Ajattelun tutkimisen oudot juuret ja oudot tulokset

Mistä ihmisen ajattelu alkaa? Useimmiten sijoitamme ajattelun päähämme. Se on jotain, mitä aivomme tekevät. Entä miten se tapahtuu? Vanhan käsityksen mukaan ajatteleva osamme on sielu. Sielu pakenee kuitenkin tieteellistä erittelyä. Sielu on ikuinen ja aineeton, mutta miten aineeton olento voi toimia aineellisen ruumiimme kanssa. Miten se saa lihaksemme liikkumaan, ja miten se saa tietoa aineellisilta aisteiltamme? Filosofit joutuivat pulaan tämän ongelman kanssa, sille ei löytynyt filosofista ratkaisua. Anatomit, lääkärit ja fyysikot eivät myöskään löytäneet todisteita sielusta. 1600- luvulla oman aikansa suuri ajattelija ja yleisnero René Descartes joutui myös antamaan periksi. Hän arveli, että sielun ja ruumiin vuorovaikutusta välittää aivoissamme sijaitseva pieni elin, käpyrauhanen. Emme tiedä, kuinka vakavissaan hän oli. Tutkimusaihe oli vielä hänen aikanaan sopimaton ja tutkijalle jopa vaarallinen.

Tutkikoon siis filosofit ihmisen ajattelua, kunhan tekevät sen varovasti ja hienotunteisesti. Anatomit ja lääkärit olivat kuitenkin jo löytäneet hermoston, joka on monin tavoin mukana ihmisen toiminnassa. Tunnettiin heijasteet eli refleksit. Kosketus, kipu ja myös sähkö voivat saada aikaan nopeita ja tahdosta riippumattomia lihasliikkeitä. Ehkä ajattelun tutkiminen alkaakin heijasteista. Onko ajattelulla ja heijasteilla jokin yhteys? Filosofit eivät pohtisi näin outoa asia. Mutta lääkärit ja fysiologit ovat pragmaattisia: ainakin heijasteita voi tutkia ja mitata objektiivisesti.

Venäläinen fysiologi ja psykologi Ivan Setšenov (1829–1905) sai rohkean idean. Entä jos hermoston ja aivojen välinen yhteys katkaistaan. Miten se vaikuttaa heijasteisiin? Ovatko ne riippuvia aivojen toiminnasta? Vai onko peräti niin, että aivot jopa tuottavat heijasteita? Hän tutki asiaa eläinkokeilla. Hän katkaisi aivoista lihaksen suuntaan johtavan hermoradan. Tapahtui jotain täysin yllättävää. Heijasteet tulivat paljon nopeammiksi. Setšenov päätteli, että ajatus hidastaa reaktioita. Hän teki lopulta todella rohkeita ja kauaskantoisia päätelmiä: "Kyky estää liikettä antaa ihmiselle kyvyn ajatella" ja "ajatus on psyykkisen refleksin kaksi ensimmäistä osaa ilman kolmatta".

Setšenovin työ ei jäänyt huomiotta, ei edes Venäjällä. Perinteisesti ajattelevat ihmiset pitivät hermoston tutkimista vaarana ihmisen henkisyydelle. Karamazovin veljeksissä Fjodor Dostojevski kritisoi ankarasti näitä ajatuksia, tosin mainitsematta Setšenovia nimeltä.

Myöhemmin toinen venäläinen, Ivan Pavlov (1849–1936) tutki automaattisia reaktioita koirilla. Hän keksi ehdollistamisen: automaattinen reaktio, tässä tapauksessa kuolan eritys, voidaan siirtää käynnistymään ruoan asemasta jostain alun perin merkityksettömästä signaalista. Tämä oli jo todella vaarallinen ajatus, sillä nyt myös aivot näyttävät osallistuvan automaattisten reaktioiden tuottamiseen. Mutta onko se todella automaattista? Emme voi kysyä koiralta, ajatteleeko se, että ”ahaa, kello soi tai lamppu syttyy, ruokaa on siis tulossa”.

