Ei, kyse ei nyt ole suoranaisesta valehtelusta. Otsikko vain oli liian houkutteleva (se on myös Philip K Dickin yhden romaanin nimi). Mutta tieteestä ja tekniikasta kerrotaan paljon tarinoita, jotka eivät ole ihan kohdallaan. Niiden puimisessa on oma mielenkiintonsa ja hupinsa, vaikka ei asioita tietenkään voi oikaista eikä totuutta paljastaa. Ei varsinkaan tällaisen blogin avulla. Kokonaan oma juttunsa on yleinen ja poliittinen historia, jossa kovimmat kiistat on jopa satoja vuosia vanhoja ja silti käynnissä. Mutta jätetään nyt tämä tulenarka alue, ja siirrytään viileään tieteen ja tekniikan maailmaan.
Keksikö kaikkien keksijöiden isä Thomas Edison hehkulampun? Ei nyt sentään sitä. Itse asiassa sen keksi runoilija, kemisti ja fyysikko Humphry Davy, noin vuonna 1806. Davy huomasi, että paristosta saatava sähkövirta saa ohuen platinalangan loistamaan kirkkaasti. 70 vuotta myöhemmin Edison yritti kaupallistaa platinalankahehkulampun, mutta ei onnistunut. Lampun elinikä jäi aivan liian lyhyeksi. Niinpä hän siirtyi hiililankalampun kimppuun, joka sekin oli keksitty pari vuosikymmentä aikaisemmin (katso blogini aiheesta). Tieteen harhapoluista kiinnostuneen kannattaa myös lukea "pneumaattisesta instituutista", jossa Davy puuhaili ahkerasti.
Wrightin veljekset eivät keksineet lentokonetta, eivätkä edes olleet ensimmäisiä moottorilentokoneella lentäjiä. 1880-luvulta lähtien lukuisat keksijät tekivät kokeitaan, aluksi höyryvoimalla toimivilla koneilla, ja 1900-luvulla kevyemmillä polttomoottoreilla. Wright-veljesten lento vuonna 1903 oli tietenkin merkittävä, sillä katsotaan, että he eräinä ensimmäisistä onnistuivat ratkaisemaan samanaikaisesti sekä työntövoiman että koneen ohjauksen ongelman. Alkuperäisen keksijän metsästäminen on hankalaa, pikemminkin kannattaa panna merkille itse lentokoneen keksimisen prosessi: kuinka lentämisen tekniikan ymmärrys alkoi karttua vuosikymmenien kuluessa, ja kuinka se veti puoleensa jatkuvasti kasvavan innokkaiden yrittäjien joukon.
Yleisesti kerrottu tarina väittää, että Galileo Galilei osoitti teleskoopilla tekemillään havainnoilla, että maa kiertää aurinkoa. Mutta yllättävä totuus on, että mitkään Galileon tähtitieteelliset havainnot eivät osoittaneet aurinkokeskistä maailmankuvaa oikeaksi. Ratkaiseva havainto aurinkokeskisen maailmankuvan puolesta saatiin vasta niin myöhään kuin kahden sadan vuoden kuluttua Galileon oikeudenkäynnistä. Vuonna 1838 havaittiin lähimpien kiintotähtien vuotuinen parallaksi, eli niiden näennäisen paikan hienoinen muuttuminen maapallon kiertäessä radallaan. Siitä huolimatta Galileo nähdään nykyaikaisen luonnontieteen perustajana, ja juuri hänen tuomionsa saama huomio tuhosi kirkon uskottavuuden luontoa koskevan tiedon vaalijana.
Muuten, Galileo ei myöskään tehnyt kuuluisaa koetta, jossa tykinkuula ja musketin kuula pudotettiin yhtä aikaa Pisan vinosta tornista, eikä hän myöskään keksinyt putoamisliikkeen yhtälöä. Mutta hän teki ne kuuluisiksi selostamalla niitä.
"Vain vahvimmat jäävät eloon". Ei, Darwin ei koskaan sanonut mitään tällaista. Itse asiassa Darwinin idea oli, että se kehityslinja menestyy, mikä on joustavin reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin. Darwin ei myöskään keksinyt evoluutioteoriaa, eikä edes väittänyt mitään sellaista. Sen sijaan hän julkaisi varovaisen, mutta peripohjaisen teoksen lajinkehityksestä. Vaikka Darwin ei ollut selvillä lajikehityksen pohjana olevasta molekyylikemiasta, hän teki vahvasta todistusaineistosta täsmälleen oikeat johtopäätökset. Väite, että elämän synty ja lajien kehitys olisivat tieteelle edelleen avoimia kysymyksiä on väärä. Vain hyvin marginaalinen uskonnollisten fundamentalistien joukko luulee niin (katso toinen blogi).
Albert Einsteinin (erityinen) suhteellisuusteoria ei mitenkään käsittele kaiken suhteellisuutta. Päinvastoin, se tekee fysiikasta hyvin täsmällistä ja tarkasti määriteltävää. Einstein olisi itse halunnut käyttää nimitystä "invarianssiteoria", siis pysyvyyden tai muuttumattomuuden teoria. Mutta media päätti toisin. Einsteinin jälkeen tullut kvanttimekaniikka ei puolestaan pane fysiikkaa viralta. Maailma on edelleen hyvin mekanistinen ja hallittava, siinä mielessä kun se voi sitä olla, sillä sen rakenteellinen ja dynaaminen mutkikkuus tekevät siitä ihmisjärjelle ja insinöörille haastavan hallittavan. Mutta postmodernien ideoiden pätevyysalue rajoittuu edelleen vain filosofien kammioihin.
Sitten lähemmäs nykyaikaa. Nokia (tai Mobira) ei keksinyt matkapuhelinta. Ei myöskään Ericsson. Oikeastaan sen keksi Motorola. Ja erityisesti yhtiössä työskennelleellä tohtori Martin Cooperilla oli siinä aivan ratkaiseva rooli. Itse asiassa puhelimen kehitys sai alkusysäyksensä jo vuonna 1940, kun Motorola (silloin Galvin manufacturing) kehitti USA:n armeijalle kuuluisan "Handie talkie"- käsipuhelimen. Muista syistä johtuu, että matkapuhelin lähti laajana innovaationa vauhtiin juuri pohjoismaissa, kun ensimmäiset merkittävät automaattiset matkapuhelinverkot avattiin noin 40 vuotta myöhemmin.
Transistorin patentoi Bell- yhtiö vuonna 1948? Kyllä vaan, mutta samaan aikaan ja Bellin työstä tietämättä myös Herbert Mataré ja Heinrich Welker Saksassa. Matarén Intermetall -yhtiö esitteli ensimmäisen transistoriradion vuonna 1953, vuotta ennen Texas Instrumentsin Regency TR1 radiota. Texas Instruments ei hoksannut transistorin merkitystä - ennen kuin vasta vuosien kuluttua. Seuraava kaupallinen transistoriradio oli sitten japanilainen, Sonyn TR55, vuodelta 1955. Vasta se mullisti maailman. Sony valmisti transistorit Bellin lisenssillä, halvalla: kertakaikkinen lisenssi maksoi 25 000 dollaria. Vuonna 1959 Texas instrumentsin Jack Kilby teki ensimmäisen mikropiirin - omin luvin, koska firma ei sen arvoa älynnyt.
Mutta olin aika yllättynyt kun hoksasin, että transistori keksittiin jo ennen sotia Saksassa (patentit Lilienfeld 1928 ja Heil 1934). Mitkään oppikirjat tai katsaukset eivät sitä mainitse, mutta aikanaan elektronifysiikan opettajani Veikko Porra oli vihjannut asiasta. Ja aivan oikein, onnistuin jopa kaivamaan patentit esiin vanhojen patenttien tietokannasta.
Olen itsekin seurannut vääriä jälkiä, totta kai. Eräs esimerkki siitä: olin pitänyt ennen kaikkea USA:n sisällissotaa alkusysäyksenä moderniin koneteollisuuteen, eli koneiden tehokkaaseen sarjavalmistukseen. Onkin totta että 1860- luvulla amerikkalaiset tehtaat valmistivat aseita sarjatuotantona. Mutta tuon aikaiset työstökoneet eivät pystyneet työstämään lujia teräslaatuja. Siksi osat työstettiin meltoraudasta ja karkaistiin työstön jälkeen. Koska karkaisu muutti mittoja, osat piti hioa ja sovitella yhteen käsityönä. Se oli tehotonta ja laatu oli heikkoa. Työkaluteräksen keksiminen muutti kuvion kokonaan, ja vasta silloin tuli mahdolliseksi valmistaa vaikkapa autoja suuria määriä ja halvalla.
maanantai 31. lokakuuta 2011
perjantai 28. lokakuuta 2011
Uljas Pulkkis ja moderni orkesterimusiikki
Katsoin Ylen Areenasta (koska konsertin missasin) Uljas Pulkkiksen pianokonserton, ja se sai ajatukset liikkeelle. Sinfoniaorkesteri on merkillinen laitos. Se kehittyi nykyiseen loistoonsa romantiikan kaudella, 1800 luvulla. Se on valtava koneisto, noin satamiehinen soittokunta, jonka kokoonpano ja soittimet ovat varsin vakiintuneet, pääosissa 1700-luvulta periytyvä jousisto, sekä joukko pillejä ja torvia, joiden tausta on turkkilaisessa janitsaarimusiikissa. Se on kulttuuria isolla koo - kirjaimella. Jokaisella hiukankin suuremmalla ja itseään sivistyneenä pitävällä kaupungilla pitää sellainen olla - ja samoin tuon orkesterin arvoinen soittopaikka.
Ja tuolle orkesterille sävelletään edelleen myös ns modernia musiikkia. Joskus sanotaan myös "modernia klassista musiikkia". Tämä käsite on jo lähes järjetön, sivistystermillä oxymoron. Koska samalla pitää ottaa käyttöön tuo kummallinen jako kevyen ja "klassisen" musiikin välillä. Siis suurin osa aikamme musiikkia ei ole modernia musiikkia, sanan ankarassa mielessä. Niin sanottu moderni projekti on tehnyt selvää jälkeä musiikista ihmiskunnan vanhana perinteenä: kuunneltavana, nautittavana ja tanssittavana. Se eteni atonaalisuuden ja dodekafonian, sarjallisuuden ja elektronisen vaiheen kautta puhtaaksi taideobjektiksi, jota ei enää oikeastaan ole.
Niinpä mielestäni se kulttuurin kaanonista pois potkittu kevyt musiikki tarjoaakin kaiken hötön ohella kaikkein mielikuvituksellisinta, luovinta ja kiinnostavina musiikkia. Mutta "modernia orkesterimusiikkia" tehdään myös, ja sekin voi olla kiinnostavaa. Jotta se ylipäänsä voisi olla kuulijalle siedettävää, säveltäjät ovat luopuneet pakosta palvella modernin edistyksen vaatimuksia: muodon karuutta ja tunteista vieraannuttamista. Monia sen edustajia sanotaankin "uusklassikoiksi" tai "uusromantikoiksi".
Joten myös moderni orkesterimusiikki voi olla kiinnostavaa ja nautittavaa. Kehotan kuuntelemaan sitä ennakkoluulottomasti. Minusta tuli Uljas Pulkkiksen fani seuraavasti. Huoneessani oli auki vanha huono matkaradio, viritettynä ykköskanavalle. Yllättäen sieltä alkoi kuulua jotain aivan käsittämätöntä, vaikeasti määriteltävää ja äärettömän kiehtovaa, jonkinlaista kihinää. Se oli Uljas Pulkkiksen viulukonsertto.
