sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tekniikan lait tutuiksi


Teknologiakäsityksemme on viktoriaaninen. Eli elämyksellisesti se on peräisin varhaiselta tekniseltä kultakaudelta englannista 1800-luvun loppupuolelta. Se on myös steampunk - ajanjakso. Kuvittelemme, että teknologia on joukko näppäriä keksintöjä, jotka otetaan käyttöön jos ne sattuvat toimimaan. Tai sitten ei - jolloin keksinnöt on helppo nähdä naurettaviksi.

Kun olen pohdiskellut Talvivaaran kaivoskatastrofia, Olkiluodon ydinvoimalaa tai julkisen hallinnon tietohallintokatastrofeja, olen alkanut ajatella, että olisi hyvä, jos etenkin poliitikot ja virkamiehet tietäisivät teknologiasta hieman enemmän. Edes insinöörikoultuksessa tekniikkaa ei käsitellä systeeminäkökulmasta, mutta insinöörit voivat sentään oppia nämä asiat vähitellen kokemuksensa karttuessa.

Koetan kuvailla muutamaa tärkeää, mutta vähemmän tuttua piirrettä.

Teknologian kerroksisuus

Kun uusi idea tai keksintö esitellään, yleensä kuvataan vain sen ydinfunktio. Mutta tosiasiassa tarvitaan paljon muuta toiminnallisuutta ja teknisiä resursseja, ennenkuin teknologiaa voidaan hyödyntää laajasti. Nämä ylimääräiset resurssit huolehtivat muun muassa turvallisuudesta, ympäristöongelmista, ja teknologian ylläpidosta. Annan esimerkkejä.

Talvivaaran kaivoksessa rahoittajille ja viranomaisille esiteltiin vain suunnitelma, joka keskittyi malmin louhimiseen, mineraalien uuttamiseen ja metallin jalostamiseen. Huomiotta jäi vesitaloudesta huolehtiminen ja jätevesien puhdistaminen. Ne olisivat edellyttäneet huomattavia teknologisia resursseja ja vaarantaneet kaivoksen talouden.

Sähköauton akussa olennaista ei ole vain kemiallinen reaktio, joka tuottaa sähkövirran. Akkuja käytettäessä pitää varmistaa paloturvallisuus, kolariturvallisuus, elinikä, raaka-aineiden kierrätys, raaka-aineketjun ympäristövaikutukset - ja tietenkin investoinnit latausverkostoon

Auton perusfunktio on kuljettaa matkustajat paikasta toiseen. Kun otetaan huomioon mm turvallisuus, käytettävyys, päästöjen kontrolli, kierrätettävyys ja tuotannon ja materiaaliketjujen ja polttoaihehuollon vaikutukset, nähdään että perusfunktio on mitätön osa autoilun kustannuksista. 

Teknologian kypsyys ja kehityspolku

Teknologia ei juuri koskaan synny suunnitteluprosessissa "kerralla valmiiksi". Se syntyy evoluution kaltaisessa prosessissa, jossa useat sukupolvet seuraavat toisiaan. Ensimmäinen versio on yleensä epäkypsä, ja voidaan tarvita useita suunnittelukierroksia ja jopa teknologiasukupolvia, ennen kuin teknologia on tyydyttävää.

Tämä oli eräs keskeinen syy Talvivaaran ja Olkiluoto 3:n katastrofeihin 

Systeeminen mutkikkuus

Erityisesti ihminen-kone järjestelmissä esiintyy paljon luultua enemmän ihmisten ja järjestelmien vuorovaikutusta. Siksi kehitysprojektit ovat lähes aina alimitoitettuja. Joudutaan menemään edellä kuvattuihin kypsymissykleihin. Tilanne pahenee, jos jo alkuperäinen kehityssuunnitelma on kovin kunnianhimoinen. Kehitys tulisi aloittaa minimijärjestelmästä, jota vähitellen laajennetaan.

Tämä on keskeinen syy julkisten tietohallintojärjestelmien projektikatastrofeihin.

Olen koettanut tehdä näitä teknologioiden piirteitä tunnetuiksi kirjassani "Innovaattorin opas".

