tiistai 23. syyskuuta 2014

Äijäksi

Kummallinen ilmiö on yleistynyt viime vuosina. Peilistä minua on alkanut katsella ruma äijän naama. Emme tosin kauheasti viitsi toisiamme tuijotella.

Mutta oivallus tästäkin syntyi. Äijäksi ei ruveta, vaan sellaiseksi muututaan vähitellen. Äijyys on ollut viime aikoina muoti-ilmiö. En protestoi enkä ivaa sitä, onhan se loppujen lopuksi sympaattinen kädenojennus sukupolvien välillä. Mutta odottakaas, waannabee-äijänkuvat. Kyllä teistäkin vielä ajan kanssa oikeita äijiä tulee.

Minun lapsuudessani äijyys ei ollut muoti-ilmiö, mutta äijät olivat jo silloin keskuudessamme. Muistan hyvin lapsuuteni äijät: lähinnä ne olivat isäni kavereita - ja isäni oli myös äijä muiden joukossa. Nuo äijät olivat äijyydessään tietysti aivan ylittämättömiä. Ne oli olleet sodassa, mutta ne ei koskaan puhuneet siitä. Niillä oli kiehtovia työkaluja ja ne osasivat tehdä salaperäisiä asioita. Äijillä saattoi olla myös haulikko, mutta kaupunkiäijät ei leveilleet sillä vaan panivat sen kellarikomeron perälle piiloon. Vain maalaisäijät ripustivat haulikon tuvan seinälle.

Ja äijät puuhasivat aina jotain. Ne korjasivat moottoreita ja kaivoivat kuoppia, ajoivat veneellä, poimivat matoja yöllä puistoista. Ne hitsasivat, myllyttivät betonia, liittivät putkia toisiinsa ja levittivät väkevältä haisevaa asfalttia. Ne kävivät tehtailla töissä ja tekivät rakennushommia. Niillä oli raskaat nuhruiset vaatteet. Ne haisivat petroolille ja tärpätille ja tupakalle. Ja äijät oli kaikki kavereita. Paitsi jotkut ilkeät ja oudot äijät. 

Vaikka äijyys ei ollut muotia, äijät kyllä ymmärsivät itsekin äijyyden päälle, ja suhtautuivat siihen humoristisesti. Eräs isän äijäkaveri sanoi kerran: ”Jokaisella reilulla miehellä on CRC:tä, ulosvetäjä ja kosankaasuvehkeet”. (sanalla äijä ei silloin ollut myönteistä vivahdetta, vaan se kuului samaan joukkoon kuin jätkä, hamppari ja sälli).

1950-luvun lopulla kävelin aamuisin kouluun Katajanokan Kruunuvuorenkatua. Keskon taloa vastapäätä oli baari, jonne mentiin kadulta portaat alas. Ikkunasta näki, että baari oli täynnä äijiä (itse asiassa ne oli ahtaajia ja merimiehiä, jotka odotteli seuraavaa satamakonttorin nimenhuutoa.) Ilma oli sininen tupakansavusta, pöydillä oli paksuja ruskeita pilsneripulloja. Seinällä oli pajatso, johon lyötiin isoja pronssinvärisiä viiden markan kolikoita. Muistan ajatelleeni: isona minäkin menen tuonne, juon pilsneriä ja pelaan pajatsoa. (Ja kas, se toteutui, mutta ei se sitten isona enää niin kivalta tuntunut).

perjantai 12. syyskuuta 2014

”Henkisyys” taiteessa - vai abstraktismin häivähdys?

Hilma af Klintin (1862 - 1944) maalausten esittely Helsingissä sai osakseen kohtalaista huomiota. Mutta samalla se sai minut kummastuksen valtaan. Tuntuu siltä, ettei asioita todellakaan osata nähdä laajemmassa yhteydessä. Af Klintin maalaukset esiteltiin jonkinlaisena abstraktin taidesuunnan tiennäyttäjinä. Sellaisia ne eivät minusta ole, koska niissä on selvä temaattinen ohjelma. Niissä on henkiolentojen, ”sielujen” kuvia, sekä yrityksiä konkretisoida ja havainnollistaa filosofisia ideoita. Siis aivan päinvastainen pyrkimys, minkä itse liitän abstraktin taiteen syntyyn. 

Joten mistä af Klintin taiteen kohdalla sitten voisi olla kysymys? Minusta se liittyy aivan toisenlaiseen henkiseen virtaukseen. Kyseessä on sellainen aatesuunta, jota voisi nimittää väljästi antroposofiaksi (olkoonkin, että sen rinnalla ja sisällä kulki monenlaisia virtauksia; jopa psykoanalyysi ja marksismi kietoutuvat tähän kokonaisuuteen). Af Klintin taide pyrkii kuvaamaan ja edistämään näitä ideoita. Af Klintin kuvitustyyli ei ole minusta kovin uniikki, vaan aika lailla tyypillinen, jopa stereotyyppinen. Siihen kuuluu orgaaniset muodot (mm kasvit ja kotilot), henkiolennot, astrologis-astronominen kuvasto, ja Goethen väriopin mukaiset väripinnat. Olen kuvannut tätä taidesuuntaa Rudolf Steineria koskevassa kirjoituksessani. Epäilemättä Steinerin taide on hyvin lähellä af Klintin taidetta. Ja aivan oikein, af Klint olikin antroposofi, ja ammensi vaikutteitaan steinerilaisuudesta ja sen visuaalisesta kielestä.