Siitä pitäen olen bongannut Pulkkiksen teoksia. Alussa mainittu pianokonsertto oli jäntevä, hyvin kuunneltava ja kauniisti rakentuva yksiosainen teos, joka piti pihdeissään alusta loppuun, hiukan siinä oli samaa tunnetta kun suuressa suosikissani, Ravelin G-duuripianokonsertossa. Muitakin Pulkkiksen teoksia olen kuullut. Mutta huonosta radiosta kuunneltu viulukonsertto on edelleen aivan ylittämätön.
Pulkkis ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kosketukseni tällaiseen musiikkiin. Vanha suosikkini on Kalevi Aho, vaikka hänen hyönteisoopperansa olikin minusta liian pitkä. Erityisen paljon pidän Einojuhani Rautavaaran musiikista. Suosittelen lämpimästi Cantus Arcticusta, orkesterisarjaa Pelimannit, ja Angel of Dusk kontrabassokonserttoa. Arvo Pärt on loistava, ja ensitutustumiseen suosittelen hypnoottista "Bell" - teosta. Magnus Lindberg tekee vaikutuksen, ja jättää mukavan sekavan olon: kuuntelukokemus on vaikuttava, mutta oliko se nautittava?
Yksi asia jää vaivaamaan. Jättääkö oma aikamme mitään pysyvää jälkeä, uudistuuko sinfoniaorkesteri, vai onko se väline historiallisen musiikin autenttiseen esittämiseen.
Muutaman vuoden takaisessa radiohaastattelussa Uljas Pulkkis totesi harrastavansa äärimmäisen marginaalista, lähes kuollutta kulttuurin lajia. Useimpia moderneja orkesteriteoksia kun esitetään vain kerran, osaa ei koskaan. Aika tiukka näkemys, enkä haluaisi uskoa asian olevan näin. Mutta minkälainen uusi esitysperinne ja koneisto toisi mukaan myös aikamme "kevyen musiikin" älylliset aarteet. Loistavat sähköiset soittimet, itkevät sähkökitarat, hienot miksaukset, jotka rikkovat esittämisen rajoja, rytmiikan, maailmanmusiikkiperinnön ja kaikki uudet tyylit ja kertaustyylit viimeisen sadan vuoden aikana, improvisaation, tanssiin. Voiko näitä sulattaa uudeksi konseptiksi uudistuvan modernin ajattelun hengessä? Vai jääkö nautittavaksemme valtava, kirjava palapeli?
Ja tuolle orkesterille sävelletään edelleen myös ns modernia musiikkia. Joskus sanotaan myös "modernia klassista musiikkia". Tämä käsite on jo lähes järjetön, sivistystermillä oxymoron. Koska samalla pitää ottaa käyttöön tuo kummallinen jako kevyen ja "klassisen" musiikin välillä. Siis suurin osa aikamme musiikkia ei ole modernia musiikkia, sanan ankarassa mielessä. Niin sanottu moderni projekti on tehnyt selvää jälkeä musiikista ihmiskunnan vanhana perinteenä: kuunneltavana, nautittavana ja tanssittavana. Se eteni atonaalisuuden ja dodekafonian, sarjallisuuden ja elektronisen vaiheen kautta puhtaaksi taideobjektiksi, jota ei enää oikeastaan ole.
Niinpä mielestäni se kulttuurin kaanonista pois potkittu kevyt musiikki tarjoaakin kaiken hötön ohella kaikkein mielikuvituksellisinta, luovinta ja kiinnostavina musiikkia. Mutta "modernia orkesterimusiikkia" tehdään myös, ja sekin voi olla kiinnostavaa. Jotta se ylipäänsä voisi olla kuulijalle siedettävää, säveltäjät ovat luopuneet pakosta palvella modernin edistyksen vaatimuksia: muodon karuutta ja tunteista vieraannuttamista. Monia sen edustajia sanotaankin "uusklassikoiksi" tai "uusromantikoiksi".
Joten myös moderni orkesterimusiikki voi olla kiinnostavaa ja nautittavaa. Kehotan kuuntelemaan sitä ennakkoluulottomasti. Minusta tuli Uljas Pulkkiksen fani seuraavasti. Huoneessani oli auki vanha huono matkaradio, viritettynä ykköskanavalle. Yllättäen sieltä alkoi kuulua jotain aivan käsittämätöntä, vaikeasti määriteltävää ja äärettömän kiehtovaa, jonkinlaista kihinää. Se oli Uljas Pulkkiksen viulukonsertto.
Siitä pitäen olen bongannut Pulkkiksen teoksia. Alussa mainittu pianokonsertto oli jäntevä, hyvin kuunneltava ja kauniisti rakentuva yksiosainen teos, joka piti pihdeissään alusta loppuun, hiukan siinä oli samaa tunnetta kun suuressa suosikissani, Ravelin G-duuripianokonsertossa. Muitakin Pulkkiksen teoksia olen kuullut. Mutta huonosta radiosta kuunneltu viulukonsertto on edelleen aivan ylittämätön.
Pulkkis ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kosketukseni tällaiseen musiikkiin. Vanha suosikkini on Kalevi Aho, vaikka hänen hyönteisoopperansa olikin minusta liian pitkä. Erityisen paljon pidän Einojuhani Rautavaaran musiikista. Suosittelen lämpimästi Cantus Arcticusta, orkesterisarjaa Pelimannit, ja Angel of Dusk kontrabassokonserttoa. Arvo Pärt on loistava, ja ensitutustumiseen suosittelen hypnoottista "Bell" - teosta. Magnus Lindberg tekee vaikutuksen, ja jättää mukavan sekavan olon: kuuntelukokemus on vaikuttava, mutta oliko se nautittava?
Yksi asia jää vaivaamaan. Jättääkö oma aikamme mitään pysyvää jälkeä, uudistuuko sinfoniaorkesteri, vai onko se väline historiallisen musiikin autenttiseen esittämiseen.
Muutaman vuoden takaisessa radiohaastattelussa Uljas Pulkkis totesi harrastavansa äärimmäisen marginaalista, lähes kuollutta kulttuurin lajia. Useimpia moderneja orkesteriteoksia kun esitetään vain kerran, osaa ei koskaan. Aika tiukka näkemys, enkä haluaisi uskoa asian olevan näin. Mutta minkälainen uusi esitysperinne ja koneisto toisi mukaan myös aikamme "kevyen musiikin" älylliset aarteet. Loistavat sähköiset soittimet, itkevät sähkökitarat, hienot miksaukset, jotka rikkovat esittämisen rajoja, rytmiikan, maailmanmusiikkiperinnön ja kaikki uudet tyylit ja kertaustyylit viimeisen sadan vuoden aikana, improvisaation, tanssiin. Voiko näitä sulattaa uudeksi konseptiksi uudistuvan modernin ajattelun hengessä? Vai jääkö nautittavaksemme valtava, kirjava palapeli?
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
NASAn vieraana
Tichy osallistui suureen avaruusprojektiin, SOHO- aurinkosatelliitin tutkimuslaitteiden kehitykseen. Mukana oli sekä Euroopan avaruusjärjestö ESA ja yhdysvaltain avaruusvirasto NASA. Koska NASA oli lupautunut rakentamaan satelliitin kontrollikeskuksen ja operoimaan satelliittia, kokouksia pidettiin myös NASA:ssa, Washington DC:ssä, Goddard Spaceflight Centerissä (GSC) Sitä myötä sain kosketukseni Amerikkaan, ja yleensä se tarkoittaa erilaisia kulttuurisia törmäyksiä. Tapahtui siis joskus 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla.
Pitäisikö vuokrata auto vai ei? Ensi vierailulla päätin liikkua julkisilla. Hotelli oli varsin lähellä GSC:tä. Ikävä kyllä, Washingtonin Greenbelt-alueella on kaksi saman hotelliketjun hotellia - ja jouduin väärään. Eli olinkin kilometrien päässä kokouspaikasta. Ja niin, täällähän ei ole jalkakäytäviä tai jalankulkureittejä, paitsi aivan keskusta-alueella. Sain loikkia lainsuojattomana pitkin erilaisia liikenneramppeja päästäkseni bussipysäkille. Kummallista. Bussipysäkkejä siis oli, mutta niiden käyttö vaati laitonta jalankulkua.
Käyntien aikana julkiset liikennevälineet tulivat tutuiksi. Washingtonissa on erinomainen, kattava ja helppokäyttöinen metro. Bussitkin olivat siistejä. Lippu ostettiin panemalla rahat kuljettajan vieressä olevaan panssaroituun laatikkoon joka oli hitsattu kiinni lattiaan, ja jossa luki "KULJETTAJALLA EI OLE VAIHTORAHAA". Siis ryöstöjen ehkäisemiseksi. Matkustajina oli yleensä hyvin pukeutuneita ja hyvin kohteliaita mustia miehiä ja naisia. Usein olin ainoa valkoinen koko bussissa.
Nasan GSC oli laaja, aidattu alue, jolla on kymmenittäin erilaisia laboratorio- ja toimistorakennuksia. Portilla oli vastassa virkapukuinen vartija, jolla roikkui vyöllään suurin revolveri, jota olen koskaan luonnossa nähnyt. Portilla oli henkilötietoni, ja vartija antoi rintamukseen kiinnitettävän kulkuluvan. Kysyin tietä, ja vartija viittoili huolettomasti: menet vain tuohon suuntaan ja kolmen talon jälkeen käännyt oikealle ja menet kahden talon ohi. Mutta ei se käytännössä ollut niin helppoa. Eksyin ja poikkeilin eri paikoissa etsiessäni oikean numeroista taloa ja huonetta. Jostain syystä paikalla oli vähän ihmisiä, talot olivat enimmäkseen täynnä erilaisia miehittämättömiä tietokoneita ja monenlaisia surisevia laitteita. Kaikkialla oli suuria kylttejä: "tänne saa tulla vain punaisella kortilla" tai "keltainen kortti vaaditaan". Minun korttini oli taas valkoinen. Kukaan ei kuitenkaan piitannut korttini väristä. Silti aloin olla hyvin huolestunut, kunnes yhdessä huoneessa olikin äkkiä tutun näköisiä ihmisiä. Olin löytänyt vahingossa kokouspaikan.
NASA:n lounasruokala oli arkisen tutunomainen, suuri ja meluisa, ehkä siis liiankin tutunomainen . Linjaruoka kerättiin alumiinilautasille kuhmuiselle tarjottimelle. Kaikki ottivat juomaksi mahdottoman suureen mukiin joko kokista tai inhottavan makeaa "fruit punchia", ja hyvin paljon jääkuutioita. Jääkuutiokone oli minusta teknisimmän näköinen laite ruokalassa, kunnes kerran paikalle tuli musta mies, avasi koneen kannen ja rupesi lapioimaan sisään lisää jäitä lykkäämistään suurista kottikärryistä.
Yksi kokous pidettiin lähellä olevassa firmassa, joka toimitti komponentteja ohjauskeskukseen. Koska firma toimitti sotilastekniikkaa, turvajärjestelyt olivat tiukat. Kokouksen osanottajat rekisteröitiin vastaanottoaulassa, ja lukumäärämme laskettiin. Jokaisessa kerroksessa oli oma vartija, joka laski meidät uudelleen ja vertasi taas nimiämme listaan. Kokouksen jälkeen meidät laskettiin aulassa uudelleen, eikä luku täsmännyt. Ilmeni että eräs ranskalainen professori oli kyllästynyt ja lähtenyt tiehensä. Jotenkin hän oli livahtanut vartiomiesten ohi ulos talosta. Turvamiesten ei auttanut muu kun päästää loputkin meistä lähtemään. Isäntämme vaikutti epätoivoiselta, ehkä hän pelkäsi joutuvansa sotaoikeuteen.
