”Yhdet vielä” - säröt ja häiriöt rakentavat ymmärrystä

 

Mistä ihminen oppii ja mitä hän oikein haluaa? Muistaakseni vanhan itämaisen viisauden mukaan maailmassa vallitsee pyrkimys sopusointuun, harmoniaan. En nyt muista, onko se kiinalaista vai japanilaista viisautta. Enkä muista, mihin uskontoon tai viisaustieteen haaraan se liittyisi. Ainakin joillain antiikin Kreikan filosofeilla on samanlaisia ajatuksia. Vastaavasti myös ihmisen tulisi elämässään pyrkiä harmoniaan, jos ei muuten, niin ainakin päänsä sisällä. Joka tapauksessa en muista ajatusten alkulähteitä enkä jaksa lähteä penkomaan. Siitä seuraisi vain filosofian suossa tarpomista, mikä on raskasta, eikä välttämättä johda juuri mihinkään.

Mutta eikö harmonia ole tylsää, epäkiinnostavaa? Fysiikan näkökulmasta se on termodynaaminen kuolema. Mitään ei koskaan enää tapahdu. Ei kai tämä todellakaan ole järkevä visio tai elämänohje. Elämä tarjoaa kai jotain muutakin. Maailma on dynaaminen, se muuttuu jatkuvasti. Tapahtuu sattumuksia ja yllätyksiä, emmekä voi siivota niitä elämästämme, vaikka sitä haluaisimme. Sen sijaan yritämme ymmärtää, sopeutua ja muuttua. Ja tämä toiminnan strategia on elollisen luonnon tärkein luonnonlaki, yhtä perustava kuin termodynamiikka. Charles Darwin oivalsi ja muotoili tämän idean 1800-luvun puolivälissä, eikä tätä oivallusta ole tarvinnut korjata eikä peruuttaa.

Katsotaan asiaa nyt kulttuurin ja psykologian näkökulmasta. Säröt, häiriöt, ristiriidat, virheet: nämä ilmiöt ovat inhimillisen kulttuurin kehittymiselle välttämättömiä. Voimme koettaa vaikuttaa niihin, väistää niitä tai passivoitua ja sulkea ne mielestämme. Parhaassa tapauksessa ne vaikuttavat ajatteluumme. Ne lisäävät ymmärrystämme, ja ehkä myös muutumme hieman.

Otetaan eräs esimerkki, joka on tanskalainen elokuva ”Yhdet vielä” (Druk, 2020). Elokuva on erinomainen, ja se on voittanut monia palkintoja. Kriitikoiden ohella myös suuri yleisö on pitänyt elokuvasta. Se on hauska, viihdyttävä ja hieman surullinen, ja tanskalaisen elokuvan supertähti Mads Mikkelsen tekee opettaja Martinin roolissa huikean suorituksen.

Mutta aivan kaikki eivät ole pitäneet elokuvasta. Minuun se teki vahvan häiritsevän vaikutuksen. Elokuvan lopussa teki toki mieli mennä täysillä mukaan onnelliseen tunnelmaan ja nauttia elokuvasta, mutta se ei ole oikein. Elokuvassa on jotain perin pohjin vialla, ja mikä pahinta, maailmassakin on jotain vikaa. Nyt pitää kertoa tarkemmin elokuvasta. Luvassa on niin sanottu spoileri, ja jos joku lukija ei ole elokuvaa nähnyt mutta aikoo katsoa, kannattaisi ehkä lopettaa tämän tekstin lukeminen tähän.

Elokuvassa seurataan neljän opettajan kaveripiirin edesottamuksia. Heidän elämänsä tuntuu jämähtäneen paikalleen. Historian opettaja Martinin apaattinen ja flegmaattinen olemus on suorastaan tuskallista katsottavaa. Kontaktia oppilaisiin ei tunnu syntyvän, jotkut vanhemmat valittavat Martinista, ja hän saa varoituksen. Ja hänen keski-ikäisillä opettajakavereillaan tilanne on samanlainen. Mutta sitten eräs opettaja lukee norjalaisen psykoterapeutin kirjoituksen, jonka viesti on seuraava: ihminen on parhaimmillaan ja luovuus huipussaan puolen promillen humalassa. Kaverukset päättävät kokeilla, ja ryhtyvät pedanttisesti toteuttamaan tätä ideaa. He seuraavat mittareilla promillejaan ja kätkevät pullojaan koululle pysyäkseen jatkuvasti juuri oikeassa tilassa. Ja metodi näyttää toimivan. Innostus työhön palaa ja oppilaatkin huomaavat opettajien uuden vireen, opintosuoritukset paranevat. Mutta sitten opettajat päättävät nostaa luovuutensa neron tasolle ja kokeilevat hemingway- tason kaatokänniä. Kokeilu karkaa käsistä. Opettajat saavat varoituksen ja yksi erotetaan.

Lukuvuosi päättyy ristiriitaisiin ylioppilasjuhliin. Erotettu opettaja on tappanut itsensä, ja toveriaan surevat opettajat hiljentyvät hautajaisiin. Samaan aikaan uusien ylioppilaiden riemu on ylimmillään, on säteilevä kevätpäivä, halaillaan ja kuohuviini virtaa. Opettajat lohduttautuvat alkoholilla, ja yhtyvät pian riemuitsemaan ylioppilaiden kanssa. Elokuva loppuu pakahduttavaan ilon tunteeseen, Martin ratkeaa ekstaattiseen, suorastaan akrobaattiseen tanssiin. Mutta jotenkin katsoja oivaltaa, että viinapiru on jo saanut otteen Martinista. Ja on kiusallista nähdä, kuinka itsestään selvästi alkoholi näyttää kuuluvan nuorten suureen hetkeen. Tulevaisuus on varmaan myös jotain muuta ja vähemmän iloista.

Ymmärtäminen on sanatonta, ja se tekee erityisesti opettajien työn niin vaikeaksi. Ketään ei voi kehottaa ymmärtämään. Pitää vain etsiskellä ja tutkailla niitä aineksia, joista ymmärrys mahdollisesti rakentuu. Ymmärrys tulee aina puun takaa, eikä se ole pelkkää iloa, vaan usein myös surua.

Marsilaiset pilvin pimein

Ydinfyysikko Enrico Fermin suuhun pantu Fermin paradoksi pohtii, miksi emme havaitse muualla avaruudessa älyllistä elämää. Miten nuo avaruusolennot eivät olisi huomanneet näin ihanaa paikkaa, ja käyneet täällä ainakin pikavisiitillä. Puhumattakaan siitä että Maa olisi heille lomakohde. Ihmettely tuntuu nykyisin entistäkin perustellummalta, sillä eksoplaneettojen tutkimus vihjaa, että maan kaltaisia ja ilmeisesti elämälle otollisia planeettoja on Linnunradalla runsaasti, ja jopa lähes pikaisen käynnin etäisyydellä eli muutaman kymmenen valovuoden säteellä. Joten miksei niitä tutkimusmatkailijoita tai lomailijoita näy?

Fermin paradoksiin on parikin ratkaisua. Ensinnäkin on se, että olemme ehkä universumissa yksin. Se ei ole mitenkään uskottavaa, koska elämän synty ja kehitys näyttävät olevan luonnonlain kaltaisia ja yleispiirteiltään ymmärrettyjä luonnollisia prosesseja. Aivan omaaan arvoonsa asettuu se teologinen selitys, että Jumala ei vain ole viitsinyt luoda elämää muille planeetoille. Oma vastaukseni on, että ihmettelyssä on mittakaava- ja skaalausvirhe. Tiedemiehetkin voivat sellaiseen langeta. Fermin paradoksin muotoilussa on vahvoja kätkettyjä kulttuurisia ja loogisia oletuksia, jotka vain eivät mene oikein. Myös sanonta ”älyllinen elämä” ansaitsee kriittistä pohdintaa. Sitä olen käsitellyt hyvinkin perusteellisesti uudessa kirjassani ”Robottipuisto”.

Unkarilainen ydinfyysikko Leó Szilárd osasi antaa Fermille napakan ja huumorilla höystetyn vastauksen. ”Marsilaiset eivät tule tänne, koska ne ovat jo täällä. Niitä saanotaan unkarilaisiksi”. Aivan oikein. Tuohon aikaan unkarilaisia tieteentekijöitä suorastaan vilisi julkisuudessa. Miten voi yksi pieni kansakunta tuottaa tällaisen määrän ylivertaista tieteellistä osaamista?

Lisäperusteena sille, että unkarilaiset tieteentekijät todella tulevat Marsista on sanottu, että Kuusta löytyy enemmän heiden mukaansa nimettyjä kraattereita kuin heille nimettyjä katuja löytyy Budapestista.

Unkarilaisia marsilaisia on todella listattu melkoinen määrä, eräs lista käsittää 18 nimeä. Leó Szilárdin lisäksi meillä jossain määrin tunnettuja nimiä ovat Paul Erdős, John von Neumann ja Edward Teller. Väitetään, että Teller oli erityisen ylpeä nimilyhenteestään ET.

Edellä mainittu keskustelu marsilaista tapahtui ydinaseiden kehitttämishankkeessa. Myös matemaatikko Paul Erdős kutsuttiin Manhattan-pojektiin, mutta pyyntö peruttiin, koska häntä ei pidetty lojaalina amerikkalaisille. Sen sijaan Szilárd on saaanut lisänimen ”atomipommin isä”, ja vastaavasti Teller on ”vetypommin isä”. Katsotaan asiaa tarkemmin.

Ydinasetta on pidetty fysiikan tai ylipäätään tieteen pimeänä puolena. Toisaalta myrkkykaasut ja erityisesti ”taistelukaasut” on vastaavanlainen kemian sovellus. Ydinaseen kehittämiseen johti varsin viattoman tuntuinen löydös. Noin vuonna 1910 brittiläinen fyysikko Ernest Rutherford havaitsi, että atomissa on hyvin pieni ydin, ja joitakin vuosia myöhemmin hän päätteli, että ytimessä on positiivisesti varautuneita hiukkasia, protoneja. Tiedetään, että samanmerkkiset varaukset hylkivät toisiaan. Jos joukko protoneja pakotetaan atomin ytimen kaltaiseen hyvin pieneen tilaan, tarvitaan valtavasti voimaa voittamaan sähköinen hylkiminen. Ydin onkin pieni hitunen tavattoman tiiviisti pakattua energiaa. Salaperäinen, väkevä ja hyvin lyhyen kantaman voima, atomivoima, pitää tuon ytimen koossa.

Vuonna 1930 keksittiin varsin monen vaiheen kautta protonin massainen mutta varaukseton hiukkanen, neutroni. Tällainen varaukseton hiukkanen pystyisi tunkeutumaan atomin ytimeen ja aiheuttamaan ehkä jonkun reaktion. Fyysikot Lise Meitner, Fritz Strassman ja Otto Hahn onnistuivatkin saamaan tällaisen reaktion aikaan, mutta eivät ymmärtäneet, mitä siinä tapahtui. Otto Frisch ja suomalainen ydinfyysikko Lennart Simons onnistuivat tekemään tarvittavan mittauksen Kööpenhaminassa vuonna 1939: osoittautui, että atomin ydin oli haljennut. Samalla huomattiin, että haljenneen ytimen puoliskot tarvisevat vähemmän protoneja yhdssä pitävää atomivoimaa, joten ylimääräinen energia purkatuu säteilynä ja liike-energiana.

Ja nyt eräs marsilainen, Leó Szilárd oivalsi, että halkeamisessa vapautuu ylimääräisiä neutroneita, jotka voivat synnyttää ketjureaktion eli kiihtyvän räjähdyksen. Fyysikoille se ei enää ollut kovin kiinnostavaa, mutta poliitikot ja sotilaat näkivät mahdollisuuden, josta Einstein varoitti. Vain kuuden vuoden kuluttua räjähti ensimmäinen atomipommi.

Atomipommissa on eräs tekninen ongelma. Pommin räjäyttämiseksi riittää, että kasataan hyvin nopeasti kokoon riittävän suui määrä eli kriittinen massa uraania tai plutoniumia. Mutta kun tuo väkivaltaisen nopea räjähdys käynnistyy, ydinpolttoaine lentää hajalleen ja reaktio sammuu itsestään. Hiroshiman pommissa vain 1,6 % uraanista aiheutti räjähdyksen, ja Nagasakin pommissa räjähti 6 % plutoniumista. Siksi pommin koolla on käytännöllinen yläraja, joka vastaa noin 20 kilotonnia trotyylia.

Atomipommi on hirvittävän tuhoisa, mutta tämä ei riittänyt vielä poliitikoille ja sotilaille. Toinen marsilainen, Edward Teller keksi, että ydinvoimaa voidaan vapauttaa myös sulattamalla yhteen kevyitä atomin ytimiä, kuten deuteriumia ja litiumia. Sulattamiseen tarvittava korkea lämpötila saadaan aikaan käyttämällä sytyttimenä ”tavallista” atomipommia. Nyt ylärajaa ei enää ollut, tällaiset ns lämpöydinpommit voidaan tehdä tuhansia kertoja atomipommeja voimakkaammiksi, ja tietysti sellaisia on valmistettukin.

Ydinaseiden moraalinen dilemma on, että fyysikoiden tekemien ja tieteen kannalta tärkeiden löydösten pohjalta voidaan rakentaa äärimmäisen vaarallisia tuhoaseita, vaikka se ei enää ole fysiikan kannalta kovin kiinnostavaa. Koska sotilaat ja poliitikot niin tahtovat. Ovatko he sitten syyllisiä? Mutta myös Teller oli fyysikko. Sitäpaitsi sotilaat ja poliitikot ovat pohjimmiltaan ja ajattelutavaltaan aivan samanalaisia ihmisiä kuin fyysikot tai me kaikki. Ja insinöörit, joista on jännittävää kyhätä erilaisia härveleitä vain jotta nähtäisiin, toimivatko ne. Sekin kuulostaa sinänsä aivan viattomalta.

 

Symbolien voima

Luin juuri Sara Norjan kirjan Alkemian historia. Alkemia on ajanlaskumme alussa kehittynyt tieteen muoto, joka yhdisti aleksandrialaista kehittynyttä metallurgiaa antiikin filosofiaan, mystiikkaan ja astrologiaan. Sen aineellisena kannustimena oli kuvitelma, että sen avulla voitaisiin valmistaa kultaa, se olikin vahva kannustin. Oli myös ”syvähenkisiä” kannustimia, yritys valmistaa niin sanottua viisasten kiveä, joka auttaisi kullanteossa, tuottaisi eliksiiri- nimistä ihmelääkettä, ja olisi jopa avain kuolemattomuuteen. Alkemia vaikutti syvästi eurooppalaiseen tieteelliseen ajatteluun ja ylipäätään henkiseen ilmapiiriin, aina valistusaikaan asti.

