torstai 15. joulukuuta 2011

Tieteellisteknisen matkailun historiaa

Tämä tapahtumasarja alkoi 1980-luvun puolessa välissä. Suomi päätti tehdä avauksen avaruusteknologian kehittämiseen, ja kävi jotenkin ihmeenomaisesti niin, että juuri samaan aikaan tiukasti suljettu Neuvostoliitto avasi avaruusohjelmansa ovet länsimaisille tutkijoille. Ja koska halusimme päästä konkreettiseen toimintaan, menimme mukaan. Minut oli juuri pyydetty VTT:n avaruustutkimusohjelman johtoryhmään, ja hyvin pian olimme rakentamassa laitteita, jotka sijoitettaisiin neuvostoliittolaisiin avaruusaluksiin.

Myöhemmin saimme kuulla epävirallisista lähteistä, että juuri tiedemiehet ja avaruustutkijat olisivat vakuuttaneet neuvostoliiton johdolle, kuinka hyödyllisiä ja laaja-alaisia vaikutuksia avoimuudella tulisi olemaan. Ja sain itse havaita, että avaruustekninen yhteistyö oli todella menestys. Meitä suomalaisia projekteissa saatu kokemus auttoi pääsemään Euroopan avaruusjärjestön ohjelmiin. Ja neuvostoliitolaisille kollegoille yhteistyö oli ilmeisen mieluista.

Hieman myöhemmin Neuvostoliitto alkoi puhua avoimuudesta, "glasnost". Ja vielä muutaman vuoden kuluttua alettiin rakentaa uudelleen neuvostojärjestelmää, se oli "perestroika". Emme tietenkään aavistaneet, että vain viiden vuoden kuluttua neuvostoliiton taru olisi lopussa. Se ei varmaankaan ollut tarkoitus, se olisi ollut aivan liian utopistista. Mutta jälkeenpäin ymmärrän, että se oli loogista. Henki oli päästetty pullosta.

Seuraavassa eräitä välähdyksiä perin kummallisesta, joskus omalla tavalla kiehtovasta ja joskus hieman pelottavasta neuvostotodellisuudesta.

Matkustaminen Neuvostoliittoon oli helppoa ja halpaa. Olihan voimassa valtioiden välinen sopimus teknis-tieteellisestä yhteistyöstä ja asiantuntijoiden vaihdosta. Niinpä ulkoministeriö hoiti käytännön järjestelyt. Meille maksettiin Moskovassa jopa päivärahaa, tosin viralliseen vaihtokurssiin, joten sen ostovoima oli heikko. Se ei haitannut, koska ruplat piti joka tapauksessa tuhlata paikan päällä, ja mahdollisuuksia siihen oli perin vähän.

Yleensä matka taittui junalla. On kuitenkin pakko mainita Sheremetjevon lentokentästä. Neuvostoliitosta lähtijän oli tehtävä tulliselvitys, jossa vakuutetaan, ettei taskussa ole yhtään ruplaa. Tämän jälkeen matkailija pääsee odotussaliin - jonka ravintolassa kelpaavat vain ruplat. Matkailija ymmärtää pian unohtaa ilmoittaa taskuunsa unohtuneista muutamista seteleistä.

Moskovassa tieteellinen matkailija majoitetaan tiedeakatemian hotelliin. Neuvostoliiton tiedejärjestelmä oli laaja, ja siihen kuului paljon maan sisäistä kokous- ja kongressimatkailua. Moskovassakin tiedeakatemialla oli kai kymmenkunta hotellia, luullakseni ne kaikki olivat samanlaisia 12- kerroksisia tornitaloja. Ulkomaiset asiantuntijat majoitettiin aina hotelli numero seitsemään. Hotellin toisessa kerroksessa oli "ulkomaalaisten palvelutoimisto". Sen lattia oli peitetty pehmeillä itämaisilla matoilla, ja vieraita varten oli upottavia nojatuoleja. Huoneen perällä oli suuri kirjoituspöytä ja sen takana vihainen nainen, joka osasi ainoastaan venäjää. Nainen otti matkailijan passin, nyökkäsi nojatuoleihin päin ja sanoi venäjäksi "odottakaa".

Ja sitten odoteltiin. Yleensä ainakin tunti. Lukuisten matkojen aikana syy vähitellen selvisi. Matkailijalle oli kyllä paikka hotellissa, mutta valitettavasti neuvostotiedemiehet olivat kovin kurittomia. He nimittäin saattoivat viivyttää oleskeluaan omin päin, joten hotelli ei oikeasti tiennyt, oliko matkailijalle varattu huone vapaa. Mutta yleensä noin tunnin kuluessa matkailijalle löytyi tavalla tai toisella vapaa huone. Sitten vain lappu kourassa, pelottavasti kolisevalla hissillä oikeaan kerrokseen. Avain piti pyytää kyseisen kerroksen kerrospalvelijalta. Seuraava operaatio oli sitten löytää kerrospalvelija. Yleensä kyseinen henkilö löytyi kaksi tai kolme kerrosta ylempää tai alempaa, rupattelemasta ja tupakoimasta muiden vastaavien naisten kanssa. Ymmärrän täysin menettelyn, koska kerrospalvelijan työ oli ilmeisesti sekä tylsää, että melko turhaa.

Kerran vastaanottotoimiston nainen piti minulle pitkän puhuttelun -venäjäksi, jota osasin huonosti. Aavistin, että huoneessani olisi jotain erikoista. Niin olikin, sillä se oli sviitti, jossa oli keittiö ja iso makuuhuone, jossa puolestaan oli leveä parivuode. Keskellä yötä heräsin siihen, että oveen jyskytettiin. Ovella oli hyvin kohtelias ja hyvää englantia puhuva professori, joka selitti, että hänen kiinalainen vieraansa majoitettaisiin huoneeseeni. Kyllä se minulle sopi. Päästin herrat keittiöön rupattelemaan ja painuin takaisin nukkumaan. Aamulla heräsin raskaaseen puhinaan, jonka lähdettä en millään älynnyt. Lopulta huomasin, että parivuoteessa vieressäni nukkui ankarasti puhisten se sama tuttu kiinalainen.

Aamiaisen sai hotellin kanttiinista. Siellä piti elekielellä osoittaa tiskistä, mitä halusi. Sitten ateria punnittiin vaaalla, ja maksettiin muutamalla kopeekalla. Etenkin leipä, kananmunat ja makkarat olivat herkullisia. Ne maistuivat jotenkin vanhanaikaisilta, kuin ajalta ennen tehotuotantoa.

Ja sitten vain päivän puuhiin, alakerrassa odotti jo isäntien auto valmiina kuljettamaan noin viiden kilometrin päähän avaruustutkimusinstituuttiin. Mutta se onkin jo toinen tarina. Joka kohta seuraa.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Eräs huijari, Sigmund Freud ?

Olin ajatellut kirjoittaa psykoanalyysin morbidista vaikutuksesta sekä korkeakulttuuriin että populaarikulttuuriin. Huomasin aiheen kuitenkin hankalaksi. Ongelmana ei ole tällaisen vaikutuksen demonstrointi, itse asiassa se on liiankin helppoa. Ongelma on se, että viittaus psykoanalyysiin tällaisen tarkastelun yhteydessä antaa psykoanalyysistä aivan liian hyvän kuvan. Yleisesti luullaan, että psykoanalyysi olisi jonkinlainen lääketieteen suunta, sielunhoidon ja terapian hyväksytty menetelmä, tai jopa filosofinen aatesuunta. Siis jotain käytännössä toimivaa, hyväksyttyä ja hyväksyttävää.

Se ei ole sitä. Psykoanalyysi on uskomaton ja outo ihmismielen harharetki ja joukkohysterian muoto, ja eräs häpeällinen jakso tieteen historiassa. Freudin rinnalla jopa Lysenko kalpenee, hän kun oli vain tavallinen moukka.

Tarkoitus on edelleenkin kirjoittaa psykoanalyysin ja kulttuurin suhteesta (katso kirjoitus). Mutta ennen kuin voin sen tehdä, on tarpeellista ja suorastaan moraalinen velvollisuus kertoa jotain psykoanalyysistä. Se on tämän kirjoituksen tarkoitus. Tällaista kriittistä aineistoa kyllä löytyy muualtakin runsaasti. Joten lähinnä siteeraan aineistoa lyhyesti.

Aloitetaanpa alusta. Aikanaan Sigmund Freud ja hänen aikalaisensa tekivät joukon tavattoman teräviä ja sattuvia huomioita ihmismielestä. Näitä havainnoista tärkeimpiä on se, että tajuinen minämme on vain pieni osa mielemme toimintaa. Suurin osa siitä aivotoiminnasta, joka tekee meistä tuntevia ja ajattelevia olentoja, on meille saavuttamatonta, emme voi tajuta siitä välittömästi mitään. Freud oivalsi myös muistin epätarkkuuden ja häilyvyyden. Tosin Freud ajatteli, että muistitieto tallentuu uskollisesti, vaikka kaikkea ei voi palauttaa mieleen. Hänelle muisti oli kuin arkeologien kaivaus, totuus löytyisi penkomalla tunkioita. Tosiasiassa muisti on joustava.  Muistikuva ei ole  pysyvänä hahmo, vaan se rakennetaan sekalaisista aineksista tarvittaessa ja tarkoituksenmukaisesti.  Freud myös aavisti, pikemminkin kuin tiesi tunteiden keskeisen roolin mielen mekanismissa.

Juuri tiedostamattoman mielensisällön keksiminen on Freudin suuri ansio. Hän oli todella aikanssa etevimpiä psykologeja, ja hänen monet arvelunsa muistin toiminnasta on vahvistettu myöhemmässä aivotutkimuksessa.  Mutta sitten tapahtui jotain valitettavaa. Hän rakastui liikaa omiin teorioihinsa. Psykoanalyysistä kehittyi vähitellen uskonlahkoa muistuttava yhteisö. Se oli harjoittajilleen taloudellisesti erittäin kannattava, mutta sen hoitotulokset olivat heikkoja ja jopa sepitettyjä. Ja psykoanalyysillä oli myös pimeä puolensa. Freudin terapia keskittyi torjuttujen muistojen esiin kaivamiseen.