Näin toimii ihmisen muisti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvaa kokousten kulusta. Vaikka olin viettänyt aina päiväkausia valmistellen suunnitelmia ja raportteja, lukien pöytäkirjoja, dokumentteja kommentoiden, lähetellen sähköposteja ja niin edelleen. Kaikki se on menettänyt merkityksensä, hävinnyt jonnekin, loppujen lopuksi turhana. Sen sijaan muistan kuinka tiedejohtajamme Vincente hymyili minulle kuin jakoavain, kun lopulta löysin kokoushuoneen, tai kun NASAn projektipäällikkö Joe ryntäsi paikalle myöhässä, mustassa moottoripyöräilijän nahkahaalarissa ja kypärä päässä, ja alta kuoriutui mies siistissä bisnespuvussa ja kravatti kaulassa.
Pitäisikö vuokrata auto vai ei? Ensi vierailulla päätin liikkua julkisilla. Hotelli oli varsin lähellä GSC:tä. Ikävä kyllä, Washingtonin Greenbelt-alueella on kaksi saman hotelliketjun hotellia - ja jouduin väärään. Eli olinkin kilometrien päässä kokouspaikasta. Ja niin, täällähän ei ole jalkakäytäviä tai jalankulkureittejä, paitsi aivan keskusta-alueella. Sain loikkia lainsuojattomana pitkin erilaisia liikenneramppeja päästäkseni bussipysäkille. Kummallista. Bussipysäkkejä siis oli, mutta niiden käyttö vaati laitonta jalankulkua.
Käyntien aikana julkiset liikennevälineet tulivat tutuiksi. Washingtonissa on erinomainen, kattava ja helppokäyttöinen metro. Bussitkin olivat siistejä. Lippu ostettiin panemalla rahat kuljettajan vieressä olevaan panssaroituun laatikkoon joka oli hitsattu kiinni lattiaan, ja jossa luki "KULJETTAJALLA EI OLE VAIHTORAHAA". Siis ryöstöjen ehkäisemiseksi. Matkustajina oli yleensä hyvin pukeutuneita ja hyvin kohteliaita mustia miehiä ja naisia. Usein olin ainoa valkoinen koko bussissa.
Nasan GSC oli laaja, aidattu alue, jolla on kymmenittäin erilaisia laboratorio- ja toimistorakennuksia. Portilla oli vastassa virkapukuinen vartija, jolla roikkui vyöllään suurin revolveri, jota olen koskaan luonnossa nähnyt. Portilla oli henkilötietoni, ja vartija antoi rintamukseen kiinnitettävän kulkuluvan. Kysyin tietä, ja vartija viittoili huolettomasti: menet vain tuohon suuntaan ja kolmen talon jälkeen käännyt oikealle ja menet kahden talon ohi. Mutta ei se käytännössä ollut niin helppoa. Eksyin ja poikkeilin eri paikoissa etsiessäni oikean numeroista taloa ja huonetta. Jostain syystä paikalla oli vähän ihmisiä, talot olivat enimmäkseen täynnä erilaisia miehittämättömiä tietokoneita ja monenlaisia surisevia laitteita. Kaikkialla oli suuria kylttejä: "tänne saa tulla vain punaisella kortilla" tai "keltainen kortti vaaditaan". Minun korttini oli taas valkoinen. Kukaan ei kuitenkaan piitannut korttini väristä. Silti aloin olla hyvin huolestunut, kunnes yhdessä huoneessa olikin äkkiä tutun näköisiä ihmisiä. Olin löytänyt vahingossa kokouspaikan.
NASA:n lounasruokala oli arkisen tutunomainen, suuri ja meluisa, ehkä siis liiankin tutunomainen . Linjaruoka kerättiin alumiinilautasille kuhmuiselle tarjottimelle. Kaikki ottivat juomaksi mahdottoman suureen mukiin joko kokista tai inhottavan makeaa "fruit punchia", ja hyvin paljon jääkuutioita. Jääkuutiokone oli minusta teknisimmän näköinen laite ruokalassa, kunnes kerran paikalle tuli musta mies, avasi koneen kannen ja rupesi lapioimaan sisään lisää jäitä lykkäämistään suurista kottikärryistä.
Yksi kokous pidettiin lähellä olevassa firmassa, joka toimitti komponentteja ohjauskeskukseen. Koska firma toimitti sotilastekniikkaa, turvajärjestelyt olivat tiukat. Kokouksen osanottajat rekisteröitiin vastaanottoaulassa, ja lukumäärämme laskettiin. Jokaisessa kerroksessa oli oma vartija, joka laski meidät uudelleen ja vertasi taas nimiämme listaan. Kokouksen jälkeen meidät laskettiin aulassa uudelleen, eikä luku täsmännyt. Ilmeni että eräs ranskalainen professori oli kyllästynyt ja lähtenyt tiehensä. Jotenkin hän oli livahtanut vartiomiesten ohi ulos talosta. Turvamiesten ei auttanut muu kun päästää loputkin meistä lähtemään. Isäntämme vaikutti epätoivoiselta, ehkä hän pelkäsi joutuvansa sotaoikeuteen.
Näin toimii ihmisen muisti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvaa kokousten kulusta. Vaikka olin viettänyt aina päiväkausia valmistellen suunnitelmia ja raportteja, lukien pöytäkirjoja, dokumentteja kommentoiden, lähetellen sähköposteja ja niin edelleen. Kaikki se on menettänyt merkityksensä, hävinnyt jonnekin, loppujen lopuksi turhana. Sen sijaan muistan kuinka tiedejohtajamme Vincente hymyili minulle kuin jakoavain, kun lopulta löysin kokoushuoneen, tai kun NASAn projektipäällikkö Joe ryntäsi paikalle myöhässä, mustassa moottoripyöräilijän nahkahaalarissa ja kypärä päässä, ja alta kuoriutui mies siistissä bisnespuvussa ja kravatti kaulassa.
Tunnisteet:
ESA,
Goddard Spaceflight Centre,
julkinen liikenne,
NASA,
SOHO,
Washington DC
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Tekniikan oma taide
Tänään kävin katsomassa laajaa Akseli Gallen-Kallelan näyttelyä, joka pian lähtee kiertämään Eurooppaa. Museon toinen näyttely "Värin voima" esitteli Tretjakovin gallerian venäläistä avantgardea 1900-luvun alkuvuosina. Olin vaikuttunut, monestakin syystä. Taide oli vahvasti mukana muovaamassa modernia Eurooppaa, Venäjää ja Suomea. Väite voi olla yllättävä. Katsotaanpa, mitä taiteella, teknologialla ja teollisuudella voisi olla yhteistä. Seuraavassa on lyhennettynä materiaalia uudesta kirjastani, joka toivottavasti pian pääsee myös kokonaisuudessaan lukijoiden saataville.
Olen huomannut, että monet tekniikan alalla toimivat käytännön ihmiset arvioivat taidetta kriittisesti. Niin sanottuun kaunotaiteeseen liittyy arveluttavia ilmiöitä - elitismiä ja eristäytymistä - ja taide voidaan nähdä jopa kulttuurisena riistona. Ottaahan taide sekä tekemisen että tulkitsemisen pois jokamieheltä, ja pitää sitä asiantuntijoiden etuoikeutena. Kansalaiselle varataan vain omaksujan rooli, "taiteen reseptio".
Taiteen eriytyminen omaksi toiminnan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun alaksi tuotti kuitenkin jotain hyvin hyödyllistä. Se suuntasi huomion ihmisen mielen toimintaan ja kulttuurin rakentumiseen. Kun taideteos erotetaan arjen esineympäristöstä abstraktioksi, merkityksiä kantavaksi olioksi, meidän on helpompi tarkastella ja arvioida sen olemusta. Tässä mielessä taidekeskustelu on myös looginen seuraamus länsimaisen analyyttisen tieteen toimintatavoista. Tutkimuksen kohde pyritään eristämään muista vaikutuksista, jotta sen eri puolia voitaisiin tutkia mahdollisimman paljaina. Taide ja taiteen tutkimus siis omaksuivat luonnontieteen metodin piirteitä, samalla kun ne yleensä muuten varsin voimakkaasti kiistävät tämän isyyssuhteen.
Yhteys luonnontieteeseen on siitä huolimatta olemassa, ja jopa usein selvästi ilmaistuna. Kuvataiteilija nimittää usein työtään tutkielmaksi, anglosaksista sanaa "study" mukaillen. Moni taiteilija myös kokee tutkivansa töissään todellisuutta. Taiteen ja tieteen välillä löytyy yhteyksiä, ja jopa taiteen ja insinööritaidon välillä. Leonardo da Vincin piirroksissa nämä alueet sulautuvat vielä kauniisti yhteen, samoin kuin monen myöhemmän ajan tutkijan, insinöörin ja arkkitehdin töissä. Itse asiassa insinöörien ammattikäytännöt kehittyivät aikanaan visuaalisena piirtämisen tieteenä.
Taiteen torjuntaa aiheuttaa varmasti taiteen yltyvä monisäikeisyys ja vaikeaselkoisuus. Taide on osittain itse aiheuttanut tämän ongelman. Kun taide eriytyi omaksi alueekseen, sen tekeminen ja tulkinta jäi varsin pienen asiantuntijapiirin varaan. Taiteesta alkoi tulla sisäänpäin kääntynyttä. Taideteokset eivät enää tutkineet ja eritelleet pelkästään maailmaa, vaan ne alkoivat viitata taiteeseen itseensä ja sen sisäisiin teorioihin ja tulkintoihin. Taide on sulkenut oviaan, ja sisään pääsy edellyttää suurta perehtyneisyyttä. Voisimme hyväksyä tämän tilanteen, ellei taide olisi universaalia, kaikille ihmiselle ominaista ja monella tavalla läsnä olevaa.
Taiteesta ei pääse eroon, ei sen paremmin kuin teknologiastakaan. Taiteen kieli ja ilmaisutavat tuntuvat kertovan jotain olennaista maailmasta ja meistä ihmisistä, jotain sellaista, jota on vaikea ilmaista käsitteillä. Taide vaikuttaa luovan toiminnan intuitiivisella alueella, samalla alueella, jonne tieteentekijät ja insinöörit joutuvat jatkuvasti menemään. Arkipäiväisessä elämässä ja jokamiehen näkökulmasta taide hahmottaa ympäristöä ja luo maailmalle tulkintoja ja merkityksiä, sekä järjen että tunteen tasolla. Niinpä taide voi parhaimmillaan toimia liimana, joka korjaa ja yhdistää myös kulttuurin ja teknologian välisiä repeämiä.
Eräässä vaiheessa taide ja teknologia näyttivät ainakin vähäksi aikaa lähestyvän toisiaan. Taiteessa ja arkkitehtuurissa alkoi 1800-luvun lopulla nopea kehitys, jossa alettiin irtautua esittävyydestä ja koristeellisuudesta. Tätä siirtymäkautta sanotaan modernismiksi. Maalaustaiteessa uudet suuntaukset seurasivat nopeasti toisiaan: impressionismi, ekspressionismi, kubismi, futurismi, dadaismi... Teollinen vallankumous sai rinnalleen uuden, aikaan sopivan tyylin, konstruktivismin, joka pyrki luomaan teollisista rakenne-elementeistä uuden esteettisen ajattelun. Lontoon Kristallipalatsi ja Pariisin Eiffel-torni julistivat väkevästi uutta teollista estetiikkaa.
