lauantai 28. lokakuuta 2017

Taide ja konstruktio tieteessä

Tieteen ja insinööritaidon työprosessit ovat lähellä toisiaan, vaikka asiaa ei yleisesti näin ymmärretä. Insinöörityön teoreetikot haluavat nähdä sen systemaattisena suunnitteluprosessina, jossa työn kohde kuvataan haluttuina toimintoina, ja ne sitten tarkennetaan teknisiksi moduuleiksi. Tässä vaiheessa mukaan tulee teknisten tieteiden menetelmät: moduulien suorituskyky ja rakenne kuvataan ja analysoidaan kvantitatiivisin termein ja niiden rakenne optimoidaan parhaan lopputuloksen mukaiseksi. Edetään ikään kuin analyyttisen tarkentamisen kautta, abstraktista kohti konkreettista.

Onhan tämäkin totta, mutta insinööri ei yleensä etene työssään näin. Pikemminkin hän toimii intuitiivisesti. Hän tietää vaistomaisesti ja kokemuksensa pohjalta, millaisia teknologisia resursseja on käytettävissä. Siis materiaaleja, perusosia, rakenteita ja valmistusmenetelmiä. Sitten hän alkaa rakentaa luomustaan näiden perusosien varaan. Edetäänkin siis konkreettisesta kohti abstraktia, alhaalta ylöspäin. Vasta lopuksi hän siirtyy analyyttiseen metodiin, ja tarkistaa, että lopputulos toimii teknisesti, tehokkaasti ja turvallisesti. Tätä etenemissuuntaa voidaan sanoa konstruktiiviseksi: tulos luodaan sovittamalla osia yhteen.

Useimmat tieteet mielletään analyyttisiksi. Mutta konstruktiolla voi olla tieteessä myös oma roolinsa. Otetaan muutama esimerkki. Tieteellinen vallankumous lähti vauhtiin 1600- luvulla, mutta se ei merkinnyt pelkästään fysiikan, kemian ja teknologian edistystä. Siihen kuului myös elollisen luonnon tutkiminen, josta tulikin tavattoman suosittua. Kasvitieteilijät kuten Carl von Linné (1707–1778), ja biologit kuten Chrarles Darwin (1809–1882) lähtivät luontoon, keräsivät näytteitä, ja tutkivat niitä suurennuslaseilla ja mikroskoopeilla. Apunaan heillä oli taiteilijoita, ammattitaitoisia piirtäjiä, jotka laativat tarkkoja ja ihmeen vaikuttavia kuvia kasveista ja eläimistä. Ja monet tutkijat piirsivät itsekin. Jos etsitään äärimmäistä esimerkkiä, Leonardo da Vincin töissä yhdistyvät sekä analyyttinen että konstruktiivinen piirtäminen, sekä tieteessä että insinöörityössä.

Nykyään näin ei menetellä. Valokuvaus on korvannut piirtämisen. Hetkessä saadaan tallennettua suuri määrä yksityiskohtaisia kuvia. Kuinka nopeaa ja tehokasta! Mutta muuttuiko samalla itse työprosessi? Itse asiassa kyllä se muuttui, ja hyvinkin perusteellisesti. Tiedon keruu ja tallentaminen syrjäyttivät yksityiskohtien tutkimisen ja ymmärtämisen. Kun taiteilija luonnostelee kasvin osia, tai eläinten ja jopa ihmisten anatomian yksityiskohtia, hän joutuu tutkimaan jokaista yksityiskohtaa. Niiden on oltava mielekkäitä ja ymmärrettäviä, jotta kohteen kokonaisuus pystytään piirtämään luontevasti.

Voitaisiinko historian tai teknologian tutkimuksessa hyötyä samasta ilmiöstä? Sain idean tähän kirjoitukseen Mauri Kunnaksen haastattelusta. Hänen lastenkirjansa Koiramäen Suomen historia kuvittaa historiaamme Agricolasta keisarien aikaan. Hän kertoi kuinka paljon työtä hän on tehnyt tutkiessaan vanhojen rattaiden rakennetta osatakseen piirtää ne oikein. Kunnaksen lastenkirjat ovatkin yksityiskohtien juhlaa. Sama pikkutarkka tutkimustyö näkyy vaatetuksessa, työkaluissa ja rakennuksissa. Ja minusta se sekä toimii että kannattaa. Lukija saa huomaamattaan sellaista tietoa, jota hän ei edes osannut kaivata.

Tekniikan historiassa ja arkeologiassa tämä ei ole täysin uutta. Rakennusten, työkalujen ja koneiden rekonstruointi on vakiintunut käytäntö, vaikka se ei olekaan yleistä. Raahen merimuseossa on maailman vanhin säilynyt sukelluspuku: 1700-luvulla vasikannahasta, puusta, metallista ja lasisista ikkunoista valmistettu ”Wanha herra”. Muutama vuosi sitten puvusta valmistettiin tarkka kopio, jolla tehtiin koesukelluksia. Näin saatiin tietoa sekä puvun valmistamisesta, että sen käytöstä puulaivojen vedenalaisten osien huollossa.

1900-luvulle asti piirtäminen kuului tieteeseen. Piirrokset ja maalaukset olivat suorastaan tutkimuksen tuloksien asemassa, aikana, jolloin valokuvausta ei ollut. Ne olivat osa dokumentaatiota. Olen varma, että piirtäminen tuotti tutkijoille syvällistä kohteen ymmärtämistä. Se ei tietenkään ollut suoraan siirrettävissä, mutta se ilman muuta se auttoi tutkijoita.

Jotenkin minusta tuntuu, että tutkijoiden pitäisi ehkä piirtää enemmän, jos he nyt ylipäätään piirtävät lainkaan, Piirtäminen kun on ikivanha tutkimusmenetelmä, joka kannattaisi elvyttää. Ainakin uuteen aiheeseen perehtyvä opiskelija tai tutkija hyötyisi varmasti piirtämisestä.

Ymmärtäminen kuuluu tieteeseen, se on sen olennainen osa. Mutta ymmärtämiselle ei ole metodia, eikä oikein välineitäkään. Oman aikamme tekniset apuvälineet, kuvauslaitteet ja tietokoneet ovat tavattoman tehokkaita tuottamaan ja dokumentoimaan dataa. Mutta ne eivät tarjoa samanlaista ymmärtämisen tukea kuin käden taitoihin perustuvat menetelmät. Viime aikoina myös neurotieteet ovat kiinnittäneet huomiota käsien rooliin. Kädet ovat osa ajattelumme mekanismia, niiden käyttäminen kietoutuu yhteen muun kognitiivisen toiminnan kanssa. Ehkä tiedemaailman tulisi tuntea huolta ymmärtämisen välineiden säilyttämisestä ja jopa jalostamisesta pidemmälle.

Lisään tähän osuvan sitaatin, vaikka olen käyttänyt sitä aiemminkin.

"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".

Cyril Stanley Smith. 
 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Muumit ja filosofia

Antiikin Kreikka on tunnettu vahvasta filosofian perinteestä. Ehkä sitä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yritykseksi tiivistää ajattelua. Se on myös aivan selvästi tieteen esimuoto. Filosofia opettaa meille, kuinka pitkälle tiedon etsimisessä voidaan edetä pelkästään kielen ja järkeilyn keinoin. Filosofien teokset ovat tiivistä ja raskasta luettavaa. Mutta kreikkalaiset oivalsivat toisenkin viisauden muodon. Tärkeitä ajatuksia voidaan esittää myös dialogien ja kertomusten muodossa. Viisaus voi siis piillä muodoltaan vähemmän tiiviissä ja helpommin omaksuttavassa muodossa - ja nimenomaan siellä. Kertomus hyödyntää myös sosiaalisten suhteiden ja tunteiden voimaa. Ja oikeastaan klassiset antiikin näytelmätkin ovat syvästi filosofisia.

Tällaisia ajatuksia tuovat mieleeni Tove Janssonin muumikirjat. Niitä pidettiin pitkään hauskoina ja viihdyttävinä lastenkirjoina. Vasta hyvin hitaasti alettiin oivaltaa, että ne ovat myös väkevän filosofisia teoksia. Ne ovat täynnä sellaista syvää viisautta, jota on vaikea tiivistää akateemiseen muotoon tai iskeviksi aforismeiksi. Jansson ilmeisesti alkoi itsekin tiedostaa asian. Muumilaakson marraskuu, Taikatalvi ja Näkymätön lapsi ovat jo tietoisesti filosofisia. Minua viehättää kuitenkin enemmän tahaton ja tiedostamaton filosofia. Se ei osoita sormella, lukija oivaltaa jos on oivaltaakseen, ja parhaimmillaan huomaamatta lainkaan, että hänelle on tarjolla jokin opetus. Näin se menee parhaiten perille. Ja perille menoa auttaa kovasti, että kirjojen hahmot ovat kuvitteellisia olentoja. Se vieraannuttaa – hieno kulttuuritermi – ja siten tuo sanoman kirkkaammin esille. Filosofia on abstraktimpaa, kun sitä ei ole kiinnitetty ihmishahmoihin, nehän voisivat viedä ajatukset tutumpiin esikuviin. Ja taas hyppää ajatus antiikkiin. Tunnemmehan toki Aisopoksen filosofiset eläintarinat.

Toki pidän kovasti myös Janssonin aikuisille suunnatuista novelleista. Ne ovat aivan erilaisia. En sanoisi niitä enää mitenkään filosofisiksi. Pikemmin nuo valitettavan aliarvostetut novellit ovat raastavia ja hurjia. Ne huutavat hiljaisella äänellä.

Tietenkin on olemassa myös muumien filosofisista ulottuvuuksista kirjoitettuja kirjoja. En ole sellaisia lukenut. Muumitietoni ovat peräisin lukukokemuksesta. Olen lukenut muumikirjat itse lapsena. Sitten olen lukenut niitä lapsilleni, ja nyt luen niitä lastenlapsille.