Alkemian olennainen osa on symbolit, eräänlaiset taikamerkit. Niistä tärkeimmät ovat planeettojen merkit, ne ovat myös antiikin jumalien symboleja, ja kukin niistä tarkoittaa myös metallia. Tärkeimmät symbolit ovat: aurinko eli kulta, kuu eli hopea, Jupiter eli tina, Saturnus eli lyijy, Mars eli rauta, Venus eli kupari ja Merkurius eli elohopea. Muitakin symboleja toki oli. Alkemistisissa kirjoituksissa käytettiin paljon symboleja. Ne ovat voimamerkkejä, ja ne ovat myös eräänlaista salakieltä, sillä alkemistit pyrkivät varjelemaan salaisuuksiaan käyttämällä hämärää kieltä ja symboleja.

Oli myös toisenlaisia symboleja. Heksagrammi eli kuusikanta (oheinen kuva) oli tärkeä symboli. Se koostuu kahdesta päällekkäisestä kolmiosta, jotka merkitsevät alkemian kahta alkuainetta. Kärki ylöspäin piirretty kolmio tarkoittaa tulta, kärki alaspäin taas vettä. Heksagrammi piirretään aina seisomaan kärjellään. Heksagrammin kuusi kärkeä yhdistetään kuuteen metalliin, ainoastaan merkuriuksella eli elohopealla ei ole omaa paikkaa. Ehkä se kuvaa elohopean dynaamista luonnetta, se vaikuttaa kaikkeen, ja on rikin ohella tärkein alkemistien käyttämä raaka-aine.

Pentagrammi eli viisikanta on myös ikivanha maaginen symboli. Alkemiassa se näyttää olevan vähemmän käytetty kuin kuusikanta. Pentagrammin kärkiin yhdistettiin muun muassa alkemian neljä alkuainetta ja salaperäin viides elementti, kvintesenssi. Nykyinen okkultismi käyttää viisikantaa noituuden ja demonien symbolina.

Ei tiedetä, miksi heksagrammi liitettiin, ilmeisesti vasta 1200-luvulla, myös juutalaisuuteen. Juutalaiset harjoittivat kylläkin jonkin verran alkemiaa, ja aivan omaa Talmudin tulkintaan liittyvä mystiikkaa, Kabbalaa. Nykyisin heksagrammi tunnetaan parhaiten Davidin tähtenä.

Alkemian ja siihen liittyvän astrologian vaikutus koko länsimaiseen kulttuuriin oli valtava, ja symboleilla tuntuu edelleen olevan erityistä voimaa. Omalla ajallamme planeettojen rinnalle ja jopa niitä voimakkaammiksi symboleiksi ovat nousseet eläinradan merkit. Horoskoopit ovat nykyisinkin jatkuvaa okkultismin perinnettä.

Osoitus okkultismin ja symbolien kulttuurisesta jatkumosta näyttäisi nykyään olevan yritysten logot. Logojen suunnittelu on tärkeä osa yritysten tiedotustoimintaa. Näemme logoja kaikkialla ympärillämme, tunnistaisimme varmaan helposti satakunta logoa. Ne ovat oman aikamme luomia voimamerkkejä jotka vaikuttavat elämäämme aivan huomaamattomasti. On kiinnostavaa nähdä logot suhteessa okkultismiin ja alkemiaan.

Merkkien tunnistettuun voimaan näyttää liittyvän myös humanistisiin tieteisiin ja kielitieteeseen kytkeytyvä hieman hämärä tieteenala, semiotiikka.

 

Loistava liikeidea - ja tärkeä

Sain idean tähän kirjoitukseen, kun asensin kaksi tietoteknistä laitetta, tosin en itselleni vaan henkilölle, joka ei terveyssyistä voi itse sitä tehdä. No, eihän se asennus vaikeaa ole. Laitetaan laite pöydälle ja töpseli seinään. Ongelma alkaa siitä, että laite pitää saada toimimaan. Kumpikin laite voi toimia vain nettiin kytkettynä. Ja siitä seuraa runsaasti ongelmia, joiden ratkaisuun ei yksi päivä riittänyt. Esimerkiksi laitteen pitää osata kytkeytyä paikalliseen verkkoon, ja sen käyttäjän pitää luoda ns. ”tili” joka selvästi haluaa pitää kirjaa käyttäjän tekemisistä ja siksi haluaa varmistua että laitteen käyttäjä on oikea ihminen. Samalla tulee ilmeisesti tehdyksi jonkinlainen vakuutus kuuliaisuudesta. Prosessi muistuttaa valaa, jonka vasalli tekee feodaaliherralle – tai orja isännälleen.

Lyhyesti sanoen, tällaisen laitteen ”asennus” oli tuskallinen ja hankala työ. Se oli silmiä avaavaa – ja erittäin huolestuttavaa.

Joten sain idean, joka voi olla jo lähitulevaisuudessa sekä arvokas, että jopa eloonjäämiskysymys.

Idea kuluu näin:

Pitää alkaa tuottaa laitteita, joita ei voi eikä saa yhdistää internettiin.

Ajatelkaa tuollaista laitetta. Mikä ihana vapaus! Laite palvelee käyttäjäänsä aina (ellei joku todellinen ja satunnainen vika hajoita sitä). Ilman lupaa ilman kontrollia kenenkään tietämättä ja puuttumatta.

Liioittelenko minä? En tiedä, mutta olen huolissani. Jo nyt voi hankkia auton, joka ei toimi ilman verkkoyhteyttä.

Ajatelkaa, mitä kaikkia laitteita ehdotetaan kytkettäväksi nettiin. Ehkä jääkaappeja, pesukoneita, kulunvalvontaa, jopa wc-pönttöjä. Niitä sanotaan ”älylaitteiksi”. Puhumattakaan palveluista ja asioinnista, jotka perustuvat jokseenkin täysin siihen, että käyttäjä toimii netin kautta ja alistuu sen vaatimuksiin.

Luuletteko tietävänne, mitä internetissä liikkuvalle tiedolle tapahtuu tai mistä se tulee? Se on ehkä jonkun IT-mogulin hallinnassa, tämä olisi jopa onnellisin tilanne. Se ei ole koko totuus, valtiolliset toimijat sekaantuvat myös siihen. Ja kyberrikolliset. Lisätkää vielä keitokseen nopeasti kehittyä tekoäly.

En puhu mitään henkilökohtaisesta kommunikaatiosta ja tietohuollosta. Se on jo menetetty. 

 

Oppenheimer: vähempikin olisi riittänyt

Kävin katsomassa suurelokuvaksi tituleeratun elokuvan Oppenheimer. Etukäteen olin hieman skeptinen elokuvan suhteen, ja epäilykset olivatkin perusteltuja. Aikamme ykkösohjaaja Christopher Nolan oli todella ryhtynyt tekemään suurelokuvaa, ja siihen oli satsattu kunnon resursseilla. Meluisia, silmiä ja korvia rasittavia tehosteita ei säästelty, leikkaus oli aggressiivista, ja jopa elokuvan kesto oli ylenpalttinen eli kolme tuntia. Vähempikin olisi riittänyt. Mutta ehkä tämä on nykyaikaa. Kaikkea mahdollista pitää olla tosi PALJON jotta maksava yleisö tuntisi saavansa rahoilleen vastiketta.

Elokuvassa oli paljon ns. Hollywood-limaa. Olen siitä kirjoittanutkin, se tarkoittaa eräänlaista tyylisuuntaa, johon kuuluu mahtipontisuutta, liioittelua, ja outo moraali ja maailmankuva. Elokuvassa oli myös poliittista väritystä, siihen palaan vielä.

Lyhyesti: elokuva kertoo Yhdysvaltojen Manhattan-projektin salaisen Los Alamosin laboratorion toiminnasta 1942-45. Projekti käynnistettiin, kun eräät fyysikot, mukana Albert Einstein, oivalsivat, että on mahdollista kehittää tavattoman voimakas ydinenergiaan perustuva pommi, ja pelättiin, että Hitlerin Saksa valmistaisi sellaisia. Olihan saksalainen fyysikko Otto Hahn ensimmäisenä halkaissut atomin. Tunnetusti amerikkalaisten hanke onnistui, ja eksentrisen fyysikon J. Robert Oppenheimerin johdolla rakennetuista pommeista kaksi pudotettiin Japaniin. Satoja tuhansia siviilejä kuoli, tarkkaa lukua ei voi sanoa, koska osa uhreista kuoli vuosien ja vuosikymmenien kuluessa säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.

Elokuvan suurena ongelmana on, että se yrittää rakentaa Oppenheimerista jonkinlaisen idolin, eli ylivertaisen neron ja tiedemiehen. Toki nykyaikaan kuuluu, että tuo idolinkuva saa olla rosoinen. Neuvostoelokuvien kaltaista Lenin-hahmoa hänestä ei mitenkään leivota. Vaikka sankarin kuva jää rosoiseksi, käsittääkseni oikea Oppenheimer oli vielä rosoisempi.

Elokuvan alkuosa kuvaa hyvin dramaattisesti ja kieltämättä vaikuttavasti sitä, kuinka Manhattan-projektin tärkeä laitos perustettiin Los Alamosiin Uuteen Meksikoon, ja kuinka se Oppenheimerin ohjauksessa rakensi ja räjäytti atomipommin. Elokuvan kerronta on vauhdikasta ja nykyaikaista, sisältäen paljon aikahyppyjä eteen- ja taaksepäin. Elokuvan katsoja, jolla ei ole taustatietoja putoaa varmaan moneen kertaan kärryiltä, mutta kerronnan dynaaminen imu ja aiheen dramaattisuus pitää näpeissään.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Kai Birdin ja Martin Sherwinin kirjaan "American Prometheus: The Triumph and Tragedy of Robert Oppenheimer". Fysiikan professori Kari Enqvist arvioi kirjan tuoreeltaan ”Tieteessä tapahtuu”- lehdessä 6/2005. Lehti löytyy netistä, joten en mene taustoihin sen enempää. Kirjan tekijät eivät ole fyysikkoja, mutta fyysikot ovat tarkastaneet sen faktat. Sama pätee elokuvaan. Siinä esitetty tieteellinen ja tekninen jargon eli hölynpöly ei ole suorastaan väärin. Asiaa tuntemattomille se lienee vaikuttavaa, asiantuntijoille taas hieman vaivaannuttavaa.

Ja tähän tarvitaan myös kulttuurihistoriallinen huomautus. Vertaus Prometheukseen ontuu, sitä paitsi se on jo varattu tohtori Frankensteinille. Kyseessä on oikeammin jumalten kosto. Oppenheimer avaa Pandoran lippaan, mistä vitsaukset hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun.

Elokuvassa Oppenheimerin hartioille asetellaan atomipommin isän viittaa – tai oikeastaan sen teki vaikutusvaltainen ”Time”-lehti. Vaisusti päähenkilö vihjaa, ettei hän itse asiassa keksinyt atomipommia. No ei todellakaan. On kai pakko kertoa asiasta jotain. Vuonna 1932 fyysikot ”löysivät” uuden hiukkasen, neutronin. Arveltiin, että sähköisesti neutraalina se voi tunkeutua atomin ytimeen ja aiheuttaa siellä reaktioita. Unkarilainen Leo Szilárd keksi, että ydin voi haljeta, ja reaktiossa voi vapautua valtavasti energiaa ja uusia neutroneja, mistä voi syntyä ketjureaktio. Itse asiassa Szilárd jopa patentoi atomipommin (ja hän patentoi monia muitakin keksintöjään, kuten ydinreaktorin ja hiukkaskiihdyttimen). Joten ehkä häntä voisi pitää ”isänä”, vaikka kymmeniä muita fyysikkoja oli jo tutkinut neutronien ja ytimien vuorovaikutusta 1930-luvulla.

Aivan oikein arvattu, tapaamme Szilárdin elokuvassa, vaikka hänen ansioitaan ei mainita. Itse asiassa elokuva suorastaan vilisee kuuluisia fyysikkoja/tiedemiehiä. Sellaisia oli runsaasti liikkeellä jo 1920-luvulta alkaen, kun antisemitismi alkoi levitä Euroopassa. Tiedemiehet olivat itse juutalaisia, heillä oli juutalaisia omaisia, tai työ kävi muuten vain mahdottomaksi. Satunnainen elokuvankatsoja ei ehkä lukuisia älypäitä ehdi noteerata, joten tässä vähän ”name dropping”: Enrico Fermi, Edward Teller, Otto Frisch, Klaus Fuchs, Richard Feynman, John von Neumann, Ernst Lawrence, Vannevar Bush, Niels Bohr, Kurt Gödel, Werner Heisenberg …no listassa on siis myös muutama amerikkalainen ja ei-juutalaisia.

Niin, Bohr. Elokuvassa sanottiin: ”Meidän pitää saada Niels Bohr tänne, hän osoitti että Einstein on väärässä…”, ja todettiin että Bohria ei saa, hän on natsien miehittämässä Tanskassa. Bohr kuitenkin pakeni Tanskasta vuonna 1943, ja työskenteli myös Los Alamosissa.

Einsteinia ei otettu Manhattan-projektiin, pasifistina hän oli alun perinkin epäluotettava. Einstein esitettiin elokuvassa hiukan höpsönä ukkona. Se oli minusta epäkunnioittavaa, haluttiin varmaan, ettei hän himmentäisi sankarin sädekehää.

Miten varsin nuori ja varsin tuntematon Oppenheimer pääsi korkeaan asemaan? Se jäi elokuvassa epäselväksi. Amerikkalainen rikkaan juutalaisperheen vesa opiskeli aluksi Englannissa Cambridgessä kokeellista fysiikkaa. Se ei sujunut hyvin, Oppenheimerilla oli psyykkisiä ongelmia, hän sähläsi laboratoriossa, ja huhun mukaan yritti myrkyttää opettajansa. Hänet potkittiin ulos, mutta sai sitten jatkaa sillä ehdolla että kävi viikoittain psykoterapeutilla. Hän teki väitöskirjansa Göttingenissä Saksassa vuonna 1927, siellä hän innostui suuresti kvanttimekaniikasta, se paransi hänen masennuksensa. Hän siirtyi fysiikan apulaisprofessoriksi Kalifornian yliopistoon (Berkeley) minne perusti kvanttimekaniikan tutkijakoulun. Oppenheimer oli karismaattinen luennoija, hän verkottui hyvin, tunsi maailman eturivin fyysikot ja kirjoitti erinomaisia artikkeleita mitä erilaisimmilta fysiikan aloita.

Oppenheimerin asema hankkeessa ei tullut elokuvassa kovinkaan selväksi. Hän ei ollut Manhattan-projektin johtaja (sehän oli jättiläishanke). Hän oli kuitenkin käytännössä Los Alamosin pomminrakennusryhmän tieteellinen johtaja. Oppenheimer pukeutui ja käyttäytyi boheemisti ja hänellä oli vaikeuksia suhtautua auktoriteetteihin. Varmaan osaksi siksi hän tuli hyvin toimeen huipputiedemiesten kanssa. Tieteellisistä ansioista huolimatta hänen korkea asemansa oli erikoinen. Hän sai turvaluokituksen vaikka hänellä oli yhteyksiä vasemmistolaisiin ja kommunisteihin, ja hän oli edelleen henkisesti epävakaa. Elokuvan mukaan Oppenheimerin tukena oli salaperäisen kenkämiljonäärin ja atomienergiakomission (AEC) puheenjohtajan Lewis Straussin juonittelut ja rahat.