Pavlovin kokeiden suoraviivainen yleistäminen johti Yhdysvalloissa behaviorismiksi sanotun psykologian suuntauksen syntymiseen. Se selittää ihmisen käyttäytymisen ja ylipäänsä koko psyyken toiminnan ehdollistamisella ja heijasteilla. Ihmisen niin sanottu henkinen elämä olisi siis pelkkää käyttäytymistä. No, jälkiviisaina tiedämme nyt, että se ei merkinnyt psykologista läpimurtoa. Behavioristit nimittäin sivuuttivat käsitteellisen ajattelun ja tunteet. Tai oikeammin, he väittivät niitä illuusioiksi. Toinen uusi psykologinen suuntaus, psykoanalyysi oli täysin eri mieltä. Heidän mielestään ihmisyyden syvin olemus oli mielen sisäisissä ja osin kätketyissä ajatuksissa.

Jälkiviisaina tiedämme nyt, että myös psykoanalyysi oli pääosin väärässä. Aivojen tutkiminen eksaktein luonnontieteellisin keinoin paljastaa aivan uudenlaisen totuuden ihmisestä. Ja yllättäen Setšenovin ajatukset yli sadan vuoden takaa osoittautuvat suorastaan profeetallisiksi. Ihmisen käyttäytyminen ja toiminta perustuu sittenkin nopeisiin ja automaattisiin reaktioihin. Mutta tehdään kuitenkin tärkeä lisäys: ei kokonaan.

Psykologit Daniel Kahneman ja Amos Twersky alkoivat tutkia ihmisen kykyä tehdä päätöksiä. Päätöksenteko on mutkikas ”henkinen” tehtävä, ja on myös mahdollista arvioida sen nopeutta ja laatua varsin objektiivisesti. Tutkimukset alkoivat tuottaa tuloksia 1970-luvun lopulla. Osoittautui, että ihmisen mielessä toimii kaksi aivan erilaista päätöksenteon mekanismia. Toinen on nopea ja automaattinen. Toinen taas on hidas ja vaivalloinen, se perustuu tietoiseen järkeilyyn ja kielelliseen retoriikkaan. Mekanismit toimivat rinnan ja osin kilpaillen, ja loppujen lopuksi tietoinen retoriikkamme selittää päätöksemme parhain päin. Haluamme toki uskoa olevamme rationaalisia.

Löytö oli mullistava ja arkijärjen vastainen, ja alamme vasta hitaasti tottua tähän maailmankuvamme mullistukseen. Kahnemanille myönnettiin vuonna 2002 taloustieteen Nobel-muistopalkinto (jaettu Vernon Smithin kanssa). Olen kirjoittanut asiasta blogissani tarkemmin (Nopeat, hitaat ja tyhmät sekä Kouluta sisäinen Zombisi).

Mutta jätetään nyt psykologian mutkikkaat teoriat ja siirrytään käytäntöön. Alkoihan ajattelun tutkiminen aivan konkreettisista asioista, eli jäsenten automaattisten liikkeiden tutkimisesta. Joten mennään konkreettiseen eli musiikin harrastukseen. Kun opettelemme jonkun instrumentin soittoa, joudumme pinnistämään aivojamme. Joudumme ajattelemaan, mihin laitamme sormemme ja miten niiden pitäisi liikkua ja miten löytää kullekin sormelle eri tilanteissa kuuluvat koskettimet tai läpät tai aukot tai kielet. Ja puhallinsoittaja kontrolloi jopa hengitystäänkin. Tämä on hyvin hidasta ja työlästä, mutta kun toistamme näitä liikkeitä, ne muuttuvat nopeammiksi ja varmemmiksi. Vähitellen nopeutemme kymmenkertaistuu ja satakertaistuu, kun hermojemme ja lihastemme toiminta tulee yhä  automaattisemmaksi, ikään kuin heijasteiksi. Ivan Pavlovin termein, kehomme ehdollistuu musiikille.

Ja kun sitten esitämme musiikkikappaletta, laulamme tai pidämme puhetta, se onkin suuressa määrin automaattista. Jos erehdymme ajattelemaan, vaikkapa ”miltähän tämä kuulostaa”, esitys hidastuu, sekoaa ja menee jopa aivan pilalle. Kuten Ivan Setšenov totesi, ”ajatus estää liikettä”.

