torstai 28. marraskuuta 2013

Puhelinromanssini - osa 2/2

(My phony romance); Varoitus: blogissa voi olla tuotesijoittelua ja tuotesioittelua.

(jatko-osa, täällä alku)

Vuonna 2000 siirryin omaan firmaan, ja ostin ensimmäisen oman puhelimeni. Se oli malli 8210 ”Leonardo”, tai "Kenzo". Tämä vain 80 gramman painoinen puhelin meni kevyesti paidan rintataskuun. Se oli paras puhelin, mitä minulla on koskaan ollut, ja käyttäisin sitä mielelläni vieläkin, jos sen koneisto päivitettäisiin nykyteknologiaan. Mutta valitettavasti tämä hyvin menestynyt, kaunis ja suosittu puhelin otettiin pois tuotannosta. Kysyin asiaa Nokian ihmisiltä. He vastasivat, ettei puhelimen kate ollut riittävän hyvä.

Tämän jälkeen minun ja puhelimien suhteessa alkoi kriisi - joka jatkuu yhä. Kun 8210 alkoi käydä yhä epäluotettavammaksi, hankin uudelleen henkiin herätetyn kommunikaattorin, nyt tyyppinumerolla 9300i. Se oli noin vuonna 2005. Mutta valitettavasti se oli pettymys. Se oli edelleen turhan paksu ja painava. Pahin vika oli näppäinvalon puuttuminen. Vaaleanharmaiden näppäinten valkea teksti ei näkynyt jos oli hiukankin hämärää. Myös verkon selailu oli toivottoman hankalaa. 

Positiivista oli, että tällä puhelimella pystyi käyttämään sähköpostia (ominaisuus oli myös vanhassa kommunikaattorissa). Jotain kummallista oli siinä, että vaikka matkapuhelin oli ollut jo toistakymmentä vuotta todella suosittu laite, sähköposti alkoi yleistyä vasta nyt. Minusta se on puhumisen jälkeen puhelimen seuraavaksi hyödyllisin ominaisuus. Työkäytössä tärkeämpi kuin tekstarit.

Vuonna 2007 Apple esitteli iPhone- puhelimen - ja uutuus osoittautui mullistavaksi. Se ei tosin ollut ensimmäinen laatuaan. Nokialla oli jo ollut kosketusnäyttöpuhelimia, mutta se ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Aloin etsiä seuraajaa kommunikaattorilleni. Eräs tuttavani oli hankkinut Nokian 5800 XpressMusic puhelimen (julkaistu 2008). Jostain syystä Nokia markkinoi sitä nuoriso- ja musiikkipuhelimena. Tosiasiassa se oli loistava bisnespuhelin, jossa oli kaikki tärkeät ominaisuudet (kosketusnäyttö, nettiselain, sähköposti, tekstinsyöttö, kamera). 

Toinen Nokian vaihtoehtoni älypuhelimeksi oli Linux-pohjainen N900 puhelin, jossa oli myös mekaaninen näppäimistö. Mutta samoin kuin XpressMusic, myös N900 oli minusta hieman kömpelö ja liian painava. Sitten markkinoille tuli onneksi malli X6 ”comes with music”, eli taas kerran nuorisopuhelin. Se oli näppärän kokoinen ja täysiverinen älypuhelin. Miellyin puhelimeen, sitä oli mukava käyttää. Ollessani työmatkalla Etelä-Afrikassa asensin sen navigointisovellukseen paikalliset kartat. Ne toimivat loistavasti.
  
Nyt pääsin älypuhelinten makuun, ja kun Nokia julkaisi superpuhelimen N8, hankin sen (siinä oli isompi näyttö ja loistava kamera). Puhelin palveli hyvin, etenkin kun sen Symbian- käyttöjärjestelmä lopulta saatiin kelvolliseksi Belle- ohjelmistopäivityksellä. Valitettavasti puhelimelle kävi pian hullusti. Laitoin sen auton katolle ja lähdin ajamaan. Se katosi, enkä löytänyt sitä vaikka etsin kilometreittäin ojanreunoja.

Mistä uusi puhelin? Tilanne oli masentava, sillä Nokialla oli tarjolla vain latteita vaihtoehtoja. Korvasin puhelimen edullisella mallilla X7. Mutta se osoittautuikin sekä mekaniikaltaan epäonnistuneeksi että muuten epäluotettavaksi. Sitten hankin mallin C7. Se oli huonosti tehty iPhone jäljitelmä, joka toimi epäluotettavasti. Ainoa hyvä puoli oli, että se oli halpa. 

