torstai 28. marraskuuta 2013

Puhelinromanssini - osa 2/2

(My phony romance); Varoitus: blogissa voi olla tuotesijoittelua ja tuotesioittelua.

(jatko-osa, täällä alku)

Vuonna 2000 siirryin omaan firmaan, ja ostin ensimmäisen oman puhelimeni. Se oli malli 8210 ”Leonardo”, tai "Kenzo". Tämä vain 80 gramman painoinen puhelin meni kevyesti paidan rintataskuun. Se oli paras puhelin, mitä minulla on koskaan ollut, ja käyttäisin sitä mielelläni vieläkin, jos sen koneisto päivitettäisiin nykyteknologiaan. Mutta valitettavasti tämä hyvin menestynyt, kaunis ja suosittu puhelin otettiin pois tuotannosta. Kysyin asiaa Nokian ihmisiltä. He vastasivat, ettei puhelimen kate ollut riittävän hyvä.

Tämän jälkeen minun ja puhelimien suhteessa alkoi kriisi - joka jatkuu yhä. Kun 8210 alkoi käydä yhä epäluotettavammaksi, hankin uudelleen henkiin herätetyn kommunikaattorin, nyt tyyppinumerolla 9300i. Se oli noin vuonna 2005. Mutta valitettavasti se oli pettymys. Se oli edelleen turhan paksu ja painava. Pahin vika oli näppäinvalon puuttuminen. Vaaleanharmaiden näppäinten valkea teksti ei näkynyt jos oli hiukankin hämärää. Myös verkon selailu oli toivottoman hankalaa. 

Positiivista oli, että tällä puhelimella pystyi käyttämään sähköpostia (ominaisuus oli myös vanhassa kommunikaattorissa). Jotain kummallista oli siinä, että vaikka matkapuhelin oli ollut jo toistakymmentä vuotta todella suosittu laite, sähköposti alkoi yleistyä vasta nyt. Minusta se on puhumisen jälkeen puhelimen seuraavaksi hyödyllisin ominaisuus. Työkäytössä tärkeämpi kuin tekstarit.

Vuonna 2007 Apple esitteli iPhone- puhelimen - ja uutuus osoittautui mullistavaksi. Se ei tosin ollut ensimmäinen laatuaan. Nokialla oli jo ollut kosketusnäyttöpuhelimia, mutta se ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Aloin etsiä seuraajaa kommunikaattorilleni. Eräs tuttavani oli hankkinut Nokian 5800 XpressMusic puhelimen (julkaistu 2008). Jostain syystä Nokia markkinoi sitä nuoriso- ja musiikkipuhelimena. Tosiasiassa se oli loistava bisnespuhelin, jossa oli kaikki tärkeät ominaisuudet (kosketusnäyttö, nettiselain, sähköposti, tekstinsyöttö, kamera). 

Toinen Nokian vaihtoehtoni älypuhelimeksi oli Linux-pohjainen N900 puhelin, jossa oli myös mekaaninen näppäimistö. Mutta samoin kuin XpressMusic, myös N900 oli minusta hieman kömpelö ja liian painava. Sitten markkinoille tuli onneksi malli X6 ”comes with music”, eli taas kerran nuorisopuhelin. Se oli näppärän kokoinen ja täysiverinen älypuhelin. Miellyin puhelimeen, sitä oli mukava käyttää. Ollessani työmatkalla Etelä-Afrikassa asensin sen navigointisovellukseen paikalliset kartat. Ne toimivat loistavasti.
  
Nyt pääsin älypuhelinten makuun, ja kun Nokia julkaisi superpuhelimen N8, hankin sen (siinä oli isompi näyttö ja loistava kamera). Puhelin palveli hyvin, etenkin kun sen Symbian- käyttöjärjestelmä lopulta saatiin kelvolliseksi Belle- ohjelmistopäivityksellä. Valitettavasti puhelimelle kävi pian hullusti. Laitoin sen auton katolle ja lähdin ajamaan. Se katosi, enkä löytänyt sitä vaikka etsin kilometreittäin ojanreunoja.

Mistä uusi puhelin? Tilanne oli masentava, sillä Nokialla oli tarjolla vain latteita vaihtoehtoja. Korvasin puhelimen edullisella mallilla X7. Mutta se osoittautuikin sekä mekaniikaltaan epäonnistuneeksi että muuten epäluotettavaksi. Sitten hankin mallin C7. Se oli huonosti tehty iPhone jäljitelmä, joka toimi epäluotettavasti. Ainoa hyvä puoli oli, että se oli halpa. 

Tragedia jatkuu. Seuraavana talvena pudotin puhelimen jäiselle kadulle, ja sen näytön lasi hajosi pieniksi paloiksi. Näytön korjaus osoittautui törkeän kalliiksi, joten tilasin netistä halvalla uuden lasin. Valitettavasti en raskinut ostaa näytönirroitustyökalua, joten, vivutessani näyttöä irti (puhelimet tehdään liimaamalla) puhelin hajosi lopullisesti. 

Mikä nyt eteen? Nokialla ei edelleen ollut muuta kelvollista kuin sen jo hylkäämä Meego-käyttöjärjestelmällä varustettu N9. Joten ostin sellaisen. Enkä katunut. Puhelin oli ylivoimainen, erinomainen, suorastaan loistava.

Mutta draama jatkuu edelleen. Lokakuussa pudotin puhelimen kivilattialle. Se putosi ikävästi kulmalleen, ja sen näyttö hajosi (onneksi olin synkronoinut sen osoitekirjan ja valokuvat tietokoneeseeni). Korjauttaminen olisi kallista, eikä puhelimeern enää saanut uusia päivitryksiä tai sovelluksia.

Laitoin varaukseen Jollan. Ostin marketista hätäavuksi halvan Symbian- peruspuhelimen, Nokia 206. Sen käyttäminen tuntui nostalgiselta, olihan sen käyttöliittymä aivan sama kuin yli kymmenen vuotta sitten. Mutta yllätys: puhelimen toiminnassa on joukko vikoja ja virheitä, joita 2000- luvun alun malleissa ei ollut. Näin vähänkö todella yhtiö piittaa peruskäyttäjistä?

Samaan aikaan kun oma suhteeni Nokian matkapuhelimeeni katkesi, päättyi myös Nokian matkapuhelinten taival (suhteeni Nokian puhelinbisnekseen oli jatkunut 30 vuotta, ja Nokian elektroniikkaryhmässä olin töissä 40 vuotta sitten).  Kun katson Nokian taivallusta, kaksi asiaa herättää huomiota. Ensinnä, Nokia kehitti valtavan määrän matkapuhelinmalleja, niitä oli yli tuhat. Vaikka joukkoon eksyi todellisia helmiä, yhtiö ei keskittynyt niiden vaalimiseen, vaan hallinnoi valikoimaansa puhtaasti taloudellisin kriteerein. Menestyneetkin tuotteet tapettiin, kun niiden tuotto ei kasvanut tarpeeksi. Toinen outo asia on Nokian sekava tapa nimetä tuotemalleja ja mallisarjoja. Se perustui puhtaasti asiakassegmentointiin. Siksi esimerkiksi älypuhelimia löytyi useista eri tuotesarjoista. Mutta tuoteinnovaatiot eivät välttämättä kehity asiakassegmenttien sisällä. Se oli Nokialle katkera opetus.

Puhelinmalleista ja niiden numeroista löytyy kattava kuvitettu hakemisto
http://nokiamuseum.com/


Kommunikaattorin sisuskalut


keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Sähköisen avantgardismin ensi puraisu

Renttukirjailija Charles Bukowski on sanonut, että mikään ei voita kylmän lagerin ensimmäistä puraisua. Allekirjoitan tämän viisauden, vaikkakin kirjailijan kädessä usein vilahtanut budweiser-purkki ei vastaa minun käsitystäni oluesta.

Sama pätee avantgardismiin - käytetään nyt tällaista sanaa. Minua nuoremmat ihmiset ovat tottuneet moderniin taiteeseen, se on aina ollut heidän ympärillään. Mutta 60- luvulla se vaikutti kuin pommi. Taas kulunut ilmaisu mutta en nyt keksi parempaa. Tarkoitan nyt sitä röyhkeän piittaamatonta ja estetiikkaa halveksivaa taidetta, joka kerralla pani päreiksi tunkkaisen ja elitistisen korkeakulttuurin. Kun tällainen taide puraisee yllättäen, se jättää lähtemättömän jäljen. 

Minulle avantgardismi on rakasta ja nostalgista. Olipa kyseessä sitten elektroninen musiikki, romutaide, kineettinen taide, abstrakti maalaus tai absurdi teatteri. Muistan hyvin, missä tuo puraisu varsinaisesti tapahtui, vaikka taide oli kyllä näykkinyt jo aikaisemmin. Se tapahtui Dipolin taidetapahtumassa Otaniemessä vuonna 1967. Taisin olla alaikäinenkin, koska muistan yllättyneeni kun tapahtumassa myytiin hyvin avokätisesti olutta. Dipolissa oli näytillä juuri tuota kaikkea edellä kuvattua outoa. Minun maailmani meni pysyvästi sijoiltaan.

Entä jos tuohon taiteen puraisuun liittyy myös teknologia: elektroniikka, tietokoneet, robotit, futurologia? Minulla se yhteys syntyi, ja niin syntyi myös Erkki Kurenniemellä. Kävin Kiasmassa tutustumassa Erkki Kurenniemen taidetta ja elämää esittelevään näyttelyyn. Se oli hyvin nostalgista. Olen selvästi Kurenniemen sukulaissielu, olemme saman taikamaailman asukkaita (vaikka hän onkin minua kahdeksan vuotta vanhempi). Olemme myös tavanneet 1980- luvulla, vaikka emme ole tuttavia. Joten tiedän, että hän on insinöörinä parasta ykkösluokkaa, velho ja suorastaan nero. Samalla näyttely panee pohtimaan nerouden ja hulluuden suhdetta. En suinkaan sano häntä hulluksi, vaan totean, että hänellä on kyky paneutua asioihin 150 % tehokkuudella, on kyseessä sitten elektroniikka, musiikki, taide tai tulevaisuusfiktio.

Pari sanaa Kurenniemestä. Hän oli aikanaan työssä Kaapelitehtaan elektroniikkaosastolla. Hän perusti noin vuonna 1970 ystäviensä kanssa Digelius electronics- nimisen yhtiön (Digelius = digitaalinen Sibelius). Yhtiön toimialana oli valmistaa erilaisia fantastisia musiikki- ja taidekoneita, sekä robotiikkaa. Yhtiö meni konkurssiin vuonna 1976, mutta sen sisaryritys, legendaarinen levykauppa Digelius music toimii edelleen Helsingin Viisikulmassa. Näyttelyssä on esillä Kurenniemen Dimi- musiikkikoneita ja muita outoja laitteita. Lisäksi on Kurenniemen maalauksia, sekä näytteitä hänen audioblogeistaan ja oman itsen tallennusprojektista. Hänen sanojensa mukaan: ”Olen elänyt niin pitkään että se alkaa kyllä riittää, mutta kaiken varalta ajattelin tehdä varmuuskopion itsestäni. Siihen tulee merkintä: otetaan käyttöön vain äärimmäisessä hätätilanteessa”.

Kiasman näyttelyä luonnehtii siellä nähtävän Mika Taanilan Erkki Kurenniemestä kertovan dokumenttielokuvan nimi: ”Tulevaisuus ei ole enää entisensä”.

Elektronisen avantgardismin puraisu oli siis minulle nostalginen. Puuhailin itsekin tuohon aikaan yhtä ja toista. Rakensin joitakin elektronisia musiikkikoneita ja äänenmuokkauslaitteita, piirsin sarjakuvia, rakentelin kineettisiä veistoksia ja tein tietokoneohjelman, joka tuotti futuristisia runoja. Mutta toisin kuin Kurenniemi, en heittäytynyt siihen mukaan 150 prosentin teholla. Tai oikeastaan heittäydyin johonkin muuhun. Silti, tuo sähköisen modernismin puraisu ei merkitse pelkkää nostalgiaa. Se avasi ovet, ja näytti tulevaisuuden valtavat mahdollisuudet.

Kurenniemen tulevaisuusutopia ei toteutunut, eikä se toteudukaan. Mutta utopian toteutuminen olisikin todella latteaa, se olisi tulevaisuuden loppu. Tulevaisuuden hieno ominaisuus on, että se on aivan erilainen kuin edes voimme ajatella. Mutta modernismi jätti oven auki. Kaikki on mahdollista. Nyt ja tulevaisuudessa.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Puhelinromanssini - osa 1/2

(My phony romance); Varoitus: blogissa voi olla tuotesijoittelua ja tuotesioittelua.

Suhteeni matkapuhelimiin syventyi vähitellen ja huomaamatta. Työurani kehittyi matkapuhelimen rinnalla. Ensin se oli vain joukko mielenkiintoisia projekteja, koska Nokia oli tärkeä asiakas. Mutta pian siitä tuli minulle myös henkilökohtainen työkalu. Aloin myös kiinnostua siitä, miten innovaatiot kehittyvät ja miksi. Pian suhteesta syntyi teknologinen romanssi, jossa oli myös huonot hetkensä.

Kaikki tämä alkoi vuonna 1982, kun menin työhön VTT:lle. Se oli sattumalta myös vuosi, jolloin NMT- matkapuhelinverkko avattiin Suomessa. 30 vuotta sitten, ihmisten maailmassa se on kokonainen sukupolvi.