Filosofien opetusten katsotaan usein liittyvän niin sanottuun ”hyvään elämään”. Muumikirjoista on kuitenkin vaikea löytää ohjeita tai neuvoja. Pikemminkin niissä on kysymys maailmankatsomuksesta ja yleisestä asenteesta elämän ilmiöitä kohtaan. Suvaitsevaisuutta ja ymmärtävää suhtautumista ei opeteta, se on upotettu kaikkialle tekstiin. Kirjojen henkilöt eivät kuitenkaan ole luonteettomia. Näemme henkilöissä kyllä turhamaisuutta, hyväuskoisuutta, itsekkyyttä, ahneutta, epäluuloisuutta, haihattelua, itserakkautta, ajattelemattomuutta, tyhmyyttä, petollisuutta ja ilkeyttä. Ja niiden vastapainoksi ystävyyttä, lojaaliutta, luottamusta, kiintymystä, rohkeutta, romantiikkaa ja innostusta. Näemme myös ärsyttäviä tapoja ja päähänpinttymiä. Aikamoinen inhimillisten ominaisuuksien kirjo löytyy ”harmittomista lastenkirjoista”.

Entä varsinainen filosofia? Minua ja varmaan montaa muutakin miellyttää filosofian kätkeminen syvälle tekstiin. Ei osoiteta sormella eikä selitetä. Ehkä nasevin filosofinen kommentti onkin: ”voi sentään”. Siksi pidän erityisesti varhaisista muumikirjoista: Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt. Niissä löytyy häpeämätöntä seikkailun riemua, iloista anarkismia, dramatiikkaa, ripaus vaaraa ja ennen kaikkea vilpitöntä ihmettelyä maailman ja elämän ilmiöiden äärellä.

Jos muumikirjoista jotain puuttuu, niin moralisointi. Luulen, että Tove Janssson oli lapsuudessaan läpeensä kyllästytetty Anni Swanin yltiömoralisoivilla ja tekopyhillä lastenkirjoilla, jopa minuakin on niillä kiusattu vielä 1960-luvulla. Niinpä Jansson päätti tehdä jotain aivan muuta tilalle. Aikuinen lukija löytää erityisesti Muumipapan urotöistä myös eroottista sisältöä. Moralisointi on siitäkin kaukana.

Viimeinen muumikirja, Muumipappa ja meri palaa varhaisten kirjojen seikkailuteemaan, mutta siinä on vielä kerran mukana myös tekstiin upotettu filosofia, ehkä jopa aiempaa vahvemmin. Kirjan päähenkilö Muumipappa kärsii keski-iän kriisistä, ja yrittää vielä kerran palata nuoruutensa seikkailuihin. Toinen teema on suhde luontoon. Muumipapalla on ollut romantisoiva ja ihaileva asenne mereen. Majakkasaarella hän joutuu kovien tosiasioiden eteen. Meri ei olekaan ystävällinen, eikä sen aikomuksia voi ymmärtää. Itse asiassa meri ei piittaa hänestä tippaakaan. Tämä oivallus parantaa lopulta Muumipapan hänen kriisistään – mutta paraneminen ei tunnu hyvältä.

Myös Muumipeikkoa koetellaan. Hän tuntee sentimentaalista myötätuntoa uhkaavaa ja yksinäistä Mörköä kohtaan. Muumipeikko pyrkii kontaktiin Mörön kanssa, mutta lopputulos ei ole sellainen, kuin hän oli odottanut, eikä se ole onnellinen kummallekaan. Ja tulee uusia vastoinkäymisiä. Muumipeikko ihastuu rannalla tapaamiinsa sieviin merihevosiin, mutta ne eivät piittaa hänen tunteistaan. Ja mikä pahinta, ne tuntuvat olevan tyhmiä. Muumipeikon kohtaamiset Muumilaakson ulkopuolella odottavan maailman kanssa päättyvät tylysti.

Äidillinen Muumimamma tuottaa toisille turvallisuuden tunnetta, mutta kaipaa sitä itsekin. Hän kärsii jouduttuaan eroon omasta puutarhastaan. Hän yrittää luoda uuden puutarhan majakkasaarelle, mutta ulkosaariston karu luonto tekee haaveen turhaksi. Lopulta hän valitsee eskapismin. Hän maalaa asuinkamarinsa seinälle täydellisen puutarhan, ja astuu sisään maalaukseen (tämä on tietysti kirjallinen laina, mutta en nyt saa päähäni sen lähdettä).

Ainoa, joka ei kärsi uudesta asuinpaikasta on selväjärkinen, nokkela ja häikäilemätön pikku Myy. Itse asiassa Myy antaa Muumipeikolle vielä yhden oppitunnin maailman realiteeteista. Muumipeikko on löytänyt ihanan salaisen piilo- ja mietiskelypaikan – mutta siellä vilisee inhottavia muurahaisia. Pikku Myy lupaa korjata asian, ja hyväuskoinen Muumipeikko suostuu, ajattelematta lainkaan, mitä se voisi tarkoittaa. Myy tappaa muurahaiset kaatamalla paloöljyä niiden pesään. Tietenkään mietiskelypaikkaa ei sen jälkeen voi enää käyttää. Operaatio pakottaa myös koko muumiperheen palaamaan saarelta, koska keittiölieteen tarkoitettu öljy on nyt käytetty. Ilmeisesti se oli myös pikku Myyn tarkoitus hänen ehdottaessaan julmaa suunnitelmaansa. Voi vain miettiä, oliko tuo teko paha, vai pelkästään välttämätön.

Aikuinen lukija mykistyy oivaltaessaan näennäisen vaatimattoman lastenkirjan filosofisten ulottuvuuksien ylenpalttisuuteen.

- - - -

Jokin asia on tässä kirjassa on vaivannut minua vuosia. Kirjan alussa Muumipappa menee puutarhaan katselemaan pylvään päälle nostettua lasipalloa. Se tuntuu aiheuttavan hänelle ahdistusta. Myös minua jäi se pallo vaivaamaan. Sillä tuntui olevan jotenkin erityinen merkitys. Miksi ihmeessä Muumipapalla oli tällainen pallo puutarhassaan?

Sattumalta pääsin jäljille. En muista enää miten, mutta minun onnistui löytää nimi tällaiselle pallolle. Kyseessä on grosshandlarkulan, ”tukkukauppiaanpallo”. Se on puutarhakoriste, joka oli erittäin yleinen Ruotsissa 1800-luvun puolivälissä. Pylvään päälle asetettu noin 30 cm läpimittainen lasipallo, yleensä hopeoitu. Ilmeisesti niitä oli myös suomenruotsalaisten porvariskotien puutarhoissa vielä 1900-luvun alkupuolella. Nimestä voi päätellä, että se on nimenomaan varakkaan porvarin tunnus, sillä juuri tukkukauppiaat pystyivät keräämään itselleen merkittäviä omaisuuksia.

Mikä sitten on tuon pallon merkitys muumikirjassa? Varmaankin se viittaa porvarilliseen elämään, jota vastaan Muumipappa alkaa kapinoida. Olkoon, että tuo kapina on tragikoominen. Enempää en halua tulkita, jätän sen lukijalle. Mutta ainakin pallon olemassaolo sai selityksen. 

tiistai 17. lokakuuta 2017

Ymmärryksestä

Sanomme että ymmärrämme, ja sanomme että emme ymmärrä, miettimättä asiaa sen kummemmin. Ymmärtäminen on eri asia kuin muistaminen ja eri asia kuin osaminen. Voimme lukea ulkoa oppikirjoja mutta emme välttämättä osaa, jos emme ymmärrä. Ymmärtäminen on osaamisen eräs edellytys, mutta niin on myös muistaminen. Voimme myös osata ymmärtämättä. Emme ymmärrä kuinka polkupyörällä ajetaan, mutta saatamme silti osata ajaa.

Ymmärtäminen on ihmisyhteisöjen olemassaolon perusteita. Voimme olla yhdessä muiden kanssa, jos ymmärrämme ne tavat joilla yhdessä ollaan ja toimitaan. Toki pitää lisätä: ymmärrämme suuressa määrin. Samalla, niin kuin edellisestä voi päätellä, ymmärtäminen on täysin henkilökohtaista. Kukaan ei voi ymmärtää toisen puolesta. Voimme kuitenkin ymmärtää toisen ihmisen ymmärrystä, ainakin jossain määrin. Sitä sanotaan ”mielen teoriaksi”. Sekin on yhteisön toiminnan kannalta tärkeää. Jo pienillä lapsilla on mielen teoria, Ja jopa joillakin eläimillä. 

Mutta riittää jo filosofointi. Tarkoitukseni oli pohtia, millaisista osista ymmärrys rakentuu. Ja ilman filosofointia, eli siis esimerkkien valossa. 

Tieteellinen ymmärtäminen on sopivaa pohdittavasi, koska siihen ei liity tunnepohjaisia latauksia. Klassinen esimerkki on vaikkapa suhteellisuusteoria, ja siitä olen kirjoittanutkin. Mutta se on turhan vaikea aihe, enkä ainakaan minä osaisi puhua sen ymmärtämisestä. Otetaan jotain helpompaa: kysymys siitä, kiertääkö maa aurinkoa vai aurinkoja planeetat maata. Aina 1600-luvulle asti asiasta ei vallinnut yhtenäistä käsitystä. Tunnetusti asian ratkaisivat muun muassa Nikolai Kopernikus, Tyko Brahe, Galileo Galilei ja Johannes Kepler. Pian syntyi ratkaiseva ja oppineiden jakama ymmärrys. Mutta miten se rakentui? 