Nykyisin katsotaan, että torjunnan käsite on kiistanalainen. Kaikkea emme voi muistaa, mutta siihen on omat ja varsin arkiset syynsä. Trauman aiheuttama ns. psykogeeninen muistinmenetys kyllä tunnetaan, mutta se on äärimmäisen harvinainen tila. Freud kuitenkin uskoi siihen. Ensin hän käytti apuna hypnoosia, mutta huomasi sitten sen epäluotettavaksi. Hypnoosissa potilaat ovat johdateltavia, ja tuottavat mielellään terapeuttia miellyttäviä muistoja. Freud myös uskoi potilaidensa kertomuksiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Myöhemmin hän muutti mielensä, ja ajatteli että ne ovat pääasiassa sepitettyjä. Hyväksikäyttö oli pikemminkin terapeuttien päähänpinttymä. Analyysin kautta etenkin yhdysvalloissa tuotettiin suuri määrä valemuistoja. Julkaistiin jopa kirjoja, joiden avulla ihmiset opetettiin kaivamaan muistoistaan merkkejä "hyväksikäytöstä".  Kupla puhkesi vasta 1980- ja 1990 luvuilla. Siihen asti ja sen jälkeenkin väärät muistikuvat johtivat kohuttuihin oikeudenkäynteihin, jotka tuhosivat monen ihmisen elämän.

Toinen psykoanalyysin lankeemus on usko sen kaikkivoipaisuuteen. Psykoanalyysillä ei kuitenkaan pitäisi hoitaa potilaita, joilla on skitsofrenian tyyppisiä oireita. Anaalyysi saattaa silloin vahvistaa potilaiden uskoa omiin harhoihinsa, ja viedä heidät entistä kauemmas todellisuudesta.

Tuntuuko kritiikki hieman tiukalta? Jos tuntuu, niin jatketaan siteeraamalla niitä, jotka ovat perehtyneet asiaan itseäni paremmin. Näin kirjoittaa henkilö, joka alkoi tutkia Freudin perinnettä avoimesti ja hyvin tarkoituksin:

”Toisin kuin kirjaa aloittaessani kuvittelin, psykoanalyysin takaa ei löytynyt lainkaan tieteellisiä perusteita. Sekä alkulähteille palaaminen että nykypsykoanalyysiin perehtyminen olivat suuria pettymyksiä.” Osmo Tammisalo: Tavataan ensi viikolla. Terra Cognita, 2007.

”Yleensä psykoanalyysin puolustajat eivät ole luonnontieteilijöitä ... Psykoanalyysi on pikemminkin vetäytynyt humanistisille aloille, esimerkiksi kirjallisuuteen, naistutkimukseen tai taide- ja psykohistoriaan”. (sama)

Puolustaessaan psykoanalyysia sen kannattajat korostavat aiheen syvällisyyttä ja vaikeaselkoisuutta seuraavasti: ”Psykoanalyyttisiä tulkintoja ei voi todentaa menetelmillä, jotka ovat riippumattomia psykoanalyyttisistä teorioista”. Siis tosiasiassa koko aihe on hermeettisesti suljettu. Se on itseensä sulkeutuva mysteeri. Yritettyään turhaan avata tätä mysteeriä Tammisalo joutui vetämään johtopäätöksensä: ”Mutta mikä on se psykoanalyyttinen teoreettinen tieto, jonka soveltaminen onnistuu vasta vuosien analyysin jälkeen? Vastaus ... voidaan tiivistää seuraavasti: kukaan ei tiedä.”

Eikö todellakaan edes Freudin oma elämänkertatieto tai potilasaineisto voi tarjota todisteita? Ei, sillä aineistoa ei oikeastaan edes ole. Esimerkiksi hyväksikäyttöaineiston hän itse myöhemmin selittää sepitetyiksi fantasioiksi. Freud myös tuhosi systemaattisesti omat muistiinpanonsa, ja vanhempia kirjoituksiaan hän muutteli mielin määrin uudelleen. Freud oli paitsi eksentrikko, myös väärentäjä ja  tieteellinen huijari. Ehkä häntä voi myös hieman ymmärtää, sillä tieteeseen kuuluu myös näkemyksellisten tutkijoiden harhapolut. Ja tutkimusetiikan standardit olivat Freudin aikana väljemmät.

Ja sitten valotetaan hieman psykoanalyysin kulttuurillista jalanjälkeä, vaikkapa uskonnon puolella. ”Psykouskonnollisuudessa ateismikin on muuttunut paheksuttavasta jumalattomuudesta diagnosoitavaksi sairaudeksi. Neuroosi ottaa helvetin paikan uskonnottomuuden palkkana”. Janne Kivivuori. Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja jää. Gaudeamus, 1999.

Ja Kivivuori jatkaa: "Psykoanalyysi ja monet muut vuosisadan vaihteen terapeuttiset liikkeet hyödynsivät käytäntöjä, jotka ovat peräisin uskonnollisesta perinteestä (tunnustus, rippi). ..omaksuessaan psykoanalyyttistä perinnettä kirkko ei siis lähestynyt tiedettä, vaan toista sosiaalista liikettä.”

Suhde oli siis molemmin puolin hyödyllinen. Psykoanalyysi omaksui kirkon perinteet: perisynnin, tunnustuksen ja ripin. Vastavuoroisesti kirkko tukeutui myöhemmin psykoanalyysiin modernisoidessaan oppiaan. Sen retoriikkaan kuulunut paheksunta, tuomitseminen ja vihapuhe ovat muuttuneet sielunhoidolliseksi terapiapuheeksi.

Paras esimerkki on homoseksuaalisuus. Se ei enää olekaan kuolemalla rangaistava pahe ja kauhistus, vaan sielun särö, johon kirkko yrittää myydä eheyttämistä. Eheytyksen käsite käy laajemminkin vastauksena modernin ihmisen oletettuun ahdistukseen ("sielun hätä"), ihmisen terapian kaipuun virittäjänä.

Psykoanalyysi osoittautuu suorastaan totalitaariseksi. Se ei suinkaan rajoitu siihen, että se haluaisi hoitaa vain sairaita. Päinvastoin, psykoanalyysi näkee ihmisen käyttäytymisen ylipäätään ongelmallisena, kompleksien riivaamana, epäoptimaalisena. Se haluaa tarjota universaalia ja konfliktipohjaista selitystä ihmisenä olemiseen, ja samalla laajentaa terapian markkinoita rajattomasti.

Jos joku näkee tässä paralleeleja uskontojen kanssa, vika ei ehkä ole lukijan silmässä.

PS: Olen myöhemmin korjaillut kirjoitustani, ja osoittanut suurempaa arvostusta Freudia kohtaan.  Hänen etevyytensä ja näkemyksellisyytensä ovat kiistattomia. Valitettavasti psykoanalyysi muuttui lääketieteestä  kristillis-juutalaiseen traditioon nojaavaksi henkiseksi liikkeeksi, eikä Freud voi olla vastuussa myöhempien ja fanaattisimpien kannattajien ylilyönneistä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Tervetuloa kosmokseen, LGM

Tämä juttu käsittelee niin sanottua Fermin paradoksia. "Missä kaikki ovat?". Ja LGM tarkoittaa tietysti "Little Green Men". Ne piileskelevät kaverit. Minulla ei ole uutta informaatiota Fermin paradoksista. Tai ehkä onkin. En esimerkiksi käsitä, miksi se on paradoksi. Minusta se on ihan rehellinen kysymys, ja sen pitäisi olla nöyrä kysymys. Niin kuin kaikki suuret tieteelliset kysymykset.

Kysymyksen esitti paradoksin nimellä fyysikko Enrico Fermi. Minusta se kuvastaa jonkinlaista nokkavuutta. "Me tehtiin pommi, jolla voidaan räjäyttää planeetta paskaksi. Ja kohta me räjäytetään koko galaksi paskaksi. Joten miksi meitä ei noteerata!" Selitän kohta, miksi Fermin "paradoksi" närkästyttää minua.

Mutta se uusi lähestymistapa on tässä. Se on tiedon ja konseptien dynamiikka ja evoluutio. Katsotaanpa, miten käsitykset elämän ainutkertaisuudesta ovat kehittynyt viimeisten vuosisatojen ajan.

Alkuun olimme yksin. Olimme vain me, ja ympärillämme salaperäiset ja pelottavat luonnon voimat. Ja henget. Meillä on ollut taipumusta tulkita luontoa elollisena ja henkien kansoittamana. Ehkäpä tästä ikiaikaisesta alkuasetelmasta johtuu, että meidän on helppoa kuvitella myös pienten vihreiden miesten olemassaolo. Mutta sitten kävi niin, että kulttuuripiirimme olennaiseksi elementiksi vakiintui tiukan monoteistinen maailmankuva. Ja se teki lopun lukuisista hengistä, on vain yksi henkiolento (tai ehkä kolme, asia on hiukan sekava). Samalla tuo maailmankatsomus alkoi käyttää absoluuttista maallista valtaa, johon sisältyi myös sen määritteleminen, mitä maailmasta tiedetään, ja mitä siitä saa tietää. Ja tuossa maailmassa ihminen oli yksin, ja maa hänen jalkojensa alla oli ainoa maailma. Eli nyt ollaan ajassa noin 500 vuotta sitten.

Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Maailmankuva ei enää ollut uskottava. Se paljasti riittämättömyytensä vapaan ajattelun armottomien testien alla, ja lopullinen sysäys tuli, kun ihminen alkoi tutkia maailmaansa uudella instrumentilla, teleskoopilla.

Kun maa sijoitettiin kiertämään aurinkoa, muista planeetoista tulikin saman kaltaisia maailmoja. Maailmamme ei enää ollut ainoa, niitä olikin äkkiä monta. Ainakin seitsemän. Ja samalla syntyi aivan uusi ajatus. Jos maailmoja on monta, ne on helpointa kuvitella saman kaltaisiksi kuin omamme. Joten miksei niillä olisi myös omat asukkaansa, niin kuin tuntemattomilta mantereiltakin oli löydetty uusia ennen tuntemattomia kansoja.