Ensimmäinen kannettava matkapuhelin oli Mobira Talkman. Se ei juuri kiinnostanut, koska laite painoi viisi kiloa. Sitä sanottiin myös jerrykannuksi tai telamiinaksi - koska se oli yhtä ikävä raahattava kuin jalkaväen panssarimiina. Hintakin oli 35 000 silloista markkaa - ehkä nykyrahassa vajaa 10000 euroa. Valtion työntekijöille ei niitä siis hankittu - mutta jotkut ”tärkeät” asiakkaat raahasivat Talkmania mukanaan ja asettivat ne kokouksen ajaksi kokoushuoneen nurkkaan odottamaan mahdollista puhelua. Ei niitä kyllä kokouksen aikana räplätty. 

Talkman oli yritysmaailmassa ylemmän keskijohdon puhelin. Varsinaisilla johtajilla oli sihteerinsä, ja rahvaalle ei niin kallista kapinetta annettu.

Ensimmäinen käsipuhelin oli vuoden 1987 Mobira Cityman 900, eli malli Gorbatšov. Telamiina oli kutistunut tiiliskiveksi ja painoi vain 800 grammaa. Itse Gorbakin kävi tuolloin Oulussa, ja näinkin hänestä vilahduksen Teknologiakylässä. Se oli innostavaa aikaa, mutta Cityman 900 oli yhä kovin kallis.

Puhelimet kutistuivat ja halventuivat. Oulun VTT alkoi hankkia matkapuhelimia työntekijöilleen, koska jouduimme matkustamaan paljon, ja myös ulkomaille. Sain oman puhelimeni joskus 1980-90 lukujen vaihteessa. Se oli ilmeisesti Technophone 400 sarjaa, tunnistin sen kuvasta. Nokia oli juuri hankkimassa samannimistä brittiyritystä itselleen, ja puhelimessa oli Nokian tekniikkaa - tai päinvastoin. Omassa puhelimessani oli erikoissuuri akku, ja se olikin tarpeen. Jouduin käyttämään puhelinta paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Se oli siis todella hyödyllinen! Pitkän puhelun aikana se kuumeni kovasti ja hiosti korvaa.

Sitten tuli vuosi 1991 ja GSM. Sellainen olisi saatava, mutta ei Nokian mallia 1011, joka oli iso ja uskomattoman ruma puolen kilon mötikkä. Lisäksi puhelimella saattoi vastaanottaa tekstiviestejä, mutta ei lähettää niitä (joten mistä ne viestit oikein tulee?). Joten piti sinnitellä vielä jokunen vuosi NMT tekniikalla. Puhelimekseni vaihtui muistaakseni Nokian malli 101, ja nokioita ne oli kaikki jatkossakin. 

Sitten vuonna 1993 kaikki muuttui kun sain GSM mallin 2110. Puhelimien esihistoria päättyi ja siirryttiin kerralla nykyaikaan. Se oli kevyt (230 g), kaunis, ja sen mullistava käyttöliittymä on hieman mukailtuna käytössä edelleenkin. Voiko puhelin enää paremmaksi tulla? Voi kyllä, sillä seuraava puhelimeni vuonna 1997 oli 6110. Se oli 100 grammaa kevyempi ja ajattoman kaunis. Sen hillityn värisessä muovipinnassa oli mystisesti hohtava himmeä metallilakka joka oli immuuni naarmuille ja lialle. Jos se olisi ollut kahden kilometrin pituinen, se olisi ollut Iain Banksin ”kulttuurin” avaruusalus.

Minulle puhelimen piti olla pieni, kaunis ja helppokäyttöinen - ja teknisesti paras suorituskyky oli itsestäänselvyys. Olisin kovasti halunnut legendaarisen Zippo- mallin (8860). Mutta valitettavasti se ei toiminut kaikilla GSM- taajuuksilla - se olisi ollut tärkeää kun matkustettiin. Jostain syystä tuohon huipputyylikkääseen 90 gramman puhelimeen ei ollut asennettu huippukoneistoa. Markkinoille tuli myös yhtä legendaarinen 9000 kommunikaattori, mutta minulle se oli liian suuri ja painava. Siinä ei myöskään ollut kelvollista verkkoselainta, eikä GSM:n datanopeus edes riittänyt verkkoselailuun.

1990-luvun lopulla puhelimien hinnat olivat romahtaneet. Lapsille tuli ostettua mm. 5510, 3210 ja 3310 puhelimia. Värikkäitä, kestäviä ja helppokäyttöisiä.

Tuohon aikaan Nokia pyrki tekemään mahdollisimman paljon erinäköisiä tuotteita - sinänsä hyvä strategia jos rahkeet riittävät. Mutta mukaan alkoi tulla kalkkunoita, ensin muutamia, ja sitten yhä nopeammassa tahdissa. Ensimmäinen pahempi kalkkuna oli ”banaanipuhelin” 8110/ 8148. Kaikki tuttavani inhosivat sitä aivan spontaanisti. Varsinainen kalkkuna oli ”wap”- puhelin 7160. Kömpelön ja vastenmielisen ulkonäön ohella siinä oli rullaohjain, jonka edut eivät koskaan paljastuneet laajalle yleisölle. Toinen kalkkuna oli wap- protokolla, jonka piti avata internetmaailma puhelimeen. Se oli suuri pettymys. 

Yhä lisää kalkkunoita tuli 2000- luvulla. Kuten musiikki ja tekstailupuhelin 5510 (musiikin jakelua ei järjestetty), pelipuhelin NGage, ja joukoittain puhelimia joiden näppäimet oli väännelty hankaliin muotoihin tai järjestyksiin (3510, 3530, 3595, 3600, 3620, 3650, 7600 ”Mango”, 6630, 7610). Erityisen kammottava oli simpukkapuhelin 2650, lempinimeltään ”terveysside”. Nimi kertoo jotain muotoilun visuaalisesta kielestä.

Oli monta kiehtovaakin mallia. Erityisesti minua viehätti huulipuikkoa tai silmämeikkirasiaa muistuttava 7280 Sen peilimäisestä näytöstä saattoi tarkistaa silmämeikkinsä. Valitettavasti muu käyttö oli sen verran hankalaa, että hienoa tekniikkaa sisältänyt puhelin ei menestynyt, ja lempinimeksi jäi ”huorapuhelin”.

Sitten tultiin 2000- luvulle, ja alkoi uusi aika. Vaikka sitä ei silloin huomattu, Nokian tapa innovoida oli hyvää vauhtia matkalla kriisiin. Ja oma romanttinen suhteeni puhelimiin joutui myös kriisiin. Mutta se on uuden kertomuksen aihe - joka pian seuraa.

Puhelinmalleista ja niiden numeroista löytyy kattava kuvitettu hakemisto
http://nokiamuseum.com/

lauantai 9. marraskuuta 2013

Himanen, tieteenteko ja konsulttietiikka

Ei, en edes uneksi lukevani Himasen ja kumppaneiden ”tutkimusta”. Useat minua tässä asiassa pätevämmät ihmiset ovat jo kirjoittaneet siitä arvioita ja referaatteja - joten tiedän, mitä siellä suunnalla on luvassa. En siis ole motivoitu käyttämään aikaani teoksen lukemiseen. Mutta näköjään olen kuitenkin motivoitunut kirjoittamaan asiasta. Olisiko tässä jokin ristiriita? Ehkä ei kuitenkaan. Sillä on näköjään niin, että ”himasgate” ilmiönä houkuttelee esiin oivalluksia, jotka ovat paljon tärkeämpiä, kuin kohun keskiössä olevan kirjoitelman kovin höttöiseksi arvioitu sisältö.

Katsotaanpa ensin, mikä on tilanne. Pääministerillä oli hyviä aikomuksia. Hän ajatteli tilaavansa tärkeän analyysin ja puheenvuoron johtavilta tutkijoilta. Mutta kaikki meni suorastaan karmealla tavalla pieleen. Jopa hankintaprosessi ja tutkimuksesta maksettu mieletön hinta kyseenalaistettiin. Ja kun tuloksetkin sitten osoittautuivat vähemmän häikäiseviksi, soppa paloi lopullisesti pohjaan.  Koko jupakka osoitti, että meillä  poliittinen ymmärrys ja todellisuudentaju ovat vieraalta planeetalta. Niitä ei koskaan kannattaisi lähteä testaamaan realiteetteja vastaan. Hyvänä tarkoituksena oli varmaan tuottaa positiivinen imagovaikutus skaalalla +20/100, mutta saatiinkin negatiivinen tulos -100/100.

Mutta tarkoitus ei nyt ole hutkia onnetonta pääministeriä, se olisi koulukiusaamista. Kyllä tässä voitaisiin pikemminkin tuulettaa tiettyjä yleisiä käsityksiä tutkimuksen tekemisestä ja asiantuntijuudesta. Ensinnäkin: tieteen eturintama ei oikeastaan koskaan voi olla laajalle yleisölle suunnatuissa tilaustutkimuksissa. Tiede edistyy vertaisyleisölle suunnatuissa töissä, joissa on ihan oma kielenkäyttönsä, omat ja tarkoin kontrolloidut metodit, ja omat fooruminsa. Olkoonkin että tämä kuulostaa kamalan elitistiseltä. Ja näin lienee myös yhteiskuntatieteissä, vaikkakin siellä kielenkäyttö pinnallisesti katsoen onkin lähellä yleistajuista virastokieltä. Joten, hyvät tohtorit ja professorit, jotka moititte julkaisua uuden tieteellisen tiedon puuttumisesta. Missä maailmassa oikein elätte? Luulitteko tosiaan, että näin tiedettä tehdään? Ei tämä tutkimus ole tarkoitettu sen paremmin opinnäytetyöksi kuin eturintaman tieteelliseksi paperiksi!

Toinen sivallus menee sitten tutkimuksen tekijöille. He joutuivat kieltämättä kohtuuttoman ja varsin yksituumaisen moiteryöpyn kohteeksi. Koska asia politisoitui. Mutta miten he puolustautuivat? Lyhyesti sanoen: he taantuivat ja heittäytyivät lapsellisiksi. He vetosivat auktoriteettiinsa: me olemme huippuja, me olemme arvostettuja, me olemme tunnustettuja. Joten ei meitä saa arvostella!! Voi hyvä ihme! Sovittaisiinko jatkossa, että sekä kritiikki että siihen vastaaminen perustuvat vain tehtyyn työhön, eivät henkilökuvaan tai vaikka kaulaliinan taiteelliseen asetteluun.

Jos tutkimus ei ollut eturivin tiedettä, mitä se oli? Kriitikot ovat arvuutelleet: pamfletti, tietokirja, vai konsulttiraportti? Minusta se on pamfletiksi ja jopa tietokirjaksi liian laaja. Joten kyseessä on lähinnä konsulttiraportti. Konsultin työt ovatkin tutkijoille varsin tuttuja. Moni professori hankkii laihan ruisleipänsä päälle mehevän viipaleen parmankinkkua tekemällä konsultointihommia. 

Onko hommassa sitten jotain väärää? Ei välttämättä, mutta asia ansaitsee myös kriittisen tarkastelun. Menestyvä konsultti pyrkii pitämään tuntilaskutuksen korkeana ja asiakkaan tyytyväisenä. Tämä ei välttämättä ole mahdoton yhtälö. Korkea tuntilaskutus viittaa arvostettuun konsulttiin, ja auttaa asiakasta hyväksyttämään ostamansa työn esimiehillään / sidosryhmällään. Viittaus himasgateen ei tässä kohdalla olekaan sattumaa.

Konsulttien rooli politiikassa ja hallinnossa on lyhyessä ajassa kasvanut merkittävästi. Asiaan on kiinnitetty huomiota, ja siitä on julkaistu myös kriittinen kirja. Himasgate heijastaa hyvin ilmiötä, se on selvästi yksi konsulttidemokratian ilmenemismuodoista.

Asialla on myös synkkä puolensa. Menestyvän konsultin toimintaohje on nimittäin tiukasti asiakasrajapinnassa. Siksi konsultti haistelee, minkälaisen raportin ja mielipiteen asiakas haluaa, ja tuottaa sitten juuri sitä, mitä häneltä odotetaan. Selvästi näin on toimittu käsillä olevassa skandaalissa. Mutta jos konsultit esiintyvät samalla myös tiedemiehinä, heidän tulisi huomata ristiriita tiedemiehen vakaumukseen nähden - sehän asettaa totuuteen pyrkimisen korkeimmaksi hyveeksi. Ei Sokrateskaan turhan takia tullut myrkytetyksi.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Juustokauppasyndrooma

Italo Calvino kertoo pienoisromaanissaan herra Palomarin ongelmista juustokaupassa. Herra Palomar pitää juustoista, mutta joutuessaan hyvin varustettuun juustokauppaan hän joutuu paniikkiin. Toinen toistaan houkuttelevammat juustot lupaavat kihelmöiviä makunautintoja, mutta herra Palomar ei uskalla tehdä valintaansa. Lopulta hän päätyy ostamaan sen kaikista tavanomaisimman ja arkisimman juuston. Mutta pahinta on, että hän poistuu kaupasta häntä koipien välissä, henkisesti muserrettuna. 

Tunnen ongelman liiankin hyvin, koska kärsin siitä itsekin. Se iskee minuunkin suuren marketin juusto-osastolla - tai helsinkiläisessä kauppahallissa. Koetan tulkita herra Palomarin tuntoja itsessäni. Päällimmäisenä on avuttomuus. Tunnen juustoja niin paljon, että ymmärrän kaupan piilevät lupaukset, mutta en niin paljon, että osaisin navigoida juustomerkkien välissä kuin kala vedessä. Syy on selvä, koska juustokauppasyndrooma pahenee ulkomailla. Toinen ongelma on, että en osta juustoa vain tiettyyn tarkoitukseen, esimerkiksi jälkiruoaksi, ruoanlaittoon, aamiaisen osaksi tai TV:n ja viinilasin ääressä naposteltavaksi. Jos ostaisin, asia olisi helpompi. No, voisinhan ostaa useamman juuston. Mutta silloin sisälläni asuva saituri alkaa motkottaa, ja huomauttaa, että juustohan on oikeastaan turhuutta, ja monta juustoa aivan erityistä turhuutta. Siksi se ehdottaa enintään halpaa monikansallisen tuotannon laatujuustojäljitelmää. Silloin nolostun, koska sorrun juuri samaan kuin herra Palomar.