Joten: ihmisenä oleminen on aika ristiriitaista. Suuri osa ihmisyyttä ja ihmisenä kehittymistä on oppia olemaan ajattelematta liikoja. Ja samaan aikaan ajattelu käsitteillä, kielellä ja logiikalla on kuitenkin aivan välttämätöntä. Joten sillekin pitää varata tarpeeksi aikaa, ja sitäkin pitää harjoitella.

Eikä siinä vielä kaikki. Valistusajan suuret englantilaiset filosofit kuten Adam Smith ja David Hume oivalsivat, että myös esteettiset ja moraaliset valinnat ovat tunteita, ja tunnereaktiomme ovat automaattisia ja nopeita. Nykyaikainen aivotutkimus on vahvistanut tämän havainnon. Tunteille on kuitenkin syytä varata aikaa vaikuttaa meihin, ja ne tarvitsevat tuekseen rationaalista ajattelua. Musiikissa taas tunteilla on erilainen, toissijainen, vaikka tärkeä rooli. Ne tuottavat musisointiin motivaatiota ja merkitystä.

Sosiaalinen media nostaa sen käyttäjien tunteet pintaan, ja se palkitsee reaktioiden nopeudesta. Se näkyy aika ikävällä tavalla keskustelun tunnepainoisuudessa ja laadussa. Sosiaalisissa suhteissa automaattiset reaktiomme pyrkivät kiiruhtamaan, ja rationaalisen minämme tehtävä olisi ainakin yrittää kyseenalaistaa sitä, mitä tunnereaktio ehdottaa. 

Näemme kaksi täysin erilaista kuviota. Musiikissa automaattisen toiminnan vahvistaminen ja sosiaalisissa suhteissa sen hillitseminen ovat yhtä lailla tärkeitä, ja ne molemmat edellyttävät harjoittelua.

Sosiaalisten tunnetaitojen harjoitteluksi sopii erinomaisesti kirjojen lukeminen, se opettaa myös tarvittavaa hitautta.

 

 

 Ivan Setšenov. Ilja Repinin maalaus.

 

Belsebuubi ja Perkele – arkipäivän demonologiaa

Erään vertauskuvan mukaan kävelemme esi-isiemme luiden päällä. Näin on laita erityisesti henkisesti. Käsitemaailmamme ja tapamme ymmärtää asioita perustuu vanhoihin tarinoihin, vaikka nuo tarinat ovat unohtuneet tai muuttuneet aivan muuksi. Käytämme myös sanoja, joiden alkuperä on kadonnut, joiden muoto on muuttunut ja joiden merkityskin voi olla vaihtunut.

Tällaisia mietteitä nousi mieleen, kun löysin tiedekirjakaupasta Ülo Valkin kirjan Perkele – johdatus demonologiaan. Päätin heti kohentaa tietojani demonologiasta. No, emmehän me usko demoneihin, vai mitä? Ja kuitenkin tunnen hämärästi, että demonit tai ainakin niiden varjot jollain lailla kurkkivat olkamme yli tai jopa yrittävät sysiä meitä johonkin suuntaan. Käännymme jopa vaistomaisesti niiden puoleen, kun vaikkapa perkele tai saatana lipsahtaa suustamme. Joskus kiroilen itsekin, ja myönnän, että tunnen saavani siitä voimaa.

Demonithan ovat tietenkin henkilentoja. Niitä vilisee etenkin vanhassa maailmassa. Ja tiedämme, että nuo henget ovat hyviä tai pahoja tai jotain siltä väliltä. Länsimaisen kulttuurimme demonit ovat kuitenkin aivan erityisiä, sillä ne ovat saneet voimansa ja muotonsa kristillisestä demonologiasta. Sitä ei opeteta koulussa, emme ehkä edes tunne tällaista sanaa, mutta demonologia vaikuttaa meihin osana kulttuurimme perustaa.