Eikä tässä vielä kyllin. Jo Galileo oivalsi, että kaukaiset tähdet ovatkin aurinkomme kaltaisia, ja ehkä niilläkin olisi omat planeettakuntansa. Joten muutamassa vuosisadassa mahdollisten maailmojen määrä hyppäsi yhdestä hyvin suureksi, ainakin satoihin tuhansiin. Alkoi siis näyttää hyvältä pienten vihreiden miesten näkökulmasta. Mutta yksi ongelma jäi. Kuka oli luonut tuon väen? Pyhät kirjat eivät tarjonneet ratkaisua, joten niiden tarjoama vastaus tulkittiin negatiiviseksi. Ihminen oli taaskin yksin maailmankaikkeudessa.

Kunnes tuli Darwin, luonnonvalinta, ja näkemys elämän synnystä luonnollisena prosessina. Vaikka uudet ajatukset herättivätkin tulikivenkatkuista vastustusta, tiedemaailma kääntyi yllättävän nopeasti niiden kannalle. Ajatuksen vastustajien ylläpitämä ankara meteli peittää alleen sen, että elämän synnystä vallitsee tavattoman laaja konsensus. Joten ainakin yksi asia on selvä. Pienille vihreille miehille annettiin uusi mahdollisuus.

Mutta sitten alkoi kosmisilla ystävillämme mennä heikosti. Planeettaluotaimet ja uudet tutkimusmenetelmät paljastivat, että oman aurinkokuntamme muut planeetat olivatkin kaltaisellemme elämälle hyvin vihamielisiä. Kun 1700- luvulla ajateltiin, että vieraat maailmat olivat omamme kaltaisia, siirryttiin nyt toiseen äärimmäisyyteen. Oma maailmamme olikin taas ainoa elämälle suopea paikka. Alettiin jopa epäillä vieraiden planeettakuntien mahdollisuutta.

Mutta tiede ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Pari vuosikymmentä sitten löydettiin ensimmäinen eksoplaneetta, eli oman aurinkokuntamme ulkopuolinen planeetta. Nyt niitä tunnetaan jo lähes 700, ja tunnettujen eksoplaneettojen määrä lisääntyy eksponentiaalisesti. Vaikka täysin maan kaltaisia planeettoja ei vielä tunneta, se johtuu vain siitä, että ne ovat liian pieniä nykyisille havaintomenetelmille. Samalla on varmistunut muitakin elämän universaalisuutta tukevia havaintoja. Elämälle välttämätön vesi onkin tavattoman yleistä, ja samoin on muiden, tuntemamme kaltaisen elämän synnylle tärkeiden kemikaalien laita. Puhumattakaan siitä, voisiko elämä ehkä lähteä alkuun jollain toisella kemikaalikimaralla.

Joten tieteellisen evidenssin evoluutioon nojaavan päättelymme lopputulos näyttää seuraavalta: vähäisiä takaiskuja lukuun ottamatta tieteellisesti varmennetut todisteet maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuksien puolesta ovat jatkuvasti lisääntyneet. Mahdollisuus ei tietenkään ole sama asia kuin sen toteutuminen. Mutta tässäkin asiassa tieteellinen aineisto karttuu puoltamaan pienten vihreiden miesten asiaa. Elämän synty ei missään tapauksessa ole sattuma, vaan sopivissa olosuhteissa etenevä fysikaalinen prosessi. Samalla ymmärretään, että elämän ja ei-elämän raja ei ole mikään selvästi erottuva viiva, vaan enemmänkin luokittelukysymys. Elämän synnyn prosessi perustuu yhdisteiden ja muotojen järjestyksen asteen vaiheittaiseen kasvuun, ja jokainen uusi vaihe avaa myös uusia mahdollisuuksia.

Myös kysymys älykkäästä elämästä on saanut lisävalaistusta. Neuropsykologia ja eläinten käyttäytymisen tutkimus ovat osoittaneet, että raja ajattelun ja ei-ajattelun, tietoisen ja ei-tietoisen, siis inhimillisen ja eläimellisen välillä ei ole jyrkkä. Jos asiaa hieman kärjistää, maapalloa ei kansoita yksi ajatteleva laji mykkien luontokappaleiden laumassa, vaan oikeastaan planeettamme elämä onkin vain yksi ja sama eliö lukuisine variaatioineen.

Joten oma johtopäätökseni on: hyvältä näyttää, pienet vihreät miehet! Fermin kysymyksen esittäminen on kosmista koppavuutta, johon toki voidaan suhtautua ymmärtävästi. Kysymys siitä, miksi pienet vihreät miehet eivät vastaa soittoomme, on myös aidosti tyhmä, olisi luullut pätevän fyysikon ymmärtävän jotain mittakaavojen päälle. Vastaus löytyy myöhemmästä hakuteoksesta: Linnunradan käsikirja liftareille. "Avaruus on suuri. Se on paljon suurempi, kuin edes osaat kuvitella". Ihmislajin elinkaaren mitta kosmoksessa on niin häviävän lyhyt, että pieni vihreä mies ei ole ehtinyt puhelimeen, ja tuskinpa tuo puhelin on vielä edes soinutkaan.

Vastaukseni Fermin kysymykseen siis ohittaa ansibelit, valoa nopeamman matkustamisen ja käytännölliset madonreiät. Paholaisen asianajajana vastustan ihmettä - ja ihmeen kaupalla tämä asenne toivottaa pienet vihreät miehet tervetulleiksi kosmokseemme.

PS: Katso myös arvio linnunradan sivilisaatioiden lukumäärästä (vajaa 5000).

PS2: (marraskuu 2013): löydettyjen eksoplaneettojen määrä ylittää 1000.  Kepler- luotaimen (rakennettu löytämään eksoplaneettoja) datan mukaan ns. elämänvyöhykkeellä (nestemäistä vettä esiintyy) kiertävien maankaltaisten  planeettojen lukumääräksi linnunradassa arvioidaan 2 miljardia.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Talvivaaran kaivos teki vanhanaikaisen

Pari viikkoa sitten luin Talouselämä- lehdestä Talvivaaran kaivoksen väistyvän johtajan ja suurimman henkilöomistajan haastattelun. Siihen sisältyi talousuutisille tyypillistä huonojen aikojen harmittelua. Ei menneet bisnekset ihan niin kuin oli suunniteltu. Liikevoitto kun supistui puoleen, eli viiteen ja puoleen miljoonaan. Ja ympäristökysymyksetkin olivat tuottaneet johtajalle pettymyksen.

Pettymyksen! Voi hyvänen aika. Kyseessähän on suurin ympäristöskandaali Suomessa vuosikymmeniin. Saadaan mennä aika kauas ajassa taaksepäin, ennen kuin vastaavia löytyy. Niinkuin Kemiran Porin tehtaan silmättömät silakat, Nokian dioksiinijätteet, Helsingin Kyläsaaren jätelaitoksen ja Lievestuoreen jätelammikon. Ja ehkä joku vielä muistaa sen romanttisen merihenkisen rosvon, laivurin, joka kävi pudottamassa muutamia myrkkytynnyreitä öisen Suomenlahden syvyyksiin.

Sivuasia. Pieni pettymys. Talvivaaran tapaus näyttää julkisuudessa tahalliselta ympäristörikokselta, joka ryvettää sekä yhtiön, että suomalaiset ympäristöviranomaiset. Eikö edes yrityksen pörssiarvo merkitse enää mitään nopeiden tuotto-odotusten rinnalla. Minkälaiset mahdollisuudet yhtiöllä on tämän jälkeen kehittää toimintaansa paikkakunnalla? Mieleen tulee myös ne valtavat uudet malmilöydökset, joita Lapissa on viime aikoina tehty. Kauhistuttaa ajatella, miten vaikeaksi noiden luonnonvarojen hyödyntäminen nyt tulee. Ja ehkä vielä enemmän kauhistuttaa, mitä Lapin luonnolle ja ihmisille tapahtuu, jos nuo luonnonvarat hyödynnetään.

Kaivostoiminnalla on synkät ja pitkälle historiaan ulottuvat ekologiset jalanjäljet. Jo antiikin Roomassa surkuteltiin kaivosten ympäristötuhoja ja kaivosmiesten kurjaa elämää. Ympäristötuhoihin kiinnitti aikanaan huomiota myös maineikas kaivostoiminnan ja minerologian isä Georgius Agricola (1494 – 1555). Kaivostoiminnassa näyttää heijastuvan myös kolonialismin epäoikeudenmukaisuus: Metallimalmien ja kivennäisaineiden kaivaminen ja jalostus tuottivat modernin teollisuuden tarvitsemat perusraaka-aineet. Mutta kolonialistit ja heidän palatsinsa kukoistivat Euroopan rikkaissa metropoleissa, kun taas kaivosten tuhoama luonto ja kuolleet ja sairastuneet ihmiset jäivät siirtomaiden vaivaksi. Jopa meilläkin on Pohjois-Suomen luonnonvarojen hyödyntämisessä nähty kolonialistisia sävyjä.

