaan oli X6. Mutta ei käytännössä. Käyttöohje tuntui edelleen puhuvan muuta kieltä kun puhelin. Lisäksi se osaa neuvoa vain asioita, jotka kuka tahansa puhelinta joskus käyttänyt tietää muutenkin. Toiminnoissa oli kummalista horjuvuutta: miksi eri asioissa on eri logiikka? Kosketusnäyttö on herkkä, mutta ei aina. Joskus puhelimen väristin antaa palautteen painetusta näppäimestä mutta mitään ei tapahdu. Tai päinvastoin, puhelin tekee lähes pyytämättä jotain mitä en halunnut. Zoomaus ja skrollaus on hidasta ja hyppelehtivää, ja sen ohjaus kosketusnäytöllä on hankalaa. Karttojen tekstejä ei voi suurentaa. Näytöstä ei saa selvää kirkkaassa valossa. Sähköpostiasetusten asettaminen ei onnistu (samat asetukset toimivat kommunikaattorissa). Ja niin edelleen. En siis ole tyytyväinen.

Ja nyt lopullinen tuomio. Huolimattomuutta, Nokia! Vaiko peräti ylimielisyyttä? Nokian ylisuuri ja hajautettu tuotekehitysorganisaatio ei ota vastuuta kokonaisuudesta. Puhelimet täyttävät spesifikaatiot vain sinne päin, rimaa hipoen, ja sen alittaen. Tämmöinen peli ei nyt kerta kaikkiaan vetele. Vuosikymmeniä ovat "talouselämän asiantuntijat" hokeneet, kuinka suomalaiset insinöörit tekevät liian hyviä tuotteita mutta eivät osaa myydä niitä. Tämä oppi on nyt tuottanut karmeaa satoa.

Miksi kaikki maat eivät kehity?

2010-09-18T00:37:00.002+03:00

Kirjoittelen tätä tekstiä Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Oikeastaan työni täällä liittyy juuri tähän ongelmaan. Afrikka haluaisi kehittyä, ja se haluaisi kehittyä nopeammin. Ehkäpä suomalaiset ovat hyviä pohtimaan asiaa yhdessä afrikkalaisten kolleegojen kanssa. Onhan oma maamme noussut aikanaan hämmästyttävän nopeasti köyhästä maasta teollisuusmaaksi, ja tällä hetkellä olemme monilla teknologiaindikaattoreilla mitaten maailman huippua.

Olisiko epätasaisen kehityksen syynä se, että kehityksen ehtoja ei oikein ymmärretä? Varmasti on näin, mutta kuka sitten ymmärtää ne oikein? En uskalla ilmoittautua siihen porukkaan. Mutta haarukoidaan kuitenkin vähän.

Niin sanotun neoklassisen talousteorian mukaan kehitys ja tuotantokyky riippuvat panostuksesta, ja ennen kaikkea pääoman ja työvoiman saatavuudesta. Sama teoria ennustaa, että kehityksen myötä pääoman uusiutuminen hidastuu. Niinpä köyhät maat kirivät vääjäämättömästi rikkaat kiinni. Mutta tiedämme, että kaikille maille se ei onnistu. Jotain vikaa tässä ajatuksessa.

1980-luvulla amerikkalaiset taloustieteilijät hoksasivat, että talouden kasvusta pääoma selittää vain vähän ja työvoiman saatavuus vielä vähemmän. Tärkein kasvutekijä onkin teknologia. No onhan se ennenkin tiedetty, se tieto vaan ei sopimut oman aikansa tieteen valtavirtaan. Jos taloustiedettä nyt ylipäätään voi tieteeksi sanoa, siitäkin ollaan montaa mieltä.

Kasvu ei kuitenkaan välttämättä onnistu teknologiaa siirtämällä. Uuden tiedon mukaan teknologia kehittyy talousalueen ja teollisten alojen sisäisen aktiviteetin tuloksena – kunhan sille annetaan mahdollisuus. Tältä pohjalta voi koettaa tulkita taloushistoriaa, samoin kuin katsoa tulevaisuuteen.

Entä voivatko teolliset maat myös taantua? Saamme tästä helposti ironisen tulevaisuuden vision. Jos talouden vaikuttajat siirtävät teollisen toiminnan niin sanotusti massamarkkinoiden ja matalien kustannusten äärelle, teknologinen perinne katoaa nopeasti. Entisten teollisuusmaiden infrastruktuurit rappeutuvat, ja pian ne ovatkin entisten kehitysmaiden teknologiaosaamisen varassa.

Missä viipyvät avaruuslentokoneet

2010-09-16T20:16:00.001+03:00

Avaruusmatkailu kuuluu teknisen edistyksen lupausten suurimpin petoksiin. Missä ovat sulavalinjaiset avaruusalukset, jotka kiidättävät matkailijoita vieraisiin maailmoihin? Sellaiset alukset, joita olemme nähneet vaikkapa Flash Gordon- sarjakuvissa jo vuosikymmeniä! Niin, miksi niitä ei enää valmisteta? Ehkäpä kysymys on teknologiasta. Avaruusmatkat saatiin käyntiin II maailmansodan tekniikalla, mutta miksi se on edelleen käytössä? Miksi tekniikka ei kehity?

Konstantin Tsiolkovski kehitti avaruusmatkailun teoriaperustan jo sata vuotta sitten, ja oivalsi myös että kemiallisista rakettipolttoaineista vety ja happi ovat lupaavimmat. Goddard teki ensimmäiset onnistuneet kokeet nestepolttoainetta käyttävillä raketeilla. Vaikka raketit ovat suurentuneet, samalla teknologiapohjalla ollaan edelleen. Syynä on avaruuteen pääsyn vaatima suuri energiamäärä painoyksikköä kohti. Aikanaan ajateltiin, että atomivoima olisi seuraava läpimurto. Mutta sen ikävät ympäristövaikutukset ja tarvittavien säteilysuojusten paino ovat tehneet sen haaveen tyhjäksi.

Siivet olisivat hyödylliset sekä nousussa että laskeutuessa, ja siivekästä alusta olisi luontevaa käyttää uudelleen. Mutta siivet edustavat myös ylimääräistä massaa. Siksi ne oli hylättävä. No onhan avaruussukkulalla siivet? On kyllä, mutta niistä maksetaan kova hinta. Sukkula on ylivoimaisesti kallein tapa viedä tavaraa avaruuteen.

Joten onko mitään mahdollisuuksia on siirtyä Flash Gordonin teknologiaan?

On. Sukkulakonsepti voitaisiin elvyttää paremmalla moottoritekniikalla ja kevyemmällä lämpöeristyksellä. Valitettavasti kehitystyön kovat kustannukset ja marginaalinen hyöty ovat panneet tämän suunnitelman jäihin.

Rakettipolttoaineesta suurin osa poltetaan jo ilmakehässä, ja polttoaineen massaasta suurin osa on happea. Entä, jos happi otetaankin pääosin ilmasta? Ilmaa hengittävä moottori olisi todellinen läpimurto. Sen avulla päästäisiin avaruuslentokoneisiin, jotka eivät juuri poikkeaisi tavallisista lentokoneista. Tässä ei ole mitään periaatteellista ongelmaa, mutta käytännöllisiä kyllä. Ns. hyperyliääninopeudella toimiva suihkumoottori asettaa suuria vaatimuksia käytetyille materiaaleille, ja moottorin virtausdynamiikka jan termodynamiikka vaatisivat paljon kalliita kokeita.

Jos avaruustoiminta tarjoaisi todella suuria taloudellisia näkymiä, ilmaa hengittävä avaruuslentokone olisi epäilemättä jo käytössä. Mutta hallitukset eivät uskalla siihen satsata. Entä tarjoaisiko joku eksoottinen teknologia halvan oikotien?

Katsotaan ensin selvästi toteuttamiskelpoiset suunnitelmat. Avaruusalus voitaisiin ampua taivaalle vuoristoon sijoitetusta kaltevasta vakuumiputkesta, jossa se kiihdytettäsiin sähköllä korkeaan nopeuteen. Tämä muunnelma Jules Vernen ideasta on todella peraatteessa mahdollinen. Tai entäpä jos laukaisuun tarvittava energia pumpataankin alukseen maan pinnalta, laserilla tai mikroaalloilla. Näiden suunnitelmien vikana on se, että niihin liittyy suuria hankeriskejä. Kustannuksiin tulee helposti yksi tai kaksi nollaa perään. Arthur C. Clarken tunnetuksi tekemä avaruushissi edellyttäisi supervahvoja materiaaleja, muilta osin fysiikka on kohdallaan.

Entäpä sitten joku eksoottinen teknologia, joka ehkä voitaisiin keksiä. Ehkäpä keksitään tapa säilöä energiaa todella tehokkaaasti, vaikkapa antimaterian tai äärimmäisen kuuman aineen tai vahvan kentän muodossa (tässäkin fysiikka on kohdallaan mutta hyödyntämiseen tarvittava teknologia puuttuu). Entä eksoottinen fysiikka, kuten toistaiseksi tuntemattomat suuren energiatason ilmiöt? Uskaltaako joku sanoa, että luonto on jo paljastanut salaisuutensa? NASA:lla on ollut ns.”eksoottisen työntövoiman tutkimusohjelma”. Tämän kummallisempia asioita tuo ohjelma ei ole tuottanut.

Esitin alussa kysymyksen, miksi tekniikka ei enää kehity? Vastaus on, että kyllä se kehityy ja kehittyisi enemmänkin, mutta kuka sen lystin maksaa?

Sietämättömän pateettista

2010-09-07T16:06:00.002+03:00

Taiteilija Vesa-Matti Loiri herättää monenlaisia tunteita. Minulle on vaikeaa kestää hänen esiintymistään laulajana. Se on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä, en voi millään eläytyä suurieleiseen tunteiden paisutteluun. Toisaalta tiedän että monet ovat siitä todella otettuja.

Luulen toisaalta ymmärtäväni häntä - vaikka voin olla taas väärässä. Roolit Uuno Turhapurona ja vaikkapa Jean Piere Kuselana tarjoavat rentouttavan pakopaikan kaunotaiteen hapettomista korkeuksista. Loiri tuntuu elävän patetian ja klovnerian risteyksessä, ja tämä jännite on kulttuurissamme jollain lailla keskeinen. Muistan esityksen, missä taitava klovni repeää kesken pelleilyn patettiseen viulusooloon. Vaikutus on huima, voi vapaasti liikuttua, koska hänelle saa myös nauraa jos siltä tuntuu.

Liika vakavuus voi pilata taiteen. Progressiivinen rock pilaantui pateettisiin ylipitkiin sooloihin, joista oli huumori kaukana. Mutta oliko Jimi Hendrix pateettinen? Vaikea sanoa. Jim Morrison kyllä oli, samoin on Van Morrison. Hevibändit ovat häpeämättömän pateettisia, mutta niillä on toinen jalka klovnerian puolella.

Portugalilainen Fado on pateettisuudessaan aivan ylittämätöntä. Emme kuitenkaan uskalla vaivautua, naurusta puhumattakaan, koska aavistamme että taiteilija vastaisi siihen vielä pateettisemmalla eleellä. Vetäisi esiin tikarin ja iskisi sen sydämeensä.

Jazz on vakavaa - liian usein ja valitettavasti. Vaikka poikkeuksiakin on. Silti se ei yleensä tunnu pateettiselta. Ehkä siksi että jazzin sanoma on abstraktimpi, ei se haluakaan liikuttaa perinteisellä tunteeseen vetoamisen kaavalla. Poikkeuksen muodostaa blues, erityisesti laulettuna. Bebopista ja hardbopista on kaukana sekä patetia että huumori.

Klassisessa musiikissa pateettisuudesta syytetään usein venäläistä koulukuntaa, ja aivan erityisesti Tsaikovskia. Pianokokonsertot tuovat sen parhaiten esiin. Mutta annamme sen anteeksi, koska se kuuluu venäläiseen sieluun.

Pateettinen ote vaatii aivan erityisen tarkastelukulman ollakseen hyväksyttyä - anakin minulle.

Kleion silmien alla

2010-08-25T12:17:00.001+03:00

Sain käsiini oivallisen taloushistoriaa käsittelevän teoksen, joka käsitteli mm Kondratjevin pitkiä aaltoja (Freeman & Louçã: ”As time goes by. From industrial revolutions to information revolution”. Oxford University Press 2002). Oivalsin, että se ajattelu, jota olin soveltanut omissa teknologiadynamiikkaa koskevissa tutkimuksissani, kuuluu itse asiassa suuntaukseen, jota anglosaksisessa kirjallisuudessa nimitetään kliometriikaksi. Nimi tulee antiikin kreikan historiantieteen muusasta, Kleiosta. Tämä tutkimusote on ollut lähes unohduksissa vuosikymmeniä, mutta nyt se on uudessa nousussa. Syynä saattaa olla, että sitä sivuava toinen, myös syrjässä ollut tieteenhaara on elpymässä, nimittäin systeemiteoria. Suomessa lähestymistapa on - tietenkin - epämuodikas, joskin olen kuullut voimakkaita kommentteja sen puolesta.

Kun metodia sovelletaan teknologian ja teollisuuden kehityksen analyysiin, kaksi klassikkoa kohoaa ylitse muiden: Joseph Schumpeter ja Nikolai Kondrjatev – ja jonkinlaisena esiajattelijana Karl Marx. Ehkäpä joku on kuullut luovasta tuhosta tai kehityksen pitkistä aalloista. Asia liittyy systeemiteoriaan siten, että kehitys nähdään prosesseina. Mutta minkälaisia prosesseja ne ovat? Talouden prosesseilla ovat tyypillisiä tietyt tilastollisella analyysillä havaittavat piirteet, joiden voidaan ajatella syntyvän tietynlaisten prosessien tuloksena. Tällaisia piirteitä ovat: trendit, pitkät aallot, suhdannevaihtelut (värähtelyt) ja äkilliset shokit. Tuntuu ymmärrettävältä. Tilastollisen datan ja systeemiteorian soveltaminen tekee lähestymistavasta houkuttelevan: se tuntuu olevan varmemmalla pohjalla kuin monet aivan spekulatiiviset talousteoriat.

