Helsingin kirjamessujen 2010 kunniaksi paikallisissa lehdissä on kirjallisuusaiheisia juttuja. Se on luonnollinen tapa saada aikaan sivuntäytettä, jota lehdet ovat aina vailla. Hesarin Fingerporissa oli tiivistettynä Joycen Odysseus, johon vihjattiin vaikeatajuisena kirjallisuutena. Sellaisen tavaran lukeminen tuo luonnollisesti lukijalle statusta. Kuulut arvostettuun eliittiin, jos sanot lukevasi vaikeatajuista kirjallisuutta. Mutta onko se oma lajinsa? Ehkä kaikkien vaikeatajuinen kirjallisuus ei ole vaikeatajuista kaikille. Tai ehkä on vain erilaisia syitä, miksi jotkut kirjat tökkivät.
Osittain on kysymys kontrastista ja tottumuksesta. Muutama vuosi sitten olin lukemassa Volter Kilven kirjaa "Alastalon salissa" (se on vaikeatajuisen kirjallisuuden suomalainen klassikko). Se ei oikein edennyt, juutuin piipunvalintakohtaukseen, niin kuin niin moni muu. Jostain syystä tartuin Joycen Odysseukseen, joka oli jäänyt kesken niin perusteellisesti, että en edes tiennyt miten pitkälle olin päässyt. Nyt Odysseus sujui kuin siivillä, ja oli tosi kiehtova. Menestyksestäni innostuneena tartuin uudelleen Alastaloon, ja nyt sekin alkoi edetä - ja oli hieno lukukokemus. Olisiko niin, että olin nyt virittynyt lukemaan "vaikeatajuista kirjallisuutta"? Näyttää siltä, että eräät kirjat panevat lukijan ponnistelemaan, ja ilmeisesti se on enemmän tai vähemmän tarkoituksellista. Vähän sama asia, kuin sanaristikoissa: tekstin viehätys lähteekin pitkälle siitä että sen avaamiseksi pitää tehdä työtä.
Minua kuitenkin kiusaa kirjallisuudessa unijaksot ja kirjat, jotka voidaan tulkita uniksi. Monet kirjailijat luovat univaikutelman kirjoittamalla epäselvästi. Lukijan kannalta se ei ole palkitsevaa. Tekstin selitykseksi kun ei kelpaa, että sehän oli unta. Unikirjailijan prototyypiksi on nimetty Franz Kafka, mutta hänen tekstinsä oli kristallinkirkasta ja kauttaaltaan ymmärrettävää. Ei siinä unista ole kysymys, vaan jostain aivan muusta. Kaikki, mistä Kafka kirjoittaa, on totta! Kun olin lukenut ensimmäisen Kafkani, minun oli pakko hankkia kaikki hänen kirjansa ja lukea ne ahmimalla. Myöskään Joycen Odysseus ei ole unta, vaan aivan konkreettinen kertomus, päivä Leopold Bloomin elämästä.
Usein klassikkoja pidetään vaikeatajuisina. Tämä on väärä rinnastus, ja saattaa johtua siitä, että väitteen esittäjä ei ole oikeasti lukenut yhtään klassikkoa. Tosisiassa klassikot on kirjoitettu viettelevästi, eivät ne muuten olisi jääneet elämään. Miten nautinnollista oli lukea Petronius Arbiterin "Trimalkion pidot", klassikko noin kahden tuhannen vuoden takaa. Niin hauska, ilkeä, ja samalla jotenkin ajankohtainen. Pitojen ruokalista toi jotenkin mieleen nykyajan television kokkiohjelmat.