Tunnen myös myötähäpeää. Olen tähdentänyt oppilailleni, kuinka teollisuuden tuottama arvo syntyy monen vaiheen kautta arvoketjussa, jonka lähteet ovat tavallisten kansalaisten arvoissa. Ja kuinka nuo arvot ovat yhä lisääntyvässä määrin ei-rahallisia. Ja kuinka ekologinen jalanjälki ja eettiset kysymykset tulevat kulutuskäyttäytymistä ohjaaviksi voimiksi. Enkä suinkaan itse ole tätä keksinyt, vaan asiasta vallitsee laaja konsensus. Mutta näinkö vähän uusi ajattelu todella vaikuttaa käytännön tasolla? Vai mielletäänkö teollinen arvoketju niin turvallisen pitkäksi, ettei toisesta päästä toista päätä näy?

torstai 3. marraskuuta 2011

Postia sivistys?yliopistosta

Postiluukusta putkahti vanhan mutta uudistuneen opinahjoni tiedotuslehti, "Aalto university magazine". Sisältö oli pääosin suomea, mutta toimitus uhkaili englanninkielisen osuuden kasvattamisella. Mikäpä siinä, pärjäilen kyllä suomen ohella myös apinaenglannilla. Pikkuisen pani miettimään, kenelle "magazine" on tehty. Ehkäpä juuri minun kaltaisilleni, ja englannin kieli on pantu siihen muistuttamaan maailman muuttumisesta globaaliksi, mikä erään näkemyksen mukaan tarkoittaa: englannilla käyväksi. Ikään kuin minun ikäpolveni insinöörit eivät olisi sitä työelämässä oppineet jo vuosikymmeniä sitten. Mutta onhan se mukavaa että pitkään umpiossa hautunut suomen yliopistoelämäkin alkaa kansainvälistyä. Tervetuloa maailmaan, Aaltolaiset! (Jos tässä on lukijan mielestä tarpeetonta sarkasmia, kannattaa lueskella vertailevia tilastoja eri maiden yliopistojen kansainvälisyydestä, tai palauttaa mieliin eräiden johtavien poliitikkojen haaveet ulkomaalaisille opiskelijoille lätkäistävistä lukukausimaksuista).

Aalto-yliopisto syntyi muistaakseni suunnilleen yhtä aikaa yliopistolain muutoksen kanssa, joka herätti muutama vuosi sitten tulikivenkatkuista keskustelua. Tuo lakihan vie yliopistot hallinnollisesti kauemmas valtiosta, tuo ulkopuolisia tahoja hallintoon, ja kannustaa itsenäisempään rahoituksen hankintaan. Tätä asiaa en nyt halua kommentoida, mutta on siinä varmaankin sekä hyviä että huonoja puolia.

Mutta se varsinainen tulikivenkatku syntyi käsitteen "sivistysyliopisto" ympärille. Kiivaimpien kommenttien mukaan yliopistolain muutos tuhoaa meiltä sivistysyliopiston, lähes kaikki kommentoijat näyttivät olevan sitä mieltä. Paitsi filosofi ja kansleri Ilkka Niiniluoto, jota pidän monestakin syystä yhtenä valtakunnan viisaimmista miehistä.

Mutta mikä se on se sivistysyliopisto, ja aiotaanko Aalto-yliopistosta tehdä sellainen? Hiukan tuntuu siltä, että sellainen ei edes juolahda mieleen. Tekniikkaan ja talouteen paneutuvan opinahjon katsotaan olevan joltain toiselta planeetalta. Enintään sivistysyliopiston taakka voitaisi sälyttää taideopiskelijoiden luisuille hartioille.

Näyttäisi, että humanistit ovat omineet sivistysyliopistoaatteen itselleen. Asiassa viitataan myös Wilhelm von Humboldtiin (1767-1835), ja hiukan sekavaan J.V. Snellmaniin. Kannattaa kumminkin muistaa, että Wilhelmin veli Aleksander oli luonnontieteilijä, ja hänen vaikutuksestaan sivistysyliopiston esikuvana pidetty Berliinin Friedrich-Wilhelms-Universität kehittyi myös luonnontieteellisen tutkimuksen kansainväliseksi huipuksi. Sivistysyliopiston käsitteestä löytyy hiukan ristiriitaisia määritelmiä. Pidän sitä kuitenkin myös itse tavoiteltavana esikuvana, ja koetan muodostaa käsityksistä tisleen. Ennen kaikkea sivistysyliopisto pyrkii jäsentensä, opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden persoonallisuuden kehittämiseen. Ihanteena on tieteellisestä ajattelusta ammentava kriittinen ja vapaamielinen kansalainen. Yliopiston tasolla se merkitsee rajoja ylittävää asennetta, sekä tieteenalojen välillä, että yhteiskunnan ja yliopiston välillä, mutta samalla se merkitsee myös syvällistä tieteellistä paneutumista tutkimukseen.

Joten, en näe tässä sivistyssyliopiston luonnehdinnassa mitään sellaista, mikä tekisi siitä humanistien yksityisomaisuutta. Pikemminkin humboldtilainen sivistysihanne on valistuksen parhaiden perinteiden vaalija. Ja valistushan merkitsi myös luonnon tutkimuksen kukoistusta ja tieteellisen tiedon soveltamista ihmiskunnan parhaaksi.

Palaan lopuksi "Aalto university magazinen" sisältöön. Se oli suunnilleen sellainen kuin voisi odottaakin. Hiukan tutkimusuutisia, henkilöhaastatteluja, ajankohtaisten ongelmien pohdintaa, eettistä vastuunottoa, ja yrittäjähengen nostatusta. Ei mitään pahaa sanaa näistä. Sivistysyliopistosta lehdessä ei puhuttu puolta sanaa. Paitsi sitä, kaipasin myös kahta muuta asiaa. Ensinnä, enemmän juttuja opiskelijan näkökulmasta, onhan opiskelijaelämä varmaan muutakin kuin innovaatiopajoissa puuhailua. Ja sitten se kiperin juttu: millä keinoin Aalto-yliopisto aikoo nostaa itsensä vähintäänkin hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Tavoite oli lehdessä esillä, mutta keinoja ei kyllä valotettu mitenkään. Ja tavoitteesta ollaan tällä hetkellä varsin kaukana.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Lies, inc.

Ei, kyse ei nyt ole suoranaisesta valehtelusta. Otsikko vain oli liian houkutteleva (se on myös Philip K Dickin yhden romaanin nimi). Mutta tieteestä ja tekniikasta kerrotaan paljon tarinoita, jotka eivät ole ihan kohdallaan. Niiden puimisessa on oma mielenkiintonsa ja hupinsa, vaikka ei asioita tietenkään voi oikaista eikä totuutta paljastaa. Ei varsinkaan tällaisen blogin avulla. Kokonaan oma juttunsa on yleinen ja poliittinen historia, jossa kovimmat kiistat on jopa satoja vuosia vanhoja ja silti käynnissä. Mutta jätetään nyt tämä tulenarka alue, ja siirrytään viileään tieteen ja tekniikan maailmaan.

Keksikö kaikkien keksijöiden isä Thomas Edison hehkulampun? Ei nyt sentään sitä. Itse asiassa sen keksi runoilija, kemisti ja fyysikko Humphry Davy, noin vuonna 1806. Davy huomasi, että paristosta saatava sähkövirta saa ohuen platinalangan loistamaan kirkkaasti. 70 vuotta myöhemmin Edison yritti kaupallistaa platinalankahehkulampun, mutta ei onnistunut. Lampun elinikä jäi aivan liian lyhyeksi. Niinpä hän siirtyi hiililankalampun kimppuun, joka sekin oli keksitty pari vuosikymmentä aikaisemmin (katso blogini aiheesta). Tieteen harhapoluista kiinnostuneen kannattaa myös lukea "pneumaattisesta instituutista", jossa Davy puuhaili ahkerasti.

Wrightin veljekset eivät keksineet lentokonetta, eivätkä edes olleet ensimmäisiä moottorilentokoneella lentäjiä. 1880-luvulta lähtien lukuisat keksijät tekivät kokeitaan, aluksi höyryvoimalla toimivilla koneilla, ja 1900-luvulla kevyemmillä polttomoottoreilla. Wright-veljesten lento vuonna 1903 oli tietenkin merkittävä, sillä katsotaan, että he eräinä ensimmäisistä onnistuivat ratkaisemaan samanaikaisesti sekä työntövoiman että koneen ohjauksen ongelman. Alkuperäisen keksijän metsästäminen on hankalaa, pikemminkin kannattaa panna merkille itse lentokoneen keksimisen prosessi: kuinka lentämisen tekniikan ymmärrys alkoi karttua vuosikymmenien kuluessa, ja kuinka se veti puoleensa jatkuvasti kasvavan innokkaiden yrittäjien joukon.

Yleisesti kerrottu tarina väittää, että Galileo Galilei osoitti teleskoopilla tekemillään havainnoilla, että maa kiertää aurinkoa. Mutta yllättävä totuus on, että mitkään Galileon tähtitieteelliset havainnot eivät osoittaneet aurinkokeskistä maailmankuvaa oikeaksi. Ratkaiseva havainto aurinkokeskisen maailmankuvan puolesta saatiin vasta niin myöhään kuin kahden sadan vuoden kuluttua Galileon oikeudenkäynnistä. Vuonna 1838 havaittiin lähimpien kiintotähtien vuotuinen parallaksi, eli niiden näennäisen paikan hienoinen muuttuminen maapallon kiertäessä radallaan. Siitä huolimatta Galileo nähdään nykyaikaisen luonnontieteen perustajana, ja juuri hänen tuomionsa saama huomio tuhosi kirkon uskottavuuden luontoa koskevan tiedon vaalijana.

Muuten, Galileo ei myöskään tehnyt kuuluisaa koetta, jossa tykinkuula ja musketin kuula pudotettiin yhtä aikaa Pisan vinosta tornista, eikä hän myöskään keksinyt putoamisliikkeen yhtälöä. Mutta hän teki ne kuuluisiksi selostamalla niitä.

"Vain vahvimmat jäävät eloon". Ei, Darwin ei koskaan sanonut mitään tällaista. Itse asiassa Darwinin idea oli, että se kehityslinja menestyy, mikä on joustavin reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin. Darwin ei myöskään keksinyt evoluutioteoriaa, eikä edes väittänyt mitään sellaista. Sen sijaan hän julkaisi varovaisen, mutta peripohjaisen teoksen lajinkehityksestä. Vaikka Darwin ei ollut selvillä lajikehityksen pohjana olevasta molekyylikemiasta, hän teki vahvasta todistusaineistosta täsmälleen oikeat johtopäätökset. Väite, että elämän synty ja lajien kehitys olisivat tieteelle edelleen avoimia kysymyksiä on väärä. Vain hyvin marginaalinen uskonnollisten fundamentalistien joukko luulee niin (katso toinen blogi).

