Julkisessa keskustelussa Nokian saaga alkaa saada antiikin tragedian piirteitä. Tragedian peruskaava on hybris ja nemesis - eli ylpistyminen ja sitä seuraava rangaistus. Tulee mieleen myös sanonta: jumalat lyövät sokeudella sen, kenet he haluavat tuhota. Vertauskuvan mukaan Nokiaa on johdettu silmät sidottuna, kunnes uuden johtajan äkillinen käännös suistaa sen vaaralliseen luisuun. Keskustelun kiihkeys on ymmärrettävää, onhan Nokian painos talouselämässämme ja kansallisen teknologisen osaamisen luomisessa edelleen hyvin suuri. Mutta onko tällainen käsitys Nokian tilasta perusteltu? Tilanteen ymmärtämiseksi olisi ehkä syytä analysoida Nokia-ilmiön syntyyn vaikuttaneita syitä - vaikka se saattaakin tuntua jälkiviisaudelta.
Miten on mahdollista, että suomalainen yritys nousi lyhyessä ajassa suhteellisesta tuntemattomuudesta globaaliksi elektroniikkajättiläiseksi ja markkinajohtajaksi? On syytä jättää syrjään subjektiiviset ja kiistanalaiset väitteet suomalaisten poikkeuksellisesta teknisestä luovuudesta ja yrityksen viisaasta johtamisesta. Sen sijaan innovaatiodynamiikan tarkastelu tarjoaa luotettavan näkökulman. Ensimmäinen syy Nokian nousuun löytyykin tilaisuudesta: Nokia oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun matkapuhelininnovaation hyötyaalto alkoi vyöryä, Nokia tuli mukaan juuri sopivalla hetkellä. Pohjoismainen ja eurooppalainen regulaatio oli luonut innovaatiolle otollisen kasvuympäristön, jossa sen kehittyminen perustui yritysten ja tuotteiden melko vapaaseen kilpailuun. Itse asiassa tämä on varsin poikkeuksellinen tilanne.
Mutta Nokia oli myös oikeanlainen yritys. Se oli usean vuosikymmenen aikana hankkinut vankkaa osaamista ja kokemusta tietokoneista, elektroniikasta ja tietoliikenteestä. Se oli tarpeen, sillä matkapuhelin on teknisesti hyvin haastava tuote. On kuitenkin hyvä muistaa, että Nokian voimakas keskittyminen tietoliikennealaan oli seurausta monista onnettomista ja onnellisista sattumista.
Toinen ilmeinen syy menestykseen oli Nokian perinteinen satsaus hyvin suunniteltuihin tuotteisiin ja kiinnostus muotoilua kohtaan, esimerkkinä vaikka MikroMikko tietokoneet, ja monien vielä muistamat Alkon kassapäätteet. Niinpä yhtiön 1990- luvun puolessa välissä markkinoille tuomat ylivoimaiset puhelimet lumosivat kuluttajat. Ne olivat pieniä ja kauniita, ja niitä oli helppo käyttää. Niistä tuli teollisia ikoneja ja esikuvia, joita kilpailijat yrittivät jäljitellä.
Tehtiin myös muita hyviä päätöksiä. Nokia oivalsi, että puhelimet eivät ole liikemiesten leluja, van tarkoitettu kaikille. Yhtiö ottikin nopeasti matkapuhelinten tuote- ja teknologiajohtajuuden. 2000- luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut myös aivan uusia, hämmästyttäviä konsepteja, ja yleensä ensimmäisenä maailmassa: älypuhelimen, internet-tabletin, musiikkipuhelimen, pelipuhelimen, kosketusnäyttöpuhelimen ja kamerapuhelimen.
2000- luvulla innovaatiokenttä alkoi muuttua. Tunnettu teknologian tutkija James Utterback kuvasi, kuinka innovaation alkuvaiheessa kilpailuetuna on hyvä tuote, mutta innovaation kypsyessä painopiste siirtyy tuotannon tehokkuuteen. Näin olikin vielä 1990-luvulla, mutta 2000-luvun globaalissa maailmassa elektroniikan valmistuksesta tuli vapaasti myytävä ja ostettava hyödyke. Valmistusteknologiaa ei enää kannattanut varjella salaisuutena, vaan se ulkoistettiin. Kun yritykset eivät enää saaneet yksityistä kilpailuetua valmistuksesta, kilpailun painopiste siirtyi uudelleen tuotteisiin.
