Satunnainen
lukija saattaa ihmetellä otsikkoa. Tämä kirjoitus käsittelee
tekoälyä. Ja otsikolle saadaan myöhemmin aivan ymmärrettävä
selitys.
Tekoälystä
kirjoittelu on kiihtynyt viime aikoina arvoituksellisesti. Itse olen
välttänyt osallistumista kirjoitteluun, koska olen parhaillaan
kirjoittamassa kirjaa tekoälystä. Olen siis varsin syvällä
aiheessa, ja yleisen keskustelun teemat eivät mielestäni juurikaan
käsittele olennaista asioita. En ole viitsinyt hajauttaa energiaani
niihin suuntiin. Mutta ehkä nyt olisi jo aika. Julkinen
tekoälykeskustelu on ollut jäsentymätöntä kauhistelua –
enimmäkseen. Onhan toki myös esitetty asiallinen ja varsin vakava
puheenvuoro, jonka yhteyttä tekoälykeskusteluun ei jostain syystä
ole aina haluttu nähdä. (Cathy O'Neil: Matikkatuhoaseet.
Terra Cognita 2017).
Tekoäly
on eräs nimi tiedevetoiselle teknologiselle innovaatiolle, joka on
ollut käynnissä pitkään. Sen synnytti sähköisten tietokoneiden
kehittäminen 1950-luvulla. "Tekoäly”-sana otettiin käyttöön
vuonna 1957, ja se on tuonut oman dramaattisen ja tunteisiin vetoavan
sävyn teknologiaa koskevaan keskusteluun. Alussa tietokoneilla
todella yritettiin jäljitellä ”inhimillisen älyn piirteitä”,
kuten loogisten päätelmien tekemistä ja kielen ymmärtämistä.
Aritmetiikkaa ja shakkipeliä lukuun ottamatta tietokoneiden
saavutukset tällä saralla olivat kuitenkin vaatimattomia.
Tekoälykeskustelu on viime aikoina virinnyt uudelleen. Tekoälyn
käsite on samalla laajentunut koskemaan tietokoneiden käyttöä
ihmisten apuna hyvinkin erilaisilla tavoilla. Tällä tavalla
laajennettu tekoäly on monimuotoinen ja pitkään jatkunut
teknologiatrendi. Sillä on tietenkin aikojen kuluessa ollut sekä
erilaisia nimiä että erilaisia teknisiä tunnusmerkkejä. Olemme
oppineet tuntemaan ilmiön nimillä kybernetiikka,
automaatio,
tietokoneistuminen,
digitalisaatio.
Tekoäly
on totta ja tietokoneet ovat totta. Ne ovat ja tulevat olemaan
ympärillämme, seurassamme ja osana yhteiskunnan infrastruktuuria.
Ajattelin tarkastella tekoälyä hieman poikkeavasta näkökulmasta.
Miten meidän tulisi suhtautua toimijaan, jolla saattaa olla
merkittäviä ja jopa omat kykymme ylittäviä taitoja, tai joka
sekaantuu elämäämme ehkä enemmän ja kavalammin kuin oikeastaan
edes haluaisimme. Eli kysymys on siitä, miten tekoälyyn pitäisi
suhtautua? Tämän kysymyksen takana on olettamus, joka ei ehkä ole
aivan ilmeinen. Ei ole mitään yhtä tyypillistä tekoälyä, vaan
on olemassa vahvistuva teknologinen trendi, joka tuottaa erilaisia
fyysisiä hahmoja, käyttäytymisen piirteitä ja hyödyllisiä tai
haitallisia vaikutuksia. Voisimmeko ehkä tunnistaa erilaisia
tekoälyn tyyppejä ja miettiä suhtautumistamme niihin?
Ehkä
yllättävin tekoälyn laji on näkymätön. Tällainen tekoäly ei
puutu asioihimme – tai jos se sen tekee, emme huomaa sitä. Se ei
myöskään tyrkytä palveluksiaan, vaan mieluummin se vaikenee.
Tämä tekoäly on ollut seuranamme vuosikymmeniä, ja se tekee
elämästämme sujuvampaa. Asian havainnollistamiseen tarvitaan
muutama esimerkki. Tekoälyn ohjaamat liikennevalot lisäävät
liikenteen sujuvuutta. Voimme turhautua yksittäisen risteyksen
liikennevalon toimitaan, jos emme muista, että tekoälyn vastuulla
on kokonaisen kaupunginosan liikenne. Yksilö joutuu joskus
odottamaan, jotta yleinen hyvä toteutuisi paremmin. Tällainen
tekoäly näyttäisi siis jopa tuottavan jonkinlaista moraalista
hyvää yhteisöllisyyden muodossa.