Elokuvassa ohitettiin lähes kokonaan mittasuhdeasiat. Los Alamosissa työskenteli enimmillään muutama tuhat ihmistä. Pommeja varten tarvittiin kuitenkin ydinräjähdettä, joka tuotettiin muualla: uraanin isotooppia U235 ja plutoniumin isotooppia Pu239. Uraanin rikastus vaatii teollisen mittakaavan laitokset, plutoniumia taas tuotettiin Enrico Fermin kehittämässä ydinreaktorissa (joka lyhyesti vilahtaa elokuvassa). Kaikkiaan näissä puuhissa työskenteli 129 000 ihmistä. Suurin osa ei tiennyt, mitä he olivat tekemässä, olivatpa vain jossain valtion hommissa.

Pari sanaa itse pommista, joita Los Alamosissa tehtiin heti alkuun kolme. Uraanipommia pidettiin idioottivarmana, eikä sitä vaivauduttu edes testaamaan. Elokuvassa keskityttiin plutoniumpommiin, koska sellainen voidaan rakentaa pienemmäksi ja tehokkaammaksi. Mutta sitä on vaikea saada räjähtämään. Eräänä ratkaisuna on puristaa ontto plutoniumpallo nopeasti kasaan sen ympärille aseteltujen räjähdysainelinssien avulla (imploosioperiaate). Pommista tuli hyvin monimutkainen, siitä käytettiin nimeä härveli (gadget). Se kuitenkin toimi, ja sen räjähdysvoima oli jopa paljon suurempi kuin ennakoitiin.

Elokuvan suuri moraalinen dilemma on tietenkin osa sen vetovoimaa. Onko oikein kehittää joukkotuhoase vain siksi, että se on mahdollista. Vai onko oikeampaa kieltäytyä – silloinhan joku muu voi tehdä sen. Tämä on tunnetun ”vangin ongelman” muunnos, siihen ei ole olemassa moraalisesti eikä loogisesti oikeaa ratkaisua. Joka tapauksessa osaa fyysikoista kauhistutti ajatus, että he auttaisivat tappamaan suuren määrän siviilejä. Leo Szilárdin aloitteesta 37 fyysikkoa esitti vetoomuksen, että japanilaisille kerrottaisiin uuden aseen tuhovoimasta, ja esitettäisiin heille koeräjäytys. Vetoomuksen kohtalo on epäselvä, mutta tässä sekä fyysikot että elokuva ovat naiiveja. Poliitikoille tarjoutui tilaisuus ainutlaatuiseen ihmiskokeeseen, ei sellaista mahdollisuutta voi ohittaa. Osa fyysikoista myös ihmetteli, yhtä naiivisti, miksi tietoja atomipommista ei jaettaisi Neuvostoliiton kanssa, olihan se heidän liittolaisensa sodassa natseja vastaan.

Fissiopommeissa eli uraani- ja plutoniumpommeissa on eräs vika: niillä on fysikaalis-teknisistä syistä rajoitettu räjähdysvoima, enintään muutama sata kilotonnia. Edward Teller visioi pommin, jolla rajoitusta ei ole: fuusiopommin eli vetypommin eli lämpöydinpommin. Se voisi helposti olla satoja kertoja tehokkaampi. Tässä meni Oppenheimerin raja. Loogista tai ei, näin suuressa järjettömyydessä hän ei enää halunnut olla mukana.

Olisiko Saksa voinut todella kehittää oman atomipommin? Nyt tiedämme, ettei se olisi onnistunut. Hitler ampui itseään jalkaan. Hänen raivokas ja sokea antisemitisminsä oli tyhjentänyt maan tiederesurssit. Saksan etevimmät fyysikot olivat menneet Los Alamosiin.

Entä voisiko Neuvostoliitto kehittää oman pomminsa? Oppenheimerille oli selvää, että näin kävisi. Hän tiesi, että Neuvostoliitossa oli erittäin teräviä fyysikoita ja isot teolliset resurssit. Kysymys oli siitä, milloin. Kun se tapahtui muutamien vuosien kuluttua, se oli järkytys niille, jotka uskoivat amerikkalaisten ainutlaatuisuuteen. Selitykseksi esitettiin atomivakoilua.

Millaisia salaisuuksia pommiin voisi liittyä? Itse perusfysiikka on laajasti tunnettua, sitä on esitelty ja esitellään jatkuvasti julkisissa ja avoimissa konferensseissa ja tiedelehdissä. Joten salaisuudet liittyvät teknisiin yksityiskohtiin ja prototyypeistä ja kokeista tehtyihin mittauksiin. Pommeissa olennaista on järjestely, jolla kriittinen massa fissiomateriaalia saadaan kokoon mahdollisimman nopeasti. Eräs ratkaisu on Los Alamosissa valittu imploosiotekniikka ja sen tekniset parametrit. Vakoojaksi paljastunut Klaus Fuchs oli luovuttanut tällaista tietoa Neuvostoliitolle. Mahdollisesti se nopeutti Neuvostoliiton pommiprojektia jonkin verran.

Oppenheimerin tuntema vastenmielisyys vetypommia kohtaan ei jäänyt ilman seurauksia. Hänen vaikutusvaltansa sotilasasioissa piti nollata, joten hänen turvallisuusluokituksensa peruutettiin. Se oli helppoa, esiin otettiin kuin ässä hihasta hänen tunnetut vasemmistosympatiansa. Elokuvan toinen puolisko käsitteli Oppenheimerin kuulustelua vuonna 1954. Tapaus herätti aikoinaan paljon huomiota, siitä on kirjoitettu myös näytelmä ja tehty suomalainen tv-elokuva. Nolanin elokuvassakin käy selväksi, että kuulustelu, joka ei edes ollut oikeudenkäynti, oli teatteria, jonka lopputulos oli ennalta määrätty.

Tapaus oikeastaan lopetti Oppenheimerin tieteellisen uran, vaikka hän sai palata Princetoniin johtamaan Institute of Advanced Studya. Eräänlaisena maineen palautuksena hänelle myönnettiin vuonna 1963 Enrico Fermi -palkinto. Turvallisuusluokitus palautettiin vasta vuonna 2022 (!). Vuonna 1967 laihtunut, lähinnä alkoholilla ja tupakalla elänyt fyysikko kuoli kurkkusyöpään. Osaltaan se saattoi johtua Los Alamosissa saadusta suuresta säteilyannoksesta. Varsin moni Los Alamosin fyysikoista kuoli syöpään.

Oppenheimer-elokuvaan ja sen loppuosan kuulusteluun liittyy yllättävä suomalainen sivunäytös. Siitä kertoo ”Tekniikan Waiheita” lehden tuore numero (41, no. 1, 2023). Atomipommin saama julkisuus ja mahdollinen atomienergian hyödyntäminen synnyttivät monissa maissa suoranaisen atomikuumeen. Suomeenkin piti saada oma atomienergiakomitea. Aloitteen siihen teki Suomen Akatemian puheenjohtaja, kemian Nobelin palkinnon vuonna 1945 saanut A.I. Virtanen.

Suomessa oli tuohon aikaan vain yksi ydinfyysikko, professori Lennart Simons, Vuonna 1938 Simons oli mennyt vieraillulle Niels Bohr- instituuttiin Tanskaan oppiakseen ydinfysiikkaa. Edellä jo kerrottiin, miten Otto Hahn oli onnistunut halkaisemaan atomin. Hahn esitti Liese Meitnerin ja Otto Frischin kanssa teorian siitä, mitä oli tapahtunut. Frisch tiesi, että Simons oli parhaillaan työskentelemässä sellaisten laitteiden parissa, jotka sopivat hänen kaavailemaansa mittaukseen. Simonsin avustamana Frisch suoritti kokeensa onnistuneesti 13.–14.1.1939 ja julkaisi sen tulokset maaliskuussa 1939.

Kun Suomen atomienergiakomiteaa oltiin perustamassa vuonna 1953, käynnistyi yllättäen poliisitutkinta, kohteena Lennart Simonsin epäillyt väärinkäytökset. Epäilyjen perusta oli jokseenkin olematon. Simons pidätettiin tutkinnan ajaksi virasta, eikä häntä siten voitu nimittää komiteaan. Hän sai pienet sakot, ja palasi hoitamaan virkaansa. Operaation syynä epäillään olleen Simonsin poliittiset mielipiteet.

James Bond-elokuvat ja aikakone

Kun James Bond- elokuvista tuli elokuvateollisuuden rahasampo ja oma lajityyppinsä, niissä vahvistui mielenkiitoinen piirre. Yli-inhimillisen kyvykäs Bond ja Britannian ”hyveellisen” salaisen palvelun ulkomaanosasto MI6 tarvitsivat arvoisensa vastustajan. Kirjoissa ja ensimmäisissä elokuvissa pärjättiin vielä kylmän sodan asenteilla. Mutta loppujen lopuksi tämä kuvio on aika tylsä, valtionpäämiehet ja valtion palkkaamat agentit ja virkamiehet on enimmäkseen kuivaa porukkaa. Joten keksittiin jotain kiehtovampaa. Upporikas ja kieroontunut suurrikollinen, joka kehittelee uskomattoman pirullisia ja mielikuvituksellisia juoniaan vapaan maailman pään menoksi. Usein nämä superkonnat ovat myös huipputiedemiehiä, tai heillä on sellaisia avustajina.

Ja näitä superkonnia todella riitti. Bond-elokuvia on (tähän mennessä) tehty reilut parikymmentä. Useimmissa tapaamme superkonnan ja usein myös hänen outoja kätyreitään. Kun pinnistämme, saamme ehkä mieleemme ydinfyysikon tohtori Ei:n (Julius No), kissaa silittelevän monokkelisilmäisen Blofeldin, arkkikapitalisti Goldfingerin ja Rautahampaan. Viihdymme hyvin superkonnien ja Bondin seurassa koska se vieraannuttaa alkuperäisten kirjojen ankeasta todellisuudesta ja vie kohti fantasian maailmoja.

Mutta ehkä Bond-elokuvien maailma ei olekaan enää fantasiaa, vaan elokuvat ovatkin olleet tulevaisuutta ennustavia aikakoneita. Oman aikamme hullut diktaattorit ovatkin alkaneet jäljitellä näiden elokuvien superkonnia. Diktaattorille ei näköjään enää riitä valtion kassan ryövääminen ja sen jakaminen kavereiden ja sukulaisten kanssa. Ei, vaan pitää tavoitella maailman herruutta, ja jos vain mahdollista, hyödyntää siinä teknologisia superaseita. Olkoonkin että ydinase alkaa olla kohta sata vuotta vanha keksintö, ja nykysin surkeinkin diktaattori saisi luultavasti kyhättyä jonkinlaisen pommin - jos saa jostain hankittua muutamia fyysikkoja ja sopivia laitteistoja.

Joten luodaan nyt jonkinlainen silmäys aikamme diktaattorien puuhiin. Ehkä ikonisimmat hullun diktaattorin ja superkonnan sekoitukset ovat Pohjois-Korean Kim- merkkiset johtajat: Kim Il-sung ja hänen seuraajansa, vaikea niistä on tarkkaa lukua pitää. Kimeillä ei päätä palele, he kyhäilevät epämääräisiä pommejaan ja ohjuksiaan, uhkailevat naapurimaita ja jopa Yhdysvaltoja ja siinä ohessa näännyttävät omaa kansaansa. Kimien sekopäisyydellä ja suuruudenhulluudella ei näytä olevan mitään rajaa. Aitoa Bond-kamaa, naurattaisi ellei se olisi niin kauheaa.

Monet ikäpolveni ihmiset ovat seuranneet ihmetyksellä, miten herra Putin on hiljalleen muuttunut tympeästä byrokraatista ensin diktaattoriksi ja sitten Bond-tyyppiseksi superkonnaksi. Hänen todellisuudentajunsa näyttää olevan Kim-luokkaa: täysin olematon. Hän tuhoaa kansansa tulevaisuuden, mutta niin kuin Pohjos-Korean ja monen muun maan esimerkki näyttää, prosessi on hidas. Putinin metamorfoosin luulisi kiinnostavan politiikan tutkijoita. Vastaavalla tavalla eli poliittista järjestelmää manipuloimalla ovat viime aikoina yrittäneet kaapata vallan Yhdysvaltojen ex-presidentti ja Israelin pääministeri.

En nyt ala luettelemaan diktaattoreja, joita kyllä riittää Etelä-Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Nämä tyypit eivät yleensä nouse maailmanluokan tekijöiksi, vaan joutuvat alistumaan paikallisen tason konnailuun. Usein he ajavat sivuraiteelle tai joutuvat limboon, missä kaikki energia kuluu oman aseman varmistamiseen.

Entä mitä tapahtuu, kun aikamme uusilla kierroksilla pyörivä kapitalismi jauhaa jollekin talouselämän johtajalle niin hirveästi rahaa, että se mahdollistaa keskisuuren valtion kokoiset resurssit. Ja mikä parhainta, poliittista tukea ei edes tarvita, ei siis tarvitse vaivautua väärentämään vaaleja. Mitä tahtoo tällainen”johtaja”, ihmisten ja rahan manipulaattori. Eihän ihminen jaksa ökyillä, syödä, ryypätä, narkkailla ja irstailla määrättömästi. Ja silti pitää saada aina vain enemmän. Raha ei tunnu miltään, ennen kuin sen valjastaa laajemmaksi vallan käytöksi ja näytöksi. Siksi superrikas joutuu metamorfoosiin. Hän alkaa muuttua Bond-superkonnaksi. Ympyrä on nyt sulkeutunut, Bond-aikakone näköjään toimii. Ehkä paras esimerkki on Elon Musk, joka rakentelee avaruusraketteja ja haaveilee Mars-matkoista ja kuolemattomuudesta.

Mutta nyt kirjoitukseen alkaa tulla dystooppisia sävyjä. Talouselämästä ponnistavat superkonnat ovat keränneet valtavat omaisuutensa sosiaalisen median avulla. Media aiheuttaa käyttäjissään psyykkisen riippuvuuden, ja samalla orjuuttaa heidät, koska heidän arkipäivän elämänsä, asiointi ja toimeentulo ovat yhä suuremmassa määrin mahdollisia vain medialaitteiden kautta. Mediamonopolit tuottavat valtavia omaisuuksia, ja samalla ne korvaavat yhteiskunnan poliittisen elementin: kansalaiset ovat jo kontrollissa, eikä varsinaista sortoa edestarvita.

Dystopian täydellistämiseksi siihen voi lisätä vielä uuden tekoälyn syväoppivan muodon. Kun sosiaalisen mediasfäärin virtuaalimaailma on alun perin ollut käyttäjien toiminnan tuottama, nyt tekoäly pystyy manipuloimaan tuota verkostoa, ja jatkossa tuottamaan siihen mielivaltaista sisältöä lisää, ja erittäin tehokkaasti.