Toisin kun joskus väitetään, ymmärrystä ei rakentanut Galileon taito rakentaa teleskooppeja. Teleskooppi oli kyllä vaikuttava, koska sen avulla nähtiin sensaatiomaisia uusia asioita. Nähtiin kuun pinnanmuotoja, Planeettojen pallomaisuus, Jupiterin kuut, Venuksen vaiheet, ja auringonpilkut. Mutta maan liikettä auringon ympäri teleskooppi ei voinut osoittaa. Kaksi muuta asiaa oli siinä ratkaisevaa. Ensinnäkin, aurinkokeskeinen maailmankuva oli selkeämpi, loogisempi ja yksinkertaisempi kun maakeskeinen Ptolemaioksen maailmanjärjestys. On totta, että maakeskeinen teoria sopi paremmin arkijärkeen ja silmämääräisiin havaintoihin. Mutta se ei kestänyt tiukkaa loogista ajattelua eikä tarkempia mittauksia. Siihen jouduttiin tekemään yhä monimutkaisempia korjauksia. Ratkaiseva askel kohti aurinkokeskeistä maailmankuvaa oli Tyko Brahen tekemät ainutlaatuisentarkat mittaukset. Brahella ei ollut teleskooppia, mutta hän rakennutti observatorioonsa entistä tarkempia instrumentteja, kuten suurikokoisen kulmamittauslaiteen, kvadrantin. Brahen tarkat mittaukset planeettojen radoista johtivat Kerplerin muotoilemiin matemaattisiin kiertoratalakeihin. 

Tässä näkyy selvä ja jatkuvasti toistuva kuvio. Tieteelliseen läpimurtoon tarvitaan loogista ja kriittistä ajattelua, sekä pikkutarkkoja ja objektiivisia mittauksia. Siis paljon dataa. Kannattaa huomata, että Brahe ei uskonut aurinkokeskeiseen malliin, mutta se ei estänyt häntä tekemästä työtään huolellisesti. 

Tässä näkyy vielä yksi tieteellisen ymmärryksen rakentumisen piirre. Edes Brahen mittaukset eivät olleet lopullinen todiste – mutta yhdessä Keplerin ja Newtonin matemaattisen formuloinnin kanssa ne muodostivat hyvin vakuuttavan kokonaisuuden. Ratkaiseva todiste maan liikkumisen puolesta saatiin vasta vuonna 1860. Hyvin tarkat teleskooppimittaukset osoittivat, että tähtien näennäiset paikat muuttuvat hieman eri vuodeaikoina maan kiertäessä radallaan auringon ympäri. Mutta oikeastaan kukaan ei enää silloin epäillyt aurinkokeskeistä mallia. Kului vielä sata vuotta, ja asia varmistui entistä vahvemmin avaruuslentojen myötä. 

Usein ajatellaan, että väistyvä tieteellinen teoria toimii edistyksen ja oivalluksen jarruna. Ilmeisesti asia ei kuitenkaan ole suorastaan näin. Vanha teoria on se pohja, jonka varaan uusi ajattelu ja kokeellinen tutkimus rakentuvat. 1900-luvun alussa eetteriteoria oli se kehikko, jonka pohjalta fyysikot suunnittelivat huolellisia ja erittäin tarkkoja eetterivirtausten mittauksia, joista kuuluisin oli Michelson-Morleyn koe. Nuo kokeet eivät vahvistaneet eetteriteoriaa, niinkuin eivät Tyko Brahen mittauksetkaan vahvistaneet hänen virheellistä maakeskeistä teoriaansa. Michelson-Morleyn koe ei myöskään ollut ratkaiseva todiste suhteellisuusteorian puolesta. Se ei ollut savuava ase. Asia keksittiin toista reittiä, mutta tuo koe oli osa sitä laajempaa tieteellisen ajattelun kokonaisuutta, josta muutos versoi. 

Tieteessä uusi ajatus vahvistuu vähitellen karttuvan todistusaineiston myötä. Ja todisteet ovat sekä järkeilyä ja logiikkaa, että aihetodisteita. Yleensä täysin ratkaisevaa todistetta ei löydy – ja silloinkin kun sellainen löytyy, kaikki eivät siihen pitkään aikaan usko. Mutta asia ei ole edes näin selkeä. 1600- ja 1700-luvun tiedemiehet elivät uskonkiihkon, taikauskon ja magian maailmassa. He olivat okkultismin, astrologian ja alkemian riivaamia, paljon suuremmassa määrin kuin meidän aikamme tutkijat. Ja sitä huolimatta tuosta sekasotkusta versoi vähitellen uuden ajan rationaalinen maailmankuva. 

Palataan alussa mainittuun ajatukseen. Ymmärrys on viime kädessä yksilöllistä. Tiedeyhteisössä vallitseva maailmankuva syntyy siten, että riittävä suuri määrä tieteentekijöitä vähitellen omaksuu samansuuntaisia ajatuksia. Tietenkin on vaikea määritellä, paljonko on ”riittävän suuri määrä”, ja kuinka paljon nämä ajatussuunnat voivat poiketa toisistaan. Silti tällainen kuva jaetusta maailmankuvasta lienee oikean suuntainen. Sama asia koskee muitakin kulttuurisia rakennelmia. Sillä tiedehän on toki kulttuurinen rakennelma, enkä nyt halua korostaa mitään postmodernia asennetta. Sama ymmärryksen rakentumisen mekanismi koskee muitakin kulttuurin aloja.  

Uskonnot rakentuvat aivan samalla periaatteella, mutta koska uskonnon yhteys objektiiviseen todellisuuteen on löyhä, hyvinkin erilaiset ja laajasti kannatetut uskonnot voivat kukoistaa rinnakkain pitkiä aikoja. Niinkuin ne tekevätkin. Yhteiskuntajärjestys on laaja käsite, joka kattaa poliittisten periaatteiden lisäksi hallintakoneiston, talouselämän, koulujärjestelmän, yhteiskuntamoraalin ja oikeuslaitoksen. Myös yhteiskuntajärjestys syntyy yhteisen ymmärryksen rakentumisen periaatteella. Sillä on selkeä kytkentä objektiiviseen todellisuuteen ja alueellinen ulottuvuus. Siksi näemme ympärillämme suhteellisen suuria, vakaita ja pitkäikäisiä järjestettyjä yhteisöjä. 

Jäljelle jää perusasia: miten yksilö, tavallinen ihminen rakentaa ymmärryksensä? Asiaa alettiin pohtia perusteellisesti ja aivan uudelta pohjalta 1600-luvulla ja valistusaikana, kun uskonto menetti otteensa ajattelun ohjenuorana. Muun muassa Baruch Spinoza, René Descartes, Immanuel Kant, Jacques Rousseau, Adam Smith ja David Hume pohtivat aivan uudella tavalla inhimillisen ymmärryksen rakentumista. Sitten tämä pohdinta tuntui oudosti vaimenevan. Kunnes 1900-luvun lopun aivotutkimus alkoi rakentaa ymmärryksen mekanismia vielä kerran uudelleen, nyt psykologian ja fysiologian pohjalta. Ja oman käsitykseni mukaan nyt aletaan olla jo sen verran vankalla pohjalla, että ymmärryksen ymmärtäminen on muuttumassa spekulaatiosta tieteeksi. 

En tietenkään voi enkä sen paremmin osaa kirjata tähän, mistä oikein on kysymys. Voin kuitenkin yrittää listata sen rakennusaineita: muistin mekanismi, tietoisuuden mekanismi, tunteiden mekanismi, omaelämänkerran mekanismi, motivaation mekanismit, taipumukset ja automaattiset toiminnat. Ja tietenkin kieli, joka auttaa rakentamaan merkintöjä ja tulkintoja, ja jonka varaan tiedollinen historia tallentuu, yli paikallisten ja sukupolvien rajojen Näistä muisti on ehkä tärkein, ja ennen kaikkea muistin varaan rakennettu ja tietoisuuden valaisema animoitu ja dynaaminen malli itsestä ja maailmasta. Juuri se on ymmärrys. 

Tuntuu monimutkaiselta, ja sitähän se onkin. Saatan ehkä palata asiaan jossain aivan muussa muodossa.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Ikkuna sieluun

Näköaisti kiehtoo tavattomasti sekä aivotutkijoita että havaintopsykologeja eikä syyttä. Se on ikäänkuin ikkuna ”suoraan sieluun”. Sillä käsityksemme näköaistista on ollut perin pohjin väärä. Kuvittelemme, että silmä on jonkinlainen kamera, ja olemme tietävinämme, että silmän verkkokalvolta mykiön muodostama kuva projisoituu näköhermoa myöten takaraivossamme sijaitsevaan aivokuoren näköalueeseen. Jossa tapahtuu sitten mitä? Tietoisuutemme siellä tutkiskelee tätä kuvaa. Tämä on oikeastaan pahamaineinen homunculus- teoria. Aistimme tuottavat signaaleita eräänlaiseen valvomoon, jossa istuu tämä aina valpas pikku-ukko, homunculus tai jopa sielu, ja tarkkailee monitoreja ja vetää tarvittaessa vivuista saadakseen meidät tekemään jotain.

Mitä vikaa tässä teoriassa. Ei oikeastaan muuta kuin että se ei selitä mitään. Sen sijaan että yrittäisimme ymmärtää, miten näköaisti toimii, delegoimme näkemisen ihmeen maagiselle olennolle. Mikä sitten on oikea teoria? En halua kertoa sitä, koska en oikeasti tiedä. Haluan vain poistaa magiikan tieteestä. On paljonkin selityksiä, ja tutkijat eivät ole niistä yksimielisiä. Joten aion luetella asioita, jotka herättävät ihmetystä, mutta joista en halua sanoa että sehän on ihme. Kuten olen joskus sanonut, olen paholaisen asianajaja. Yritän väittää, että ihmettä ole.