Samanlaista
hyvää tuottaa tekoälyn ohjaama hissi. Emme taaskaan ymmärrä,
miten hyvin meitä palvellaan. Joskus ulkomailla olen asunut
korkeassa hotellissa, jonka hissejä ei ohjaa tekoäly, vaan
yksinkertainen relelogiikka. Älyn puute näkyy ruuhka-ajan huonona
palveluna ainakin kahdella erilaisella tavalla, riippuen releiden
johdotuksesta. Ensimmäisessä tapauksessa hotellin keskikerroksissa
asuvat eivät pääse hissiin. Hissit ajavat ensin yläkerroksiin, ja
palaavat sitten täytenä alas ohittaen keskikerrokset. Toisessa
variaatiossa hissit pyrkivät minimoimaan ajomatkaa. Ylös tulevat
hissit täyttyvät jo keskikerroksiin mennessä, eivätkä koskaan
pääse ylös asti. Tekoälyn ohjaamat hissit palvelevat kaikkia
kerroksia tasapuolisesti. Ne varmistavat, että kukaan ei joudu
odottamaan liian kauaa. Tapaamme erilaisia näkymättömiä
tekoälyjä matkustaessamme
ja
tapaamme niitä sairaaloissa ja tehtaissa. Tai emme tapaa, sillä ne
eivät halua tehdä numeroa itsestään.
Huolestunut
kansalainen voisi kysyä, eikö tällainen tekoäly ole vaarallinen?
Entä, jos tekoäly tekee virheen sytyttämällä risteyksessä
molemmille risteäville kaduille vihreän valon? Tai entä jos
tekoälyn ohjaama hissi yrittää ajaa kellarin lattian läpi? Tai
entä jos se avaa kerroksen oven, vaikka hissi ei ole paikalla?
Huolestunut kansalainen voi rauhoittua. Näkymättömiä tekoälyjä
alettiin rakentaa vuosikymmeniä sitten. Silloin ei puhuttu ”koneiden
moraalista” ja tietokoneet olivat varsin epäluotettavia.
Suunnittelijat omaksuivat lähes vaistomaisesti erään robotiikan
perussäännön: robotti ei saa aiheuttaa vahinkoa (ks.
Koneiden moraali. Käytännössä tämä ominaisuus on
saatu aikaan kerrostetun rakenteen avulla. Turvallisuuteen liittyvät
toiminnat perustuvat luotettavaan teknologiaan. Tekoäly ei voi
vaikuttaa turvallisuuden takaaviin laitteisiin eikä ohittaa niitä.
Esimerkiksi hissikuiluun vievä ovi varmistetaan mekaanisen
lukituslaitteen avulla. Tekoäly saattaa tietää, onko ovi auki vai
kiinni, mutta se ei voi vaikuttaa itse lukitukseen. Aivan vastaava
järjestelmä takaa ydinvoimaloiden turvallisuuden, tai ainakin estää
tekoälyn sekaantumisen turvallisuuteen vaikuttaviin toimintoihin.
Seuraavana
tekoälyn lajina voisimme pohtia tekoälyjen toimintaa työkaluna,
avustajana tai jopa työtoverina. Nyt tekoäly on ihmisen kumppani,
ja ihminen on tietoinen sen toiminnasta. Tämäkin tekoälyn laji on
varsin vanha. Nyt ihminen on mukana aktiivisena toimijana, ja
ainakin periaatteessa hän tekee päätöksen, uskooko tekoälyn
toimivan luotettavasti ja ilman virheitä. Tämä tekoälyn laji on
monen asiantuntijan mielestä huolestuttava. Onko ihmisellä
perusteita arvioida tekoälyn kykyä tehdä hyödyllisiä asioita –
ja onko häntä edes ohjeistettu suhtautumaan apulaiseensa
kriittisesti? Taas tarvitaan esimerkkejä. Lääkärit ja insinöörit
käyttävät monimutkaisia mittaus- ja analyysilaitteita. Mutta
osaavatko he arvioida niiden luotettavuutta. Analysaattorit,
kuvankäsittelyohjelmat ja potilasaineistot auttavat lääkäreitä
tekemään diagnooseja ja suunnittelemaan hoitoja. Mutta millä
perusteella koneiden tuottamaan dataan voi luottaa?
