maanantai 24. kesäkuuta 2013

Rakkaudesta teknologiaan

Eräs Suomen viisaista miehistä (ei mitään ironiaa tässä!) Osmo Soininvaara on muistaakseni useammassakin yhteydessä maininnut raidetaksin tai ”horisontaalisen hissin” suurkaupunkien – ja pienempienkin – lopullisena liikenneratkaisuna. Kyseessä on automaattisesti toimivien vaunujen järjestelmä. Järjestelmän etuna on yksilöllisiin kuljetustarpeisiin vastaaminen. Tietokoneohjaus takaa tasaisen kuormituksen ja reittien optimointi pitää liikenteen minimissään. Pidemmillä reiteillä, kuten esikaupunkien ja kaupunkien välillä, vaunut kytkeytyvät virtuaalijuniksi, jotka puretaan taas kohdetta lähestyttäessä.

Liian hyvää ollakseen totta? Taitaa kyllä olla. Idea on yleisesti tunnettu ja hämmästyttävän vanha. Donn Fichter esitteli idean jo vuonna 1953, ja alan tutkimus käynnistyi välittömästi. Erästä koejärjestelmää alettiin kehittää Ranskassa vuonna 1967, tarkoituksena ratkaista Pariisin liikenneongelmat. Koko hanke epäonnistui surkeasti, ja epäonnistumisen syyt on analysoitu. Tieto ei ehkä ole tavoittanut kaikkia.

Ehkä olisi syytä pohtia, miksei raidetaksista tullut mitään. Asiaa helpottaa, että tunnettu ranskalainen sosiologi Bruno Latour on kuvannut seikkaperäisesti hankkeen täydellistä epäonnistumista kirjassaan ”Aramis or the Love of Technology”. Toinen viisas suomalainen, Esko Valtaoja on tosin nimittänyt Latouria ”hämärän matkamieheksi”. Olen eri mieltä. Hän on terävä ja kriittinen tieteen ja teknologian tutkija. 

Joten asiaan. ”Aramis” ei viittaa muskettisotureihin, vaan se on projektin nimilyhenne. Englanniksi tämän kaltainen raidetaksi kulkee edelleen nimellä PRT (personal rapid transit system). Hankkeen kehittäjäksi valittiin Matra- niminen yhtiö. Se oli äärimmäisen pätevä ja hyvin resursoitu ilmailu- avaruus- ja sotilastekniikkaa toimittava yhtiö (nykyisin sen toiminnat on sulautettu EADS-konserniin). Hanke oli epäilemättä pätevissä käsissä. Mutta se ei auttanut. Hallitus uhrasi projektiin kahdenkymmenen vuoden aikana 500 miljoonaa frangia, mutta koejärjestelmä ei koskaan läpäissyt toiminnallisia testejä. 

Projekti epäonnistui usealla eri tasolla. 1. teknologia ei ollut vielä hankkeen edellyttämällä tasolla, ja projektissa yritettiin liian suurta laadullista harppausta, 2. konsepti oli sosiaalisesti ja psykologisesti hankala, kun pieniin ohjaajattomiin vaunuihin joutuisi satunnaisesti toisilleen vieraita ihmisiä. 3. hankkeelle ei saatu poliittista tukea, koska se kilpaili useiden muiden liikennemuotojen kanssa, 4. hanke asetti radikaaleja muutostarpeita yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelulle, mikä olisi vaatinut poliittista yksituumaisuutta, 5. hanke uhkasi autoteollisuutta ja sen infrastruktuuria, 6. yksityisauton suosio ja haluttavuus oli etenkin 60- ja 70- luvulla huimassa kasvussa, äänestäjien tuki ei olisi ollut todennäköinen.

Pannaanko siis nyt piste raidetaksin kehityshankkeille? Ei ehkä sittenkään, mutta Aramiksen kohtalosta tulee ottaa oppia. Sillä tosiasiassa PRT elää edelleen. Maailmalla on toiminnassa 3-4 järjestelmää, tyypillisesti ne hoitavat liikennettä lentokenttien terminaalien välillä, tai lentokentän ja kaupungin välistä yhteyttä. Kehityshankkeita on käynnissä kymmenkunta eri puolilla maailmaa, ja useita järjestelmiä käynnistynee lähitulevaisuudessa.