Prosessit voidaan jakaa yleisesti ottaen käänteisiin eli reversiibeleihin prosesseihin, ja peruuttamattomiin eli irreversiibeleihin. Edellä mainitut klassikkotieteilijät olivat vahvasti sitä mieltä, että teknologian ja teollisuuden kehityksessä irreversiibeleillä prosesseilla on suuri rooli. Ne tuottavat mm ns. pitkiä aaltoja. Käänteisillä prosesseilla taas on taipumus tuottaa syklisiä värähtelyjä, kuten suhdannevaihteluita. Ne eivät johda kehitykseen, kun taas irreversiibeleissä prosesseissa on kehityksen ja pysyvän muutoksen elementti.

Otetaanpa hauska analogia. Kondensaattorin lataaminen sähköllä on käänteinen prosessi. Sähkö saadaan sieltä samanlaisena ulos. Jos kondensaattoriin kytketään toinen vastaava prosessi, kela, saadaan systeemi, joka tuottaa syklisiä värähdyksiä. Tekniikkaa lukeneet tuntevat sen yksinkertaisena värähtelypiirinä. Sen toiminta näyttää dynaamiselta, mutta se ei johda mihinkään, se ei kehity.

Lisätään systeemiin irreversiibeli eli peruuttamaton prosessi. Olkoon se johtimissa syntyvä, sähkövastuksesta johtuva lämpö, joka on itse asiassa luonnostaan mukana tässä piirissä. Kun vastukseen johdetaan virtaa, se lämpenee. Mutta prosessi ei ole käänteinen. Vastuksen lämmittäminen ei saa aikaan sähkövirtaa. Nyt mukaan tulee kehitystä: värähtely vaimenee ja lopulta lakkaa.

Tässä tapauksessa kehityssuunta oli entropiaa lisäävä, muutos kulki kohti nollatilaa. Mutta taloudessa osa peruuttamattomista prosesseista on entropiaa vähentäviä, syntyy kasvua ja ihmiselle resursseja tuottavaa muutosta.

Ajattelemisen aihetta...

Nuoriso! Muistakaa lukea Mika Waltarin teoksia

2010-05-14T20:18:00.000+03:00

…jos ette ole lukeneet. Hän on klassikko, joita on vain muutama kirjallisuudessamme (Kivi ja Linna nyt lähinnä tulevat mieleen). Panu Rajalan massiivinen elämänkerta ”Unio Mystica” valottaa hyvin taustoja – kunhan ei piittaa kirjan ”rajalamaisuuksista”.

Waltarin kirjailijakuva ei ole aivan tahraton. Siihen on syynä osin hänen suunnaton tuotteliaisuutensa, joka herätti kauhua ja kateutta joissakin kollegoissa. Waltari oli tupakansavua suitsuttava ihmiskone, joka takoi valmista tekstiä 20-30 liuskaa päivässä. Mutta on myös Waltarin omaa syytä. Kirjan ”Palava nuoruus” saama murskakritiikki harhautti kirjailijan julkiseen puolustautumiseen. Se laukaisi vuoden 1936 kirjallisuussodan, joka politisoitui pahasti ja leimasi Waltarin – hänen tahtomattaan – oikeistolaiseksi ja konservatiiviksi. Samalla todelliset konservatiivit tuomitsivat hänet säädyttömänä. Asia paheni, kun Waltari värvättiin sodan aikana propagandatoimintaan - ja tapansa mukaan hän oli siinäkin hyvin tehokas. Vihollisten parjaaminen näyttää olevan pahempi synti kuin vihollisten tappaminen.

Waltarista ei kuitenkaan oikein ole aatteiden ajajaksi. Monia hänen nuoruuden teoksiaan leimaa uskonnollis-porvarillinen ohjelma, jossa tendenssimäisyys pistää väkisin lukijan silmään. Rajalan sanoin, siinä sielua ensin ryvetetään synnin loassa, jonka jälkeen kadutaan ja nostetaan se moraalin pyykkinarulle kuivumaan. Tämä herännäisliikkeiden toimintakaava syöpyi hänen sieluunsa liiankin syvälle kirkollisessa lapsuudessa. Yhtä lailla Waltari epäonnistuu propagoidessaan erityisesti Sinuhessa kukkivaa historiallista konservatismia: ”näin on aina ollut ja näin on oleva, eikä ole mitään uutta auringon alla”. Tämäkö on todella se viesti, joka on saanut miljoonat lukijat ihastuksen valtaan?

Ei tietenkään ole. Päälle liimattu uskonnollinen tai yhteiskunnallinen filosofeeraus on vain suitsukkeen savua kirjailijan oman sielun tyynnytykseksi. Kirjojen todellinen imu on rakennettu rivien väliin. Se on eläväksi tulevaa tunnetta, kiihkoa ja seikkailun imua ja ihmettelyä elämän arvoituksen äärellä. Vain viimeisissä, uskontoaiheisissa suurromaaneissa suitsutuksen pyhä savu alkaa jo lukijaa yskittää.

Oma suosikkilistani: Sinuhe, Turms, Karvajalka, Suuri illuusio, Koiranheisipuu. Ja tietysti ne kolme komisario Palmua.

Atlantic Unicorn

2010-04-28T20:23:00.000+03:00

Meksikon lahdella huhtikuun lopussa sattunut öljynporauslautan räjähdys vaati ihmishenkiä, ja uhkaa myös aiheuttaa suunnattoman ympäristökatastrofin. Mutta minkälainen hirviö on tuollainen öljynporauslautta, ja millaista siellä on olla töissä? Tiedämme ehkä, että siellä tienaa kuukaudessa sen, mitä tavalliset kuolevaiset koko vuonna. Ja ehkä aavistamme, että hyvästä syystä.

Merikapteeni Juha Lehtosen kirja ”Atlantic Unicorn” (Tammi 2002) kertoo porauslauttojen työmiehistä. Kirja kertoo todellisesta elämästä, tosin hieman tavallista dramaattisemmissa olosuhteissa. Se on jännityskirja, realistinen kirja, ja äijäkirja. Se kertoo arjen sankaruudesta, käsittämättömästä rohkeudesta ja moraalisesta vastuuntunnosta. Se kertoo myös ahneudesta, voiton tavoittelusta keinoja kaíhtamatta ja suoranaisesta roistomaisuudesta.

Miksi kriitikot eivät aikanaan ylistäneet tätä kirjaa? Se ei ehkä sovi umpihumanistiseen kirjallisuusperinteeseemme. Mielummin ylistetään kirjoja joissa wannabee taiteilijaretkut juopottelevat ja turhautuvat luomisen tuskassaan. Mitä muuta tärkeää maailmassa muka voisi olla?

Älkää uskoko. Kääntykää kirjakauppiaanne tai kirjastonne puoleen. Lukekaa tämä kirja. Se on hyvää kirjallisuutta, ja se on myös opettavaa, sujuvaa ja viihdyttävää ajankäyttöä. Samalla saatte tietää jotain olennaista tästä ihmisen tekemästä maailmasta. Ehkä saatte myös aavistuksen siitä, millaista oli Meksikonlahden porauslautalla huhtikuussa 2010.

Kamreerien johtama Nokia

2010-04-23T11:39:00.004+03:00

Nokian menestys kiinnostaa edelleen suomalaisia, vaikka kyseessä onkin nykyisin amerikkalaisten eläkeläisten omistama yhtiö. Nokian vaikutus Suomeen on valtava, ja Nokian T&K toiminta Suomessa ruokkii koko innovaatiojärjestelmäämme. Siksi Nokian menestys ei ole yhdentekevä.

Nokian rakettimainen nousu maailman suurimmaksi elektroniikan laitevalmistajaksi oli monien sattumien summa. Valtava merkitys oli sillä, että insinöörit tekivät hyviä puhelimia. Esimerkiksi Lauri Kuokkanen auttoi Nokiaa, koska hänen duplex-suodattimensa tekivät pienet analogiset matkapuhelimet mahdollisiksi. Aivan ratkaisevaa oli kuitenkin tuoda markkinoille juuri oikeaan aikaan mullistava puhelin, vuonna 1994 esitelty 2110. Se muutti kaikki käsitykset puhelimesta. Se oli pienin, kevein, littein, kaunein ja helppokäyttöisin puhelin. Sitä myytiin yli 20 miljoonaa, kertaluokkaa enemmän kuin oli suunniteltu. Uudet mallit jatkoivat menestystä. ”Kansanmalli” 5110 myi yli 50 miljoonaa. Nokia pystyi onneksi vastaamaan kysyntään. Vuoteen 1999 mennessä Nokia oli noussut tuntemattomuudesta globaaliksi markkinajohtajaksi.

Nyt Apple on tehnyt Nokialle nokiat. iPhone myy kun häkää, ja Nokian omat älypuhelimet herättävät lähinnä myötähäpeän tunteita. Ja tällä asialla on merkitystä. Matka- ja älypuhelin on kuluttajalle hyvin henkilökohtainen laite. Sen käyttökokemus ja statusarvo ovat aivan ratkaisevia. Miten tähän on jouduttu. Eivätkö Nokian tuhannet insinöörit osaa enää tehdä puhelimia? Missä on muotoiluperinteemme?

Syy on ehkä siinä, että Nokia on nykyisin kamreerien johtama rahantekokone. Apple saa puhelimestaan huonon katteen, koska se käyttää kallista, uutta teknologiaa. Nokia taas käyttää vanhaa, halpaa teknologiaa. Siksi puhelimet ovat paksuja ja kömpelöitä – mutta epäilemättä niiden valmistus on tuottoisaa. Kamreerijohtamisen ideana on taloudellinen tuotto. Kamreerit eivät voi ymmärtää, että tuotteella itsellään olisi väliä. Nokian maine ja imago ovat jo tahriintuneet. Apple ei välttämättä ohita Nokiaa helposti, koska huipulla voluumit ovat valtavia, ja Nokian tuotekehitys- ja tuotantokoneistot ovat murskaavan tehokkaita. Mutta Nokiaa on haavoitettu pahasti, ja taistelun voittaja voikin tulla idästä.

Maailma jonka Dick teki

2010-04-22T11:11:00.008+03:00

Philip K. Dick (1928-1982) tunnetaan pehmeän, psykologisen ja filosofisen tieteiskirjallisuuden mestarina. Vähemmän tunnettua on, että hänen ylittämätön mielikuvituksensa on tuottanut myös aivan hämmästyttäviä teknisiä oivalluksia. Dick ei kuitenkaan ole siinä mielessä hard core suunnan edustaja, että hän jäisi itse keksimiensä maailmojen ja teknologioiden vangiksi. Hän esittelee ällistyttävät teknologiset ideansa lähes huomaamatta ja sivulauseissa, luonnollisena asiana, mitä kaikki teknologiat aikalaisille ovatkin. Sen sijaan että jäisi erittelemään keksimiensä teknologioiden hienouksia hän kuvaa niiden vaikutusta ihmisen arkipäivään. Dickin näkökulma on aina arjen sankarin, pienen ihmisen puolella. Dickiä on sanottu pienyrittäjien Dostojevskiksi.

Mutta tarkastellaanpa hieman Dickin profeetallisia teknisiä keksintöjä.

Homeopap
Tämä lienee Dickin keksinnöistä profeetallisin. Se tarkoittaa elektronista mediaa joka sensorien ja kaikkialle ulottuvan tietoverkon kautta tuottaa uutisia lähes reaaliajassa. Dick ennusti näin epäsuorasti internetin ja sosiaalisen median. Kirjoissa internetin kaltainen tietoverkko, tietokoneet ja mobiililaitteet ovat epäilemättä läsnä, mutta kaukana taustalla. Arkipäiväisinä asioina niihin ei sinänsä kiinnitetä huomiota. Novellissa ”Minority report” päähenkilö tekee murhan. Hänellä on kiire, sillä hän tietää, että kymmenessä minuutissa juttu on jo homeopapissa.

Velkojen perintäpallot ja Nitzin elävät mainokset
Pirullisia media - ajan keksintöjä. Dick ymmärsi myös, että mitä tehokkaammaksi ja aggressiivisemmaksi mainonta tulee, sen typerämmäksi käy sen sisältö. Onneksi meillä ei ole näitä – vielä.

Ubiympäristö eli älykäs ympäristö
Dickin henkilöt joutuvat toistuvasti kahnauksiin erilaisia palveluja tyrkyttävien ja tekoälyllä käyvien puhuvien laitteiden kanssa. Niitä ovat esimerkiksi robottitaksit, hissit ja myyntiautomaatit. Monimutkaisissa oikean elämän tilanteissa laitteet vaikuttavat täydellisiltä idiooteilta, ja kohtaukset niiden kanssa ovat usein farssimaisia. Varsin hirtehinen on kohtaus, jossa päähenkilö yrittää huijata kolikolla toimivan ulko-ovensa avautumaan ilmaiseksi.

Virtuaalitodellisuus, keinotekoiset muistot ja muistin manipulointi
Nämä teemat sekoittuvat Dickillä toisiinsa. Dick näkee virtuaalitodellisuudessa filosofisen ongelman, joka liittyy hänen yleiseen teemaansa todellisen ja koetun suhteesta. Pisimmälle viety ja tarkimmin kuvattu on uskonnollinen sovellus, mercerismi. Empatialaitteen avulla pääsee sisälle profeetan kokemaan todellisuuteen – ja jakaa myös profeetan kärsimykset.