Toisaalta olen kuitenkin aika varma siitä, että jotkut kirjalliset tekstit todella voivat olla vaikeatajuisia, ja että se voi olla kirjailijan enemmän tai vähemmän tiedostettu tarkoitus. Samoin on selvää, että monella lukijalla se lisää lukemisen nautintoa. Mutta lukijan pitää olla oikeasti motivoitunut ponnistelemaan. Joycen ja Kilven lukijaa varmaan motivoi kirjan maine: se on kuin Mount Everest, jolle on kiivettävä. Mutta minua ei motivoinut Mikko Rimmisen Pölkky. Aihe ei ollut minusta tippaakaan kiinnostava, eikä myöskään kirjailija. Ehkä Mount-Everest-efekti selittää, miksi luin Thomas Pynchonin kirjat "V" ja "Gravity's Rainbow", ja vielä englanniksi. Selvisin joten kuten näistä kryptografisista järkäleistä. Pynchonin kirjoilla on hurja maine, ja hurjia nuo kirjat olivatkin. Thomas Pynchon lienee elävistä kirjailijoista arvoituksellisimpia, hänestä ei taida olla olemassa edes virallista valokuvaa. Voin suositella juuri näitä hänen teoksiaan niille, jotka haluavat todella koetella voimiaan. (suomennettu on vain "Huuto 49", joka on niiden rinnalla selkokieltä, hyvä kirja kumminkin).
torstai 28. lokakuuta 2010
Vaikeatajuista kirjallisuutta
Tunnisteet:
Alastalon salissa,
Joyce,
Kafka,
Kilpi,
kirjallisuus,
kirjamessut,
Odysseus,
Pynchon
tiistai 26. lokakuuta 2010
Godzilla meets Bambi - eli piekseekö Nokian N8 iPhonen?
Nokiahan on kuin Godzilla! Rymistelevä teknohirviö, jolla on valtavat voimat, mutta joka on myös kömpelö ja tyhmä. Mutta tarkoitus ei nyt ole esitellä maailmalle uusia kielikuvia (tai miksei, olkaa hyvä vaan!). Minua harmittaa se tapa, jolla niin sanotut teknologia-analyytikot ovat käsitelleet käynnissä olevaa N8 - iPhone maaottelua.
Käyttöjärjestelmästäkö kaikki on kiinni? Uuden Symbian 3 version uskotaan pelastavan tilanteen, ja N8 näyttää kuinka Symbian 3 puree. Vai pitäisikö Nokian ottaa Windows tai Android- vai onko Meego se messiaaninen pelastaja?
Mutta mikä oikein on käyttöjärjestelmä? Sehän on tietokoneen tai puhelimen sisällä piileskelevä ohjelmahässäkkä, jolla on kolme tehtävää. Ensinnäkin sen pitäisi hoitaa, melutta ja käyttäjää häiritsemättä, laiterajapinta, ja saman tapainen protokollarajapinta. Toiseksi, sen pitää hoitaa reaaliaikavaatimukset. Puhelimen prosessori kun ei aina ehdi kaikkeen mitä pitäisi tehdä, vaan pitää priorisoida. Ja kolmanneksi, sen pitää hoitaa ihminen - kone rajapinta eli käyttöliittymä.
Kun yhtiöt tekevät käyttöjärjestelmäpäivityksiä, ne eivät kovin mielellään koske käyttöjärjestelmän syvimpiin osiin (eli laite- ja reaaliaikarajapintoihin). Pikemminkin päivitetään käyttöliittymää - se kun näkyy ulospäin ja sitä on helppo sokeroida. Toisaalta, jos käyttöjärjestelmän sisuskalut on kunnossa, siihen voi hyvin tehdä vaikka millaisen uuden käyttöliittymän. Ulkopuolisen analyytikon on käytännössä mahdotonta ymmärtää näitä sisuskaluja. Prosessoreja usein vertaillaan, mutta niiden kellotaajuudet eivät ole ratkaisevia, jos ne ovat muuten erilaisia. Ja riippuu pitkälle ohjelmoinnista, miten hyvin prosessorin teho osataan ottaa ulos.