Jättiläisen jälkeen

Olen seurannut Talvivaaran kaivoksen vaiheita kiinnostuksella alusta alkaen - tosin vain tiedotusvälineiden kautta. Joten ilman muuta kävin katsomassa Aleksi Salmenperän "Jättiläisen". Elokuva oli hyvä, etenkin suomalaisessa sarjassa. Kannattaa se nähdä. Elokuvan tärkein oivallus on minusta tämä. Suomalaiset ovat niin rehellisiä, ettei korruptioon tarvita edes lahjontaa!

Aloitetaan parhaasta. Elokuvan huikein hahmo on Jani Volasen esittämä kaivosyrittäjä Pekka Perä. Se on kovimpia suorituksia suomalaisessa elokuvassa niin pitkälle kuin voin muistaa. Ei siksi että hahmo olisi jotenkin demoninen tai hurja, ei se ole mitään sellaista. Vaan koska se on niin uskottava, rehellinen ja tosi, ja koska se tasapainoilee niin taidokkaasti oikean Pekka Perän ja roolihahmon välillä. Oikeastaan Volasen Pekka Perä on parempi kuin originaali. 

Talvivaaran katastrofi henkilöityy Pekka Perään. Hän oli tavallinen kaivosinsinööri. Sattuman oikusta hänestä tuli peluri, jonka takana ei ollut isoa rahaa, vaan äkkiä avautunut mahdollisuus rikastua ja saada aikaan jotain suurta. Hän pelasi pokeria isoilla panoksilla ja rohkeasti bluffaten. Luultavasti hän ainakin itse ajattelee, että se oli lähellä onnistua. Itse olen näkemäni ja oman ammatillisen taustani kautta sitä mieltä, että mitään todellista onnistumisen mahdollisuutta ei edes ollut. Pitää oikein ihmetellä miten hän sai rahoittajat kertomuksensa taakse. Koska Perällä ei ollut vahvaa tukijaa, hän joutui lyömään pöytään todella kovat panokset. Ilmeisesti raha sokaisi rahoittajien silmät, eivätkä he kai missään vaiheessa tarkastaneet Perän kertomuksen todellisuuspohjaa. Näin Perä sai median, virkamiehet ja poliitikot ministerejä myöten tanssimaan pillinsä tahdissa. Eikä hänen tarvinnut tehdä mitään laitonta! Tanssijat korruptoivat itse itsensä. 

Kun liuotusprosessin todellinen luonne alkoi paljastua ja asiat mennä huonosti, Perä olisi voinut panna pelin poikki. Mutta hän oli jo päässyt menestyksen makuun, ja halusi lisää sitä samaa. Niinpä hän korotti panoksia kerran toisensa jälkeen. Luopuminen olisi ollut "huono stoori". Ehkä Perä ei kuitenkaan karkeana ja nousukasmaisena tyyppinä koskaan olisi saavuttanut tavoittelemaansa statusta talouseliitin joukossa. Elokuvan erikoinen piirre on, että Pekka Perä ei vaikuta konnalta. Hän on pikemminkin luonnonvoima, kuriton lapsi, jolle olisi pitänyt asettaa rajat.

Elokuvan draaman keskiössä on Oulun ELY- keskuksen fiktiivinen toiminta, ja fiktiivinen virkamies Jussi (Joonas Saartamo). Hän on draamallisesti heikko lenkki, koska häneen on hieman vaikea samaistua. Suurimman osan elokuvaa mies on tahdoton kuin mato, jonka kiemurtelua on paha katsoa. Hänen ryhdistymisensä loppua kohti ei oikein toimi. Jussin esimies (Peter Franzen) on elokuvan todellinen roisto. Hän on paholaismainen hahmo, itse Mefisto, joka turmelee alaistensa moraalin ja vetäytyy itse vastuusta. Katsoja ihmettelee, mikä saa juuri tämän henkilön korruptoimaan itsensä näin pahasti, riittääkö siihen edes sijoitus kaivoksen osakkeisiin. Vastuu on todella kova, sillä käytännössä ELY- keskus olisi voinut estää katastrofin. 