Simulantit ja androidit
Dickillä on useita versioita: tyhmät palvelijarobotit, ulkoista käyttäytymistä uskollisesti tuottavat simulantit (”We can build you”), tunteilla varustetut androidit (”Blade runner”) ja sotilaallisena sovelluksena hyytävät soluttautujarobotit (”Second variety”). Myös tämä teema liittyy pohdiskeluun todellisuuden luonteesta.

Autofac
Kapitalismin äärimmäinen muoto, täysin automatisoitu teollisuus. Eikö tuotanto olekin ihmisluonnon suurin saavutus. Ja sen täydellisin sovellus on tietysti sotatalous, jossa sotatilan nojalla voidaan tukahduttaa demokratia, tuo tuotantoa haittaava elementti. (”Penultimate truth”)

Uutta rautakautta odotellessa

2010-04-19T17:08:00.002+03:00

Raudan, tai oikeammin teräksen valmistus on maanviljelyksen jälkeen eniten maailmaa mullistanut keksintö. Rautakausi teki mahdolliseksi tehokkaat työkalut ja koneet. Teollinen vallankumous moninkertaisti teräksen tuotannon – mutta teräs ei juurikaan parantanut. Muinaisajoista tunnettu damaskoksen teräs ja japanilaiset miekat edustivat materiaalitekniikan huippua.

Paremmille materiaaleille olisi kyllä valtava tarve. Tarvittaisiin terästä tai muita materiaaleja, joiden lujuus olisi paljon nykyisiä parempi, ja samoin tarvittaisiin materiaaleja, jotka kestäisivät paljon nykyisiä korkeampia lämpötiloja.

Ajoneuvoissa tarvittaisiin moottoreita, joilla olisi parempi hyötysuhde. Eräs keino olisi kohottaa moottorin toimintalämpötilaa. Se parantaisi termistä hyötysuhdetta kahdella tavalla: itse termodynaaminen prosessi toimisi paremmalla hyötysuhteella, ja jäähdytys olisi helpompaa järjestää, kun erityistä nestekiertoa ei tarvittaisi, vaan ilma- ja säteilyjäähdytys riittäisi. Yritykset kehittää keraamista korkean lämpötilan moottoria ovat toistaiseksi epäonnistuneet.

Korkeammat toimintalämpötilat parantaisivat myös sekä tavallisten lämpövoimaloiden että ydinvoimaloiden hyötysuhdetta. Lisäksi uudet ydinvoimalat olisivat nykyisiä turvallisempia, ja tuottaisivat huomattavasti vähemmän ydinjätettä. Myös fuusiovoimalassa tarvitaan parempia materiaaleja.

Ilmailu hyötyisi myös. Korkea lämpötila toisi taloudellisemmat turbiinit. Erityisesti avaruuslennot hyötyisivät. Rakettipolttoaineiden hapetin muodostaa pääosan polttoaineen painosta. Käyttämällä startissa ilmasta otettavaa happea avaruusalusten laukaisu mullistuisi. Pienet, siivekkäät ja sulavalinjaiset avaruusalukset veisivät hyötykuormat avaruuteen murto-osalla nykyisestä energiamäärästä ja kustannuksista, Mutta se asettaa moottorien materiaaleille äärimmäisiä vaatimuksia. Myös alusten rungon lämpösuojaus vaatii erikoismateriaaleja.

Miksi sitten uusien materiaalien kehittäminen on niin vaikeaa? Materiaalin lujuus määräytyy atomien elektroniverhon muodostamien sidoksien lujuudesta. Sille asettaa rajan sähköisen vetovoiman suuruusluokka. Se on tietenkin ylittämätön raja, koska kyseessä on fysiikan perusvakio. Mutta jotain voidaan tehdä. Erittäin lujia sidoksia löytyy kiteisistä rakenteista, kun ne ovat mahdollisimman puhtaita. Hiili on eräs lupaava aine. Esimerkkejä ovat hiileen perustuvat timanttikalvot, hiiliputket ja fulleriinit. Muutkin alkuaineet lienevät mahdollisia, mutta niitä tunnetaan toistaiseksi huonosti. Toinen mahdollisuus on harkittu epäpuhtauksien käyttö ja erilaisten aineiden yhdistely, kuten tapahtuu erilaisissa lejeeringeissä ja komposiittiaineissa. Aivan uusi asia on käyttää komposiiteissa nanoluokan aineskokoja.

Keskeinen lujuuteen vaikuttava tekijä on lämpötila. Lämpötilan kohotessa molekyylien lämpöliike alkaa jossain vaiheessa purkaa atomien välisiä sidoksia. Alkaa tapahtua fysikaalisia faasimuutoksia ja kemiallisia reaktioita, jotka pilaavat aineen tekniset ominaisuudet. Noin tuhannesta asteesta ylöspäin alkaa jo tulla vakavia vaikeuksia. Tässäkin fysiikka asettaa rajat. Voidaan tietenkin pyrkiä hyödyntämään luonnostaan vaikeasti sulavien aineiden yhdistelmiä.

Vaikeuksia on oikeastaan kaksi. Ensinnä pitää löytää teknisiltä ominaisuuksiltaan lupaavia kidemuotoja, yhdisteitä ja komposiitteja, kuten teräksen tai eräiden muiden metallien seostaminen nanoluokan keraamipartikkeleilla. Toinen vaikeus on löytää niille taloudellinen valmistusmenetelmä. Ehkäpä näemme aikanaan konstruktiomateriaaleja, joiden lujuudet ovat kymmenkertaisia, ja lämpötilan kestot 2-3 kertaisia nykyisiin verrattuina. Mutta se vaatii kyllä paljon aikaa ja vaivaa.

Video killed the radio star

2010-04-16T12:51:00.005+03:00

Eräs tärkeä syy lukea Talouselämä - lehteä on takakanteen painetut Pekka Seppäsen kolumnit. Tänään hän totesi että paperiteollisuus on vain printtimedian alihankkija.

Tämä on totta, hyvin perustavan luonteisella tavalla. Paperinvalmistuksesta kehittyi laaja teollisuuden ala 1800-luvun puolivälissä. Printtimedia herätti yhä suurempaa kiinnostusta, ja vasta keksitty tapa tehdä puusta paperia otettiin heti käyttöön tyydyttämään sanomalehdistön kyltymätöntä paperin tarvetta. Paperiteollisuus loi sen varallisuuden ja teknologisen pohjan, jonka varaan moderni Suomi rakennettiin.

Media synnytti myös nykyisen laajan elektroniikka- ja ohjelmistoteollisuuden. Teollinen tuotanto oli toki ensimmäisenä hyödyntämässä sekä televisiotekniikkaa että tietokoneita, mutta pelkän teollisuuden varassa ala olisi kituuttanut. Median tarpeista syntyi monta kertaluokkia laajempi kysyntä, jonka varassa teknologian kehitys nopeutui ratkaisevasti. Tietokoneteollisuus sai aivan erityisen piristysruiskeen, kun internet syntyi. Suuri yleisö alkoi himoita elektronisia internet-sisältöjä. Ei yleisö kuitenkaan niinkään himoinnut sanomalehtien nettisivuja, pikemminkin nettiporno on alan nolosti piiloteltu suuri vaikuttaja.

Stattisten nettisivujen jälkeen seuraavaksi suureksi sisältöinnovaatioksi on povattu interaktiivista sosiaalista mediaa. Aika näyttää.

Suomen menestystarinan omaleimainen piirre on, että Suomeen syntyi myös vahva elektroniikka- ja ohjelmistoteollisuus Nokian kautta. Tämä innovaatio ei enää nojannut puuvaroihin. Sen sijaan on olennaista hoksata, että matkapuhelut ja SMS viestit merkitsivät sosiaalisen median suurta murrosta. Nokian strateginen oivallus oli suunnata puhelinmallisto tavallisille ihmisille ja erityisesti nuorisolle. Ensimmäisenä, ja vuosikymmenen edellä muita.

Mitä tapahtuu kirjoille ja sanomalehdille? Eivät ne kuole, eivät ainakaan kovin nopeasti. Ei radiokaan kuollut, vaan muutti muotoaan. Radio voi hyvin ja sillä on vakaa kuuntelijapohja.

Media on ottanut pysyvän siivun modernin yhteiskunnan hyödykkeiden tuotannosta.

Parempaa teknologiaa - mutta milloin

2010-04-14T15:54:00.001+03:00

Olemme tottuneet tekniseen edistykseen. Odotamme, että kehittyvä tiede ja teknologia tuottavat meille jatkuvasti sekä parempia tuotteita, että aivan uusia ja ihmeellisiä edistysaskelia. Mutta on myös pettymyksiä. Kaikki alat eivät edisty. On helppo luetella pettymyksiä. Missä ovat saasteettomat ja suorituskykyiset sähköautot? Niissä ollaan vielä sadan vuoden takaisella tekniikan tasolla. Entä missä ovat sulavat siivekkäät avaruusalukset, jotka tekevät avaruusmatkoista arkipäivää. Ja missä ovat suprajohtavat voimakaapelit, joiden avulla energiaongelmamme jo pitkälle ratkeaisivat? Missä on fiksu tekoäly ja puhetta ymmärtävät ja hyödylliset robotit?

Jokin jarruttaa teknologian kehitystä. Voisiko se olla lyhytnäköinen teollisuus joka panttaa hyödyllisiä keksintöjä? Vai voisiko tiede törmätä luonnonlakeihin? Vai onko kyseessä vain kerta kaikkiaan keksimisen vaikeus? Vastaus voi olla kaikkea näitä.

Mutta vielä on eräs ongelma, jota ei yleisesti ymmärretä. Nykyajan tekniikka on aika monimutkaista. On vaikea löytää niin suuri rahoituspanos, että epävarma ja huonosti ymmärretty teknologia saadaan kehitettyä luotettavaksi, halvaksi ja kaupalliseen käyttöön sopivaksi. Yleensä millään yhtiöllä – tai edes valtiolla - ei ole riittävän suurta rahasummaa. Ja vaikka olisi, riskit ovat niin suuret, ettei investointipäätöstä uskalleta tehdä.

Ja ymmärretään myös tämä. Tuotekehityksessä on tehtävä paljon päätöksiä. Mahdollisuuksien puu haaroo, ja väärä päätös johtaa lopulta umpikujaan.

Oikeasti uusi merkittävä teknologia nousee vasta, kun se alkaa kiinnostaa teollisuutta laajemmin. Monet teolliset laboratoriot toimivat rinnakkain, ja vaikka monet niistä ajautuvat umpikujaan, aina on myös niitä jotka löytävät oikean suunnan. Globaali ja hajautettu tuotekehitys saa aikaan riittävän kokonaispanoksen, ja seuloo esiin onnistuneet suunnittelupäätökset.

Tästä on hyvä esimerkki: taulu-TV. Nestekidenäytöt keksittiin vuosikymmeniä sitten, mutta niiden kehitykseen ei satsattu. Kuvaputkiteollisuus oli suuri ja konservatiivinen ala. Ei se halunnut lähteä sahaamaan omaa oksaansa. Mutta sitä oli vaikea lähteä muidenkaan hastamaan. Vasta kun laptop-PC syntyi, teollisuuden oli pakko lähteä kehittämään LCD näyttöjä. Laptop PC oli kallis ja haluttu. Se tuotti kehitystyön tarvitseman katteen. Kun teknologia oli riittävän valmis, se vyöryi myös massamarkkinoille eli TV teollisuuteen. Kuvaputket korvautuivat litteillä näytöillä muutamassa vuodessa.

Tiede ja historian ymmärtäminen

2010-04-07T14:54:00.002+03:00

Onko historia tiedettä? Entä voidaanko historian tutkimusta edistää kehittämällä historian omaa metodologiaa tieteenä. Tai voiko historia hyötyä muiden tutkimusalojen tiedoista? Ilmeisesti ainakin nykyaikana vastaus kaikkiin kohtiin on varovaisen myönteinen.

Voidaanko historiaa ymmärtää ilman niin sanottua kovaa tietoa? Tarkennan kysymystä. Voidaanko tieteen historiaa kuvata ilman, että historioitsija on selvillä tieteen filosofiasta tai tieteellisten käytäntöjen muuttumisesta eri aikoina? Voidaanko teollistumisen historiaa kuvata ottamatta huomioon itse teollisia prosesseja. Ainakin eräs huomio on selvä. Tieteellinen tieto biologisista ja geologisista prosesseista on mullistanut perin pohjin käsityksemme maapallon ja sen elollisen luonnon synnystä. Itse asiassa käsityksemme noista kaukaisista asioista olisi jokseenkin mitätön, ellemme pystyisi sovittamaan luonnosta tehtyjä havaintoja ja harvoja säilyneitä fossiileja tieteellisen tiedon kehikkoon.

Näyttää siltä, että on taas kirjoitettava Galileosta (ks. 11.12.2009). Vakiintunut maailmankuva oli jo antiikin ajoista olettanut sekä maan että muut taivaankappaleet palloiksi. Kiistakysymykseksi jäi niiden liikkeiden ymmärtäminen. Kirkon hyväksymä Ptolemaioksen malli oletti, että muut taivaankappaleet kiersivät maata. Mallin ongelmana oli kuitenkin sen monimutkaisuus. Siksi Kopernikus ehdotti yksinkertaisempaa, aurinkokeskeistä mallia. Galileon väitetään osoittaneen aurinkokeskeisen maailmankuvan oikeaksi teleskoopilla tehtyjen havaintojen avulla. Mitään tällaista havaintoa Galileo ei kuitenkaan koskaan tehnyt. Galileon havaintojen tarkkuus ei edes siihen olisi riittänyt, vaan asia varmistettiin teleskooppihavainnoilla vasta 1800-luvun puolessa välissä.