Konstruktivismi sai vastakaikua erityisesti murrosvaiheen Venäjällä. Vladimir Tatlinin "Kolmannen internationaalin monumentti" vuodelta 1920 oli Eiffel- tornin muotokieltä jatkava ja sitä kunnianhimoisempi suunnitelma. Se oli suunnaton, liikkuva kineettinen veistos ja samalla rakennus joka toimisi kulttuurikeskuksena. Suunnitelmaa ei kuitenkaan pantu käytäntöön, ja Neuvostoliiton taide-elämä kuihtui, kun vallankumous otti autoritäärisen ja konservatiivisen suunnan. Lyhyeksi jääneestä kukoistuskaudestaan huolimatta konstruktivismi määritteli uudelleen taiteen ja teknologian suhteen, ja sen jäljet tuntuvat edelleen. Toisin kuin romantiikan aikana, taide ei enää torjunut teollista yhteiskuntaa ja teknologiaa, vaan saattoi käsitellä niitä siinä kuin muitakin aiheita. Neuvostoliitossa konstruktivismia seurannut sosialistinen realismi jopa romantisoi teollisuuden ja teknologian.
Taiteen ja teknologian myöhäisempi ja edelleen jatkuva kohtaaminen ilmenee funktionalismissa. Kun konstruktivistit ottivat lähtökohdakseen teknologian ulkoisen muotokielen, funktionalistit porautuivat syvemmälle. He tavoittelivat rakennusten ja esineiden perimmäistä tarkoitusta, funktiota. Kantavana ajatuksena on, että tarkoituksenmukainen muoto on myös esteettisesti tyydyttävä. Funktionalismi ei siis pyrkinyt rakennusten ja esineiden koristelemiseen, vaan puhtaan ja tarkoituksenmukaisen muodon kehittämiseen. Funktionalismi nosti silmiemme eteen suunnittelukohteen perustarkoitusta parhaiten palvelevat muotoratkaisut. Muotoja pelkistämällä ja korostamalla funktionalistit uskoivat tuottavansa uuden laadullisen ulottuvuuden, ja samalla lähentävänsä ihmistä teknologiaan. Lopputulos olisi sekä esteettisesti ylivoimainen, että käyttäjän näkökulmasta mahdollisimman tyydyttävä. Funktionalismista tuli 1930-luvulta lähtien merkittävä arkkitehtoninen suuntaus. Sen puhtaat linjat miellyttivät taidekriitikkoja - toisaalta funktionaalisten rakenteiden askeettisuus ja pelkistetyt, minimalistiset ratkaisut olivat myös teollisuuden ja rakennuttajien mieleen.
"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".
Cyril Stanley Smith.
Käsittelen samoja teemoja myös uudessa kirjassani "Tervanpoltosta innovaatiiotalouteen".
Olen huomannut, että monet tekniikan alalla toimivat käytännön ihmiset arvioivat taidetta kriittisesti. Niin sanottuun kaunotaiteeseen liittyy arveluttavia ilmiöitä - elitismiä ja eristäytymistä - ja taide voidaan nähdä jopa kulttuurisena riistona. Ottaahan taide sekä tekemisen että tulkitsemisen pois jokamieheltä, ja pitää sitä asiantuntijoiden etuoikeutena. Kansalaiselle varataan vain omaksujan rooli, "taiteen reseptio".
Taiteen eriytyminen omaksi toiminnan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun alaksi tuotti kuitenkin jotain hyvin hyödyllistä. Se suuntasi huomion ihmisen mielen toimintaan ja kulttuurin rakentumiseen. Kun taideteos erotetaan arjen esineympäristöstä abstraktioksi, merkityksiä kantavaksi olioksi, meidän on helpompi tarkastella ja arvioida sen olemusta. Tässä mielessä taidekeskustelu on myös looginen seuraamus länsimaisen analyyttisen tieteen toimintatavoista. Tutkimuksen kohde pyritään eristämään muista vaikutuksista, jotta sen eri puolia voitaisiin tutkia mahdollisimman paljaina. Taide ja taiteen tutkimus siis omaksuivat luonnontieteen metodin piirteitä, samalla kun ne yleensä muuten varsin voimakkaasti kiistävät tämän isyyssuhteen.
Yhteys luonnontieteeseen on siitä huolimatta olemassa, ja jopa usein selvästi ilmaistuna. Kuvataiteilija nimittää usein työtään tutkielmaksi, anglosaksista sanaa "study" mukaillen. Moni taiteilija myös kokee tutkivansa töissään todellisuutta. Taiteen ja tieteen välillä löytyy yhteyksiä, ja jopa taiteen ja insinööritaidon välillä. Leonardo da Vincin piirroksissa nämä alueet sulautuvat vielä kauniisti yhteen, samoin kuin monen myöhemmän ajan tutkijan, insinöörin ja arkkitehdin töissä. Itse asiassa insinöörien ammattikäytännöt kehittyivät aikanaan visuaalisena piirtämisen tieteenä.
Taiteen torjuntaa aiheuttaa varmasti taiteen yltyvä monisäikeisyys ja vaikeaselkoisuus. Taide on osittain itse aiheuttanut tämän ongelman. Kun taide eriytyi omaksi alueekseen, sen tekeminen ja tulkinta jäi varsin pienen asiantuntijapiirin varaan. Taiteesta alkoi tulla sisäänpäin kääntynyttä. Taideteokset eivät enää tutkineet ja eritelleet pelkästään maailmaa, vaan ne alkoivat viitata taiteeseen itseensä ja sen sisäisiin teorioihin ja tulkintoihin. Taide on sulkenut oviaan, ja sisään pääsy edellyttää suurta perehtyneisyyttä. Voisimme hyväksyä tämän tilanteen, ellei taide olisi universaalia, kaikille ihmiselle ominaista ja monella tavalla läsnä olevaa.
Taiteesta ei pääse eroon, ei sen paremmin kuin teknologiastakaan. Taiteen kieli ja ilmaisutavat tuntuvat kertovan jotain olennaista maailmasta ja meistä ihmisistä, jotain sellaista, jota on vaikea ilmaista käsitteillä. Taide vaikuttaa luovan toiminnan intuitiivisella alueella, samalla alueella, jonne tieteentekijät ja insinöörit joutuvat jatkuvasti menemään. Arkipäiväisessä elämässä ja jokamiehen näkökulmasta taide hahmottaa ympäristöä ja luo maailmalle tulkintoja ja merkityksiä, sekä järjen että tunteen tasolla. Niinpä taide voi parhaimmillaan toimia liimana, joka korjaa ja yhdistää myös kulttuurin ja teknologian välisiä repeämiä.
Eräässä vaiheessa taide ja teknologia näyttivät ainakin vähäksi aikaa lähestyvän toisiaan. Taiteessa ja arkkitehtuurissa alkoi 1800-luvun lopulla nopea kehitys, jossa alettiin irtautua esittävyydestä ja koristeellisuudesta. Tätä siirtymäkautta sanotaan modernismiksi. Maalaustaiteessa uudet suuntaukset seurasivat nopeasti toisiaan: impressionismi, ekspressionismi, kubismi, futurismi, dadaismi... Teollinen vallankumous sai rinnalleen uuden, aikaan sopivan tyylin, konstruktivismin, joka pyrki luomaan teollisista rakenne-elementeistä uuden esteettisen ajattelun. Lontoon Kristallipalatsi ja Pariisin Eiffel-torni julistivat väkevästi uutta teollista estetiikkaa.
Konstruktivismi sai vastakaikua erityisesti murrosvaiheen Venäjällä. Vladimir Tatlinin "Kolmannen internationaalin monumentti" vuodelta 1920 oli Eiffel- tornin muotokieltä jatkava ja sitä kunnianhimoisempi suunnitelma. Se oli suunnaton, liikkuva kineettinen veistos ja samalla rakennus joka toimisi kulttuurikeskuksena. Suunnitelmaa ei kuitenkaan pantu käytäntöön, ja Neuvostoliiton taide-elämä kuihtui, kun vallankumous otti autoritäärisen ja konservatiivisen suunnan. Lyhyeksi jääneestä kukoistuskaudestaan huolimatta konstruktivismi määritteli uudelleen taiteen ja teknologian suhteen, ja sen jäljet tuntuvat edelleen. Toisin kuin romantiikan aikana, taide ei enää torjunut teollista yhteiskuntaa ja teknologiaa, vaan saattoi käsitellä niitä siinä kuin muitakin aiheita. Neuvostoliitossa konstruktivismia seurannut sosialistinen realismi jopa romantisoi teollisuuden ja teknologian.
Taiteen ja teknologian myöhäisempi ja edelleen jatkuva kohtaaminen ilmenee funktionalismissa. Kun konstruktivistit ottivat lähtökohdakseen teknologian ulkoisen muotokielen, funktionalistit porautuivat syvemmälle. He tavoittelivat rakennusten ja esineiden perimmäistä tarkoitusta, funktiota. Kantavana ajatuksena on, että tarkoituksenmukainen muoto on myös esteettisesti tyydyttävä. Funktionalismi ei siis pyrkinyt rakennusten ja esineiden koristelemiseen, vaan puhtaan ja tarkoituksenmukaisen muodon kehittämiseen. Funktionalismi nosti silmiemme eteen suunnittelukohteen perustarkoitusta parhaiten palvelevat muotoratkaisut. Muotoja pelkistämällä ja korostamalla funktionalistit uskoivat tuottavansa uuden laadullisen ulottuvuuden, ja samalla lähentävänsä ihmistä teknologiaan. Lopputulos olisi sekä esteettisesti ylivoimainen, että käyttäjän näkökulmasta mahdollisimman tyydyttävä. Funktionalismista tuli 1930-luvulta lähtien merkittävä arkkitehtoninen suuntaus. Sen puhtaat linjat miellyttivät taidekriitikkoja - toisaalta funktionaalisten rakenteiden askeettisuus ja pelkistetyt, minimalistiset ratkaisut olivat myös teollisuuden ja rakennuttajien mieleen.
"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".
Cyril Stanley Smith.
Käsittelen samoja teemoja myös uudessa kirjassani "Tervanpoltosta innovaatiiotalouteen".
torstai 20. lokakuuta 2011
Kertomusten voima
Yritykset koettavat kovasti pärjätä markkinoilla luomalla itsestään ja tuotteistaan mielikuvia. Välineet ovat kutenkin aika tuttuja: mainonta, erityisesti mielikuvamainonta, lehdistötilaisuudet, kuten tulosjulkistukset ja tuotelanseeraukset. Ja mahdolliset avainhenkilöiden esiintymiset mediassa - sikäli, kun avainhenkilöt ylipäätään mediaa kiinniostavat, ja henkilöillä samalla olisi yleisöä kiinnostava tapa esiintyä.
Tulokset ovat enimmäkseen laihoja. Ne muistuttavat mediaan satunnaisesti joutuvien tavisten tilannetta: 15 sekunnin kuuluisuus, josta pitäisi riittää loppuelämäksi. Mainostoimistojen sloganit ontuvat ja lehdistötilaisuuksissa johtajat lataavat tiskiin konsulttien jämäfraasilaarien pohjalta kaavitut kammottavimmat strategialatteudet, jotka nostattavat jokaisen normaalilla älyllä varustetun kuulijan hiukset pystyyn. Toisaalta, tällaistahan elämä on. Mediatarjonnan piirityksessä elävälle kansalaiselle epäonnistuneet julkisuustyrkytykset ovat arkipäivän sielunmaisemaa.