Viinikaupassa ilmiö on lievempi. Osaksi siksi, että tunnen eri rypälelajeja, tiedän viinien tuotantoalueita, ja osaan jossain määrin tulkita etikettien koodikieltä. Toisaalta tiedän myös viininautinnon subjektiivisuuden: kuinka se riippuu tilanteesta ja ruoasta ja mielialasta. Ja kuinka erilaisia ihmisten mieltymykset ovat. Pidän viinin mausta melkein aina, ja - noloa sanoa - vaikka valinta menisi pieleen, onhan aina jäljellä lisäbonus eli alkoholi.

Mutta kaikkein pahinta on levykaupassa. En oikeastaan edes uskalla mennä Viisikulman legendaariseen Digelius Music - levykauppaan - paitsi jos etsin jotain tiettyä levyä. Vaikka pidän lähes kaikista musiikin lajeista, kaupan levyvalikoiman laatu on tyrmäävä. En kerta kaikkiaan tunne riittävästi näitä maailmanmusiikin tai avantgardistisen musiikin ihania aarteita pystyäkseni minkäänlaiseen valintaan. Levykaupan myyjistä ei ole apua,koska en edes tietäisi, mitä kysyä. Silti kauppa kiehtoo ja vetää puoleensa. Tutkin levyjä asiantuntevan näköisenä, ikään kuin etsisin satunnaista mutta aavistamaani löytöä. Mikä huijari!

Elektroniikan komponentteja myyvässä kaupassa tai rautakaupassa on helpompaa. Tunnen tavaran, ja vaikka myytävät tuotteet myös kiehtovat mielikuvitusta, käyn liikkeissä yleensä vain silloin, kun minulla on menossa joku erityinen projekti. Pärjään myös kirja-antikvariaateissa. Niissä käy kahdenlaisia asiakkaita: jonkun erityisalan keräilijät, ja satunnaisia impulsseja metsästävät. Kuulun jälkimmäisiin, ja kirjallisuuden tuntemukseni riittää nautiskelevaan penkomiseen.

Lyhyt yhteenveto voisi olla seuraava. Nämä valintatilanteet ovat hyvin henkilökohtaisia, ja liittyvät vetovoimaisiin kulttuurin, nautinnon tai harrastamisen alueisiin. Valinta muuttuu ongelmaksi, jos asiantuntemus on riittämätön. Tilanne helpottuu, jos asiantuntemus puuttuu kokonaan, tai jos etsii aivan tiettyä kohdetta.

Entä miten ihminen käyttäytyy tehdessään ehkä tärkeintä päätöstä: elämänkumppanin valintaa? Useimmiten sitä ei onneksi tarvitse tehdä tietoisesti. Luonto, sattuma ja hormonit hoitavat asian, joka olisi aivan liian vaikeaa suorittaa tietoisena valintana. Mutta moni ihminen lykkää valintaansa, kunnes ura ja talous ovat kunnossa. Käykö silloin niin, että ihminen joutuu baarissa, tanssipaikalla tai internetin deittisivustolla herra Palomarin juustokauppaan? Mahdoton tilanne.

Tunnen myötätuntoa.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Amatöörit asialla ?

Sähköinen resepti. Potilastietojärjestelmä. Sähköisen äänestyksen kokeilu. Presidentti Obaman sairausvakuutusuudistus. VR:n matkalippujen myyntisovellus. Esimerkkejä epäonnistuneista ohjelmankehitysprojekteista on helppo poimia otsikoista. Mutta julkisuus on vain jäävuoren huippu. Yksityisellä puolella epäonnistuneet hankkeet haudataan talon sisällä, harvoin niitä lähdetään repostelemaan mediassa.

Ja isojakin ruumiita tulee. Ohjelmisto-ongelmat kaatoivat Nokian matkapuhelinliiketoiminnan. Nokian mukaan he eivät älynneet olla ohjelmatalo. Väite on naurettava. Nokian käyttöjärjestelmätiimi oli kymmenen kertaa isompi kuin se porukka, joka ohjelmoi Androidin Samsungin puhelimiin.

Mikä insinöörejä riivaa? Miksei ohjelmia osata tehdä - vai onko vika projektinhallinnassa? Selityksiä voisi tarjota, koetan tarjota kolmea: 1. projektit annetaan osaamattomille amatööreille. 2. projektien päätöksenteko on ammattitaidotonta, 3. insinööritaidon perinteistä ei osata ottaa oppia.

Vaikeat projektit joutuvat amatöörien käsiin?

Kokeneet projektitalot onnistuvat projekteissaan, koska niiden parhaat asiantuntijat pystyvät tehokkaaseen ja toimivaan projektijohtamiseen. Tähän ei voi väittää vastaan, mutta katsotaan tilannetta tarkemmin. Miksi sitten kokeneet projektitalot eivät tee näitä valtakunnan kriittisiä projekteja. Syy voin olla seuraava. Jos projekti on niin sanotusti helppo, sen määrittely onnistuu hyvin ja projektihenkilöstö pitää projektin hallinnassa. Projektista saadaan sen kuluessa täsmällisesti etenevä ja ennusteen mukaisesti tarkentuva kuva. Oikeastaan jopa projektin johtaminen on silloin jo suorastaan turhaa. Projektin kulkuhan arvattiin oikein, ja se olisi onnistunut muutenkin ja pienemmin hallintokuluin. 

Ja sitten se iso mutta. Asiansa osaava projektitalo osaa valita projekteja, jotka ovat hallittavissa, tai ne osataan muuttaa hallittaviksi. Hyvä projektitalo osaa myös rajata vastuunsa, niinpä se ei ota niskoilleen projekteja, joiden onnistuminen on epävarmaa. Joten hankalat projektit todella joutuvat usein amatöörien käsiin. Amatöörit saavat vastuulleen juuri niitä hankkeita, joita on hankala määritellä niin selkeästi, että ne voitaisiin edes siirtää projektiammattilaisille.

Tietysti on myös totta, että ohjelmistoalalla amatöörin ja ammattilaisen raja on häälyvä. Raja on häälyvä ohjelmistofirmojen välillä, mutta se on häälyvä myös niiden sisällä. On vaikea selvittää, kuka osaa ja mitä osaa ja mikä firma osaa. Se kun riippuu myös kontekstista - eli millaisesta ohjelmasta onkaan kysymys.

Ei osata johtaa eikä tehdä järkeviä päätöksiä

Uskomme mielellämme, että johtaminen perustuu johdettavien asioiden tuntemiseen. Jossain määrin se pitää paikkansa, ja se pitää paikkansa erityisesti johtamisen alemmilla tasoilla, eli kun päätetään projekteista ja johdetaan niitä. Ohjelmistopuolella sisältöjohtaminen on kuitenkin erityisen vaikeaa. Ohjelmistotekniikka on kehittynyt suuntaan, jossa dokumentointi ja strukturointi on kustannussyistä minimoitu. Ohjelmointi on tiimien sisäistä intensiivistä sosiaalista toimintaa, ulkopuolelta sitä on vaikea edes tarkkailla, saati ymmärtää.

Niinpä, kun pitäisi tehdä tärkeitä ohjelmia tai julkishallinnon ohjelmia, päätöksenteko siirtyy nopeasti organisaatiossa ylöspäin, tasolle, jossa sisällön osuudesta ei enää voi juuri puhua. Ja tulokset puhuvat puolestaan.

Insinööriperinne unohtui

Julkisuudessa esillä olleilla ohjelmistoilla on eräs yhteinen piirre. Ne toimivat osana ihmisten johtamia järjestelmiä. Teknisin termein, kyseessä ovat monimutkaiset ihminen - kone- systeemit. Tällaisten järjestelmien määrittely ja suunnittelu ovat vaativia, koska erilaisia toiminnan ja väärän toiminnan mahdollisuuksia on niin paljon. Tämä on traagista, koska tietokoneilla olisi niin suuria mahdollisuuksia parantaa ja tehostaa palveluja. Ongelma on erityisesti siinä, että kehitettävillä järjestelmillä ei juuri ole esikuvia, ja vaikka olisi, niitä ei voisi modulaarisuuden puutteen ja lisenssiongelmien takia hyödyntää. Ohjelmien evoluutio nimittäin poikkeaa teknologian valtavirrasta. Perinteinen teknologia kootaan erillisistä osista, jotka puolestaan ovat kehittyneet vähitellen pitkän kehityshistorian kautta.

”Kerralla valmiiksi” - kehitysmalli on vaarallinen, ja huonosti modulaaristen ohjelmistojen kohdalla tilanne on erityisen paha. Ohjelmistoissa tosin jäljitellään evoluutiota vaiheittain tarkentuvan kehitysmallin avulla. Toimintamallia sanotaan - mielestäni hirtehisesti - ”ketteräksi ohjelmoinniksi”. Mutta käytännössä mallille ei anneta riittävää aikaa. Ihminen-kone järjestelmissä malli edellyttää myös käytön aloittamista siinä vaiheessa, kun järjestelmä on vielä epäkypsä. Sitä vain ei voi välttää - joten ohjelmista saatavat ikävät kokemukset ovat tulleet jäädäkseen.

Olen pohdiskellut kehitysprojektien ongelmia - myös laajemmin kuin ohjelmien osalta - tarkemmin kirjassani ”Projektitoiminnan musta kirja”.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Olemme maan lapsia, olemme tähtipölyä

Kuinka usein tiede asetetaankaan inhimillisen vastakohdaksi. Kuinka tiedettä väitetään emotionaalisesti köyhäksi, ja asetetaan sen vastakohdaksi jotain joka olisi enemmän emotionaalista, mitä ikinä se olisikin: uskonnot, tarinat, runous, taiteet, tunteet. Eikö suuri Johann Wolfgang von Goethe sanonutkin: ”Harmaata kaikki teoria, vihreää vain elämän kultainen puu”.
 
Miksi suuri tiedemies ja suuri runoilija sotkee asiat näin? Vielä oudommaksi asian tekee, että tämän Saksan suurimman hengen omista tieteellisistä ansioista tunnetaan parhaiten värioppi, joka on lapsellista höpötiedettä. Ehkä hän ei ollut pohtinut tieteen olemusta syvällisesti. Mutta miksi hän sitten mustasi sen imagoa? Katso myös juttuni tiedemies Faustista, josta Goethe teki hölmön. Mahtoiko hän suorastaan vihata tiedettä?

Olen ehdottomasti eri mieltä kuin Goethe. Minun on mahdotonta ajatella tiedettä tunteettomana. Ilman tunnetta ei voi tutkia mitään eikä ymmärtää mitään. Emme edes voi ajatella ilman että tunteet ovat mukana. Tieto ja tiede ovat syvästi ja ehdottomasti tunteiden asia. 

Minusta tiede tarjoaa sekä kauneutta että tunteisiin vetoavaa ymmärrystä. Haluan esittää kaksi esimerkkiä: käsitys siitä, mistä me ihmiset ovat tulleet, ja käsitys ihmisen roolista maapallolla.

Uskonnot tarjoavat erilaisia selityksiä ihmisen synnystä. Vanhoissa maailmanuskonnoissa ihminen vain luodaan, hieman töksähtäen. Tai vanhoissa luonnonuskonnoissa hän on sukua eläimille, jotka taas joskus ovat sukua hengille tai jumalille. Luonnonuskontojen kuva on runollisempi ja tunnevoimaisempi, taidan pitää siitä enemmän. Entä millainen on luonnontieteellinen selitys?

Tieteessä ihmisen synty kietoutuu maailman syntyyn. Maailman syntyminen on ollut voimallinen, yllättävä ja äärimmäisen vaikeasti tajuttava tapahtuma. Maailma syntyi prosessina, ja se on edelleen kehittyvä prosessi. Asia vaikuttaa vastaansanomattomalta. Ihminen on ainetta,ja aine taas syntyi energiasta, ja sitten kevyemmistä osasista syvällä tähtien uumenissa. Jotkut tähdet kuluivat loppuun ja lopulta tuhoutuivat valtavissa räjähdyksissä. Ne muuttuivat pölyksi, syntyivät uudelleen, muodostivat uusia tähtiä ja planeettoja, kuten Maan, jonka pinnalla aine järjestyi elämäksi. 

Olemme tähtipölyä. Olemme tähtien lapsia. En voi kuvitella mitään kauniimpaa ja ihanampaa kertomusta.

Entä mikä on elämän tarkoitus tai ihmisen tehtävä? On suuri paradoksi, että pohdimme tätä yhä uudelleen, samalla kun yleisesti ymmärretään, että nykyaikainen tiede syntyi vasta, kun se luopui yrityksestä vastata näihin kysymyksiin. Koska se oli hedelmätöntä, ja oli parempi vastata vain siihen mihin ylipäätään voi vastata, eli kysymykseen: mitä, ja miten.

Biologia tarjoaa lisää aineksia ihmisen osa ymmärtämiseen. Elämä on prosessi, joka kasautuu. Uutta syntyi ja syntyy vanhan varassa. Syntyi elämän molekyyli DNA, joka muuttui, polveili, tuotti eliöitä jotka tulivat yhä erilaisemmiksi. Mutta sama kehityksen virta kulkee noiden eliöiden läpi. Bakteerit, kasvit, eläimet, ihmiset, kaikki kovin erilaisia, ja kuitenkin niin paljon samaa. Olemme kaikki sukulaisia, ja elämän mutkikas prosessi tekee meidät riippuvaisiksi toisistamme. 