Galileo tuotti kuitenkin uutta havaintoaineistoa, kuten kuun kraatterit ja vuoristot, auringonpilkut, Venuksen näkyminen sirppinä, Jupiterin kuut, tähtisumut, ja tähtien oletettua paljon suurempi lukumäärä. Ehkäpä juuri näiden havaintojen merkitys oli ratkaiseva, sillä ne osoittivat, että vaikka olevaisen piiri ylittää ihmisen aistien piirin, myös sen aisteillemme näkymätön osa on saavutettavissa erilaisin apukeinoin. Eräs niistä on matematiikka, jonka merkityksen luonnontieteille Galileo toi eräänä ensimmäisistä esille. Samaan aikaan keksittiin myös mikroskooppi. Vanhan maailmankuvan mursi parin vuosisadan aikana vähitellen vahvistunut tieteellinen konsensus, joka rakentui monenlaisista aineksista. Galileon toiminta kiihdytti prosessia, koska se herätti huomiota ja aiheutti keskustelua. Suurin murros oli kuitenkin koko tieteellisen tiedon käsitteen syntyminen.

Suuret tieteelliset läpimurrot ovat tosiasia, mutta ne rakentuvat toisin kuin kuvitellaan. Ratkaisevat teoriat ja havaintoaineistot ovat harvinaisia. Osaltaan ne vaikuttavat tieteellisen konsensuksen syntymiseen, mutta sen rakentuminen on kuitenkin yllättävän hidasta ja epävarmaa.

Onko tohtori Faust enää katu-uskottava

2010-02-04T08:33:00.003+02:00

Monet asiat muuttuvat reilussa sadassa vuodessa. Tämä tuli mieleeni nähtyäni kansallisoopperassa Gounod'n oopperan Faust. Vaikka esitys oli tavattoman hieno ja vaikuttava, Faustin kertomus moraalidraamana on muuttunut perin pohjin. Sen merkitys siirtyy tavalla, jota aikanaan ei osattu ennakoida.

Faustin pohjalla oleva tarina on vanha, ja sitä on hyödynnetty taiteessa moneen kertaan. Göthen Faust on tunnetuin, mutta viime aikaisista teoksista tulee mieleen Istvan Szabón elokuva Mefisto, joka perustuu Klaus Mannin samannimiseen romaaniin.

Teoksen keskiössä on tiedemies (tai muu mainetta janoava ihnminen), joka myy sielunsa paholaiselle saadakseen haaveensa toteutettua. Jo perusasetelma on laimentunut. Maallistuneessa yhteiskunnassamme sielun myyminen ei säväytä. Voisipa jopa olla, että kuka tahansa nuori bisnesleijona myisi sielunsa silmää räpäyttämättä. Oman aikamme arvomaailmassa Mefiston tarjoama diili tuntuu todella edulliselta.

Mutta Faustin täysjärkisyyttä sopii myös todella epäillä. Göthen ja Gonoud'n tiedemies Faust on alkemisti. Kun diili on tehty, hän olisi hyvin nopeasti saanut tentattua Mefistolta, että alkemia on joutavaa puuhaa. Suuret tieteen läpimurrot olivat tuohon aikaan juuri lähtemäisillään liikkeelle. Mefisto olisi voinut opettaa Faustille hieman fysiikkaa. Faust olisi jäänyt historiaan yhtenä tieteen suurmiehistä. Hän olisi voinut kehittää modernin termodynamiikan tai luoda sähköteollisuuden ennen aikojaan. Tai ehkä puhuisimme nyt Faustin yhtälöistä Maxwellin yhtälöiden asemasta.

Mutta mitä tekee Faust? Hän tekee itsestään narrin. Göthen Faust hankkii kasoittain kultaa ja käyttäytyy arvottomasti naissuhteissaan. Tosiasiassa monet kauppiaat tienasivat häntä paremmmin, ja naisasioihin hän olisi varmaan löytänyt paremmankin mentorin. Gonoud'n Faust on vielä sitäkin typerämpi. Hän ei tavoittele edes tiedemiehen kunniaa, vaan saavuttaa arvokkaalla sijoituksellaan vain alhaisen naissankarin aseman!

Mutta ehkä oman aikamme näkökulmasta Faustin moraalinen terä on jossain mielessä myös purevampi. Se korostaa vieläkin selvemmin sankarin haaveiden onttoutta, typeryyttä ja viiltävää turhuutta. Ainostaan ihanan naisen rakkaus on arvokasta, mutta sekään ei ole kaupan. Sen saavuttaa rakastamalla itse ja ilman vaatimuksia.

Mannin ja Szabón Faust on uskottavampi. Se nostaa esiin vaatimuksen kunnioittaa omia vakaumuksiaan. Helvetti ei tule Mefiston valtakunnassa, vaan tarkoittaa loppuelämää tahriutuneen itsetunnon kanssa.

Kaikesta huolimatta todellinen sankari on Mefisto. Sehän nähdään jo siitä, että oopperassa hän on basso, kun taas Faust on hieman reppana sukkahousutenori. Mefistolla on hyvä itsetunto, ja hän raataa rehellisesti ja johdonmukaisesti omien tavoitteidensa eteen. Samalla hän yrittää auttaa sähläävää asiakastaan saamaan edes jotain etua kaupastaan. Pidämme Mefistosta myös siksi, että juuri hän on mestari ja opettaja, joka näyttää meille maailman kataluuden ja ihmisen erehtyvyyden. Ottakaamme opiksi.

Avaruusturismi

2010-02-02T09:02:00.002+02:00

Lehtitietojen mukaan presidentti Obama aikoo yksityistää avaruussektorin. Kysymys on oikeastaan Yhdysvaltojen umpikujaan ajautuneesta avaruuspolitiikasta. Ja sitkeän uskomuksen mukaan yksityinen sektori hoitaa tämänkin asian ylivoimaisesti tehokkaammin. Aikoohan Virgin Galactic yhtiö aloittaa kaupalliset turistilennot avaruuteen lähiaikoina.

Katsotaan asiaa tarkemmin. Mainostetut turistilennot eivät ole lentoja kiertoradalle, vaan ns. ballistisia lentoja. Euroopan avaruusjärjestö ESA tekee näitä lentoja niitä rutiininomaisesti Airbus-koneella. Niissä kone lentää parabolisen eli ballistisen kaaren noin 12 kilometrin korkeuteen. Lennolla saadaan aikaan painoton tila noin kymmenen sekunnin ajaksi.

Virgin Galactic haluaa viedä matkustajat avaruuden rajalle, noin sataan kilometriin. Se edellyttää erikoiskonetta, kaupallinen suihkukone ei niin korkealle yllä, ja ilmakehän ylärajalla suihkumoottorit pitää korvata rakettimoottorilla. Kun paraabelin kaari saadaan ylemmäs, painoton tila voidaan ylläpitää jopa minuutteja. Näille lennoille löytyy varmaan myös tieteellistä kysyntää, pidentäähän se mikropainovoiman kestoa kertaluokilla.

Varsinaiseksi avaruuslennoksi voitaisiin kuitenkin lukea vasta kiertoradalle meno. Virgin Galacticin koneella ei ole sinne mitään asiaa. Tein pikku laskelmia. Jos otamme koneen painoksi 10 tonnia, 100 kilometrin korkuinen parabolinen kaari vaatii energiaa noin 1,5 * 10 exp 10 (10 potenssiin kymmenen) Joulea (mukana kineettinen ja potentiaalienergia). Saman aluksen vienti kiertoradalle vaatisi noin 25 * 10exp10 Joulea. Laskelma on kuitenkin liian optimistinen. Se ei sisällä ilman kitkan vaikutusta. Lisäksi aluksen on raahattava mukanaan myös polttoainetta. Todellisuudessa kiertoradalle pääsyn energialisä on ainakin 100 - kertainen, ja teknologian hinta ehkä vielä kertaluokkaa isompi.

Virgin Galacticilla ei ole tällaista teknologiaa. Lennosta veloitettava hinta on kaiketi noin 150 000 euroa. Se kattanee kustannukset, jos tilaajia on riittävästi. Venäläiset laskuttavat kiertoradalle matkustavalta avaruusturistilta noin 20 miljoonaa euroa. Se vastannee suunnilleen omakustannushintaa, ja kuvaa hyvin myös lentojen teknologista vaativuuseroa.

Entä voiko kaupallinen kilpailu tuottaa teknologisia edistysaskeleita, joiden avulla todelliset avaruuslennot saadaan halvemmiksi?

Ehkä. Palaan asiaan lähiaikoina.

3D ja kuvan lumo

2009-12-18T16:31:00.005+02:00

Avatar-elokuva on kaivanut naftaliinista ns. kolmiulotteisen (3D) elokuvan. Mitään uuttahan tämä tekniikka ei ole. Tällaisia elokuvia tehtiin jo elokuvan alkuaikoina, ja tehdään edelleen silloin tällöin. Elokuvissa on yleensä mukana jotain, josta toivotaan 3D teknologialla lisää huomioarvoa: usein autolla kaahaamista, vuorstoratoja, syvätarkkoja maisemia ja lentämistä. Ja tietenkin on tehty myös 3D pornoa.

Kaikille näille elokuville on yhteistä, että ne eivät oikeasti esitä kolmiulotteista kuvaa. Kyseessä on stereoskopia. Sen vanhimmassa muodossa kuvaa tai elokuvaa katsellaan erityisellä kiikarilla. Tällaisia katselulaitteita oli sirkuksissa ja muissa huvipaikoissa jo 1800- luvulla. Kun suurempi joukko katsoo kuvaa valkokankaalta, katsojien pitää käyttää silmälaseja. Ne ovat puna-vihreät, tai niissä on polarisaatiosuodatin tai elektroniset LCD-sulkimet.

Todellinen 3D kuva voidaan tuottaa hologrammeilla, mutta niille on ominaista huono värintoisto ja kapea katsomiskulma – eikä niitä osata projisoida elektronisesti. Muitakin järjestelmiä on kokeiltu, mutta teknologia on hyvin vaikeaa ja vasta kehitysasteella. Stereoskooppisessa elokuvassa kuvan esittämiseen tarvitaan sama (punavihreät lasit) tai kaksinkertainen informaatiomäärä kuin normaaliin elokuvaan, mutta aito 3D kuva vaatisi vähintäänkin monikymmenkertaisen informaatiomäärän (riippuu katselukulmasta ja kuvan yksityiskohtien määrästä).

Mutta kannattaako 3D elokuva? Sillä saavutetaan hyvä huomioarvo – niin kauan kun se ei ole jokapäiväistä. Ainakaan tähän asti siitä ei ole tullut merkittävää lisäominaisuutta. Avatarin kaltaisessa elokuvassa, joka tuotetaan pitkälle digitaalisena animaationa, stereoskooppinen kuva syntyy oikeastaan sivutuotteena. Tällaisessa elokuvassa lavasteet tehdään osin 3D tietokonemalleina. Näyttelijöistä otetaan erityistä videokuvaa, joka muutetaan niin ikään 3D tietokonemalliksi. Sitten mallit yhdistetään ja animoidaan. Lopuksi mallista renderoidaan tavallinen videokuva. Tekniikka on suunnattoman vaivalloista, ja kuvan renderointi samalla kertaa stereoskooppiseksi videokuvaksi on vain pieni lisä kaikkeen muuhun verrattuna.

Stereoskooppisella kuvalla on maaginen vaikutus – joissakin olosuhteissa. Stereomikroskooppi on huima laite elektroniikan laadunvalvonnassa. Ehkä puhtaimmillaan stereoskopia toimii amerikkalaisessa View Master katselulaitteessa, jota pidetään lasten leluna. Sen avulla voi myös tutkia, minkälainen materiaali toimii ja minkälainen ei. Laitetta saa edelleen lelukaupoista – se on ollut kestohitti yli puoli vuosisataa, ja monissa lapsiperheissä löytyy laitteita ja kuvakiekkoja. Mutta muistan myös, millainen valtava pettymys oli katsella laitteella sarjakuvasankareita, kuten Aku Ankkoja. Nehän ovat kolmiulotteisina vain typerän näköisiä nukkeja. Jostain syystä piirretty ja paperille painettu sarjakuva tuottaa hyvin voimakkaan illuusion. Se on kokonaan oma maailmansa, joka tuhoutuu ja latistuu täysin stereoskoopissa. Tämä on mysteeri, jota on vaikea selittää. Jätän sen selittämisen yrittämisen toiseen kertaan. En ole käynyt Disneyworldissa mutta kuvien perusteella vaikutelma on kuin menisi suuren View Master laitteen sisään: lattea ja typerä. Ehkä siinä on sen paikan viehätys.

Harrastin myös itse aikoinaan stereoskooppista diakuvausta. Otin jalustalla kaksi perättäistä kuvaa hieman eri paikoista, eli siirsin kuvien välillä kameraa sivusuunnassa ns. stereokannan verran, noin 7-8 senttiä. Kuvia katselin rakentamallani kiikarilla. Kokeilin erilaisia kohteita ja eri suuruisia kantoja. Parhaiten toimi lähikuvaus ja suhteellisen normaali kanta. Olen ymmärtänyt, että myös Avatar- elokuvassa käytetään suurimmaksi osaksi pientä stereokantaa, jopa nollaa. Ymmärrän sen, sillä jatkuva stereokuvan tiiraus on vain rasittavaa.

