Talouskriisi, kansallinen dementia ja pahat meemit

Suomen hallituksen toimet talouskriisin hoitamisessa ovat ihmetyttäneet monia, ja niitä on jo kritisoitu monesta näkökulmasta. Näyttää myös siltä, että kriisin taustalla on useiden yhteensattumien summa. Mutta taustalla voi olla myös paljon vakavampi asia. Ehkä talouselämä ajattelee ja toimii toisin kuin ennen. Toimiessani yrityskouluttajana huomasin noin viisi vuotta sitten, että yritysten kiinnostus innovaatioihin katosi. Innovaatiotoiminta ei vain kiinnostanut. Oman tulkintani mukaan yritysten toiminnan aikajänne on lyhentynyt.

Maailma toki muuttuu, mutta muutos ei ole hävittänyt talouselämän perustaa. Hyvinvoinnin ja kehityksen vahvin moottori on edelleen teollinen ja sosiaalinen innovaatio. Saamme suorastaan havainto-opetusta siitä, kuinka luovan tuhon mekanismi toimii ja karsii toimialoja, jotka eivät ole investoineet tulevaisuuteen. Onko jokin kansallinen dementia saanut meidät unohtamaan sen toimintatavan, jonka avulla Suomi nostettiin takapajuisesta maatalousyhteiskunnasta teollisuusmaiden eturiviin. Toivon, että unohdus on tilapäinen, ja että se aiheutuu vain vääristä tulkinnoista.

Julkisessa keskustelussa esiintyy vaarallisia meemejä (meemi on eräänalainen ajatusvirus, jolla voi olla hyviä tai haitallisia vaikutuksia). Näitä ovat ”jälkiteollinen” ja ”tietoyhteiskunta”. Yhteiskunnan arvontuotto on edelleen pitkälle teollista, vaikka teollisuuden rakenne on muuttumassa. Uusi raaka-ainetalous ja energian tuotanto edellyttävät teknologiaan nojaavia ja jopa teollisen mittakaavan ratkaisuja. Sama pätee voimakkaasti kehittyvään biotekniikkaan ja lääketieteeseen. Näiden kehittyvien, tieteeseen nojaavien ja aineellisten innovaatioiden työllistävä vaikutus on tietysti automaation ansiosta aiempaa vähäisempi. Mutta toisaalta materiaalisten innovaatioiden rinnalle syntyvät ja laajenevat niitä hyödyntävät digitaaliset palvelut ja infrastruktuurit. 

Niin, se digitaalisuus edustaa yhtä näkökulmaa tietoon. Mutta tietoon perustuvassa yhteiskunnassa olemme eläneet vuosikymmeniä, oikeastaan koko teollisen ajan.

Aivan uutena meeminä on ilmaantunut digitalisointi, mutta eihän se uutta ole. Elektronisessa muodossa se alkoi teollisuuden automaationa yli puoli vuosisataa sitten. Kun se ulottui toimistotyöhön, havaittiin tuottavuusparadoksi. Automaatioon oli pakko mennä yhteensopivuuden ja toimintaympäristön mutkikkuuden takia. Mutta odotettua tuottavuuden kasvua ei tullutkaan.

Nyt ollaan siinä mielessä automaation uudessa vaiheessa (vaikka vanhat vaiheet edelleen jatkuvat), että automaatio alkaa koskettaa erilaisia palveluja. Samalla meillä on entistä tehokkaampia työkaluja, kuten internet ja monet sosiaalisen median työkalut. Jostain syystä tätä automaation vaihetta on siis alettu sanoa digitalisoinniksi. Aiemman kokemuksen perusteella voisi ennustaa, että pikavoittoja ei tässäkään välttämättä ole tulossa. Tuottavuusparadoksi vaanii edelleen. Ja liian suurien kokonaisuuksien tavoittelu kerralla tuottaa tunnetusti projekteja, jotka karkaavat näpeistä. Suurta taitoa ja varovaisuutta tarvittaisiin.