Miltä näyttää PRT, vaikkapa Helsingissä puolen vuosisadan oppimisprosessin ja tunnettujen epäonnistumisien valossa? Esitän oman arvioni.

Kiskoilla kulkeva PRT tulee liian kalliiksi ja on joustamaton, sen sijaan vaunut liikkuvat kumipyörillä. Kiskojen puuttumisen takia vaunut tulevat olemaan akkukäyttöisiä, ja tämä teknologialäpimurto onkin jo käynnissä. Vaunut ovat automaattisia ja ohjaajattomia, teknologia (GPS, konenäkö, tutkat, tekoäly) on jo olemassa. Sosiaalinen hyväksyntä syntyy, kun tietty perhe tai ryhmä saa vaunun matkan ajaksi kokonaan omaan käyttöönsä, kyydin veloitustavasta on jopa runsauden pula (pankkikortti, älypuhelin, NFC lippu jne). Järjestelmästä voitaisiin käyttää nimitystä robottitaksi, koska läheisimmin se muistuttaa juuri automaattista taksia ilman kuljettajaa.

PRT näyttää siis olevan mahdollinen ehkä 10- 20 vuoden aikajänteellä. Mutta miksi se tulisi? Vastaus lienee aika selvä: hyvä palvelutaso, turvallisuus, saasteettomuus, tehokkuus, kaupunkien viihtyisyys.

Mitä muuta Aramis opetti? Ehkä sen, että meillä on taipumus yliarvioida ei-digitaalisten teknologian kehitysvauhtia, ja aliarvioida digitaalisten teknologioiden kehittymistä. Ja sen, että epäonnistumiset eivät välttämättä katkaise teknologian kehityspolkua. Ja sen, että teknologia ohjaa yhdyskuntasuunnittelua enemmän kuin uskallamme myöntää, mutta se ei voi ohjata sitä, ennenkuin se on olemassa. PRT syntyy autojen muovaamaan yhdyskuntarakenteeseen. Siksi sen täytyy olla yhteensopiva sen kanssa. On myös selvää, että PRT ei korvaa metroa, raitiovaunuja ja lähijunia, vaan täydentää niitä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Dante ja varhainen science fiction

Dante Alighieri laati kuuluisan runoelmansa "Jumalainen näytelmä" (La divina commedia) vuosina 1308 - 1321. Teoksen aihe on raskas, teologiaan vahvasti ankkuroitu. Sillä on ollut valtava merkitys Italian kirjallisuudelle ja kirjakielelle. Ylipäätään se on eräs ihmiskunnan kulttuurin suuria monumentteja, todellinen järkäle. Useimmat "Jumalaisen näytelmän" tulkinnat ovat teologisia ja kulttuurihistoriallisia. Kokonaan vaille huomiota on jäänyt se näkökulma, että teos on oikeastaan varhaista science fictionia, ja kirjoitettu noin puoli vuosituhatta ennen lajityypin varsinaista syntyä. Jätän nyt syrjään sekä runoelman syntyyn vaikuttaneet asiat ja sen teologiset tulkinnat, ja koetan valottaa science fiction- näkökulmaa.

Voisimme kuvata tieteiskirjallisuutta siten, että se yhdistää tieteellisen tiedon kaunokirjalliseen muotoon. Yleensä tieteiskirjallisuudessa havaitaan myös pyrkimyksiä. Se haluaa esitellä tieteellisiä ideoita suurelle yleisölle, ja ylipäätään edistää tiedetä. Toinen tieteiskirjallisuuden elementti on käsitellä moraalisia teemoja. Kolmantena piirteenä voisi mainita fantasian. Vain faktoihin pitäytyvä tieteiskirjallisuus ei olisi kirjallisuutta ollenkaan, se olisi myös kuivaa ja niukkaa. Fantasian keinoin voidaan valottaa vielä tutkimattomia mahdollisuuksia, mutta myös pohtia tiedon ja moraalisten valintojen seurauksia.

