Maailma myönteisyyden kourissa

 On aina helpompaa myydä tuotteita, jotka herättävät myönteisiä mielikuvia. Myönteisyyden myynti on erityisen helppoa, kun myyntitavara koostuu pelkästään mielikuvista. Tällainen läpeensä positiivinen kauppatavara on jo jonkin aikaa ollut positiivinen psykologia.

Psykologian valtava läpimurto länsimaiseen kulttuuriin tapahtui Sigmund Freudin ja hänen kollegoittensa kehittämän psykoanalyysin myötä. Sillä oli merkittävä vaikutus kulttuuriin, se koettiin eräänlaiseksi taiteiden tieteelliseksi viitekehykseksi. Sen kosketus oli erityisen vahva 1900- luvun kirjallisuudessa ja Pohjois-Amerikan elokuvateollisuudessa. Psykoanalyysin suuri suosio on jälkeenpäin ajatellen helposti ymmärrettävää. Se punoi taitavasti yhteen seksuaalisuutta ja hämärää tieteelliseltä vaikuttavaa terminologiaa. Terapian kulku taas muistuttaa kristillisen kirkon rippiä: potilas ”tunnustaa” usein seksuaalisviritteisiä syntejään papille eli analyytikolle. Yhdysvalloissa psykoanalyyttisestä terapiasta kehittyi laajaa ja harjoittajilleen hyvin kannattavaa liiketoimintaa. Käsityksemme ja erityisesti mielikuvamme terapiasta ovat sille paljosta velkaa.

1900-luvun loppuun mennessä psykoanalyysin hohto oli jo suuressa määrin kadonnut, ja se oli menettänyt suurimman osan tieteellisestä statuksestaan. Sitä paitsi psykoanalyysi puhuu kovin vakavista ja ikävistä asioista. Kaupallinen maailma oli kiinnostuneempi myönteisestä kauppatavarasta. 1990-luvulla Yhdysvalloissa syntyi psykologian suuntaus, joka suorasukaisesti nimittää itseään positiiviseksi. Sen puolestapuhujana toimii Pennsylvanian yliopiston psykologian professori Martin Seligman. Positiivinen psykologia näkee itsensä jatkumona aiemmille myönteisyyttä ja henkistä kehitystä korostaville psykologian suuntauksille. Se väittää jopa nojaavansa antiikin filosofian perinteeseen, jonka mukaan ihmisen tärkein tavoite on pyrkimys hyvään elämään. Positiivisen psykologian ajatuksia on tuonut Suomeen näyttävästi filosofi Esa Saarinen. Positiiviseen psykologiaan lukeutuu myös tarkemmin fokusoituja aatesuuntia, erityisesti neurolingvistinen ohjelmointi (NLP) ja mindfulness eli ”tietoisuustaidot”. Niihin en puutu tässä tarkemmin, totean vain että tieteellistä pohjaa niillä ei ole. Ammatilliset arviot niistä vaihtelevat haitallisesta lievästi hyödylliseen.

Positiiviseen psykologiaan on kohdistunut alusta alkaen voimakasta ammatillista kritiikkiä. Esimerkiksi sen peruskäsitteitä pidetään epämääräisinä ja jopa virheellisesti määriteltyinä, ja argumentointi on sekavaa. Kritiikki ei ole juurikaan vaikuttanut liikkeen suosioon. Yhdysvaltain armeija on merkittävä positiivien psykologian soveltaja, ja positiivisten terapioiden globaaliksi liikevaihdoksia arvioitin 37 miljardia euroa vuonna 2018.

2010- luvulla positiivinen psykologia alkoi levitä Euroopan johtajien piirissä suorastaan hämmentävällä voimalla, se oli eräänlaista finanssikriisin jälkeistä terapiaa. Britannian pääministeri David Cameron intoutui mittauttamaan brittien onnellisuutta kahden miljoonan punnan kyselytutkimuksella. Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy olisi halunnut vaihtaa bruttokansantuotteen onnellisuusindeksiin. Saksan liittokansleri Angela Merkel kutsui koolle suuren hyvinvointiseminaarin. EU-presidentti Herman Van Rompuy lähetti onnellisuusoppaan The world book of happiness kahdellesadalle valtionpäämiehelle. Suomessa pääministeri Jyrki Katainen näki positiivisessa psykologiassa ratkaisun kansakunnan ongelmiin. Valtionjohto tilasi itselleen mittatilaustyönä juuri Suomen tarpeisiin räätälöidyn yhteiskunnallisen self-help-oppaan Kestävän kasvun malli. Kuriositeettina voi mainita, että kirjalla ei ole mitään tekemistä ekologisen kestävyyden kanssa. Kirjan eräänlaisena hittisanana lanseerattu ”kukoistus” on lainattu Martin Seligmanin menestyskirjasta Flourish.