Erityisen
dramaattinen esimerkki on lentokoneiden autopilotit ja muut
lentämistä avustavat järjestelmät. Ne on kehitetty helpottamaan
pilottien työtaakkaa ja estämään inhimillisestä virheestä
aiheutuvat onnettomuudet. Ne ovat olleet myös osallisina
onnettomuuksissa. Jokseenkin aina kyse on pilotin väärinkäsityksestä:
hän on arvioinut kokonaistilanteen väärin, ohittanut järjestelmän
suosittelemat toimenpiteet, tai jopa kytkenyt avustajansa pois
päältä. Tärkeää onkin ollut kehittää pilotin ja tekoälyn
välistä kommunikointia. On vaikea sanoa, kuinka paljon
onnettomuuksia lentokoneiden tekoäly on estänyt. Luultavasti luku
on tavattoman paljon suurempi, kuin kommunikaation virheistä
aiheutuneiden onnettomuuksien määrä.
Uusi
avustavan tekoälyn tyyppi käyttää hyväkseen hyvin laajoja
aineistoja ja etsii niistä hyvin monimutkaisia yhteyksiä. Puhutaan
tiedon louhimisesta, ja käytetään sellaisia sanoja kuin big data
ja syväoppiminen. Tällaiset tekoälyt ovat ilman muuta ihmistä ja
suurempiakin ihmisjoukkoja kyvykkäämpiä. Voiko tällaiseen
järjestelmään luottaa, jos sen tuottaman tiedon perustelu on
ihmisen välittömän käsityskyvyn ulottumattomissa? Ei välttämättä
eikä sokeasti. Juuri tätä ongelmaa käsittelee Matikkatuhoaseet.
Erityisen mielenkiintoiseksi syväoppiminen muodostuu, kun sen avulla
aletaan tuottaa valokuvia, videoita, uutisia, raportteja ja jopa
kaunokirjallisia tekstejä. Mikä on tällaisen toiminnan
pitkäaikainen vaikutus kulttuuriin. Insinöörit tuntevat käsitteen
positiivinen takaisinkytkentä. Kun kulttuuria tuotetaan
tekoälyn avulla, positiivinen takaisinkytkentä on ilmeinen. Ja
insinöörit ja matemaatikot tietävät, että se tuottaa yllättäviä
sivuvaikutuksia ja epävakautta.
Tarkastellaan
sitten sitä tekoälyn lajia, joka näyttäytyy ihmisille aivan
avoimesti tekoälynä. Näitä meillä on jo keskuudessamme. Niistä
voisi käyttää nimitystä hyödylliset ja hyödyttömät
idiootit. Ne ovat usein turhauttavia ja jopa ärsyttäviä.
Mainitaan taas esimerkkejä. Erilaiset myyntiautomaatit, markettien
puhuvat vaa’at ja automaattikassat, tietokoneissa ja älylaitteissa
tavattavat ”älykkäät avustajat”, puhelinpalvelujen
vastausrobotit ja interaktiiviset verkkosivut, jotka luulevat
”tietävänsä”, mitä käyttäjä haluaa. Tämä tieto perustuu
esimerkiksi käyttäjän nettikäyttäytymisestä kerättyyn dataan.
Otan esimerkin. Hankin klapikoneen, ja sitä varten keräsin tietoja
eri kauppapaikoilla myytävistä laitteista. Tämän jälkeen sain
yli vuoden ajan suunnattuja mainoksia klapikoneista. Luulisi olevan
selvää, että käyttäjä ei ostele yhtenään klapikoneita. Jos
joku sellaisen hankkii, hän tuskin ostaa uutta konetta koskaan.
Hyödyllisten
ja hyödyttömien idioottien ärsyttävyys johtuu useammasta syystä.
Ensinnä, niiden palveluiden älyllinen taso on hyvin matala –
halutaan, että ne palvelevat ”kaikenlaisia” asiakkaita.
Toiseksi, ne ovat lähes hyödyttömiä. Sillä parhaimmillaankin ne
tekevät vain sen, mitä niiden kuvittelisi tekevänkin, eli
suorittavat niiden tarjoaman palvelun. Sekään ei tunnetusti aina
onnistu. Lisäksi nuo idiootit ovat itsepäisiä. Ne eivät ota
vastaan palautetta, eikä niitä saa käännettyä pois päältä.