Gernsbackin jatkumosta kyberpunk-nykyaikaan

2009-12-14T13:01:00.004+02:00

William Gibson on science fiction kirjailija ja eräs kyberpunkin perustajista. Hän on kirjoittanut novellin ”Gernsbackin jatkumo” (Gernsback's continuum). Sen päähenkilö joutuu vahingossa outoon rinnakkaistodellisuuteen. Siinä ihmiset ovat pukeutuneet outoihin univormuihin. He lentelevät sulavalinjaisilla lentoautoilla ja avaruusaluksilla, ja tekevät piknik-retkiä, joilla jyrsitään ravintopillereitä.

Päähenkilö ymmärtää joutuneensa Gernsbackin jatkumoon. Siinä maailma onkin muuttunut scifi-kirjallisuuden luoman todellisuuden mukaiseksi. Gibsonin kuvaama Gensbackin jatkumo on metafora scifi-kirjallisuudessa. Aikanaan scifi syntyi ajatuksesta yhdistää uusimpaa tiedettä esittelevä tietokirjallisuus ja fiktiivinen romaanimuoto. Tämä Jules Vernestä alkanut lajityyppi on edelleen hengissä, ja siitä käytetään nimitystä hard core. Mutta valtavirta scifistä otti toisen suunnan. Se kehitti aivan oman todellisuutensa, johon on valittu juonenkehittelyn kannalta käteviä aineksia: tähtienväliset lennot, sädepistoolit, mulkosilmäiset avaruushirviöt, avaruuden merirosvot ja geneettisesti muokatut ihmislajit. Suurin osa tieteiskirjallisuutta hyödyntää näitä aineksia, ja samalla sekä scifi että puhe scifistä on täynnä viittauksia muihin scifi-kirjoihin ja elokuviin. Se on oma kulttuurialansa, oma todellisuutensa.

Gernsbackin jatkumo on myös metafora kulttuurista. Ei kulttuuri käsittele todellisuutta, vaan enintään tapaamme käsitellä todellisuutta. Kulttuuri on itseensä viittaava käsite- ja ymmärrysjärjestelmä.

Gibsonin novelli oli ironinen ja sillä oli tarkoitus. Kyberpunkin piti olla uusi scifin virtaus, joka palauttaisi siihen realismin ja yhteiskuntakriittisyyden. Gibsonin kyberpunk on kummallisen tuttu, tietoverkkojen varassa toimiva kapitalistinen dystopia. Käytännössä taisi kuitenkin käydä niin että Gernsbackin jatkumo imaisi sisäänsä myös kyberpunkin. Osittain siksi, että Gibsonin kirjat olivat niin tavattoman nerokkaita ja kiehtovia. Niitä kannattaa jäljitellä.

Gibson, s. 1948, on USAssa ja Kanadassa vaikuttava kirjailija. Hänen näkemyksellisissä teoksissaan ennustettiin tietoverkkojen ja virtuaalitodellisuuden syntyminen ennen kun useimmilla ihmisillä oli niistä minkäänlaista kokemusta. Urbaanin legendan mukaan Gibson kirjoitti legendaariset kirjansa maaseutumökissä, ilman tietokoneita ja sähkövirtaa, mekaanisella kirjoituskoneella.

Hugo Gernsback (1884-1967) perusti vuonna 1926 Amazing Stories – lehden, joka julkaisi scifi-novelleja. Hän teki scifistä todellista massaviihdettä, ja monien mielestä myös roskakirjallisuutta. Scifi oli Amerikassa suunnattoman suosittua. Emme voi oikeastaan ymmärtää lainkaan Yhdysvaltoja ilman tätä tietoa. Gernsbackin mukaan on nimetty alan tärkein tunnustus, Hugo-palkinto.

Vaikka Suomessa on julkaistu scifistä lähinnä vain sen helmiä, oma kulttuuriväkemme on omaksunut sitkeästi (ja ulkomaisia esikuvia imitoimalla) käsityksen roskaviihteestä. Ei meillä ole oikeaa pulp-scifiä oikeastaan edes nähty!

Entä miten Gibsonin novellihenkilö pääsi ulos Gernsbackin jatkumosta? Se vain haihtui ilmaan kuin paha uni.

Tässä itse Hugo Gernsback katselee televisiota vuonna 1928

(wikimedia commons).

Galileo ja nanotekniikka

2009-12-11T12:15:00.007+02:00

Muinaiset rakennusmestarit yrittivät varmistaa rakennustensa kestävyyden laatimalla niistä pienoismalleja. Valitettavasti menetelmä ei oikein toiminut. Kun mallia aletaan suurentamaan, se jossain vaiheessa romahtaa oman painonsa alla. Rooman Pietarinkirkon kupoli on tästä kuuluisa esimerkki. Kupolista rakennettiin puinen peinoismalli. Kun oikeaa kupolia sitten alettiin rakentaa, se alkoi murtua jo rakennusvaiheessa, ja sitä jouduttiin vahvistamaan rautaketjuilla. Ketjut on ovelasti piilossa, turistin silmää ne eivät häiritse.

Suuri tähtitieteilijä ja fyysikko Galileo Galilei ratkaisi tämän arvoituksen. Hän ymmärsi mittakaavan suunnattoman merkityksen. Vaikka fysiikan lait ovat samoja kaiken kokoisille esineille, ei ole yhdentekevää, missä mittakaavassa ne vaikuttavat. Galileo osoitti, että kun rakenteen kokoa muutetaan, sen lujuus ei skaalaudu samassa suhteessa kuin koko.

Nanotekniikassa hyödynnetään niitä ilmiöitä, joita skaalaus aiheuttaa, kun rakenteet menevät aivan pieniksi. Toisaalta ne ovat myös teknologisia haasteita. Luin Richard Jonesin nanotekniikkaa esittelevän kirjan ”Pehmeät koneet” (Terra Cognita 2008). Olin valaistunut.

Oletteko koskaan ihmetelleet, miksi itiöt ja siitepölyhiukkaset leijuvat vaivatta ilmassa? Se ei johdu niiden ”keveydestä”. Lapsena tutkin tuntikausia mikroskoopilla siitepölyhiukkasia. Ne olivat muodoltaan ällistyttäviä: palloja, piikkipalloja, tetroja, kuutioita, tähtiä. Mutta ne ovat kovia, ei niissä ollut rakkoja, siipiä tai purjeita. Jos hiukkanen olisi jalkapallon kokoinen, se painaisi viisi kiloa.

Syynä leijuntaan on hiukkaseen kohdistuvien voimien skaalautuminen koon pienetessä. Ilma on viskoosia, aivan kuten vesi tai öljy tai siirappi. Ratkaisevaa on hiukkasen painon ja viskositeetin tuottaman vastuksen suhde. Pienen hiukkasen näkökulmasta ilma on kuin paksua siirappia. Jos ihminen hyppää neljännen kerroksen ikkunasta, hän putoaa maahan alle kahdessa sekunnissa ja pahoin seurauksin. Pieni itiö samasta ikkunasta pudotettuna alkaa vaivalloisesti vajota sitkeän ilman läpi, ja tuo vajoaminen veisi siltä päiviä, jopa kauemminkin. Maahan se ei kuitenkaan ehtisi, sillä pienkin ilman virtaus vie sen mennessään.

Miksi lentokoneet eivät räpytä siipiään? Kyse on aerodynaamisten voimien skaalautumisesta. Pienet linnut räpyttelevät nopeasti, mutta isot jo hitaasti. Sorsat ja hanhet lentävät vaivalloisesti, koska ne ovat lentotapaansa nähden liian suuria. Ne joutuvat kehittämään valtavat rintalihakset, onneksemme, sillä ne ovat makoista syötävää. Suurimmat linnut liitelevät vaivattomasti, ja se on lentokoneellekin edullisin tapa liikkua. Vain harvat hyönteiset liitävät. Hyönteisten skaalassa aerodynamiikka on aivan erilaista ja viskositeetti alkaa haitata liikkumista. Kalvomaiset siivet ovat parhaita sitkeän ilman kauhomisessa. Koon pienentyessä ne joutuvat räpyttämään yhä kiivaammin, jopa 1000 kertaa sekunnissa. Mäkärää pienemmille olioille aktiivinen lento alkaa jo olla fysiikan takia mahdotonta. Niiden valinta on passiivinen leijuminen.

Viskositeetin takia pienille olioille on vaikeaa myös uiminen. Bakteerien ja siittiöiden näkökulmasta vesi on kuin sitkeää liimaa. Niille on paras metodi luikerrella eteenpäin kiivaasti piiskaavien siimojen avulla. Eräät liikkuvat pyörittämällä siiman muodostamaa korkkiruuvia muistuttavaa potkuria.

Ei bakteerin tarvitsekaan liikkua (vaikka jotkut innokkaimmat niin tekevät). Brownin liikkeen (se olisi jo toisen jutun aihe) aiheuttama diffuusio työntää niiden ulottuville jatkuvasti ruokaa. Oikeita laiskiaisia!

Muotoilukaupunki ja muotoilumaa

2009-11-30T13:08:00.006+02:00

Muotoilusta tulee mieleen ripustautuminen jo manan majalle menneeseen maineeseen ja menestykseen. Turhaan, sillä muotoilu on tärkeimpiä teollisia perinteitämme. Siksi on turhaa pilkata Helsingin nimittämistä Euroopan muotoilupääkaupungiksi 2012. Koska taideteollisuus, taide ja muotoilu ovat meillä seurailleet ja vauhdittaneet Suomen kehitystä moderniksi teollistuneeksi maaksi. Muotoilu on antanut edistykselle kasvot. Mutta samalla se on ollut myös todellinen ja jopa talousmielessä arvokas voimavara.

Muotoilu on teollisen yhteiskunnan perinne. Ennen teollista aikaa sitä ei ollut, oli vain käsityötaito, kansantaide ja kaunotaide, Alun perin muotoilu oli teolliseen tuotantoon liitetty koristeellinen lisuke. Mutta vähitellen siitä tuli itsenäinen vaikuttaja. Taide ei enää koristellut teollisia esineitä, se kietoutui yhteen tuotannon ja modernin elämän kanssa. Parhaimmillaan muotoilu on demokraattista. Se antaa edistykselle kasvot, ja se antaa tulkinnan uudellee elämän tyylille. Muotoilu yhdistää taiteen, teknologian ja arjen.

Muotoilun ensimmäinen kultakausi osui kansalliseen heräämiseen, joka seurasi vahvaa teknologista kehitysjaksoa 1800-luvun lopulla - mutta sen suhde teknologiaan oli vielä arka.

Suomen seuraava teknologinen kultakausi sattui jälleenrakennuskauden loppuun 1950-60 luvulla. Muotoilu kulki rinnan arkkitehtuurin kanssa ja ammensi funktionalismin aatteesta, ja sehän sopi myös teollisuudellle. Nyt muotoilu ja teollisuus olivat jo paljon läheisempiä. En väheksy muotoilun taideteollisuushaaraa eli Marimekon, Arabian, Iittalan ja Nuutajärven perintöä, vaan toivoin sille jatkoa. Mutta nostan esiin taideteollisuuden sen haaran, missä korostuu teollisuus.

Fiskasrsin saksista tuli 1960-luvulla globaali jättimenestys. Teknisesti täydellisten saksien ja erinomaisen muotoilun avulla tuntemattomasta konepajasta tuli markkinajohtaja saksien ja puutarhatytökalujen alalla.

Teollisuus luotti muotoilijoiden omaksumaan funktionaaliseen ja mimimalistiseen estetiikkaan. Se alkoi muotoilla tuotteitaan. Muotoilu levisi myös teollisiin koneisiin. Ovathan insinööritkin ihmisiä, ja heilläkin on estetiikan taju. Suomi muotoili paperikoneita, teollisuusnostureita, jäänmurtajia, junia, raitiovaunuja, tietokoneita ja televisioita.

Suomen viimeisin teollinen kultakausi alkoi 1990- luvun lopulla, kun Nokia lanseerasi futuristisen, upeasti muotoillun 2110 matkapuhelimen. Tuo tuotemalli ja sitä seuranneet halvat, mutta yhtä taitavasti muotoillut puhelimet auttoivat Nokian globaaliksi johtavaksi elektreoniikkayritykseksi. Muotoilu on edelleen yhtiön tavaramerkki, jota kilpailijat jäljittelevät.

Muotoilu näkyy myös tuotteissa, jotka eivät ole massatuotantoa. Helsingin upeat metrovaunut ja hienot uudet matalalattiaraitiovaunut ovat muotoilupääkaupungin arvoisia käyntikortteja.

Beethoven, Kraftwerk ja jazz

2009-11-24T12:34:00.003+02:00

Klassinen musiikki edustaa joillakin mittareilla länsimaisen musiikin huippua, ja samalla siihen liittyy myös tieteellisen, erittelevän musiikkitutkimuksen perinne.

Musiikkitiede liittyy vahvasti juuri klassiseen musiikkiin. Arvostetuimpiin sävellyksiin liitetään myös analyysitulosten rikkaus: sointurakenteet, tematiikat, modaliteetit ja niin edelleen (jostain syystä rytmi on kuitenkin sekä analyysissä että klassisessa musiikissa melko heikko alue).

Mutta analyysi epäonnistuu pahasti eräässä tavoitteessaan. Tieteeseen nojaava analyysi ei pysty erottamaan toisistaan "hyvää" ja "huonoa" musiikkia. Vaikka sen asein onkin hyökätty ns. kevyttä musiikkia vastaan, tarkoituksena leimata se kelvottomaksi.

Tunnustan, että kuuntelen mielummin Kraftwerkia kuin Beethovenia. Tieteellinen musiikkianalyysi murskaisi Kraftwerkin. Musiikki on yksinkertaista, rytmistä, helppotajuista, ja mikä pahinta, sitä soitetaan sähköisillä koneilla.