Tragedia jatkuu. Seuraavana talvena pudotin puhelimen jäiselle kadulle, ja sen näytön lasi hajosi pieniksi paloiksi. Näytön korjaus osoittautui törkeän kalliiksi, joten tilasin netistä halvalla uuden lasin. Valitettavasti en raskinut ostaa näytönirroitustyökalua, joten, vivutessani näyttöä irti (puhelimet tehdään liimaamalla) puhelin hajosi lopullisesti. 

Mikä nyt eteen? Nokialla ei edelleen ollut muuta kelvollista kuin sen jo hylkäämä Meego-käyttöjärjestelmällä varustettu N9. Joten ostin sellaisen. Enkä katunut. Puhelin oli ylivoimainen, erinomainen, suorastaan loistava.

Mutta draama jatkuu edelleen. Lokakuussa pudotin puhelimen kivilattialle. Se putosi ikävästi kulmalleen, ja sen näyttö hajosi (onneksi olin synkronoinut sen osoitekirjan ja valokuvat tietokoneeseeni). Korjauttaminen olisi kallista, eikä puhelimeern enää saanut uusia päivitryksiä tai sovelluksia.

Laitoin varaukseen Jollan. Ostin marketista hätäavuksi halvan Symbian- peruspuhelimen, Nokia 206. Sen käyttäminen tuntui nostalgiselta, olihan sen käyttöliittymä aivan sama kuin yli kymmenen vuotta sitten. Mutta yllätys: puhelimen toiminnassa on joukko vikoja ja virheitä, joita 2000- luvun alun malleissa ei ollut. Näin vähänkö todella yhtiö piittaa peruskäyttäjistä?

Samaan aikaan kun oma suhteeni Nokian matkapuhelimeeni katkesi, päättyi myös Nokian matkapuhelinten taival (suhteeni Nokian puhelinbisnekseen oli jatkunut 30 vuotta, ja Nokian elektroniikkaryhmässä olin töissä 40 vuotta sitten).  Kun katson Nokian taivallusta, kaksi asiaa herättää huomiota. Ensinnä, Nokia kehitti valtavan määrän matkapuhelinmalleja, niitä oli yli tuhat. Vaikka joukkoon eksyi todellisia helmiä, yhtiö ei keskittynyt niiden vaalimiseen, vaan hallinnoi valikoimaansa puhtaasti taloudellisin kriteerein. Menestyneetkin tuotteet tapettiin, kun niiden tuotto ei kasvanut tarpeeksi. Toinen outo asia on Nokian sekava tapa nimetä tuotemalleja ja mallisarjoja. Se perustui puhtaasti asiakassegmentointiin. Siksi esimerkiksi älypuhelimia löytyi useista eri tuotesarjoista. Mutta tuoteinnovaatiot eivät välttämättä kehity asiakassegmenttien sisällä. Se oli Nokialle katkera opetus.

Puhelinmalleista ja niiden numeroista löytyy kattava kuvitettu hakemisto
http://nokiamuseum.com/


Kommunikaattorin sisuskalut


keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Sähköisen avantgardismin ensi puraisu

Renttukirjailija Charles Bukowski on sanonut, että mikään ei voita kylmän lagerin ensimmäistä puraisua. Allekirjoitan tämän viisauden, vaikkakin kirjailijan kädessä usein vilahtanut budweiser-purkki ei vastaa minun käsitystäni oluesta.

Sama pätee avantgardismiin - käytetään nyt tällaista sanaa. Minua nuoremmat ihmiset ovat tottuneet moderniin taiteeseen, se on aina ollut heidän ympärillään. Mutta 60- luvulla se vaikutti kuin pommi. Taas kulunut ilmaisu mutta en nyt keksi parempaa. Tarkoitan nyt sitä röyhkeän piittaamatonta ja estetiikkaa halveksivaa taidetta, joka kerralla pani päreiksi tunkkaisen ja elitistisen korkeakulttuurin. Kun tällainen taide puraisee yllättäen, se jättää lähtemättömän jäljen. 