Ja sama käytännössä. Edellinen puhelimeni oli X6 ja nykyinen on N8. Havaintojeni mukaan puhelimien ohjelmat ja käytön logiikka ovat lähes identtiset. Ne tavallisimmat sovellukset näyttävät samoilta, kaikkine vikoineen ja epäloogisuuksineen. Yksi pahimmista vioista on tökerö internet-selain, se pitäisi uusia mitä pikimmin. Mutta kuitenkin N8:n käytettävyys on paljon parempi. Osittain se johtunee siitä että N8:ssa on tehokkaampi prosessori, mutta myös käyttöliittymää on viritelty. Puhelin toimii nyt pehmeästi, nykimättä ja tökkimättä.
On muitakin parannuksia. Näyttö on paljon parempi. Näytön kaksoiskosketus on todella hyvä (tosin se ei toimi kaikissa sovelluksissa). Ja aloitusnäytöt on helpompi konfiguroida ja niitä on jopa kolme, eri tarkoituksiin. Toiminnot käynnistyvät yhdellä näpäytyksellä, kun aiemmin monet vaativat kaksoisklikkauksen. Aloitusnäyttöjä on sokeroitu widgeteillä, mikä ilahduttanee viihdekäyttäjiä. On minusta ihan makuasia onko kyseessä uusi käyttöjärjestelmäversio vaiko vain korjailtu käyttöliittymä. Minusta jälkimmäinen.
Mutta miksi N8 on niin paljon parempi? Lyhyesti, koska siinä on todella hyvä rauta. Muotoilu on upea, mekaniikka vakuuttava, ja tehoa riittävästi. Entä miten pärjää vertailussa iPhone? Olen käyttänyt sitä varsin vähän, mutta sanoisin että se jää toiseksi, ja siinä on edelleen myös puutteita. Sen asema on kuitenkin vankka, koska se jatkaa Applen tunnistettavaa muotoilu- ja käytettävyysperinnettä, jolla on jo vakiintuneet ystävät. Upein Applen tuote on minusta kuitenkin klassinen iPod. Se on joka suhteessa lumoava.
Nokian kannalta on ikävintä, että N8 tuli vuosia myöhässä. Uraauurtava yhtiö, joka toi markkinoille ensimmäiset älypuhelimet, musiikkipuhelimet, pelipuhelimet ja kosketusnäyttöpuhelimet jo vuosia sitten, ei osannut reagoida siinä vaiheessa, kun markkinat olivat kypsyneet ottamaan vastaan nämä tuotteet.
Käyttöjärjestelmästäkö kaikki on kiinni? Uuden Symbian 3 version uskotaan pelastavan tilanteen, ja N8 näyttää kuinka Symbian 3 puree. Vai pitäisikö Nokian ottaa Windows tai Android- vai onko Meego se messiaaninen pelastaja?
Mutta mikä oikein on käyttöjärjestelmä? Sehän on tietokoneen tai puhelimen sisällä piileskelevä ohjelmahässäkkä, jolla on kolme tehtävää. Ensinnäkin sen pitäisi hoitaa, melutta ja käyttäjää häiritsemättä, laiterajapinta, ja saman tapainen protokollarajapinta. Toiseksi, sen pitää hoitaa reaaliaikavaatimukset. Puhelimen prosessori kun ei aina ehdi kaikkeen mitä pitäisi tehdä, vaan pitää priorisoida. Ja kolmanneksi, sen pitää hoitaa ihminen - kone rajapinta eli käyttöliittymä.
Kun yhtiöt tekevät käyttöjärjestelmäpäivityksiä, ne eivät kovin mielellään koske käyttöjärjestelmän syvimpiin osiin (eli laite- ja reaaliaikarajapintoihin). Pikemminkin päivitetään käyttöliittymää - se kun näkyy ulospäin ja sitä on helppo sokeroida. Toisaalta, jos käyttöjärjestelmän sisuskalut on kunnossa, siihen voi hyvin tehdä vaikka millaisen uuden käyttöliittymän. Ulkopuolisen analyytikon on käytännössä mahdotonta ymmärtää näitä sisuskaluja. Prosessoreja usein vertaillaan, mutta niiden kellotaajuudet eivät ole ratkaisevia, jos ne ovat muuten erilaisia. Ja riippuu pitkälle ohjelmoinnista, miten hyvin prosessorin teho osataan ottaa ulos.