Mutta Kraftwerkissaa on sama piirre kun Beethovenissa. Se on klassista, ts. se esitetään aina samanlaisena. Kraftwerk on myös vahvistanut tätä piirrettä, sen tuotanto on suppeaa, ja yhtye on erikoistunut sen hiomiseen ja esittämiseen. Eikä Beethovenkaan juuri uudistu. (itse asiassa sinfoniaorkesteri on samoja nuotteja toisteleva mekaaninen soitin - nousisi kauhea meteli, jos se vaikka muuttaisi kappaleiden rakennetta ja sovitusta).

Konsertissa Kraftwerkin klassisuus vain korostuu. Tietysti mukaan tulee myös videot ja minimalistinen esiintyminen. Se on tuttua - niinkuin klassinen musiikki. Jopa tuoreempaa.

En osaa sanoa mikä siinä niin viehättää.

Jazzille musiikkiteoreetikot antavat edes hieman armoa. Mutta musiikkiteoria ei taaskaan osaa erottaa hyvää ja huonoa jazzia. Kukaan ei osaa.

Jazz vetoaa minussa asuvaan soittajaan. Kun kuuntelen jazzia, on kuin itse soittaisin. Siksi se on livenä parasta.

Jazz nostaa keskiöön soittamisen tapahtuman. Sen henkilökohtaisuuden ja ainutkertaisuuden, Ja ilon.

Alkulukuja juhlimaan

2009-11-22T21:33:00.004+02:00

Alkuluvuilla eli jaottomilla luvuilla on merkillisiä ominaisuuksia, Niillä on outo rooli matematiikassa, ja luultavasti myös maailmassa, koska matematiikalla on outo yhteys moneen arkipäivän asiaan.

Tärkeä kysymys on: olkoon meillä joku luku N. Montako N:ää pienempää alkulukua on olemassa? Tästä kysym,yksestä aukeaa kokonainen maailma.

Alkulukujen kiehtovasta maailmasta kertoo John Derbyshiren kirja "Alkulukujen lumoissa" (Terra cognita, 2007).

Alkulukuja sopii juhlistaa, kun alkuluvut sivuavat omaa elämää jollain tavalla. Näin kävi kun omien lasteni iät olivat kaikki alkulukuja. Miksei voisi myös viettää vaikka alkulukuhääpäivää - tai syntymäpäivää.

Alkulukujuhlissa sopii tarjota matemaattinen illallinen. Ruokalajien tulee siis olla matemaattisia. Siinä voi käyttää mielikuvitusta, geometria voi tulla avuksi. Ruoat voi valmistaa vaikkapa pallojen, pyramidien tai spiraalien muotoon. Tuorepastasta voi tehdä vaikkapa Möbiuksen nauhoja.

Hyvät ruokajuomat virittävät ajattelua abstrakteille aalloille.

Lisää vihjeitä voi saada oululaisten matemaatikkojen laatimasta epälineaarisesta keittokirjasta.

Lopuksi resepti, josta Aku Ankan ystävät varmaan pitävät. Matemaattisten ruokien aatelia on:

NELIKULMAISET MUNAT.

Tee puupalikasta särmiö, jonka pohjan mitat ovat 4*4 cm. Viikkaa sen avulla jäykästä alumiinifoliosta vuokia. Voitele vuoat ja riko kuhunkin varovasti raaka muna. Asettele munat ison kattilan pohjalle. Lisää varovati vettä, ja keitä munat kovahkoiksi. Poista ne vuoista ja tarjoa lämpiminä kastikkeen kera.

Kastikkeeseen laita tomattipyreeetä, öljyä, tabaskoa, worchestershire-kastiketta ja anjovistahnaa. Sekoitussuhteen löydät kokeilemalla.

Levitä kastiketta munien päälle ja tarjoile. Syödään esimerkiksi paahtoleipäkolmioiden kera hartaan ihmetyksen vallassa.

Möbiuksen nauhoja tähtianiskastikkeessa.

Kun Euroopan muurit murtuivat

2009-11-10T10:19:00.001+02:00

Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä erilaisilta ihmisiltä kysytään, mitä se heille merkitsi. On se varmaan aika abstrakti asia niille, jotka eivät ole itse eläneet aktiivista elämäänsä kylmän sodan kaudella, tai jotka eivät muista miltä tuntui Kuuban kriisin aikana. Kun mietittiin, syttyykö kolmas maailmansota ensi viikoilla, vai voisiko käydä niin hyvin, että se tulee vasta ensi vuonna?

Toisin sanoen valtava ilo ja helpotus. Joka tuntuu vieläkin.

Työni takia olin silloin tällöin tekemisissä Neuvostoliiton tai Itä-Euroopan tutkijoiden ja insinöörien kanssa. Tapasin heitä konfrerensseissa ja kokouksissa, joskus myös Itä-Euroopassa tai Neuvostoliitossa. Se oli monin tavoin hankalaa ja ahdistavaa.

He pitivät länsimaisia ihmisiä outoina, Olimme kadehdittuja, ja ilman muuta tavattoman rikkaita kaikki. Vaikea oli siihen väittää vastaan, olisi pidettyy rikkaina snobeina.Yleensä ei puhuttu politiikkaa, se oli molemmille osapuolelle helpotus, Jos olisi puhuttu, olisi kuitenkin ollut epäily, että olisin voinut ilmiantaa heidät. Parasta oli, kun joku asia tuli esiin ohimennen, vaikka vitsin muodossa. Ja saatoimme nyökätä toisillemme, niinhän se oli. Sanaton ja turvallinen yhteisymmärrys.

Tuliaisia ei heille oikein voinut viedä, paitsi ihan vaatimattomia, matkamuiston tyyppisiä. Muu olisi ollut hankalaa ja alentuvaa. Myyntimiehet, jotka kävivät usein Neuvostoliitossa, saivat hienovaraisia toivomuksia "pikku lahjoista". Jos niihin suostui, toivomuslista alkoi paisua ja tulla yhä oudommaksi, niinkuin Helsingin metrotoimiston virkamiesten lahjuslista 1970-luvulla. Tuttu myyntimies kertoi aloittaneensa viemällä viisi kiloa rautanauloja. Liiketuttavalla kun oli omakotitalon rakennusprojekti. Venäläinen tullimies naureskeli nauloille. Tuttavani lopetti tuliaisten viennin, kun häneltä pyydettiin painokonetta.

Itäeurooppalaiset olivat kyynisiä ja ahdistuneita, ja jotenkin liian intellektuelleja. He kuvittelivat myös oudosti, että me suomalaiset olisimme jotenkin samanlaisessa asemassa. Mahdotonta oli sitä luuloa murtaa, he olivat hyvin epäluuloisia kaikenlaisille "totuuksille". He tiesivät paljon, omien kanaviensa kautta, mutta heidän tiedoissaan oli outoja aukkoja. Unkarilainen tuttavani kertoi ihmeissään, että ennen sotaa Unkarissa oli todella paljon juutalaisia, mutta sodan jälkeen he olivat kadonneet. Asia oli jotenkin hänelle uusi, sillä siitä ei edes sosialistisessa Unkarissa haluttu puhua. Heidän kyynisyyttään kuvaa, kuinka sama tuttavani muurin murtumisen jälkeen murisi: nämä uudet poliitikot ovat vielä hullumpia kuin kommunistit.

Venäläiset muistan erilaisina. He olivat jotenkin lapsenomaisia, aidosti innostuvia. Muistan olleeni Moskovassa, hiukan ennen tai jälkeen muurin sortumisen. Kävelimme isäntiemme kanssa ympäri öistä Moskovaa, kädet toistemme hartioilla ja olimme hulluina ilosta. Minäkin, se tarttui. Edessämme oli uusi kullanhohtoinen tulevaisuus.

Ihmeellinen hiili

2009-11-05T22:45:00.001+02:00

Hiili on luonnon ja teknologian runsauden sarvi, ja on sitä varmaan tulevaisuudessakin. Sivuutamme nyt orgaanisen kemian, joka on pitkälle hiiliyhdisteiden kemiaa – koska se on tylsää. Vaikka oma biologinen olemuksemme perustuukin hiilikemiaan. Ja koko elollinen luonto.

Hiili syntyi muinaisen tähden ytimessä, joka räjähti ja tiivistyi aurinkokunnaksi. Hiiltä kertyi maapallollekin ihan tarpeeksi, onneksemme.

Hiilellä on ratkaiseva rooli raudan valmistamisessa. Se on välttämätön malmin pelkistysprosessissa ja samalla yhtä välttämätön ainesosa teräksessä. Puhdas rauta olisi jokseenkin hyödytöntä.

Hiili on kätevä ja energiarikas polttoaine. Vain hiilellä saadaan kylliksi kuumuutta seppien ahjoihin, ja lasimestarien, keraamikkojen ja metallurgien uuneihin. Se mahdollisti myös höyrykoneiden käytön junissa ja laivoissa.

Hiili palaa helposti, mutta se on silti ilmassa vakaata. Hiiliupokkaat kestävät korkeita lämpötiloja ja ovat samalla kemiallisesti vakaita. Hiilen avulla syntyi ainutlaatuinen kaarivalo, ja hiili tarjosi materiaalin hehkulamppujen lankoihin.

Hiilikuidut ovat erittäin vahvoja, niillä saadaan aikaan lujia ja ympäristöystävällisiä rakenteita.

Hiili muodostaa kauniita ja hirveän lujia timantteja joista on esteettistä iloa ja paljon hyötyä työstökoneiden terissä ja hioma-aineissa. Ja timanttikalvot ne vasta vahvoja ovatkin.

Hiilidioksidin faasimuutokset (kaasu-neste-jää) toimivat tekniikassa tehokkaana ja ympäristöneutraalina lämmönsiirtimenä.

Hiili toimii jo nyt sähkönjohtimena mm paristoissa ja monissa sähköteknisissä hybridirakenteissa.

Vasta nyt on löydetty ihmeelliset fulleriinit, grafeenit ja nanoputket. Ne toimivat tulevaisuuden puolijohteina, suprajohteina ja tiedonkäsittelyn elementteinä. Ja niillä on myös ainutlaatuisia mekaanisia ominaisuuksia. Edison valmisti tietämättään fulleriineilla terästettyä hiilihehkulankaa.(hän valmisti lankaa mm nokeamalla lasia ja rullaamalla noen langoiksi). Varmaan monet muutkin hiilen hyvät tekniset ominaisuudet johtuvat näistä oudoista kiderakenteista.

Hiilen rooli teknologiassa on kasvamassa. Se korvaa harvinaisia tai haitallisia aineita, ja tarjoaa uusia ainutlaatuisia ominaisuuksia.

Hyvä hiili.

Edison ei ollutkaan tyhmä.

2009-11-05T22:40:00.005+02:00

Entisen teekkarin mukaan Edison oli tosi tyhmä. Teekkari olisi kyllä älynnyt tehdä sähkölampun hehkulangan metallista!

Mutta tosiasiassa Edison noudattikin entisen teekkarin neuvoa. Maineensa huipulla hän kaipasi uusia haasteita. Hän oli jo keksinyt sellaiset pikkujutut kuin dupleks-lennättimen, fonografin, nestemikrofonin, sähkögeneraattorin ja hiilimikrofonin. Lehdistö palvoi häntä kuin Jorma Ollilaa ja sijoittajat kuolasivat hänen peräänsä. Niinpä Edison päätti panna kaasuyhtiöt polvilleen ja kehittää sähkövalon toimistoihin ja koteihin. Entisen teekkarin neuvon mukaan hän alkoi kehittää platinalankalamppua. Wall Street antoi 300 000 dollaria ja Edison perusti sähkövaloyhtiön. Hän arvioi kehitystyön kestävän pari kuukautta, ja sitten alkaisivat toimitukset.

Eihän se niin käynyt. Edison painiskeli pitkään metallilankalampun kimpussa, mutta lopulta piti myöntää homma liian vaikeaksi. Pankkiiritkin kävivät päälle ja usuttivat juristinsa kimppuun. Piti ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa kehittää hiililankalamppua, jonka muut olivat jo kehittäneet varsin pitkälle. Lopulta Edison otti nerokkuutensa, rahojensa ja juristiensa avulla niskalenkin teknologiasta ja kilpailijoistaan. Hänen lamppunsa oli selkeästi paras.

Ei sitäkään iloa kauan kestänyt. Pikkutarkasti nyhertävät saksalaiset saivat kuin saivatkin metallilankalampun toimimaan. He onnistuivat työssä joka oli liian vaikeaa, monimutkaista, tarkkaa ja tylsää kiireiselle amerikkalaiselle. Se oli hiililampun loppu, ja alkoi metallilankalampun yli sata vuotta jatkunut valtakausi.

Edison toimi aina oman logiikkansa mukaan. Hän osasi haistaa näyttäviä innovaatioita, jotka oli helppo toteuttaa. Vaikeat asiat hän yritti kiertää. Edison ei jaksanut opetella hankalaa vaihtovirtojen teoriaa. Eihän hän ollut käynyt koulujakaan. Sen sijaan hän yritti saada vaihtovirran kielletyksi. Siksi hän lopulta putosi kelkasta ja jäi tasavirtamieheksi. Myös vaihtovirtatekniikassa saksalaiset viimeistelivät pikkutarkkuudellaan ja huolellisuudellaan sen mitä amerikkalaiset panivat hätäisesti alulle.

Tunteet ja uskonnonopetus

2009-11-04T15:39:00.005+02:00

Silmiini sattui kovin ovela kirjoitus koulujen uskonnonopetuksen puolesta. Siinä vedottiin tieteelliseen tietoon. Tiede siis kelpaa uskovaistenkin keppihevoseksi, kunhan sitä osataan tulkita heidän edukseen. Jotenkin kuvittelin että tämä positio olisi jo hylätty viimeistään satakunta vuotta sitten.