Minulle avantgardismi on rakasta ja nostalgista. Olipa kyseessä sitten elektroninen musiikki, romutaide, kineettinen taide, abstrakti maalaus tai absurdi teatteri. Muistan hyvin, missä tuo puraisu varsinaisesti tapahtui, vaikka taide oli kyllä näykkinyt jo aikaisemmin. Se tapahtui Dipolin taidetapahtumassa Otaniemessä vuonna 1967. Taisin olla alaikäinenkin, koska muistan yllättyneeni kun tapahtumassa myytiin hyvin avokätisesti olutta. Dipolissa oli näytillä juuri tuota kaikkea edellä kuvattua outoa. Minun maailmani meni pysyvästi sijoiltaan.

Entä jos tuohon taiteen puraisuun liittyy myös teknologia: elektroniikka, tietokoneet, robotit, futurologia? Minulla se yhteys syntyi, ja niin syntyi myös Erkki Kurenniemellä. Kävin Kiasmassa tutustumassa Erkki Kurenniemen taidetta ja elämää esittelevään näyttelyyn. Se oli hyvin nostalgista. Olen selvästi Kurenniemen sukulaissielu, olemme saman taikamaailman asukkaita (vaikka hän onkin minua kahdeksan vuotta vanhempi). Olemme myös tavanneet 1980- luvulla, vaikka emme ole tuttavia. Joten tiedän, että hän on insinöörinä parasta ykkösluokkaa, velho ja suorastaan nero. Samalla näyttely panee pohtimaan nerouden ja hulluuden suhdetta. En suinkaan sano häntä hulluksi, vaan totean, että hänellä on kyky paneutua asioihin 150 % tehokkuudella, on kyseessä sitten elektroniikka, musiikki, taide tai tulevaisuusfiktio.

Pari sanaa Kurenniemestä. Hän oli aikanaan työssä Kaapelitehtaan elektroniikkaosastolla. Hän perusti noin vuonna 1970 ystäviensä kanssa Digelius electronics- nimisen yhtiön (Digelius = digitaalinen Sibelius). Yhtiön toimialana oli valmistaa erilaisia fantastisia musiikki- ja taidekoneita, sekä robotiikkaa. Yhtiö meni konkurssiin vuonna 1976, mutta sen sisaryritys, legendaarinen levykauppa Digelius music toimii edelleen Helsingin Viisikulmassa. Näyttelyssä on esillä Kurenniemen Dimi- musiikkikoneita ja muita outoja laitteita. Lisäksi on Kurenniemen maalauksia, sekä näytteitä hänen audioblogeistaan ja oman itsen tallennusprojektista. Hänen sanojensa mukaan: ”Olen elänyt niin pitkään että se alkaa kyllä riittää, mutta kaiken varalta ajattelin tehdä varmuuskopion itsestäni. Siihen tulee merkintä: otetaan käyttöön vain äärimmäisessä hätätilanteessa”.

Kiasman näyttelyä luonnehtii siellä nähtävän Mika Taanilan Erkki Kurenniemestä kertovan dokumenttielokuvan nimi: ”Tulevaisuus ei ole enää entisensä”.

Elektronisen avantgardismin puraisu oli siis minulle nostalginen. Puuhailin itsekin tuohon aikaan yhtä ja toista. Rakensin joitakin elektronisia musiikkikoneita ja äänenmuokkauslaitteita, piirsin sarjakuvia, rakentelin kineettisiä veistoksia ja tein tietokoneohjelman, joka tuotti futuristisia runoja. Mutta toisin kuin Kurenniemi, en heittäytynyt siihen mukaan 150 prosentin teholla. Tai oikeastaan heittäydyin johonkin muuhun. Silti, tuo sähköisen modernismin puraisu ei merkitse pelkkää nostalgiaa. Se avasi ovet, ja näytti tulevaisuuden valtavat mahdollisuudet.

Kurenniemen tulevaisuusutopia ei toteutunut, eikä se toteudukaan. Mutta utopian toteutuminen olisikin todella latteaa, se olisi tulevaisuuden loppu. Tulevaisuuden hieno ominaisuus on, että se on aivan erilainen kuin edes voimme ajatella. Mutta modernismi jätti oven auki. Kaikki on mahdollista. Nyt ja tulevaisuudessa.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Puhelinromanssini - osa 1/2

(My phony romance); Varoitus: blogissa voi olla tuotesijoittelua ja tuotesioittelua.

Suhteeni matkapuhelimiin syventyi vähitellen ja huomaamatta. Työurani kehittyi matkapuhelimen rinnalla. Ensin se oli vain joukko mielenkiintoisia projekteja, koska Nokia oli tärkeä asiakas. Mutta pian siitä tuli minulle myös henkilökohtainen työkalu. Aloin myös kiinnostua siitä, miten innovaatiot kehittyvät ja miksi. Pian suhteesta syntyi teknologinen romanssi, jossa oli myös huonot hetkensä.