Jotkut menestyvät yritykset ja menestyvät tuotteet näyttävät toimivan toisenlaisella logiikalla. Joko vahingossa tai tietoisesti. Ne rakentavat kertomuksia, ja kertomusten rakentaminen on hidasta, pitkäjänteistä toimintaa. Kertomuksilla on valtava voima, koko inhimillinen ajattelu ja yhteisöjen tavoitehakuinen toiminta perustuu kertomuksiin. Kertomuksilla on myös neuropsykologinen tausta. Ne ovat muistin pysyviä, hitaasti muuttuvia rakenteita, joissa on tarttumapintaa sekä toimintaimpulsseille, että emotionaalisille sävytyksille. Yksilöllä on yleensä oma kertomuksensa. Perheillä on kertomukset. Kansakuntien identiteetti perustuu jaettuihin kertomuksiin. Uskonnot eivät juuri mitään muuta olekaan kuin kertomuskokoelmia.
Miksi kertomuksia hyödynnetään niin vähän liike-elämässä? Se on varmaan enemmänkin sattumaa: kukaan pinnalle päässyt bisnesguru ei ole ollut niistä kiinnostunut. Tosin kaikki bisneskirjat ovat yleensä täynnä "bisneskeisejä". Ne ovat kertomuksia menestyksestä ja varottavia kertomuksia epäonnistumisista. Mutta en tarkoita nyt näitä opetusjuttuja, joita voidaan pitää myös tendenssikirjallisuutena tai juoruina. Tarkoitan tietoista ja vakavaa, ajassa pitkälle tähtäävää oman kertomuksen rakentamista.
Kuitenkin näemme joitain yrityksiä, jotka ovat näin tehneet, ja onnistuneitakin. Coca Colan suuri kertomus on tietty kertomus amerikkalaisesta elämänmuodosta 1950-luvulta 1960-luvun puoleenväliin. Ehkä tuo kertomus ei ole ihan totta, mutta se on kiehtonut suurta yleisöä ja toiminut hyvin. Applen kertomus on kertomus tinkimättömyydestä, innovatiivisuudesta ja edelläkävijyydestä. Tuo kertomus syntyi jo 1980-luvulla, kun Macintosh jäi tappiolle epämiellyttäviksi koettujen IBM:n ja Microsoftin puristuksessa, ja jäi elämään lyötynä, mutta ihailtuna. Japanilaisten autojen ja japanilaisen elektroniikan kertomus on samalla myös kertomus japanilaisuudesta. Pelkistetystä estetiikasta, kurinalaisuudesta ja perinteistä, jota osaavat sulattaa itseensä myös modernin. Ja aivan toinen esimerkki. Islantilainen kevyt musiikki on kertomus Islannista: musiikissa kukkii luovuus, luonnonvoimaisuus ja turmeltumattomuus. Se ei ole globaalia, mutta juuri siksi se on levinnyt kaikkialle maailmaan.
Suomessa yritysten ponnistelut rakentaa kertomusta itsestään tuntuvat sortuvan kansalliseen alemmuudentuntoon. Säännöllisesti langetaan samaan ansaan: ryhdytään luomaan mielikuvaa globaalista yrityksestä. Kotimaassa tuo yritys herättää sääliä, ja kansainvälisesti ottaen sen sisältö on puhdas nolla. Globaali ei oikeasti tarkoita mitään sellaista, mikä kiinnostaisi kertomuksena. Vai onko kertomus luopumisesta siitä, mikä olisi omaa ja uutta, muka jotenkin kiinnostava? Enintään se olisi sitä tragedian elementtinä. Nokia olisi läpimurtonsa hetkellä voinut ryhtyä rakentamaan kertomusta. Mutta se valitsi globalisoitumisen epäkertomuksen, ja menetti sielunsa, luovuutensa ja kiinnostavuutensa. Nokian brändin takana ei näytä olevan yhtään ihmistä - vaikka tiedän siellä olevan monta suurta vaikuttajaa. Nokian vältti tietoisesti alkuperänsä paljastamista, ja yritti jopa ratsastaa sillä, että sanan "nokia" äänneasu kuulostaa japanilta! Nokian viimeaikainen askartelu kansallisessa brändityöryhmässä nosti ainakin omat vähät hiukseni pystyyn. Paasikiven sanoin: "Tämä on hirmuista".
Näen kertomuksilla muutakin arvoa liiketoiminnan instrumenttina kuin yhtiöiden ja tuotteiden "brändäämisen", Se toinen arvo on strategia, ja erityisesti sen kommunikointi sidosryhmille ja sen jalkauttaminen (anteeksi nyt nämäkin sanonnat sieltä konsulttien fraasilaarin pohjalta, mutta valmistelen yllätystä, ja houkuttelen näihin sanoihin positiivisesti reagoivia jatkamaan lukemista). Nimittäin, jokin aika sitten luin lehdestä, mitä Aalto-yliopiston strategian professori oli mieltä strategioista. Hän totesi, että ne ovat satuja tai tarinoita, joita johtajat kertovat toisilleen. Jukupliuta, siinä se oli! Paitsi että tuo lausunto oli tervetullut sivallus ympäri pömpöösien strategiajohtajien korvia, se sisälsi toisenkin totuuden, tuon ihanan sanan "tarina".
Niin, miksipä emme riisuisi hieman strategiakäsitettä. Se on todella muutakin, kun vain sana, jolla perustellaan toimia, joihin ei terve järki yllä. Ensinnäkin, käyttäkäämme manalle menneen Neuvostoliiton tutuksi tekemää sanaa "viisivuotissuunnitelma". Siitä juuri on strategiassa kysymys. On asioita, jotka ottavat oman aikansa. Siksi ne on suunniteltava etukäteen, ja ennen kaikkea, siksi ne on suunnattava hyvin tarkasti oikeaan suuntaan.
Strategia on siis suunnitelma, se on itseään toteuttava ennuste, ja se on tiennäyttäjä. Siksi strategian pitää olla ymmärrettävä, sen pitää tulla osaksi arkipäivää ja jaettuja kokemuksia. Sen pitää olla osa yrityksen henkilöstön arkipäivää, ja siitä pitää tulla osa sidosryhmien arkipäivää. Ja siihen pitää liittää tunnelataus. Koska vain tunteet saavat ihmiset todella toiminaan, muistamaan ja sitoutumaan. Tosin sanoen strategian pitää olla kertomus, ja sen pitää olla osa muita kertomuksia, osa yrityksen kertomusta, osa kansallista kertomusta ja osa ihmisten omaa kertomusta.
Toteuttakaamme siis vanhoja tottumuksiamme. Istukaamme leirinuotion ympärille kertomaan tosillemme hyviä tarinoita. Ja samalla, kaukana nuotion turvallisen valopiirin ulkopuolella, kuulemme suurten petojen kiertelevän, nuuhkivan ja murahtelevan.
Tulokset ovat enimmäkseen laihoja. Ne muistuttavat mediaan satunnaisesti joutuvien tavisten tilannetta: 15 sekunnin kuuluisuus, josta pitäisi riittää loppuelämäksi. Mainostoimistojen sloganit ontuvat ja lehdistötilaisuuksissa johtajat lataavat tiskiin konsulttien jämäfraasilaarien pohjalta kaavitut kammottavimmat strategialatteudet, jotka nostattavat jokaisen normaalilla älyllä varustetun kuulijan hiukset pystyyn. Toisaalta, tällaistahan elämä on. Mediatarjonnan piirityksessä elävälle kansalaiselle epäonnistuneet julkisuustyrkytykset ovat arkipäivän sielunmaisemaa.
Jotkut menestyvät yritykset ja menestyvät tuotteet näyttävät toimivan toisenlaisella logiikalla. Joko vahingossa tai tietoisesti. Ne rakentavat kertomuksia, ja kertomusten rakentaminen on hidasta, pitkäjänteistä toimintaa. Kertomuksilla on valtava voima, koko inhimillinen ajattelu ja yhteisöjen tavoitehakuinen toiminta perustuu kertomuksiin. Kertomuksilla on myös neuropsykologinen tausta. Ne ovat muistin pysyviä, hitaasti muuttuvia rakenteita, joissa on tarttumapintaa sekä toimintaimpulsseille, että emotionaalisille sävytyksille. Yksilöllä on yleensä oma kertomuksensa. Perheillä on kertomukset. Kansakuntien identiteetti perustuu jaettuihin kertomuksiin. Uskonnot eivät juuri mitään muuta olekaan kuin kertomuskokoelmia.
Miksi kertomuksia hyödynnetään niin vähän liike-elämässä? Se on varmaan enemmänkin sattumaa: kukaan pinnalle päässyt bisnesguru ei ole ollut niistä kiinnostunut. Tosin kaikki bisneskirjat ovat yleensä täynnä "bisneskeisejä". Ne ovat kertomuksia menestyksestä ja varottavia kertomuksia epäonnistumisista. Mutta en tarkoita nyt näitä opetusjuttuja, joita voidaan pitää myös tendenssikirjallisuutena tai juoruina. Tarkoitan tietoista ja vakavaa, ajassa pitkälle tähtäävää oman kertomuksen rakentamista.
Kuitenkin näemme joitain yrityksiä, jotka ovat näin tehneet, ja onnistuneitakin. Coca Colan suuri kertomus on tietty kertomus amerikkalaisesta elämänmuodosta 1950-luvulta 1960-luvun puoleenväliin. Ehkä tuo kertomus ei ole ihan totta, mutta se on kiehtonut suurta yleisöä ja toiminut hyvin. Applen kertomus on kertomus tinkimättömyydestä, innovatiivisuudesta ja edelläkävijyydestä. Tuo kertomus syntyi jo 1980-luvulla, kun Macintosh jäi tappiolle epämiellyttäviksi koettujen IBM:n ja Microsoftin puristuksessa, ja jäi elämään lyötynä, mutta ihailtuna. Japanilaisten autojen ja japanilaisen elektroniikan kertomus on samalla myös kertomus japanilaisuudesta. Pelkistetystä estetiikasta, kurinalaisuudesta ja perinteistä, jota osaavat sulattaa itseensä myös modernin. Ja aivan toinen esimerkki. Islantilainen kevyt musiikki on kertomus Islannista: musiikissa kukkii luovuus, luonnonvoimaisuus ja turmeltumattomuus. Se ei ole globaalia, mutta juuri siksi se on levinnyt kaikkialle maailmaan.
Suomessa yritysten ponnistelut rakentaa kertomusta itsestään tuntuvat sortuvan kansalliseen alemmuudentuntoon. Säännöllisesti langetaan samaan ansaan: ryhdytään luomaan mielikuvaa globaalista yrityksestä. Kotimaassa tuo yritys herättää sääliä, ja kansainvälisesti ottaen sen sisältö on puhdas nolla. Globaali ei oikeasti tarkoita mitään sellaista, mikä kiinnostaisi kertomuksena. Vai onko kertomus luopumisesta siitä, mikä olisi omaa ja uutta, muka jotenkin kiinnostava? Enintään se olisi sitä tragedian elementtinä. Nokia olisi läpimurtonsa hetkellä voinut ryhtyä rakentamaan kertomusta. Mutta se valitsi globalisoitumisen epäkertomuksen, ja menetti sielunsa, luovuutensa ja kiinnostavuutensa. Nokian brändin takana ei näytä olevan yhtään ihmistä - vaikka tiedän siellä olevan monta suurta vaikuttajaa. Nokian vältti tietoisesti alkuperänsä paljastamista, ja yritti jopa ratsastaa sillä, että sanan "nokia" äänneasu kuulostaa japanilta! Nokian viimeaikainen askartelu kansallisessa brändityöryhmässä nosti ainakin omat vähät hiukseni pystyyn. Paasikiven sanoin: "Tämä on hirmuista".