Juuri tässä jäätiin jälkeen, ja ensimmäinen vaaran merkki oli tunnettu Nokian puhelinten läppävika. Yhtiö ei halunnut valmistaa kuluttajien toivomia simpukkapuhelimia. Samaan aikaan se kehitti ainutlaatuisen laajan tuotevalikoiman palvellakseen erilaisia kuluttajaryhmiä. Ikävä kyllä, tuo laaja valikoima oli jokseenkin kauttaaltaan konservatiivinen, ja mielikuvitukseton. Sen ylläpitoon tarvittiin suuri ja moniin maihin hajautettu insinöörikunta, ja jotta tuotekehitys olisi pysynyt hallinnassa, piti kehittää myös tiukka ja byrokraattinen suunnittelun kontrollijärjestelmä.
Kokonaisuutena ottaen yhtiö menetti innovatiivisuutensa. Viime aikojen puheenaihe konkretisoi ja todentaa tilanteen. Yhtiö, joka esitteli aikanaan ensimmäiset älypuhelimet, ei pystynyt vastaamaan Applen haasteeseen vaativilla Yhdysvaltain kalliiden mallien markkinoilla. Kun tuo tuote lopulta tuli, se oli yli kolme vuotta myöhässä - ja edelleen monilta osin puutteellinen.
Suomalaisia kiinnostaa erityisesti, voiko Nokia palauttaa johtoasemansa, vai voiko se peräti kaatua? Kannatta muistaa muutama tosiasia. Yhtiö ei välttämättä ole suurissa vaikeuksissa - ainakaan vielä. Se on edelleen globaali markkinajohtaja, hyvin resursoitu, ja taloudellisesti terve. On totta, että yhtiön ja sen tuotteiden imago on pahasti vahingoittunut, ja lähivuosina tämä tulee syventämään sen sukellusta. Mutta näin suuret reaalitaloudessa toimivat yhtiöt eivät yleensä romahda. Pikemminkin ne nousevat vaikeiden vuosien jälkeen jaloilleen, uudistuneina, ja ehkä hieman viisaampina.
torstai 24. helmikuuta 2011
Nokia saaga on kuin antiikin tragedia
Tunnisteet:
hybris,
James Utterback,
nemesis,
Nokia,
tragedia,
älypuhelin
maanantai 7. helmikuuta 2011
Kevyttä joukkoliikennettä
Joukkoliikenne on välttämätöntä suurissa kaupungeissa. Toisaalta suurista investoinneista on tehtävä poliittisia päätöksiä - ja se on vaikeaa. Se on vaikeaa muuallakin kuin Suomessa. Päätöksenteon vaikeutta kuvaa, että pääkaupunkiseudun länsimetrosta saatiin vihdoinkin myönteinen päätös - yli 30 vuotta kestäneen väännön jälkeen.
Poliittinen kamppailu tuottaa myös informaatiosodankäyntiä. Kun Helsingin metrosta päätettiin, julkisuuteen nostettiin hyvinkin erilaisia argumentteja, ja erityisesti niitä levittivät metron vastustajat. Eräs argumentti oli väite, että metro olisi aivan liian raskas ja kallis väline meidän olosuhteisiimme. Sen tilalle esitettiin sitten "kevytratkaisuja", kuten bussilinjojen uudistamista ja raitiovaunuja - ja jopa niin sanottuja raidetakseja tai automaattitakseja. Tämä teknologia ja sen kummallinen historia on ihan oma lukunsa, ja se ansaitsee kokonaan oman kirjoituksensa. Joten siitä ei nyt sen enempää.
Koirat haukkuvat, ja metrot kulkevat. Helsingin metro suunniteltiin ottaen oppia kansainvälisestä kokemuksesta. Metroja kun on tehty yli sata vuotta - ja niitä tullaan jatkossakin rakentamaan. Helsingin metro onnistui erinomaisesti, ja samalla kotimainen teollisuus sai kaipaamansa tilaisuuden osoittaa kykynsä. Niin kuin usein aiemminkin historiassa, suuri infrastruktuurihanke kehitti merkittävästi teollisuuttamme. Sähkötekninen osaaminen nousi - ainakin joksikin aikaa - jopa kansainvälisen teknologisen tason yläpuolelle.