Aloitetaan tästä. Näköaistimuksemme on lähes täysin pelkkä illuusio. Me vain kuvittelemme että meillä on laaja ja erotuskykyinen näkökenttä. Vaan ei ole. Silmä on aika huono kamera. Ainoastaan tarkan näön keskuksessa foveassa on hyvä resoluutio. Fovea on niin pieni, että silmä joutuu liikkumaan jo katsoessamme tavallisen painotekstin kaksoispistettä (:). Muualla verkkokalvolla aistinsoluja on harvassa, ja mykiön tuottama kuva on täynnä kuvausvirheitä. Näköaistimus syntyy ihmeellisellä tavalla aivokuoren näköalueen ja silmän lihasten yhteistyön tuloksena. Silmä nimittäin liikkuu aktiivisesti, ja liike yhdessä näkökuoren prosessoinnin kanssa tuottaa illuusion näkökentästä. Myös verkkokalvolla tapahtuu hieman esiprosessointia.

Silmän liike on nykäyksenomaista, sitä sanotaan sakkadiliikkeeksi. Ja se on aivan olennaista koko jutussa. Aivot laskevat sekä näkökuvan kokonaishahmon että yksityiskohdat sieltä täältä otettujen ja yllättävän harvojen tilastollisten näytteiden avulla. Tuottaakseen näköaistimuksen tarvitsemaa raakatietoa silmä liikahtaa 3 - 4 kertaa sekunnissa. Joka liikahduksen jälkeen silmä on paikallaan 0,25 sekuntia, ja sinä aikana aivot prosessoivat sekä foveasta että koko verkkokalvolta tulevia signaaleja. Liikahdus on nopea, 0,005-0,08 sekuntia, ja sen aikana aivojen näköalueen prosessointi on estetty lähes kokonaan. Siksi emme lainkaan näe sakkadeja. Ne kuitenkin suuntaavat katsettamme. Osittain voimme suunnata sitä myös tahdonalaisesti, kun näemme jotain kiinnostavaa. Tämä toiminta on vain osin tiedostettua.

Silmän liike voidaan mitata erikoislaitteilla. On tehty erityisen dramaattinen testi, jossa silmän liike rekisteröidään, kun koehenkilö katsoo Ilja Repinin maalausta ”Odottamaton kotiinpaluu”. Maalaus on hyvin tunnevoimainen. Siinä Siperiaan karkotettuna ollut aktivisti palaa yllättäen perheensä luo. Ja erityisen mielenkiintoista on, miten silmän liikkeisiin vaikuttaa annettu ohje, miten kuvaa pitää katsoa. Esim. ”kuvaile perheen varallisuutta” ja ”miten kauan kotiinpalaaja on ollut erossa perheestään” tuottavat aivan erilaiset silmän liikkeet.

Havaintopsykologit ovat kiinnostuneita myös niin sanotuista näköharhoista”. Ne todistavat, että näköaistimus ei ole ”kameran kuva”, vaan aktiivinen konstruktio. Minua kiinnostaa erityisesti ns. muutossokeus. Kuvaan tehdään olennainen muutos, mutta emme näe eroa (koska olemme jo nähneet ykkösversion, ja aivomme tulkitsevat että kakkosversio on samanlainen). Tämä koe voidaan tehdä kahdella tavalla. Jos katsomme vuorotellen kahta lähes samanlaista kuvaa, mutta toiseen on tehty loogisen tuntuinen muutos, emme huomaa sitä. Esimerkiksi kun kuvassa on rivi puita, ja muutetussa kuvassa yksi puista on poistettu  ja muita siirretään aukon peittämiseki, muutosta on hyvin vaikea havaita. Vielä dramaatisemmassa testissä on vain yksi kuva, katu, jonka varrella on pysäköityjä autoja.  Se vaihdetaan nopeasti täsmälleen samanlaiseen kuvaan, mutta musta henkilöauto on vaihdettu punaiseen pakettiautoon. Kaikki koehenkilät huomaavat muutoksen heti, sehän on selvää. Mutta sitten koe modifioidaan siten, että kuvan vaihtamisen ajaksi kuvan peittää harmaa kenttä, joka on näkyvissä 0,3 sekuntia. On todella hämmästyttävää, että juuri kukaan ei huomaa auton vaihtumista! Selitys on, että harmaan kentän takia aivot joutuvat rakentamaan kuvan uudelleen, ja kuvaa verrataan muistissa olevaan kuvaan. Koe osoitaa, että kuvaa ei ole tallennettu muistiin kuvana, vaan jossain muussa muodossa.

Vielä näkemisestä. Silmillämme näkemämme ”kuva” ei ole ulkopuolellamme, vaan se on osa tietoisuutemme, se mistä sanomme ”itse” on salaperäisesti osa kuvaa. Me emme ”näe” vaan ”tunnemme” näköaistimuksen ”sielussamme”. Asia on vielä enemmän. Aivoissamme on tieto ulkopuolisesta maailmasta. Se on simulaatio, ja siksi tunnemme sen niin hyvin ja siksi osaamme liikkua ja osaamme käsitellä esineitä ympärillämme. Näköaistimus on vain osa tuota simulaatiota. Maailma on totta koska olemme rakentaneet sen itse, ja koska olemme itse osa tuota maailmaa. Ja lisäksi, myös oma kehomme on samanlainen simulaatio. Itse on myös kehossamme.

Tämä on niin iso oivallus että se ei uppoa kun sen sanoo. Itse luin tämän yhdestä Antonio Damasion kirjasta, ja kesti kauan ennenkuin se alkoi todella koko voimallaan upota minuun.

Näköaisti ei todellakaan ole sitä, että päässämme joku olio katselee silmän tuottamaa kuvaa. Näkeminen on osa tajuntaamme ja kokemustamme. Tässä on olemassa vahva todiste: Tunnetaan muutamia tapauksia, joissa varhaisessa lapsuudessa sokeutunut henkilö saa näkönsä takaisin sarveiskalvonsiirrolla. Ne potilaat, jotka ovat käyttäneet aktiivisesti sokeainkirjoitusta, pystyvät välittömästi näkemään sellaiset kohteet, ja vain ne, jotka ovat heille tuttuja sokeankirjoituksen kautta. Eräät näkönsä saaneet ovat nähneet esineitä vasta sitten, kun he ovat tunnustelleet niitä käsillään. Näköaistimus ei ole absoluuttinen, vaan se kytkeytyy ihmisen kokemushistoriaan. Näön palautuminen ei ole helppoa eikä automaattista,

Ja on vielä jotain outoa. Kun suljemme silmämme, näköaistimus katoaa lähes välittömästi. Siihen ei ole oikeastaan mitään syytä, sillä tuo aistimus on joka tapauksessa aivojen näkökuoren tuottama ja se on talletettu sinne. Mutta niinkuin edellä selostettu kuvanvaihtokoe osoitti, kuvaa ei tallennetakaan kuvana. Jokin syy siihen täytyy olla. Ehkä täydellisen aistimuksen ylläpito on liian raskasta, ja neuronien kapasiteettia (joko niiden laskentakykyä tai niiden käyttämää energiaa) tarvitaan johonkin muuhun aina kun mahdollista. Näköaistimus nimittäin käyttää hyvin suuren osan aivokuorta, ehkä 20%, ja yhdessä kuutiomillimetrissä aivokuorta on 100 000 neuronia. Ehkä tämä selittää, miksi ihminen odottamattomassa tilanteessa tai äkillisessä tunnekuohussa tai ollessaan ymmällä sulkee silmänsä. Aivokuoren kapasiteetti otetaan hetkeksi muuhun käyttöön.

Tai sitten kyse on vain siitä, miten näköaisti on rakentunut evoluution kautta. Näkö on kone, joka toimiakseen tarvitsee jatkuvaa signaalivirtaa näköhermosta. Tuo hermo puskee informaatiota paljon, ehkä 2 – 5 megatavua sekunnissa. Emme tiedä siitä mitään, koska on arveltu, että ihmisen tietoinen informaatiokapasiteetti on noin 15 bittiä sekunnissa.

Palataan silmien sulkemiseen. Näkökenttä, joka oli niin tarkka ja tunnevoimainen, katoaa silmänräpäyksessä – ja muistamme siitä yllättävän vähän. Muisti on häilyvä ja epätarkka, jos olemme itsellemme rehellisiä, meidän pitää tunnustaa että koko muistimme on epäselvä, häilyvö ja epäluotettava. Muistissamme on jonkinlaisia aistimusten haamuja, jopa vain sekunti sen jälkeen kun olemme sulkeneet silmämme. (Sisälläni asuva insinööri on valmis selittämään, miksi näin on on ja täytyy olla, mutta en anna sille puheenvuoroa, juttu menisi aivan lian pitkäksi).

Joka tapauksessa aistimustemme tunnevoimaisuus ja niihin sisältyvä henkilökohtaisuus, se että vaikka sininen näyttää niin suunnattoman ja kouraisevan siniseltä* (emme voi muistaa sitä jos emme näe sinistä juuri nyt) ja sillä on niin paljon sanottavaa meille, vaikka emme tiedä mitä. Tämä aistimusten voimakkuus ja henkilökohtaisuus on asia, josta käytetään nimeä ”kvalia”. Mutta miksi ihmeessä emme voi muistaa kvaliasta muuta kuin heikon haamun? Eräät tutkijat väittävät, että on tarpeen vetää jyrkkä linja JUURI NYT tapahtuvan aistimisen ja muistojemme välille, koska on äärimmäisen tärkeää reagoida nopeasti ympäristömme tapahtumiin. Niiden pitää olla huomioarvoltaan täysin ylivoimaisia, jotta todella toimisimme emmekä uppoaisi haaveisiimme.