Tämän valossa voimme tulkita ja ymmärtää olemassaoloamme, mutta luonto tai tiede ei kerro meille, miten meidän pitää se pitää tulkita. Teemme sen itse, ja vain ymmärryksellämme ja tunteillamme. Esimerkiksi siten, että planeetallamme on vain yksi kehittyvä ja muuttuva elämänmuoto, jolla on valtava määrä ilmenemisen asuja. Ja ainakin itse olen vakuuttunut, että suuressa universumissamme kelluu muitakin elämän pesäkkeitä, ehkä jotkut hieman saman kaltaisia, mutta luultavasti ja suruksemme kuitenkin saavuttamattoman kaukana toisistamme.

Tämäkin tulkinta on hyvin kaunis.


torstai 17. lokakuuta 2013

Ei se ole mitään rakettitiedettä

Amerikan kielestä tunkee meille erilaisia sanontoja, usein vähemmän hyvin suomeen istuvia. Eräs sellainen sanonta kuuluu: ”ei se ole mitään rakettitiedettä” (alkukielinen ilmaisu: ”it's not rocket science”). Tarkoitus on varmaan sanoa ”ei se nyt niin vaikeaa ole”. Se herättää minussa usein huvittuneisuutta, jota sanonnan käyttäjä ei oikein ymmärrä.

Syy huvittuneisuuteen vaatii varmaan selityksen. Syynä on, että olen aikanaan joutunut ottamaan rakettitieteilijän roolin. Se tapahtui, kun Suomessa ryhdyttiin panostamaan avaruustekniikkaan. Suomi halusi liittyä Euroopan avaruusjärjestöön ESA:an. Ala oli suomessa aika outo, niinpä silloinen työnantajani VTT käynnisti avaruustekniikan tutkimusohjelman, ja minut pyydettiin sen johtoryhmään. Samaan aikaan aloiteltiin avaruusyhteistyötä Neuvostoliiton avaruusohjelman kanssa. Siihen aikaan Suomi harrasti tällaista blokkipoliittista tasapainoilua. ESA:an voitiin mennä vain, jos samalla oli vastaavaa yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Ja se oli tullut mahdolliseksi, kiitos Mihail Gorbatšovin glasnost- politiikan. Avaruuspolitiikka se vasta olikin rakettitiedettä!

Eipä aikaakaan, kun jo rakentelimme tieteellisiä instrumentteja sekä Neuvostoliiton että ESA:n avaruusaluksiin. Suomi valitsi käytännöllisesti tämän teknisen rakentelun linjan, kaikista yhteistyön mahdollisista muodoista. Siinä kun voisi kehittää myös teknologista osaamista, josta ehkä koituisi muutakin hyvää. Toinen vaihtoehto, tieteenteko, olisi toki ollut mahdollista ilman ESA- jäsenyyttäkin, tiede kun on sen verran avoimempaa. Itse asiassa tiedettä jo tehtiinkin, ja olimmekin heti yhteistyössä suomalaisten avaruustutkijoiden kanssa. 

Tieteellistekninen yhteistyö on sitten oma juttunsa ja siinä on omat mausteensa. Olen kirjoittanutkin yhteistyöstä Neuvostoliiton IKI:n ja Yhdysvaltain NASA:n kanssa.

Tämä kaikki alkoi vuonna 1985. Olihan se avaruustekniikka tosiaan meille uutta. Mutta suomalainen mentaliteetti tehosi tässä parhaimmalla tavalla. Jos ei jotain tiedetty, otettiin selvää ja opeteltiin asiat, eikä jääty ihmettelemään. Ja se toimi: jälkeenpäin kehtaan sanoa, että pärjäsimme jopa paremmin kuin monet kokeneiden avaruusvaltojen rakenteluporukat.

Mutta kun avaruusinnostus oli herännyt, yliopistot ja korkeakoulut halusivat kouluttaa avaruusinsinöörejä. Joten mistä opettajat? Koska avaruusfyysikot olivat harjaantuneita ihan muihin asioihin, löysin itseni pian luennoimasta avaruustekniikkaa innokkaille opiskelijoille. Ja nyt päästään varsinaiseen asiaan. Millaista olisi sen ”rakettitieteen” sisältö, jota ryhtyisin opettamaan? Minun piti se itse koostaa sopivista paloista. Joten seuraavassa aion nyt paljastaa, mitä rakettitiede on.

Aloitin kurssin eräänlaisella avaruusmaantieteellä. Selitin, millainen on mittasuhteiltaan se lähiavaruus, jossa tulisimme operoimaan, ja miten sen eri osiin pääsisi ja paljonko se veisi aikaa. Siis sisältä ulos: aurinko, sisäplaneetat, ulkoplaneetat, Kuiperin vyöhyke, Oortin pilvi, lähitähdet, Linnunrata. 

Seuraavaksi ”perusrakettitiede”. Rakettimoottorin periaate ja fysiikka (impulssiperiaate ja Newtonin reaktioperiaate); Tšiolkovskin yhtälö, käytännön raketit, yksi ja monivaiheiset; sähköiset raketit ja avaruuspurjeet.
 
Sitten taivaanmekaniikan ja avaruuslennon fysiikka (Newtonin liikelait, kiertoratojen laadulliset ominaisuudet). Ja sitä täydentämään erilaiset satelliitit ja avaruusalukset: niiden tyypit, resurssit ja vakautustavat.

Ja lopuksi se sokeri pohjalla: avaruusympäristö ja siihen sopeutuminen (sekä ihmiset että laitteet). Ankara tyhjiö, eri säteilylajit, laukaisun rasitukset. Lämpösuunnittelu, materiaalitekniikka, suojaustavat. Ja lopuksi: avaruusteknisen insinöörityön eteneminen vaihe vaiheelta, laadunvarmistus ja testaukset.

Sellaista oli siis minun rakettitieteeni. Onko se siis erityisen vaikeaa? Ei minusta, vaan pikemminkin hyvin monesta asioista koottua. Vaikeampiakin asioita varmaan on. Toisaalta kaikilla aloilla on vaikeita ongelmia. Kaikki riippuu siitä, mistä ihminen syystä tai toisesta kiinnostuu. Vakava tieteen tai matematiikan tai insinööritaidon harjoittaja löytää lopulta oman alansa vaikeat tai lähes mahdottomat ongelmat. Ja ehkä ainakin uneksii ratkaisevansa jotkut niistä. 

Se on todellista rakettitiedettä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Nokian kommentointi loppuu tähän

Tämä on postuumi kommetti. Julkaisen vain jos jotain todella kamalaa - tai hauskaa - tapahtuu.

Tämä postaus on on kirjoitettu alun perin 28.6.2011.

Syy pimittämiseen on, että pitää myös armahtaa satunnaista lukijaa. Nokiasta on kirjoitettu niin paljon, että ei sitä kukaan enää viitsi lukea.

Tässä siis tämä historiallinen teksti:

***************************************

On kauhea houkutus kommentoida Nokian tekemisiä - tuon firman merkitys kun on ollut sen verran suuri sekä omassa työhistoriassa että kansallisella tasolla.

Joten tämä olkoon viho viimeinen kommentti. Kuten olen todennut, koko juttu muistuttaa antiikin tragediaa. Nyt tulee mieleen troijan sota. Kun vihollinen pääsee kaupungin muurin sisäpuolelle, portit avataan - ja pakoreitit tukitaan.

Herra Elopin hämmästystä ja kauhuakin herättäneet lausunnot voidaan nyt tulkita oikein. Pakoreitit on tukittava. Kun oma mies ampuu liiketoiminnan strategisia resursseja, Symbiania ja Meegoa raskaalla tykistöllä, siihen on vain yksi järkeenkäyvä syy. Ei sää jättää pakoreittiä auki. Nyt Nokialla on jäljellä vain yksi suunta.

Mutta miten ihmeessä Troijan hevonen pääsi muurien sisälle? Ehkä vastaus löytyy nyt William Shakespearen draamasta "kuningas Lear". Ollila halusi välttää Learin kohtalon, eikä enää uskaltanut luottaa oppipoikiinsa, yksi kun jo tyri niin pahasti. (olkoonkin että se oli pientä sen rinnalla mitä nyt nähdään).

Lopputulos on nyt tässä.

Elämäni kirjoja

Kirjoilla on suuri vaikutus siihen, millaiseksi ihmisen ura muodostuu ja millaisen ammatin valitsee. Ainakin jos jo lapsena lukee paljon. Tai näin voisi ainakin ajatella. Asiaa on kuitenkin mahdotonta näyttää toteen. Ehkä elämämme onkin kiinni enemmän sattumista kuin valinnoista. Mutta ehkä kuitenkin. Sillä ratkaisevaa on, millaisiin sattuman tuomiin mahdollisuuksiin tarttuu. Ja joutuuhan ihminen tekemään ratkaisujaan kovin nuorena. Kun elämänkokemusta ei juuri ole, miksei se korvautuisi osaksi kirjallisuuden tarjoamalla sisällöllä.

Tällaisella ajatuksella on hauska leikkiä. Olen joskus pohtinut asiaa omalta kohdaltani. Opin lukemaan varhain, ehkä nelivuotiaana ja ilmeisen vahingossa. Muistan hämärästi, kuinka Helsingin neonvalojen viestit alkoivat avautua. Ehkä kyselin niistä vanhemmiltani, ja sitä kautta opin lukemaan. Erityisesti mieleen painui Töölöntorin kulmassa sininen HOK- kahvilan mainos, Forumin hauskat lääkemainokset ja aivan käsittämätön vaaleanvihreä kirjoitus ”Varubåden”. Siitä pitäen minusta tuli lukutoukka. Luin, niin kuin tyypillisesti sanotaan, kaiken minkä sain käsiini. Se ei kuitenkaan ole ihan totta. En koskaan lukenut raamattua enkä aikuisten kirjoja – koska ne vaikuttivat tylsiltä, paljon tekstiä, ei kuvia. Minun ei tarvinnut lukea niitä, koska oli aina vaihtoehtoista luettavaa. Luin sanomalehtiä, aikakauslehtiä, satukirjoja, sarjakuvia, mainoksia, ja satunnaisesti kirjoja - etenkin jos niissä oli kuvia. 

On kirjoja joista olen varma, että ne ovat vaikuttaneet elämääni. Ja sitten on kirjoja, jotka ovat tehneet vaikutuksen muuten vain. Olen myös varma , että kirjojen vaikutus elämään ei rajoitu lapsuuteen, vaan ehkä sitä tapahtuu koko elämän. Aloitan oman elämäni kirjalistan kahdella kirjalla, joista olen varma, että ne ovat tehneet minusta sen mikä olen. Sitten jatkan muuten vain vaikuttavilla kirjoilla.

Kaikista tärkein lapsuuden kirjani on Jules Vernen ”Sukelluslaivalla maailman ympäri”. Olen lukenut sen kymmenkunta kertaa, eikä kirjan loisto himmene. Se on seikkailukirja, mutta tärkeintä on, että se johdatti minut tieteen pariin. Tiede tuossa kirjassa merkitsi tutkimusmatkaa, eliöiden luokittelua ja tieteellistä asennetta. Kirjan toinen peruselementti on teknologia, insinöörinero kapteeni Nemon rakentama sähköllä toimiva sukellusvene Nautilus. Vakuutuin, että sähkö ratkaisee maailmassa kaikki tärkeät asiat. En tiedä kumpi asia kiehtoi voimakkaammin. Ehkä teknologia, kai siksi minusta tuli ensin insinööri ja sitten tutkija. 

Toinen tärkeä lapsuuden kirja on: Talvitie: ”Kemiallinen teknologia, osa II”. Kirjan teemana oli räjähdysaineet, happojen valmistus, kehruuteollisuus ja selluloosateollisuus. Olin ehkä kymmenen, kun tuo kirja tuli elämääni, ja luin sen kannesta kanteen kerran toisensa jälkeen. Se vei teollisuuden kiehtovaan maailmaan.

Talvitien kirjan ilmestyminen kotiini on oma kertomuksensa. Eräänä päivänä ovellemme tuli mies, ja selitti äidilleni, että isäni, joka oli poissa kotoa, oli luvannut lainata hänelle rahaa. Äitini ei aluksi uskonut, mutta mies ilmoitti jättävänsä pantiksi kassin, jossa oli kuulemma uusi puku ja tärkeitä tavaroita. Mies sai siis rahansa, muistaakseni viisituhatta silloista markkaa (noin sata euroa). Osoittautui, että mies oli isälleni tuntematon. Kun takaisinmaksukin viipyi, pantti tutkittiin. Suuresti mainostettu ”puku” oli mytty likaista kangasta. Kassissa oli myös läjä veitsiä ja haarukoita, joihin oli kaiverrettu ”Elanto”, ilmeisesti ravintolasta kähvellettyjä. Ja tuo ihmeellinen kirja. Aterimet otimme käyttöön, mutta piilotimme ne, jos tuli vieraita. Oliko tuo hämärä lainan pyytäjä tavallinen rosvo vai epäonninen insinööriopiskelija? Emme saaneet tietää.

Entä ne muut tärkeät kirjat? Aloitan lapsuudesta. Osmo Ilmarin unhoon jääneet ja aliarvostetut tieteiskirjat nuorille: Kadonneet kuussa, Uhka avaruudesta ja Planeetta Logos olivat ihmeellisiä. Pidin Väinö Riikkilän Pertsasta ja Kilusta, siinä liikuttiin saaristossa, missä vietimme kesiä. Mark Twainin Tom Sawyer oli hieman hämmentävä, sillä en oikein päässyt selville, minkä ikäisiä sen pojat olivat. Mutta seikkailun lumo oli vahva. Etenkin neekeriorja Jimin pelastaminen oli hurjaa. Se myös hämmensi: pidetäänkö jossain orjia? Tove Janssonin Muumikirjat olivat myös suuri rakkauteni, ja pidän niistä edelleen. Ennen kaikkea Pyrstötähti, Taikurin hattu ja Vaarallinen juhannus. Vasta aikuisena luin ”Muumipapan urotyöt” omille lapsilleni, ja lumouduin edelleen. Se on kaikista Muumikirjoista paras.

