lauantai 18. syyskuuta 2010

Miksi kaikki maat eivät kehity?

Kirjoittelen tätä tekstiä Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Oikeastaan työni täällä liittyy juuri tähän ongelmaan. Afrikka haluaisi kehittyä, ja se haluaisi kehittyä nopeammin. Ehkäpä suomalaiset ovat hyviä pohtimaan asiaa yhdessä afrikkalaisten kolleegojen kanssa. Onhan oma maamme noussut aikanaan hämmästyttävän nopeasti köyhästä maasta teollisuusmaaksi, ja tällä hetkellä olemme monilla teknologiaindikaattoreilla mitaten maailman huippua.

Olisiko epätasaisen kehityksen syynä se, että kehityksen ehtoja ei oikein ymmärretä? Varmasti on näin, mutta kuka sitten ymmärtää ne oikein? En uskalla ilmoittautua siihen porukkaan. Mutta haarukoidaan kuitenkin vähän.

Niin sanotun neoklassisen talousteorian mukaan kehitys ja tuotantokyky riippuvat panostuksesta, ja ennen kaikkea pääoman ja työvoiman saatavuudesta. Sama teoria ennustaa, että kehityksen myötä pääoman uusiutuminen hidastuu. Niinpä köyhät maat kirivät vääjäämättömästi rikkaat kiinni. Mutta tiedämme, että kaikille maille se ei onnistu. Jotain vikaa tässä ajatuksessa.

1980-luvulla amerikkalaiset taloustieteilijät hoksasivat, että talouden kasvusta pääoma selittää vain vähän ja työvoiman saatavuus vielä vähemmän. Tärkein kasvutekijä onkin teknologia. No onhan se ennenkin tiedetty, se tieto vaan ei sopimut oman aikansa tieteen valtavirtaan. Jos taloustiedettä nyt ylipäätään voi tieteeksi sanoa, siitäkin ollaan montaa mieltä.

Kasvu ei kuitenkaan välttämättä onnistu teknologiaa siirtämällä. Uuden tiedon mukaan teknologia kehittyy talousalueen ja teollisten alojen sisäisen aktiviteetin tuloksena – kunhan sille annetaan mahdollisuus. Tältä pohjalta voi koettaa tulkita taloushistoriaa, samoin kuin katsoa tulevaisuuteen.

Entä voivatko teolliset maat myös taantua? Saamme tästä helposti ironisen tulevaisuuden vision. Jos talouden vaikuttajat siirtävät teollisen toiminnan niin sanotusti massamarkkinoiden ja matalien kustannusten äärelle, teknologinen perinne katoaa nopeasti. Entisten teollisuusmaiden infrastruktuurit rappeutuvat, ja pian ne ovatkin entisten kehitysmaiden teknologiaosaamisen varassa.

torstai 16. syyskuuta 2010

Missä viipyvät avaruuslentokoneet

Avaruusmatkailu kuuluu teknisen edistyksen lupausten suurimpin petoksiin. Missä ovat sulavalinjaiset avaruusalukset, jotka kiidättävät matkailijoita vieraisiin maailmoihin? Sellaiset alukset, joita olemme nähneet vaikkapa Flash Gordon- sarjakuvissa jo vuosikymmeniä! Niin, miksi niitä ei enää valmisteta? Ehkäpä kysymys on teknologiasta. Avaruusmatkat saatiin käyntiin II maailmansodan tekniikalla, mutta miksi se on edelleen käytössä? Miksi tekniikka ei kehity?

Konstantin Tsiolkovski kehitti avaruusmatkailun teoriaperustan jo sata vuotta sitten, ja oivalsi myös että kemiallisista rakettipolttoaineista vety ja happi ovat lupaavimmat. Goddard teki ensimmäiset onnistuneet kokeet nestepolttoainetta käyttävillä raketeilla. Vaikka raketit ovat suurentuneet, samalla teknologiapohjalla ollaan edelleen. Syynä on avaruuteen pääsyn vaatima suuri energiamäärä painoyksikköä kohti. Aikanaan ajateltiin, että atomivoima olisi seuraava läpimurto. Mutta sen ikävät ympäristövaikutukset ja tarvittavien säteilysuojusten paino ovat tehneet sen haaveen tyhjäksi.

Siivet olisivat hyödylliset sekä nousussa että laskeutuessa, ja siivekästä alusta olisi luontevaa käyttää uudelleen. Mutta siivet edustavat myös ylimääräistä massaa. Siksi ne oli hylättävä. No onhan avaruussukkulalla siivet? On kyllä, mutta niistä maksetaan kova hinta. Sukkula on ylivoimaisesti kallein tapa viedä tavaraa avaruuteen.

Joten onko mitään mahdollisuuksia on siirtyä Flash Gordonin teknologiaan?

On. Sukkulakonsepti voitaisiin elvyttää paremmalla moottoritekniikalla ja kevyemmällä lämpöeristyksellä. Valitettavasti kehitystyön kovat kustannukset ja marginaalinen hyöty ovat panneet tämän suunnitelman jäihin.