Ja sama käytännössä. Edellinen puhelimeni oli X6 ja nykyinen on N8. Havaintojeni mukaan puhelimien ohjelmat ja käytön logiikka ovat lähes identtiset. Ne tavallisimmat sovellukset näyttävät samoilta, kaikkine vikoineen ja epäloogisuuksineen. Yksi pahimmista vioista on tökerö internet-selain, se pitäisi uusia mitä pikimmin. Mutta kuitenkin N8:n käytettävyys on paljon parempi. Osittain se johtunee siitä että N8:ssa on tehokkaampi prosessori, mutta myös käyttöliittymää on viritelty. Puhelin toimii nyt pehmeästi, nykimättä ja tökkimättä.
On muitakin parannuksia. Näyttö on paljon parempi. Näytön kaksoiskosketus on todella hyvä (tosin se ei toimi kaikissa sovelluksissa). Ja aloitusnäytöt on helpompi konfiguroida ja niitä on jopa kolme, eri tarkoituksiin. Toiminnot käynnistyvät yhdellä näpäytyksellä, kun aiemmin monet vaativat kaksoisklikkauksen. Aloitusnäyttöjä on sokeroitu widgeteillä, mikä ilahduttanee viihdekäyttäjiä. On minusta ihan makuasia onko kyseessä uusi käyttöjärjestelmäversio vaiko vain korjailtu käyttöliittymä. Minusta jälkimmäinen.
Mutta miksi N8 on niin paljon parempi? Lyhyesti, koska siinä on todella hyvä rauta. Muotoilu on upea, mekaniikka vakuuttava, ja tehoa riittävästi. Entä miten pärjää vertailussa iPhone? Olen käyttänyt sitä varsin vähän, mutta sanoisin että se jää toiseksi, ja siinä on edelleen myös puutteita. Sen asema on kuitenkin vankka, koska se jatkaa Applen tunnistettavaa muotoilu- ja käytettävyysperinnettä, jolla on jo vakiintuneet ystävät. Upein Applen tuote on minusta kuitenkin klassinen iPod. Se on joka suhteessa lumoava.
Nokian kannalta on ikävintä, että N8 tuli vuosia myöhässä. Uraauurtava yhtiö, joka toi markkinoille ensimmäiset älypuhelimet, musiikkipuhelimet, pelipuhelimet ja kosketusnäyttöpuhelimet jo vuosia sitten, ei osannut reagoida siinä vaiheessa, kun markkinat olivat kypsyneet ottamaan vastaan nämä tuotteet.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Tichy entropiaa vastaan, eli teekkari seikkailee.
Joskus 1960-70 luvun vaihteessa Tichy oli kesäteekkarina Nokian Kaapelitehtaalla Salmisaaressa. Työnä oli kaapelin valmistus - tietenkin. Kun teekkarit ilmestyivät tehtaalle ensimmäinen kesäkuuta, vuorossa olleet työnjohtajat tuntuivat unohtaneen koko jutun. Mihinkä nämä nyt laitetaan? Seisoskelimme hallin päädyssä ja odottelimme, että kohtalomme ratkaistaisiin. Lopulta minulle osoitettiin tehtäväni. Minusta tuli hanttimiehen apulainen. Se lienee työurani eräitä huipentumia.
Mikäpä siinä, ryhdyimme työn touhuun. Toimenamme oli suorittaa erilaisia ja sekalaisia pikkuhommia. Lakaisimme lattioita, siirtelimme esineitä, pinosimme muovirouhesäkkejä, ja kaiken kaikkiaan pidimme yllä järjestystä. Suhtauduimme työhömme asianmukaisella kohtuullisuudella. Epäjärjestyksen kasvu ja entropian lisääntyminen ovat maailmassa ainaisena uhkana, ja kohtasimme tuon uhkan tyynesti ja harkiten. Kaikki meille uskotut tehtävät suoritimme, mutta ei suin päin, vaan mietiskelevällä hartaudella.