Albert Einsteinin (erityinen) suhteellisuusteoria ei mitenkään käsittele kaiken suhteellisuutta. Päinvastoin, se tekee fysiikasta hyvin täsmällistä ja tarkasti määriteltävää. Einstein olisi itse halunnut käyttää nimitystä "invarianssiteoria", siis pysyvyyden tai muuttumattomuuden teoria. Mutta media päätti toisin. Einsteinin jälkeen tullut kvanttimekaniikka ei puolestaan pane fysiikkaa viralta. Maailma on edelleen hyvin mekanistinen ja hallittava, siinä mielessä kun se voi sitä olla, sillä sen rakenteellinen ja dynaaminen mutkikkuus tekevät siitä ihmisjärjelle ja insinöörille haastavan hallittavan. Mutta postmodernien ideoiden pätevyysalue rajoittuu edelleen vain filosofien kammioihin.

Sitten lähemmäs nykyaikaa. Nokia (tai Mobira) ei keksinyt matkapuhelinta. Ei myöskään Ericsson. Oikeastaan sen keksi Motorola. Ja erityisesti yhtiössä työskennelleellä tohtori Martin Cooperilla oli siinä aivan ratkaiseva rooli. Itse asiassa puhelimen kehitys sai alkusysäyksensä jo vuonna 1940, kun Motorola (silloin Galvin manufacturing) kehitti USA:n armeijalle kuuluisan "Handie talkie"- käsipuhelimen. Muista syistä johtuu, että matkapuhelin lähti laajana innovaationa vauhtiin juuri pohjoismaissa, kun ensimmäiset merkittävät automaattiset matkapuhelinverkot avattiin noin 40 vuotta myöhemmin.

Transistorin patentoi Bell- yhtiö vuonna 1948? Kyllä vaan, mutta samaan aikaan ja Bellin työstä tietämättä myös Herbert Mataré ja Heinrich Welker Saksassa. Matarén Intermetall -yhtiö esitteli ensimmäisen transistoriradion vuonna 1953, vuotta ennen Texas Instrumentsin Regency TR1 radiota. Texas Instruments ei hoksannut transistorin merkitystä - ennen kuin vasta vuosien kuluttua. Seuraava kaupallinen transistoriradio oli sitten japanilainen, Sonyn TR55, vuodelta 1955. Vasta se mullisti maailman. Sony valmisti transistorit Bellin lisenssillä, halvalla: kertakaikkinen lisenssi maksoi 25 000 dollaria. Vuonna 1959 Texas instrumentsin Jack Kilby teki ensimmäisen mikropiirin - omin luvin, koska firma ei sen arvoa älynnyt.

Mutta olin aika yllättynyt kun hoksasin, että transistori keksittiin jo ennen sotia Saksassa (patentit Lilienfeld 1928 ja Heil 1934). Mitkään oppikirjat tai katsaukset eivät sitä mainitse, mutta aikanaan elektronifysiikan opettajani Veikko Porra oli vihjannut asiasta. Ja aivan oikein, onnistuin jopa kaivamaan patentit esiin vanhojen patenttien tietokannasta.

Olen itsekin seurannut vääriä jälkiä, totta kai. Eräs esimerkki siitä: olin pitänyt ennen kaikkea USA:n sisällissotaa alkusysäyksenä moderniin koneteollisuuteen, eli koneiden tehokkaaseen sarjavalmistukseen. Onkin totta että 1860- luvulla amerikkalaiset tehtaat valmistivat aseita sarjatuotantona. Mutta tuon aikaiset työstökoneet eivät pystyneet työstämään lujia teräslaatuja. Siksi osat työstettiin meltoraudasta ja karkaistiin työstön jälkeen. Koska karkaisu muutti mittoja, osat piti hioa ja sovitella yhteen käsityönä. Se oli tehotonta ja laatu oli heikkoa. Työkaluteräksen keksiminen muutti kuvion kokonaan, ja vasta silloin tuli mahdolliseksi valmistaa vaikkapa autoja suuria määriä ja halvalla.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Uljas Pulkkis ja moderni orkesterimusiikki

Katsoin Ylen Areenasta (koska konsertin missasin) Uljas Pulkkiksen pianokonserton, ja se sai ajatukset liikkeelle. Sinfoniaorkesteri on merkillinen laitos. Se kehittyi nykyiseen loistoonsa romantiikan kaudella, 1800 luvulla. Se on valtava koneisto, noin satamiehinen soittokunta, jonka kokoonpano ja soittimet ovat varsin vakiintuneet, pääosissa 1700-luvulta periytyvä jousisto, sekä joukko pillejä ja torvia, joiden tausta on turkkilaisessa janitsaarimusiikissa. Se on kulttuuria isolla koo - kirjaimella. Jokaisella hiukankin suuremmalla ja itseään sivistyneenä pitävällä kaupungilla pitää sellainen olla - ja samoin tuon orkesterin arvoinen soittopaikka.

Ja tuolle orkesterille sävelletään edelleen myös ns modernia musiikkia. Joskus sanotaan myös "modernia klassista musiikkia". Tämä käsite on jo lähes järjetön, sivistystermillä oxymoron. Koska samalla pitää ottaa käyttöön tuo kummallinen jako kevyen ja "klassisen" musiikin välillä. Siis suurin osa aikamme musiikkia ei ole modernia musiikkia, sanan ankarassa mielessä. Niin sanottu moderni projekti on tehnyt selvää jälkeä musiikista ihmiskunnan vanhana perinteenä: kuunneltavana, nautittavana ja tanssittavana. Se eteni atonaalisuuden ja dodekafonian, sarjallisuuden ja elektronisen vaiheen kautta puhtaaksi taideobjektiksi, jota ei enää oikeastaan ole.

Niinpä mielestäni se kulttuurin kaanonista pois potkittu kevyt musiikki tarjoaakin kaiken hötön ohella kaikkein mielikuvituksellisinta, luovinta ja kiinnostavina musiikkia. Mutta "modernia orkesterimusiikkia" tehdään myös, ja sekin voi olla kiinnostavaa. Jotta se ylipäänsä voisi olla kuulijalle siedettävää, säveltäjät ovat luopuneet pakosta palvella modernin edistyksen vaatimuksia: muodon karuutta ja tunteista vieraannuttamista. Monia sen edustajia sanotaankin "uusklassikoiksi" tai "uusromantikoiksi".

Joten myös moderni orkesterimusiikki voi olla kiinnostavaa ja nautittavaa. Kehotan kuuntelemaan sitä ennakkoluulottomasti. Minusta tuli Uljas Pulkkiksen fani seuraavasti. Huoneessani oli auki vanha huono matkaradio, viritettynä ykköskanavalle. Yllättäen sieltä alkoi kuulua jotain aivan käsittämätöntä, vaikeasti määriteltävää ja äärettömän kiehtovaa, jonkinlaista kihinää. Se oli Uljas Pulkkiksen viulukonsertto.

Siitä pitäen olen bongannut Pulkkiksen teoksia. Alussa mainittu pianokonsertto oli jäntevä, hyvin kuunneltava ja kauniisti rakentuva yksiosainen teos, joka piti pihdeissään alusta loppuun, hiukan siinä oli samaa tunnetta kun suuressa suosikissani, Ravelin G-duuripianokonsertossa. Muitakin Pulkkiksen teoksia olen kuullut. Mutta huonosta radiosta kuunneltu viulukonsertto on edelleen aivan ylittämätön.

Pulkkis ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kosketukseni tällaiseen musiikkiin. Vanha suosikkini on Kalevi Aho, vaikka hänen hyönteisoopperansa olikin minusta liian pitkä. Erityisen paljon pidän Einojuhani Rautavaaran musiikista. Suosittelen lämpimästi Cantus Arcticusta, orkesterisarjaa Pelimannit, ja Angel of Dusk kontrabassokonserttoa. Arvo Pärt on loistava, ja ensitutustumiseen suosittelen hypnoottista "Bell" - teosta. Magnus Lindberg tekee vaikutuksen, ja jättää mukavan sekavan olon: kuuntelukokemus on vaikuttava, mutta oliko se nautittava?

Yksi asia jää vaivaamaan. Jättääkö oma aikamme mitään pysyvää jälkeä, uudistuuko sinfoniaorkesteri, vai onko se väline historiallisen musiikin autenttiseen esittämiseen.

Muutaman vuoden takaisessa radiohaastattelussa Uljas Pulkkis totesi harrastavansa äärimmäisen marginaalista, lähes kuollutta kulttuurin lajia. Useimpia moderneja orkesteriteoksia kun esitetään vain kerran, osaa ei koskaan. Aika tiukka näkemys, enkä haluaisi uskoa asian olevan näin. Mutta minkälainen uusi esitysperinne ja koneisto toisi mukaan myös aikamme "kevyen musiikin" älylliset aarteet. Loistavat sähköiset soittimet, itkevät sähkökitarat, hienot miksaukset, jotka rikkovat esittämisen rajoja, rytmiikan, maailmanmusiikkiperinnön ja kaikki uudet tyylit ja kertaustyylit viimeisen sadan vuoden aikana, improvisaation, tanssiin. Voiko näitä sulattaa uudeksi konseptiksi uudistuvan modernin ajattelun hengessä? Vai jääkö nautittavaksemme valtava, kirjava palapeli?

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

NASAn vieraana

Tichy osallistui suureen avaruusprojektiin, SOHO- aurinkosatelliitin tutkimuslaitteiden kehitykseen. Mukana oli sekä Euroopan avaruusjärjestö ESA ja yhdysvaltain avaruusvirasto NASA. Koska NASA oli lupautunut rakentamaan satelliitin kontrollikeskuksen ja operoimaan satelliittia, kokouksia pidettiin myös NASA:ssa, Washington DC:ssä, Goddard Spaceflight Centerissä (GSC) Sitä myötä sain kosketukseni Amerikkaan, ja yleensä se tarkoittaa erilaisia kulttuurisia törmäyksiä. Tapahtui siis joskus 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla.