Näen kertomuksilla muutakin arvoa liiketoiminnan instrumenttina kuin yhtiöiden ja tuotteiden "brändäämisen", Se toinen arvo on strategia, ja erityisesti sen kommunikointi sidosryhmille ja sen jalkauttaminen (anteeksi nyt nämäkin sanonnat sieltä konsulttien fraasilaarin pohjalta, mutta valmistelen yllätystä, ja houkuttelen näihin sanoihin positiivisesti reagoivia jatkamaan lukemista). Nimittäin, jokin aika sitten luin lehdestä, mitä Aalto-yliopiston strategian professori oli mieltä strategioista. Hän totesi, että ne ovat satuja tai tarinoita, joita johtajat kertovat toisilleen. Jukupliuta, siinä se oli! Paitsi että tuo lausunto oli tervetullut sivallus ympäri pömpöösien strategiajohtajien korvia, se sisälsi toisenkin totuuden, tuon ihanan sanan "tarina".
Niin, miksipä emme riisuisi hieman strategiakäsitettä. Se on todella muutakin, kun vain sana, jolla perustellaan toimia, joihin ei terve järki yllä. Ensinnäkin, käyttäkäämme manalle menneen Neuvostoliiton tutuksi tekemää sanaa "viisivuotissuunnitelma". Siitä juuri on strategiassa kysymys. On asioita, jotka ottavat oman aikansa. Siksi ne on suunniteltava etukäteen, ja ennen kaikkea, siksi ne on suunnattava hyvin tarkasti oikeaan suuntaan.
Strategia on siis suunnitelma, se on itseään toteuttava ennuste, ja se on tiennäyttäjä. Siksi strategian pitää olla ymmärrettävä, sen pitää tulla osaksi arkipäivää ja jaettuja kokemuksia. Sen pitää olla osa yrityksen henkilöstön arkipäivää, ja siitä pitää tulla osa sidosryhmien arkipäivää. Ja siihen pitää liittää tunnelataus. Koska vain tunteet saavat ihmiset todella toiminaan, muistamaan ja sitoutumaan. Tosin sanoen strategian pitää olla kertomus, ja sen pitää olla osa muita kertomuksia, osa yrityksen kertomusta, osa kansallista kertomusta ja osa ihmisten omaa kertomusta.
Toteuttakaamme siis vanhoja tottumuksiamme. Istukaamme leirinuotion ympärille kertomaan tosillemme hyviä tarinoita. Ja samalla, kaukana nuotion turvallisen valopiirin ulkopuolella, kuulemme suurten petojen kiertelevän, nuuhkivan ja murahtelevan.
Tunnisteet:
Apple,
brändi,
Coca Cola,
kertomus,
Nokia,
sidosryhmät,
sitouttaminen,
strategia,
tarina,
tunteet,
viisivuotissuunnitelma
torstai 6. lokakuuta 2011
Steve Jobsia ei ole
Steve Jobsin kuolema panee pisteen loistavalle jaksolle tietotekniikan ja tuotesuunnittelun maailmassa. Liki jokainen Applen tuote oli ainutlaatuinen ja merkittävä, ja nimen omaan Jobsin vahvan panoksen takia. Applen menestys opetti alan teollisuudelle paljon. Tuotteella ja kuluttajalla on väliä. Teknologia on ihmiselle osa hänen ympäristöään ja osa henkilökohtaista olemista ja kokemista. Niinkuin on aina ollut ja tulee olemaan, Raha ei sittenkään merkitse kaikkea.
Jobs oli minua nuorempi mies, ja hänen luomuksensa linkittyivät omaan työuraani alusta lähtien. Kerron joitain niistä.
Applen ensimmäiset tietokoneet tulivat markkinoille ennen kuin henkilökohtaisen tietokoneen käsite oli edes kunnolla syntynyt. Ne olivat heti ainutlaatuisia. Muistan ihmetelleeni Apple II tietokonetta ja siinä pyörivää värikästä Lemmings- peliä reilut 30 vuotta sitten. Mitään sellaista ei oltu ennen nähty - se oli kiva - mutta oliko sillä mitään merkitystä tulevaisuutta ajatellen? Nyt tiedetään että oli.
Applen kehittämä Lisa- niminen tietokone hankittiin työpaikalleni joskus vuonna 1983. Se oli joka suhteessa mullistava, siinä oli hiiri, graafinen käyttöliittymä ja sisäinen kovalevy. Ohjelmat käynnistettiin napsauttamalla ikonia, ja tiedostoja saattoi kopioida ja viedä kansioihin vetämällä niitä hiirellä. Vaikka sanonta kuluu, sanon että se oli ihmeellistä. Olin kirjoittamassa tieteellistä artikkelia, ja tein siihen piirrokset draw-ohjelmalla. Se oli helppoa ja lopputulos oli erinomainen. Eikä enää tarvinnut kiikuttaa luonnoksia piirtäjälle - eikä käsikirjoitusta puhtaaksikirjoittajalle.
Oikeastaan Jobs ei keksinyt konseptia itse, vaan sen keksi Xeroxin Palo Alton tutkimuslaitos. Heillä oli jo kehitetty samoilla ominaisuuksilla Alto - tietokone, mutta yhtiön johto ei halunnut kaupallistaa sitä (myöhemmin se tosin yritti myydä koneesta kehitettyä Star- järjestelmää, mutta siitä tuli aivan liian kallis). Xerox esitteli Altoa aivan avoimesti Jobsille, ja Jobs tajusi sen potentiaalin.
Tässä oli varmaankin Jobsin menetyksen salaisuus. Hän pystyi ymmärtämään uusien ideoiden potentiaalin, ja hänellä oli samalla kyky ja tarmo viedä se tuotteeksi.
Pian labramme pöydälle ilmestyi seuraava uutuus: tunnettu kottaraisenpönttö Macintosh. Se oli kalliin Lisan karvalakkimalli, ja siinä oli säälittävän pieni postikortin kokoinen kuvaruutu. Mutta se räjäytti potin, siitä tuli käsite. Toisessa labrassa pyöri vasta keksitty IBM PC. Kauhean ruma ja kolho hökötys, jota käytettiin hakkaamalla mustalle ruudulle kryptisiä kirjainsarjoja. Halveksimme sitä syvästi, mutta lopulta raha ja raaka voima voittivat. Apple jäi sivuraiteelle tekemään loistavia mutta marginaalisia tietokoneita. Syntyneessä turbulenssissa Jobs lähti talosta. Microsoft kopioi Applen käyttöliittymän, ensin varovasti ja sitten röyhkeästi. Koska se oli ainutlaatuinen.
Jobsin seuraava luomus, NeXTcube tietokone, tuli esittelykäynnille labraamme 1990-luvun alussa. Taas loppuu ylisanat kesken. Johto ei kuitenkaan halunnut ostaa kallista kapinetta. Sellaisen hankki CERN:issä toiminut fyysikko Tim Berners-Lee, ja varmaan hänenkin pomonsa veti herneen nenään. Cube oli hänelle juuri oikea työkalu. Sen inspiroimana ja sen avulla Tim loi www:n. Ja taas maailma mullistui, ja minusta tuntuu että Jobsillakin oli siihen tietty osuus. Mutta cube ei menestynyt, se oli kallis, eivätkä sen aikaiset prosessorit jaksaneet pyörittää kunnolla sen edistyksellistä softaa.
Valitsin jutun kuvaksi iPodin, joka tuotiin markkinoille vuonna 2001. Se on minusta Applen paras tuote, ylittämättömän elegantti. Sen oivaltaa vasta, kun pitää sitä kädessään. Ja nerokas tuoteoivallus. Sony Walkmanin puhtaasti elektroninen inkarnaatio.
Applen iPhone oli oikeastaan minulle ensimmäinen suurempi pettymys. Vaikka se nosti Applen maailmanluokan älypuhelinfirmaksi, itse puhelimen muotoilu oli aika simppeli, suoraseinäinen ja turhan paksu laatikko. Mutta iPhonen (ja iPadin) menestys kruunasi hienosti Jobsin uran.
Sanoin alussa, että Jobsin kuolema panee pisteen tietylle kunniakkaalle kehitysjaksolle, jota on edustanut juuri Apple. Ainakin siinä mielessä, että Jobs ei enää ole mukana. Luulen että Applekin on vaarassa, ja Jobsin kuolema tuli imagon kannalta pahaan aikaan. Huoleni syy on seuraava. Applen tuotteiden menestys on perustunut liikaakin loistavaan muotoiluun ja ainutlaatuiseen brändiin. Apple ei oikeasti ole kohdannut kilpailua, ennen kuin nyt. Puhelimissa tuotevalikoima on kovin niukka: oikeastaan vain yksi tuotemalli, jota välillä ajanmukaistetaan. Ongelmaksi voi tulla myös käytettävyys, se ei yleensä ole juuri kehittynyt tuotejulkaisun jälkeen. Monet sanovat jopa, että mm. Applen tietokoneen käyttäminen ei oikeasti ole kovin miellyttävää. Mutta tykkääminen on mutkikas asia, katso myös juttuni fanituksen olemuksesta.
Mutta älköön se himmentäkö pääasiaa. Jobsin luotsaamana Apple on jättänyt syvän jäljen teollisuushistoriaan, ja muuttanut tapaamme ajatella tuotteita. Maailma tarvitsee ihanteita ja esikuvia.
Jobs oli minua nuorempi mies, ja hänen luomuksensa linkittyivät omaan työuraani alusta lähtien. Kerron joitain niistä.
Applen ensimmäiset tietokoneet tulivat markkinoille ennen kuin henkilökohtaisen tietokoneen käsite oli edes kunnolla syntynyt. Ne olivat heti ainutlaatuisia. Muistan ihmetelleeni Apple II tietokonetta ja siinä pyörivää värikästä Lemmings- peliä reilut 30 vuotta sitten. Mitään sellaista ei oltu ennen nähty - se oli kiva - mutta oliko sillä mitään merkitystä tulevaisuutta ajatellen? Nyt tiedetään että oli.
Applen kehittämä Lisa- niminen tietokone hankittiin työpaikalleni joskus vuonna 1983. Se oli joka suhteessa mullistava, siinä oli hiiri, graafinen käyttöliittymä ja sisäinen kovalevy. Ohjelmat käynnistettiin napsauttamalla ikonia, ja tiedostoja saattoi kopioida ja viedä kansioihin vetämällä niitä hiirellä. Vaikka sanonta kuluu, sanon että se oli ihmeellistä. Olin kirjoittamassa tieteellistä artikkelia, ja tein siihen piirrokset draw-ohjelmalla. Se oli helppoa ja lopputulos oli erinomainen. Eikä enää tarvinnut kiikuttaa luonnoksia piirtäjälle - eikä käsikirjoitusta puhtaaksikirjoittajalle.
Oikeastaan Jobs ei keksinyt konseptia itse, vaan sen keksi Xeroxin Palo Alton tutkimuslaitos. Heillä oli jo kehitetty samoilla ominaisuuksilla Alto - tietokone, mutta yhtiön johto ei halunnut kaupallistaa sitä (myöhemmin se tosin yritti myydä koneesta kehitettyä Star- järjestelmää, mutta siitä tuli aivan liian kallis). Xerox esitteli Altoa aivan avoimesti Jobsille, ja Jobs tajusi sen potentiaalin.