Danten aikana luonnontiedettä sellaisena kun me sen tunnemme ei vielä ollut edes olemassa. Mutta tiedon idea oli toki olemassa, ja jopa hyvin vahvana. Tieto vain oli erilaista. Se oli kietoutunut lähes erottamattomasti teologiaan. Raamatun uskottiin olevan kirjaimellisesti totta. Raamattu oli jopa paljon enemmän. Se oli ihmisten käyttöön uskottu viisasten kivi, kaiken tiedon perimmäinen lähde, josta viisautta voitiin ammentaa.

Tietoon viittaa myös kirjaan upotettu numeromystiikka, joka otettiin keskiajalla hyvin vakavasti. Kolme on raamatussa pyhä luku. Kirjassa on kolme osaa, ja jokaisessa 33 laulua, siis 99 laulua. On myös alkulaulu, joten laulujen määrä on sata, eli 10*10. Helvetissä ja kiirastulessa on kummassakin 9 piiriä, taivaassa 9 taivasta. Ja kussakin paikassa on lisäksi osa joka täydentää ne täydelliseksi luvuksi 10. (Säkeiden määrä lauluissa ei näytä noudattavan kaavoja; mahdolliselle lukijalle vihjeeksi tai varoitukseksi, että pikaisella laskulla säkeitä näyttäisi olevan koko teoksessa noin 15 000.

”Jumalaisessa näytelmässä” popularisoidaan muutakin kuin teologista tietoa. Se esittelee maantiedettä, piirtää tunnetun maailman rajat Lähi-idästä Gibraltariin ja viittaa maailman rakenteeseen, jonka keskiössä, jonkinlaisena maanalaisena systeeminä, oli suppilomainen teologinen rakennelma, päällekkäin asetellut helvetti, kiirastuli ja paratiisi. Löytöretkien aika oli vasta edessä, joten tunnetuin viitattu tutkimusmatkailija oli Homeroksen Odysseus.

Kolmas elementti on historia. Kirjassa tapaamme suuren joukon historiallisia henkilöitä, raamatun henkilöitä, antiikin viisaita, ja Danten ajan vaikuttajia, joita emme edes tunnista. Kirjassa pohdiskellaan heidän tekojaan ja niiden seurauksia.

Kirjan selkeänä tendenssinä on toisaalta selventää ja toisaalta oikeuttaa katolisen kirkon moraalijärjestelmä. Erityisesti helvetti ja kiirastuli havainnollistavat taivaallista järjestystä ja oikeutta. Useimmille nykypäivän lukijoille Danten maailmanjärjestys näyttäytyy kuitenkin sekä kohtuuttomana että äärimmäisen epäoikeudenmukaisena. Tietenkin se heijastaa myös keskiaikaista ajattelua. Meidän aikamme paljon lempeämmän teologian valossa kirjaa voidaan pitää jopa äärimmäisenä dystopiana. 

Vertauskohteena tulee mieleen hiljan edesmennyt tieteiskirjailija Iain M. Banks, joka teoksessaan ”Pintakuvio” kuvaa virtuaalitodellisuuden avulla ylläpidettyjä helvettejä ja niiden takana olevaa valtapoliittista kuviota. Banksin helveteissä meno on aivan yhtä raakaa kuin Danten helvetissä ja kiirastulessa. Epäilemättä "Jumalainen näytelmä" on ollut tässä Banksin esikuvana. "Pintakuviossa"  moraalinen kysymys kuuluu: onko oikein ylläpitää helvettejä? Kysymyksen voi tietysti kohdistaa myös uskonnolliseen kulttuuriperintöön.