Aina kun näkee hyvän suomalaisen elokuvan, miettii olisiko se voinut olla vielä parempi. Tämä elokuva ei ihan löydä tyyliään. Se olisi voinut olla Jussiin henkilöityvä moraalinen draama, se olisi voinut olla musertavalla kuva-aineistolla toimiva katastrofielokuva, tai viileä dokumentaarinen fiktioelokuva. Mutta elokuva ei osaa tehdä valintaansa, vaan on vähän kaikkea. Loppupuolella elokuvan ote löystyy, ja elokuva lopetetaan antikliimaksiin, joka ei kuitenkaan oikein iske.

Toki kaivoksestakin voi esittää jälkiviisautta. Voisi todeta, että bioliuotus olisi pitänyt panna käyntiin varovaisemmin, ja ehkä katetuissa ja mekanisoiduissa reaktoreissa, joissa sitä olisi voitu kiihdyttää keinotekoisesti. Mutta Pekka Perä ei siihen olisi pystynyt, sen olisi voinut tehdä vain hyvin vakaa toimiva yritys. Tai valtionyhtiö, mutta ne ovat tällä hetkellä poliittisesti mahdottomia - paitsi katastrofin jälkien siivouksessa.

Joka tapauksessa elokuva on hyvä. Myös Pekka Perä on nähnyt elokuvan, eikä kai esittänyt isompaa moitetta, paitsi että kaikki detaljit ei ole ihan oikein. Etukäteen hän oli kysynyt, onko elokuvassa räjähdyksiä ja seksiä. Vastaus: on, ja ei ole.

Elokuvalla on myös sanottavaa tämän päivän Suomelle. Tällaiset katastrofit voidaan välttää tiedolla, koulutuksella ja eettisesti moitteettomalla tutkimusotteella. Vaikuttavuuteen tähtäävä tutkimus on lähellä korruptiota. Elokuva näyttää, miten silloin voi käydä.

Pieni jälkiviisaus tähän loppuun. Kirjoitin Talvivaarasta blogikirjoituksen vuonna 2011, kun ensimmäiset ongelmat alkoivat tulla esiin. Ja näköjään tein oikeat johtopäätökset.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Tietoisuus ja mieli kvanttiviidakossa

Syistä, joita en nyt käy erittelemään tartuin toiveikkaasti Tarja Kallio-Tammisen kirjaan "Kvanttilainen todellisuus. Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muovaajina" (Gaudeamus 2006, 2012). Ehkä on syytä ensin arvioida kirjaa yleisesti. Se perustuu väitöskirjaan, josta on tehty suomenkielinen ja yleistajuinen versio. Kirja käsittelee uuden fysiikan vaikutusta maailmankuvaamme. Sellaisena se pysyy asiassa.

Kirjan ansiona on kuvata uuden fysiikan (suhteellisuusteoria ja ennen kaikkea kvanttimekaniikka) liikkeelle laukaisemaa keskustelua maailmankuvasta, tiedosta ja ihmisestä hyvin laajasti ja perusteellisesti. Toisin kuin monet asiaa käsitelleet filosofit, tekijä tuntee myös uutta teoreettista fysiikkaa ja kuvaa sitä siinä määrin hyvin kun sitä voi asiaa tuntemattomille kuvata. Onhan tekijä sekä fyysikko että filosofi. Samasta syystä myös filosofiaa käsitellään yhtä perusteellisesti. 

Minulle kirja oli raskasta luettavaa. Se on laaja ja heikosti jäsentyvä, varmaan johtuen sen väitöskirjajuurista. Kirjassa on tavattomasti toistoa, jopa samat lauseet toistuvat yhä uudelleen. Kirjan olisi helposti voinut lyhentää puoleen. Kirjaa voi ehkä varauksin suositella niille jotka haluavat perehtyä fysikaalisesta maailmankuvasta käytyyn debattiin. Minulle se oli pettymys, koska ei siinä ollut sellaista mitä en olisi jo tiennyt. Mutta ajatuksia se kuitenkin herätti. 