Pitäisikö vuokrata auto vai ei? Ensi vierailulla päätin liikkua julkisilla. Hotelli oli varsin lähellä GSC:tä. Ikävä kyllä, Washingtonin Greenbelt-alueella on kaksi saman hotelliketjun hotellia - ja jouduin väärään. Eli olinkin kilometrien päässä kokouspaikasta. Ja niin, täällähän ei ole jalkakäytäviä tai jalankulkureittejä, paitsi aivan keskusta-alueella. Sain loikkia lainsuojattomana pitkin erilaisia liikenneramppeja päästäkseni bussipysäkille. Kummallista. Bussipysäkkejä siis oli, mutta niiden käyttö vaati laitonta jalankulkua.

Käyntien aikana julkiset liikennevälineet tulivat tutuiksi. Washingtonissa on erinomainen, kattava ja helppokäyttöinen metro. Bussitkin olivat siistejä. Lippu ostettiin panemalla rahat kuljettajan vieressä olevaan panssaroituun laatikkoon joka oli hitsattu kiinni lattiaan, ja jossa luki "KULJETTAJALLA EI OLE VAIHTORAHAA". Siis ryöstöjen ehkäisemiseksi. Matkustajina oli yleensä hyvin pukeutuneita ja hyvin kohteliaita mustia miehiä ja naisia. Usein olin ainoa valkoinen koko bussissa.

Nasan GSC oli laaja, aidattu alue, jolla on kymmenittäin erilaisia laboratorio- ja toimistorakennuksia. Portilla oli vastassa virkapukuinen vartija, jolla roikkui vyöllään suurin revolveri, jota olen koskaan luonnossa nähnyt. Portilla oli henkilötietoni, ja vartija antoi rintamukseen kiinnitettävän kulkuluvan. Kysyin tietä, ja vartija viittoili huolettomasti: menet vain tuohon suuntaan ja kolmen talon jälkeen käännyt oikealle ja menet kahden talon ohi. Mutta ei se käytännössä ollut niin helppoa. Eksyin ja poikkeilin eri paikoissa etsiessäni oikean numeroista taloa ja huonetta. Jostain syystä paikalla oli vähän ihmisiä, talot olivat enimmäkseen täynnä erilaisia miehittämättömiä tietokoneita ja monenlaisia surisevia laitteita. Kaikkialla oli suuria kylttejä: "tänne saa tulla vain punaisella kortilla" tai "keltainen kortti vaaditaan". Minun korttini oli taas valkoinen. Kukaan ei kuitenkaan piitannut korttini väristä. Silti aloin olla hyvin huolestunut, kunnes yhdessä huoneessa olikin äkkiä tutun näköisiä ihmisiä. Olin löytänyt vahingossa kokouspaikan.

NASA:n lounasruokala oli arkisen tutunomainen, suuri ja meluisa, ehkä siis liiankin tutunomainen . Linjaruoka kerättiin alumiinilautasille kuhmuiselle tarjottimelle. Kaikki ottivat juomaksi mahdottoman suureen mukiin joko kokista tai inhottavan makeaa "fruit punchia", ja hyvin paljon jääkuutioita. Jääkuutiokone oli minusta teknisimmän näköinen laite ruokalassa, kunnes kerran paikalle tuli musta mies, avasi koneen kannen ja rupesi lapioimaan sisään lisää jäitä lykkäämistään suurista kottikärryistä.

Yksi kokous pidettiin lähellä olevassa firmassa, joka toimitti komponentteja ohjauskeskukseen. Koska firma toimitti sotilastekniikkaa, turvajärjestelyt olivat tiukat. Kokouksen osanottajat rekisteröitiin vastaanottoaulassa, ja lukumäärämme laskettiin. Jokaisessa kerroksessa oli oma vartija, joka laski meidät uudelleen ja vertasi taas nimiämme listaan. Kokouksen jälkeen meidät laskettiin aulassa uudelleen, eikä luku täsmännyt. Ilmeni että eräs ranskalainen professori oli kyllästynyt ja lähtenyt tiehensä. Jotenkin hän oli livahtanut vartiomiesten ohi ulos talosta. Turvamiesten ei auttanut muu kun päästää loputkin meistä lähtemään. Isäntämme vaikutti epätoivoiselta, ehkä hän pelkäsi joutuvansa sotaoikeuteen.

Näin toimii ihmisen muisti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvaa kokousten kulusta. Vaikka olin viettänyt aina päiväkausia valmistellen suunnitelmia ja raportteja, lukien pöytäkirjoja, dokumentteja kommentoiden, lähetellen sähköposteja ja niin edelleen. Kaikki se on menettänyt merkityksensä, hävinnyt jonnekin, loppujen lopuksi turhana. Sen sijaan muistan kuinka tiedejohtajamme Vincente hymyili minulle kuin jakoavain, kun lopulta löysin kokoushuoneen, tai kun NASAn projektipäällikkö Joe ryntäsi paikalle myöhässä, mustassa moottoripyöräilijän nahkahaalarissa ja kypärä päässä, ja alta kuoriutui mies siistissä bisnespuvussa ja kravatti kaulassa.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Tekniikan oma taide

Tänään kävin katsomassa laajaa Akseli Gallen-Kallelan näyttelyä, joka pian lähtee kiertämään Eurooppaa. Museon toinen näyttely "Värin voima" esitteli Tretjakovin gallerian venäläistä avantgardea 1900-luvun alkuvuosina. Olin vaikuttunut, monestakin syystä. Taide oli vahvasti mukana muovaamassa modernia Eurooppaa, Venäjää ja Suomea. Väite voi olla yllättävä. Katsotaanpa, mitä taiteella, teknologialla ja teollisuudella voisi olla yhteistä. Seuraavassa on lyhennettynä materiaalia uudesta kirjastani, joka toivottavasti pian pääsee myös kokonaisuudessaan lukijoiden saataville.

Olen huomannut, että monet tekniikan alalla toimivat käytännön ihmiset arvioivat taidetta kriittisesti. Niin sanottuun kaunotaiteeseen liittyy arveluttavia ilmiöitä - elitismiä ja eristäytymistä - ja taide voidaan nähdä jopa kulttuurisena riistona. Ottaahan taide sekä tekemisen että tulkitsemisen pois jokamieheltä, ja pitää sitä asiantuntijoiden etuoikeutena. Kansalaiselle varataan vain omaksujan rooli, "taiteen reseptio".

Taiteen eriytyminen omaksi toiminnan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun alaksi tuotti kuitenkin jotain hyvin hyödyllistä. Se suuntasi huomion ihmisen mielen toimintaan ja kulttuurin rakentumiseen. Kun taideteos erotetaan arjen esineympäristöstä abstraktioksi, merkityksiä kantavaksi olioksi, meidän on helpompi tarkastella ja arvioida sen olemusta. Tässä mielessä taidekeskustelu on myös looginen seuraamus länsimaisen analyyttisen tieteen toimintatavoista. Tutkimuksen kohde pyritään eristämään muista vaikutuksista, jotta sen eri puolia voitaisiin tutkia mahdollisimman paljaina. Taide ja taiteen tutkimus siis omaksuivat luonnontieteen metodin piirteitä, samalla kun ne yleensä muuten varsin voimakkaasti kiistävät tämän isyyssuhteen.

Yhteys luonnontieteeseen on siitä huolimatta olemassa, ja jopa usein selvästi ilmaistuna. Kuvataiteilija nimittää usein työtään tutkielmaksi, anglosaksista sanaa "study" mukaillen. Moni taiteilija myös kokee tutkivansa töissään todellisuutta. Taiteen ja tieteen välillä löytyy yhteyksiä, ja jopa taiteen ja insinööritaidon välillä. Leonardo da Vincin piirroksissa nämä alueet sulautuvat vielä kauniisti yhteen, samoin kuin monen myöhemmän ajan tutkijan, insinöörin ja arkkitehdin töissä. Itse asiassa insinöörien ammattikäytännöt kehittyivät aikanaan visuaalisena piirtämisen tieteenä.

Taiteen torjuntaa aiheuttaa varmasti taiteen yltyvä monisäikeisyys ja vaikeaselkoisuus. Taide on osittain itse aiheuttanut tämän ongelman. Kun taide eriytyi omaksi alueekseen, sen tekeminen ja tulkinta jäi varsin pienen asiantuntijapiirin varaan. Taiteesta alkoi tulla sisäänpäin kääntynyttä. Taideteokset eivät enää tutkineet ja eritelleet pelkästään maailmaa, vaan ne alkoivat viitata taiteeseen itseensä ja sen sisäisiin teorioihin ja tulkintoihin. Taide on sulkenut oviaan, ja sisään pääsy edellyttää suurta perehtyneisyyttä. Voisimme hyväksyä tämän tilanteen, ellei taide olisi universaalia, kaikille ihmiselle ominaista ja monella tavalla läsnä olevaa.

Taiteesta ei pääse eroon, ei sen paremmin kuin teknologiastakaan. Taiteen kieli ja ilmaisutavat tuntuvat kertovan jotain olennaista maailmasta ja meistä ihmisistä, jotain sellaista, jota on vaikea ilmaista käsitteillä. Taide vaikuttaa luovan toiminnan intuitiivisella alueella, samalla alueella, jonne tieteentekijät ja insinöörit joutuvat jatkuvasti menemään. Arkipäiväisessä elämässä ja jokamiehen näkökulmasta taide hahmottaa ympäristöä ja luo maailmalle tulkintoja ja merkityksiä, sekä järjen että tunteen tasolla. Niinpä taide voi parhaimmillaan toimia liimana, joka korjaa ja yhdistää myös kulttuurin ja teknologian välisiä repeämiä.

Eräässä vaiheessa taide ja teknologia näyttivät ainakin vähäksi aikaa lähestyvän toisiaan. Taiteessa ja arkkitehtuurissa alkoi 1800-luvun lopulla nopea kehitys, jossa alettiin irtautua esittävyydestä ja koristeellisuudesta. Tätä siirtymäkautta sanotaan modernismiksi. Maalaustaiteessa uudet suuntaukset seurasivat nopeasti toisiaan: impressionismi, ekspressionismi, kubismi, futurismi, dadaismi... Teollinen vallankumous sai rinnalleen uuden, aikaan sopivan tyylin, konstruktivismin, joka pyrki luomaan teollisista rakenne-elementeistä uuden esteettisen ajattelun. Lontoon Kristallipalatsi ja Pariisin Eiffel-torni julistivat väkevästi uutta teollista estetiikkaa.