Kaikki tämä alkoi vuonna 1982, kun menin työhön VTT:lle. Se oli sattumalta myös vuosi, jolloin NMT- matkapuhelinverkko avattiin Suomessa. 30 vuotta sitten, ihmisten maailmassa se on kokonainen sukupolvi.

Ensimmäinen kannettava matkapuhelin oli Mobira Talkman. Se ei juuri kiinnostanut, koska laite painoi viisi kiloa. Sitä sanottiin myös jerrykannuksi tai telamiinaksi - koska se oli yhtä ikävä raahattava kuin jalkaväen panssarimiina. Hintakin oli 35 000 silloista markkaa - ehkä nykyrahassa vajaa 10000 euroa. Valtion työntekijöille ei niitä siis hankittu - mutta jotkut ”tärkeät” asiakkaat raahasivat Talkmania mukanaan ja asettivat ne kokouksen ajaksi kokoushuoneen nurkkaan odottamaan mahdollista puhelua. Ei niitä kyllä kokouksen aikana räplätty. 

Talkman oli yritysmaailmassa ylemmän keskijohdon puhelin. Varsinaisilla johtajilla oli sihteerinsä, ja rahvaalle ei niin kallista kapinetta annettu.

Ensimmäinen käsipuhelin oli vuoden 1987 Mobira Cityman 900, eli malli Gorbatšov. Telamiina oli kutistunut tiiliskiveksi ja painoi vain 800 grammaa. Itse Gorbakin kävi tuolloin Oulussa, ja näinkin hänestä vilahduksen Teknologiakylässä. Se oli innostavaa aikaa, mutta Cityman 900 oli yhä kovin kallis.

Puhelimet kutistuivat ja halventuivat. Oulun VTT alkoi hankkia matkapuhelimia työntekijöilleen, koska jouduimme matkustamaan paljon, ja myös ulkomaille. Sain oman puhelimeni joskus 1980-90 lukujen vaihteessa. Se oli ilmeisesti Technophone 400 sarjaa, tunnistin sen kuvasta. Nokia oli juuri hankkimassa samannimistä brittiyritystä itselleen, ja puhelimessa oli Nokian tekniikkaa - tai päinvastoin. Omassa puhelimessani oli erikoissuuri akku, ja se olikin tarpeen. Jouduin käyttämään puhelinta paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Se oli siis todella hyödyllinen! Pitkän puhelun aikana se kuumeni kovasti ja hiosti korvaa.

Sitten tuli vuosi 1991 ja GSM. Sellainen olisi saatava, mutta ei Nokian mallia 1011, joka oli iso ja uskomattoman ruma puolen kilon mötikkä. Lisäksi puhelimella saattoi vastaanottaa tekstiviestejä, mutta ei lähettää niitä (joten mistä ne viestit oikein tulee?). Joten piti sinnitellä vielä jokunen vuosi NMT tekniikalla. Puhelimekseni vaihtui muistaakseni Nokian malli 101, ja nokioita ne oli kaikki jatkossakin. 

Sitten vuonna 1993 kaikki muuttui kun sain GSM mallin 2110. Puhelimien esihistoria päättyi ja siirryttiin kerralla nykyaikaan. Se oli kevyt (230 g), kaunis, ja sen mullistava käyttöliittymä on hieman mukailtuna käytössä edelleenkin. Voiko puhelin enää paremmaksi tulla? Voi kyllä, sillä seuraava puhelimeni vuonna 1997 oli 6110. Se oli 100 grammaa kevyempi ja ajattoman kaunis. Sen hillityn värisessä muovipinnassa oli mystisesti hohtava himmeä metallilakka joka oli immuuni naarmuille ja lialle. Jos se olisi ollut kahden kilometrin pituinen, se olisi ollut Iain Banksin ”kulttuurin” avaruusalus.

Minulle puhelimen piti olla pieni, kaunis ja helppokäyttöinen - ja teknisesti paras suorituskyky oli itsestäänselvyys. Olisin kovasti halunnut legendaarisen Zippo- mallin (8860). Mutta valitettavasti se ei toiminut kaikilla GSM- taajuuksilla - se olisi ollut tärkeää kun matkustettiin. Jostain syystä tuohon huipputyylikkääseen 90 gramman puhelimeen ei ollut asennettu huippukoneistoa. Markkinoille tuli myös yhtä legendaarinen 9000 kommunikaattori, mutta minulle se oli liian suuri ja painava. Siinä ei myöskään ollut kelvollista verkkoselainta, eikä GSM:n datanopeus edes riittänyt verkkoselailuun.