Kirjassa kuvattu "maailmankuvan muutos" on todella herättänyt keskustelua. Debatti on ikään kuin jatkoa ns. psykofyysisen ongelmalle, eli vanhalle sielu- materia- dualismille. Voisi kuvitella, että filosofit saivat etenkin kvanttifysiikasta (jota he eivät yleensä ymmärrä eivätkä voikaan ymmärtää) uutta vettä myllyynsä. Mutta asia ei ole ihan niin. Uudesta fysiikasta hämmentyneet huippufyysikot panivat itse debatin alulle. Pääpukareina olivat Nils Bohr* ja Albert Einstein. He ottivat kiivaasti yhteen kvanttimekaniikasta, jota Einstein piti virheellisenä. Einstein jäi lopulta tappiolle ja historia osoitti, että kvanttimekaniikka vastaa havaintoja ja on jopa klassista fysiikkaa tarkempi teoria. Mutta Bohr ehti omilla mystisillä tulkinnoillaan tuottaa paljon hämmennystä. Lisää vettä myllyyn kaatoi myös yleisnero John von Neumann. Ja tietysti, koska fysiikka on hyvin matemaattista, filosofit huusivat apuun myös Kurt Gödelin ja Alan Turingin ikään kuin matematiikan painoarvoa keventämään. Lopullisen sopan keittivät pääasiassa fysiikkaa osaamattomat filosofit. Ja kohtalainen sotku siitä syntyikin. 

En esittele debatin sisältöä enkä kvanttimekaniikkaa. Kiinnostuneen kannattaisi katsoa vaikka Kari Enqvistin kirjoja. Tässä on kuitenkin syytä todeta, että klassinen fysiikka eli newtonilainen fysiikka on edelleen kätevä työkalu arkipäivän askareisiin. Suhteellisuusteoria täydentää sitä, kun mennään suuriin suhteellisiin nopeuksiin tai suuriin etäisyyksiin. Atomien ja alkeishiukkasten mittakaavassa klassinen fysiikka ei päde lainkaan, siellä toimii kvanttimekaniikka, ja oikein hyvin toimiikin. Suhteellisuusteoria taas on pääosin yhteensopimaton kvanttimekaniikan kanssa. Ja epäillään, että kvanttimekaniikka ei sekään ole ehkä ihan oikein. Fysiikan puolella asia on siis aika selvä. Ei ole voittajia, vaan kyse on tonttirajoista. Ja filosofeilla taas ... asiat on levällään kuin kuuluisat Jokisen eväät. 

Ehkä se mitä sanoin fysiikasta selittää, miksi filosofien käymä maailmankuvadebatti tuntuu jatkuvan. Fysiikka ei tarjonnutkaan yhtä ja ainoaa kompaktia fysikaalisen maailman mallia, vaan on jouduttu monimutkaisempaan tilanteeseen. Mutta miksi pitäisi olla yksi ja universaali matematiikkaan nojaava malli? Ehkä toive tällaisesta mallista on vain inhimillinen päähänpinttymä. Emme oikeasti ymmärrä maailman perustaa. Olen joskus itsekin sanonut, että luonto ei toimi ratkaisemalla differentiaaliyhtälöitä vaan jollain olennaisesti toisella tavalla. Se kehittyy ja toimii siten kun se tekee, eikä piittaa pätkääkään ihmisen viisastelusta. 

Samalla minua on ihmetyttänyt filosofien yleinen toimintatapa. Miksi aina vain mennään takaisin antiikin kreikkaan viisautta hakemaan. Näkyykö tässä humanisteille ominainen suorastaan tolkuton into vedota auktoriteetteihin, ja mitä muinaisempiin, sen parempi. Entäpä jos vain toteaisimme, että entiset filosofit eivät tienneet sitä mitä me nyt tiedämme. Jos Platon tai Aristoteles siirrettäisiin omaan aikaamme, he voisivat tulla aivan erilaisiin johtopäätöksiin. Tai ehkä he elävät keskuudessamme, mutta emme tunne heitä. En kuitenkaan moiti filosofeja - sillä tunnistan myös itsessäni filosofin. Olen kiinnostunut monesta asiasta, kyseenalaistan ja olen kriittinen, ja olen myös sitä mieltä, että menneisyyden tunteminen on avain nykyisyyden ja tulevan ymmärtämiseen. 