 

Lukemista johtajille

Johtajat ja johtajiksi haluavat lukevat mielellään johtamiskirjallisuutta. Ainakin luulen niin, koska sellaista tavaraa niin paljon julkaistaan. Ja onhan se hyvä niin. Siis että edes jotkut vielä osaavat, ja vieläpä haluavat lukea.

Tai ehkä kaikki evät halua lukea. Voihan sellaista tavaraa lisääntyvässä määrin kuunnella luureista tai napeista. Eihän sekään huono asia ole. Parempi kumminkin kuunnella kun olla kuuntelematta. Kuuntelu tuottaa vahvempia tunteita kuin lukeminen, ja onhan se myös jollain lailla helpompaa. Mutta se muuttaa johtajaa vähemmän. Ja voisi olla hyödyksi, että johtaja muuttuu lukemisen myötä. Tai kuka tahansa muu lukija. Ja tämä koskee tietenkin myös jokseenkin kaikkia muitakin kirjoja.

Johtajia on hyvin monenlaisia. Niinhän meitä ihmisiä muutenkin on. Ehkä johtaja kokee olevansa huono ja epätäydellinen johtaja, ja koettaa ponnistella kohti parempaa. Ehkä johtaja kärsii huijarisyndroomasta ja pelkää vain näyttelevänsä johtajaa. Mihin pitää sanoa, että pois turha pelko, sillä aito huijari ei häikäile eikä kainostele – joten et ole huijari.

Johtaja voi pitää itseään aivan huippuna mutta haluaa tulla vieläkin paremmaksi, eli hän on siis vinttikoirajohtaja. Johtaja voi olla aivan tavallinen, melko tavallinen tai ei lainkaan tavallinen. Mitä väliä. Hän voi olla kokenut, tai aivan noviisi. Johtajalla voi olla ajatuksia tai teorioita johtamisesta, tai sitten hän on ihan pihalla. Ei haittaa. Hyvä neuvo on unohtaa, kuka on ja mitä ajattelee tietävänsä, olla vain utelias ihminen – ja palata sitten oman itsensä äärelle - jos sinne on enää paluuta.

Ehkä johtamiskirjallisuutta lukeekin joku joka ei ole johtaja eikä sellaiseksi edes halua muuttua. Se ei haittaa ollenkaan, on paljon hyviä syitä jatkaa lukemista. Siinä oppii tarpeellisia asioita johtamisesta ja johtajista tai muuten vain ihmisenä olemisesta. Sillä johtaminen on – tai sen ainakin pitäisi olla vakavaa, huolellista ja vaativaa toisten ihmisten kanssa toimimista

Johtamiskirjallisuutta on monta lajia, siksi on paikallaan laatia tämän lajin tuoteseloste. Joten aletaan omasta navasta. Itsensä kehittämisen ja hyvän olon kirjat ovat suosittuja ja niitä tarjoillaan myös johtajille suunnattuna. Tarjolla voi olla meditointia, mindfulnessia ja erilaisia harjoituksia. On myös erilaisia kansanomaisen psykologian muunnelmia, joissa kerrotaan, millaisia ihmiset ovat ja miten siinä joukossa tulee toimeen tai menestyy. Eipä siinä mitään, tällainen tavara on hyvin monimuotoista ja syyt lukea sitä voivat olla hyvin henkilökohtaisia.

Yleinen johtamiskirjojen laji ovat tapauskertomukset. Esimerkiksi yksin Nokia-yhtiön vaiheista 1980- luvulta eteenpäin on kirjoitettu kymmeniä kirjoja. Tapauskertomusten lajiin voidaan lukea myös johtajien ja poliitikkojen muistelmia ja elämänkertoja, ja jopa suuri joukko historiaa käsitteleviä kirjoja. Nämä kirjat ovat olennaisesti tarinakirjoja. Ja huomatkaa: tarinat ovat ihan oikeasti tärkeitä. Kulttuurimme koostuu tarinoista, me elämme niistä ja me opimme niistä.

Tarinoihin liittyy myös ongelmia: aineiston kirjavuus, ristiriitaisuus ja subjektiivisuus. Kronikat, juhlakirjat ja poliitikkojen elämänkerrat epäilyttävät, niissä usein kaunistellaan asioita. Yritysmaailman johtamiskertomukset eivät välttämättä ole sankarikertomuksia. Alan vanha klassikko on suuren suosion saanut teos In search of excellence (erinomaisuuden jäljillä), jossa analysoitiin 42 ”menestyvää” yritystä. Niiden myöhempi menestys tuotti kuitenkin pettymyksen. Kirja saikin eräänlaisen jälkiviisaan kommentoivan seuraajan: In search of stupidity (typeryyden jäljillä). Aikaperspektiiviin asetettuna tällainen kirjallisuus näyttää sisältävän riskejä.

Hyvin yleinen johtamiskirjallisuuden laji jakaa neuvoja johtajille. Tällaisia kirjoja tekevät nykyiset ja entiset johtajat, mutta erityisen paljon niitä näyttävät kirjoittavan omia menetelmiään mainostavat konsultit, urheiluvalmentajat, terapeutit, psykologit ja ylipäätään julkisuuden henkilöt. Nykytermein: influensserit. Nämä kirjat ovat reseptejä tarjoilevia eli preskriptiivisiä. Ne neuvovat, miten pitää toimia, jotta johdettava organisaatio menestyy ja oma ura etenee. Tietysti niihin pitäisi liittää saman tapainen tuoteseloste kuin lääkkeille. Millaisia tauteja vastaan ja millaisille potilaille reseptit on kehitetty. Millaisissa tilanteissa niitä ei missään tapauksessa pidä soveltaa. Ja millaisia tavallisia ja harvinaisempia haittavaikutuksia resepteillä on. Tällaisia tuoteselostuksia ei kirjoille kuitenkaan tehdä, eihän kukaan myöskään lue vastaavia lääkepakkauksista löytyviä pienenpienellä tekstillä tulostettuja lappusia.

Usein johtajille annetaan neuvoja, miten voi vaikuttaa suoraan ihmisiin ja jopa lumota heidät. Näin alaisten tahtotila vahvistuu ja kääntyy samaan suuntaan muiden kanssa, niin että kaikki alkavat marssia johtajansa ohjauksessa. Tällainen johtaja on eräänlainen Hamelnin pillipiipari. Oikeasti kyse on hyvin henkilökohtaisesta kyvystä. Psykologia ei pysty selittämään, miten tällainen lumoamisen kyky syntyy. Manipuloivaa johtajuutta voidaan toki tukea lupaamalla alaisille palkintoja kuuliaisuudesta. Ehkä vielä tavallisempia ovat negatiiviset menetelmät: alaisiin tai alamaisiin kohdistetaan painostusta ja jopa uhkailua. Näin ei kirjoissa neuvota mutta näin se vain menee.

Pehmeämpi ja pitkän päälle tehokkaampi menettely on rakentaa johtajasta idoli – sana tarkoittaa jumalankuvaa. Luodaan mielikuvaa erityisyydestä ja jopa lähes yliluonnollisesta kyvykkyydestä. Silloin alaisten oma harkinta vaimenee ja johtajan tahtoa on helpompi noudattaa. Esimerkit ovat tuttuja. Keinot alkavat jo pukeutumisesta, edelleen johtajan erityisyyttä korostavat hienot työ- ja vastaanottotilat, erilliset ruokailutilat, kalliit autot, johtajaa ympäröivät ylhäiset avustajat, sekä johtajan käyttöön annetut resurssit ja palkkiot. 

Viimeksi mainittuja sanotaan joskus kannustamiseksi. Kohde ei kuitenkaan ole itse johtaja, ihmisen suorituksiin tai motivaatioon kun ei tunnetusti juuri voi vaikuttaa ulkoisin keinoin. Todellinen kohde on alaiset: luodaan mielikuvaa, että johtaja on kannustamisen arvoinen. Mielikuvan rakentaminen on johtajuuden luomisen ja ylläpidon tehokkain ja pitkävaikutteisin menetelmä. Idolijohtaminen herättää myös tunteita, ristiriitoja, konflikteja ja oheisvahinkoja. Asia, johon johtamiskirjallisuus ei kuitenkaan puutu, onhan se suunnattu juuri itse idoleille.

Tosiasiassa johtamiskirjallisuus ei suinkaan ohjeista idolijohtamista, se syntyy luontaisesti vanhojen taipumustemme ja kulttuuristen mallien avustuksella. Ainoastaan materiaalista kannustamista korostetaan suositeltavana johtamiskeinona. Tässä kohdassa ollaan jo irtauduttu tietoon perustuvasta todellisuudesta ja siirrytty vinoutuneeseen ihmiskuvaan.

Asia on tuttu muistakin yhteyksistä. Kaksi tunnettua psykologia tutki Bruno Freyn laatimaa taloustieteen luentomonistetta. He totesivat: näyttää siltä että taloustiede ja psykologia tutkivat täysin eri lajien käyttäytymistä.

”D” is for data

Viimeaikainen keskustelu tekoälystä palautti mieleeni englanninkielisen lorun puolen vuosisadan takaa. Olin juuri valmistunut diplomi-insinööriksi, ja aloittanut työskentelyn Pitäjänmäellä Strömbergin tehtaalla. Minä ja työtoverini kirjoitimme tietokoneohjelmia. Se oli silloin varsin uutta, ja se oli tavattoman kiehtovaa. Näin tuo loru kuuluu:

”D” is for data, aren’t you glad!
Your data is never ever bad!
For all our software’s written so:
bad data makes the system blow!

En nyt käännä tarkemmin tätä lorua, se vain muistuttaa, miten tärkeää on syöttää tietokoneelle kelvollista dataa. Minun työni kannalta tämä oli tärkeä muistutus. Meidän tietokoneemme ohjasivat tehtailla erilaisia koneita tai kokonaisia koneryhmiä. Oli hyvin tärkeää, että tietokone ei hämmentyisi, vaikka se sattuisi joskus saamaan joltain anturilta tai käyttäjältä hieman outoa dataa. Missään tapauksessa prosessitietokone ei saa jumittua tai tehdä jotain sopimatonta. Kokemuksesta tiedän, että tehtaan johtaja on silloin hyvin hyvin vihainen.

Entä mikä yhteys tällä on tekoälyyn? Yhteys on seuraava. Tekoälysovellusten viimeaikainen läpimurto perustuu niin sanottuun syväoppimiseen. Näitä järjestelmiä opetetaan valtavilla määrillä dataa. Ja läpimurto on seurausta siitä, että internetin aikakaudella tällaisia valtavia datamääriä on helposti saatavilla mihin tahansa tarkoitukseen. Ja nyt hieman ammatillista kritiikkiä. Tällaista internetin vaikutusta kukaan niin sanottu ”asiantuntija” ei osannut ennustaa. En minäkään. Siis että netti romahduttaa nuorten ihmisten lukutaidon ja ympäröi meidät yhä lisääntyvällä määrällä tekoälysovelluksia, joista emme oikein tiedä, voiko niihin luottaa. Ja joita emme välttämättä edes tunnista tekoälyksi, sillä ne osaavat naamioitua taitavasti ja tekeytyä vaivatta myös oikeiksi ihmisiksi.

Tekoälyn ”opettaminen” on tässä hieman harhaanjohtava ilmaus. Pikemminkin on keksitty menetelmiä, joiden avulla tekoäly pystyy oppimaan asioita itsenäiseti. Ihminen ei mitenkään pysty valvomaan koneen oppimista, onhan jo käytetyn datan määrä valtava. Pikemminkin ohjailu tapahtuu valitsemalla opetuksessa käytettävää aineistoa ja valitsemalla ja säätämällä niitä malleja, jotka toimivat oppimisen kriteereinä.

Tekoälyn kehitys on siis johtanut hieman hankalaan tilanteeseen. Tekoäly voi toimia monissa tehtävissä hyödyllisellä tavalla, mutta miten paljon sen toimintaan voidaan luottaa kaikissa mahdollisissa käyttötilanteissa? Tekoäly pystyy jo nyt suorittamaan sellaisia asiantuntijatehtäviä, jotka tähän asti ovat olleet ihmisten hoitamia. Miten voimme tunnistaa, milloin olemme tekemisissä oikean ihmisen kanssa? Entä jos tekoäly toimii lääkärin tapaan, tekemällä diagnooseja ja hoitosuosituksia. Pitääkö sen olla oikean lääkärin valvonnassa? Siitäkin huolimatta, että sillä on tukenaan kattava lääketieteellinen tietopankki ja potilaskertomusarkisto, joka on laajempi, kuin kukaan ihmislääkäri pystyisi edes kertaalleen elämänsä aikana läpi lukemaan.

Ongelmat voidaan tiivistää kahteen kriittiseen tehtävään: tekoälyn validointi ja tekoälyn tunnistaminen.

Nämä ovat hankalia kysymyksiä. Epäilemättä tutkijat hakevat näihin ongelmiin kuumeisesti ratkaisuja. Tarvitsemme varmasti myös sääntelyä ja sitä tukevaa teknologiaa. Esimerkiksi dataan lisättyjä vesileimoja ja digitaalisia sormenjälkiä. Ja tarvitaan aivan varmasti lainsäädäntöä. Tutkikoot myös juristit, mitä keinoja ylipäätään on käytettävissä.

Mitä tähän nyt voisi sanoa? Ainakin sen, että ongelma on sentään kuitenkin havaittu. Ja ennen kuin se on ratkaistu, jos ylipäätään koskaan, ”ollaan varovaisia siellä ulkona”.

 

Tekoäly ja ihmiskuva

Tekoälyn uudet sovellukset ovat kiihdyttäneet mieliä, ja myös herättäneet vakavaa huolta. Tekoäly nähdään itsenäisenä ja uhkaavana voimana, jopa jokapäiväistä elämäämme häiritsevänä tekijänä, jos ei välittömästi, niin ainakin lähitulevaisuudessa. Tämä asenne meille perin tuttu tekniikan historiasta. Tehtaiden koneet, sähkö, kemia, voimakoneet, kulkuneuvot ja automaatio ovat mullistaneet maailmaamme. Niitä on ihailtu, mutta myös pelätty. Ja aivan hyvästä syystä, sillä ne ovat muuttaneet elämäämme ja hävittäneet suuren määrän perinteisiä ammatteja. Samalla ne ovat myös tehneet elämämme monella tapaa miellyttävämmäksi ja helpommaksi.

Teknologinen muutos on ruhjonut monella tapaa perinteisiä ammatteja. Moottorialukset tekivät purjealusten käyttöön perehtyneet merimiehet tarpeettomiksi. Voimakoneisiin perustuvat liikennevälineet hävittivät perinteisen hevosten ja juhtien voimaan perustuneen kuljetustoiminnan. Koneellistuneet tehtaat vähensivät dramaattisesti käsityömanufaktuurien työvoimaa, ja seuraavassa aallossa automaatio teki saman tehtaiden ammattitaitoisille koneenhoitajille. Halvan paperin valmistus puusta loi 1800-luvulla valtavan painetun median informaatioteollisuuden. Moderni yhteiskuntamme on pitkälle tämän mullistuksen tuottama. Nyt sähköinen media uhkaa koko tiedotusalan tulevaisuutta.