Se argumentti oli kai siinä että juuri "oman uskonnon" opetus tunteeseen vetoavana touhuna (onko se todella sitä?) olisi jotenkin ihmiselle tarpeen tai peräti välttämätöntä kehittämään lapsukaisten tiedollisia valmiuksia. Siis missään tapauksessa neutraalisti esitettyä uskontotietoa ei saisi opettaa, vaikka voisihan siinä vaikkapa inhota "vääräoppisten" uskoa! Eikös inho muka ole tunne?

No totta mooses! Mutta se perusasia. Miksi vain uskonto kaikista maailman asioista liittyisi juuri erityisesti tunteeseen?

On aivan totta, että viime vuosikymmenten aivotutkimus on osoittanut ihmisen tunnejärjestelmän keskeisen roolin sekä persoonallisuuden rakentamisessa että tiedon omaksumisessa – ja itse asiassa kaikessa henkisessä toiminnassa. Mutta on kokonaan toinen asia, miten tätä tietoa olisi tulkittava ja sovellettava käytännön tasolla. On hyvin outoa ja ainakin minulle vieraasta tulkita se niin, että tietopohjainen opetus tulisi sen takia korvata tunteeseen vetoavalla satuilulla. Oppineiden miesten pitäisi toki olla johtopäätöksissään varovaisempia.

Myös ”oman uskonnon” käsite kaipaisi kriittistä pohdintaa. Suurin osa ihmisistä ei ole syvästi uskonnollisia. Uskonto on heille pikemminkin kulttuurinen tottumus, jonka he hyväksyvät – ja osa on kokonaan välinpitämättömiä. Eiköhän yleisen ja pakollisen "oman uskonnon" opetuksen puolustaminen lähde siitä pelosta, että objektiivisuuteen pyrkivä uskontotieto antaisi uskontoon väljästi sitoutuneille nuorille eväitä lähteä shoppailemaan maailman uskontojen supermarkettiin.

Tieto eroaa uskonnosta siinä, että tiedon pitää olla perusteltua, ja tietoa saa ja pitää epäillä. Mutta jos vaikka kristitty epäilee, onko Jeesus Jumalan poika, hän on heti ulkona, ainakin sen uskonnon piiristä. Tiedon ja uskonnon yhdistäminen on uuden ajan historiassa osoittautunut hankalaksi sekoitukseksi. Se näyttää olevan sitä edelleen. Eikö voitaisi sopia, että uskonnolliset yhteisöt tekevät tätä sekoitustyötä ihan omassa porukassaan. Kouluun se ei kuulu.

Sähkön pitkä kulttuurihistoria

2009-10-29T11:13:00.008+02:00

Ismo Lindellin kirja "Sähkön pitkä historia" (Otatieto 2009) on kulttuurihistoriaa. Kirjan ote tuntuu alkuun aika polveilevalta. Kirjoittaja eksyy tarinoimaan milloin mistäkin. Mutta vähitellen menetelmä alkaa toimia. Lukija imeytyy mukaan suureen löytöretkeen. Eläytyvä kirjoittaminen ja sähkön löytämiseen vaikuttavien henkilöiden tarinat saavat lukijan oivaltamaan, millainen tämä prosessi on ollut.

Sillä sähkö on maailman salaperäisimpiä ilmiöitä, eikä se antautunut tutkijoille helpolla. Vaikka kirja rajautuu sähköön, kertomus on saamalla koko luonnontieteiden historiaa. Se on myös teknologiahistoriaa. Sähköä ei nimittäin voi tutkia ilman ihmisen tekemiä laitteita. Ihmisen ymmärrys sähköstä etenee käsi kädessä teknisen edistyksen kautta, ja molemmat tukevat toisiaan. Sähköilmiöiden tutkimisen intensiivisin vaihe tuotti merkillisiä, ja jo unhoon vaipuneita tutkimuslaitteita. Niistä ensimmäinen oli kompassien valmistus luonnon magneettikivien avulla ja erilaiset magneettikokeet. Sitten seurasivat merkilliset hankaussähkökoneet, jotka samalla synnyttivät tieteelliset teatteriesitykset. Ja hengenvaaralliset ukkoskokeet. Sähkön elollisen luonteen teoria tuotti makaabereja kokeita joissa nytkivät preparoidut sammakonreidet ja jopa teloitettujen rikollisten jäsenet.

Harva myöskään tietää, miten merkittävän roolin saivat paristot, aikana, jolloin ne olivat ainoa keino tuottaa jatkuvaa sähkövirtaa. Ne hallitsivat sähkön tutkimusta 1800-luvun alkupuolen. Kuuluisin paristo oli Lontoon Royal Institutionin kellarissa, se käsitti satoja posliinialtaita, joista paristojen johdot nousivat yläkerrassa sijaitsevaan luentosaliin. Myöhemmin altaiden lukumäärää lisättiin kahteen tuhanteen. Suuria paristoja oli myös Pariisin Ecole polytechniquessa ja Pietarin tiedeakatemiassa. Ne antoivat virtaa tieteelle vuosikymmenien ajan.

Kirja sisältää ikäänkuin joukon pienoisnovelleja tai salapoliisikertomuksia. Lukija eläytyy tutkijoiden asemaan. Hän kokee, miten suunnattomia vaikeuksia tiedon tiellä oli, ja miten usein tutkimus päätyi umpikujaan, ottaakseen sitten dramaattisesti uuden suunnan. Tutkimus ei suinkaan merkinnyt sitä, että ruvetaan vain kokeilemaan. Sähköinduktion tutkijat viettivät viikkoja ja kuukausia eristämällä vaivalloisesti kuparijohdinta kietomalla sen ympärille ohutta silkkilankaa, joka taas saatiin purkamalla tutkijan vaimon alushametta. Valmiita eristettyjä johtoja kun ei kaupoissa ollut.

Kirjassa on siis joukko mysteerejä, jotka vähitellen ratkeavat. Miten hankalasti löydettiin sähkövirran ja magnetismin yhteys, tai miten vaikeaa virtaavan sähkön tutkimus oli, kun ei edes ollut olemassa sähkövirran tai jännitteen käsitettä, ja kun paristosta saatu sähkö oli laadultaan äärimmäisen vaihtelevaa.

Pari suomalaistakin on mukana. Jacob Nervander oli eräs varhaisia galvanometrin kehittäjiä, mutta hänen työnsä jäi julkisuudelta pimentoon, vaikka laite oli erinomainen. Saman kohtalon koki myöhemmin sinnikäs mutta huono-onninen modernin radioputken keksijä Eric Tigerstedt.

Kirjan aihe on rajattu tietyllä logiikalla, joka vähitellen valkenee. Optiikka on mukana, ja siihen on kyllä tietty peruste. Radio on tietysti mukana, samoin elektroniputki, mutta ei puolijohteita eikä tietokoneita. Se onkin järkevää koska se on ihan oma ja suuri maailmansa.

Kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko. Edellisen kerran suomeksi julkaistiin vastaava teos joskus 1920 luvun lopulla, saksalaisen professori Graetzin kuvitettu, paksu kirja, ytimekkäältä nimeltään "Sähkö". (siinä mukaan on rajattu radioaktiivisuus, muuten rajaus on jokseenkin sama, ja puolijohteita ja tietokoneita ei oikastaan vielä ollut).

Näiden kirjojen väliin jääkin sitten sitten usean sukupolven pituinen aukko, joka näin on kunniakkaasti täytetty.

Öljykaapelia ja erikoismiehiä

2009-10-21T11:18:00.008+03:00

Pieni pala Suomen teollista kulttuuria. Ja Nokian teollisuushistoriaa. 1970-luvulla Egypti oli valjastamassa suurinta luonnonvaraansa Niiliä modernin energiatuotannon palvelukseen. Assuaniin tehtiin patoa ja voimalaa jotka maksoi Neuvostoliitto. Sen seurauksena Salmisaaressa tehtiin öljykaapelia padolle. Ja minä olin kesäteekkarina sitä tekemässä.

Teekkarien työ oli kaikilla mittareilla aivan pohjalla. On jotenkin kiinnostavaa, että monista teekkareista tuli sitten talouselämän johtohahmoja. No, tietävät ainakin miten talous toimii lattiatasolla. Sellutehtailla teekkarit pantiin nuohoamaan soodakattilaa, mutta tämä työ oli kuulemma mukavampaa. Käsittelimme armeerauskoneella puolivalmista, noin miehen reiden paksuista kaapelia. Kaapelin päälle oli puserrettu lyijyvaippa, ja valtavat kaapelikelat varastoitiin pihalle. Kun kaapelia alettiin armeerata eli sen päälle vedettiin monikerroksinen, teräsnauhoin vahvistettu suojavaippa, teekkarien tehtävä oli pestä pois suojana ollut asfalttilakka, jotta voitiin tarkastaa että lyijyvaippa oli virheetön. Lakka pestiin pois trikloretyleenin ja naftan seoksella. Päällämme oli raskaat kumiset suojavarusteet. Kaapeli purkautui hitaasti rullalta, me kastoimme rättejä ämpäreihin ja hankasimme ja hinkkasimme. Oli kuuma ja hiki virtasi.

Mutta homman hienous on tässä. Kaapelissa on kolme parin sentin paksuista kupariköyttä, joiden päälle kelataan paksu eriste ohuesta paperinauhasta, jota on kolmea väriä, punainen, sininen ja musta. Kolme tällasta johdinta kelataan yhteen, pannaan tyhjiökattilaan, ja kuumennetaan kaiken veden pistamiseksi. Kaapelissa on myös öljykanava ja päällä lyijyvaippa. Kun kaapeli on kuivattu, se täytetään öljyllä. On hyvin tärkeää, että mukaan ei pääse yhtään ilmakuplaa, koska ilma johtaisi korkeajännitteisessä kaapelissa läpilyöntiin ja räjähdykseen. Siksi kaapelin päässä on paineistetulla öljyllä täytetty tynnyri.

Kun kaapelia päällystetään, se ajetaan moneen kertaan koneen läpi kelalta toiselle. Jossain vaiheessa öljytynnyri pitää siirtää purettavasta kelasta vastaanottavan pään kelaan niin, että öljyyn ei pääse ilmaa eikä sen paine hetkeksikään laske. Muuten kallis kaapeli on pilalla ja se pitää romuttaa. Tätä vastuullista työtä varten oli erikoismies, joka ei koskaan tehnyt mitään muuta hommaa. Jyystimme kaapelia, metri kerrallaan, sen ajo päällystyskoneen läpi kesti aina muutamia tunteja. Sen ajan tuo erikoismies odotti vuoroaan. Hän oli pitkä hujoppi, joka seisoin öljyn kastelemassa suojapuvussaan, läpinäkyvällä visiirillä varustettu suojakypärä päässään, hiljaa huojuen, ja poltti ketjussa tupakkaa. Porukan arvion mukaan hän oli umpihumalassa. Kun hänen hetkensä tuli, hän otti salaperäisen työkalupakkinsa, irroitti tynnyrin, ja kiinnitti sen kaapelin toiseen päähän. Joskus hän joutui pulaan, kun liittimet eivät tahtoneet mennä paikoilleen tai niiden kierteet olivat vioittuneet, Silloin hän taisteli pitkään työkaluineen ja varaosineen öljyn suihkutessa ympäriinsä.

Mutta kaikki meni hyvin, ja kaapelit satiin valmiiksi. Assuanin voimala on kai toiminut ongelmitta. Ja Nokiastakin kasvoi maailmanluokan teollisuusyritys.

Nuo loistavat Väisälän pojat

2009-09-09T17:21:00.007+03:00

Tichyn kiinnostus hulluihin tiedemiehiin heräsi, kun hän näki kirjan Väisälän tiedemiesveljeksistä. Lisää tällaista!

Akateemikko Olli Lehto on löytänyt mainion harrastuksen eläkepäivilleen. Hän on alkanut kirjoittaa tietokirjoja. Ja se toimii. Teksti on nautittavaa, asiantuntemus kohdallaan ja työ perinpohjaista.

Matemaatikko on varmaankin oikea henkilö kirjoittamaan loistavaista Väisälän veljeksistä. Insinööri olisi voinut olla vielä parempi, sillä nämä pojat olivat hieman oudosti tieteen reunassa kiinni. Oikeastaan Vilho ja Yrjö olivatkin enemmän insinöörejä.

Onneksi Suomen akateeminen maailma oli 1900- luvun alkupuolella niin suppea, että näille mainioille miehille löytyi tekemisen raamit, nykysuomessa heillä olisi paljon vaikeampaa. Väliäkös sillä, että he eivät tehneet asioita akateemisen standardin mukaan. Pienelle maalle on paljon tärkeämpää, että he olivat omalla alallaan erinomaisia, maailman parhaita, maailmankuuluja, ylivoimaisia.

Veljeksistä lahjakkain, Kalle, oli myös särmikkäin. Hän on arvoitus, sillä hänen tieteellinen luomisvoimansa hiipui. Silti hänkin teki enemmän kuin ne akateemiset mitättömyydet joita kirjassakin pöyörii veljesten jaloissa ja riesana. Vai löytyykö jostain kellariloukosta Kalle Väisälän salaiset kansiot...

Olli Lehto tekee todellista kulttuurityötä. Pitkää ikää hänelle.
(muista kirjoista kerron jahka ne ehdin lukea)

Arkimedeen suurin luku

2009-08-31T09:43:00.004+03:00

Tichy kävi kansalliskirjastossa tutkimassa menneisyyden hulluja tiedemiehiä, eli Suomen tiedeakatemian tiedotteita 1800-luvun lopulta. Löysin muun muassa artikkelin, jossa oli kertomus Arkimedeen suuresta luvusta.