Kirjassa minua häiritsi myös se, että siinä moneen kertaan vakuutellaan erilaisia maailmankuvakriisejä, jotka yhä kärjistyvät. "On tullut yhä selvemmäksi .. ", "tarve muodostaa yhtenäinen maailmankuva on yhä polttavampi", "kvanttimekaniikka ei ole riittävä selittämään.." Mutta onko näin todella? Kun olen seurannut fyysikkojen keskustelua, he ovat enimmäkseen rauhallisia ja sopeutuneita. He ovat jo tottuneet moderniin fysiikkaan, se ei horjuta heidän maailmankuvaansa. Heillä on aivan riittävästi puuhaa kehittää tiedettään edelleen, se ei ole todellakaan valmis. Sekä astronomia että suurenergiset törmäyttimet tuottavat dataa, joka vihjaa, että fysiikan teorioiden rakentamista on syytä jatkaa edelleen.

Kirjan ansiona on, että se korostaa fysiikasta keskustelun - siis metafysiikan ja luonnonfilosofian tärkeyttä. Fyysikot suhtautuvat siihen eri tavoin, ja osaa se näyttää ärsyttävän, mutta joka tapauksessa kaikki harrastavat sitä. Tieteestä on keskusteltava myös muulla kuin tieteen kielellä. Ei välttämättä maailmankuvasyistä, vaan koska ei ole formalismia ilman tulkintaa. Eikä pidemmän päälle tulkintaa ilman maailmankuvaa. Matemaattinen kaava on merkityksetön, vain tahroja paperilla, ellei joku selitä ihmisten kielellä, mitä se merkitsee ja tarkoittaa. 

Minua kiusasi myös kirjassa vallitseva perusolettamus, joka minusta kulki läpi tekstin. Olin kuvitellut kartesiolaisen dualismin, eli sielu- ruumis vastakkainasettelun, eli psykofyysisen ongelman jo unohtuneen vanhentuneena. Mutta ei, kirjassa tuntui vaikuttavan sielun pelastamisen näkökulma. Ehkä tämä näkökulma jopa pitää hengissä populaaria ja filosofista keskustelua fysikaalisesta maailmankuvasta. Kvanttimekaniikan vaikeasti tulkittavan formalismin saumoissa oletetaan piileskelevän jotain psyykkistä. Ei onneksi sentään jumalaa, vaikka ei sekään näkökulma ole muualta kokonaan kuollut. Vai olenkohan vainoharhainen? Olen asiasta kirjoittanutkin. Jos itsen ja tietoisuuden ongelma kiinnostaa, minä kääntyisin kyllä modernin neuropsykologian ja tekoälytutkimuksen puoleen. 

Kirja herätti vielä yhden hyvän ajatuksen. Meidän kulttuurimme perustuu pääosin luonnolliselle kielelle, ja se on myös perusta maailmankuvallemme. Mutta luonnollinen kieli on vähintään yhtä ongelmallinen kuin tieteen symbolinen kieli. Se on epäilyttävä ja luultavasti myös vakavasti "väärä". Kieli on olennaisesti oman biologisesti kehittyneen aivokoneistomme tuote, ja siksi se myös heijastaa tämän aivokoneiston tunnettuja puutteita, kuten epätarkkuutta, muistin hitautta, mitätöntä aritmeettis-loogista kykyä, tietoisen käsittelyn suppeaa alaa, ja erilaisia muita kapasiteettiongelmia. Ihminen selviytyy tietoisen kapasiteettinsa rajoituksista siten, että aivot hoitavat suurimman osan tehtävistään automaattisesti ja ilman tietoisen minämme osallistumista. Mutta rajoitusten jäljet näkyvät joka tapauksessa kielessämme.

*) muita kvanttimekaniikan kehittäjiä olivat mm. Werner Heisenberg, Erwin Schrödinger, Louis de Broglie, Max Born, Wolfgang Pauli, Paul Dirac ja Richard Feynman.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Biologiseen maailmankuvaan

Maailmankuva on tärkeämpi asia kuin kuvittelemme. Meillä on jonkinlainen maailmankuva, mutta emme oikeastaan edes tiedosta sitä - ennen kuin jokin saa meidät epäilemään sitä. Maailmankuvamme avulla osaamme suhtautua tulevaisuuteen - ja tämä koskee sekä yksilöitä että yhteisöjä. Maailmankuva ohjaa poliittista päätöksentekoa, on kysymys sitten hyvinvoinnin säilyttämisestä ja lisäämisestä, tai suhteista muihin maihin - ja nykyään myös elinympäristömme tilasta. Mutta minkälainen maailmankuva meillä on? Kuka tai mikä sen määrittää ja miten?