Juuri nyt näemme tekoälyssä samanlaisen muutosvoiman. Se näyttää uhkaavan aivan erityisesti niin sanottua ”luovaa alaa”. Tekoäly pystyy nähtävästi kirjoittamaan uutisia ja lehtiartikkeleja, luomaan romaaneja ja käsikirjoituksia ja tekemään vaikuttavia taideteoksia tai yhtä lailla vaikuttavia väärennöksiä tunnetuista taideteoksista. Se voi tehdä väärennöksiä jopa tunnetuista tai aivan tuntemattomistakin ihmisistä – tai ainakin näitä ihmisiä esittävästä kuva- äänite- ja videomateriaalista. Mistä tässä on oikein kysymys?

Aloitan vastauksen tuttuun tapaani menemällä hieman historiaan. On olemassa mielikuva tekoälystä jonkinlaisena ajattelevana koneena, ja tämä mielikuva perustuu historialliseen erehdykseen. Tuo erehdys syntyi samaan aikaan, kuin syntyivät nykyisen kaltaiset tietokoneet, eli suunnilleen 1950- luvulla. Tietokonealan pioneerit lumoutuivat koneidensa nopeudesta ja laskentakyvystä. He uskoivat tietokoneiden pian voittavan ihmiset myös älykkyyden saralla. Tuon ajan psykologia ja filosofia tukivat tällaista harhaluuloa. Ihmisen ajattelun ja ongelmanratkaisukyvyn uskottiin perustuvan loogiseen päättelyyn. Tietokoneesta käytettiin jopa nimitystä ”sähköaivot”. Vuosikymmenien ajan tekoälyn saavutukset jäivät kuitenkin vaatimattomiksi. Siitä huolimatta usko tietokoneen vähintäänkin piileviin älyllisiin kykyihin säilyi. Täytyyhän tietokoneesta aikanaan tulla ihmistä älykkäämpi, samalla tavalla kuin voimakoneet ovat ihmisiä vahvempia.

Asiassa on vain yksi ongelma. Edes psykologit eivät tiedä, mitä älykkyys tarkkaan ottaen on. Älykkyyttä voidaan toki kuvailla yleisellä tasolla sellaisena ihmisen ominaisuutena, joka auttaa selviytymään yllättävissä tilanteissa. Tiedämme varsin hyvin, ettei tietokoneella ole tällaista kykyä. Täsmällisempi, ja samalla täysin kiistaton älykkyyden luonnehdinta kuuluu: se on kyky selviytyä hyvin älykkyystesteissä. Mutta tietokone ei osaa ratkaista älykkyystestin tehtäviä, koska se ei ymmärrä tehtävien merkitystä tai tarkoitusta. Tietokone on etevä vain tehtävissä, jotka on määritelty suoraan laskemisen, logiikan tai muistamisen käsitteiden avulla.

Entä mitä viime aikoina on tapahtunut? Miksi älyllisesti avuton ja kömpelö tekoäly onkin äkkiä noussut uhkaavaksi voimaksi? Koetan nyt kuvailla, mistä tässä on kysymys. Uuden teknologian ytimenä ovat niin sanotut keinotekoiset hermoverkot (ANN, artificial neural networks). Niissä ei ole mitään uhkaavaa, salaperäistä tai synkkää, ainakaan siinä mielessä, että ne olisivat jonkinlaisia oman aivokudoksemme elektronisia klooneja. Nimitys on puhtaasti vertauskuvallinen. Kyse on järjestelystä, jossa suuri määrä yksinkertaisia laskentayksiköitä eli ”soluja” on kytketty verkkomaiseksi rakenteeksi. (Tästä tulee vielä eräs teknologian nimi, eli konnektionismi). Keinotekoinen hermoverkko voi olla tarkoitukseen rakennettu laite, mutta yleensä se on tietokoneohjelma, joka jäljittelee tällaisen laskentaverkon toimintaa.

Keinotekoiset hermoverkkojen tutkimus kehittyi voimakkaasti 1970-luvulla, ja eräs niistä käytetty nimitys oli perseptroni, siis havaitsija. Tällaiset ohjelmat tai laitteet olivat samalla tavalla rajoitettuja ja tehottomia kuin muutkin tuon ajan tekoälykonseptit. Eli mitään varsinaista läpimurtoa niistäkään ei seurannut. Tällainen hermoverkko on kyllä tehokas ja nopea. Se pystyy esimerkiksi tunnistamaan erilaisia muotoja tai kuvioita. Sitä varten verkko pitää ohjelmoida. Ohjelmointi tarkoittaa, että solujen välisille kytkennöille annetaan sopivia ominaisuuksia. Verkko on ohjelmoitava erikseen jokaista tunnistustehtävää varten. Ja niin kuin ehkä aavistamme, ohjelmointi on hidasta ja hankalaa työtä.

Entä jos tuo soluverkko osaisikin oppia itsekseen ilman, että ihmisen pitäisi sitä opettaa? Ehkä se on mahdollista! Suomalainen tekoälytutkimuksen pioneeri Teuvo Kohonen (1934–2021) kehitti 1980-luvulla niin sanotun itseorganisoituvan kartan (SOM, self organizing map). Se on tietyillä tavoin toimivien yhteen kytkettyjen laskentasolujen verkko. Kun tällaiseen verkkoon syötetään tietoa, esimerkiksi suomenkielen sanoja, sen solut herkistyvät vähitellen niin, että ne alkavat tunnistaa kirjaimia ja jopa sanoja.

Nykyiset kohua herättäneet tekoälyjärjestelmät eivät ole samanlaisia kuin nämä Kohosen verkot, paitsi aivan yleisellä tasolla: ne oppivat itsenäisesti ilman tapauskohtaista ohjelmointia. Kantavana ideana on oppimistulosten takaisinkytkentä. Verkon tuottamia tuloksia verrataan syötettyyn dataan. Esimerkiksi jos verkko tunnistaa oikein sille syötetyn kuvion, oikein toimineiden solujen kytkennät vahvistuvat. Kun oppimisjaksoa toistetaan monia kertoja, verkko herkistyy tunnistamaan samankaltaista dataa ja ohittamaan poikkeavan datan.

Käytännössä asia on tietenkin paljon monimutkaisempi. Tällä teknologialla on tiivis yhteys mm tilastotieteeseen, ja ideoiden kehittymistä voidaan seurata ainakin pari sataa vuotta taaksepäin. Hermosolujen kaltaisia laskentaverkkoja alettiin miettiä jo 1920-luvulla, ja tietokoneiden keksiminen ja ajatus tekoälystä vauhdittivat kehitystä. Erilaisten kilpailevien ideoiden, algoritminen ja käytettyjen termien paljous hämmentävät alaan perehtyvää.

Jos oppivia verkkoja opetetaan rajoitetulla datamäärällä, tulokset voivat olla hyviä. Mutta jos verkkoon syötetäänkin opetusmateriaalista olennaisesti poikkeavaa dataa, verkon algoritmit häiriintyvät ja se saattaa tehdä aivan outoja virheitä. Siksi verkkojen kouluttamiseen tarvitaan hyvin paljon dataa, ja juuri internet on täynnä valmiiksi digitoitua tekstiä, kuvamateriaalia, puhetta ja liikkuvaa kuvaa. Samalla erilaisille tekoälysovelluksille avautuu valtavat mahdollisuudet. Mutta olemme myös uudenlaisessa tilanteessa. Internetissä on valtavia määriä kaikkien ihmisten saatavissa olevaa materiaalia, jonka kohdalla tekijänoikeudet rajoittavat kaupallista hyödyntämistä. Onko tämän materiaalin käyttö tekoälyjen opettamiseen hyväksyttyä tai sallittua? Ainakaan tällaista käyttöä ei voida tällä hetkellä kontrolloida tai estää.

Tekoälyn lisääntyvään käyttöön liittyy myös sen toiminnan luotettavuus – ja kriittisissä sovelluksissa tekoälyn validointi. Voimmeko luottaa tekoälyihin? Vai voivatko ne tehdä outoja tai vaarallisia virheitä. Esimerkiksi itseohjaavien autojen järjestelmät voivat tunnistaa liikennemerkit väärin: kaupallisia mainoksia tai vaalimainoksia on luultu nopeusrajoituksiksi. Pankkien järjestelmät ovat estäneet asiakkaiden lainoja tai sulkeneet tilejä, koska ne ovat tulkinneet väärin asiakkaan nettikäyttäytymistä.

Oma lukunsa on eettinen väärinkäyttö. Kasvojentunnistusohjelmia voidaan käyttää epäilyttävien ihmisten valvontaan, Kiinassa tämä on jo hallituksen käytäntö. Todennäköisesti tällaisia järjestelmiä on myös monilla lentokentillä. Ihmisten nettikäyttäytymistä seurataan laajasti – ja usein heidän suostumuksellaan, onhan monilla muun muassa kauppaketjujen etukortteja ja nettikauppojen ja erilaisten palvelujen tilejä. Voidaan olettaa, että tällaista tietoa vuotaa hallitusten, kaupallisten toimijoiden ja rikollisten ulottuville. On myös ilmaantunut aivan uusi käsite: ”deep fake” eli syvähuijaus. Se tarkoittaa oikeista ihmisistä luotuja virtuaalihahmoja, yleensä tarkoituksena on eriasteinen vahingon tuottaminen tai rikoshyöty.

Eräs valaiseva sovellusesimerkki on tekoälyn tuottama ”valokuva”, joka voitti tunnetun valokuvauskilpailun. Voimme hyvin kuvitella, mistä oli kysymys. Tekoälyn opetusmateriaalina on ollut suuri joukko valokuvauskilpaluissa ja gallerioissa olleita kuvia, ja oppimisen laatukriteereinä on käytetty kuvia, jotka ovat voittaneet palkintoja.

Mitä pitäisi tehdä? Ainakin on syytä olla varovainen. Olen aiemmin kirjoittanut aiheesta tässä blogissa otsikolla Koneiden moraali. Tuon kirjoituksen näkökohdat ovat edelleen päteviä. Osaamme suojautua varsin hyvin tekoälyn toiminnan tuottamilta fyysisiltä vaaroilta ja aineellisilta vahingoilta. Samalla huolellisuudella pitäisi suhtautua aineettomiin, informaation kautta tuleviin uhkiin.

Voimme luonnehtia näitä uusia tekoälyn muotoja seuraavasti: ne tuottavat eräänlaisia tilastollisia malleja tai yhteenvetoja maailmasta, niille annettujen vihjeiden ja rajausten mukaisesti. Nämä mallit eivät kuvaa maailmassa vallitsevia asiantuloja sellaisenaan, vaan ne kuvaavat vain internetin sisältöä. Voimme tietysti ajatella, että internetin sisältö heijastaa maailmaamme, mutta suhde ei varmaankaan ole yksinkertainen. Ihmiset syöttävät internettiin sisältöä erilaisista syistä ja motiiveista, ja lisäksi erilaiset järjestelmät ja koneet syöttävät sinne dataa.

Mutta nyt seuraa tärkeä huomio!!

Uudet tekoälyn muodot tuovat mukanaan aivan uudenlaisen ja syvällisen haasteen tai kysymyksen. Tämä haaste on dramaattinen ja järisyttävä, mutta siihen ei ole kiinnitetty oikeastaan lainkaan huomiota. Se muuttaa radikaalisti kuvaamme siitä, mikä ihminen on ja miten ihminen ajattelee.

Viimeisten vuosikymmenien aikana aivojen tutkimus on vähitellen parantanut ymmärrystämme siitä, miten aivomme toimivat, mitä on ajatteleminen, ja viime kädessä siitä, mikä on ihminen. Tämä ymmärrys ei ole lainkaan sellainen, mikä on juurtunut kulttuuriimme. Olemme täysin toisenlaisia kuin mitä uskomme olevamme.

Aloitetaan vertauskuvasta, ja otetaan tarkasteltavaksi eläinten käyttäytyminen. Isoja ihmisapinoita, ennen kaikkea simpansseja pidetään älykkäinä. Ne käyttäytyvät ihmismäisesti, ja niillä on isot aivot, joiden ajatellaan olevan jonkinlainen merkki älykkyydestä. Apinat osaavat ratkaista erilaisia pulmatehtäviä ja käyttää ja jopa valmistaa sitä varten erilaisia apuvälineitä. On kuitenkin niin, että eräät varislinnut ovat pulmatehtävien ratkaisijoina jopa apinoita etevämpiä. Ja kuitenkin, niiden aivot mahtuisivat helposti teelusikkaan.

Tehdään rohkea johtopäätös. Ihmisten (tai apinoiden tai valaiden tai elefanttien) aivojen suuri koko ei sinänsä tee omistajistaan älykkäitä. Nuo suuret aivot tuottavat enimmäkseen jotain aivan muuta kuin niin sanottua älykkyyttä. Mutta mitä?

Aivotutkimus on vähitellen selvitellyt tätä mysteeriä. Osoittautuu, että aivot ovat ennen kaikkea mallinnus- ja ennustuskone. Ne tuottavat ympäristöämme ja sen tapahtumia kuvaavan ja ennustavan dynaamisen mallin, jonka rakennusaineina ovat aistihavainnot ja muistissa oleva tieto. Se on välttämätöntä, jotta pysyisimme toimimaan ja ylipäätään selviytymään maailmassa. Tämä on toki yleinen piirre. Kaikkien eläinten hermostot toimivat vastaavalla tavalla.

Isojen aivojemme erityismerkitys saa valaistusta tästä havainnosta. Aivoihimme tallentuva muistiaines on tässä hyvin tärkeää, kaikesta kokemastamme jää aivoihin muistijälkiä. Olemme sosiaalisia ja pitkäikäisiä eläimiä, ja toimimme mutkikkaalla tavalla mutkikkaassa ympäristössä. Aivoissamme täytyy olla tilaa tallentaa ja hyödyntää tietoa koko pitkän elämämme ajan. Siksi ne ovat niin suuret, erityisesti ihmisellä, joka on suuriaivoisista eläimistä kyvykkäin. Ihmisen valtava tehokkuus, kyky, kapasiteetti (ja tuhovoima) nojaa myös näppäriin käsiimme ja erityiseen kielikykyymme.

Nyt voimme tehdä rinnastuksen uuden tekoälyn toimintaperiaatteeseen. Ajattelumme, toimintamme ja reaktiomme ovat eräänlaisia tilanteen mukaan tehtyjä vedoksia ja yhteenvetoja muistissamme olevasta kokemusvarannosta. Karkeasti ajatellen aivojemme valtava ja jatkuvasti karttuva muistivarasto vertautuu tekoälyn käytössä olevaan internetin sisältöön.

Olen yllä esittänyt radikaalin oivalluksen, aika kompaktisti, ikään kuin pikajuoksuna. En selitä tarkemmin, siihen tarvittaisiin valtavasti tilaa, ei se tähän blogiin mahtuisi. Eikä asia jankuttamalla parane. Radikaalin ajatuksen pitää antaa upota ja vaikuttaa. Sitten siitä voi ottaa varovasti selvää. Vakuutan kuitenkin, että edellä esitetty perustuu etevimpien aivotutkijoiden vuosikymmenien aikana tuottamiin tuloksiin.