Konstruktivismi sai vastakaikua erityisesti murrosvaiheen Venäjällä. Vladimir Tatlinin "Kolmannen internationaalin monumentti" vuodelta 1920 oli Eiffel- tornin muotokieltä jatkava ja sitä kunnianhimoisempi suunnitelma. Se oli suunnaton, liikkuva kineettinen veistos ja samalla rakennus joka toimisi kulttuurikeskuksena. Suunnitelmaa ei kuitenkaan pantu käytäntöön, ja Neuvostoliiton taide-elämä kuihtui, kun vallankumous otti autoritäärisen ja konservatiivisen suunnan. Lyhyeksi jääneestä kukoistuskaudestaan huolimatta konstruktivismi määritteli uudelleen taiteen ja teknologian suhteen, ja sen jäljet tuntuvat edelleen. Toisin kuin romantiikan aikana, taide ei enää torjunut teollista yhteiskuntaa ja teknologiaa, vaan saattoi käsitellä niitä siinä kuin muitakin aiheita. Neuvostoliitossa konstruktivismia seurannut sosialistinen realismi jopa romantisoi teollisuuden ja teknologian.

Taiteen ja teknologian myöhäisempi ja edelleen jatkuva kohtaaminen ilmenee funktionalismissa. Kun konstruktivistit ottivat lähtökohdakseen teknologian ulkoisen muotokielen, funktionalistit porautuivat syvemmälle. He tavoittelivat rakennusten ja esineiden perimmäistä tarkoitusta, funktiota. Kantavana ajatuksena on, että tarkoituksenmukainen muoto on myös esteettisesti tyydyttävä. Funktionalismi ei siis pyrkinyt rakennusten ja esineiden koristelemiseen, vaan puhtaan ja tarkoituksenmukaisen muodon kehittämiseen. Funktionalismi nosti silmiemme eteen suunnittelukohteen perustarkoitusta parhaiten palvelevat muotoratkaisut. Muotoja pelkistämällä ja korostamalla funktionalistit uskoivat tuottavansa uuden laadullisen ulottuvuuden, ja samalla lähentävänsä ihmistä teknologiaan. Lopputulos olisi sekä esteettisesti ylivoimainen, että käyttäjän näkökulmasta mahdollisimman tyydyttävä. Funktionalismista tuli 1930-luvulta lähtien merkittävä arkkitehtoninen suuntaus. Sen puhtaat linjat miellyttivät taidekriitikkoja - toisaalta funktionaalisten rakenteiden askeettisuus ja pelkistetyt, minimalistiset ratkaisut olivat myös teollisuuden ja rakennuttajien mieleen.

"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".
Cyril Stanley Smith. 



Käsittelen samoja teemoja myös uudessa kirjassani "Tervanpoltosta innovaatiiotalouteen".

torstai 20. lokakuuta 2011

Kertomusten voima

Yritykset koettavat kovasti pärjätä markkinoilla luomalla itsestään ja tuotteistaan mielikuvia. Välineet ovat kutenkin aika tuttuja: mainonta, erityisesti mielikuvamainonta, lehdistötilaisuudet, kuten tulosjulkistukset ja tuotelanseeraukset. Ja mahdolliset avainhenkilöiden esiintymiset mediassa - sikäli, kun avainhenkilöt ylipäätään mediaa kiinniostavat, ja henkilöillä samalla olisi yleisöä kiinnostava tapa esiintyä.

Tulokset ovat enimmäkseen laihoja. Ne muistuttavat mediaan satunnaisesti joutuvien tavisten tilannetta: 15 sekunnin kuuluisuus, josta pitäisi riittää loppuelämäksi. Mainostoimistojen sloganit ontuvat ja lehdistötilaisuuksissa johtajat lataavat tiskiin konsulttien jämäfraasilaarien pohjalta kaavitut kammottavimmat strategialatteudet, jotka nostattavat jokaisen normaalilla älyllä varustetun kuulijan hiukset pystyyn. Toisaalta, tällaistahan elämä on. Mediatarjonnan piirityksessä elävälle kansalaiselle epäonnistuneet julkisuustyrkytykset ovat arkipäivän sielunmaisemaa.

Jotkut menestyvät yritykset ja menestyvät tuotteet näyttävät toimivan toisenlaisella logiikalla. Joko vahingossa tai tietoisesti. Ne rakentavat kertomuksia, ja kertomusten rakentaminen on hidasta, pitkäjänteistä toimintaa. Kertomuksilla on valtava voima, koko inhimillinen ajattelu ja yhteisöjen tavoitehakuinen toiminta perustuu kertomuksiin. Kertomuksilla on myös neuropsykologinen tausta. Ne ovat muistin pysyviä, hitaasti muuttuvia rakenteita, joissa on tarttumapintaa sekä toimintaimpulsseille, että emotionaalisille sävytyksille. Yksilöllä on yleensä oma kertomuksensa. Perheillä on kertomukset. Kansakuntien identiteetti perustuu jaettuihin kertomuksiin. Uskonnot eivät juuri mitään muuta olekaan kuin kertomuskokoelmia.

Miksi kertomuksia hyödynnetään niin vähän liike-elämässä? Se on varmaan enemmänkin sattumaa: kukaan pinnalle päässyt bisnesguru ei ole ollut niistä kiinnostunut. Tosin kaikki bisneskirjat ovat yleensä täynnä "bisneskeisejä". Ne ovat kertomuksia menestyksestä ja varottavia kertomuksia epäonnistumisista. Mutta en tarkoita nyt näitä opetusjuttuja, joita voidaan pitää myös tendenssikirjallisuutena tai juoruina. Tarkoitan tietoista ja vakavaa, ajassa pitkälle tähtäävää oman kertomuksen rakentamista.

Kuitenkin näemme joitain yrityksiä, jotka ovat näin tehneet, ja onnistuneitakin. Coca Colan suuri kertomus on tietty kertomus amerikkalaisesta elämänmuodosta 1950-luvulta 1960-luvun puoleenväliin. Ehkä tuo kertomus ei ole ihan totta, mutta se on kiehtonut suurta yleisöä ja toiminut hyvin. Applen kertomus on kertomus tinkimättömyydestä, innovatiivisuudesta ja edelläkävijyydestä. Tuo kertomus syntyi jo 1980-luvulla, kun Macintosh jäi tappiolle epämiellyttäviksi koettujen IBM:n ja Microsoftin puristuksessa, ja jäi elämään lyötynä, mutta ihailtuna. Japanilaisten autojen ja japanilaisen elektroniikan kertomus on samalla myös kertomus japanilaisuudesta. Pelkistetystä estetiikasta, kurinalaisuudesta ja perinteistä, jota osaavat sulattaa itseensä myös modernin. Ja aivan toinen esimerkki. Islantilainen kevyt musiikki on kertomus Islannista: musiikissa kukkii luovuus, luonnonvoimaisuus ja turmeltumattomuus. Se ei ole globaalia, mutta juuri siksi se on levinnyt kaikkialle maailmaan.

Suomessa yritysten ponnistelut rakentaa kertomusta itsestään tuntuvat sortuvan kansalliseen alemmuudentuntoon. Säännöllisesti langetaan samaan ansaan: ryhdytään luomaan mielikuvaa globaalista yrityksestä. Kotimaassa tuo yritys herättää sääliä, ja kansainvälisesti ottaen sen sisältö on puhdas nolla. Globaali ei oikeasti tarkoita mitään sellaista, mikä kiinnostaisi kertomuksena. Vai onko kertomus luopumisesta siitä, mikä olisi omaa ja uutta, muka jotenkin kiinnostava? Enintään se olisi sitä tragedian elementtinä. Nokia olisi läpimurtonsa hetkellä voinut ryhtyä rakentamaan kertomusta. Mutta se valitsi globalisoitumisen epäkertomuksen, ja menetti sielunsa, luovuutensa ja kiinnostavuutensa. Nokian brändin takana ei näytä olevan yhtään ihmistä - vaikka tiedän siellä olevan monta suurta vaikuttajaa. Nokian vältti tietoisesti alkuperänsä paljastamista, ja yritti jopa ratsastaa sillä, että sanan "nokia" äänneasu kuulostaa japanilta! Nokian viimeaikainen askartelu kansallisessa brändityöryhmässä nosti ainakin omat vähät hiukseni pystyyn. Paasikiven sanoin: "Tämä on hirmuista".

Näen kertomuksilla muutakin arvoa liiketoiminnan instrumenttina kuin yhtiöiden ja tuotteiden "brändäämisen", Se toinen arvo on strategia, ja erityisesti sen kommunikointi sidosryhmille ja sen jalkauttaminen (anteeksi nyt nämäkin sanonnat sieltä konsulttien fraasilaarin pohjalta, mutta valmistelen yllätystä, ja houkuttelen näihin sanoihin positiivisesti reagoivia jatkamaan lukemista). Nimittäin, jokin aika sitten luin lehdestä, mitä Aalto-yliopiston strategian professori oli mieltä strategioista. Hän totesi, että ne ovat satuja tai tarinoita, joita johtajat kertovat toisilleen. Jukupliuta, siinä se oli! Paitsi että tuo lausunto oli tervetullut sivallus ympäri pömpöösien strategiajohtajien korvia, se sisälsi toisenkin totuuden, tuon ihanan sanan "tarina".

Niin, miksipä emme riisuisi hieman strategiakäsitettä. Se on todella muutakin, kun vain sana, jolla perustellaan toimia, joihin ei terve järki yllä. Ensinnäkin, käyttäkäämme manalle menneen Neuvostoliiton tutuksi tekemää sanaa "viisivuotissuunnitelma". Siitä juuri on strategiassa kysymys. On asioita, jotka ottavat oman aikansa. Siksi ne on suunniteltava etukäteen, ja ennen kaikkea, siksi ne on suunnattava hyvin tarkasti oikeaan suuntaan.