Kansakoulussa opettaja luki meille oppilaille ääneen Kalevalaa. Se kiehtoi tavattomasti mielikuvitustani. Huomasin, että runomittaa on vaikea lukea, mutta kuunneltuna se vaikuttaa. Kalevalan maailma on minulle taianomainen suomalaisten alkukoti.

Lukiossa tuli lisää vaikuttavia kirjoja. ”Pakkoluku” pani tutustumaan Kafkaan, johon ihastuin silmittömästi. Samoin pidin kovasti Strindbergin Punaisesta huoneesta. Koulutovereiden vaikutuksesta luin Harry Martinsonin kulkurieepoksen ”Kulkijan pilvilinnat”. Se tietysti vetosi voimakkaasti romanttisiin teineihin. Myöhemmin kirja on tuottanut minulle suuren pettymyksen. Lähes ainoa kirja, jonka lumo on kokonaan kadonnut. Hieman samoin on käynyt Marquesin ”Sadan vuoden yksinäisyydelle”.

Opiskelijana lumouduin Waltarin historiallisista romaaneista. Luin myös paljon venäläisiä klassikoita: Tolstoita, Tšehovia, Turgenjevia, Puškinia, Gogolia. Dostojevskia vierastin hieman moraalisen paatoksen takia.

Aikuisiän ällistyttäviä lukukokemuksia ovat olleet Jorma Korpelan ”Tohtori Finckelmann”, Tove Janssonin hurjat "aikuisnovellit", Melvillen ”Moby Dick” (kerta kaikkiaan tolkuton kirja), ja Flann O'Brienin ”Kolmas konstaapeli”.

Lapsuuden lukutaivas aukeni tieteiskirjallisuuden ja Jules Vernen kautta kautta. Myöhemmin palasin näille vanhoille juurilleni. Ehkä ovet avasi Stanislaw Lemin ”Kyberias” - ja muut Lemit. Sitten luin Iain Banksin läpimurtokirjan ”Ampiaistehdas”. Se ällistytti: oliko se scifiä, draamaa vai kauhukertomus? Banksin ”kulttuuri”- sarjan ohella rakkaimmaksi muodostui lopulta Philip K. Dick.

Tämä oli lyhyt lista. Koska kirjoista olisi niin paljon kerrottavaa – asiaan lienee pakko palata.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Eikö menneisyys olekaan mustavalkoinen?

Kävin Tarvaspään museossa katsomassa Sergei Prokudin-Gorskin (1863 - 1944) valokuvanäyttelyä. Kuvia oli otettu vuosina 1906 – 1915 Venäjällä, Karjalassa ja Suomessa – ja mikä ihmeellisintä, ne olivat värivalokuvia.

En olisi uskonut, että kuvat tekisivät minuun niin suuren vaikutuksen. Koetan selittää, mistä on kysymys.

Minulle, ja varmaan useimmille muillekin historia on olennaisesti mustavalkoista. Tämä mielikuva on luotu historiankirjojen, dokumenttifilmien ja vanhojen elokuvien avulla. Erityisesti Venäjä kuvataan usein ankeana ja rähjäisenä. Tietenkin myös elokuvaohjaajat ja lavastajat eivät ole voineet vastustaa kiusausta tehostaa sanomaansa rähjäromanttisilla asetelmilla. 

Prokudin-Gorskin valokuvat veivät minut aivan toisenlaiseen maailmaan. Tuntui, kuin minut olisi pantu aikakoneeseen, ja siirretty sitten jonkinlaiseen science fiction – rinnakkaistodellisuuteen. Kuvat olivat hyvin kauniita. Niissä oli uljasta, hieman tutun omaista luontoa, siistejä ja hyvin järjestyneitä kaupunkeja, tehtaita, koneita, kanavia ja rautateitä. Kuvien ihmiset eivät olleet mitään ryysyläisiä. He olivat puhtaissa arkivaatteissa, tai joskus juhlapuvuissa tai siisteissä univormuissa. Ja ennen kaikkea, he katsoivat kameraa kohti vakavina ja ylpeinä. Kuvat eivät tuntuneet lavastetuilta, koska niissä näkyi yksinkertaisesti aivan liikaa yksityiskohtia, ne kun oli kuvattu veitsenterävästi piirtäville lasinegatiiveille. Terävyys yhdessä neutraaleilta tuntuvien värien kanssa loi voimakkaan todellisuusilluusion. Tuntui kuin olisin ollut itse kuvassa mukana.

On selvää, että kuvaaja oli valikoinut kohteensa, ja tietysti Venäjällä oli paljon kurjuutta. Tiedän myös, että kuvaaja nimenomaan halusi dokumentoida venäläistä kulttuuria, mutta samalla myös sen kehitystä ja teknistä edistystä. Niinpä kuvista näkyy täysin toisenlainen 1900-luvun alun Venäjä, kun mitä meille on muulta taholta esitelty. Se oli kehittyvä, monikulttuurinen, vaurastuva ja teollistuva Venäjä. Näyttelyssä on myös surullinen sävy, sillä se kuvaa maata, joka on juuri syöksymäisillään sodan ja vallankumouksen katastrofeihin. Valokuvaaja ei vielä tiennyt sitä, me tiedämme. 

Näyttelyssä oli myös joitain suomalaisen mestarivalokuvaajan I.K. Inhan valokuvia. Niiden mustavalkoinen estetiikka näyttää toimivan vieraannuttavana tekijänä. Vaikka kuvat ovat tavattoman kauniita, ne eivät synnytä kuvaamaani aikakone-efektiä.

Pari sanaa värivalokuvauksesta. Se oli tuohon aikaan todella harvinaista. Englantilainen tiedenero James Clerk Maxwell oli tosin demonstroinut värivalokuvauksen jo vuonna 1862, kuvaamalla kohteesta kolme kuvaa punaisen, sinisen ja vihreän suodattimen läpi. Kuva synnytettiin sitten heijastamalla nuo kolme kuvaa päällekkäin värisuodattimen läpi. Maxwell ei sittemmin kiinnostunut värikuvauksesta, hänelle riitti osoittaa periaatteen toimivuus. 

Prokudin-Gorski käytti juuri tätä menetelmää. Hän kuvasi konstruoimallaan kameralla nopeasti kolme kuvaa lasinegatiiveille värisuodatinten läpi. Koska kuvaus vei muutaman sekunnin, liikkuvia kohteita ei voinut kuvata. Kuvia tarkasteltiin sitten kehittämällä nuo kolme kuvaa diapositiiveiksi ja heijastamalla ne kolmella projektorilla värisuodatinten läpi päällekkäin valkokankaalle. Aikalaisiin tällaisella esityksellä on täytynyt olla todella hätkähdyttävä vaikutus, etenkin kun kuvat olivat suuren negatiivikoon ansiosta hyvin tarkkoja. Kuvat voitiin tietenkin myös painaa paperille, olihan väripainotekniikka jo tunnettua. Se oli kuitenkin vielä tuolloin melko kallis menetelmä, eikä tulos ollut yhtä loistava. Näyttelyssä esillä olevat kuvat ovat alkuperäisistä lasipositiiveista tuotettuja nykyaikaisia digitaalisia paperivedoksia.

Tuohon aikaan värikuvia kuvattiin myös Lumiere- veljesten keksimille autochrome- diapositiivilevyille. Prokudin-Gorski ei käyttänyt niitä. Autochrome- kuvat ovat rakeisia, eivätkä ne ole yhtä teräviä ja naturalistisia, kuin Prokudin-Gorskin vaivalloisemmalla menetelmällä tuottamat kuvat. Lähes samaan aikaan venäläinen kirjailija Leonid Andrejev kuvasi autochromella Karjalassa ja Suomessa. Nämä kuvat ovat runollisen kauniita – mutta eivät samalla tavalla hyperrealistisia.

Näyttely oli saatu Kongressin kirjaston Prokudin-Gorski – arkistosta. Kun se on Tarvaspäässä Akseli Gallen-Kallelan museossa, on kuin kuvat olisivat palanneet kotiin. Olivathan Gallen-Kallela ja Prokudin-Gorski aikalaisia, vaikka en tiedä, tapasivatko he. Gallen-Kallelalla oli myös suhteita venäläisiin taiteilijoihin. Oli hieman aavemaista katsoa Leo Tolstoista otettua, täysin naturalistista värivalokuvaa.

Tässä itse valokuvaaja kahden kasakan kanssa Murmanskissa.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Vastavirtaan uimisesta

Olen joskus pohtinut, mikä ihmisiä pyörittää. Siis oikeastaan olen miettinyt, mikä minua pyörittää. Uskoisin että perusmotiiveja on monenlaisia. Me ihmiset olemme aika erilaisia.

Joten kun olen tarkastellut puuhiani ”iän tuomalla viisaudella” (huomasitte varmaan lainausmerkit jotka tarkoittavat tässä ironiaa; en oikeasti taida uskoa että vanhetessaan mitenkään viisastuu, kunhan vain väsyy riitelemään itsensä kanssa).

… siis kun pohdin puuhiani, olen huomannut että olen sitkeästi uinut vastavirtaan.

Oikeastaan oivalsin asian pari päivää sitten, kun näin että teini-ikäisellä sukulaistytöllä oli päällään teepaita, jossa luki: ”vain kuolleet kalat menevät virran mukana”. 

Luulen että taipumus on minussa synnynnäinen. Eikä se välttämättä ole mukava taipumus. Vaimo sanoo minua besserwsisseriksi. Siis ihmiseksi, joka aina uskoo olevansa enemmän oikeassa kuin muut. Se on ilkeä vertaus ja ilmeisesti totta. Minua kiehtoo voimakkaasti ajatus, että on toinenkin näkökanta. Mutta sen sylkeminen oikopäätä keskustelukumppanin silmille ei ole kohteliasta. Sillä ei voita ystäviä, menestystä eikä vaikutusvaltaa. Olen koettanut opetella diplomatian taitoa, vaihtelevalla menestyksellä. 

Maija Vilkkumaalla on kappale ”Ei se ollutkaan niin”. Pidän siitä. 

Vastavirtaan uiminen ei ole mukavaa, eikä se edistä uraa. Kerron esimerkin. Vuosia sitten olin Suomen etevimpiä tietokonetieteilijöitä (computer scientist). No, eihän meitä montaa Suomessa ollutkaan. Siihen aikaan oli keksitty ns. RISC prosessori (rajoitetun käskykannan tietokone). Alan johtava lehti otti minuun yhteyttä, ja kysyi, onko tämä tärkeä keksintö? Vastasin, että ei oikeastaan, vaan pikemminkin kaupallinen trendi. Tekemällä prosessori simppeliksi se saadaan tekemään enemmän käskyjä sekunnissa, mutta ne ovat laskennallisesti tehottomia. Oikeasti piipalalle kannattaa tunkea mahdollisimman paljon toimintoja, siis myös monimutkaisia käskyjä. 
 
No, seuraavina vuosina kaupallinen MIPS race (eli kenen laite tekee enemmän miljoonia käskyjä sekunnissa) riehui kuumana. Kommenttini lehteen vaikutti hölmöltä. Lehti ei enää koskaan käyttänyt minua asiantuntijana. Toki vieläkin, useamman vuosikymmenen jälkeen tiedän varmasti että olen oikeassa. Tekniikan kehitys valitsi polun, jonka tiesin sen valitsevan. Hyväkin lohtu.

Toimiessani myöhemmin konsulttina huomasin, että asiakas ei oikeasti haluakaan ostaa asiantuntemusta. Pikemminkin asiakas haluaa, että konsultti imee asiakkaasta hänen uskomuksensa ja toiveensa, ja syöttää ne sitten takaisin kauniiksi konsultointipaketiksi käärittynä. Huomasin kirjakaupassa kirjan ”konsulttidemokratia”. Se kertoo juuri tästä ilmiöstä. Mutta en halunnut olla siinä mukana.

Miksi sitten niin usein tuntee halua uida vastavirtaan? Siksi, että kun maailma muuttuu, ihmisten, poliitikkojen ja yritysten pitäisi muuttaa ajattelutapaansa, uida uuteen suuntaan. Mutta suuntaa on vaikea nähdä, tai ainakin pitää ensin nähdä vähän vaivaa. Siksi mennään mieluimmin virran mukana.

Vastavirtaan uimisen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla kiehtovaa, ainakin joillekin ihmisille. Se on vienyt minut uusiin paikkoihin ja uusien näköalojen eteen. Ja tietysti haluan, että muutkin näkevät saman. Olen kirjoittanut joitakin julkaistuja kirjoja ja ujuttanut niihin keksintöjäni. Toistaiseksi tilanne on sama, kun kuvaamassani RISC- tekniikan tapauksessa. Kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota. Enemmän huomiota saa toistelemalla samaa kuin muutkin. Joskus, kun on pakko mennä vastavirtaan, tiedän että olen oikeassa - mutta miksi en pidä sitä omana tietonani?

Tässä voi olla myös laajempi ulottuvuus. Tunnen kutsumusta olla paholaisen asianajaja. Tällä ammatilla on sekä konkreettinen, kulttuurihistoriallinen sisältö, että kuvaannollinen merkitys. Lupaan palata asiaan.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Äly ja superäly

Älykkyys on useimpien mielestä hieno asia. Sitä tavoitellaan ja sitä arvostetaan. Tukijat jopa miettivät keinoja, joilla yksilön älykkyyttä voidaan parantaa. Auttaisiko aivojen magneettistimulaatio, lääkkeet tai implantit? Aina ajan hermolla olevat opiskelijat popsivat ennen tenttiä mömmöjä, ”brain boostereita”. On aivojumppaa, ”aivobicia”. Etenkin Japanissa vanhemmat preppaavat lapsiaan ja laittavat heitä kalliisiin erikoiskouluihin.