Tarkemmin ajatellen maailmankuvamme koostuu useista historiallisista kerroksista. Ehkä vanhin maailmankuvan kerros periytyy jo kivikaudelta. Tärkeää on ollut turvata toimeentulo. Maailmankuvaan kuuluivat käsitykset hyvistä asuinpaikoista sekä riistasta ja muista luonnon antimista. Tulevaisuuden turvaaminen. Oman ja perheen ja heimon asema, ja käsitykset maailmaa ohjaavista voimista, jumalista ja henkiolennoista.

Keskiajan Euroopassa uskonnollinen maailmankuva tuli vallitsevaksi. Ihmiskunnan tehtävä oli elää hyveellistä elämää, joka oikeastaan oli vain valmistautumista kuolemanjälkeiseen elämään. Myös kaikki käytännön toimet ja politiikka olivat alistettuja uskonnolliselle maailmankuvalle. Mutta asiat muuttuvat. Luonnontieteet, valistus ja maallistuminen tuottivat modernin maailmankuvan. Sen mukaan maailmaa eivät ohjanneetkaan korkeammat voimat, vaan luonnossa vallitsevat vakaina pysyvät luonnonlait. Niitä hyödyntää ihmiskunnan aktiivinen toiminta, jonka voiman lähteinä ovat ihmisen äly, tieto ja tiede. Ja tämän toiminnan tarkoitus oli edistää ihmiskunnan hyvää - noin karkeasti ottaen. Mutta kuka oikeataan määrittelee tällaisen hyvän? 

Katsotaanpa asiaa tarkemmin. Maailmankuvan käsitteeseen liittyy myös toisenlainen rakenne, valtasuhteet. Maailmankuva ei muodosti autonomisesti, vaan siihen on aina kuulunut manipulointia. Maailmankuvaa on rakennettu tietoisesti ja jonkun suppean piirin etujen edistämiseksi. Sitä on tapahtunut jo kivikaudelta lähtien, kun heimojen ja kansojen johtajat liittoutuivat shamaanien ja pappien kanssa. Ja tietenkin sama meno jatkuu edelleen. Valistuksen ja tieteen värittämän maailmankuvan rinnalle työntyy nyt talouden värittämä maailmankuva. Epämääräinen edistyksen käsite halutaan korvata näennäisesti täsmällisemmällä taloudellisen edun käsitteellä. Ei tarvitse olla edes kauhean kyyninen huomatakseen, että tällainen kehitys on taas kerran pienen ja etuoikeutetun edunsaajien joukon manipuloimaa. Pääosa ihmiskunnan varallisuudesta on jo keskittynyt pienen vähemmistön käsiin. Mutta en halua vetää tähän mukaan pahuuden käsitettä. Sillä minusta on selvää, että nämä manipuloijat ja heidän luvuttomat myötäilijänsä toimivat hyvässä uskossa. He todella kuvittelevat, että näin maailma kehittyy ja näin sen pitää kehittyä. 

Ei se ihan niin mene. Sillä taloudellisen edun käsite on varsin tyhjä. Rikkaiden omaisuudesta merkittävä osa on vain kirjanpidollista pörssiarvoa. Jopa kansakuntien varallisuuden käsite on ongelmallinen. Ajatellaan vaikka kaikkien maailman kulutustavaroiden arvoa. Sadan vuoden kuluttua niistä suurin osa on täysin arvottomia. Tai pitäisikö sanoa, ihmisten kannalta hyödyttömiä. Toki niissä on prosessoituja raaka-aineita, mutta jopa raaka-ainevarannot ovat arvottomia ilman niitä uudelleen jalostavaa teollisuutta. Ihmiskunnan varallisuus on jotain aivan muuta. Se on ennen kaikkea potentiaalista kyvykkyyttä, joka perustuu jatkuvasti karttuvaan tietoon, osaamiseen, koulutukseen ja kehittyvään teknologiaan. 