Joten aloitetaan alusta eli Jumalasta. Kirjoitin sen tuohon isolla alkukirjaimella, koska monoteistisissä uskonnoissa se on erisnimi viitatessaan ainoaan pääjumalaan. Ja heti pitää sanoa, että tuosta alkukirjaimesta on käyty katkeria riitoja ja mellakoitakin kristinopissa ja erityisesti islamissa. Saako muista jumalista edes puhua, jos niitä ei ole?

Emme kuitenkaan voi edetä demonologiassa, ellemme ota huomioon että jumalia on paljon, ja jopa demonitkin voivat sellaisia hahmoja olla. Jumala isolla kirjaimella on kuitenkin monoteistisen demonologian voimakeskus. Juutalaisten jumalannimi on tetragrammi, neljän kirjaimen kuvio, JHWH. Hepreassa ja myös arabiassa ei vokaaleita merkitä, joten tuo sana voidaan lausua jahve tai jehova. Muitakin vanhoja nimiä Jumalalle on. Muissa kielissä sille on myös ihan omia sanoja, kuten god tai gott tai jumala tai deus tai muuta sellaista. Islamissa jumalan nimi on Allah. Ehkä on syytä hylätä se ajatus, että tuo sana on muodostunut liittämällä arabian kielen al-artikkeli juutalaiseen JHWH-tetragrammiin. Sanalla on muitakin juuria.

Jumalasta demonologia on lähtenyt, tai oikeastaan se perustuu vanhoihin tarinoihin Jumalasta, tapaamme niitä Talmudissa ja Raamatussa. Tapaamme demonitaruja erityisesti vanhoissa kirjoituksissa, joita ei Raamatuksi nimettyyn kokoelmaan ole otettu. Näitä kutsutaan apokryfisiksi eli ”epämääräisiksi” tai ”salatuiksi” kirjoiksi. Yleinen asetelma on seuraava: Jumala asuu taivaaksi nimetyssä paikassa. Apunaan hänellä on suuri joukko väkeä, joita tavallisesti sanotaan enkeleiksi. Muutakin väkeä siellä on, puhutaan vartijoista, tarkkailijoista, palvelijoista tai sotajoukoista. Voisi ajatella, että Jumala on itse luonut nuo enkelit ja muun väen, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ei nyt pohdita niitä. 

Kerran Jumala poistui asuinpaikastaan käydäkseen luomassa maailman. Sillä aikaa enkelit nousivat kapinaan ja ottivat taivaan haltuunsa. Heidän johtajanaan oli enkeli nimeltä Lucifer. Hän oli loistava hahmo, nimi tarkoittaa ”valon tuoja”. Kun Jumala palasi, hän huomasi, mitä oli tapahtunut, ja syntyi taistelu. Jumala oli tietenkin ylivoimainen, erään tarinan mukaan taistelu kesti vain kolme silmänräpäystä. Enkeleitä rangaistiin, heidät syöstiin taivaasta maan pinnalle. He olivat nyt pahoja, heistä oli tullut demoneita - ehkä. Tunnetaan toki muitakin järjestelyjä. Niissä enkeleitä ei tuomittu demoneiksi, vaan he työskentelevät jatkuvasti Jumalan apuna. Toimivat sanansaattajina, ja saattavat jopa puuttua eri tavoin ihmisten asioihin.