Älykkyyttä on vaikea mitata, ja se on käsitteenä vaikea ja kiistelty. Silti on pakko myöntää, että älykkyyden tausta on jollain lailla reaalinen. Jos älykkyyteen liittyvät emotionaalisesti latautuneet oletukset kiusaavat, voisimme käyttää siitä nimitystä ”kognitiivinen suorituskyky”. Jollain lailla se on ihmistä luonnehtiva ominaisuus. 

Voisi olla hyödyllistä ottaa näkökulmaksi ”superäly”. Se on meille tuttu ainakin populaarista tieteiskirjallisuudesta. Tunnemme positiivisen fantasian: maahan tulee ufoilla ylivoimaisen älykäs rotu, joka auttaa meitä ratkaisemaan planeettamme ongelmat. On myös vähemmän miellyttävä versio. Älyltään ylivoimaiset muukalaiset eivät piittaa meistä pätkääkään, tai enintään olemme heidän mielestään kuin torakoita (katso myös kirjoitukseni SETI-projektista).

Mietitäänpä vielä hiukan tätä ”brain boost”- hypetystä. Ensinnäkin, olettakaamme että älykkyys – kognitiivinen kapasiteetti – on ihan oikea ihmisen ominaisuus, vaikkakin se näyttäisi olevan moniulotteinen ja monella tapaa ymmärretty asia. Arkikokemus sanoo, että se vaikuttaa sekä yksilön että yhteisön pärjäämiseen. Jos tarkastellaan yksilöä, liian vähäinen määrä ei näytä olevan hyväksi. Pärjääminen arjen askareissa vaikeutuu, kouluoppi ei mene perille, ja pääsy mukaviin ja hyvin palkattuihin ammatteihin on tukossa. Myös sosiaalisessa elämässä tulee takapakkia. Liian vähällä älyllä varustettu tulee armotta kiusatuksi jo koulussa.

Entä voiko älyä olla liikaa? Kaikki tuntuvat tällaista tilannetta ihailevan tai tavoittelevan, mutta onko se oikeasti sen arvoista? Omat kokemukseni ilmeisen huippuälykkäistä ihmisistä vihjaavat siihen, että se ei ole automaattinen tie onneen ja menestykseen. Huippuälykäs saattaa turhautua lähimmäistensä hitauteen, tai työtehtävät voivat tuntua liian tylsiltä. Älykköseura Mensan jäsenistä tehdyt havainnot osoittavat, että kaikki jäsenet eivät ole menestyjiä sanan banaalissa merkityksessä. Osa mensalaisista toimii aivan tavallisissa ammateissa ja viettää hyvin keskinkertaisen oloista elämää. Toisaalta Mensan jäsenyys on oma valinta. Olettamamme huippukyvyt eivät välttämättä hakeudu Mensaan. He ovat joko liian epäsosiaalisia, tai sitten Mensan tapa mitata älykkyyttä on heidän mielestään älyllisesti loukkaava.

Entä niin sanotut nerot? Ovatko he huippuälykkäitä? Osa heistä varmaankin on. Osa saattaa olla muuten poikkeavia. Ja käsittääkseni hyvin suuri osa neroiksi nimettyjä henkilöitä onkin vain yksinkertaisesti onnekkaita. He olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja tekivät sattumalta onnekkaan ratkaisun.

Oma lukunsa ovat ns. älykkäät idiootit (idiots savants). He ovat ihmisiä, joilla on joku hyvin poikkeuksellinen henkinen kyky. Se voi olla käsittämättömän tarkka muisti, musiikillinen lahjakkuus, päässälaskutaito (esimerkiksi ottaa neliöjuuri 20- numeroisista luvuista muutamassa hetkessä), tai valokuvantarkka piirustustaito. Samalla kykyyn liittyy vakava aivojen vaurio tai toiminnallinen puute. Usein nämä henkilöt eivät juuri hyödy taidoistaan, joskus eivät edes pysty itsenäiseen elämään. Myös monilla autisteilla on poikkeuksellisia erikoiskykyjä. On siis aika opettavaista pohtia, voidaanko tällaisia henkilöitä pitää älykkäinä.

Entä sitten huippuälykkäistä koottujen yhteisöjen hyödyllisyys? Käsittääkseni tällaiset huipputiimit ovat yleensä epäonnistuneet. Jäsenet ovat liian yksilöllisiä ja joustamattomia toimiakseen tehokkaasti tiiminä. Joten erityisesti organisaatioissa älykkyyteen näyttää pätevän sääntö: sopiva määrä on hyväksi, liikaa tai liian vähän haitaksi.

Olisikohan aika esittää johtopäätöksiä? Oma johtopäätökseni on seuraava. Ihmiskunnan saavutukset kirjataan nerojen tai poikkeusyksilöiden saavutuksiksi. Tosiasiassa ne perustuvat suuren ihmisjoukon tuottamaan henkiseen pääomaan. Kunniaa annetaan niille, jotka ovat olleet kasaamassa laadullista hyppäystä, ja varmaan se heille kuuluukin. Mutta tapamme personoida menestystä peittää alleen sen tosiasian, että niin sanottu henkinen edistys on olennaisesti kulttuurillista. Tätä asiaa on vaikea sanoa oikein, sillä toki tarvitsemme myös poikkeusihmisiä. Mutta vielä olennaisempaa saattaa olla, että on olemassa hyvin erilaisia ihmisiä. 

Olen myös pohtinut, voiko älykkyyttä kehittää. Uskon, että aika paljon voi, jos emme pyri kulttuurivapaaseen älyn määritelmään. Uskoakseni älyyn tarvitaan kaksi tekijää: riittävän monimutkaisesti rakentuneet aivot, ja riittävän hyvä ohjelmointi, joka tarkoittaa tietynlaista harjaannusta ja kokemusvarastoa. Ohjelmoinnin kehittäminen on mahdollista koko elämän ajan, aivot ovat hyvin joustavat. Juuri tämän, osin intuitiivisen oivalluksen takia olen vierastanut älykkyyden mittaamista, ja erityisesti olen vierastanut kulttuurivapaan älykkyystestin käsitettä. Sillä sen perusoletus on: ihminen saavuttaa lopullisen älykkyystasonsa noin 16-vuotiaana, eikä se sen jälkeen kehity! Ei hemmetissä, asia ei voi olla niin, tai sitten tällä tavoin määritelty älykkyys on jokseenkin sisältövapaa käsite.

Luodaanpa vielä katse tulevaisuuteen. Voidaanko ihmiskunnan älyn hardware- komponenttia, eli aivojen rakenteellista suorituskykyä kasvattaa evoluution ja geenimuokkauksen keinoin? Arvaukseni on: ehkä, mutta ei kovin paljoa, jos jätämme laskuista hyvin radikaalit muutokset. Minusta näyttää, että ihminen on likimain älykkäin mahdollinen selkärankainen. Olen perustellut väitettä pohtimalla aivojen rakentamista Darwinin laboratoriossa. Kyborgeja olen käsitellyt aiemmin mainitsemassani kirjoituksessa.

torstai 5. syyskuuta 2013

Katastrofit suuntaavat kehitystä

Viime päivien uutiset Fukushimasta ovat olleet hälyttäviä. Säteily jäähdytysvettä sisältävän tankin lähellä on noussut tappaviin arvoihin, ja mereen vuotaa radioaktiivista vettä 300 kuutiometriä vuorokaudessa. Tilanne ei siis ole edelleenkään ohi, vaikka onnettomuus tapahtui maaliskuussa 2011.

Katastrofit vaikuttavat siihen, millaisia teknologisia valintoja teemme. Ne vaikuttavat suureen yleisöön. Myös asiantuntijat oppivat katastrofeista, sekä suoraan, että yleisön reaktioiden kautta. Katastrofit ovat aina ohjanneet kehitystä. 1800- luvulla höyryvoiman vaarallisuus aivan ilmeisesti kiihdytti polttomoottorien kehitystä, niissä kun ei tarvittu vaarallista kattilaa. (Vuosina 1870-1910 Yhdysvaltojen viranomaiset tilastoivat noin 10 000 höyrykattilaräjähdystä, mistä voisi päätellä että koko maailmassa luku oli ehkä 3-5 kertainen).

Höyrykattilaräjähdys vaatii lähes aina ihmisuhreja, usein jopa kymmeniä. Ne olivat pelottava signaali teknisen edistyksen hinnasta. Mutta ydinvoimaonnettomuudella on vielä paljon pelottavammat kasvot, kiitos ydinaseiden ja Japanin ydinpommitusten. Radioaktiivinen säteily on salaperäinen, näkymätön ja hiipivä tappaja, suoraan tai syöpiä aiheuttamalla. Se seikka, että Fukushiman tuhot ovat aivan mitättömät verrattuna sen aiheuttaneen tsunamin tuhoihin, on jo aikaa sitten unohtunut.

Koska minua kiinnostaa teknologia ja sen vaikutukset, olen myös kiinnostunut teknisistä katastrofeista. Olen lukenut lähes kaiken Tšernobylin onnettomuudesta ja katsonut sitä käsittelevät dokumenttielokuvat. Fukushiman tapaus on suoraviivaisempi, sen mekanismi on helpompi ymmärtää kuin monessa suhteessa erikoisen Tšernobylin. Olen myös käyttänyt Tšernobylin materiaalia luennoidessani riskianalyysistä.
Näille tapauksille on yhteistä, että niissä inhimillinen tekijä ja toimintakulttuuri ovat aivan ratkaisevassa roolissa. Tarkastellaanpa hieman näitä tapauksia.

Tšernobylissä suurta huomiota on kiinnitetty grafiittihidasteiseen RMBK- reaktoriin. Ikäänkuin teknologia olisi ollut ratkaiseva. Mutta mikä on totuus? Sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa reaktorityyppiä pidettiin aikanaan päin vastoin varsin turvallisena. Siihen on eräitä syitä. Käytetty uraanipolttoaine on vähemmän rikastettua, ja reaktori on sen takia ”laiska”. Jäähdytysveden paine on varsin matala. Reaktoritila on jaettu useihin eristettyihin paineenkestäviin kanaviin, ja nämä puolestaan suljettu raskaan suoja-astian sisälle. 

Oli vähemmän tunnettua, että Englannissa, Windscalessa tapahtui onnettomuus sotilaallisessa grafiittireaktorissa vuonna 1957. Onnettomuuden yksityiskohdat pidettiin salaisina 2000- luvulle asti. Vaikka tapaus oli varsin erilainen, sen tunteminen olisi saattanut muuttaa suhtautumista grafiittireaktoreihin.

Tiedon salailun perinteellä oli oma osuutensa Tšernobylin onnettomuuteen. Reaktorin suunnitelleet fyysikot itse asiassa tiesivät, että reaktori on epävakaa pienillä tehoilla. Tieto pidettiin kuitenkin salassa, joten reaktorin käyttäjät eivät täysin ymmärtäneet laitoksen ominaisuuksia. Ainoa viite epävakauteen oli käyttökäsikirjaan kirjattu kielto ajaa reaktoria pienillä tehoilla – syytä kertomatta. 

Toimintakulttuuri oli ehkä ratkaiseva onnettomuuden aiheuttaja. Kulttuuri oli hierarkkinen ja autoritäärinen, toisinajattelua ei siedetty. Kun reaktorissa suoritettu koe ei sujunut suunnitellusti, osa operaattoreista vaati kokeen keskeytystä. Heidät peloteltiin ja uhkailtiin hiljaisiksi – tunnetuin seurauksin. Kokeen pitkittyessä aloitti uusi työvuoro, joka oli vielä vähemmän selvillä reaktorin ominaisuuksista. Lopulta vaarallisella tehoalueella toimivaan reaktoriin syntyi tehopiikki, joka rikkoi polttoainesauvoja ja aiheutti höyryräjähdyksen. Paineaalto irrotti suoja-astian kannen ja särki reaktorirakennuksen katon. Grafiitti rikkoutui ja syttyi tuleen.

Se, mitä tapahtui onnettomuuden jälkeen, on myös hämmästyttävää. Voimalaitoksen työntekijät ja paikalle saapuneet pelastajat ryhtyivät välittömästi toimiin tulipalon hillitsemiseksi ja katastrofin rajoittamiseksi. Ennalta harjoiteltujen pelastustoimien lisäksi toimittiin improvisoidusti, luovasti ja hyvin rohkeasti. On vaikea sanoa oliko kaikki tehty hyödyllistä, mutta joka tapauksessa katastrofin hallintaan pantiin kaikki mahdolliset resurssit. Pelastajien henki ja terveys asetettiin toiselle sijalle.

Fukushiman onnettomuus sai alkunsa luonnonkatastrofista. Maanjäristyksen seurauksena toiminnassa olleet reaktorit 1,2 ja 3 pysäytettiin hallitusti. Sitten järistystä seurannut tsunami katkaisi ulkoiset sähkölinjat ja pysäytti varasähköä tuottavat dieselgeneraattorit. Reaktorien ohjausjärjestelmä jäi toimimaan akkuvirran avulla, mutta jäähdytysjärjestelmä olisi tarvinnut kipeästi ulkoista sähkövirtaa. Lisää akkuja tuotiin laitoksille, mutta jäähdytyspumppujen tarvitsemaa sähkövirtaa saatiin vasta 1-5 vuorokauden kuluttua, eikä silloinkaan riittävästi. Tilannetta vaikeutti se, että tsunami oli vahingoittanut myös laitoksen sisäistä sähkökytkentälaitteistoa. Normaali sähkönsaanti turvattiin laitoksille vasta kaksi viikkoa onnettomuudesta.