Af Klintin taide synnytti muitakin ajatushyppyjä. Mieleeni tuli nimittäin Aleksanteri Ahola-Valon (1900 - 1997) taide. Tämä hämmästyttävän varhaiskypsä poika piti lapsesta asti päiväkirjaa. Hän toimi taiteilijana Neuvostoliitossa, kunnes pakeni Suomeen 1930- luvulla - ja siirtyi sodan jälkeen Ruotsiin. Ahola-Valon hämmästyttäviin ja järkyttäviin elämänvaiheisiin kannattaa tutustua. Hänen päiväkirjansa on julkaistu kirjoina.

Ahola-Valo ei ollut steinerin opin mukainen antroposofi - vaikka hän varmaankin tunsi hyvin kaikki nuoruusaikansa virtaukset. Hän kehitti aivan oman filosofisen opin, AE-evohomologian, jonka hän kuvasi ”ihmisen edistystieteeksi”. Järjestelmä on varsin monimutkainen, ja hän myös laati lukuisia sitä kuvaavia maalauksia. Ne ovat oudon samankaltaisia kuin mm. Steinerin ja af Klintin maalaukset.

Sanoisin tällaista taidetta henkistyneeksi. Steiner-vaikutteinen taide ei ole sen ainoa edustaja, vaan monet new-age ihmiset ja länsimaiset itämaisten uskontojen harrastajat tuottavat samankaltaista tavaraa. Minuun se ei tee mitään vaikutusta. Luulen, että minusta puuttuu jotain. Jotta tällainen taide puhuttelisi, pitää olla oikeassa uskossa. Koen sen myös vastakkaiseksi modernille taiteelle, koska modernismin ajatus oli mielestäni juuri puhdistaa taide sekä esittävyydestä että julistamisesta.

torstai 11. syyskuuta 2014

Kansakuntien kilpailuetu: totta vai tarua?

Siitä pitäen, kun kilpailustrategioita tutkinut Harward- professori Michael Porter lanseerasi vuonna 1990 käsitteen (ja maailmankuulun kirjan) ”Kansakuntien kilpailuetu”, talouspoliittiseen keskusteluun avautui uusi maisema. Vaikka Porterin tähti talousviisauden ykkösguruna onkin himmennyt, käsitys siitä, että kansakunnat olennaisesti kilpailevat keskenään talouden areenalla on jatkuvasti vahvistunut. Erityisen vahvasti tähän käsitteeseen vedotaan juuri nyt, kun kansallinen talouspolitiikkamme näyttää epäonnistuvan täydellisesti jo kuudetta vuotta. Ja tämä on hyvä käsite, sillä syntipukkina ei olekaan harjoitettu politiikka tai talouden toimijoiden epäviisaat ratkaisut, vaan paha ulkoinen voima, muiden maiden harjoittama kilpailu. 

Täytyy heti todeta, että olen toki lukenut Porterin kirjan. Se kuului osana siihen ”sivistyspakettiin”, jonka voimalla pinttynyttä tekniikan miestä alettiin perehdyttää taloustieteen ihmeelliseen maailmaan. Toisin sanoen se oli aikanaan viiden senttimetrin pätkä tohtoriopiskelijan varsin korkeaa tenttikirjapinoa (ks. kirjoitukseni  tästä elämänvaiheesta) - ja olihan siellä toinenkin Porterin viiden sentin pinonpätkä - se alkuperäinen ”Kilpailuetu”.

Lisätäänpä vielä täysin tarpeeton kommentti: Porterkin oli tekniikan miehiä. Hänen akateeminen peruskoulunsa oli bachelorin (kandidaatin) tutkinto mekaniikassa ja lentokoneenrakennuksessa.

Kansakuntien kilpailuetu - joko ääneen lausuttuna tai hiljaisena taustaoletuksena - on toki monessa mielessä ilmaiseva. Se liittyy selkeästi viimeisen kymmenen vuoden aikana voimistuneeseen globalisaatioon. Yritysten toimintakenttänä on myös - ainakin jossain määrin - koko maailma. Ja Euroopan unioni haluaa puolestaan nähdä Euroopan alueen EU:n jäsenmaiden yhtenäisenä toimintakenttänä. EU voidaan pitkälle nähdä yrityksenä pärjätä globaalissa taloussodassa. Ja mikä tällä hetkellä yritetään häveliäästi sivuuttaa, EU on myös kauppasodassa USA:ta vastaan - koska siellä rapakon takana ne eivät pelaa "reilusti". Onhan siellä todellakin enemmän talouden säätelyä kun Euroopassa - taas aihe josta ei ole mukava puhua. EU:n into poistaa kansallisen tason säätelyä on oudossa ristiriidassa sen kanssa että säätely näyttääkin siis kannattavan. Puhumattakaan EU tason säätelyn kummallisuuksista. Kurkkudirektiivi kun ei ole ainoa.

Nykyisen kaltaista globalisaatioastetta Michael Porter ei 1980- luvulla pystynyt edes kuvittelemaan, eikä hän tällaista kehitystä ennustanut. Todellisuus yllätti tässäkin fiktion. Jälkiviisas lisäisi vielä kommentin: olisihan hänen pitänyt.