Fantasia on ilman muuta Dantella tärkeässä roolissa. Epäilemättä hän panee omiaan, mutta runomittaisessa kaunokirjallisessa teoksessa se on tietysti sallittua. Kirja ei ole historiallisesti todenmukainen, ja ilmeisesti ei myöskään tiukasti ottaen teologisesti oikeaoppinen.

Pari sanaa kirjan juonesta. Se on eräänlainen ”road movie”. Minämuotoon kirjoitetussa teoksessa kertoja eksyy kiirastorstain iltana uhkaavan jylhään maastoon ja joutuu leijonan ahdistamaksi. Sattumalta hän eksyy paikkaan, josta avautuu pääsy maanalaiseen helvettiin. Pelastajaksi näyttämölle ilmaantuu roomalainen oppinut runoilija Vergilius (70 -19 eaa.). Kertojan uteliaisuus saa hänet suostuttelemaan Vergiliuksen oppaaksi, ja kaksikko aloittaa pitkän vaelluksen helvetin ja kiirastulen kautta kohti paratiisia. Taivaan portilla Vergiliuksen korvaa oppaana vahvasti ihannoitu nainen, Beatrice. Hän on ilmeisesti Danten saavuttamaton nuoruuden rakastettu, ja samalla uskonnollisen kaipuun kohde. Freudilla voisi olla tähän naseva kommentti.

Jos lukija nyt tästä intoutuu tutustumaan itse teokseen, muutama opastava sana on paikallaan. Ensinnäkin teos on mitallista runoa. Sen runomitta on nimeltään tertsiini. Sen idea käyn ilmi kuuluisasta alkusäkeistöstä, tässä Eino Leinon suomennoksena:

Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.”



Säkeistö muodostuu siis kolmesta säkeestä, joissa kussakin on yksitoista tavua. Lisäksi ensimmäisen ja kolmannen säkeen loppusoinnun pitäisi rimmata seuraavan säkeistön keskimmäisen säkeen kanssa. (Eino Leino huomasi tämän olevan kuitenkin liian vaikeaa. Loppusointuja ei olekaan systemaattisesti otettu suomennettuun runoelmaan).

Runomitta on nykyajan lukijalle ensimmäinen voitettava este. Proosateksti ja romaani olivat toki tunnettuja jopa jo ennen Danten aikaa. Proosaa ei kuitenkaan siihen aikaan arvostettu. On syytä muistaa, että runomuoto on vain tehokeino ja tyylillinen asia. Vähitellen siihen tottuu, joten aikaa myöten runomitta ei häiritse lukukokemusta. Se jopa tehostaa tekstin kauneutta ja vaikuttavuutta.

Teoksesta on laadittu kaksi käännöstä. On Eino Leinon kauniisti ja runollisesti riimittelemä, ja myöhempi Elina Vaaran ehkä tarkempi, mutta arkinen ja töksähtelevä käännös. Suosittelen lämpimästi Eino Leinon versiota.

Nykylukijalle on jokseenkin haastavaa, ehkä suorastaan mahdotonta sukeltaa vaikeaselkoiseen teokseen ilman luotettavaa opasta. Lukijakin tarvitsee oman Vergiliuksensa. ”Jumalaisesta näytelmästä" on kirjoitettu laajoja selitysteoksia. Mielestäni tekstiin tutustuvalle riittää kuitenkin ainakin aluksi Elina Vaaran käännökseen liitetyt runsaat tekstikommentit. Lukija tarvitsee siis kaksi opusta: Vaaran version selitysten takia, ja Leinon version lukunautinnon takia.

Hauskaa tutkimusmatkaa!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Luovuus ahdistaa

Lukemattomia ovat ne kirjat ja lehtijutut, jotka käsittelevät luovuutta. Kaikki haluaisivat olla luovia. Luovuus on arvostettua ja luovia ihmisiä ihaillaan. Lapsiakin valmennetaan luovuuteen. Luova tila on ihmeellinen nirvanankaltainen tila jossa ajatukset virtaavat, kaikki onnistuu, ja aika ja paikka katoavat. Suorastaan kadehditaan niitä, jotka saavat tehdä luovaa työtä.