Vaikka näköaistimme on siis illuusio, kuvan erotuskyvyllä - tai sen illuusiolla - on suuri merkitys. Ehkä se tuo meidät lähemmäs kvalian elämystä. Vaikkapa luontokuvassa korkea resoluutio tuottaa täyteläisemmän ja voimakkaamman vaikutuksen. Tähän perustuu myös elokuvan lumo: tarkka kuva ja iso kangas lisäävät molemmat elämyksellisyyttä. Tai voisi pohtia, miten erilaista on katsoa flaamilaisten asetelmamaalareiden** veitsenteräviä kuvia 1600 -luvulta verrattuna 2000- luvun vallitsevaan epämääräiseen ja kuvan tulkintaa häiritsevään maalaussuuntaan.

Ehkä kaipuu kvalian elämykseen selittää myös nykyisten videolaitteiden kehityssuuntia. Ihminen voi tyytyä noin kämmenen kokoiseen mobiiliruutuun, ja haluta samalla 40 – 50 tuuman tai isompiakin televisioita, mikä osoittaa aistien kummallisuuden ja joustavuuden. Suurissa televisioissa ollaan menossa kohti 4K resoluutiota (4000*4000 pistettä). Se vastaa elokuvateatterin resoluutiota. Kännykkäruudun vetovoima perustuu henkilökohtaisuuteen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen, ja isoilla TV ruuduilla jäljitellään tehostevetoisten viihde-elokuvien kokemusta (hyvä resoluutio ja kuvakoko johon voi psyykkisesti uppoutua). On tässä tottumustakin. Oma 11 tuumainen läppärini alkoi hajota, ja nyt opettelen käyttämään 15 tuumaista. Tulin hyvin toimeen pienemmällä, mutta nyt olen tottunut, enkä haluaisi sitä pienempää ruutua takaisin.

Tämä kirjoitus sai innoituksen Heikki Poroilan ideasta.

*) Puhun tässä sinisestä, sillä olen värisokea. Yleensä kirjallisuus ylistää kvalian voimaa vetoamalla punaiseen. Minulle punainen on aika mitätön juttu, mutta syvä sininen kärventää sielua. Taas esimerkki siitä, kuinka syvästi henkilökohtaista aistiminen on. 
**)  Myös flaamilaisten mestareiden yksityiskohtia korostavat maalaukset raastavat sielua. En ymmärrä, miksi. 

Ilja Repin: Odottamaton kotiipaluu. Wikimedia commons.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Luddiitit taas vauhdissa

Koulun historiankirjoissa meille opetettiin, mitä olivat luddiitit. 1800- luvun alkupuolen englantilaisia koneensärkijöitä, jotka vastustivat teollista vallankumousta rikkomalla tekstiilitehtaiden koneita. Tarkempi asian penkominen näyttää rikkaamman kuvion. Koneensärkijöiden väitetty johtaja Ned Ludd lienee fiktiivinen hahmo. Ehkä hieman samaan tapaan kun irlantilainen ikkunansärkijä Patrick Hooligan. Ja luddiittien strategiat ja vaatimukset näyttävät sangen kirjavilta. Mutta joka tapauksessa teollistuminen herätti työläisissä levottomuutta, joka purkautui mellakoihin, ja joka johti myös työväenliikkeen syntyyn. On kiistelty siitä, olivatko juuri koneet työläisten kurjuuden syy, vai oliko syynä omistavan luokan ahneus ja rahanhimo. Eräät historioitsijat esittävät, että luddiitit olivat pikemminkin antikapitalisteja. Tai ehkä talouden ja työllisyyden heilahteluissa kyseessä oli luonnonvoimainen kehitys, jossa niin työläiset kuin insinöörit ja tehtaanomistajat olivat vain pelinappuloita.
Historiantunneilla luddiitit on kuitattu hyväntahtoisella ja hieman säälivällä hymähdyksellä. Olivatpa hassuja. Eikä koneet tosiaankaan rikkomalla lopu. Sitten asia on vaipunut liki unohduksiin. Kyllähän asiasta on keskusteltu myös Suomessa pitkin 1900 lukua. On pohdittu, aiheuttaako koneellistuminen työttömyyttä. Ja sen jälkeen on oltu huolestuneita automaatiosta. Jotenkin minusta vain tuntuu, että keskustelu on meillä ollut enemmänkin akateemista tuontitavaraa.

Syitä voi olla useita. Vuoden 1918 tapahtumat saattoivat hillitä keskustelua, aihehan on kapinanjälkeisessä Suomessa ollut arkaluontoinen. Toisaalta kapinaan lienee vaikuttanut enemmän maaseudun tilanne ja torpparikysymys. Suomi oli vielä agraarivaltio, ja kaupunkien vähälukuiset työläiset olivat suhteellisen hyvinvoivia ja koulutettuja. Viimeksi mainittu piirre tosin lisää herkkyyttä uusille aatevirtauksille. Ja ehkä sisällissota vaikuttaa muutenkin. Ehkä se sai porvarit käyttäytymään hillitymmin. Jotenkin näyttää myös siltä, että kapitalismi on kohdellut suomalaisia työläisiä helläkätisesti. Toisaalta Suomen teollistuminen 1800- luvun puolivälistä aina vuoden 2008 finanssikriisiin on ollutkin menestystarina, lukuun ottamatta yhtä tyhmyyksissämme itse aiheuttamaamme lamaa. Jaettavaa on riittänyt myös työläisille
Mutta nyt, kahdensadan vuoden hiljaiselon jälkeen luddiitit ovat taas ponnahtaneet esiin. Nyt ei rikota koneita, vaan puhutaan tekoälystä ja digitalisaatiosta. Ja nyt liikkeellä eivät olekaan tekstiilityöläiset, vaan journalistit, poliitikot ja muut ammattikommentaattorit. Ja syy on selvä. Nyt eivät uhattuna ole teollisuustyöläiset. Hehän ovat jo muutoksen veteraaneja, heidän lukumääränsä on pienentynyt tasaisesti jo muutaman vuosikymmenen, ja ne joilla edelleen on työtä, pärjäävät varsin hyvin. Mutta nyt muutos iskeekin valkokaulustyöläisiin: kaupan ja palvelujen työntekijöihin. Ja journalisteihin, joita on kuritettu jo vuosia. Luddiitit ovat tehneet luokkaretken.
Hyvä, tässä oli näyttämö. Mutta onko pelkästään uusi roolijako syy miksi meidän pitäisi kuulemma huolestua tekoälystä ja digitaalisaatiosta. Ja todella, PITÄÄKÖ oikeasti huolestua, ja mitä voisi tehdä? Ehkä asiaa on syytä katsoa tarkemmin. Muutama fakta.
Teollinen muutos on jatkunut länsimaissa jo yli 300 vuotta. Ja se on todella muuttanut maailmamme perin pohjin. Häiritseekö tässä sana ”teollinen”? Ehkä tilalle pitää laittaa sana ”taloudellinen”, tai joku muu neutraali sana. Sillä muutos toki jatkuu. Se on teknologinen, ja se on myös informaation yhä tehokkaampaa hyödyntämistä. Mutta joka tapauksessa, muutos jatkuu. Eikä tässä ole mitään uutta. Toki tietysti talouden arvontuoton rakenteet ja mekanismit muuttuvat toisen näköisiksi.
Talouden muutos on ennen kaikkea tuottavuuden kasvua. Marxin ajoista on puhuttu, miten kasvavan tuottavuuden hedelmät pitäisi jakaa. Kun koneet tekevät yhä enemmän ja yhä tehokkaammin työtä, ihmiset voisivat ehkä tehdä sitä hieman vähemmän. Työajan lyheneminen on ollut pitkä trendi. Sen jatkuminen on aivan mahdollinen vaihtoehto.
Myös robottiverosta ja vastaavista ohjaustoimista on puhuttu (tekoälyvero? xx euroa / IQ- megapiste?). Niiden ongelma on, että ne hidastavat talouden muutosta ja mahdollistavat tehottoman toiminnan jatkumisen. Globaalina ja vain globaalina se voisi mennä läpi, mutta samalla se mahdollistaisi myös tehottoman ja resursseja tuhlaavan luonnonvarojen käytön – ja se ei kyllä ole hyvä asia.
Emme elä suunnitelmataloudessa. Sitä on kyllä kokeiltu, mutta talous on aivan liian mutkikas ja oikullinen olio, jotta se onnistuisi. Sen takia talous toimii markkinaperiaatteella, jopa kiinalaisessa kommunismissa. Se taas johtaa kriisien ja nousukausien sykleihin. Niitä ovat 1900- luvun alussa nerokkaasti eritelleet Nikolai Kondratjev ja Joseph Schumpeter. Lyhyesti, homma käy seuraavasti. Kun teknologia ja informaation hyödyntäminen kehittyvät, vanhat talouden alat joutuvat ahdinkoon. Niiden rinnalle ilmaantuu ketteriä toimijoita, jotka osaavat sopeutua muutokseen. On inhimillistä ja surullista, että suurten organisaatioiden johtajat reagoivat lähes aina yksinkertaisen taloudenpidon keinoin: leikkaamalla kuluja, karsimalla toimintoja ja vähentämällä väkeä. Nämä toimet eivät auta muuttamaan toiminnan suuntaa, joten toimialan tuho on ennen pitkää edessä. Mutta samalla syntyy uutta toimintaa muualla. Juuri tätä sanotaan luovaksi tuhoksi. Työntekijöille se aiheuttaa tietysti ikävyyksiä.
Mutta eikö digitalisaatio ja tekoäly tuo mukanaan laadullisia muutoksia? Kyllä, ilman muuta! Luova tuho on laadullista muuttumista. Mutta tässä on mukana aika vanhoja asioita. Tekoälytutkumus käynnisyi jo vuonna 1956, ja kieltämättä viime aikoina on tapahtunut uutta edistystä. Digitalisaatio on jokseenkin yhtä vanha juttu, mutta kohde on uusi: palvelujen ja logistiikan automaatio. Uutta on uusi tehokas infrastruktuuri, tietoverkot.