Nuo idiootit piileskelevät yleensä jonkun viattoman laitteen
kuorien sisällä, tai netissä vaanivina palveluina. Enenevissä
määrin niitä aletaan sijoittaa animoituihin avatareihin tai
robottivartaloihin: puhutaan hoivaroboteista ja opasroboteista. Ehkä
ajatellaan, että kömpelö robottivartalo saa asiakkaan antamaan
anteeksi niiden heikot henkiset kyvyt.
Tästä
päästään futuristiseen palvelurobottien kastiin, näitä meillä
ei vielä ole. Konfliktit tyhmien palvelurobottien kanssa johtuvat
selvästikin kommunikaatiosta. Oletamme ne älykkäämmiksi kuin mitä
ne ovat. Tekoälyjen kehittyessä tähän tulee varmaan aikanaan
parannus. Robotit oppivat kokemuksistaan asiakkaiden kanssa, ja
oppivat tunnistamaan erilaisia asiakastyyppejä. Hieman ilkeästi
ajatellen, robotit oppivat laskeutumaan asiakkaan tasolle.
Minkälainen
niiden robottivartalo saattaisi olla? Jos nuo robotit olisivat hyvin
kyvykkäitä, niiden vartalon pitäisi viestiä päinvastaiseen
suuntaan. Sen pitäisi olla harmiton ja aseistariisuva. Siis
mieluummin hieman kömpelö ja konemainen tai lelumainen. Missään
tapauksessa robotti ei saisi olla kovin ihmismäinen. Pahinta olisi,
jos robotti viestittäisi kehollaan olevansa jollain lailla
ylivoimainen, jonkinlainen yli-ihminen. Asiaa on tutkittu. Konemainen
tai lelun tavoin sympaattinen robotti menettelee, mutta
muistuttaessaan enemmän ihmistä robotti muuttuu kammottavaksi.
Asiasta on myös konkreettisempaa näyttöä. Seksirobotteja
valmistava yritys koetti tehdä robottejaan ihmismäisen
viehättäviksi. Käyttökokeissa robotit joutuivat toistuvasti
brutaalien pahoinpitelyjen ja raiskausten kohteeksi. Tulokseen on
vaikea suhtautua, muta ehkä se kertoo jotain ikävää ihmisistä,
jotka halusivat osallistua tällaisiin kokeiluihin.
Houkutteleeko
tekoäly ja robotiikka esiin ihmisten pimeimpiä puolia? Ja onko se
myös vaistomaista pelkoa ja vastarintaa? Eräs
tieteiskirjallisuudesta löytyvä teema on palata rasismin
historiaan. Roboteista tulee uusi alempi ja riistetty rotu. Tämä
ajatus tuodaan esiin erinomaisessa tieteiselokuvassa Ex Machina
(2015).
Hieman
toinen näkökulma samaan teemaan tuodaan esiin Philip K. Dickin
romaaniin perustuvassa ja niin ikään erinomaisessa elokuvassa Blade
runner (1982). Siinä kysymys robottien ruumiillisen hahmon
ongelmasta on ratkaistu tekemällä ne ihmisen kaltaisiksi
androideiksi. Ne eivät ole ylivoimaisia eivätkä pelottavia, vaan
aivan tavallisen ihmisen kaltaisia ja oman erikoisalansa mukaisesti
personoituja. Robotiikan perinteen mukaan nämäkin robotit tekevät
työtä, ne palvelevat ihmisiä. Tietenkin niillä on ihmistä
suuremmat voimat ja äly, jotta ne suoriutuisivat paremmin
tehtävissään Mutta nämä kyvyt pidetään piilossa. Elokuvassa
tutustumme lähemmin kolmeen kapinoivaan androidiin: sotilas Roy,
huora Pris, ja ”puolalainen putkimies” Leon. Androidit ovat
alistettu luokka, ja sen takia niiden valmistaja, Tyrell yhtiö on
ohjelmoinut niihin rajoitetun neljän vuoden elinajan. Silloin ne
eivät ehdi järjestäytyä kapinaliikkeeksi.
Palaamme
nyt takaisin ajankohtaiseen tekoälyproblematiikkaan. Onko tekoäly
uhka ihmiskunnalle, sen lopullinen teknologinen tuho? Huolestuminen
on ollut tekoälytutkimuksen seuralaisena jokseenkin alusta lähtien.