Edellä annettu kuvaus maailmankuvan kehityksestä voi synnyttää vääriä mielikuvia. Maailmankuvaa ei voi rakentaa viime kädessä manipuloinnin kautta. Koska sillä on reaalinen tausta. Se on ihmisten ja yhteisöjen pyrkimys ymmärtää, mistä maailmassa on kysymys. Ja sen selityksenä on jo kivikaudella ihmisen esihistoriassa syntynyt polte: halu, taito ja kyky pärjätä maailmassa tietojen ja ymmärryksen turvin. Valistuksen maailmankuva seisoo siis kuitenkin vankalla perustalla. 

On hyödyllistä pohtia myös niitä tahoja, jotka kartuttavat tietoisesti maallistuvaa maailmankuvaamme. Antiikin vanhojen kaupunkikulttuurien aikana sitä rakensivat kronikoitsijat, filosofit ja historioitsijat. Sitten mukaan liittyivät luonnontieteilijät, ennen kaikkea tähtitieteilijät ja fyysikot. Toisella taholla valistuksen maailmankuvaa vahvistivat kehittyneen teknologian ja teollisuuden tuottamat ihmeet. Ne ikään kuin todistivat, että uuden maailmankuvan perusta on jollain hyvin vakuuttavalla tavalla totta. 

Mutta maailmankuva ei ole pelkästään fysikaalis-mekanistinen rakennelma. Aivan yhtä polttava oli kysymys ihmisestä: mitä me olemme, mistä me tulemme, ja minne olemme menossa. Ja tällä osastolla Darwinin teos "Lajien synty" muutti kaiken. Ihminen ei enää ollut luomakunnan kruunu, vaan ainoastaan eläin eläinten joukossa. Mutta jotain vanhasta maailmankuvasta jäi jäljelle. Ihminen haluttiin kuitenkin nähdä evoluution huipentumana, jopa sen eräänlaisena tarkoituksena. Ja tällainen asenne on edelleen olemassa. Mutta se osoittautuu vähitellen olevan perusteeton. Ihmisellä ei ole eläinkunnassa mitään erityisasemaa - paitsi ehkä ainutlaatuisen tehokkaana biosfääriä muokkaavana toimijana, ja pitäisi ehkä jopa sanoa tuholaisena. 

Olen vakuuttunut siitä, että seuraava vaihe maailmankuvamme kehitystä on siirtyminen kohti biologista maailmankuvaa. Ja olen myös vakuuttunut siitä, että se on ihmiskunnalle eloonjäämiskysymys. Biologia on jo ottanut fysiikan paikan maailmankuvaamme ja jokapäiväistä elämäänne voimakkaimmin muokkaavana tieteenä. Luin juuri Arno Karlen kirjan "Mikrobit ja ihminen" (Terra Cognita 2000). Se julkaistiin vuonna 1995, ja paria vuotta myöhemmin ilmestyi sen eräänlainen sukulaisteos, tosin laajemmin sosiaalisin painotuksin: Jared Diamondin "Tykit, taudit ja teräs" (Terra Cognita 2004). Nämä kirjat ovat merkkipaaluja ja näköalojen avartajia. 

Karlen kirja on nyt 20 vuotta vanha. On hämmästyttävää, että vaikka Karle ei itse ollut biologi vaan pikemminkin filosofi, kirja ei tunnu lainkaan vanhentuneelta. Varmaan siksi, että se perustuu vankkoihin ja päteviin tieteellisiin lähteisiin. Kirjassa esitellään useita mielenkiintoisia näkökulmia, joita siteeraan lyhyesti. Elämän evoluution alkuvaiheissa solumme ovat kehittyneet rinnan muiden eliöiden kanssa, ja solumme sisältävät jälkiä muinaisista symbioottisista eliöistä tai parasiiteista - esimerkiksi solujen mitokondriot ovat ilmeisesti alun perin vieraita eliöitä. Mikrobien aiheuttamat taudit johtuvat pohjimmiltaan siitä, että niiden molekyylitason biologiset mekanismit ovat samanlaisia kuin omissa soluissamme. Vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa eliö ei elä ruumiissamme loisena, vaan tauti johtuu sen erittämästä myrkystä. 