1990-luvun lopulla puhelimien hinnat olivat romahtaneet. Lapsille tuli ostettua mm. 5510, 3210 ja 3310 puhelimia. Värikkäitä, kestäviä ja helppokäyttöisiä.

Tuohon aikaan Nokia pyrki tekemään mahdollisimman paljon erinäköisiä tuotteita - sinänsä hyvä strategia jos rahkeet riittävät. Mutta mukaan alkoi tulla kalkkunoita, ensin muutamia, ja sitten yhä nopeammassa tahdissa. Ensimmäinen pahempi kalkkuna oli ”banaanipuhelin” 8110/ 8148. Kaikki tuttavani inhosivat sitä aivan spontaanisti. Varsinainen kalkkuna oli ”wap”- puhelin 7160. Kömpelön ja vastenmielisen ulkonäön ohella siinä oli rullaohjain, jonka edut eivät koskaan paljastuneet laajalle yleisölle. Toinen kalkkuna oli wap- protokolla, jonka piti avata internetmaailma puhelimeen. Se oli suuri pettymys. 

Yhä lisää kalkkunoita tuli 2000- luvulla. Kuten musiikki ja tekstailupuhelin 5510 (musiikin jakelua ei järjestetty), pelipuhelin NGage, ja joukoittain puhelimia joiden näppäimet oli väännelty hankaliin muotoihin tai järjestyksiin (3510, 3530, 3595, 3600, 3620, 3650, 7600 ”Mango”, 6630, 7610). Erityisen kammottava oli simpukkapuhelin 2650, lempinimeltään ”terveysside”. Nimi kertoo jotain muotoilun visuaalisesta kielestä.

Oli monta kiehtovaakin mallia. Erityisesti minua viehätti huulipuikkoa tai silmämeikkirasiaa muistuttava 7280 Sen peilimäisestä näytöstä saattoi tarkistaa silmämeikkinsä. Valitettavasti muu käyttö oli sen verran hankalaa, että hienoa tekniikkaa sisältänyt puhelin ei menestynyt, ja lempinimeksi jäi ”huorapuhelin”.

Sitten tultiin 2000- luvulle, ja alkoi uusi aika. Vaikka sitä ei silloin huomattu, Nokian tapa innovoida oli hyvää vauhtia matkalla kriisiin. Ja oma romanttinen suhteeni puhelimiin joutui myös kriisiin. Mutta se on uuden kertomuksen aihe - joka pian seuraa.

Puhelinmalleista ja niiden numeroista löytyy kattava kuvitettu hakemisto
http://nokiamuseum.com/

lauantai 9. marraskuuta 2013

Himanen, tieteenteko ja konsulttietiikka

Ei, en edes uneksi lukevani Himasen ja kumppaneiden ”tutkimusta”. Useat minua tässä asiassa pätevämmät ihmiset ovat jo kirjoittaneet siitä arvioita ja referaatteja - joten tiedän, mitä siellä suunnalla on luvassa. En siis ole motivoitu käyttämään aikaani teoksen lukemiseen. Mutta näköjään olen kuitenkin motivoitunut kirjoittamaan asiasta. Olisiko tässä jokin ristiriita? Ehkä ei kuitenkaan. Sillä on näköjään niin, että ”himasgate” ilmiönä houkuttelee esiin oivalluksia, jotka ovat paljon tärkeämpiä, kuin kohun keskiössä olevan kirjoitelman kovin höttöiseksi arvioitu sisältö.

Katsotaanpa ensin, mikä on tilanne. Pääministerillä oli hyviä aikomuksia. Hän ajatteli tilaavansa tärkeän analyysin ja puheenvuoron johtavilta tutkijoilta. Mutta kaikki meni suorastaan karmealla tavalla pieleen. Jopa hankintaprosessi ja tutkimuksesta maksettu mieletön hinta kyseenalaistettiin. Ja kun tuloksetkin sitten osoittautuivat vähemmän häikäiseviksi, soppa paloi lopullisesti pohjaan.  Koko jupakka osoitti, että meillä  poliittinen ymmärrys ja todellisuudentaju ovat vieraalta planeetalta. Niitä ei koskaan kannattaisi lähteä testaamaan realiteetteja vastaan. Hyvänä tarkoituksena oli varmaan tuottaa positiivinen imagovaikutus skaalalla +20/100, mutta saatiinkin negatiivinen tulos -100/100.