Fukushiman ydinonnettomuus paljasti erään ydinvoimalan ikävän piirteen. Reaktori saadaan kyllä pysäytettyä luotettavasti sekunnin murto-osassa, mutta polttoainesauvoissa on runsaasti lyhytikäisiä radioisotooppeja, jotka tuottavat spontaanisti jälkilämpöä. Lämmöntuotto vaimenee nopeasti, ja kuukauden kuluttua se on 0,2 % nimellistehosta. Ei tunnu paljolta, mutta jos nimellisteho on 1000 MW, jälkilämpöä syntyy kuukauden kuluttua vielä 2000 kW teholla.

Kun Fukushiman reaktorit jäivät vaille jäähdytyskiertoa, niiden jäähdytysvesi alkoi pian kiehua. Kiehumisen jatkuessa polttoainesauvat jäivät kuiviksi, ja tulivat yhä kuumemmiksi. Hehkuva metalli alkoi syödä vesihöyrystä happea, ja vapautti runsaasti räjähdysherkkää vetyä. 2-5 päivän kuluessa onnettomuudesta reaktoreissa 1, 2 ja 3 tapahtui vetyräjähdys, joka rikkoi rakennuksia ja vahingoitti laitteita. Reaktorien jäähdytys kävi entistä hankalammaksi, niiden polttoaine alkoi sulaa, ja yhä suurempia määriä radioaktiivisuutta joutui ilmaan ja jäähdytysveteen. Reaktori 4 oli pysäytetty ja polttoainesauvat siirretty varastoaltaaseen. Ilmeisesti hieman yllättäen myös varastoallas alkoi kiehua, ja sai aikaan vetyräjähdyksen viiden päivän kuluttua onnettomuudesta.

On vaikea saada selkoa, miten tehokkaasti tilanteessa toimittiin. Kuten edellä kerrotusta käy ilmi, kiireelliset toimet olisivat olleet tarpeen. Osattiinko tilanteen vakavuus viestiä välittömästi, jotta tarpeelliset resurssit, ennen kaikkea varavoimayksiköt olisi lennätetty paikalle, ja osattiinko improvisoida ja tehdä nopeita päätöksiä? Vai kangistuiko toiminta japanilaisen yhteiskunnan jäykkyyteen, arvovaltakysymyksiin ja raskaaseen hierarkiaan? On myös selvää, että tsunamin aiheuttama valtava tuho ja inhimillinen hätä vaikeuttivat resurssien irrottamista reaktorien pelastamiseen.

Onnettomuuksien pohtimisesta jää mieleen kaksi asiaa. Ensinnä, voimalat, niiden käyttöympäristöt, ja suunnittelijoiden ja käyttäjien toimintakulttuurit muodostavat mutkikkaan kokonaisuuden. Tekniset viat, käyttäjien virheet tai ympäriltä tulevat häiriöt voivat laukaista tapahtumaketjun, joka voi johtaa onnettomuuteen. Ja onnettomuustilanteen hallinta on myös herkkää virheille ja toimintakulttuurin piirteille.

Toiseksi, jokainen onnettomuus saa aikaan korjaavia toimenpiteitä. Kaikki tekniikka etenee kokemuksen ja erehdysten reittiä. Ilmailu on vaatinut kymmeniä tuhansia ihmishenkiä, maantieliikenne tappaa satoja tuhansia ihmisiä joka vuosi. Ydinvoimaonnettomuudet taas ovat hyvin harvinaisia, ja niiden vaikutukset ovat globaalissa skaalassa mitättömiä. Uhka on mitätön myös verrattuna globaalin ilmastomuutoksen huonoihin skenarioihin. Ydinvoima lienee edelleenkin turvallisin energian tuoton muoto suhteutettuna energian määrään.

Mutta teknologia on muutakin kuin kylmiä numeroita. Se on osa kulttuuria, ja suhtaudumme siihen myös tunteella. Aiemmin myös ajateltiin, että ydinvoimaa pitäisi käyttää vain teknisesti kehittyneissä ja oloiltaan vakaissa ja demokraattisissa maissa. Mutta Three Mile Islandin ja Fukushiman onnettomuudet saavat epäilemään tätäkin lähtökohtaa.

Olen varma, että pitkällä tähtäimellä ihmiskunta ei halua elää ydinvoiman kanssa. Elämme nyt siirtymäkautta – mutta se saattaa olla yllättävän pitkä.



maanantai 24. kesäkuuta 2013

Rakkaudesta teknologiaan

Eräs Suomen viisaista miehistä (ei mitään ironiaa tässä!) Osmo Soininvaara on muistaakseni useammassakin yhteydessä maininnut raidetaksin tai ”horisontaalisen hissin” suurkaupunkien – ja pienempienkin – lopullisena liikenneratkaisuna. Kyseessä on automaattisesti toimivien vaunujen järjestelmä. Järjestelmän etuna on yksilöllisiin kuljetustarpeisiin vastaaminen. Tietokoneohjaus takaa tasaisen kuormituksen ja reittien optimointi pitää liikenteen minimissään. Pidemmillä reiteillä, kuten esikaupunkien ja kaupunkien välillä, vaunut kytkeytyvät virtuaalijuniksi, jotka puretaan taas kohdetta lähestyttäessä.

Liian hyvää ollakseen totta? Taitaa kyllä olla. Idea on yleisesti tunnettu ja hämmästyttävän vanha. Donn Fichter esitteli idean jo vuonna 1953, ja alan tutkimus käynnistyi välittömästi. Erästä koejärjestelmää alettiin kehittää Ranskassa vuonna 1967, tarkoituksena ratkaista Pariisin liikenneongelmat. Koko hanke epäonnistui surkeasti, ja epäonnistumisen syyt on analysoitu. Tieto ei ehkä ole tavoittanut kaikkia.

Ehkä olisi syytä pohtia, miksei raidetaksista tullut mitään. Asiaa helpottaa, että tunnettu ranskalainen sosiologi Bruno Latour on kuvannut seikkaperäisesti hankkeen täydellistä epäonnistumista kirjassaan ”Aramis or the Love of Technology”. Toinen viisas suomalainen, Esko Valtaoja on tosin nimittänyt Latouria ”hämärän matkamieheksi”. Olen eri mieltä. Hän on terävä ja kriittinen tieteen ja teknologian tutkija. 

Joten asiaan. ”Aramis” ei viittaa muskettisotureihin, vaan se on projektin nimilyhenne. Englanniksi tämän kaltainen raidetaksi kulkee edelleen nimellä PRT (personal rapid transit system). Hankkeen kehittäjäksi valittiin Matra- niminen yhtiö. Se oli äärimmäisen pätevä ja hyvin resursoitu ilmailu- avaruus- ja sotilastekniikkaa toimittava yhtiö (nykyisin sen toiminnat on sulautettu EADS-konserniin). Hanke oli epäilemättä pätevissä käsissä. Mutta se ei auttanut. Hallitus uhrasi projektiin kahdenkymmenen vuoden aikana 500 miljoonaa frangia, mutta koejärjestelmä ei koskaan läpäissyt toiminnallisia testejä. 

Projekti epäonnistui usealla eri tasolla. 1. teknologia ei ollut vielä hankkeen edellyttämällä tasolla, ja projektissa yritettiin liian suurta laadullista harppausta, 2. konsepti oli sosiaalisesti ja psykologisesti hankala, kun pieniin ohjaajattomiin vaunuihin joutuisi satunnaisesti toisilleen vieraita ihmisiä. 3. hankkeelle ei saatu poliittista tukea, koska se kilpaili useiden muiden liikennemuotojen kanssa, 4. hanke asetti radikaaleja muutostarpeita yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelulle, mikä olisi vaatinut poliittista yksituumaisuutta, 5. hanke uhkasi autoteollisuutta ja sen infrastruktuuria, 6. yksityisauton suosio ja haluttavuus oli etenkin 60- ja 70- luvulla huimassa kasvussa, äänestäjien tuki ei olisi ollut todennäköinen.

Pannaanko siis nyt piste raidetaksin kehityshankkeille? Ei ehkä sittenkään, mutta Aramiksen kohtalosta tulee ottaa oppia. Sillä tosiasiassa PRT elää edelleen. Maailmalla on toiminnassa 3-4 järjestelmää, tyypillisesti ne hoitavat liikennettä lentokenttien terminaalien välillä, tai lentokentän ja kaupungin välistä yhteyttä. Kehityshankkeita on käynnissä kymmenkunta eri puolilla maailmaa, ja useita järjestelmiä käynnistynee lähitulevaisuudessa.

Miltä näyttää PRT, vaikkapa Helsingissä puolen vuosisadan oppimisprosessin ja tunnettujen epäonnistumisien valossa? Esitän oman arvioni.

Kiskoilla kulkeva PRT tulee liian kalliiksi ja on joustamaton, sen sijaan vaunut liikkuvat kumipyörillä. Kiskojen puuttumisen takia vaunut tulevat olemaan akkukäyttöisiä, ja tämä teknologialäpimurto onkin jo käynnissä. Vaunut ovat automaattisia ja ohjaajattomia, teknologia (GPS, konenäkö, tutkat, tekoäly) on jo olemassa. Sosiaalinen hyväksyntä syntyy, kun tietty perhe tai ryhmä saa vaunun matkan ajaksi kokonaan omaan käyttöönsä, kyydin veloitustavasta on jopa runsauden pula (pankkikortti, älypuhelin, NFC lippu jne). Järjestelmästä voitaisiin käyttää nimitystä robottitaksi, koska läheisimmin se muistuttaa juuri automaattista taksia ilman kuljettajaa.

PRT näyttää siis olevan mahdollinen ehkä 10- 20 vuoden aikajänteellä. Mutta miksi se tulisi? Vastaus lienee aika selvä: hyvä palvelutaso, turvallisuus, saasteettomuus, tehokkuus, kaupunkien viihtyisyys.

Mitä muuta Aramis opetti? Ehkä sen, että meillä on taipumus yliarvioida ei-digitaalisten teknologian kehitysvauhtia, ja aliarvioida digitaalisten teknologioiden kehittymistä. Ja sen, että epäonnistumiset eivät välttämättä katkaise teknologian kehityspolkua. Ja sen, että teknologia ohjaa yhdyskuntasuunnittelua enemmän kuin uskallamme myöntää, mutta se ei voi ohjata sitä, ennenkuin se on olemassa. PRT syntyy autojen muovaamaan yhdyskuntarakenteeseen. Siksi sen täytyy olla yhteensopiva sen kanssa. On myös selvää, että PRT ei korvaa metroa, raitiovaunuja ja lähijunia, vaan täydentää niitä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Dante ja varhainen science fiction

Dante Alighieri laati kuuluisan runoelmansa "Jumalainen näytelmä" (La divina commedia) vuosina 1308 - 1321. Teoksen aihe on raskas, teologiaan vahvasti ankkuroitu. Sillä on ollut valtava merkitys Italian kirjallisuudelle ja kirjakielelle. Ylipäätään se on eräs ihmiskunnan kulttuurin suuria monumentteja, todellinen järkäle. Useimmat "Jumalaisen näytelmän" tulkinnat ovat teologisia ja kulttuurihistoriallisia. Kokonaan vaille huomiota on jäänyt se näkökulma, että teos on oikeastaan varhaista science fictionia, ja kirjoitettu noin puoli vuosituhatta ennen lajityypin varsinaista syntyä. Jätän nyt syrjään sekä runoelman syntyyn vaikuttaneet asiat ja sen teologiset tulkinnat, ja koetan valottaa science fiction- näkökulmaa.

Voisimme kuvata tieteiskirjallisuutta siten, että se yhdistää tieteellisen tiedon kaunokirjalliseen muotoon. Yleensä tieteiskirjallisuudessa havaitaan myös pyrkimyksiä. Se haluaa esitellä tieteellisiä ideoita suurelle yleisölle, ja ylipäätään edistää tiedetä. Toinen tieteiskirjallisuuden elementti on käsitellä moraalisia teemoja. Kolmantena piirteenä voisi mainita fantasian. Vain faktoihin pitäytyvä tieteiskirjallisuus ei olisi kirjallisuutta ollenkaan, se olisi myös kuivaa ja niukkaa. Fantasian keinoin voidaan valottaa vielä tutkimattomia mahdollisuuksia, mutta myös pohtia tiedon ja moraalisten valintojen seurauksia.

Danten aikana luonnontiedettä sellaisena kun me sen tunnemme ei vielä ollut edes olemassa. Mutta tiedon idea oli toki olemassa, ja jopa hyvin vahvana. Tieto vain oli erilaista. Se oli kietoutunut lähes erottamattomasti teologiaan. Raamatun uskottiin olevan kirjaimellisesti totta. Raamattu oli jopa paljon enemmän. Se oli ihmisten käyttöön uskottu viisasten kivi, kaiken tiedon perimmäinen lähde, josta viisautta voitiin ammentaa.

Tietoon viittaa myös kirjaan upotettu numeromystiikka, joka otettiin keskiajalla hyvin vakavasti. Kolme on raamatussa pyhä luku. Kirjassa on kolme osaa, ja jokaisessa 33 laulua, siis 99 laulua. On myös alkulaulu, joten laulujen määrä on sata, eli 10*10. Helvetissä ja kiirastulessa on kummassakin 9 piiriä, taivaassa 9 taivasta. Ja kussakin paikassa on lisäksi osa joka täydentää ne täydelliseksi luvuksi 10. (Säkeiden määrä lauluissa ei näytä noudattavan kaavoja; mahdolliselle lukijalle vihjeeksi tai varoitukseksi, että pikaisella laskulla säkeitä näyttäisi olevan koko teoksessa noin 15 000.