Työtoverini ja mentorini oli alan asiantuntija. Hän oli tullut tehtaalle parikymmentä vuotta aiemmin hanttimieheksi, ja jatkoi edelleen tuolla samalla linjalla. Jos tunsimme tarvetta meditoida ja ottaa niin sanotut persesavut, hän johdatti meidät paikkoihin, joihin työnjohtaja aniharvoin pistäytyi, Toverini oli sitkeänlaiha ukko jonka lippalakki oli kuin kasvanut päähän kiinni. Hän puhui ärhäkkää ja aggressiivista stadin slangia, mutta hesalaisena minulla ei ollut kommunikointivaikeuksia. Koska olin itsekin jo oppinut tupakoinnin paheen, meillä oli heti paljon yhteistä.
Kerran aamusella työnjohtaja kertoi meille, että puristamohallin keskellä seisova maakaapelikela olisi vietävä suuren konehallin kolmanteen kerrokseen jotain työvaihetta varten. Kaapelitehtaalla käyneet tietävät, että tuo rakennus on korkea, ehkä kuusikerroksinen. Ei kovin hyvä tuotantologistiikan kannalta, mutta tehokasta tonttimaan käyttöä. Tuollainen kaapelikela on melko suuri, yli kahden metrin korkuinen, ja painaa jopa useita tonneja. Keloja liikuteltiin vierittämällä betonilattiaa pitkin, ja jos suuntaa pitää kääntää, käytettiin ns. mopoja. Mopo oli noin puolen metrin mittainen ja matalilla rullilla varustettu kapistus, kuin pieni ja väkevä potkulauta. Kelaa käännettäessä sen toinen laippa pyöritettiin mopon päälle, ja rulla kääntyi sen varassa. Otimme siis mopon, ja lähdimme vierittämään kelaa. Vieritimme sen pihan yli ja tavarahissin ovelle. Mutta kas, hissi olikin epäkunnossa ja huoltomiehet sen kimpussa. No ei se mitään, otetaanpa savut sillä aikaa. Näissä merkeissä menikin sitten aamupäivä.
Sitten toverini valpastui. "Nyt on ruoka-aika". Kiipesimme portaat ylös ruokalaan. Syödessämme äijä tiiraili vastakkaisella penkillä istuvia naisia, joilla oli ajan muodin mukaiset minihameet, ja hekotteli: "Kjäh kjäh, synnyinmaa näkyy". Syötyämme perusteellisesti palasimme hissille tutkimaan, joko se olisi korjattu. Eipä ollut. Vasta hiukan ennen työvuoron päättymistä se tuli kuntoon. Vierittelimme kelan yläkertaan, ja niin oli taas yksi päivä pulkassa.
Tässä puuhassa olin noin viikon verran. Sitten sain ylennyksen. Minusta tuli muovipuristajan apulainen. Käytimme suurta konetta, jolla pursotettiin eristävä muovivaippa kaapelien metallijohtimien päälle. Teimme muun muassa AMKA- kaapelia, jolla oli tärkeä osuus maaseudun sähköistämisessä. Se oli eräs Nokian varhaisia innovaatiota.
Mikäpä siinä, ryhdyimme työn touhuun. Toimenamme oli suorittaa erilaisia ja sekalaisia pikkuhommia. Lakaisimme lattioita, siirtelimme esineitä, pinosimme muovirouhesäkkejä, ja kaiken kaikkiaan pidimme yllä järjestystä. Suhtauduimme työhömme asianmukaisella kohtuullisuudella. Epäjärjestyksen kasvu ja entropian lisääntyminen ovat maailmassa ainaisena uhkana, ja kohtasimme tuon uhkan tyynesti ja harkiten. Kaikki meille uskotut tehtävät suoritimme, mutta ei suin päin, vaan mietiskelevällä hartaudella.