2020-luvulle tultaessa Suomen poliittinen eliitti oli jo menettänyt kiinnostuksensa positiiviseen psykologiaan, mutta suurelle yleisölle suunnatut kaupalliset terapia- ja valmennuspalvelut voivat edelleen hyvin. Liike on laskeutunut poliitikkojen ja konsulttien korkealentoisten puheiden tasolta syvemmälle kulttuuriin. Siitä on tullut radion puheohjelmien ja lehtikolumnien lähes jokapäiväistä ja ilmeisen suosittua sisältöä. Varmaan radion kuuntelijat saavat lohdutusta ymmärtävästä ja empaattisesta puheesta, ja ilman muuta ohjelmien tekijät haluavat auttaa ihmisiä. Uskonnollisissa hartausohjelmissa psykologisoiva empatiapuhe on syrjäyttänyt uskonnollisen sisällön eli opinkappaleiden selittämisen ja sanan julistamisen lähes kokonaan. Radiossa tämä toimii, se on tunnetusti intiimi väline, ja tällainen ohjelma koetaan henkilökohtaisena. Televisiossa tällaisia ohjelmia ei juuri olekaan. Kanadalainen mediaguru Marshall McLuhan (1911–1980) ymmärsi asian, hänen mukaansa radio on ”kuuma” ja televisio ”kylmä” media. Kirjastoissa tämä formaatti suorastaan kukoistaa. Populaari psykologia, rajatieto ja itsehoito lienevät eniten lainattuja tietokirjalajeja oppi- ja kurssikirjat pois lukien.

Positiivisen psykologian suosiosta voi tehdä mielenkiintoisen johtopäätöksen. Se on laajentunut suoranaiseksi kapitalistisen talousjärjestelmän yhteiskunnalliseksi ideologiaksi ja popularisoitu äärimmilleen. Ja onhan se toki houkuttelevampi ideologia kuin maanisesti hoettu ja uhkaavasti haalistuva mantra ahneuden perimmäisestä siunauksellisuudesta.

Mitä tähän voisi lisätä? Positiivisuutta ja onnellisuutta on vaikeaa ja sopimatonta vastustaa. Varmaankin ihmiset kokevat saavansa apua positiivisuuspuheesta. Tässä kohdassa usein mainitaan myös niin sanottu terapian ihme. Terapia yleensä auttaa, oli se millaista tahansa. Tämä ilmiö on vahvistettu psykologisissa kontrolloiduissa kokeissa. Se selittää hyvin terapian tarjoajien suosion ja menestyksen.

Pölynimuritiede, jatko-osa

 Olen kirjoittanut pölynimurien teknisestä evoluutiosta tässä blogissa vuonna 2013. Siis hyvänen aika, kahdeksan vuotta sitten! Silloin näytti siltä, että sähköpölynimurien historia, joka alkoi jo noin vuonna 1910, on edennyt varsin hitaasti ja yllätyksettömästi. Toki imurien muoto on pienin askelin muuttunut, mutta suuria teknisiä mullistuksia ei ole sattunut. Ainoa isompi muutos on pussittoman imurin ilmaantuminen. Brittikeksijä James Dyson korvasi pölypussin pyörre-erottimella, ja imuri saatiin, tosin suurin vaikeuksin Euroopan markkinoille 1990- luvun alussa. Kauppa oli kai konservatiivinen ja halusi myös pitää kiinni tolkuttomaksi paisuneesta pölypussibisneksestä. Edelleenkin pussittomat imurit leviävät hitaasti, pölypusseilla on ilmeisesti omat uskolliset rakastajansa.

Itse hankin pölypussittoman imurin noin 15 vuotta sitten. Olin siihen tyytyväinen, vaikka sen uudelleenkäytettävä hepa-suodatin* oli kovin hankala pudistaa. Sitten imuri hajosi. Ei kumminkaan sen hieno tekniikka pettänyt, vaan imuputken lukitus. Vaihdoin koko imurin uudempaan, sekin on pussiton, ääneltään hiljainen ja helppo tyhjentää, ja hepa-suodattimen pesaisee hetkessä. Hyvästi iäksi, pölypussi, sinä elämän ankeuttaja! Tosin huomasin kyllä, että pussittoman imurin pölysäiliö pitää tyhjentää usein, mielummin aina muutaman imurinnin jälkeen. Siihen mahtuu paljon vähemmän pöyä kuin pölypussiin, jossa pöly vielä pakkaantuu tiiviisti.

Minusta näytti ilmeiseltä, että pölynimurit on konservatiivinen tuotesaareke, jota teknologiset mullistukset eivät hetkauta. Mutta olin väärässä, muutoksia tulee, ja niin kuin usein käy, ne tulevat puun takaa eli odottamattomasta suunnasta. Siis, pölynimentätekniikka ei muuttunut, vaan imurin käyttötapa.