Pohjustan näitä ajatuksia tulevassa kirjassani Robottipuisto. Esseitä ihmisen ja koneen älystä. Toivon, että saan sen pian lukijoideni ulottuville.

Tiedon juuria

Nykyään on kohteliasta liittää tuotetun sisällön alkuun sisältövaroitus herkkiä lukijoita varten. Niinpä sellainen seuraa.

Sisältövaroitus: tämä teksti käsittelee tietoa, tiedettä, ja erityisesti luonnontiedettä. Teksti sisältää myös tieteen historiaa ja filosofiaa. Teksti on luonteeltaan pohdiskelevaa ja spekuloivaa. Se ei ole sosiaalisesti, metodisesti tai instrumentaalisesti varmennettua tietoa.

Joten se siitä, ja sitten asiaan.

Kautta aikojen on pohdittu sitä, miten ihminen voi mitään tietää. Jonkinlainen yleinen viisaus kuuluu, että eihän ihminen voi tietää mitään, ei ainakaan mitään sellaista, mikä ei ole arkista ja itsestään selvää. Kaikille tämä ei kuitenkaan ole riittänyt. Filosofiaksi nimetty hengenviljelyn ala on ilmeisesti ikivanha yritys saada aikaan tietoa, eli vakuuttavia lausahduksia tosiasioiden tilasta. Filosofia on pyrkinyt tähän kielen resurssien avulla. Kunhan asia tarpeeksi perusteellisesti selitetään, se on vakuuttavaa ja uskottavaa. Erityisesti, jos perustelussa noudatetaan erityisiä sääntöjä: puhutaan retoriikasta, päättelemisestä ja logiikasta.

Ajattelu on tosin rasittavaa. Siksi on kehitetty oikotie. Jokin asia on totta, jos joku kuuluisa ja arvostettu ajattelija on sellaista väittänyt. Auktoriteettiin vetoaminen on edelleen paljon käytetty tiedon perustelun tapa. On jotenkin koomista, että se on edelleen voimissaan erityisesti filosofiassa. Kukaan vakavasti otettavaksi haluava filosofi ei voi toimia ammatissaan, ellei hän osaa selittää, mitä esimerkiksi joku Aristoteles tai Platon on kauan sitten sanonut milloin mistäkin asiasta.

Luonnon tutkiminen on ihmiskunnan ikivanha harrastus. Luonnon olemuksen ja sen ilmiöiden tutkiminen koetaan sekä tärkeäksi että hyödylliseksi. Etenkin, koska yhä selvemmin on alettu ymmärtää, että myös ihminen on osa luontoa. Luonnon tutkiminen on antiikin ajoista alkaen ollut filosofien työtä. Renessanssiajalla eurooppalaiset oppineet luopuivat vähitellen sisäisestä uskonasioiden pohtimisesta ja alkoivat tehdä luonnon ilmiöistä aivan omia havaintoja. Ja he huomasivat, etteivät filosofien auktoriteetit suinkaan aina olleet oikeassa. Tämä oli mullistava oivallus.

Luonnontiede alkoi korostaa havaintojen tekemistä. Huomattiin, että omat aistit eivät ole aina riittäviä, ja alettiin käyttää teknisiä apuvälineitä. Kulmanmittauslaitteet, teleskoopit, suurennuslasit, mikroskoopit, vaa’at ja erilaiset laitteet ajan mittaamiseen alkoivat palvella luonnontieteitä. Tästä tuli tieteen pysyvä perinne, joka jatkuu vielä omalla ajallamme.

Laitteet auttavat tekemään tarkempia havaintoja, mutta voisiko ihminen tehostaa myös ajatteluaan? Nicole Oresme (1320–1382) ja Galileo Galilei (1564–1642) huomasivat, että luonnon ilmiöt noudattavat matematiikan lakeja. Matematiikasta tulikin luonnontieteilijöiden tärkeä työväline. Monet matematiikan uudet keksinnöt kuten koordinaatistot ja differentiaalilaskenta havaittiin myös hyödyllisiksi tieteen apuneuvoiksi.

Tieteen harrastajien oli siis syytä perehtyä laskemiseen. Laskemisen vanhoja apuvälineitä ovat helmitaulun erilaiset muunnelmat ja nyöreihin tehdyt solmut. Niillä laskeminen on kuitenkin hidasta ja kömpelöä. Galileo kehitti laskemisen tueksi sektorin eli geometrisen harpin, ja 1600-luvulla tulivat käyttöön logaritmeihin perustuvat laskuviivaimet. Näiden välineiden ongelmana oli kuitenkin vähäinen tarkkuus: 2 tai enintään 3 numeroa.

Ehkä koneet osaisivat laskea sekä tarkasti että tehokkaasti. Olihan koneita rakenneltu jo antiikin aikoina. Laskukoneen rakentaminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa. Blaise Pascal (1623–1662) rakensi mekaanisen yhteenlaskukoneen, jota oli aivan liian vaikeaa käyttää, jotta siitä olisi ollut hyötyä. Wilhelm Schickard (1592–1635) ja Gottfried Leibniz (1646–1716) keksivät mekaanisen laskukoneen, joka osasi myös kertolaskua. Nämäkään hankaliin mekanismeihin perustuvat koneet eivät löytäneet vakavia käyttäjiä. Vasta 1800-luvulla mekaaniset laskukoneet saavuttivat sellaisen kehitystason, että ne alkoivat yleistyä. Siihen vaikutti myös tekniikan, tieteen ja talouden kehittyminen sellaiselle asteelle, että pakottavaa laskemisen tarvetta alkoi ilmaantua. Sitten tuli elektroniikka ja tietokoneet – ja laskeminen mullisti tieteen ja tekniikan kokonaan.

Filosofien työväline on kieli. Entä voitaisiinko myös kieli tehdä tehokkaammaksi? Voisiko sen jotenkin mekanisoida? Varhaisia kokeiluja tehtiin kirjain- ja sanakiekoilla, mutta ilman merkittävämpiä tuloksia. Sitten Gottfried Leibniz, joka kunnostautui myös differentiaalilaskennan keksijänä (Newtonin rinnalla) sai loistavan idean. Puhuttu kieli pitäisi puhdistaa epätäsmällisyydestä. Sanat pitäisi korvata niiden abstrakteilla vastineilla, joilla olisi täsmällinen merkitys. Silloin kielioppi ja lauseoppi voitaisiin korvata matemaattisilla laskusäännöillä.

Leibnitz kuvitteli mielessään mekaanisen ajattelukoneen. Se olisi kuin suuri tehdas, täynnä hammaspyöriä, akseleita ja vipuja – eikä mitään muuta. Mutta synteettisen kielen rakentaminen oli jopa Leibnizin kaltaiselle nerolle ylivoimaista.

Luonnollisen kielen epätäsmällisyys teki Leibnizin ajattelukoneen mahdottomaksi. Samasta syystä filosofien kielirakennelmat ja järkeilysäännöt eivät pysty paljastamaan asioiden todellista luonnetta, eikä edes George Boolen (1815–1864) keksimä matemaattinen logiikka tuonut asiaan helpotusta.

Luonnonlait mukautuivat matematiikan sääntöihin paljon joustavammin kuin ihmisten puhuma hankala kieli. Niinpä luonnontiede kehittyi ripeästi matematiikan suojeluksessa. Lisäksi tiede jatkoi Galileon aloittamaa perinnettä: se rakensi nerokkaasti ideoituja tutkimuslaitteita. Yhä paremmat teleskoopit kehittivät tähtitiedettä ja mikroskoopit mullistivat biologian. Erilaisten laitteiden avulla löydettiin sähköilmiöt, ja se avasi fysiikalle kokonaan uuden maailman. Aineen silmille näkymättömät osaset alkoivat paljastua. Sähkökentän energian avulla saatiin metalleista ja kaasuista eroamaan ioneja ja elektroneja. Atomien ja hiukkasten rakenneosia tunnistettiin törmäyttämällä niitä yhä suuremmilla energioilla. Fyysikot rakensivat erityisiä, valtavan suuria hiukkaskiihdyttimiä, niiden avulla saatiin atomien ytimissä piileskeleviä, yhä salaperäisempiä hiukkasia hetkeksi näkyviin ja tunnistettua.

Samaan aikaan rakennettiin matematiikan avulla malleja, jotka sekä selittävät että ennustavat ilmiöitä. Fysiikka pureutui yhä pienempiin aineen osiin ja tuntui etenevän sitä kautta. Toinen etenevä tiedon rintama koskee valtavan suuria mittakaavoja, galaksissamme, sen lähialueilla ja koko kosmoksessa. Tämä rintama avattiin jo 1600-luvulla, kun tutkijat suuntasivat teleskooppejaan kohti tähtiä, ja maailmankuvamme alkoi mullistua. Edelleenkin tutkijat rakentavat yhä oudompia laitteita tutkimaan kaukaisia avaruuksia. Laitteita rakennellaan maan päällä, hyvä esimerkki on gravitaatioaaltoja havainnut Ligo. Niitä viedään myös avaruuteen, missä häiriötekijöitä on vähemmän. Sellainen laite on juuri työtään aloitteleva JWST-avaruusteleskooppi.

Olen yrittänyt valaista maailmaa koskevan tietomme lähteitä ja juuria, parhaani mukaan, koska en itse ole kosmologi enkä fyysikko. Edellä oli eräänlainen katsaus ja alustus. Luonnontiede muistuttaa joidenkin näkemysten mukaan taistelua, jonka etulinjassa ponnistelevat itseään säästämättä hiukkasfyysikot ja kosmologit. Mutta on kai meillä sitten myös oikeus kysyä, eteneekö rintama vielä, vai onko se juuttunut asemasotavaiheeseen. Ehkä tämä ei olekaan koko kuva, tai edes oikea kuva.

Ajatellaan vaikka molekyylibiologiaa tai genetiikkaa. Tai yleistä systeemitiedettä tai aivojen tutkimusta. Tai menetelmiä sähkön varastoimiseksi. Uusia rintamalinjoja onkin näköjään kaikkialla. Ehkä ei pidä unohtaa myöskään matemaatikkoja, jotka keksivät uudenlaista ruutia tieteen kanuunoihin. Entä mikä ylipäätään on tieteen kieli? Onko se edes sellainen matematiikka, johon olemme luonnontieteissä ja tekniikassa tottuneet. Vai pitäisikö olla sellainen koodisto, joka lähentäisi ihmistä ja tietoa toisiinsa nykyistä tapaa paremmin. Onko jossain keksimättä ymmärryksen tai merkityksen kalkyyli? Pitäisikö filosofit hakea kellareistaan uudelleen tieteen työpöytien ääreen? Tai runoilijat?

En tiedä. Kunpahan vain kysyin.

Pahan kierre

Uskon, että ihminen ei ole paha. Tai oikeastaan hyvin harva on. Onhan meitä ihmisiä toki paljon, ja joukkoon mahtuu paatuneita konnia ja julmia psykopaatteja. Heitä kyllä voisi hyvällä syyllä sanoakin pahoiksi. Mutta heitä on pieni vähemmistö. Maailma toimii ja paketti pysyy kasassa, niinkuin sanotaan, koska oikeasti me olemme ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Jopa nekin jotka eivät sitä ole, ovat sitä omasta mielestään.

Vai eikö tämä muka ole uskottavaa? Miksi kaikki sitten menee päin helvettiä, vaikka kaikki tahtovat vain hyvää? Tämä vaatii selityksen, ja sellainen löytyy. Se on pieni sana ”mutta”. Joten yritetään uudelleen. Me ihmiset olemme hyväntahtoisia ja ystävällisiä, MUTTA olemme myös itsekkäitä, ymmärtämättömiä ja huolimattomia.

Kerron nyt esimerkin siitä, kuinka ymmärtämättömyys johtaa pieniin ongelmiin, ja kun emme ymmärrä mitä tapahtuu, emme osaa puuttua asiaan. Ja kun ymmärryksen puute vain jatkuu, pienet ongelmat kasvavat ja kasaantuvat ja vahvistavat toisiaan kunnes kaikki johtaa isoon katastrofiin.

Esimerkkinä on Suomen luonnonvarat, ja oikeastaan niiden hyödyntäminen. Aloitetaan kaukaa: ihmisiä saapui maahamme varmaankin heti jääkauden jälkeen. Ilmasto oli lämmin ja kostea, kasvillisuus rehotti, ja suuret kasveja syövät eläimet kuten jopa mammutti (ihan totta, maamme kamarasta löytyy mammutin luita) hyödynsivät tätä yltäkylläisyyttä. Ja suurten eläinten rinnalla kukoistivat kasvissyöjiä syövät pedot, ja sekä kasvissyöjiä että petoja metsästävät ihmiset. Oletettavasti tänne tuli siis kalastajia ja metsästäjiä ja jopa mammutinmetsästäjiä. Emme me ollenkaan tiedä mitä väkeä he olivat tai mitä kieltä he puhuivat, emmekä tiedä edes sitä, olivatko he esi-isiämme. Happamassa maaperässämme ei heidän luitaan ole säilynyt. Niin tai näin, liikkuminen paikasta toiseen on aina ollut ihmisten tapana.

Vähitellen ilmasto viileni ja suurriista katosi. Eläinkunta köyhtyi, olot tulivat ihmisen kannalta ankarammiksi. Tämä kaikki tapahtui hitaasti, useiden vuosituhansien kuluessa. Maamme oli vähitellen viileiden metsien peitossa. Kekseliäs ihminen metsästeli ja kalasteli. Ihmisillä oli myös viljan siemeniä, he viljelivät maata niukkaa elantoaan parantaakseen. Kylmää kestävää ruista se enimmäkseen oli, ja ohraakin jonkin verran. Nuo kasvit olivat peräisin tuhansien kilometrien päästä, Välimeren itä- ja eteläpuolelta, ja tuhansien vuosien takaa. Täällä kylmässä pohjolassa viljan kasvattaminen ei ollut helppoa. Kaskeaminen eri muodoissaan oli kuitenkin toimiva viljelytapa, ja kaski tuotti onnistuessaan erityisen suuria satoja. Haittana oli, että joidenkin vuosien kuluttua piti raivata uusi kaski. Karjanhoidon yleistyessä kaskeamisen rinnalla alettiin harjoittaa peltoviljelyä. Kaskeaminen kulutti metsiä, joten sen kilpailijaksi tuli vähitellen metsien käyttö tervan ja sahatavaran tuottamiseen. 1700-luvulta alkaen sivistyneistö oli huolissaan metsien loppumisesta. Huoli ei ehkä perustunut suorastaan metsien inventointiin vaan pikemmin omiin havaintoihin ja tunteeseen. Sillä kylien ja kaupunkien ympäristössä tiheä asutus ja karja olivat kuluttaneet luonnon niin, että lähimaillakaan ei näkynyt puita eikä edes ruohoa kasvanut, maisema oli vain paljasta maata ja kiviä. Metsien käytön eri muodot ja maanviljelyn tarpeet kilpailivat rauhallisesti, ongelmat eivät kasaantuneet. Esiteollisessa Suomessa metsää riitti kaikille.