Työtoverini ja mentorini oli alan asiantuntija. Hän oli tullut tehtaalle parikymmentä vuotta aiemmin hanttimieheksi, ja jatkoi edelleen tuolla samalla linjalla. Jos tunsimme tarvetta meditoida ja ottaa niin sanotut persesavut, hän johdatti meidät paikkoihin, joihin työnjohtaja aniharvoin pistäytyi, Toverini oli sitkeänlaiha ukko jonka lippalakki oli kuin kasvanut päähän kiinni. Hän puhui ärhäkkää ja aggressiivista stadin slangia, mutta hesalaisena minulla ei ollut kommunikointivaikeuksia. Koska olin itsekin jo oppinut tupakoinnin paheen, meillä oli heti paljon yhteistä.
Kerran aamusella työnjohtaja kertoi meille, että puristamohallin keskellä seisova maakaapelikela olisi vietävä suuren konehallin kolmanteen kerrokseen jotain työvaihetta varten. Kaapelitehtaalla käyneet tietävät, että tuo rakennus on korkea, ehkä kuusikerroksinen. Ei kovin hyvä tuotantologistiikan kannalta, mutta tehokasta tonttimaan käyttöä. Tuollainen kaapelikela on melko suuri, yli kahden metrin korkuinen, ja painaa jopa useita tonneja. Keloja liikuteltiin vierittämällä betonilattiaa pitkin, ja jos suuntaa pitää kääntää, käytettiin ns. mopoja. Mopo oli noin puolen metrin mittainen ja matalilla rullilla varustettu kapistus, kuin pieni ja väkevä potkulauta. Kelaa käännettäessä sen toinen laippa pyöritettiin mopon päälle, ja rulla kääntyi sen varassa. Otimme siis mopon, ja lähdimme vierittämään kelaa. Vieritimme sen pihan yli ja tavarahissin ovelle. Mutta kas, hissi olikin epäkunnossa ja huoltomiehet sen kimpussa. No ei se mitään, otetaanpa savut sillä aikaa. Näissä merkeissä menikin sitten aamupäivä.
Sitten toverini valpastui. "Nyt on ruoka-aika". Kiipesimme portaat ylös ruokalaan. Syödessämme äijä tiiraili vastakkaisella penkillä istuvia naisia, joilla oli ajan muodin mukaiset minihameet, ja hekotteli: "Kjäh kjäh, synnyinmaa näkyy". Syötyämme perusteellisesti palasimme hissille tutkimaan, joko se olisi korjattu. Eipä ollut. Vasta hiukan ennen työvuoron päättymistä se tuli kuntoon. Vierittelimme kelan yläkertaan, ja niin oli taas yksi päivä pulkassa.
Tässä puuhassa olin noin viikon verran. Sitten sain ylennyksen. Minusta tuli muovipuristajan apulainen. Käytimme suurta konetta, jolla pursotettiin eristävä muovivaippa kaapelien metallijohtimien päälle. Teimme muun muassa AMKA- kaapelia, jolla oli tärkeä osuus maaseudun sähköistämisessä. Se oli eräs Nokian varhaisia innovaatiota.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Huutelua katsomosta
Nokia on nyt tunnustanut ainakin joitain virheitään (kuulostaako hiukan Orwellilta?). Se vaikuttaa voimattomalta, ja Aisoposta mukaillen, itse kukin käy antamassa sille aimo potkun. Kun leijona on voimaton, se oppii tuntemaan myös aasin kavion. Jorma Ollila on jo paheksunut katsomosta huutelijoita.
Mutta otetaanpa toinen näkökulma. En sano mitään Nokian johtamistavoista - siitä on vuosikymmeniä, kun ollen ollut Nokialla töissä, ja Nokian kanssa työskentelystäkin on jo hyvä tovi. Mutta minulla on ollut monta Nokian valmistamaa puhelinta. Sen oven kautta ei kuljetakaan katsomoon, vaan tärkeimpään sidosryhmään.
Paras puhelimeni ikinä on ollut Nokian malli 8210. Sillä tosin saattoi vain soittaa ja tekstailla. Mutta puhelin oli pieni, näppärä, ja hyvä käyttää. Annan puhelimelleni anteeksi jopa sen että se piti käyttää huollossa. Tällä puhelimella oli paljon ystäviä, mutta kuulin, että se vedettiin pois tuotannosta, koska sen valmistaminen oli liian kallista.