Mutta kun nyt länsimetro lähti liikkeelle, pääkaupungin ja valtakunnan päälehti kaivoi kuukausiliitteeseensä kumpujen yöstä vanhat vastustajien argumentit. Olisi kuulemma pitänyt rakentaa kevytmetro. Kirjoitus oli luonnollisesti virheellinen, ja se sai onneksi asiallisen, tosin pieneen tilaan tungetun oikaisun.
Mutta hauskinta asiassa oli se, kuinka vanhoja latuja tässä tallattiin. 1800- luvun puolivälissä Suomeenkin syntyi rautatiekuume. Erityisesti J. V. Snellman ryhtyi innokkaasti ajamaan asiaa. Ja tietenkin se herätti kiivasta vastustusta. Rautatie tulisi niin kalliiksi, että se veisi kansakunnan perikatoon. Oikeastaan meillä ei koko laitosta edes tarvittaisi. Erityisesti alettiin ajaa kapearaiteista kevytrautatietä. Varsin kauheana pidettiin myös, että maaseudun rahvas pääsisi kiskoja myöten sekoittumaan pääkaupungin ruotsia puhuvaan vallasväkeen.
Kansallinen rautatieverkko rakennettiin, ja siitä tuli eräs Suomen modernisoinnin kulmakiviä. Kevytrautateitä ei onneksi tullut - paitsi joitakin tehdasratoja. Venäjän hallitus kun vaati, että kansallisten junien piti päästä joustavasti liittymään myös uuteen Helsinki-Pietari rataan, jota Venäjä samaan aikaan suunnitteli.
Poliittinen kamppailu tuottaa myös informaatiosodankäyntiä. Kun Helsingin metrosta päätettiin, julkisuuteen nostettiin hyvinkin erilaisia argumentteja, ja erityisesti niitä levittivät metron vastustajat. Eräs argumentti oli väite, että metro olisi aivan liian raskas ja kallis väline meidän olosuhteisiimme. Sen tilalle esitettiin sitten "kevytratkaisuja", kuten bussilinjojen uudistamista ja raitiovaunuja - ja jopa niin sanottuja raidetakseja tai automaattitakseja. Tämä teknologia ja sen kummallinen historia on ihan oma lukunsa, ja se ansaitsee kokonaan oman kirjoituksensa. Joten siitä ei nyt sen enempää.
Koirat haukkuvat, ja metrot kulkevat. Helsingin metro suunniteltiin ottaen oppia kansainvälisestä kokemuksesta. Metroja kun on tehty yli sata vuotta - ja niitä tullaan jatkossakin rakentamaan. Helsingin metro onnistui erinomaisesti, ja samalla kotimainen teollisuus sai kaipaamansa tilaisuuden osoittaa kykynsä. Niin kuin usein aiemminkin historiassa, suuri infrastruktuurihanke kehitti merkittävästi teollisuuttamme. Sähkötekninen osaaminen nousi - ainakin joksikin aikaa - jopa kansainvälisen teknologisen tason yläpuolelle.
Mutta kun nyt länsimetro lähti liikkeelle, pääkaupungin ja valtakunnan päälehti kaivoi kuukausiliitteeseensä kumpujen yöstä vanhat vastustajien argumentit. Olisi kuulemma pitänyt rakentaa kevytmetro. Kirjoitus oli luonnollisesti virheellinen, ja se sai onneksi asiallisen, tosin pieneen tilaan tungetun oikaisun.
Mutta hauskinta asiassa oli se, kuinka vanhoja latuja tässä tallattiin. 1800- luvun puolivälissä Suomeenkin syntyi rautatiekuume. Erityisesti J. V. Snellman ryhtyi innokkaasti ajamaan asiaa. Ja tietenkin se herätti kiivasta vastustusta. Rautatie tulisi niin kalliiksi, että se veisi kansakunnan perikatoon. Oikeastaan meillä ei koko laitosta edes tarvittaisi. Erityisesti alettiin ajaa kapearaiteista kevytrautatietä. Varsin kauheana pidettiin myös, että maaseudun rahvas pääsisi kiskoja myöten sekoittumaan pääkaupungin ruotsia puhuvaan vallasväkeen.