Rakettipolttoaineesta suurin osa poltetaan jo ilmakehässä, ja polttoaineen massaasta suurin osa on happea. Entä, jos happi otetaankin pääosin ilmasta? Ilmaa hengittävä moottori olisi todellinen läpimurto. Sen avulla päästäisiin avaruuslentokoneisiin, jotka eivät juuri poikkeaisi tavallisista lentokoneista. Tässä ei ole mitään periaatteellista ongelmaa, mutta käytännöllisiä kyllä. Ns. hyperyliääninopeudella toimiva suihkumoottori asettaa suuria vaatimuksia käytetyille materiaaleille, ja moottorin virtausdynamiikka jan termodynamiikka vaatisivat paljon kalliita kokeita.

Jos avaruustoiminta tarjoaisi todella suuria taloudellisia näkymiä, ilmaa hengittävä avaruuslentokone olisi epäilemättä jo käytössä. Mutta hallitukset eivät uskalla siihen satsata. Entä tarjoaisiko joku eksoottinen teknologia halvan oikotien?

Katsotaan ensin selvästi toteuttamiskelpoiset suunnitelmat. Avaruusalus voitaisiin ampua taivaalle vuoristoon sijoitetusta kaltevasta vakuumiputkesta, jossa se kiihdytettäsiin sähköllä korkeaan nopeuteen. Tämä muunnelma Jules Vernen ideasta on todella peraatteessa mahdollinen. Tai entäpä jos laukaisuun tarvittava energia pumpataankin alukseen maan pinnalta, laserilla tai mikroaalloilla. Näiden suunnitelmien vikana on se, että niihin liittyy suuria hankeriskejä. Kustannuksiin tulee helposti yksi tai kaksi nollaa perään. Arthur C. Clarken tunnetuksi tekemä avaruushissi edellyttäisi supervahvoja materiaaleja, muilta osin fysiikka on kohdallaan.

Entäpä sitten joku eksoottinen teknologia, joka ehkä voitaisiin keksiä. Ehkäpä keksitään tapa säilöä energiaa todella tehokkaaasti, vaikkapa antimaterian tai äärimmäisen kuuman aineen tai vahvan kentän muodossa (tässäkin fysiikka on kohdallaan mutta hyödyntämiseen tarvittava teknologia puuttuu). Entä eksoottinen fysiikka, kuten toistaiseksi tuntemattomat suuren energiatason ilmiöt? Uskaltaako joku sanoa, että luonto on jo paljastanut salaisuutensa? NASA:lla on ollut ns.”eksoottisen työntövoiman tutkimusohjelma”. Tämän kummallisempia asioita tuo ohjelma ei ole tuottanut.

Esitin alussa kysymyksen, miksi tekniikka ei enää kehity? Vastaus on, että kyllä se kehityy ja kehittyisi enemmänkin, mutta kuka sen lystin maksaa?

tiistai 7. syyskuuta 2010

Sietämättömän pateettista

Taiteilija Vesa-Matti Loiri herättää monenlaisia tunteita. Minulle on vaikeaa kestää hänen esiintymistään laulajana. Se on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä, en voi millään eläytyä suurieleiseen tunteiden paisutteluun. Toisaalta tiedän että monet ovat siitä todella otettuja.

Luulen toisaalta ymmärtäväni häntä - vaikka voin olla taas väärässä. Roolit Uuno Turhapurona ja vaikkapa Jean Piere Kuselana tarjoavat rentouttavan pakopaikan kaunotaiteen hapettomista korkeuksista. Loiri tuntuu elävän patetian ja klovnerian risteyksessä, ja tämä jännite on kulttuurissamme jollain lailla keskeinen. Muistan esityksen, missä taitava klovni repeää kesken pelleilyn patettiseen viulusooloon. Vaikutus on huima, voi vapaasti liikuttua, koska hänelle saa myös nauraa jos siltä tuntuu.

Liika vakavuus voi pilata taiteen. Progressiivinen rock pilaantui pateettisiin ylipitkiin sooloihin, joista oli huumori kaukana. Mutta oliko Jimi Hendrix pateettinen? Vaikea sanoa. Jim Morrison kyllä oli, samoin on Van Morrison. Hevibändit ovat häpeämättömän pateettisia, mutta niillä on toinen jalka klovnerian puolella.

Portugalilainen Fado on pateettisuudessaan aivan ylittämätöntä. Emme kuitenkaan uskalla vaivautua, naurusta puhumattakaan, koska aavistamme että taiteilija vastaisi siihen vielä pateettisemmalla eleellä. Vetäisi esiin tikarin ja iskisi sen sydämeensä.

Jazz on vakavaa - liian usein ja valitettavasti. Vaikka poikkeuksiakin on. Silti se ei yleensä tunnu pateettiselta. Ehkä siksi että jazzin sanoma on abstraktimpi, ei se haluakaan liikuttaa perinteisellä tunteeseen vetoamisen kaavalla. Poikkeuksen muodostaa blues, erityisesti laulettuna. Bebopista ja hardbopista on kaukana sekä patetia että huumori.

Klassisessa musiikissa pateettisuudesta syytetään usein venäläistä koulukuntaa, ja aivan erityisesti Tsaikovskia. Pianokokonsertot tuovat sen parhaiten esiin. Mutta annamme sen anteeksi, koska se kuuluu venäläiseen sieluun.

Pateettinen ote vaatii aivan erityisen tarkastelukulman ollakseen hyväksyttyä - anakin minulle.