Mutta tarkoitus ei nyt ole hutkia onnetonta pääministeriä, se olisi koulukiusaamista. Kyllä tässä voitaisiin pikemminkin tuulettaa tiettyjä yleisiä käsityksiä tutkimuksen tekemisestä ja asiantuntijuudesta. Ensinnäkin: tieteen eturintama ei oikeastaan koskaan voi olla laajalle yleisölle suunnatuissa tilaustutkimuksissa. Tiede edistyy vertaisyleisölle suunnatuissa töissä, joissa on ihan oma kielenkäyttönsä, omat ja tarkoin kontrolloidut metodit, ja omat fooruminsa. Olkoonkin että tämä kuulostaa kamalan elitistiseltä. Ja näin lienee myös yhteiskuntatieteissä, vaikkakin siellä kielenkäyttö pinnallisesti katsoen onkin lähellä yleistajuista virastokieltä. Joten, hyvät tohtorit ja professorit, jotka moititte julkaisua uuden tieteellisen tiedon puuttumisesta. Missä maailmassa oikein elätte? Luulitteko tosiaan, että näin tiedettä tehdään? Ei tämä tutkimus ole tarkoitettu sen paremmin opinnäytetyöksi kuin eturintaman tieteelliseksi paperiksi!

Toinen sivallus menee sitten tutkimuksen tekijöille. He joutuivat kieltämättä kohtuuttoman ja varsin yksituumaisen moiteryöpyn kohteeksi. Koska asia politisoitui. Mutta miten he puolustautuivat? Lyhyesti sanoen: he taantuivat ja heittäytyivät lapsellisiksi. He vetosivat auktoriteettiinsa: me olemme huippuja, me olemme arvostettuja, me olemme tunnustettuja. Joten ei meitä saa arvostella!! Voi hyvä ihme! Sovittaisiinko jatkossa, että sekä kritiikki että siihen vastaaminen perustuvat vain tehtyyn työhön, eivät henkilökuvaan tai vaikka kaulaliinan taiteelliseen asetteluun.

Jos tutkimus ei ollut eturivin tiedettä, mitä se oli? Kriitikot ovat arvuutelleet: pamfletti, tietokirja, vai konsulttiraportti? Minusta se on pamfletiksi ja jopa tietokirjaksi liian laaja. Joten kyseessä on lähinnä konsulttiraportti. Konsultin työt ovatkin tutkijoille varsin tuttuja. Moni professori hankkii laihan ruisleipänsä päälle mehevän viipaleen parmankinkkua tekemällä konsultointihommia. 

Onko hommassa sitten jotain väärää? Ei välttämättä, mutta asia ansaitsee myös kriittisen tarkastelun. Menestyvä konsultti pyrkii pitämään tuntilaskutuksen korkeana ja asiakkaan tyytyväisenä. Tämä ei välttämättä ole mahdoton yhtälö. Korkea tuntilaskutus viittaa arvostettuun konsulttiin, ja auttaa asiakasta hyväksyttämään ostamansa työn esimiehillään / sidosryhmällään. Viittaus himasgateen ei tässä kohdalla olekaan sattumaa.

Konsulttien rooli politiikassa ja hallinnossa on lyhyessä ajassa kasvanut merkittävästi. Asiaan on kiinnitetty huomiota, ja siitä on julkaistu myös kriittinen kirja. Himasgate heijastaa hyvin ilmiötä, se on selvästi yksi konsulttidemokratian ilmenemismuodoista.

Asialla on myös synkkä puolensa. Menestyvän konsultin toimintaohje on nimittäin tiukasti asiakasrajapinnassa. Siksi konsultti haistelee, minkälaisen raportin ja mielipiteen asiakas haluaa, ja tuottaa sitten juuri sitä, mitä häneltä odotetaan. Selvästi näin on toimittu käsillä olevassa skandaalissa. Mutta jos konsultit esiintyvät samalla myös tiedemiehinä, heidän tulisi huomata ristiriita tiedemiehen vakaumukseen nähden - sehän asettaa totuuteen pyrkimisen korkeimmaksi hyveeksi. Ei Sokrateskaan turhan takia tullut myrkytetyksi.