”Jumalaisessa näytelmässä” popularisoidaan muutakin kuin teologista tietoa. Se esittelee maantiedettä, piirtää tunnetun maailman rajat Lähi-idästä Gibraltariin ja viittaa maailman rakenteeseen, jonka keskiössä, jonkinlaisena maanalaisena systeeminä, oli suppilomainen teologinen rakennelma, päällekkäin asetellut helvetti, kiirastuli ja paratiisi. Löytöretkien aika oli vasta edessä, joten tunnetuin viitattu tutkimusmatkailija oli Homeroksen Odysseus.

Kolmas elementti on historia. Kirjassa tapaamme suuren joukon historiallisia henkilöitä, raamatun henkilöitä, antiikin viisaita, ja Danten ajan vaikuttajia, joita emme edes tunnista. Kirjassa pohdiskellaan heidän tekojaan ja niiden seurauksia.

Kirjan selkeänä tendenssinä on toisaalta selventää ja toisaalta oikeuttaa katolisen kirkon moraalijärjestelmä. Erityisesti helvetti ja kiirastuli havainnollistavat taivaallista järjestystä ja oikeutta. Useimmille nykypäivän lukijoille Danten maailmanjärjestys näyttäytyy kuitenkin sekä kohtuuttomana että äärimmäisen epäoikeudenmukaisena. Tietenkin se heijastaa myös keskiaikaista ajattelua. Meidän aikamme paljon lempeämmän teologian valossa kirjaa voidaan pitää jopa äärimmäisenä dystopiana. 

Vertauskohteena tulee mieleen hiljan edesmennyt tieteiskirjailija Iain M. Banks, joka teoksessaan ”Pintakuvio” kuvaa virtuaalitodellisuuden avulla ylläpidettyjä helvettejä ja niiden takana olevaa valtapoliittista kuviota. Banksin helveteissä meno on aivan yhtä raakaa kuin Danten helvetissä ja kiirastulessa. Epäilemättä "Jumalainen näytelmä" on ollut tässä Banksin esikuvana. "Pintakuviossa"  moraalinen kysymys kuuluu: onko oikein ylläpitää helvettejä? Kysymyksen voi tietysti kohdistaa myös uskonnolliseen kulttuuriperintöön.

Fantasia on ilman muuta Dantella tärkeässä roolissa. Epäilemättä hän panee omiaan, mutta runomittaisessa kaunokirjallisessa teoksessa se on tietysti sallittua. Kirja ei ole historiallisesti todenmukainen, ja ilmeisesti ei myöskään tiukasti ottaen teologisesti oikeaoppinen.

Pari sanaa kirjan juonesta. Se on eräänlainen ”road movie”. Minämuotoon kirjoitetussa teoksessa kertoja eksyy kiirastorstain iltana uhkaavan jylhään maastoon ja joutuu leijonan ahdistamaksi. Sattumalta hän eksyy paikkaan, josta avautuu pääsy maanalaiseen helvettiin. Pelastajaksi näyttämölle ilmaantuu roomalainen oppinut runoilija Vergilius (70 -19 eaa.). Kertojan uteliaisuus saa hänet suostuttelemaan Vergiliuksen oppaaksi, ja kaksikko aloittaa pitkän vaelluksen helvetin ja kiirastulen kautta kohti paratiisia. Taivaan portilla Vergiliuksen korvaa oppaana vahvasti ihannoitu nainen, Beatrice. Hän on ilmeisesti Danten saavuttamaton nuoruuden rakastettu, ja samalla uskonnollisen kaipuun kohde. Freudilla voisi olla tähän naseva kommentti.

Jos lukija nyt tästä intoutuu tutustumaan itse teokseen, muutama opastava sana on paikallaan. Ensinnäkin teos on mitallista runoa. Sen runomitta on nimeltään tertsiini. Sen idea käyn ilmi kuuluisasta alkusäkeistöstä, tässä Eino Leinon suomennoksena:

Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.”



Säkeistö muodostuu siis kolmesta säkeestä, joissa kussakin on yksitoista tavua. Lisäksi ensimmäisen ja kolmannen säkeen loppusoinnun pitäisi rimmata seuraavan säkeistön keskimmäisen säkeen kanssa. (Eino Leino huomasi tämän olevan kuitenkin liian vaikeaa. Loppusointuja ei olekaan systemaattisesti otettu suomennettuun runoelmaan).

Runomitta on nykyajan lukijalle ensimmäinen voitettava este. Proosateksti ja romaani olivat toki tunnettuja jopa jo ennen Danten aikaa. Proosaa ei kuitenkaan siihen aikaan arvostettu. On syytä muistaa, että runomuoto on vain tehokeino ja tyylillinen asia. Vähitellen siihen tottuu, joten aikaa myöten runomitta ei häiritse lukukokemusta. Se jopa tehostaa tekstin kauneutta ja vaikuttavuutta.

Teoksesta on laadittu kaksi käännöstä. On Eino Leinon kauniisti ja runollisesti riimittelemä, ja myöhempi Elina Vaaran ehkä tarkempi, mutta arkinen ja töksähtelevä käännös. Suosittelen lämpimästi Eino Leinon versiota.

Nykylukijalle on jokseenkin haastavaa, ehkä suorastaan mahdotonta sukeltaa vaikeaselkoiseen teokseen ilman luotettavaa opasta. Lukijakin tarvitsee oman Vergiliuksensa. ”Jumalaisesta näytelmästä" on kirjoitettu laajoja selitysteoksia. Mielestäni tekstiin tutustuvalle riittää kuitenkin ainakin aluksi Elina Vaaran käännökseen liitetyt runsaat tekstikommentit. Lukija tarvitsee siis kaksi opusta: Vaaran version selitysten takia, ja Leinon version lukunautinnon takia.

Hauskaa tutkimusmatkaa!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Luovuus ahdistaa

Lukemattomia ovat ne kirjat ja lehtijutut, jotka käsittelevät luovuutta. Kaikki haluaisivat olla luovia. Luovuus on arvostettua ja luovia ihmisiä ihaillaan. Lapsiakin valmennetaan luovuuteen. Luova tila on ihmeellinen nirvanankaltainen tila jossa ajatukset virtaavat, kaikki onnistuu, ja aika ja paikka katoavat. Suorastaan kadehditaan niitä, jotka saavat tehdä luovaa työtä.

Ei ehkä kannattaisi kadehtia. Katsotaanpa asian toista puolta.

Luovuuden silmiinpistävä piirteitä on sen itseisarvo, luovuus tuottaa jo itsessään ilmeistä mielihyvää. Tämä on ilmeisen totta ja hyvin dokumentoitua. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä ”flow”. On luonnollista, että evoluutio on kehittänyt ihmislajille tällaisen ominaisuuden. Muussa tapauksessa luova työ olisi paradoksi. Luovan toimijan olisi vaikeaa saada motivaatiota työn tuloksesta, jota hän ei välttämättä edes kokonaan osaa ennustaa, puhumattakaan siitä, että hän voisi olla varma työn onnistumisesta.

Mutta valitettavasti flow on kovin harvinainen, epävakaa ja satunnainen vieras. Sen sijaan luovuuteen liittyy takuuvarmasti se kaikki muu. Se vähemmän kiva.

Luovuuden nautinnollisuus, silloin kun se ilmenee, kertoo meille jotain. Se merkitsee, että ennen oivallusta on vallinnut jännitystila, joka on koettu vähintäänkin kiusalliseksi. Jännitystila voidaan luoda tietoisesti, se voi aiheutua annetusta tehtävästä. Silloin se on lyhytkestoinen. Mutta jännitystila voi olla myös yleisluontoisempi, syvällisempi ja pysyvämpi. Se voi liittyä kokonaiseen maailmankuvaan pikemmin kuin yksittäiseen ongelmaan. Usein kysymys on siitä, että jokin asia vain jää vaivaamaan. Asiat voitaisiin järjestellä toisin, tehdä tosin, saada ihmiset ymmärtämään jokin asia paremmin. Tällainen sisäsyntyinen epävarmuuden kokeminen on tyypillistä luovalle ihmiselle. 

Tarkemmin ajatellen luovuus on tasapainottelua epävarmuuden ja itsepetoksen välillä. Ihminen havaitsee vihjeitä siitä, että asiat eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla. Tulisiko silti antautua mukavuudenhalun valtaan ja hylätä häiritsevät signaalit vai lähteä tutkimaan niitä? On esitetty ajatus, että luovuus liittyykin eräänlaiseen sielulliseen säröön, syvälle juurtuneeseen epävarmuuden tunteeseen. Ehkä luovat ihmiset eivät välttämättä ole kaikkein onnellisimpia ihmisiä.

Oivallusta edeltävä jännitystila ei koostu pelkästään siitä, että on olemassa joku ratkaistava ongelma tai yleisempi tarve. Tarvitaan myös intuitio. Se on jonkinlainen esioivallus, käsitys siitä, että ongelma on ratkaistavissa. Mutta onko se sitä oikeasti? Käytännössä ei, vaikka unohdammekin helposti väärän intuition. Koska intuitio on niin kovin usein väärä, siinä ei voi olla mitään parapsykologiaan viittaavaa. Pikemminkin intuitio näyttää syntyvän ihmisaivojen voimakkaasta pyrkimyksestä kokonaisvaltaiseen asioiden hahmottamiseen.

Luomiseen liittyy myös suoranaista ahdistusta. Tässä tilassa oleva ihminen ei tiedä, miten toimia ja miten ajatella. Silti on selvää, että asiat eivät voi jatkua entisellään. Voi hakea turvaa jo olemassa olevasta ja kokeilla totuttuja ratkaisuja ja ajatuksia. Ei siksi, että uskoisi niiden toimivan,vaan siksi, että jotain on tehtävä ahdistuksen purkamiseksi. Tässä vaiheessa on mahdollista kokeilla erilaisia variaatioita, muutella toimintatapaa, ajatella hieman toisin. Radikaalien ratkaisujen ja vähittäisten variaatioiden vuoropuhelu näyttää liittyvän luovaan ongelmanratkaisuun. Variaatiot saattavat vievä kohti radikaalia ratkaisua, mutta asia saattaa olla myös päinvastoin. Lisäksi emme voi koskaan tietää, onko radikaalia ratkaisua ylipäätään olemassa. Mutta jo sellaisen ratkaisun mahdollisuus on ylimääräinen lisä luovuuden tuskaan.

Epävarmuuden ja ahdistuksen tila purkautuu luovan työn toiseen vaiheeseen, jossa ratkaisu ilmaantuu tai se rakennetaan. Mutta emme varmasti tiedä, miten tähän tilaan siirrytään. Väitetään, että ratkaisun periaate kirkastuu äkillisesti kuin salamanvalon välähdyksessä. Mutta on paljon tavallisempaa, että ratkaisu alkaa hahmottua vähitellen ja etenee useiden välivaiheiden kautta. Usein oivalluksena saatu ratkaisu ei loppujen lopuksi johda mihinkään. Konstruktiivisessa tehtävässä, esimerkiksi sävellystyössä tai teknisessä suunnittelussa, oivallus merkitsee vain ratkaisun etenemislinjojen selkiintymistä ja varsinaisen luovan työn käynnistymistä.

Ahdistusta lisää myös jatkuva uudistumisen tarve. Ihmisellä on pyrkimys toistaa kerran opittuja asioita, mutta toistetun suorituksen arvo kuluu ja arkipäiväistyy. Luova työ voi olla hieno rakennus, taideteos tai sävellys. Kun tällaista työtä jäljitellään, se tehdään hieman muunnettuna yhä uudelleen. Jossain vaiheessa työn arvostus kuitenkin himmenee. Silloin taiteilijaa tai arkkitehtiä vaaditaan ”uudistumaan”. Toistuvasti tehdyn luovan työn tuloksella on taipumus muuttua tyyliksi. Tyylin yksittäiset ilmentymät menettävät uutuusarvonsa, mutta säilyttävät kuitenkin osan tyyliin liittyvästä alkuperäisestä arvosta. tuoreena ja omaleimaisena.

Luovuus ei ole ilmaista, vaan näyttää liittyvän vaivannäköön ja aktiivisuuteen. Joutilaisuus saattaa olla hyödyllistä lisäämällä oivallusta edeltävää ahdistusta, mutta itse luova prosessi näyttää syntyvän toiminnasta. Toiminnan ei toki tarvitse olla henkistä, vaan oivallukset syntyvät usein liikkuessa. Yleinen havainto on, myös, että ratkaiseva oivallus ei ole sen paremmin kielellinen kuin kuvallinen. Oivalluksen orastava hahmo on sellaisessa hermostollisessa tilassa, joka ei ole vielä ottanut esimerkiksi sanallista tai kuvallista ilmiasua. Tällaisen vielä muotoa vailla olevan ajatuksen tietoiseksi saattamista voidaan tehostaa toiminnalla. Esimerkiksi kirjoittaminen on tunnettu luovuutta stimuloiva prosessi, se pakottaa ajatukset sanalliseen muotoon. Muita keinoja ovat tekstin kääntäminen kielestä toiseen ja piirtäminen.

Uskomme, että luovuus on kulttuurisidonnainen käsite, ja että se on pelkästään ihmislajin ominaisuus. Mutta jos ulotamme luovuuskäsitteen luontoon, luovuuden tuottama uusi asia merkitsee lajin eloonjäämistä ja kehittymistä. Tässä mielessä myös evoluutio on luovaa ja elämää ylläpitävää. Yksilön voi tulkita toimivan luovasti niin kauan kun toiminta auttaa lajin säilymisessä. Ihmisen kulttuurisidonnaisen luovuuden voidaan siten nähdä kehittyneen evoluutiopohjalta. 

Tämä ajatusmalli tukee sitä havaintoa, että luovuus on hyödyllinen käsite. Emme tiedä, miten uusi syntyy, mutta tarvitsemme tuolle uuden synnyttämiselle nimen.


Lisää tietoa luovuudesta taiteessa, tieteessä ja insinöörityössä löytyy kirjastani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.