Ensimmäinen pettymys oli kommunikaattori 5300i. Se oli siinä mielessä jo oikea tietokone, että se aina silloin tällöin - kaatui. Silloin piti irrottaa akku vähäksi aikaa. Kyllä, tämä ei ole vika vaan ominaisuus, koska myös käyttöohje älysi vihjata akun irrottamisesta. Netin käyttö puhelimella oli tuskallista huonon selaimen ja tehottoman prosessorin takia, mutta eniten ihmettelen näppäinvalojen puutetta. Mitä järkeä on valaista näyttö ja jättää olemattomalla kontrastilla merkatut näppäimet pimeään?
Kyllästyin kanniskelemaan painavaa ja turhauttavaa kommunikaattoria, mutta en ollut vakuuttunut vaihtoehdoista. Joten väliratkaisuna hankin mahdollisimman simppelin peruspuhelimen. 5030 oli puoli-ilmainen, mutta olisin toki maksanut enemmänkin jos puhelin olisi ollut asiallinen. Mutta ei. Ensinnä, puhelimen kantta oli lähes mahdotoin saada irti ilman työkaluja, jotta akun olisi saanut sisälle. Tappelin sen kanssa pitkään. Puhelimen käyttöohje ei osannut valistaa, pitikö kantta nostaa vai liu'uttaa. Muutenkin käyttöohje oli eri pari puhelimen kanssa, se oli selvästi tehty jollekin muulle mallille. Kalvotyyppinen näppäimistö oli tunnoton, ja painallukset menivät helposti viereisten näppäimien tiliin.
Ulkomaan matkaa varten halusin kuitenkin navigaattoripuhelimen. Olin varautunut hankkimaan N8 mallin mutta...
Joten paras vaihtoehto speksien mukaan oli X6. Mutta ei käytännössä. Käyttöohje tuntui edelleen puhuvan muuta kieltä kun puhelin. Lisäksi se osaa neuvoa vain asioita, jotka kuka tahansa puhelinta joskus käyttänyt tietää muutenkin. Toiminnoissa oli kummalista horjuvuutta: miksi eri asioissa on eri logiikka? Kosketusnäyttö on herkkä, mutta ei aina. Joskus puhelimen väristin antaa palautteen painetusta näppäimestä mutta mitään ei tapahdu. Tai päinvastoin, puhelin tekee lähes pyytämättä jotain mitä en halunnut. Zoomaus ja skrollaus on hidasta ja hyppelehtivää, ja sen ohjaus kosketusnäytöllä on hankalaa. Karttojen tekstejä ei voi suurentaa. Näytöstä ei saa selvää kirkkaassa valossa. Sähköpostiasetusten asettaminen ei onnistu (samat asetukset toimivat kommunikaattorissa). Ja niin edelleen. En siis ole tyytyväinen.
Ja nyt lopullinen tuomio. Huolimattomuutta, Nokia! Vaiko peräti ylimielisyyttä? Nokian ylisuuri ja hajautettu tuotekehitysorganisaatio ei ota vastuuta kokonaisuudesta. Puhelimet täyttävät spesifikaatiot vain sinne päin, rimaa hipoen, ja sen alittaen. Tämmöinen peli ei nyt kerta kaikkiaan vetele. Vuosikymmeniä ovat "talouselämän asiantuntijat" hokeneet, kuinka suomalaiset insinöörit tekevät liian hyviä tuotteita mutta eivät osaa myydä niitä. Tämä oppi on nyt tuottanut karmeaa satoa.
Mutta otetaanpa toinen näkökulma. En sano mitään Nokian johtamistavoista - siitä on vuosikymmeniä, kun ollen ollut Nokialla töissä, ja Nokian kanssa työskentelystäkin on jo hyvä tovi. Mutta minulla on ollut monta Nokian valmistamaa puhelinta. Sen oven kautta ei kuljetakaan katsomoon, vaan tärkeimpään sidosryhmään.