Antiikin ajan kreikkalaisten käsitys äärettömyydestä oli sumea. Yleisesti ajateltiin, että esimerkiksi jonkun saaren rantahiekassa olevien hiekkajyvästen lukumäärä on ääretön. Myös keskusteltiin siitä, kuinka monta hiekkajyvästä mahtuisi maapallon kokoiseen tilaan, ja lukumäärää pidettiin niinikään äärettömänä.

Kirjeessään kuningas Geodekselle Arkimedes esittää, että tuollainen luku on äärellinen. Hän myös osoittaa, millainen tuo luku on. Itse asiassa Arkimedes haluaa esittää suurimman mahdollisen luvun mikä ylipäätään voi olla olemassa. Tuo luku on suurimpaan mahdolliseen tilaan mahtuvien hiekkajyvästen määrä.

Suurin mahdollinen tila on pallo, jonka säde on etäisyys maan keskipisteestä kiintotähtien taivaankehään. Arkimedes ilmoittaa tietävänsä tuon etäisyyden, ja konstruoi sitten luvun sen esittämiseksi. Tuo etäisyys on 100 biljoonaa stadionia, mikä tekee vajaan valovuoden. En tiedä mistä Arkimedes oli saanut juuri tämän mitan päähänsä.

Jotta tällaisesta etäisyydestä voi edes puhua, pitää olla jokin keino kirjoittaa sitä kuvaava luku, ja kreikkalaisilla ei sellaista ollut, heidän lukujärjestelmänsä rajoittui käytännössä alle kymmenentuhannen kokoisiin lukuihin. Niinpä Arkimedes konstruoi tuon luvun, tavalla joka vastaa karkeasti omaa kymmenjärjestelmäämme. Saatuaan näin tuon luvun kirjoitettua Arkimedes laski sen avulla universumin tilavuuden ja siihen mahtuvien hiekkajyvästen määrän. Ja tämä luku on äärellinen, koska Arkimedes oli kirjoittanut sen täsmällisesti. Samalla se siis oli suurin mahdollinen luku.

Meidän merkintätavallamme Arkimedeen luvussa oli ykkönen ja 59 nollaa.

Mikä olisi Arkimedeen luku nykyfysiikan valossa? Kvanttifysiikan mukaan pienin mahdollinen tilavuus on ns. Planckin tilavuus. Suurin mahdollinen tilavuus taas on maailmankaikkeuden koko. Jakamalla se Planckin tilavuudella saadaan luku, jossa on numero seitsemän ja sen perässä 184 nollaa.

Matemaatikoille tämä ei ole yhtään mitään. HE eivät sanoisi sitä edes suureksi luvuksi. Matematiikassa esiintyvä äärettömän käsite ei siis ole tästä maailmasta. Mutta se on tavattoman hyödyllinen, suorastaan korvaamaton.

Leninin aivot - ja muidenkin

2009-08-28T19:39:00.005+03:00

Kun Lenin kuoli, neuvostotiedemiehet tuskin malttoivat odottaa päästäkseen tutkimaan hänen aivonsa. Pitihän tällä maailmahistorian suurimmalla nerolla olla aivan ainutlaatuiset aivot. Pettymys oli sitten melkoinen. Leninin aivot olivat hyvin keskinkertaiset, ja ilmeisesti myös hänen sairautensa takia jossain määrin surkastuneet.

Tarina Einsteinin aivoista on sananlainen, ja sen logiikka näyttää myös olleen samanlainen. Itse asiassa Einsteinin keskinkertaiset aivot jossain vaiheessa myös varastettiin, tästä on kirjoitettu hauska kirjakin.

Minkä logiikan mukaan Einsteinin pitäisi olla niin ihmeellinen? Kun tutustuu suhteellisuusteorian taustoihin ja Einsteinin myöhempään elämäntyöhön, Einstein putoaa kuolevaisen tasolle. Myös yksityiselämässään hän osittautuu tavalliseksi ihmiseksi, kinnostavaksi, mutta ei välttämättä ihanteelliseksi. Toki Einstein oli ensi luokan fyysikko. Mutta ei hän nero ollut. Kukaan ei ole, ihmisillä vain on erilaisia kykyjä, eikä koskaan tiedä mitä niiden yhdistelmä saa aikaan.

Miksi ihmeessä me kaipaamme neroja ympärillemme, näitä Einsteineja, Kim il Jongeja, Maoja, Lenineitä ja Napoleoneja. Kun he putoavat jalustalta ja pääsemme tutkimaan sirpaleita, näemme että ne ovat vain savea.

Palataanpa vielä aivoihin. Kun Ivan Turgenjev kuoli (katso edellinen blogiteksti), hänelle tehtiin ruumiinavaus. Turgenjevin aivot painoivat noin kaksi kiloa! Harvalla ihmisellä on ollut niin suuria aivoja. Turgenjevin suuret aivot kehittelivät suuria tunteita, eivät fysiikan teorioita.

Anatole France oli ranskalainen kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin palkinto. Hänen aivonsa painoivat vain 800 grammaa. Hyvä kirjailija kumminkin, päätellen esimerkiksi siitä että joutui katolisen kirkon kiroamaksi.

Olen muuten nähnyt omat aivoni. Minulla epäiltiin kuulohermon kasvainta, ja tehtiin aivojen tietokonetomografia. Aivot näyttivät hyvin keskinkertaisilta....

Klassikoiden ikuinen lumo

2009-08-28T18:53:00.006+03:00

On kai olemassa jonkinlainen klassikon määritelmä. Se on teos, joka vastustaa ajan hammasta. Lisäksi sen tulee tietysti olla lukemisen arvoinen, eli vahva elämys.

Tänä kesänä ollen testannut teoriaa. Venäläiset klassikot tuntuvat toimivan aina vaan. Nyt luin mm. Turgenjevin Metsämiehen muistelmat (väärä käännös, pitäisi olla metsämiehen muistiinpanoja tai merkintöjä!). Mikä ihanan kuuilas ja vaikuttava teos!. Ja asia jota en ollut ennen huomannut, se on täynnä pinnan alla kuplivaa yhteiskuintakritiikkiä. Maaorjuuden lopettaminen sai liikkelle kuohunnan, Venäjä oli kuiin suuri painekattila, ja Turgenjevin aikana paine oli jo huolestuttava. Samalla kirjan pohjavireenä on valistuneen aateliston ja sivistyneistön huono omatunto, jota Turgenjev kuvaa hyvin satuttavasti. Hän oli molempia.

Gogolin kuolleet sielut oli myös edelleenkin yhtä huima. Gogolin aikana yhteiskunnallinen levottomuus ei vielä tunnu. Lukijan eteen aukeaa vanhan venäjän ihanuus ja kurjuus, jonka oloissa omituiset ihmistyypit kehittävät luonteensa kiemurat huikeisiin mittoihin. Ja entä ne fantastiset ruoat!

Gontsarovin Oblomovin kohdalla pitäisi vastaavaa ylistystä jatkaa.

Kuinka hirvittävän vereslihalla onkaan Kuprinin Kaksintaistelu. Soisin nykyajan kapiaisten lukevan sen.

Dostojevski taas hehkuu luomoavan maanisena, mutta teosten filosofis-uskonnollinen paatos sekä puuduttaa että kumisee tyhjyyttään. Niissä kohdassa pitää panna pikakelaus päälle.

Nuorista klassikoista luin Arkadi Gaidarin novelleja, Niiden herkkä tunnemaailma ja taitava lasten kuvaus valitettavast sotkeutuvat neuvostokitchiin, mutta onneksi hän on kirjoittanut huikeat pienet mestariteokset "Sininen kuppi" ja "Rumpalin tarina". Edellinen liikuttaa, jälkimmäisessä lapsen tarina järkyttää. Ne ovat maailmankirjallisuutta.

Mutta sitten vanhaan Eurooppaan ja Saksaan. Luin uudelleen Nobelilla kruunatut Heinrich Böllin Turvaverkon ja Grassin Peltirummun. Jokin kumma siinä on, että näitä ei enää kertakaikkiaan voi lukea. Ajan hammas on nakertanut ne jo murusiksi. Jäljelle jäi vain teennäistä koketeerausta.

Kumma juttu!

Tuntematon pilotti Pirx

2009-08-14T07:54:00.006+03:00

Suomalaisen, usein omituisen kustannuspolitiikan ansiosta Stanislav Lemin ehkä syvällisin ja tunnetuin hahmo Pilotti Pirx on meille kokonaan vieras. Englanninkieliset käännökset voi toki tilata netistä.

Pirx kuuluu Lemin varhaiseen kauteen. Pirx edustaa jonkinlaista filosofista realismia. Pirx-tarinoista puuttuu kokonaan Lemille niin tyypillinen fantasia ja ironia. Hän on täysin erilainen hahmo kuin kolleegansa Ion Tichy.

Pirxin uraa nuoresta avaruuskadetista konkaripilotiksi seurataan kahdessa novellikokoelmassa: "Tales of Pirx the pilot" ja "More tales of Pirx the pilot". Pirx riisuu avaruusmatkailun kokonaan kaikesta scifi-glamourista ja seikkailuista. Avaruuspilotit ovat raskasta työtä tekeviä rahtilaivan kippareita, vanhoilla päivillään säteilyn kärventämiä ja kyynisiä. Uransa aikana Pirx joutuu tekemisiin brutaalin koulutukseen, tappavan ympäristön, omituisten tiedemiesten, reistailevien, kolhiintuneiden avaruusalusten ja ahneiden varustamojen kanssa.

Voisi luulla että Lemin hyperrealismi on raskasta tai tylsää. Mutta sitä se ei ole. Pirx on kirkas hahmo, viattomuudessaan kuin Dostojevskin ruhtinas Myskin. Hän ei ole mikään sankari, vaan "aivan tavallinen kaveri" - ilmaus jota hän syvästi inhoaa. Vaikka hän läpäisee pilottikurssin huijaamalla teoriakokeessa, hänestä tulee ensi luokan pilotti - koska hän on vakavissaan. Pirxin tarinat säteilevät arjen sankaruutta ja elämän ihmeellisyyttä.

Miksi Tichy

2009-07-31T10:25:00.003+03:00

Nimimerkki on kunnianosoitus Stanislav Lemille. Kirjoittaja tuntee sympatiaa tätä hahmoa kohtaan, joka on eräänlainen moderni renessanssihahmo. Ion Tichy on monipuolinen, laajasti asioista kiinnostunut herrasmiesastronautti, ja niin sanoitusti monessa liemessä keitetty. Erityisesti hän pitää hulluista tiedemiehsitä ja hulluista insinööreistä. Kirjoittaja jakaa Tichyn kiinnostuksen. Toisaalta Tichy osoittaa kevyttä elämänasennetta ja ironian tajua.

Puolalainen Stanislav Lem(1921-2006) on vanhan koulukunnan miehiä, ja kirjoitti ehkä nykynmakuun turhan raskaasti ja perinpohjaisesti. Hän aloitti sosialistisesti värittyneestä hard core science fictionista, mutta alkoi pian ottaa etäisyyttä sekä politiikkaan että itse science fiction genreen. Toisaalta hän alkoi pian suunnata kriittisen katseensa laajemmin, koko tieteen, kulttuurin, ihmisyyden ja yhteiskunnan kenttään. Suurten ja arvostettujken romaaniensa (mm. Voittamaton, Eeden, Solaris) vastapainoksi syntyi mm. hirtehisen hauskassa Tähtipäiväkirjoissa dedbytoinut astronautti Ion Tichy. Lem liitti kirjoihinsa myös filosofiosesti sävytetyn fantasian, ja pidän kovasti hirvittävän hauskasta Kyberias- kirjasta.

Lem piti tietonsa ajan tasalla. 60-luvun Leningradissa toiminut professorituttavani kertoi, kuina Lem oli tullut heidän instituuttiinsa keskustelemaan kollektiivisista automaateista. Tulos näkyy kirjassa Voittamaton. Hän oivalsi varhain monet teknologian mahdolisuudet, kuten elämän pidentämisen keinotekoisten elinten avulla ja virtuaalitodellisuuden eri variaatiot - jopa virtuaaliseksi on esitelty. Lem oli myös tavattoman kiinnostunui tieteestä, ja on kirjoittanut aiheesta myös vakaavia teoksia. Toisaalta hän näki myös tieteen monet pimeät puolet. Perfect vacuum on täysin vakuuttavasti kirjoitettua täydellistä hölynpöälyä - tehty kauan enne Sokalin tunnettua huijausartikkelia.

Lemin tuotanto on rikas ja ristiriitainen, kuten myös hän itse. Tultuaan nimetyksi Amerikan science fiction kirjoittajien kunniajäseneksi hän suututti valitsijansa ilmoittamalla yksikantaan että scifi on hölynpölyä.

Tichy edustaa ehkä selväpäisintä tapaa yrittää suhtautua maailmaan. Fantasiaa, mielikuvitusta, tietoa, vakavia pyrkimyksiä, ja ironian tajua. Tichy on hyväuskoisempi, suorempi ja vähemmän kyyninen kuin Lem itse. Ehkä hän halusi olla Tichy.

Ja vielä yksi kertomus. Istuin lentokoneessa matkalla Suomeen, ja luin Washigtonista saalistamaani Lemin kirjaa. Hyvin vihainen puolalainen nainen tuli puhumaan minulle. Hän ilmoitti että minä en saa lukea kirjaa koska se on tylsä ja huono. Sanoin että olen eri mieltä. Silloin hän sanoi: etkö sinä nyt tajua että meidän piti lukea Lemiä koulussa!