Ei ehkä kannattaisi kadehtia. Katsotaanpa asian toista puolta.

Luovuuden silmiinpistävä piirteitä on sen itseisarvo, luovuus tuottaa jo itsessään ilmeistä mielihyvää. Tämä on ilmeisen totta ja hyvin dokumentoitua. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä ”flow”. On luonnollista, että evoluutio on kehittänyt ihmislajille tällaisen ominaisuuden. Muussa tapauksessa luova työ olisi paradoksi. Luovan toimijan olisi vaikeaa saada motivaatiota työn tuloksesta, jota hän ei välttämättä edes kokonaan osaa ennustaa, puhumattakaan siitä, että hän voisi olla varma työn onnistumisesta.

Mutta valitettavasti flow on kovin harvinainen, epävakaa ja satunnainen vieras. Sen sijaan luovuuteen liittyy takuuvarmasti se kaikki muu. Se vähemmän kiva.

Luovuuden nautinnollisuus, silloin kun se ilmenee, kertoo meille jotain. Se merkitsee, että ennen oivallusta on vallinnut jännitystila, joka on koettu vähintäänkin kiusalliseksi. Jännitystila voidaan luoda tietoisesti, se voi aiheutua annetusta tehtävästä. Silloin se on lyhytkestoinen. Mutta jännitystila voi olla myös yleisluontoisempi, syvällisempi ja pysyvämpi. Se voi liittyä kokonaiseen maailmankuvaan pikemmin kuin yksittäiseen ongelmaan. Usein kysymys on siitä, että jokin asia vain jää vaivaamaan. Asiat voitaisiin järjestellä toisin, tehdä tosin, saada ihmiset ymmärtämään jokin asia paremmin. Tällainen sisäsyntyinen epävarmuuden kokeminen on tyypillistä luovalle ihmiselle. 

Tarkemmin ajatellen luovuus on tasapainottelua epävarmuuden ja itsepetoksen välillä. Ihminen havaitsee vihjeitä siitä, että asiat eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla. Tulisiko silti antautua mukavuudenhalun valtaan ja hylätä häiritsevät signaalit vai lähteä tutkimaan niitä? On esitetty ajatus, että luovuus liittyykin eräänlaiseen sielulliseen säröön, syvälle juurtuneeseen epävarmuuden tunteeseen. Ehkä luovat ihmiset eivät välttämättä ole kaikkein onnellisimpia ihmisiä.

Oivallusta edeltävä jännitystila ei koostu pelkästään siitä, että on olemassa joku ratkaistava ongelma tai yleisempi tarve. Tarvitaan myös intuitio. Se on jonkinlainen esioivallus, käsitys siitä, että ongelma on ratkaistavissa. Mutta onko se sitä oikeasti? Käytännössä ei, vaikka unohdammekin helposti väärän intuition. Koska intuitio on niin kovin usein väärä, siinä ei voi olla mitään parapsykologiaan viittaavaa. Pikemminkin intuitio näyttää syntyvän ihmisaivojen voimakkaasta pyrkimyksestä kokonaisvaltaiseen asioiden hahmottamiseen.

Luomiseen liittyy myös suoranaista ahdistusta. Tässä tilassa oleva ihminen ei tiedä, miten toimia ja miten ajatella. Silti on selvää, että asiat eivät voi jatkua entisellään. Voi hakea turvaa jo olemassa olevasta ja kokeilla totuttuja ratkaisuja ja ajatuksia. Ei siksi, että uskoisi niiden toimivan,vaan siksi, että jotain on tehtävä ahdistuksen purkamiseksi. Tässä vaiheessa on mahdollista kokeilla erilaisia variaatioita, muutella toimintatapaa, ajatella hieman toisin. Radikaalien ratkaisujen ja vähittäisten variaatioiden vuoropuhelu näyttää liittyvän luovaan ongelmanratkaisuun. Variaatiot saattavat vievä kohti radikaalia ratkaisua, mutta asia saattaa olla myös päinvastoin. Lisäksi emme voi koskaan tietää, onko radikaalia ratkaisua ylipäätään olemassa. Mutta jo sellaisen ratkaisun mahdollisuus on ylimääräinen lisä luovuuden tuskaan.