Paras puhelimeni ikinä on ollut Nokian malli 8210. Sillä tosin saattoi vain soittaa ja tekstailla. Mutta puhelin oli pieni, näppärä, ja hyvä käyttää. Annan puhelimelleni anteeksi jopa sen että se piti käyttää huollossa. Tällä puhelimella oli paljon ystäviä, mutta kuulin, että se vedettiin pois tuotannosta, koska sen valmistaminen oli liian kallista.
Ensimmäinen pettymys oli kommunikaattori 5300i. Se oli siinä mielessä jo oikea tietokone, että se aina silloin tällöin - kaatui. Silloin piti irrottaa akku vähäksi aikaa. Kyllä, tämä ei ole vika vaan ominaisuus, koska myös käyttöohje älysi vihjata akun irrottamisesta. Netin käyttö puhelimella oli tuskallista huonon selaimen ja tehottoman prosessorin takia, mutta eniten ihmettelen näppäinvalojen puutetta. Mitä järkeä on valaista näyttö ja jättää olemattomalla kontrastilla merkatut näppäimet pimeään?
Kyllästyin kanniskelemaan painavaa ja turhauttavaa kommunikaattoria, mutta en ollut vakuuttunut vaihtoehdoista. Joten väliratkaisuna hankin mahdollisimman simppelin peruspuhelimen. 5030 oli puoli-ilmainen, mutta olisin toki maksanut enemmänkin jos puhelin olisi ollut asiallinen. Mutta ei. Ensinnä, puhelimen kantta oli lähes mahdotoin saada irti ilman työkaluja, jotta akun olisi saanut sisälle. Tappelin sen kanssa pitkään. Puhelimen käyttöohje ei osannut valistaa, pitikö kantta nostaa vai liu'uttaa. Muutenkin käyttöohje oli eri pari puhelimen kanssa, se oli selvästi tehty jollekin muulle mallille. Kalvotyyppinen näppäimistö oli tunnoton, ja painallukset menivät helposti viereisten näppäimien tiliin.
Ulkomaan matkaa varten halusin kuitenkin navigaattoripuhelimen. Olin varautunut hankkimaan N8 mallin mutta...
Joten paras vaihtoehto speksien mukaan oli X6. Mutta ei käytännössä. Käyttöohje tuntui edelleen puhuvan muuta kieltä kun puhelin. Lisäksi se osaa neuvoa vain asioita, jotka kuka tahansa puhelinta joskus käyttänyt tietää muutenkin. Toiminnoissa oli kummalista horjuvuutta: miksi eri asioissa on eri logiikka? Kosketusnäyttö on herkkä, mutta ei aina. Joskus puhelimen väristin antaa palautteen painetusta näppäimestä mutta mitään ei tapahdu. Tai päinvastoin, puhelin tekee lähes pyytämättä jotain mitä en halunnut. Zoomaus ja skrollaus on hidasta ja hyppelehtivää, ja sen ohjaus kosketusnäytöllä on hankalaa. Karttojen tekstejä ei voi suurentaa. Näytöstä ei saa selvää kirkkaassa valossa. Sähköpostiasetusten asettaminen ei onnistu (samat asetukset toimivat kommunikaattorissa). Ja niin edelleen. En siis ole tyytyväinen.
Ja nyt lopullinen tuomio. Huolimattomuutta, Nokia! Vaiko peräti ylimielisyyttä? Nokian ylisuuri ja hajautettu tuotekehitysorganisaatio ei ota vastuuta kokonaisuudesta. Puhelimet täyttävät spesifikaatiot vain sinne päin, rimaa hipoen, ja sen alittaen. Tämmöinen peli ei nyt kerta kaikkiaan vetele. Vuosikymmeniä ovat "talouselämän asiantuntijat" hokeneet, kuinka suomalaiset insinöörit tekevät liian hyviä tuotteita mutta eivät osaa myydä niitä. Tämä oppi on nyt tuottanut karmeaa satoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)