Kansallinen rautatieverkko rakennettiin, ja siitä tuli eräs Suomen modernisoinnin kulmakiviä. Kevytrautateitä ei onneksi tullut - paitsi joitakin tehdasratoja. Venäjän hallitus kun vaati, että kansallisten junien piti päästä joustavasti liittymään myös uuteen Helsinki-Pietari rataan, jota Venäjä samaan aikaan suunnitteli.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Tom Dickson ja hullu tiede
YouTubessa esiintyy Tom Dicksoniksi esitelty hullu tiedemies, joka jatkaa pitkää, mutta myös hyvin pitkälle erikoistunutta tutkimussarjaansa. Yhä uudelleen hän esittää tutkimushypoteesin: "Will it blend"? Eli voiko esimerkiksi energiansäätölamppuja tai kännyköitä jauhaa tehosekoittimella. Ja hän suorittaa tutkimuksensa hyvin metodisesti. Hän työntää tutkittavan kapineen sekoittimeen ja käynnistää sen.
Samanlainen formaatti on amerikkalaisessa sarjassa "Myytinmurtajat". Kaksi kaveria apulaisineen testaa yleisiä uskomuksia liki tieteellisin metodein. Tom Dickson ja Myytinmurtajat ovat hyvin viihdyttäviä, mutta samalla ne noudattavat ainakin päällisin puolin tieteellisen tutkimuksen muotoa. Esitetään selkeä hypoteesi, ja käydään sen kimppuun niin ikään selkeällä metodilla. Kummallakin ohjelmalla on myös sama perusvire: ohjelmien tarkoitus on huvittaa ja viihdyttää.
Entä mitä voidaan sanoa näiden kahden pitkään jatkuneen tutkimusprojektin puolueettomuudesta ja arvovapaudesta? Tom Dicksonin kohdalla herää epäilyksiä. Koko jutun tarkoitushan on mainostaa tehosekoitinta. Epäilyksiä herättää myös se, että emme näe tapauksia, joissa vastaus kysymykseen "will it blend" on ei. Ehkä niitä ei ole, mutta silloin Dickson saattaa syyllistyä tutkimustapausten diskriminoivaan valintaan. Lisäksi kokeella ei ole juuri mitään tekemistä tehosekoittimen arkielämässä tapahtuvan käytön kanssa. Paljon parempi tilanne ei ole Myytinmurtajillakaan. Heillä ei tosin ole syytä suhtautua puolueellisesti lopputulokseen, mutta sen sijaan itse hypoteesi tai sen testaamisessa käytettävä metodi valitaan puhtaasti niiden viihdearvon perusteella.
Nämä esimerkit ovat kuitenkin valaisevat tieteenteon ongelmakenttää. Kummassakin tutkimussarjassa esitetään selvä hypoteesi, ja tutkitaan niitä suurin piirtein pätevin metodein. Ne eivät kuitenkaan ole hyvää tiedettä, koska tutkimusasetelman yleinen merkittävyys on olematon. Ammattikielellä sanoen tutkimuksilla on kohtuullinen sisäinen, mutta huono ulkoinen relevanssi. Tästä päästäänkin erääseen varsin suosittuun hullun tieteen lajiin, jolle olen antanut nimen "amerikkalainen yliopisto".
Aina silloin tällöin televisioon tai lehtien lööppeihin putkahtaa jonkun "amerikkalaisen yliopiston" tutkimus, joka on niin hullunkurinen, että se läpäisee uutiskynnyksen. Tässä tapauksessa tutkimuksen on tehnyt aivan oikea akateeminen laitos, mutta ulkoinen relevanssi on täysin nyrjähtänyt, mahdollisesti osaksi tai kokonaan uutistoimittajan väärän tulkinnan takia.