Tässä oli varmaankin Jobsin menetyksen salaisuus. Hän pystyi ymmärtämään uusien ideoiden potentiaalin, ja hänellä oli samalla kyky ja tarmo viedä se tuotteeksi.
Pian labramme pöydälle ilmestyi seuraava uutuus: tunnettu kottaraisenpönttö Macintosh. Se oli kalliin Lisan karvalakkimalli, ja siinä oli säälittävän pieni postikortin kokoinen kuvaruutu. Mutta se räjäytti potin, siitä tuli käsite. Toisessa labrassa pyöri vasta keksitty IBM PC. Kauhean ruma ja kolho hökötys, jota käytettiin hakkaamalla mustalle ruudulle kryptisiä kirjainsarjoja. Halveksimme sitä syvästi, mutta lopulta raha ja raaka voima voittivat. Apple jäi sivuraiteelle tekemään loistavia mutta marginaalisia tietokoneita. Syntyneessä turbulenssissa Jobs lähti talosta. Microsoft kopioi Applen käyttöliittymän, ensin varovasti ja sitten röyhkeästi. Koska se oli ainutlaatuinen.
Jobsin seuraava luomus, NeXTcube tietokone, tuli esittelykäynnille labraamme 1990-luvun alussa. Taas loppuu ylisanat kesken. Johto ei kuitenkaan halunnut ostaa kallista kapinetta. Sellaisen hankki CERN:issä toiminut fyysikko Tim Berners-Lee, ja varmaan hänenkin pomonsa veti herneen nenään. Cube oli hänelle juuri oikea työkalu. Sen inspiroimana ja sen avulla Tim loi www:n. Ja taas maailma mullistui, ja minusta tuntuu että Jobsillakin oli siihen tietty osuus. Mutta cube ei menestynyt, se oli kallis, eivätkä sen aikaiset prosessorit jaksaneet pyörittää kunnolla sen edistyksellistä softaa.
Valitsin jutun kuvaksi iPodin, joka tuotiin markkinoille vuonna 2001. Se on minusta Applen paras tuote, ylittämättömän elegantti. Sen oivaltaa vasta, kun pitää sitä kädessään. Ja nerokas tuoteoivallus. Sony Walkmanin puhtaasti elektroninen inkarnaatio.
Applen iPhone oli oikeastaan minulle ensimmäinen suurempi pettymys. Vaikka se nosti Applen maailmanluokan älypuhelinfirmaksi, itse puhelimen muotoilu oli aika simppeli, suoraseinäinen ja turhan paksu laatikko. Mutta iPhonen (ja iPadin) menestys kruunasi hienosti Jobsin uran.
Sanoin alussa, että Jobsin kuolema panee pisteen tietylle kunniakkaalle kehitysjaksolle, jota on edustanut juuri Apple. Ainakin siinä mielessä, että Jobs ei enää ole mukana. Luulen että Applekin on vaarassa, ja Jobsin kuolema tuli imagon kannalta pahaan aikaan. Huoleni syy on seuraava. Applen tuotteiden menestys on perustunut liikaakin loistavaan muotoiluun ja ainutlaatuiseen brändiin. Apple ei oikeasti ole kohdannut kilpailua, ennen kuin nyt. Puhelimissa tuotevalikoima on kovin niukka: oikeastaan vain yksi tuotemalli, jota välillä ajanmukaistetaan. Ongelmaksi voi tulla myös käytettävyys, se ei yleensä ole juuri kehittynyt tuotejulkaisun jälkeen. Monet sanovat jopa, että mm. Applen tietokoneen käyttäminen ei oikeasti ole kovin miellyttävää. Mutta tykkääminen on mutkikas asia, katso myös juttuni fanituksen olemuksesta.
Mutta älköön se himmentäkö pääasiaa. Jobsin luotsaamana Apple on jättänyt syvän jäljen teollisuushistoriaan, ja muuttanut tapaamme ajatella tuotteita. Maailma tarvitsee ihanteita ja esikuvia.
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Ekosysteemit ja appsit
Suomessa niukassa keskusteluilmastossa ei ole tilaa liian monimutkaiselle ajattelulle, ja yhteiseen julkiseen sanastoomme kuuluu vain vähäinen määrä helposti käytettäviä käsitteitä. Muutama kuukausi sitten Nokian johtaja yritti perustella toimiaan selittämällä, että Nokia haluaa hyödyntää parempaa ekosysteemiä. Ja voi hyvät hyssykät! Nyt on kaikki paikat täynnä ekosysteemiä. Aivan kun koko asia olisi keksitty juuri nyt. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ekosysteemit teknologisessa merkityksessä ovat olleet olemassa jo teollistumisen alusta alkaen. Ne ovat tiettyyn tuotetyyppiin tai palveluun osallistuvia tahoja, hyödykkeiden tai palvelujen tarjoajien verkostoja.
Harva tekninen innovaatio toimii ilman ekosysteemiä. Osa ekosysteemistä voi olla yhteiskunnan tuottamaa, osa taas syntyy luonnostaan, kilpailun ja yritystoiminnan kautta innovaation levitessä. Laajimmat ekosysteemit liittyvät yleisiin palveluihin. Liikenne vaatii tieverkot, niiden huollon, ja liikenteeseen liittyvän turvallisuus- ja valvontafunktion. Autoteollisuudella on taas raaka-aineiden, alihankkijoiden ja komponenttitoimittajien verkostot. Sähkölaitteet edellyttävät energian tuotantoa, jakelua, laitevalmistajia, komponenttivalmistajia, raaka-aineiden tuottajia. Ja niin edelleen. Monimutkaisessa teknistyneessä yhteiskunnassa olemme kaikki tavattoman riippuvia suuren ihmisjoukon toiminnasta.
Asiaa voi pohtia esimerkkien kautta. Sähköauto on eräs tulevaisuuden liikennemuoto. Yleisesti ajatellaan, että sähköauton yleistyminen edellyttää uusia akkukeksintöjä. Itse asiassa tarvitaan kuitenkin sellainen toimijoiden verkko, joka mahdollistaa akkujen valmistuksen, huollon ja lataamisen teollisessa mittakaavassa ja kustannustehokkaasti. Tulevaisuuden sähköauton teknologia saattaa olla jo olemassa, keksintönä ja periaatteena. Mutta ekosysteemin muodostuminen ottaa oman aikansa, tyypillisesti muutamasta vuodesta muutamaan vuosikymmeneen.
Hehkulampun korvaavat energiatehokkaat valaisimet ovat kuluttajan näkökulmasta kalliita ja epäluotettavia. Syynä on, että uusien lamppujen tuottamisen ekosysteemi ei ole vielä täysin kehittynyt.
Matkapuhelimet edellyttävät tietoliikenneverkkojen olemassaoloa. Nykyisin tarvitaan sekä varsinaiset matkapuhelinverkot että internet. Radioverkot (GSM, CDMA, 3G, wlan ym) ovat oikeastaan vain portteja, joiden kautta laite kytkeytyy internet- verkkoon. Äänipuhelutkin siirtyvät sinne ennen pitkää, siksi puhelinoperaattorit haluavat muuttua internet- operaattoreiksi.
Ekosysteemin muodostuminen edellyttää yhteisiä standardeja, siis yhtenäisiä rakenteita ja menettelytapoja. Ne voivat olla virallisia, tai itsestään teollisuudenalojen sisällä syntyneitä. Internet sinänsä on hyvin standardoitu, kilpailu kohdistuukin laitteen ja internetin väliseen liitäntään, siellä löytyy erilaisia rajapintoja ja kilpailevia menettelytapoja. Tietoliikenteessä painotus on siirtynyt hyvin standardoidusta puheen siirrosta datasisältöjen käsittelyyn - ja siellä vallitsee ekosysteemien keskinäinen kilpailu.
Puheen asemasta sosiaalinen media ja erilaiset palvelut kiinnostavat kuluttajaa. Nämä palvelut perustuvat ohjelmiin, niihin paljon puhuttuihin sovelluksiin eli appseihin. Ja ohjelmat vaativat hyvin määritellyn rajapinnan, jotta niitä voisi käyttää erilaisissa kuluttajalaitteissa. Mobiililaiteyritysten välinen kilpailu on pitkälle taistelua näiden rajapintojen hallinnasta. Käytännössä rajapinta on osa mobiililaitteen käyttöjärjestelmää (esimerkiksi Symbian tai Windows tai Android). Siksi tuo käyttöjärjestelmäkysymys on niin tärkeä.
Yritykset pyrkivät kontrolloimaan näitä sovellusrajapintoja. Ääripäät ovat täysin avoin rajapinta (jolloin sovelluksia voi tehdä kuka vain), tai täysin kontrolloitu rajapinta, kuten Applella. Appsien tuottajien ekosysteemin kontrollointi voi tuottaa merkittävän kilpailuedun, mutta vain, jos tuo ekosysteemi on riittävän suuri. Nokia oli paalupaikalla niin kauan kun sen markkinaosuus oli suurin. Se ei kuitenkaan älynnyt tarttua tähän mahdollisuuteen - ennen kuin juna oli mennyt.
Mobiilimaailmassa on nyt 6-7 toimivaa sovellusekosysteemiä. Ei näytä todennäköiseltä, että sinne syntyisi samanlaista monopoliasemaa kuin tietokoneiden puolella - vaikka sekään ole kokonaan poissa laskuista. Kilpailuasetelmasta tulee monimutkainen, eikä kisaa välttämättä voiteta kontrolloidun ekosysteemin avulla. Liika kontrolli kun voi karkottaa toimijat kilpailevaan ekosysteemiin. Migraatio eli sovellusten diffuusio kilpailevien ekosysteemien rajapintojen yli syö myös kontrolloijien kilpailuetua. Siksi Nokia voi olla kokeneena laitteiden kehittäjänä sittenkin vahvoilla paremman kuluttajakokemuksen tuottajana - jos se ei ole kokonaan hävittänyt luovuuttaan.
Harva tekninen innovaatio toimii ilman ekosysteemiä. Osa ekosysteemistä voi olla yhteiskunnan tuottamaa, osa taas syntyy luonnostaan, kilpailun ja yritystoiminnan kautta innovaation levitessä. Laajimmat ekosysteemit liittyvät yleisiin palveluihin. Liikenne vaatii tieverkot, niiden huollon, ja liikenteeseen liittyvän turvallisuus- ja valvontafunktion. Autoteollisuudella on taas raaka-aineiden, alihankkijoiden ja komponenttitoimittajien verkostot. Sähkölaitteet edellyttävät energian tuotantoa, jakelua, laitevalmistajia, komponenttivalmistajia, raaka-aineiden tuottajia. Ja niin edelleen. Monimutkaisessa teknistyneessä yhteiskunnassa olemme kaikki tavattoman riippuvia suuren ihmisjoukon toiminnasta.
Asiaa voi pohtia esimerkkien kautta. Sähköauto on eräs tulevaisuuden liikennemuoto. Yleisesti ajatellaan, että sähköauton yleistyminen edellyttää uusia akkukeksintöjä. Itse asiassa tarvitaan kuitenkin sellainen toimijoiden verkko, joka mahdollistaa akkujen valmistuksen, huollon ja lataamisen teollisessa mittakaavassa ja kustannustehokkaasti. Tulevaisuuden sähköauton teknologia saattaa olla jo olemassa, keksintönä ja periaatteena. Mutta ekosysteemin muodostuminen ottaa oman aikansa, tyypillisesti muutamasta vuodesta muutamaan vuosikymmeneen.