Itse panisin toivoa siihen, että nämä uudet trendit auttavat käyttämään luonnonvaroja tehokkaammin ja johtamaan taloutta herkemmin.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Äärettömyys ja rinnakkaismaailmat

Pohdiskelin hiljattain elokuvaa Arrival, ja sen pohjana olevaa Ted Chiangin novellia "Story of your life". Luin tuon surullisen novellin uudelleen, se löytyy Gardner Dozoidsin toimittamasta valikoimasta "The mammoth book of best new science fiction nr. 12", vuodelta 1999. Kirja löytynee suurempien kirjastojen kokoelmista. Samassa kokoelmassa törmäsin toiseen kiehtovaan ja suorastaan lohduttomaan novelliin, "Divided by infinity", jonka tekijä on Robert Charles Wilson. Sekin sai ajatukset liikkeelle. (Novellit on muuten saatavissa myös e-kirjoina).
Wilsonin novellissa kertoja menettää vaimonsa Lorrainen, joka kuolee syöpään. Kertojan suru on musertava. Vaimon kuolemaa seuraavan vuoden aikana kertoja muistaa suunnitelleensa vakavasti itsemurhaa, ja istuneensa kuutena iltana myrkkypurkki kourassaan, mutta ei osannut tehdä päätöstä. Tai oikeastaan, hän tekikin sen. Vähitellen hän ymmärsi, että oli tappanut itsensä kuusi kertaa. Ratkaisun avain alkoi löytyä vanhojen kirjojen kaupasta, jossa hänen vaimonsa oli työskennellyt. Hän selaa siellä kirjoja, jotka näyttävät oudoilta. Hän vie ne arvioitavaksi, ja arvioija väittää, että ne on väärennetty. Sellaisia kirjoja ei ole. Hän palaa kirjakauppaan vaatimaan selitystä, ja kirjakauppias, joka on vanha ja kuolemansairas, antaa hänelle vielä yhden kirjan. Hän lukee sen, ja palaa seuraavana päivänä kauppaan, mutta kauppias on jo kuollut.
Vähitellen novellin idea alkaa tulla selväksi, ja se jatkaa itsensä toteuttamista. Tuo hämärä kirja paljastaa, että ihmisen tietoisuus ei koskaan kuole. Jokaisessa "kuolemassa" se vain siirtyy uuteen universumiin, ja jokainen uusi universumi on aiempia epätodennäköisempi. Ei siis ihme, että todellisuus alkaa olla yhä oudompaa. Kirjan kertoja siirtyy universumista toiseen, aina vain epätodennäköisempään ja kummallisempaan, kunnes hän saapuu lopulliselle rajalle. En paljasta loppua, joka on niin lohduton kuin vain voi olla. Joka tapauksessa, novelli on taitavasti kirjoitettu, ja jättää lopulta lukijan outoon tunnetilaan. Niin kuin aina hyvä taide.
Mielenkiintoinen idea, joka yhdistää erityisesti Amerikassa suositun kristillisen kuolemattoman sielun idean kvanttimekaniikan pohjalta postuloituihin rinnakkaisuniversumeihin. Siis tosiaankin, science fictionia, jossa on lievä uskonnollinen väritys. Itse asiassa tämä on scifissä aika yleistä, ja etenkin rakastamani Philip K. Dick harrastaa sitä.
Mutta yhtä lailla mystisiä asioita näyttää olevan tyrkyllä vakavaan tieteeseen. Ja arkijärjen tuolle puolelle menevä kvanttimekaniikka näyttää ruokkivan tällaisia ideoita. Joten katsotaan tarkemmin niitä rinnakkaisia todellisuuksia eli multiversumeita. Aloitetaan vaikka Schrödingerin kissasta. Tuo onneton eläin on suljettu laatikkoon, ja sen seurana on myrkkykapseli, joka laukeaa, kun sen mekanismiin osuu radioaktiivisen säteilyn tuottama hiukkanen.

Ja nyt mennään kvanttimekaniikan kööpenhaminalaiseen tulkintaan. Se nimittäin väittää, että kissa ei ole elävä eikä kuollut. Koska kissan mahdollisesti tappava ilmiö aiheutuu kvanttimekaanisesta tapahtumasta, kissa jää superpositiotilaan, se ei ole elävä eikä kuollut. Vasta kun laatikko avataan, kissan todellinen vointi selviää. Ja syynä on se, että tarvitaan havainto romahduttamaan superpositio. Hyvä, mutta mitä tarkoittaa "havainto"? Jotkut väittävät aika lailla tosissaan, että havainnon tekee ihmisen kuolematon tietoisuus. Terveisiä vain René Descartesille! No, tarkoitukseni ei ole ruotia Schrödingerin kissaa, sen verran voi sanoa ettei kissa tietenkään voi olla superpositiotilassa.
Luin jokin aika sitten David Deutschin kirjan "Todellisuuden rakenne" (Terra Cognita 1997). Aika rohkea nimi kirjalle! Deutsch ottaa kaiken ilon irti multiversumeista. Itse asiassa lukion fysiikan suorittaneet ovat perehtyneet niin sanottuun kaksoisrakokokeeseen, ja jo tämä koe yksin, ilman hankalaa kvanttimekaniikkaa, riittää osoittamaan Deutschille, että multiversumit ovat totta. Ja että niitä on äärettömästi, koska jokainen hiukkasmaailman tapahtuma luo uuden universumin. Miksi? No siksi, että ne selittävät luontevasti kaksoisrakokokeen tuloksen. Sillä edellytyksellä, että multiversumi tuntuu luontevalta. Deutsch käsittelee myös muita ilmiöitä, kuten EPR paradoksia (Einstein-Podolski-Rosen), kvanttitietokoneita ja aikamatkustamista. Ja toki hän käsittelee myös matematiikan ja todellisuuden suhdetta, siitähän on juuri kysymys. Hän käsittelee aihetta syvällisesti - mutta en ollut aivan vakuuttunut, mitä hän siitä oikein sanoi.
Eräässä toisessa, kvanttitietokoneita käsittelevässä kirjassa esitellään eräs laskettavuuden teoria, joka edellyttää tietoisuuden tasolla toimivaa kvanttitietokonetta. Noin vain! Ja sitten käännetään asia toisin päin, arvostettu fyysikko - matemaatikko Roger Penrose esittää aivan vakavissaan, että ihmisen aivot ovat kvanttitietokone, ja siksi niissä on tietoisuus. Ja hän on löytävinään jopa mekanismit, joissa kvantti-ilmiöt tapahtuvat, eli neuronien dendriiteistä löytyvät mikroputkistot. (Nyt on pakko ottaa hiukan ulkokohtainen asenne ja todeta, että tässä asiassa Penrosea ei oteta aivan vakavasti).
Nyt olisi aika tehdä hieman yhteenvetoa. On totta, että matematiikan suhde todellisuuteen ja sen rooli luonnontieteessä on tavattoman vaikea ja syvällinen ongelma. Ja vielä ongelmallisemmalta se näyttää, kun muistetaan matematiikan sisäinen ristiriitaisuus. Sen pohtimiseen ei tarvita kieltämättä hieman vaikeaselkoista kvanttimekaniikkaa. Voimme pohtia vaikka termodynamiikkaa tai niinkin simppeliä asiaa kun jonkun fysikaalisen suureen mittaamista. Ei se todellakaan ole simppeliä! Näyttää siltä, että sellaiset vahvan mytologiset asiat kuin sielu ja tietoisuus saavat joskus mopon keulimaan. Eikä siinä ole mitään pahaa, tiedemiehetkin ovat ihmisiä, ja hyvä niin.
Jos siis matematiikka joko edellyttää tai näyttää ainakin sallivan multiversumin, jossain kontekstissa jossa sitä käytetään, niin mitä siitä pitää ajatella? En osaa sanoa, mutta tiedän että todellisuus on outo meidän aisteillemme ja aivoillemme, jotka on kehittyneet tiettyyn rajattuun tarkoitukseen. Ja nämä samat oudon rajoittuneet aivot tekevät päätelmiä multiversumista, jota teorian mukaan ei voi mitenkään havaita. En menetä tästä yöuniani.
Ehkä vielä hieman lisää suhteellistuttamista. Luin juuri uudelleen aikansa kohukirjan, Pulitzerilla palkitun "Gödel, Escher, Bach", Douglas R. Hofstadter 1979. Itse asiassa tunnustan hankkineeni sen aikanaan labramme kirjastoon. En ymmärtänyt sitä silloin, ja entä nyt? Minusta en voi sanoa edes lukeneeni sitä uudelleen, sillä kirja on suurimmaksi osaksi lukukelvoton, pääosin teennäistä briljeerausta silloin muodikkailla termeillä. Ja silti se on tehnyt vaikutuksen valtaviin määriin ihmisiä. Joten olemme aika erilaisia, ja kiinnitämme huomiotamme eri asioihin. Oma jälkiviisauteni voi olla kohtuuton, mutta vilkaisu uudempaan kirjasta käytävään keskusteluun osoittaa, että en ole yksin.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Sote-hanke projektinhallinnan näkökulmasta

