DX 200 ja käsittämätön kirjajärkäle

Luin juuri tärkeän kirjan. Se käsittelee Nokian DX 200 puhelinkeskusta. Kirja on tärkeä, koska DX 200 on suunnattoman tärkeä tuote sekä Nokialle että koko Suomen talouselämälle. Valehtelematta voi sanoa, että tuote on pelastanut Nokian useammankin kerran, ja sen tuottama liikevaihto on kirjan mukaan ainakin 40 miljardia euroa. On hienoa, että tämä projekti on vihdoin dokumentoitu perusteellisesti. Kirjan nimi on "Nokian jalokivi. Tarina suomalaisesta DX 200 puhelinkeskuksesta", ja sen ovat kirjoittaneet Martin Sandelin ja Juha Partanen. Kirja on omakustanne vuodelta 2015.

Satunnaisen lukijan kannalta tilanne on ongelmallisempi. Kenelle kirja on tarkoitettu, poislukien että se on historiallinen dokumentti josta kiinnostuvat ainakin telealaan erikoistuneet tutkijat? Etenkin kirjan alkuosa, jossa kuvataan tuotekehitystyötä, on ongelmallinen. Kirjoittajat ovat kahlanneet läpi valtavan määrän teknisiä dokumentteja ja arkistomateriaalia ja haastatelleet 35 henkilöä, ja keskustelleet vähemmän muodollisesti kymmenien ihmisten kanssa. Ongelmana näyttää olevan, että kirjoittajat eivät ole itse tekniikan miehiä. Vaikka heillä on ollut kosketuspintaa Nokiaan, he ovat lähinnä toimineet journalisteina ja hallinnollisissa tehtävissä. Niinpä he eivät ole osanneet pukea tuotekehitysprosessin kuvauksia ymmärrettävään asuun. Aivan ilmeisesti asiantuntijat ovat tarkastaneet ja korjanneet tekstin. Siinä tuskin on asiavirheitä, mutta ei se silti ole juurikaan ymmärrettävää. Pieni esimerkki kuvaa tilannetta. Insinöörit rakastavat lyhenteitä (ja kokemukseni mukaan teleinsinöörit ja avaruusinsinöörit aivan erityisesti). Pahimmillaan yhdellä (1) sivulla saattoi olla 30 - 50 lyhennettä! Kirjan liitteenä on tosin lyhenneluettelo. Mutta huomasin, että siellä on selitetty vain osa lyhenteistä, ja niistäkin osa hieman oudosti. Koska olen itse asiantuntija, selvisin kirjasta. Mutta satunnaiselle lukijalle se lienee aika vaikeaa.

Olen aiemmin törmännyt vastaavaan ilmiöön. Olen lukenut historiantutkijan kirjoittaman artikkelin rautateiden sähköistyksestä- ja senkin tekniikkaosuus oli lähes käsittämätön. 

Ammattikustantaja ei olisi päästänyt tällaista kirjaa käsistään, vaan olisi toimittanut sen helpommin luettavaan asuun. Mutta ymmärrän tilanteen. Suomessa kukaan kaupallinen kustantaja ei olisi kirjaa edes julkaissut. Kymmenen vuotta sitten se olisi ehkä onnistunut, mutta ei nykyisessä taloudellisessa ahdingossa. Joten kirja piti tehdä itse alusta loppuun ja ilmeisen niukoin resurssein. Ja aivan selvästi sekä lähdemateriaali että DX 200-projekti itse (yli 2000 henkilötyövuotta) olivat musertavan laajoja. Tunnen siis myötätuntoa ja jopa ihailua tekijöitä kohtaan.

Satunnaisen lukijan onneksi kirja helpottuu loppua kohti, kun kuvataan kaupallisia kuvioita, teollisia juonitteluja ja organisaatiomuutoksia ja johtajavaihdoksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, etenkin kun tekninen ja kaupallinen läpimurto sijoittuivat kylmän sodan loppuvaiheisiin. 

Pari sanaa itse tuotteesta. Sen kehittäminen alkoi 1970-luvulla. Suomalaiset olivat tuolloin aivan teknologian kansainvälisessä eturintamassa. Nokia oli aloittanut ensimmäisenä maailmassa tietoliikenteen runkoverkkojen digitalisoinnin 1960-luvun lopussa (ja mitä oudointa, Neuvostoliitossa). Valtion sähköpaja eli Televa oli tietoliikenteessä vahvasti mukana, koska kaukopuheluliikenne oli tuolloin valtion vastuulla. Kun mikroprosessorit alkoivat yleistyä 1970-luvun lopulla, Televalla ja myös Nokialla syntyi ajatus kehittää mikroprosessoriohjattu puhelinkeskus. Ja kun oli nähtävissä että tietoliikenne olisi pian täysin digitaalista ainakin runkoverkkojen tasolla, ajatus tuntui entistä vahvemmalta. Voitaisiin siirtyä hyvin joustaviin ja täysin elektronisiin keskuksiin (Televa sulautui sitten asteittain Nokiaan).

Jälkeenpäin ajatellen projekti oli sulaa hulluutta ja sen onnistuminen suoranainen ihme. Aivan samoin kuin myöhemmin matkapuhelimissa, suomalaiset insinöörit päihittivät keskustekniikassa kansainväliset ja kokeneet jättiläisfirmat. DX 200 oli aikanaan maailman ensimmäinen kaupallinen prosessoriohjattu ja elektroninen puhelinkeskus. Onnistuneen arkkitehtuuriratkaisun ansiosta keskus on mukautunut useiden vuosikymmenien aikana teknisen kehityksen haasteisiin, ja on jatkanut elinkaartaan myös matkapuhelinverkkojen keskuksena. 

DX 200- projekti sivuaa myös omaa työuraani. Nuorena kesäteekkarina testailin Nokian uraauurtavia digitaalisia 30- kanavaisia keskittimiä Nokialla (oli muuten pirullinen vekotin). Sitten valmistuttuani, samaan aikaan kun DX 200 pääsi vauhtiin, puuhailin minäkin mikroprosessorien kanssa Strömbergillä. Muistan keskustelleeni joidenkin DX 200- ihmisten kanssa ongelmasta, joka meilläkin oli: nimittäin kuinka siirtyä näppärimmin 8- bittisistä mikroprosessoreista 16- bittisiin. Samaan aikaan koodasin Strömbergillä reaaliaikakäyttöjärjestelmän, jolle annoin nimeksi SOS. Kuten kirjasta ilmenee, Televalla tehtiin samoihin aikoihin saman tapainen käyttöjärjestelmä, jonka nimeksi tuli T Rex (Televa Real-time executive). No, se oli kyllä hauskempi nimi. 

DX 200 kehitystyö oli insinöörityön merkkipaaluja, ja tämä kirja on tietysti myös kulttuuriteko. Hieman sekavin tuntein lasken tuon liki 500-sivuisen kirjajärkäleen kädestäni.