Hehkulampun korvaavat energiatehokkaat valaisimet ovat kuluttajan näkökulmasta kalliita ja epäluotettavia. Syynä on, että uusien lamppujen tuottamisen ekosysteemi ei ole vielä täysin kehittynyt.
Matkapuhelimet edellyttävät tietoliikenneverkkojen olemassaoloa. Nykyisin tarvitaan sekä varsinaiset matkapuhelinverkot että internet. Radioverkot (GSM, CDMA, 3G, wlan ym) ovat oikeastaan vain portteja, joiden kautta laite kytkeytyy internet- verkkoon. Äänipuhelutkin siirtyvät sinne ennen pitkää, siksi puhelinoperaattorit haluavat muuttua internet- operaattoreiksi.
Ekosysteemin muodostuminen edellyttää yhteisiä standardeja, siis yhtenäisiä rakenteita ja menettelytapoja. Ne voivat olla virallisia, tai itsestään teollisuudenalojen sisällä syntyneitä. Internet sinänsä on hyvin standardoitu, kilpailu kohdistuukin laitteen ja internetin väliseen liitäntään, siellä löytyy erilaisia rajapintoja ja kilpailevia menettelytapoja. Tietoliikenteessä painotus on siirtynyt hyvin standardoidusta puheen siirrosta datasisältöjen käsittelyyn - ja siellä vallitsee ekosysteemien keskinäinen kilpailu.
Puheen asemasta sosiaalinen media ja erilaiset palvelut kiinnostavat kuluttajaa. Nämä palvelut perustuvat ohjelmiin, niihin paljon puhuttuihin sovelluksiin eli appseihin. Ja ohjelmat vaativat hyvin määritellyn rajapinnan, jotta niitä voisi käyttää erilaisissa kuluttajalaitteissa. Mobiililaiteyritysten välinen kilpailu on pitkälle taistelua näiden rajapintojen hallinnasta. Käytännössä rajapinta on osa mobiililaitteen käyttöjärjestelmää (esimerkiksi Symbian tai Windows tai Android). Siksi tuo käyttöjärjestelmäkysymys on niin tärkeä.
Yritykset pyrkivät kontrolloimaan näitä sovellusrajapintoja. Ääripäät ovat täysin avoin rajapinta (jolloin sovelluksia voi tehdä kuka vain), tai täysin kontrolloitu rajapinta, kuten Applella. Appsien tuottajien ekosysteemin kontrollointi voi tuottaa merkittävän kilpailuedun, mutta vain, jos tuo ekosysteemi on riittävän suuri. Nokia oli paalupaikalla niin kauan kun sen markkinaosuus oli suurin. Se ei kuitenkaan älynnyt tarttua tähän mahdollisuuteen - ennen kuin juna oli mennyt.
Mobiilimaailmassa on nyt 6-7 toimivaa sovellusekosysteemiä. Ei näytä todennäköiseltä, että sinne syntyisi samanlaista monopoliasemaa kuin tietokoneiden puolella - vaikka sekään ole kokonaan poissa laskuista. Kilpailuasetelmasta tulee monimutkainen, eikä kisaa välttämättä voiteta kontrolloidun ekosysteemin avulla. Liika kontrolli kun voi karkottaa toimijat kilpailevaan ekosysteemiin. Migraatio eli sovellusten diffuusio kilpailevien ekosysteemien rajapintojen yli syö myös kontrolloijien kilpailuetua. Siksi Nokia voi olla kokeneena laitteiden kehittäjänä sittenkin vahvoilla paremman kuluttajakokemuksen tuottajana - jos se ei ole kokonaan hävittänyt luovuuttaan.
Tunnisteet:
Apple,
ekosysteemi,
innovaatio,
internet,
matkapuhelin,
mobiililaitteet,
Nokia,
sovellus
tiistai 4. lokakuuta 2011
Ja oikea vastaus on .... Kanada !
Naurattiko otsikko? Ehkä, mutta jos nauratti, lukijalla on taustatietoa. Taustatietoa tarvitaan yllättävän monessa asiassa. Ja usein, niin kuin otsikon tapauksessa, se perustuu ennen koettuun tai nähtyyn. Esimerkiksi projektien työmäärien arviointi edellyttää taustatietoa - eikä se edes riitä. Tarvitaan myös paljon työtä.
Kummelin visailusketsissä - kaikissa sen versioissa - joukkue pohtii ankarasti oikeaa vastausta. Kavereilla ei ole hajuakaan asiasta - mutta intoa riittää. Arvaus on lopulta ainoa vaihtoehto, ja se menee joka kerran karmeasti väärin.
Kun kirjoitin kirjaani "Projektitoiminnan musta kirja", pohdin, onko musta pedagogiikka toimiva lähestymistapa. Tällaista kirjaa kun en ollut ennen nähnyt. Ja projektitoiminnasta minulla ja monella muullakin on sellaisia kokemuksia, joita luonnehtii parhaiten musta huumori. Kustantajatkin suhtautuivat epäillen - kunnes löytyi ennakkoluuloton kustantaja. Ja hyvä niin, kirja on myynyt mukavasti, vaikka se ei ole saanut minkäänlaista julkisuutta. Jokin aika sitten törmäsin kuitenkin ilokseni kirjaan, jossa on samantapainen ote: "Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu", kirjoittajat Reino Myllymäki, Toni Hinkka, Tomi Dahlberg ja Börje Uimonen.
Siteeraan nyt omaa kirjaani. "On totta, että aivan säännöllisesti ja yleisenä käytäntönä organisaatiot pystyttävät mittavia, huolellisesti rakennettuja ja tehokkaasti johdettuja projekteja, joiden tärkeimpänä lähtökohtana on – arvaus. Entä ... miksi väärälle raiteelle lähtenyttä projektia ei yksinkertaisesti pysäytetä tai korjata? ... On täysin mahdollista, että projektin sisältö on sen aiheen takia sumea ja vaikeaselkoinen. Niinpä projekti onkin perimmäiseltä olemukseltaan pikemminkin yritys hahmottaa ongelmaa, kuin ratkaista se. Tietenkin projekti on siihen väärä instrumentti, koska se on nimenomaan ratkaisuväline – mutta ehkäpä se on ainoa helposti käytettävä ja ymmärrettävä keino".
Myllymäki ja kumppanit esittävät aivan konkreettisia esimerkkejä. Heidän mukaansa projektien kustannusarvioista puuttuu usein mm. organisaation yleiskulut ja ohjelmien lisenssimaksut. Puhumattakaan siitä että pohjana on arvaus, joka on järkyttävästi pielessä. Tällainen arvio esitetään, jotta projekti menisi päätöksenteossa läpi.
Ja samantapainen case omasta kirjastani: "eihän me muuten olisi saatu kauppaa".
Viime aikoina on ollut tapetilla julkishallinnon tietojärjestelmäprojektit. Siellä on joskus aivan toinen vaihde päällä. Projekti ei tuota käyttökelpoista tulosta, kaadetaanpa siihen miten paljon rahaa tahansa (mm. sähköinen resepti, terveystiedon yhteisrekisteri).
Jokohan olisi loppukevennyksen paikka?
Vanha insinööriviisaus kuuluu: projektin kulut saadaan kertomalla kustannusarvio piillä.
Olen pohtinut, miksi juuri pii? En ole keksinyt parempaa selitystä kuin tämän. Koettakaapa katsoa ympyrää ja arvioida sen kehän pituus. Ei oikein onnistu, mutta halkaisija on helpompi arvata. Kehä saadaan sitten kertomalla se piillä.
Haluatteko muuten huijata bisnesgrafiikalla? Esittäkää siinä projektien kuluja verrannollisena ympyröiden pinta-alaan. Isotkin projektit näyttävät oudon pieniltä!
Kummelin visailusketsissä - kaikissa sen versioissa - joukkue pohtii ankarasti oikeaa vastausta. Kavereilla ei ole hajuakaan asiasta - mutta intoa riittää. Arvaus on lopulta ainoa vaihtoehto, ja se menee joka kerran karmeasti väärin.
Kun kirjoitin kirjaani "Projektitoiminnan musta kirja", pohdin, onko musta pedagogiikka toimiva lähestymistapa. Tällaista kirjaa kun en ollut ennen nähnyt. Ja projektitoiminnasta minulla ja monella muullakin on sellaisia kokemuksia, joita luonnehtii parhaiten musta huumori. Kustantajatkin suhtautuivat epäillen - kunnes löytyi ennakkoluuloton kustantaja. Ja hyvä niin, kirja on myynyt mukavasti, vaikka se ei ole saanut minkäänlaista julkisuutta. Jokin aika sitten törmäsin kuitenkin ilokseni kirjaan, jossa on samantapainen ote: "Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu", kirjoittajat Reino Myllymäki, Toni Hinkka, Tomi Dahlberg ja Börje Uimonen.
Siteeraan nyt omaa kirjaani. "On totta, että aivan säännöllisesti ja yleisenä käytäntönä organisaatiot pystyttävät mittavia, huolellisesti rakennettuja ja tehokkaasti johdettuja projekteja, joiden tärkeimpänä lähtökohtana on – arvaus. Entä ... miksi väärälle raiteelle lähtenyttä projektia ei yksinkertaisesti pysäytetä tai korjata? ... On täysin mahdollista, että projektin sisältö on sen aiheen takia sumea ja vaikeaselkoinen. Niinpä projekti onkin perimmäiseltä olemukseltaan pikemminkin yritys hahmottaa ongelmaa, kuin ratkaista se. Tietenkin projekti on siihen väärä instrumentti, koska se on nimenomaan ratkaisuväline – mutta ehkäpä se on ainoa helposti käytettävä ja ymmärrettävä keino".
Myllymäki ja kumppanit esittävät aivan konkreettisia esimerkkejä. Heidän mukaansa projektien kustannusarvioista puuttuu usein mm. organisaation yleiskulut ja ohjelmien lisenssimaksut. Puhumattakaan siitä että pohjana on arvaus, joka on järkyttävästi pielessä. Tällainen arvio esitetään, jotta projekti menisi päätöksenteossa läpi.
Ja samantapainen case omasta kirjastani: "eihän me muuten olisi saatu kauppaa".
Viime aikoina on ollut tapetilla julkishallinnon tietojärjestelmäprojektit. Siellä on joskus aivan toinen vaihde päällä. Projekti ei tuota käyttökelpoista tulosta, kaadetaanpa siihen miten paljon rahaa tahansa (mm. sähköinen resepti, terveystiedon yhteisrekisteri).
Jokohan olisi loppukevennyksen paikka?
Vanha insinööriviisaus kuuluu: projektin kulut saadaan kertomalla kustannusarvio piillä.
Olen pohtinut, miksi juuri pii? En ole keksinyt parempaa selitystä kuin tämän. Koettakaapa katsoa ympyrää ja arvioida sen kehän pituus. Ei oikein onnistu, mutta halkaisija on helpompi arvata. Kehä saadaan sitten kertomalla se piillä.
Haluatteko muuten huijata bisnesgrafiikalla? Esittäkää siinä projektien kuluja verrannollisena ympyröiden pinta-alaan. Isotkin projektit näyttävät oudon pieniltä!
Tunnisteet:
epäonnistuminen,
kustannusarvio,
projektitoiminta,
tietojärjestelmäprojekti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)