Arvostetut tutkijat, kuten kyberneetikko
Norbert Wiener ja talousmies ja tietokonetutkija Herbert A. Simon
ovat kammonneet ajatusta tekoälyn ”läpimurrosta” jo
1960- luvulla. Asiaan
liittyy myös goottilaisen kauhun perinne ja aina Antiikkiin asti
ulottuva teknologian ja tieteen kammo: Prometheus, Ikaros, noidan
oppipoika, Golem, tohtori Faust ja tohtori Frankenstein.
Esitän
tästä uhasta kolme erilaista skenariota. Biologisessa skenariossa
tekoäly ja robotiikka esitetään evoluution uutena vaiheena, joka
on käyttänyt ihmiskuntaa kehityksensä välikappaleena. Evoluution
ankarien lakien mukaan tämä kehittyneempi elämänmuoto syrjäyttää
lopulta ihmisen, ja ehkä myös kaiken muun biologisen elämän. Onko
tämä skenario uskottava? Ehkä ei kovin. Se näyttää perustuvan
virheelliseen ideaan evoluutiosta. Evoluutioon ei liity mitään
tavoitteita, eikä ole olemassa ”evoluution ankaria lakeja”,
lukuun ottamatta mukautumisen periaatetta. Sitä paitsi evoluutio on
tavattoman hidas prosessi. Voidaan tietenkin ajatella, että ihminen
haluaa tahallaan kiihdyttää koneiden evoluutiota, mutta tuskin
kuitenkaan olemassaolonsa hinnalla. Sinänsä ajatus tekniikan
kehityksen ja evoluution samankaltaisuudesta on monella tapaa osuva.
Skenarioon näyttää liittvän myös idea ihmisen
ainutlaatuisuudesta eräänlaisena evoluution huippusaavutuksena.
Biologisempi tarkastelu paljastaa ihmisen aseman omaan ahtaaseen
lokeroonsa rajattuna lajina, apinana apinoiden joukossa.
Toisen
skenarion nimi on singulariteetti. Käsitettä lienee
käyttänyt jo John von Neumann 1950- luvulla, mutta sen teki
tunnetuksi matemaatikko ja tieteiskirjailija Vernor Vinge
artikkelissaan Coming Technological Singularity (1993).
Suosiostaan huolimatta itse käsite on runollis-filosofisen sumea,
joten voimme oikeastaan vain arvailla, mistä on kysymys. Taustalla
saattaa olla Turingin universaalin koneen kuviteltu ylivoimaisuus,
Turingin testin idea, ja tekoälytutkimuksen alkuvuosina vallinnut
älykkyys- käsitteen mystifiointi. Koska tietokoneet joka
tapauksessa kehittyvät, jonain päivänä ne saavuttavat ihmisen
älykkyyden, ja silloin jotain ikävää varmaan tapahtuu. Tähän
pitää lisätä, että nykyaikainen neuropsykologia on tuonut valoa
ihmisen henkisten kykyjen luonteeseen: ne ovat toisaalta hyvin
rajoitetut, ja toisaalta varsin hämmästyttävät. Joka tapauksessa
ne ovat hyvin vähän tietokonemaisia. Joten neuropsykologia ei näytä
tukevan singulariteetin ideaa.
Joka
tapauksessa singulariteetilla alkaa olla jo kiire, sillä
ennustajasta riippuen singulariteetti ilmaantui tai sen pitäisi
ilmaantua mm. vuonna 2007, 2017 ja 2023, 2030 ja 2045. Tässä
mielessä kyseessä on tyypillinen maailmanlopun ennuste: aikaraja
toisensa perään ohitetaan, mutta itse ilmiö antaa odottaa itseään.
Kolmanneksi
skenarioksi otan singulariteetin laajemman tulkinnan. Se on
oikeastaan vielä edellistä runollisempi käsite. Yleisesti ottaen
se merkitsee, että teknologiadynamiikka kiihtyy sellaiseen
intensiivisyyden ja mutkikkuuden asteeseen, että se ei ole
ihmiskunnan hallittavissa. Tämä vaikuttaa aika tyypilliseltä
teknologisen apokalypsin teorialta. Se ei siis ole mitään kauhean
omaperäistä. Teknologiassa toki näkyy eri aikoina vaaran merkkejä,
ja juuri nyt sellaisia voisivat olla harkitsemattomasti sovellettu
tiedon louhinta ja syväoppiminen. Itse olisin kuitenkin enemmän
huolissani globaalista ilmasto- ja resurssikriisistä.