Tarinasta on erilaisia variaatioita, mutta joka tapauksessa ainekset ovat tällaisia. Monen tarinan mukaan Luciferin ohella on muita ylempiä enkeleitä, arkkienkeleitä. On Mikael, jolle kuuluvat tai kuuluivat sotilasasiat. Ja on Uriel, Gabriel, Rafael ja Nathanael. Ja on 6000 muuta enkeliä, joiden nimiä ei saa mainita. Ja on enkelin kaltaisia olentoja kuten serafit ja kerubit. Ja on Asasel, joka on joko entinen enkeli tai itsenäinen demoni. Häneen liittyy erityinen tarina. Sen mukaan taivaan vartijaenkeleissä (irin) syttyi voimakas himo maan naisia kohtaan. Toisen legendan mukaan enkelit kadehtivat ihmisten onnellista perhe-elämää. Näitä enkekelitä sanottiin unettomiksi, he eivät koskaan nukkuneet, jotta olisivat aina valmiina toteuttamaan Jumalan käskyjä. 200 tällaista enkeliä lähti taivaasta maan pinnalle ja otti vaimoikseen maan naisia. Enkelien johtaja oli nimeltään Asasel. Hän opetti ihmisille monia käytännön taitoja: metallien käsittelyä ja aseiden valmistusta, ja naisille kauniiden korujen ja vaatteiden käyttöä. Jumala piti näitä taitoja sopimattomina. Enkelien ja maan naisten lapsista tuli jättiläisiä, jotka olivat ahneita ja hillittömiä. Jumala lähetti enkelinsä tappamaan jättiläiset, mutta heidän ruumiistaan tuli demoneja. Ja hän määräsi arkkienkeli Rafaelin kahlitsemaan Asaselin erämaahan ikuisiksi ajoiksi.

On epäselvää, tuliko kapinoivasta Luciferista Saatana, nimi tarkoittaa vastustajaa. Vai onko Saatana itse asiassa Jumalan toinen pimeämpi puoli. Helvetti ei välttämättä ole Saatanan koti. Juutalaisilla ei oikeastaan edes ole helvettiä, helvetti on kristillisen teologian luoma syntisten sielujen rangaistuslaitos. Demonit tunnetusti puuhailevat yhtä sun toista helvetissä, ne ovat sen työntekijöitä ja kiusaavat syntisten sieluja. Ainakin Danten Jumalaisen näytelmän kuvaamassa helvetissä Saatana on sijoitettu helvetin kylmään (!) keskukseen. Erään legendan mukaan Kristus telkesi Saatanan helvettiin.

Saatanan ulkonäöstä on monenlaisia kuvauksia. Danten Saatana on suuri, lepakkoa muistuttava otus. Toisaalta hän voi olla kauniskasvoinen mies- tai naishahmo, kiusaaja tai viettelijä. Eräs Saatanan hahmo on lainattu kreikkalaisten Pan-jumalalta. Hänet tunnistamme hyvin, karvainen tyyppi, jolla on pukin sorkat ja sarvet päässä. Sanomme suomen kielellä Saatanaa myös Paholaiseksi ja Piruksi. Muita nimiä tulee kreikan kielen diabolos-sanasta, sekin tarkoittaa vastustajaa, ja siitä tulevat mm sanat devil ja teufel,

Demonologian ytimenä ovat edellä mainitut Raamatun, Talmudin ja muiden vanhojen kirjojen tarinat. Se on rikas ja kiehtova maailma, johon on sekoittunut paljon aineksia vanhoista uskonnoista ja uskomuksista. Itse sana demoni tulee antiikin kreikan mytologiasta, ja tarkoittaa henkiolentoa. Vanhat uskonnot olivat monoteistisille juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille kova haaste, monijumalaiset uskonnot olivat vielä voimissaan pari vuosituhatta sitten. Näitä muita jumalia vastaan piti toimia. Niistä tuli demoneita, pahoja henkiä, joiden palveleminen oli ankarasti kiellettyä. Tämä kieltohan on Mooseksen lain ensimmäinen, ja siis tärkein käsky. Eräs vakava vastustaja oli Baal. Juutalaiset väänsivät sen nimen Baal-sebul eli Baal-herra pilkallisesti muotoon Baal-sebub. Se taas tarkoittaa ”lannan herra” tai ”kärpästen herra”. Me tunnemme tämän hahmon Belsebuubina, joka on meille muun muassa lievempi kirosana.

Perkeleen palvonta on saman logiikan mukaan kiellettyä, ja se on päässyt mukaan kristilliseen demonologiaan. Se on alun perin vanha balttilainen jumala, Perkunas tai Perkunis. Ukkosen jumala, sama hahmo kuin oma vanha ylijumalamme Ukko. Ja todella, se on edelleen kirosanoistamme eli manauksista voimallisin. Kalevalaa varten kerätyissä runoissa tapaamme viimeiset dokumentit vanhoista jumalistamme, tosin se on jo suodattunut kristinopin läpi. Kalevala ei kuitenkaan ole demonologinen teos, Lönnrot on toiminut valistuksen hengessä ja pitänyt itsensä kurissa.