Pahan kierre alkoi jokseenkin huomaamatta ja ilmeisesti se alkoi 1700-luvun Ruotsista. Elettiin niin sanottua hyödyn aikakautta, talous uudistui vapaampaan suuntaan ja kuristava merkantilismi hellitti. Hyötyä ei tosin osattu mitata, vaan toimittiin tuntemusten perusteella. Hyödyn aika todella tuotti hyödyllisiä asioita: kansan koulutusta ja terveyttä pyrittiin parantamaan, maataloudessa toteutettiin isojako ja kaupankäyntiä vapautettiin. Jonkinlaisena sivujuonteena oppineiden piirissä levisi ajatus veden haitallisuudesta. Vesistöjä kylä arvostettiin ja kehitettiin kulkureitteinä, mutta ihmisten toimille se koettiin haittana. Ehkä ajatuksen takana on joku ikivanha alkemistinen periaate.

Vettä alettiin suorastaan vihata. Useita järviä kuivatettiin, ja soita alettiin ojittaa, koska niiden ajateltiin aiheuttavan hallaa. Järvien kuivatus tuotti yleensä huonon tuloksen. Järvenpohjat eivät soveltuneet viljelykseen. Hallan torjunnan kohdalla kävi vielä huonommin. Toimenpiteiden tukena ei ollut tieteellistä tietoa siitä, että suot ovat todellisuudessa lämpövarastoja. Saarijärven Paavo teki siis turhaa ja jopa haitallista työtä, hallat vain pahenivat. Hyödyksi jäi kuitenkin, että parhaassa tapauksessa soiden kuivatus tuotti lisää peltoja tai lisäsi metsän kasvua.

Pahan kierre lähti näin liikkeelle ymmärryksen puutteesta. Suovihan synkkä saldo saatiin taseeseen vasta vuosisatojen kuluttua, kun paljastui, että ojitetut metsät ja pellot ovat pahoja kasvihuonekaasujen lähteitä. Tapahtui toinenkin oheisvahinko, vesien pilaantuminen sai alkunsa. Peltojen ja soiden ojat huuhtoivat ravinteita ja humusta jokiin, järviin ja mereen. Siellä ravinteet toimivat nimensä mukaisesti voimistaen vesistöissä sekä mikroskooppisten levien että kaikenlaisten vesikasvien elinvoimaa. Vedet samenivat, rannat kasvoivat täyteen kaislaa ja ruokoa ja matalat kulkuväylät tukkeutuivat, vesi alkoi jopa haista pahalle. Vielä 1800-luvulla Perämeren vesi oli niin kirkasta, että purjelaivat välttivät sen kavalat karikot tähystämällä. Nyt kirkasta vettä on vain Ruotsin puoleisella rannalla, joka on harvaan asuttua.

Seuraava ymmärtämättömyyden tuottama maankäytön vahinko sattui 1900-luvun puolivälissä. Keksittiin keinotekoiset lannoitteet, ja niitä alettiin levittää suuria määriä peltoihin ja jopa metsiin. Olihan sillä suuri merkitys maatalouden tuottavuudelle. Samalla karjatalous irtosi viljelystä, ja sen tuottamasta lannasta tuli ongelma. Vesien pilaantuminen kasvoi nyt aivan uusiin mittasuhteisiin.

Maatalous ei ole ainoa vesien pilaaja, vaikka se onkin pahin. Väestön kasvaessa syntyy taajamia ja kaupunkeja. Ikivanhan tavan mukaan asutuksen jätevedet kootaan viemäreihin, jotka johdetaan suorasukaisesti lähimpään vesistöön. Vesikäymälät yleistyivät kaupungeissa, se on keksintönä suoranainen ymmärtämättömyyden ja piittaamattomuuden monumentti. Kohtuudella on toki sanottava, että järjestely oli käytössä jo antiikin ajan suurkaupungeissa. Ei holtiton luonnon pilaaminen ole kovinkaan kaukaista menneisyyttä, muistan sen hyvin omasta lapsuudestani. Vain suurimmista viemäreistä kiinteää tavaraa poistettiin siivilöimällä. Leikin kaverieni kanssa usein Helsingin rannoilla, vaikka se oli kiellettyä, ja näimme vedessä kaiken sen, mitä ihmiset saavat päähänsä vessasta alas vetää. Wc-paperit, kondomit ja tamponit olivat yleisimmät kulttuurituotteet.

Teollisuuden roolista vesien pilaajana on vaikea puhua enää ymmärtämättömyytenä. Teollisuusprosessien ja tehtaiden suunnittelijat ovat pitkälle koulutettuja asiantuntijoita. Eivät he edes enää vihaa vettä, vaan se on joko yhdentekevä, tai hyödynnettävä resurssi. Kyllä he ymmärtävät pilaavansa vesiä, sillä tehtaan vedenottamo osataan aina sijoittaa jätevesiputkeen nähden ylävirran puolelle. On ehkä väärin ajatella, että nuo asiantuntijat eivät yksilöinä tiedä, mitä tekevät. Mutta vesistön pilaamisesta koituu selvää rahaksi muuttuvaa hyötyä. Siksi vesistöjen pilaaminen jatkuu edelleen. Teollisuus osoittaa havainnollisesti pahan kierteen erään perusominaisuuden. Kun paha on yleistä, siitä ei voi kieltäytyä. Pahan kierre konkretisoituu samalla tavalla kuin sodankäynnissä. Harva yksittäinen sotilas pitää sotaa hyvänä tai edes neutraalina, mutta siitä on mahdotonta kieltäytyä.

Olen kuvaillut Suomen elinkeinohistorian pahan kierrettä, jollain lailla se meillä liittyy läheisesti vesistöihin. Mutta eivätkö asiat nyt ole paremmin? Osittain näin on. Vesistöjen laatu asutuskeskusten lähellä on selvästi parantunut. Samaan aikaan vesistöjen ”kokonaiskuormitus”, niinkuin häveliäästi sanotaan, näyttää edelleen kasvavan. Jossain mielessä olemme rakentaneet kulisseja ja uskottelemme, että kaikki on hyvin, kun ongelma ei ole joka päivä silmiemme edessä.

Muutama kriittinen havainto voidaan tehdä. On uskomatonta, miten myöhään asioihin alettiin puuttua. Kun mennään yksi sukupolvi taaksepäin, täydellisen villi ja piittaamaton meno oli täydessä käynnissä. Näin lyhyt todella on vesiensuojelun – tai oikeammin pilaamisen historia. Pahuuden kierre on myös laajempi kun tulee ajatelleeksi. Juuri nyt se on muuttumassa globaaliksi ekokatastrofiksi.

Korostan vielä sitä, mistä aloitin. Ei ole olemassa pahuutta, vaan ymmärtämättömyyttä, piittaamattomuutta, mukavuudenhalua, ja ehkä hieman ahneutta. Ja huomatkaa, pahuuden kasvot katsovat meitä peilistä.

 

Kirottu kauneus

Kävin vuoden 2023 tieteen päivillä Helsingissä, ja eräs minua kiinnostanut tapahtuma oli nimeltään ”keskusteluja kauneudesta arkkitehtuurissa”. Tilaisuuden jälkeen olin sekä hämmentynyt että närkästynyt. Se nimittäin ei juuri lainkaan vastannut otsikkoaan. En saanut tietää, millaisia rakennuksia pidetään jollain kriteerillä kauniina. Pikemminkin ”asiantuntijoiden” viesti oli, että tällainen keskustelu on jollain lailla sopimatonta. Rakennuksen kauneusarvojen pohtiminen on latteaa tai banaalia. Todellinen ammattilainen ei sellaiseen lankea, vaan koettaa lähestyä arkkitehtuuria joillain aivan muilla dimensioilla.

Ja todella, kyllähän minäkin oikeastaan tunnistan tällaisen nihkeän asenteen. Sehän kiteytyy Englannin nykyisen kuninkaan Charles III:n tunnettuun kiinnostukseen arkkitehtuuria kohtaan ja vahvoihin mielipiteisiin rakennusten kauneudesta tai rumuudesta. Tämän takia hän on ollut vuosikymmeniä jatkuneen pilkan ja ivan kohteena, vain aristokraatti voi puhua tällaisia tyhmyyksiä. Tietysti kritiikissä on mukana luokkayhteiskunnasta kumpuavaa närää, mutta ei savua ilman tulta. Itsekin tunnen usein iloa kauniin rakennuksen takia, ja vastaavasti syvää rumien talojen inhoa. En tosin ole aristokraatti, mutta syyllistyn silti tällaisiin primitiivisiin mielipiteisiin ihan luontevasti. Ja vielä voisin lisätä, että itsekin harkitsin arkkitehdin ammattia, ja luovuin tuumasta värisokeuden takia – tosin ehkä perusteetta. Joten olen jotenkin osallinen.

Mikä oikein on arkkitehdin tehtävä? Arkkitehti-nimitys on ikivanha ja tarkoittaa vanhempaa teknikkoa eli siis suunnittelijaa. Vanhoina aikoina arkkitehdilla saattoi olla runsaasti vastuualueita. Hän suunnitteli rakennuksen ulkomuodon mutta myös sen tekniset rakenteet, ja saattoi myös toimia hankevetäjänä ja urakoitsijana. Ammattina arkkitehti on todella ilmeisen vanha, se tunnettiin jo antiikin aikana. On myös hyvin ilmeistä, että esteettiset arvot, siis rakennusten ja myös niiden ympäristön kauneus ovat olleet arkkitehdin työsarkaa. Mutta mistä se kauneus syntyy? Minkälaisia periaatteita ja teoriaa asiaan liittyy? Olen kirjoittanut tästä teemasta tässä blogissa aiemminkin, otsikolla Arkkitehdin seikkailu akateemisten humanisti-intellektuellien leirissä. Voin paljastaa, että arkkitehtuurin teoriaa on vaikea löytää, mutta sitä on kyllä pohdittu paljonkin.

Varhainen arkkitehtuurin pohtija ja itsekin arkkitehti ja insinööri oli roomalainen 1. vuosisadalla eaa. elänyt Marcus Vitruvius Pollio. Hänen kymmenosaista arkkitehtuuria käsittelevä teostaan De architectura libri decem (n. 25 eaa.) pidetään alansa varhaisena klassikkona. Teoksen englanninkielinen käännös on pitkään ollut saatavana netissä, itsekin olen sitä lueskellut. Teos on suomennettukin nimellä Arkkitehtuurista (Gaudeamus 2022). Vitruvius näkee arkkitehtuurin tavoitteena olevan rakennusten hyödyllisyyden ja kestävyyden, mutta myös viehättävyyden. Mutta minkälaisista elementeistä viehättävyys oikein syntyy? Vitruvius mainitsee rakennuksen eri osien suhteet, ja puhuu myös valon suunnasta. Korostaessaan numeroiden suhteita Vitruvius selvästi nojautuu ikivanhaan pythagoralaiseen filosofiaan. Sen mukaan maailma koostuu harmonioista ja se puolestaan syntyy pienten kokonaislukujen suhteista. Tällä tavoin arkkitehtuuri ja taide liittyvät myös musiikkiin, siinähän sävelten intervallit ja sointuharmoniat rakentuvat nimenomaan pienten kokonaislukujen suhteista. Tarkemmin sanottuna nuo musiikin piirteet syntyvät sävelten värähtelytaajuuksien suhteista. Pythagoralaiset löysivät nämä suhteet tutkimalla eri pituisia värähteleviä kieliä.

Vitruviuksen kuvaamat kauneuden periaatteet ovat varsin yleisluontoisia. Toki nämä asiat tulevat nykyäänkin esille, kun luonnehditaan arkkitehtuuria ja sen tuotoksia. Mutta miksi juuri tietynlaiset suhteet ja harmoniat miellyttävä ihmistä? Ehkä arvoituksen ratkaisua täytyy hakea kauempaa, biologiasta. Joskus ajatellaan, että estetiikka (sillä siitähän on kysymys) on kulttuurin tuote. Se on siis joukko ihmisten keskuudessa syntyviä taipumuksia, ja siten sopimusvaraisia asioita. Onhan siinäkin perää, sillä eri kauneuskäsitykset voivat olla varsin erilaisia eri aikakausina. Mutta toisaalta, kaikilla kulttuureilla on esteettisiä mieltymyksiä. Tunnistamme kauneusarvoja ja miellyttävyyttä myös vieraiden kulttuurin tuottamissa esineissä, ja tunnistamme tämä piirteen ikivanhoissa arkeologisissa löydöissä.

On sekä luontevaa että loogista olettaa, että kauneuden aistimisella on biologinen perusta. Pohdin nyt tuota biologista perustaa, seuraava esitys on toki osaksi spekulatiivista, mutta pyrin perustelemaan sitä mahdollisimman hyvin. Voisin aloittaa siitä, että kauneuden aistiminen, tai toisella tapaa ilmaisten esteettinen elämys on tunne. Tunteet viriävät meissä automaattisesti, ja niiden syntymiseen vaikuttaa oletettavasti sekä perimässämme olevat valmiudet että elämämme aikana opitut asiat. Tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta tunnemekanismin tarkempi erittely vie meidät varmemmalle tiedolliselle pohjalle, aivojen toimintaan ja neuropsykologiaan. Jo kauan sitten 1700-luvun valistusfilosofit Adam Smith ja David Hume pohtivat moraalin alkuperää. He  päätyivät ehdottamaan, että moraalinen tunne, eli tunne oikeasta ja väärästä on automaattisesti viriävä reaktio. Mutta ei siinä vielä kaikki! Vaikuttaa siltä, että myös esteettiset tunteet eli kauneuden kokeminen olisivat läheistä sukua moraalisille tunteille. Kauneuden aistiminen näyttää siis myös olevan automaattisesi viriävä ja synnynnäinen reaktio. Tähän on päätynyt myös tunnettu aivotutkija Antonio Damasio. Tänä ei tietenkään sulje pois sitä, että kauneuden aistiminen on huomattavalta osin myös opittua.

Voimme hyvin ymmärtää, että moraaliset käsitteet liittyvät ihmisen sosiaalisuuteen, eli ne ovat välineitä yhteisöjen syntymiseen ja kehittymiseen. Mutta minkälainen syy tai periaate saattaisi johtaa kauneuden aistimisen kyvyn kehittymiseen evoluutiossa? Ehkä tällainen syy todella löytyy. ”Kaunis” on positiivinen aistimus. Se rauhoittaa mieltä ja vakuuttaa, että havainnon kohde on jollain tavalla sellainen kuin sen pitäisikin olla. Kelvollinen, oikea, hyvä, omassa lajissaan erinomainen. Kauniiksi voidaan mieltää esimerkiksi ehjä, puhdas ja sopivan kypsä hedelmä, terve saaliseläin, hyvin muokattu kasvimaa tai taitavasti valmistettu esine. Emme tietenkään tiedä, mitä sanoja tällaisesta havainnon kohteesta esihistoriallisena aikana käytettiin. Mutta nykyinen sanamme ”kaunis”, jonka vastine on olemassa useimmissa kielissä, on ehdottomasti samaa juurta. Kyky tunnistaa nopeasti kauniita kohteita on yksilölle hyödyllinen, siksi se on vahvistunut evoluutiossa.