Taudinaiheuttajat opittiin tuntemaan myöhään historiassa, 1800- luvulla (Louis Pasteur ja Robert Koch). Ensin löydettiin bakteerit, sitten niitä pienemmät riketsiat ja virukset. Silmin näkyvät loiseläimet olivat toki vanhoja tuttuja, mutta sitten löydettiin myös mikroskooppiset loiset ja alkueliöt. Aluksi kuviteltiin, että bakteerit ovat vihollisia jotka voidaan hävittää. Tämä ajattelu elää vieläkin, mutta valtaosa bakteereista on kuitenkin hyödyllisiä tai neutraaleja. Bakteerien hävittäminen on onneksi mahdotonta. Se olisi jopa tuhoisaa, sillä ne ovat olennainen osa ympäristöämme, ja myös osa elintoimintojamme. 

Ihmiskunta on pääosin sopeutunut taudinaiheuttajiin ja pystyy myös vastustamaan niitä. Keinoja ovat hygienia, rokotukset ja antibiootit - jotka tosin vähitellen menettävät tehonsa. Samalla ihmisen oma toiminta ja kulttuurievoluutio ovat tuottaneet ja tuottavat edelleen vakavia epidemioita. Jokainen suuri muutos: maanviljelyyn siirtyminen, antiikin suuret kaupunkikulttuurit, kansojen muuttoliikkeet, löytöretket ja teollistuminen ovat aiheuttaneet tuhoisia, jopa vuosikymmeniä jatkuneita tautien aaltoja. Kysymys ei ole vain siitä, että eri alueilla ihmisten vastustuskyky tietylle mikrobille on erilainen, mikrobien vaarallisuus tai elintavat muuttuvat mutaatioiden myötä, tai että mikrobit siirtyvät ihmisten ja eläinten mukana. On myös niin, että mikrobien isäntiä ovat myös eläimet ja muut eliöt. Mikrobit voivat elää pitkiä aikoja huomaamatta omissa turvapaikoissaan, kunnes ihmisen aiheuttama muutos, vaikkapa maanviljelys, tai metsien tai eläinlajien hävittäminen muuttavat tilanteen, ja ihmisestä tulee niille uutta elintilaa. 

Mikrobien vaikutus on laajempialaista kuin niiden aiheuttamat kärsimykset ja väestöromahdukset. Ne ovat muuttaneet historiaa. On hyvin todennäköistä, että Rooman valtakunta heikentyi ja katosi, kun suuressa imperiumissa laajalla alueella liikkuneet ihmiset saivat liikkeelle myös ennenkuulumattoman laajat, tuhoisat ja pitkään jatkunet epidemiat. Ehkä järkyttävin esimerkki mikrobien voimasta on Etelä-Amerikan valloitus. Miten muutama sata sotilasta pystyi valtaamaan maanosan, jossa asui ehkä 30 miljoonaa asukasta? Selityksenä on ennen kaikkea tuhoisa biologinen ase, valloittajan mukanaan tuomat taudit: influenssa, tuhkarokko ja isorokko. Ne iskivät hurjalla raivolla väestöön, jossa ei ollut niitä vastaan mitään vastustuskykyä.

Ehkä kirjojen keskeisin viesti on, että mikrobit eivät ole vihollinen, joka voidaan voittaa. Pikemminkin elämämme mikrobien kanssa on jatkuvaa ja ajoittain dramaattistakin rinnakkaiseloa. Uusia epidemioita, jopa aiemmin tuntemattomien mikrobien aiheuttamia, ilmenee edelleen. Samoin tutut ja jo harmittomina pidetyt taudit ilmaantuvat uudelleen. Ja usein syynä on ihmisen aiheuttama muutos. Ihmiskunta, kulttuuri ja elinympäristö ovat kokonaisuus, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Olen minäkin aiemmin kirjoittanut tästä. Genetiikka on paljastanut, että olemme läheistä sukua muille eläimille ja jopa kasveille ja mikrobeille. Maapallolla kukoistava elämä ei olekaan kokoelma eliöitä, vaan pikemminkin elämä on planeetallemme syntynyt, hyvin moninaisissa ilmenemismuodoissa esiintyvä elämänmuoto. Tämä on tärkeä opetus, kun pyrimme selviytymään resurssikriisistä, väestön liikakasvusta ja ilmastonmuutoksesta.