Demonologian alkuperäisinä tietolähteinä ovat vanhat kirjoitukset aina Koraaniin ja Uuteen Testamenttiin asti. Demonologia kehittyi keskeiseksi teologiseksi aktiviteetiksi vähitellen, ja se kiihtyi huippuunsa uskonkiihkoisilla 1500- ja 1600-luvuilla. Demonologisia tekstejä kirjoittivat kirkkoisät, teologit, filosofit ja alkemistit. Sen keskeiset väitteet yltyivät vähitelen yhä hurjemmiksi. Nimeltä mainittuja demoneja löydettiin tai keksittiin satoja. Arviot demonien lukumäärästä kasvoivat suorastaan tolkuttomasti: miljoonista aina kahteen tuhanteen biljoonaan asti. Erään väitteen mukaan jokaista ihmistä ympäröi 11 000 demonia. Demonien luonteesta ja toiminnasta kerrottiin mielikuvituksellisia tarinoita. Demonien eri lajeja kuvaamaan laadittiin mutkikkaita taksonomioita, ja samalla tavoin luokiteltiin eri tyyppisiä enkeleitä. Jopa enkeleiden ja demonien raja tuli yhä hämärämmäksi. 

Demonologiaan liittyvä keskeinen myöhempi teos ja suoranainen käsikirja on inkvisiittori Heinrich Kramerin vuonna 1486 julkaisema Noitavasara (Malleus maleficarum). Demonologiasta oli käytännössä tullut kirkon keskeinen opinkappale. Tunnetut ja arvostetut toimijat lankesivat demonologian pauloihin, kuten Tuomas Akvinolainen, alkemisti Paracelsus ja jopa Martti Luther, joka kritisoi kyllä katolista kirkkoa, mutta piti demonologiaa todenmukaisena. Lutherin käynnistämän reformaation aatteellista kiihkeyttä kuvaa, että noitavainoja harjoittivat lähinnä protestantit.

Demonologia oli tärkein osa kirkon yhteiskunnallisa vaikuttamista. Se pyrki lujittamaan kirkon otetta sekä kansasta että maallisista vallanpitäjistä pelottelemalla ja terroisoimalla. Demonioppi toimi noitavainojen ideologisena perustana ja suoranaisena yllyttäjänä. Nykyisin voidaan ajatella, että demonologiasta kehittyi varhainen esimerkki tuhoisasta yhteiskunnallisesta aatesuunnasta.

Käytin kirjoituksen lähteenä muun muassa edellä mainittua Ülo Valkin kirjaa. Hän aloitti demonologian tutkimisen Neuvosto-Virossa. Se oli tuohon aikaan teologiasta kiinnostuneelle mahdollinen, vaikka ei täysin hyväksytty aihe. Tuo kirja ei ole suorastaan lukuromaani, mutta se on kompakti ja sisältää turhankin yksityiskohtaista tietoa. Muiden lähteiden kohdalla on syytä olla huolellinen. Internetin kautta tietoa etsivä törmää valtavaan ja sekavaan tiedon tulvaan. Uskonto herättää ihmisissä voimakkaita tunteita, joten suuressa osassa aineistoa tietoaines, tulkinnat ja spekulaatiot ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Demonologia ja teologia ovatkin sen takia haastavia tieteitä.

Valkin kirjassa on omituinen aukko: se ohittaa pitkälle antiikin tarut ja erityisesti Prometheuksen. On ilmeistä, että tarinat Asaselista ovat uudelleen kirjoitettuja versioita antiikin Kreikan Prometheus-myytistä, joka syntyi jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirkkoisä Tertullianus (noin 155–230) oli kristinuskon varhaisia rakentajia. Hän katsoi, että Prometheus on paholainen, Saatana, ja hänen edustamansa tiede ja tekniset taidot ovat kartettavia asioita. Tämä asenne jäi leimaamaan uskontoa ja kirkkoa meidän päiiviimme asti.

 

 Kärpästen herra