Nyt pitää viimeistään kirjoittaa Sotesta, jotta pääsisi sitten tulevaisuudessa loistamaan ennustajantaidoillaan! Tai ei ihan niin, mutta kumminkin hanke näyttää isolta projektilta, ja se näyttää pahalta. Yhtä pahalta kun Olkiluoto 3 - tai pahemmalta. Joten miltä se näyttäisi, jos se olisi projekti?
(Mitä ihmettä, eikö se olekaan projekti? Eikö näin iso, mutkikas, epävarma ja vaarallinen hanke pitäisi suunnitella ja johtaa niin kuin projekti? Näköjään ei! Kenellekään ei näköjään ole juolahtanut mieleen! Mutta ajatellaan että se olisi projekti).
Isoista projekteista voi oppia, ja niistä kannattaa oppia. Olen kirjoittanut projektien ongelmista, mukaan lukien Olkiluoto3, kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja". Ja kirjassani olen myös listannut niitä tavallisia ongelmia, joiden takia projektit karkaavat totaalisesti näpeistä. Katsotaan muutamia ongelmakohtia.
Spesifikaatio ja suunnitelma:
Tavoitteena on ilmeisesti rakentaa kokonaan uudenlainen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä. Ja sehän on prosessi, jotain siis ihan sinänsä hallittavaa. Pitäisi vain kuvata se. Mallittaa sen transaktiot, niiden määrä, tiheys, ja työmäärät. Pitää kuvata myös datavirrat. Tarvittavat resurssit henkilötyönä. Kaikki tämä periaatteessa saadaan koottua nykyisen pohjalta. Siis ainakin periaatteessa, onkohan se tieto sitten kuinka helposti koottavissa? Mutta mukana on myös tavoite siirtää ehkä hyvinkin iso osa toiminnasta yksityisen sektorin hoidettavaksi. Missähän tämä osuus on speksattu? Ja eihän tällaista systeemiä ilman tietojärjestelmää pystytä ajamaan. Mistä se tulee? Ehkä se siirretään ja sovitetaan vanhasta? Entä tällaisen sovittamisen työmäärä?
Entä onko jossain malli, johon voidaan viitata? Kuvata kokemukset sen toiminnasta, ja miettiä mikä tehdään paremmin. Jos on, en ole kuullut siitä (huhuja kyllä mutta ei virallista). Ai ei ole? No sitten tehdään prototyyppilaitos, niin kuin Olkiluodossa!
Ehkä tämä on liian vaikeaa. silloin ehkä valitaan toinen tie. Määritellään uusi organisaatio, siis isommat johtajat jotka saa koota sitten paketin. Sitähän se kai tarkoittaa, että koko homma tehdään "säätämällä tarvittavat lait". Kai sen kumminkin joku koordinoi? Ai eikö. No onneksi olkoon vain. Hiukan huolettaa se, että lakikehikko on vain suunnittelun ensimmäinen vaihe, vastuuallokaatio. Mutta projekti joka suunnittelee itse itsensä siitä eteenpäin ... no, tuntuu pahalta.
Omistajuus:
Tämä on ehkä tärkein asia. Jos omistaja ei ota hommaa haltuun, käy niin kuin länsimetrossa. Kaikki huseeraa omiaan, sinänsä varmaan jonkinlaisella ammattitaidolla, ja piikki on auki. No, omistajahan on maakuntahallinto. Jota ei ole edes olemassa. Kai se sitten on heti valmis hyppäämään omistajan saappaisiin. Heti kun se on koottu.
Sopimushallinta:
Koska järjestelmän pyörittäminen (vaikka ei välttämättä hallinto) on hajautettu kaupallisten ja ei-kaupallisten toimijoiden verkoksi, tarvitaan mittava sopimusrumba, jossa kuitenkin pitäisi noudattaa yhtenäisiä periaatteita jo yksin kansalaisten tasa-arvon takia. Joten mikä taho....jne. Kaoottiset sopimukset oli muuten yksi syy, joka nosti Olkiluodon kustannukset pilviin.
Kerralla oikein:
Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, on aivan tavallista lähteä jopa valtavan suuriin ja huonosti määriteltyihin hankkeisiin siinä hyvässä uskossa, että kaikki on arvattu oikein, ja että kaikki menee suunnitelman mukaan. Tarvitseeko sanoa, että yleensä ei mene. Onhan sille vaihtoehtoja. Edetään vaihe kerrallaan, tai kokeillaan ensin pienessä mittakaavassa. En ole kuullut että tällaista aiottaisiin tehdä.
No niin, tässähän ne asiat olikin, projektinhallinnan näkökulmasta. Ei kaikki tietenkään ole tässä, mutta ei viitsitä masentaa. Jos apinat tekisivät hankkeita, ne eivät vaivaisi näillä asioilla päätään.
Onneksi apinat ei johda isoja hankkeita.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Hollywood- lima

Kävin katsomassa amerikkalaisen, Denis Villeneuven ohjaaman scifi- elokuvan "Arrival". Se oli saanut Suomessakin varsin positiivisen kritiikin. Se oli varsin opettavainen kokemus.
Elokuva perustuu Ted Chiangin novelliin "Story of your life", jonka muistan joskus lukeneeni. Elokuvan jälkeen kaivoin tuon novellin esiin ja luin sen uudelleen. Kertomus oli varsin napakka, ja sisälsi varsin paljon pohdintaa. Sen kohteena oli tapamme mieltää aikaa ja paikkaa, joka saattaa olla jossain vieraassa kulttuurissa erilainen. Esimerkkinä oli valon taittuminen, joka voidaan selittää eri tavoin, myös kvanttimekaniikan avulla. Ja se pointtihan on, että valo näyttää tietävän etukäteen, minne sen pitää mennä. Niin sanottuun kaksoisrakokokeeseen liittyy saman tapaista pohdintaa, mutta se ei ollut novellissa esillä. Tällainen raskas pohdinta tekee novellista hieman kuivan, mutta kirjoittaja pitää sen hyvin kasassa, ja loppujen lopuksi novelli onkin yllättävän traaginen ja liikuttava. Novelli löytyy Gardner Dozoisin toimittamasta valikoimasta "The mammoth book of best new science fiction nr. 12", vuodelta 1999. Kirja löytynee suurempien kirjastojen kokoelmista. (Tuosta kokoelmasta löytyy myös minua niinikään ravistellut novelli "Divided by infinity", josta aion myös kirjoittaa).
Hieman kertomuksesta. Siinä joukko muukalaisten avaruusaluksia laskeutuu maapallolle, useisiin eri paikkoihin, ja ihmiskunnalle avautuu keskusteluyhteys niiden asukkaiden kanssa. Siinä on tietenkin suunnattomia vaikeuksia, mutta sankaritar, etevä kielitieteilijä onnistuu lopulta tulkitsemaan muukalaisten kieltä - toki (novellissa) muiden tutkimusryhmien tuella. Vierailun tarkoitus jää kuitenkin hieman hämäräksi. Mitään merkittävää tietoa ei vaihdeta, lukuun ottamatta erilaisuuden kokemusta. Se onkin ravisteleva, ainakin päähenkilön ja hänen elämänsä tragedioiden kannalta, jotka hän näkee vähitellen uudessa valossa. Sitten muukalaiset ilmeisesti kyllästyvät ja lähtevät tiehensä, jättäen jälkeensä kohtuullisen hämmennyksen.
Mutta sitten elokuvaan. Olen usein pahoitellut, miten siinä käy. Laaditaan hyvä käsikirjoitus, joka usein perustuu hyvään novelliin tai kirjaan. Ja otetaan hyvä ohjaaja ja hyviä näyttelijöitä. Ja tietysti kuvaaja ja muu tekninen porukka ovat aivan huippuja. Ja sitten kokonaisuus kääritään inhottavaan kääreeseen, josta voisi käyttää nimitystä "Hollywood- lima". En ole keksinyt termiä, vaan olen pihistänyt sen eräältä kriitikolta.
Joten katsotaan miltä elokuva näyttää. Novellissa muukalaisten alukset jäävät kiertoradalle, ja maahan lähetetään vain kommunikaatiolaitteita. Elokuvassa pitää toki näyttää itse alukset, valtavat linssinmuotoiset kappaleet, jotka leijailevat hieman maan pinnan yläpuolella. Aluksiin tunkeutuminen on tietysti elokuvassa tarpeen jännityksen kannalta, ja itse muukalaiset edustavat suorastaan kauhua: suuria ilmassa leijuvia seitsenlonkeroisia tursaita, heptapodeja. Armeijan typerää kohellusta liioitellaan elokuvassa. Armeija on yleensä mukana kaikissa tällaisissa kohtaamiselokuvia, ja jopa Hollywood uskaltaa tehdä armeijan naurunalaiseksi. Ilmeisesti tulkitaan, ettei armeija edes nykyisessä kiihkonationalistisessa ilmastossa ole erityisessä suosiossa. Itse kommunikaatiota ja sen erilaisuutta havainnollistetaan elokuvassa hyvin. Mutta muuten elokuvaan on sisällytetty tarpeettomia juonenkäänteitä. Muukalaisten käynnin ilmeinen tarkoituksettomuus ja hyödyttömyys ihmiskunnan kannalta ei selvästi ollut sopivaa filmin tekijöille, joten elokuvan loppu pannaan liki naurettavan epäuskottavasti uusiksi.
Olen sitä mieltä, että elokuva ja kirjallisuus ovat eri taiteenlajeja, ja on täysin oikein, että elokuva käyttää aiheena kirjallisuutta, ja käsittelee sitä täysin vapaasti. Mutta minua harmittaa se, että hukataan loistava mahdollisuus tehdä hyvä elokuva. Ja minua harmittaa erityisesti, ettei aivoja käytetä. Mutta omassa lajissaan "Arrival" on toki hyvä elokuva, etenkin jos ei ole lukenut novellia. Scifin ystävien kannattaa katsoa se ilman muuta, ja ehkä myös niiden, jotka eivät siedä scifiä. Elokuva kun on kuitenkin varsin älykäs, eikä siinä ole pahinta scifi-roinaa.
Hollywood- lima johtuu tietenkin tuottajien panoksesta, ja sen taustalla on elokuva-alan ylenpalttinen kaupallisuus. Elokuva yritetään saada näyttämään siltä, miltä tällaisten elokuvien arvellaan näyttävän, ja siinä pitää olla aineksia (väkivaltaa, seksiä, kauhua, tehosteita, juonenkäänteitä), joita mahdollisimman monen katsojan kuvitellaan elokuvasta etsivän (ainostaan seksiä "Arrivalissa" ei ollut). Olen kirjoittanut myös toisesta aivan erinomaisesta elokuvasta, jossa limaa oli vain aivan lopussa ja vain kymmenisen minuuttia ( Danny Boylen vuonna 2016 ohjaama "Steve Jobs").
Alien- elokuvien esihistoriaa luotaava "Prometheus" (2012) oli kauheaa katsottavaa. Se oli kauttaaltaan limaa, ehkä siksi, että sen taustalla ei edes ollut kunnon tarinaa. Vaikka sen onkin ohjannut Blade Runnerin tekijä Ridley Scott.
Ja sitten voisin mainita aivan erinomaisen elokuvan, joka myös menee scifi- genreen: Alex Garlandin ohjaama "Ex-machina". Elokuvassa on limaa vain ihan lopussa, laboratoriosta karanneen androidin kulkiessa kaupungilla. Tietenkään se ei ole mikään pointti, ainakaan omassa tutkijanmielessäni (infrastruktuuristaan karannut androidi on yhtä lailla tuhoon tuomittu kuin akvaariosta lattialle hypännyt kultakala). Sen sijaan elokuva on armoton ja raadollinen ihmiskuntaa kohtaan: rasismilta ja hyväksikäytöltä eivät säästy edes ihmisen itse luomat koneet.