Epävarmuuden ja ahdistuksen tila purkautuu luovan työn toiseen vaiheeseen, jossa ratkaisu ilmaantuu tai se rakennetaan. Mutta emme varmasti tiedä, miten tähän tilaan siirrytään. Väitetään, että ratkaisun periaate kirkastuu äkillisesti kuin salamanvalon välähdyksessä. Mutta on paljon tavallisempaa, että ratkaisu alkaa hahmottua vähitellen ja etenee useiden välivaiheiden kautta. Usein oivalluksena saatu ratkaisu ei loppujen lopuksi johda mihinkään. Konstruktiivisessa tehtävässä, esimerkiksi sävellystyössä tai teknisessä suunnittelussa, oivallus merkitsee vain ratkaisun etenemislinjojen selkiintymistä ja varsinaisen luovan työn käynnistymistä.

Ahdistusta lisää myös jatkuva uudistumisen tarve. Ihmisellä on pyrkimys toistaa kerran opittuja asioita, mutta toistetun suorituksen arvo kuluu ja arkipäiväistyy. Luova työ voi olla hieno rakennus, taideteos tai sävellys. Kun tällaista työtä jäljitellään, se tehdään hieman muunnettuna yhä uudelleen. Jossain vaiheessa työn arvostus kuitenkin himmenee. Silloin taiteilijaa tai arkkitehtiä vaaditaan ”uudistumaan”. Toistuvasti tehdyn luovan työn tuloksella on taipumus muuttua tyyliksi. Tyylin yksittäiset ilmentymät menettävät uutuusarvonsa, mutta säilyttävät kuitenkin osan tyyliin liittyvästä alkuperäisestä arvosta. tuoreena ja omaleimaisena.

Luovuus ei ole ilmaista, vaan näyttää liittyvän vaivannäköön ja aktiivisuuteen. Joutilaisuus saattaa olla hyödyllistä lisäämällä oivallusta edeltävää ahdistusta, mutta itse luova prosessi näyttää syntyvän toiminnasta. Toiminnan ei toki tarvitse olla henkistä, vaan oivallukset syntyvät usein liikkuessa. Yleinen havainto on, myös, että ratkaiseva oivallus ei ole sen paremmin kielellinen kuin kuvallinen. Oivalluksen orastava hahmo on sellaisessa hermostollisessa tilassa, joka ei ole vielä ottanut esimerkiksi sanallista tai kuvallista ilmiasua. Tällaisen vielä muotoa vailla olevan ajatuksen tietoiseksi saattamista voidaan tehostaa toiminnalla. Esimerkiksi kirjoittaminen on tunnettu luovuutta stimuloiva prosessi, se pakottaa ajatukset sanalliseen muotoon. Muita keinoja ovat tekstin kääntäminen kielestä toiseen ja piirtäminen.

Uskomme, että luovuus on kulttuurisidonnainen käsite, ja että se on pelkästään ihmislajin ominaisuus. Mutta jos ulotamme luovuuskäsitteen luontoon, luovuuden tuottama uusi asia merkitsee lajin eloonjäämistä ja kehittymistä. Tässä mielessä myös evoluutio on luovaa ja elämää ylläpitävää. Yksilön voi tulkita toimivan luovasti niin kauan kun toiminta auttaa lajin säilymisessä. Ihmisen kulttuurisidonnaisen luovuuden voidaan siten nähdä kehittyneen evoluutiopohjalta. 

Tämä ajatusmalli tukee sitä havaintoa, että luovuus on hyödyllinen käsite. Emme tiedä, miten uusi syntyy, mutta tarvitsemme tuolle uuden synnyttämiselle nimen.


Lisää tietoa luovuudesta taiteessa, tieteessä ja insinöörityössä löytyy kirjastani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.