Vuonna 1996 pölynimureiden alkuperäisiin keksijöihin lukeutuva Electrolux esitteli ensimmäisen kaupallisen ja itsenäisesti liikkuvan robotti-imurin, Trilobiten. Koska tietotekniikka on halpaa ja skaalautuvaa, robotti-imuri ei kauaa ollut kauppojen luksusmalli. Nykyisin robotti-imureita saa jopa halvemmalla kuin varsinaisia pölynimureita. Ilmeisistä syistä robotti-imuri ei kuitenkaan tule korvaamaan tavallista pölynimuria. Se on hankala kapistus, joka jumittuu, törmäilee huonekaluihin ja esineisiin, takertuu matonhapsuihin tai vaatteisiin tai muuten vain jättää töitään väliin. Hienoimmissa malleissa on tekoälyä, joka osaa tunnistaa koirien ja kissojen ulosteet, ymmärrettävistä syistä. Näin fiksua on tekoäly, mitä käyttöä sille vielä keksitäänkään! Ilmeisesti robotti-imuri on hauska kuriositeetti, mutta sen kaveriksi pitää hommata tavallinen imuri. Kauppa kiittää.

Ja nyt seuraa kovaa tekniikkaa. Varmaan jokainen imurointia harrastanut tietää, että siinä on haasteensa. Roskat ei niin vain irtoa matolta, eikä edes lattiasta. Ja on hyvin eri tyyppisiä roskia, ehkä hankalimpia ovat karvat ja hiutalemaiset roskat. Imuriteollisuus yrittää vastata haasteeseen lisäämällä imurin imuvoimaa, eli alipainetta ja ilman virtausta. Imureita myydään kuin autoja, eli moottoriteholla. Imureissa löytyy jopa 2000 watin moottoreita. Se on valtava, suorastaan järjetön teho pölynimurissa. Kun asiakkaalle myydään suuritehoista imuria, siinä on välttämättä oltava tehonsäätö. Asiakas huomaa pian, että sitä tarvitaan, sillä liian voimakas imu saa suulakkeen imeytymään kiinni mattoihin tai kankaisiin. Euroopan Unioni puuttui järjettömään ja teknisesti perusteettomaan tehokilpailuun, ja määräsi uusille imureille 900 watin tehorajan - sekin on oikeastaan liikaa. Vihjeenä voisin kertoa, että imurin imuputken kädensijan lähellä on yleensä sormella säädettävä ohivirtausaukko. Sitä kannattaa käyttää, sillä se muuttaa imurin ominaiskäyrää: pehmeällä alustalla alipaine pienenee eikä suulake jumitu kiinni, ja kovalla alustalla ilmanvirtaus kuitenkin säilyy.

Robotti-imureissa on rajattu akkukapasiteetti ja moottorin teho. Roskien irrotustekniikassa ei siksi voida tukeutua raakaan voimaan, niin kuin sähköjohdolla varustetuissa imureissa. Ratkaisu onkin yksinkertainen: imurissa on pyörivät harjat, jotka irrottavat roskat alustasta, sitten ne imaistaan heikolla ilmavirralla pölysäiliöön. Tarvitaan vain pieni murto-osa sähkötehosta. Ja kuin ihmeen kaupalla, puhdistustulos onkin täysin riittävä!

Nyt olikin roskien keruun perustekniikka muuttunut, se on harjan ja imun yhdistelmä, joka synnytti uudenlaisen pölynimurityypin. Kuluttajat ovat nimittäin tuskaantuneet sähköjohtoihin, mutta perinteinen tehoa ahmiva imurihirviö ei sovellu akkukäyttöiseksi. Uusi imurityyppi on nyt akkukäyttöinen varsi-imuri, jossa usein on myös pölypussiton roskienkeruu. Sen suulakkeessa pyörii moottoroitu harja, joka irrottaa roskat suulakkeen imaistavaksi, ja yleensä suulakkeessa on vielä LED- rivi, joka auttaa näkemään imuroitavat roskat ja pölyn. Minäkin hommasin tällaisen imurin pieneen kaupunkiasuntooni. Kauppias kertoi, että tällaisia näppäriä akkuimureita myydään jo enemmän kuin tavallisia imureita.

Entä miten tuo pikkuimurini toimii? Mielestäni ihan hyvin. Se on helppo ottaa esiin ja laittaa käytön jälkeen takaisin komeron nurkkaan, tilaa säästävä kapine. Harjan voi pysäyttää jos pitää imuroida pitkäkarvaista mattoa tai matonhapsuja. Roskia ulos viedessä voin ottaa pölysäiliön mukaan ja tyhjentää sen jäteastiaan. Ohjekirjan mukaan akku riittää noin 150 neliön imurointiin ennen latausta. Hyvin riittää 37 neliön asuntoon.

En tiedä muuttuiko maailma uuden imuritekniikan myötä paremmaksi. Materiaaleja ja energiaa toki hieman säästyy, ja elämä on hiukkasen helpompaa.

 *) HEPA on lyhenne sanoista High Efficiency Particulate Air filter eli suritehoinen hiukkassuodatin. Jotta nimitystä HEPA saa käyttää, suodattimen tulisi poistaa yli 99,97 % 0,3 mikrometrin (µm) kokoisista hiukkasista ilmavirtauksella 85 litraa sekunnissa.