Tiedeviihteen ja hupaisten tiedeuutisten suosio osoittaa mielestäni tieteen vahvistuvaa asemaa maailmassa, sekä absoluuttisina lukuina että ihmisten mielissä. Eikä se ole huono asia. Tiede on modernin maailman ja inhimillisen kulttuurin hienoimpia luomuksia, ja tieteellisen ajattelun periaate ymmärretään universaalisti. Kannattaa myös ajatella mitä opittavaa on Tom Dicksonissa ja Myytinmurtajissa. Olennaista ei ehkä olekaan se, miten älyttömältä jokin hypoteesi pintapuolisesti tarkastellen tuntuu. Paljon syvällisempää on se, minkälainen prosessi tutkimusta rahoittaa ja millaiset motiivit tutkijoiden valintoja ohjaavat.
Samanlainen formaatti on amerikkalaisessa sarjassa "Myytinmurtajat". Kaksi kaveria apulaisineen testaa yleisiä uskomuksia liki tieteellisin metodein. Tom Dickson ja Myytinmurtajat ovat hyvin viihdyttäviä, mutta samalla ne noudattavat ainakin päällisin puolin tieteellisen tutkimuksen muotoa. Esitetään selkeä hypoteesi, ja käydään sen kimppuun niin ikään selkeällä metodilla. Kummallakin ohjelmalla on myös sama perusvire: ohjelmien tarkoitus on huvittaa ja viihdyttää.
Entä mitä voidaan sanoa näiden kahden pitkään jatkuneen tutkimusprojektin puolueettomuudesta ja arvovapaudesta? Tom Dicksonin kohdalla herää epäilyksiä. Koko jutun tarkoitushan on mainostaa tehosekoitinta. Epäilyksiä herättää myös se, että emme näe tapauksia, joissa vastaus kysymykseen "will it blend" on ei. Ehkä niitä ei ole, mutta silloin Dickson saattaa syyllistyä tutkimustapausten diskriminoivaan valintaan. Lisäksi kokeella ei ole juuri mitään tekemistä tehosekoittimen arkielämässä tapahtuvan käytön kanssa. Paljon parempi tilanne ei ole Myytinmurtajillakaan. Heillä ei tosin ole syytä suhtautua puolueellisesti lopputulokseen, mutta sen sijaan itse hypoteesi tai sen testaamisessa käytettävä metodi valitaan puhtaasti niiden viihdearvon perusteella.
Nämä esimerkit ovat kuitenkin valaisevat tieteenteon ongelmakenttää. Kummassakin tutkimussarjassa esitetään selvä hypoteesi, ja tutkitaan niitä suurin piirtein pätevin metodein. Ne eivät kuitenkaan ole hyvää tiedettä, koska tutkimusasetelman yleinen merkittävyys on olematon. Ammattikielellä sanoen tutkimuksilla on kohtuullinen sisäinen, mutta huono ulkoinen relevanssi. Tästä päästäänkin erääseen varsin suosittuun hullun tieteen lajiin, jolle olen antanut nimen "amerikkalainen yliopisto".
Aina silloin tällöin televisioon tai lehtien lööppeihin putkahtaa jonkun "amerikkalaisen yliopiston" tutkimus, joka on niin hullunkurinen, että se läpäisee uutiskynnyksen. Tässä tapauksessa tutkimuksen on tehnyt aivan oikea akateeminen laitos, mutta ulkoinen relevanssi on täysin nyrjähtänyt, mahdollisesti osaksi tai kokonaan uutistoimittajan väärän tulkinnan takia.
Tiedeviihteen ja hupaisten tiedeuutisten suosio osoittaa mielestäni tieteen vahvistuvaa asemaa maailmassa, sekä absoluuttisina lukuina että ihmisten mielissä. Eikä se ole huono asia. Tiede on modernin maailman ja inhimillisen kulttuurin hienoimpia luomuksia, ja tieteellisen ajattelun periaate ymmärretään universaalisti. Kannattaa myös ajatella mitä opittavaa on Tom Dicksonissa ja Myytinmurtajissa. Olennaista ei ehkä olekaan se, miten älyttömältä jokin hypoteesi pintapuolisesti tarkastellen tuntuu. Paljon syvällisempää on se, minkälainen prosessi tutkimusta rahoittaa ja millaiset motiivit tutkijoiden valintoja ohjaavat.
Tunnisteet:
myytinmurtajat,
tieteellinen metodi,
Tom Dickson,
ulkoinen relevanssi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)