Poikkeuksellinen lisäys 10.10.2017

Edellä mainitun Villeneuven ohjaama "Blade Runner 2049" näyttää vahvistavan teorian Hollywood- limasta. Elokuvan saama ylistys tuntuu hieman perusteettomalta. Toisin kun kritiikki kertoo, elokuva on keitelty täysin kokoon alkuperäisen Blade Runnerin aineksista. Monelta on jäänyt huomaamatta kuinka jo alussa paljastuu että poliisi "K" on itsekin replikantti, jonka tehtävä on jahdata vanhemman tyypin replikantteja. Kun tehdään jatko-osaa, hyödynnetään yleensä vanhan elokuvan aineksia jo ihan taloudellisista syistä, ja onhan se helpompaakin kun ei tarvitse keksiä uusia asioita. Lima ilmenee siten, että vanhan elokuvan ainekset on kopioitu ja paisuteltu ylettömästi. Lavastus, miljöö, musiikki (köyhiä Vangelis- sitaatteja) ja tekniset viritykset. Käsikirjoitustiimi on ilmeisesti ollut iso, ja juoneen onkin kasattu aivan liikaa turhaa tavaraa, Koko elokuvassa on liikaa tavaraa, mutta sen väitetyt "filosofiset kysymykset" ovat aivan samat kuin esikuvassa, mitään uutta syvällisyyttä ei löydy. Sentimentaalisuutta on tietysti lisätty erityisesti loppuun. Vanhan leffan sankari Harrison Ford könyää myös lopussa lavalle. Hän onkin tässä aluksi aiempaa parempi esittäessään vanhaa, kärttyisää ja alkoholisoitunutta Deckardia - kunnes nostaa naamalleen tutun happaman ilmeensä. Vanhan ehostukseen kuuluu vielä leffaan lisätty yletön määrä jatkuvaa sadetta, kaahausta, räjähdyksiä ja tappeluita, ja erityiseti vanhan tyylin turpaanvetoa. Niinpä loppuun lisätty lopputappelu (sellainenhan pitää toimintaelokuvassa olla) on paisuteltu naurettaviin mittoihin, sitä on vaikea huvittumatta katsella. Yhteenveto: hyvä maku ja tyyli on tästä elokuvasta kaukana. Mutta kannattaa elokuva silti nähdä, vaikka se onkin turhan pitkä. Etenkin elokuvan lavasteet ja miljööt on aivan upeaa ja kekseliästä nähtävää. Pidin eritysesti Dickin kirjoista tutusta ja kyberpunk-henkisestä lentoautosta, se oli kerrassaan mainio.

Ja niin, onhan mukana Krista Kososen viiden sekunnin tähteys, kun hän sanoo suomeksi repiikkinsä: "Varokaa tota jätkää, se on vitun vaarallinen".

torstai 16. maaliskuuta 2017

Elämää apinoiden planeetalla

Kauan sitten televisiossa oli maineikkaita tietoiskuja. Mieleeni jäi niin sanotun energiakriisin (noin vuonna 1975) aikainen pätkä. Uhkaavalla musiikilla tehostetussa kuvassa oli savuttava öljylamppu, ja kolkko ääni julisti: "tältä pallolta alkaa nyt olla öljy lopussa". Sitten kuvaan tuli käsi, joka pienensi liekkiä - ja musiikki muuttui rauhoittavaksi. Nykyisin ajattelen väistämättä: voi kun se öljy olisikin loppunut. Toinen tietoisku näyttää auton rattia pyörittävän irvistelevän apinan, ja ääni kysyy: "entä jos apinat ajaisivat autoa?" Seuraa kuvia, joissa on karmeita liikennetilanteita. Lopulta ääni sanoo lohduttavasti: "onneksi apinat eivät aja autoa".
Mutta ehkä ne ajavatkin. Apinavertaus jäi pyörimään mieleeni jonkinlaisena mentaalina matona. Ja mielikuvaa on vahvistanut tyhmähkö elokuva nimeltä "apinoiden planeetta". Olen siitä kirjoittanutkin. Aika usein, kun olen ollut palaamassa ulkomaanmatkalta, olen katsellut ulkomaan lentoaseman lähtöportilla konetta odottavia maanmiehiä hieman sekavin mutta lämpimin tuntein. Ja mieleen nousee ajatus: "pian lähestymme apinoiden planeettaa".
Me suomalaiset olemme tehneet taloudessa ja yhteiskuntaelämässä kamalia ja tyhmiä mokia. Sellaista on elämä apinoiden planeetalla. (Toki muutkin kansat tekee niitä, mutta en tunne niitä kovin hyvin eivätkä ne ole yhtä koskettavia). Ja jätän nyt kokonaan huomiotta poliitikkojen tekemät virheet, koska niistä kirjoittaminen on liian latteaa, liian helppoa, banaalia - ja politisoitunutta.
Mutta palautetaanpa tuo tietoisku mieleen - tai ainakin mielikuva irvistelevästä apinasta, joka vääntää auton rattia, painelee äänestyskoneen nappuloita, pitää puhetta edessään joukko eri tiedotusvälineiden mikrofoneja, takoo tietokoneen näppäimiä saadakseen aikaan some-päivityksiä, tai heiluttaa puheenjohtajan nuijaa suuren konsernin hallituksen kokouksessa. Eihän tätä ole vaikeaa kuvitella, ei ollenkaan.
Ja sitten kuvitellaan ne tietoiskut. "Jos apina johtaisi länsimetron rakentamista...", "jos apina olisi ollut Nokian pääjohtajana...", "jos apina rakentaisi Olkiluodon ydinvoimalaa...", "jos apina johtaisi Talvivaaran kaivosta....", "jos apina suunnittelisi julkisen terveydenhuollon uudistusta".
Loppuosan tietoiskusta saa jokainen kuvitella mielensä mukaan. Ei ole vaikeaa.
Mutta missä on pointti? Se seuraa. Yhteiskunnassa on tavattoman paljon hankkeita, jotka ovat oikeasti vaikeita. Ne pitää suunnitella huolellisesti, ja niitä pitää johtaa, järjestelmällisesti, ja perustuen luotettavaan tietoon. Ja sitä varten meillä on johtajia. Iso johtaja saa valtavaa palkkaa, hän tienaa vuodessa enemmän, kun hänen alaisensa koko työuransa aikana. Ja sehän on oikein, koska he ovat niin taitavia, ja heillä on niin suuri vastuu. Ja kun homma sitten epäonnistuu, syy on aina "ulkoisissa tekijöissä". Hyvin harvoin johtaja siirretään syrjään, eikä silloinkaan yleensä puhuta huonosta osaamisesta, vaan "luottamuksen puutteesta". Ja pian tuo syrjään siirretty johtaja ilmaantuu toimittamaan jotain toista työtä, vähintään yhtä hyvällä palkalla. Niin, miten se "vastuu" ilmenikään ja miten sitä kannetaan?
Tässä on siis jonkinlainen ongelma, mutta miten se ratkaistaisiin? Pitäisi oikeasti puhua johtamisen laadusta ja osaamisen laadusta, ja tärkeitä hankkeita ja niiden avainhenkilöitä pitäisi arvioida ja keskustelu laadusta pitäisi olla avointa ja julkista. Asiaa ei saa kiertää vetoamalla sopimuksiin liittyvään salassapitoon. Sopimukset pitää tehdä siten että ne ottavat huomioon hankkeen arvioinnin, ja niissä pitää olla "nappula", jota painamalla hanke saadaan poikki tai uudelleenjärjestelyyn silloin kun mikään muu ei auta: "rewind", "omstart", "redesign", "reset", "hold", "rework".
Pelkkä "post mortem"- arviointi ei vielä riitä. Länsimetron kohdalla siinä oli niukasti tietoa, mutta se mitä kerrottiin sai harvat hiukseni nousemaan pystyyn. En ole vuosikymmeniin kuullut että mitään projektia voitaisiin johtaa näin huonosti. Tähän ei apina pysty!

-
** Tätä blogia kirjoitettaessa ei ole vahingoitettu apinoita.
** Tämän blogin tarkoitus ei ole loukata apinoita.