Tämä oli siis jossain määrin spekulointia, mutta voin löytää sille myös neurologista tukea. Jo pitkään on ymmärretty, että aivomme poikkeavat ratkaisevasti tietokoneista. Vaikka molemmat käsittelevätkin tietoa, aivot eivät suorita tietokoneiden tapaista algoritmista laskentaa. Hermosolut ovat siihen aivan liian hitaita. Siksi rationaalisuudella ja loogisella päättelyllä on vain pieni rooli aivojen tiedonkäsittelyssä – toki sekin on tärkeää.

Kuvaus aivojen toimintaperiaatteesta on suunnilleen seuraavanlainen. Aivokuorelle saapuu jatkuvasti suuri määrä signaaleja sekä eri aistimilta että kehomme eri osista. Aivokuoren tehtävä on tiivistää tätä dataa tehokkaasti, jotta ehtisimme tulkita sen, reagoida siihen ja toimia tarkoituksenmukaisesti arkielämän tilanteissa. Tämä tiivistys tapahtuu monessa peräkkäisissä vaiheissa, ja samalla dataa yhdistellään lähialueilla käsiteltävän datan kanssa. Tuloksena datavirta supistuu murto-osaan. (Tätä prosessointia sanotaan Mountcastlen algoritmiksi. Koko isojen aivojen kuorikerros näyttää suorittavan tätä algoritmia riippumatta siitä, minkä tyyppisiä aistimuksia käsitellään). Todellisuudessa asia on vielä mutkikkaampi, sillä prosessointiin yhdistyy neuronien toiminta muistina. Prosessoinnin tuottamat hahmot säilyvät siten ajassa kestävinä muistikuvina.

Lopputuloksena ympäristöämme kuvaavista aistimuksista syntyy eräänlaisia yleistyksiä, yhteenvetoja tai kokonaisnäkemyksiä. Tietoinen mielemme käsittelee pääasiassa näitä yleistyksiä, vaikka tarvittaessa aistimuksia voidaan tuottaa myös yksityiskohdista. Tältä pohjalta voidaan fysiologisin perustein todeta, että moraaliset tunteet ja esteettiset elämykset ovat juuri tällaisia yleistyksiä. Moraalinen tunne on tyypillisesti yleistys jostain sosiaalisesta tilanteesta, ja esteettinen elämys puolestaan antaa tunneasteikolle koodatun kokonaisnäkemyksen havainnon kohteesta. Hieman toisella tapaa kuvaten, aivot laativat ulkomaailmaa ja kehomme tilaa koskevasta datavirrasta asteittain yhä korkeamman tason abstraktioita, ja abstraktion korkeimmalla tasolla ovat moraaliset ja esteettiset tunteet.

Mennään nyt vielä syvemmälle. Onko sellaisella maailman kohteella, joka synnyttää esteettisen aistimuksen, jotain syvällisiä ja objektiivisia ominaisuuksia? Sellaisia, joita aivojemme yleistävä toiminta voisi tunnistaa ja hyödyntää?  Täsmällisemmin sanoen, onko kauneudella myös luonnontieteellinen tai jopa matemaattinen perusta, vai onko se pelkästään evoluution tiivistämää kokemusta? Kysymys on sukua sille pohdinnalle, onko biologinen elämä syntynyt ja kehittynyt täsmällisten ja jopa matemaattisten ”luonnonlakien” vaikutuksesta ja niiden ohjaamana? Alan merkittävä uranuurtaja on D'Arcy Thompson ja hänen teoksensa On growth and form (1917). Mieleeni tulee myös Alfred J. Lotka, joka kirjoitti kirjan fysikaalisesta biologiasta, Elements of physical biology vuonna 1925. Vieläpä Alan Turing, joka oli laskentatieteen ja tietokonetekniikan uranuurtajia, pohdiskeli myös morfogeneesiä eli muotojen syntymistä elottomassa ja myös elollisessa luonnossa artikkelissaan The chemical basis of morphogenesis (1952). Itse asiassa olen lukenutkin nämä kolme perusteosta. Ne ovat varsin vaativaa luettavaa, eikä kauneuden arvoitus välttämättä niistä selviä, joitain perusideoita kumminkin. Tiedän kyllä, että jotkut arkkitehtuurin teoreetikot ovat saaneet vaikutteita Thompsonin kirjasta. Koko tutkimusala, matemaattinen biologia ja morfogeneesi, on hyvin vaikea, eikä se toistaiseksi ole tieteellisen tutkimuksen valtavirtaa. Pitäisi kai lisätä: ehkä sen pitäisi olla.

Entä miten tällainen tieto voisi auttaa ymmärtämään kauneuden arvoitusta? Joudun taas turvautumaan arveluihin. Eräät morfogeneesin periaatteet saavat ilmiasunsa erilaisten eliöiden ja jopa joidenkin mineraalien ulkonäössä. Yleisimpiä rakenteessa näkyviä periaatteita on symmetria. Tunnistamme helposti pallomaisia, kiekkomaisia ja keskiakselin tai tason suhteen symmetrisiä eliöitä. Muita luonnossa ilmeneviä matemaattisia muotoja ovat spiraalit, joita on useita lajeja, kuten Arkhimedeen spiraali ja logaritminen spiraali. Eliöiden ulkopinnassa voi esiintyä erilaisia säännöllisiä kuviointeja, joilla voi olla matemaattisia tai tilastollisia ominaisuuksia. Jopa sellainen matemaattinen käsite kuin Fibonaccin sarja ilmenee joskus kasvien rakenteissa, kuten kukintojen haarautumisessa. (Fibonaccin sarja on lukujono, jossa sen uusi jäsen saadaan summaamalla kaksi edellistä jäsentä; sarja alkaa 0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13 …). Eräs rakennetta kuvaava matemaattinen käsite on fraktaalidimensio. Se on luku, joka kuvaa sitä, miten paljon mutkikkaassa rakenteessa toistuu samanlaisia osia eri mittakaavassa. En kuvaa asiaa tarkemmin, asia on mutkikas. Mutta psykologisissa kokeissa on havaittu sen yhteys kauneuden aistimiseen. Kuvat, joiden fraktaalidimensio on välillä 1,2 – 1,5 koetaan erityisen kauniiksi.

Miten tällä kaikella voi olla vaikutusta siihen, miten ihmisten kyky ja tapa aistia kauneutta on kehittynyt? Taas joudun turvautumaan arveluihin. Ensimmäinen oletus on, että tällaiset kyvyt ovat syntyneet evoluutiossa kauan sitten, sen verran universaalilta kauneusaistimme vaikuttaa. Vaikeampi kysymys on: miten tällainen sopeutuma on syntynyt. Oletan taas, että herkkyytemme kauneudelle on kehittynyt, kun olemme arvioineet hyödynnettäviä kohteita: ravintoa, kasveja, eläimiä ja esineitä. Säännönmukaisten muodon ja rakenteen piirteiden selkeä erottuminen osoittaa, että kohde on terve tai onnistunut, ja että sen kehittyminen tai valmistaminen on ollut häiriötöntä. Huomiomme kohde vaikuttaa hyvältä, kaikki on kunnossa.

Kauneus on tärkeä asia, ja se on sitä muuallakin kuin estetiikassa ja taiteessa. Se on luotettava ja automaattinen reaktio, jota on syytä oppia kuuntelemaan. Kauneudella on kyky ohjata luovaa työtä. Matemaatikot saattavat kuvailla onnistuneita yhtälöitä tai todistuksia kauniiksi, vaikka he eivät osaa luonnehtia niitä sen tarkemmin. Shakinpelaajat mieltävät lupaavat peliasetelmat kauniiksi. Tieteentekijät kokevat usein, että kauneus ohjaa heidän työtään, erityisesti silloin, kun on monia mahdollisia etenemissuuntia.

Palataan nyt arkkitehtuuriin. Kaunis rakennus tai sen suunniteltu ympäristö synnyttävät esteettisen reaktion. Ehkä mittasuhteet ovat miellyttäviä ja sopivassa suhteessa toisiinsa, tai ehkä rakennuksessa on symmetrisiä elementtejä tai säännöllisesti toistuvia rakenteita, muotoja tai kuvioita. Ikivanha evoluution tuottama sopeutuma palvelee meitä uskollisesti edelleen, se auttaa meitä viihtymään. Voisi jopa sanoa, että kauneus tuottaa onnea.

Vitruviuksen mukaan arkkitehtuurin tehtävä on tuottaa rakennuksia, jotka ovat kestäviä, hyödyllisiä ja viehättäviä. Arkkitehtien on otettava vastuuta rakennuksista Vitruviuksen hengessä. Arkkitehtuurista on voitava keskustella vapaasti, ja myös rakennusten kauneudesta.

 

Lukemista nuorisolle ?

Koululaisten oppimistulosten romahdus tuottaa paljon keskustelua ja jälkiviisautta. Se on ilmeisen kiistatonta, mutta miten asiaan pitää suhtautua? Onko koulunkäynnillä ja koulussa opituilla asioilla enää nykymaailmassa paljoakaan merkitystä? Asiathan voi aina tarkistaa internetistä. Pitääkö ihmisen hankkia vaivalloisesti itselleen henkilökohtaista tietoa ja ymmärrystä? Eivätkö Google, ChatGPT ja niitä seuraavat vielä kehittyneemmät tietotyökalut tee henkilökohtaiset tietotaidot tarpeettomiksi? Tällainen väite on provosoiva. Sen tukena ei ole tosiasioita eikä uskottavuutta. En käy sitä tässä kirjoituksessa edes ruotimaan.

Siis kerrataan. Koulutus ja kansansivistys on ollut merkittävä aate ja vaikuttaja maamme noustessa moderniksi hyvinvointivaltioksi. Niillä on keskeinen sija kulttuurissamme, ja koulunkäynti on olennainen vaihe yksilön kasvamisessa ja ihmiseksi tulemisessa. Lisäksi siihen liittyy keskeinen arvo: kaikilla tulee olla yhtäläinen mahdollisuus oppimiseen. Tieto ja osaaminen ovat niukkoja resursseja, niitä pitää kehittää ja hyödyntää mahdollisimman hyvin. Tämä voi olla pienen maan kohdalla korostettu tunne.

Vedän nyt hieman mutkia suoraksi, tarkoituksena säästää tekstitilaa ja lukijani vaivoja. Totean vain, että lukutaito on keskeinen oppimisen, ymmärtämisen, tiedon tuottamisen ja sen hyödyntämisen väline. Ja juuri nyt lukutaidon on nähty olevan vakavasti vaarantunut henkinen kyky. Eritysesti painetun tekstin lukeminen on monesta syystä aivan olennaisen tärkeää.

Tarvitsemme siis kirjoja, jotka kiinnostavat kouluikäisiä lapsia ja varsinkin poikia, joilla näyttää olevan taipumusta välttää turhaa lukemista. Tosiasiassa hyviä kirjoja on kuitenkin saatavissa vaikka kuinka paljon. Paljon enemmän kuin omassa lapsuudessani. Loistavia kirjoja, ja myös aivan uudenlaisia, kuten Harry Potter-kirjat tai Tolkienin eepokset – vaikka ei ne kovin uusia edes ole. Ja hyvää scifiä ja fantasiaa, jota omassa lapsuudessani oli vähän

Kun kirjoja tarjotaan lapsille tai nuorille luettaviksi, tarjoamiseen liittyy ongelma, jota mielestäni ei ole riittävästi käsitelty. Se on nimeltään tuputtaminen. Jos kirjaa suositellaan, koska se on hyödyllinen tai sivistävä tai opettavainen, se herättää nuoressa lukijaehdokkaassa suorastaan inhoreaktion. Muistan asian omalta kohdaltani, mutta tämä ei ole edes uusi havainto. Mark Twain, oikealta nimeltään Samuel Clemens, oli amerikkalainen sanomalehtimies ja kirjailija. En nyt sano, että Twain ymmärsi nuoria, sillä ymmärtäminen on nimenomaan tuputtamista. Hän tiesi, millaista on olla nuori. Kirjansa Huckleberry Finnin seikkailut (1884) esipuheessa hän lausuu: ”Jos joku yrittää löytää tästä kirjasta opetuksia, hänet asetetaan syytteeseen”.

On perin ironista, että juuri tätä kirjaa tarjoillaan nuorille opettavaisena. Joka tapauksessa kirja on loistava- ja se on oikeastaan kirjoitettu aikuisille.

Miten siis välttää tuputtaminen? Ehkä siten, että kirja, joka tuntuu kiinnostavalta on jotenkin sopimaton ja ikään kuin vahingossa itse löydetty. Itse aloin varhain lukea aikuisten kirjoja, jotta ei tuntuisi että minua manipuloidaan.

Voisinko itse kantaa korteni kekoon? Minulle on ehdotettu, että kirjoittaisin tietokirjoja lapsille ja nuorille. Hyvä idea, ja olenkin pohdiskellut sitä. On vain niin, että tälle kohderyhmälle tehdään jo erittäin hyviä tietokirjoja. On vaikeaa panna paremmaksi, tosin saatan kuitenkin palata asiaan.

On toinenkin vaihtoehto. Tämä on blogikirjoitus omassa sarjassaan ”Tichyn kosminen kulttuurilaari”. Olen julkaissut blogejani myös painettuina kirjoina. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin, kirja on ainutlaatuinen esine, ja tarjoaa lukijalle aivan toisenlaisen elämyksen kuin sähköinen teksti. Toinen syy on, että näin tekstini tallentuvat pysyvästi kansallisbibliografiaan, myös jälkipolvien ja tutkijoiden käyttöön.

Joten kiinnostaisiko nuoria lukea näitä kirjojani? Miksikä ei. Ensinnäkin, ne on suunnattu ”aikuisille”, siis mitään ei tuputeta alentuvasti. Toiseksi, ne sisältävät lyhyehköjä esseitä. Lukukynnys on siis matala, kun ei tarvitse kahlata satoja sivuja päästäkseen selville, mistä on kysymys. Kolmanneksi, ne ovat asiatekstejä hyvin laajalla kirjolla: kulttuuria, tiedettä, taidetta, teknologiaa, kirjallisuutta, henkilöhistoriaa, filosofiaa. Ja myös hieman omia kokemuksiani. Niitä ei ole suunnattu asiantuntijoille, mutta niiden sisältö on mahdollisimman korkeaa tasoa, sekä tieteen näkökulmasta että asioiden merkityksen osalta. Olen tehnyt parhaani kirjoittaakseni ymmärrettävästi ja samalla tinkimättömästi. Ja olen ainakin yrittänyt kirjoittaa kiinnostavasti ja jopa hauskasti.

Tähän asti on ilmestynyt kolme painettua kirja nimellä Matkaseuraa, osa x. Sopimatonta ja epäajankohtaista luettavaa. Ne kattavat vuodet 2007-2020. Pienelle mutta fanaattiselle lukijakunnalleni minulla on ilo ilmoittaa, että Matkaseuraa, osa 4 ilmestyy keväällä.