Strategia on siis suunnitelma, se on itseään toteuttava ennuste, ja se on tiennäyttäjä. Siksi strategian pitää olla ymmärrettävä, sen pitää tulla osaksi arkipäivää ja jaettuja kokemuksia. Sen pitää olla osa yrityksen henkilöstön arkipäivää, ja siitä pitää tulla osa sidosryhmien arkipäivää. Ja siihen pitää liittää tunnelataus. Koska vain tunteet saavat ihmiset todella toiminaan, muistamaan ja sitoutumaan. Tosin sanoen strategian pitää olla kertomus, ja sen pitää olla osa muita kertomuksia, osa yrityksen kertomusta, osa kansallista kertomusta ja osa ihmisten omaa kertomusta.

Toteuttakaamme siis vanhoja tottumuksiamme. Istukaamme leirinuotion ympärille kertomaan tosillemme hyviä tarinoita. Ja samalla, kaukana nuotion turvallisen valopiirin ulkopuolella, kuulemme suurten petojen kiertelevän, nuuhkivan ja murahtelevan.

torstai 6. lokakuuta 2011

Steve Jobsia ei ole

Steve Jobsin kuolema panee pisteen loistavalle jaksolle tietotekniikan ja tuotesuunnittelun maailmassa. Liki jokainen Applen tuote oli ainutlaatuinen ja merkittävä, ja nimen omaan Jobsin vahvan panoksen takia. Applen menestys opetti alan teollisuudelle paljon. Tuotteella ja kuluttajalla on väliä. Teknologia on ihmiselle osa hänen ympäristöään ja osa henkilökohtaista olemista ja kokemista. Niinkuin on aina ollut ja tulee olemaan, Raha ei sittenkään merkitse kaikkea.

Jobs oli minua nuorempi mies, ja hänen luomuksensa linkittyivät omaan työuraani alusta lähtien. Kerron joitain niistä.

Applen ensimmäiset tietokoneet tulivat markkinoille ennen kuin henkilökohtaisen tietokoneen käsite oli edes kunnolla syntynyt. Ne olivat heti ainutlaatuisia. Muistan ihmetelleeni Apple II tietokonetta ja siinä pyörivää värikästä Lemmings- peliä reilut 30 vuotta sitten. Mitään sellaista ei oltu ennen nähty - se oli kiva - mutta oliko sillä mitään merkitystä tulevaisuutta ajatellen? Nyt tiedetään että oli.

Applen kehittämä Lisa- niminen tietokone hankittiin työpaikalleni joskus vuonna 1983. Se oli joka suhteessa mullistava, siinä oli hiiri, graafinen käyttöliittymä ja sisäinen kovalevy. Ohjelmat käynnistettiin napsauttamalla ikonia, ja tiedostoja saattoi kopioida ja viedä kansioihin vetämällä niitä hiirellä. Vaikka sanonta kuluu, sanon että se oli ihmeellistä. Olin kirjoittamassa tieteellistä artikkelia, ja tein siihen piirrokset draw-ohjelmalla. Se oli helppoa ja lopputulos oli erinomainen. Eikä enää tarvinnut kiikuttaa luonnoksia piirtäjälle - eikä käsikirjoitusta puhtaaksikirjoittajalle.

Oikeastaan Jobs ei keksinyt konseptia itse, vaan sen keksi Xeroxin Palo Alton tutkimuslaitos. Heillä oli jo kehitetty samoilla ominaisuuksilla Alto - tietokone, mutta yhtiön johto ei halunnut kaupallistaa sitä (myöhemmin se tosin yritti myydä koneesta kehitettyä Star- järjestelmää, mutta siitä tuli aivan liian kallis). Xerox esitteli Altoa aivan avoimesti Jobsille, ja Jobs tajusi sen potentiaalin.

Tässä oli varmaankin Jobsin menetyksen salaisuus. Hän pystyi ymmärtämään uusien ideoiden potentiaalin, ja hänellä oli samalla kyky ja tarmo viedä se tuotteeksi.

Pian labramme pöydälle ilmestyi seuraava uutuus: tunnettu kottaraisenpönttö Macintosh. Se oli kalliin Lisan karvalakkimalli, ja siinä oli säälittävän pieni postikortin kokoinen kuvaruutu. Mutta se räjäytti potin, siitä tuli käsite. Toisessa labrassa pyöri vasta keksitty IBM PC. Kauhean ruma ja kolho hökötys, jota käytettiin hakkaamalla mustalle ruudulle kryptisiä kirjainsarjoja. Halveksimme sitä syvästi, mutta lopulta raha ja raaka voima voittivat. Apple jäi sivuraiteelle tekemään loistavia mutta marginaalisia tietokoneita. Syntyneessä turbulenssissa Jobs lähti talosta. Microsoft kopioi Applen käyttöliittymän, ensin varovasti ja sitten röyhkeästi. Koska se oli ainutlaatuinen.

Jobsin seuraava luomus, NeXTcube tietokone, tuli esittelykäynnille labraamme 1990-luvun alussa. Taas loppuu ylisanat kesken. Johto ei kuitenkaan halunnut ostaa kallista kapinetta. Sellaisen hankki CERN:issä toiminut fyysikko Tim Berners-Lee, ja varmaan hänenkin pomonsa veti herneen nenään. Cube oli hänelle juuri oikea työkalu. Sen inspiroimana ja sen avulla Tim loi www:n. Ja taas maailma mullistui, ja minusta tuntuu että Jobsillakin oli siihen tietty osuus. Mutta cube ei menestynyt, se oli kallis, eivätkä sen aikaiset prosessorit jaksaneet pyörittää kunnolla sen edistyksellistä softaa.

Valitsin jutun kuvaksi iPodin, joka tuotiin markkinoille vuonna 2001. Se on minusta Applen paras tuote, ylittämättömän elegantti. Sen oivaltaa vasta, kun pitää sitä kädessään. Ja nerokas tuoteoivallus. Sony Walkmanin puhtaasti elektroninen inkarnaatio.

Applen iPhone oli oikeastaan minulle ensimmäinen suurempi pettymys. Vaikka se nosti Applen maailmanluokan älypuhelinfirmaksi, itse puhelimen muotoilu oli aika simppeli, suoraseinäinen ja turhan paksu laatikko. Mutta iPhonen (ja iPadin) menestys kruunasi hienosti Jobsin uran.

Sanoin alussa, että Jobsin kuolema panee pisteen tietylle kunniakkaalle kehitysjaksolle, jota on edustanut juuri Apple. Ainakin siinä mielessä, että Jobs ei enää ole mukana. Luulen että Applekin on vaarassa, ja Jobsin kuolema tuli imagon kannalta pahaan aikaan. Huoleni syy on seuraava. Applen tuotteiden menestys on perustunut liikaakin loistavaan muotoiluun ja ainutlaatuiseen brändiin. Apple ei oikeasti ole kohdannut kilpailua, ennen kuin nyt. Puhelimissa tuotevalikoima on kovin niukka: oikeastaan vain yksi tuotemalli, jota välillä ajanmukaistetaan. Ongelmaksi voi tulla myös käytettävyys, se ei yleensä ole juuri kehittynyt tuotejulkaisun jälkeen. Monet sanovat jopa, että mm. Applen tietokoneen käyttäminen ei oikeasti ole kovin miellyttävää. Mutta tykkääminen on mutkikas asia, katso myös juttuni fanituksen olemuksesta.

Mutta älköön se himmentäkö pääasiaa. Jobsin luotsaamana Apple on jättänyt syvän jäljen teollisuushistoriaan, ja muuttanut tapaamme ajatella tuotteita. Maailma tarvitsee ihanteita ja esikuvia.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ekosysteemit ja appsit

Suomessa niukassa keskusteluilmastossa ei ole tilaa liian monimutkaiselle ajattelulle, ja yhteiseen julkiseen sanastoomme kuuluu vain vähäinen määrä helposti käytettäviä käsitteitä. Muutama kuukausi sitten Nokian johtaja yritti perustella toimiaan selittämällä, että Nokia haluaa hyödyntää parempaa ekosysteemiä. Ja voi hyvät hyssykät! Nyt on kaikki paikat täynnä ekosysteemiä. Aivan kun koko asia olisi keksitty juuri nyt. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ekosysteemit teknologisessa merkityksessä ovat olleet olemassa jo teollistumisen alusta alkaen. Ne ovat tiettyyn tuotetyyppiin tai palveluun osallistuvia tahoja, hyödykkeiden tai palvelujen tarjoajien verkostoja.

Harva tekninen innovaatio toimii ilman ekosysteemiä. Osa ekosysteemistä voi olla yhteiskunnan tuottamaa, osa taas syntyy luonnostaan, kilpailun ja yritystoiminnan kautta innovaation levitessä. Laajimmat ekosysteemit liittyvät yleisiin palveluihin. Liikenne vaatii tieverkot, niiden huollon, ja liikenteeseen liittyvän turvallisuus- ja valvontafunktion. Autoteollisuudella on taas raaka-aineiden, alihankkijoiden ja komponenttitoimittajien verkostot. Sähkölaitteet edellyttävät energian tuotantoa, jakelua, laitevalmistajia, komponenttivalmistajia, raaka-aineiden tuottajia. Ja niin edelleen. Monimutkaisessa teknistyneessä yhteiskunnassa olemme kaikki tavattoman riippuvia suuren ihmisjoukon toiminnasta.

Asiaa voi pohtia esimerkkien kautta. Sähköauto on eräs tulevaisuuden liikennemuoto. Yleisesti ajatellaan, että sähköauton yleistyminen edellyttää uusia akkukeksintöjä. Itse asiassa tarvitaan kuitenkin sellainen toimijoiden verkko, joka mahdollistaa akkujen valmistuksen, huollon ja lataamisen teollisessa mittakaavassa ja kustannustehokkaasti. Tulevaisuuden sähköauton teknologia saattaa olla jo olemassa, keksintönä ja periaatteena. Mutta ekosysteemin muodostuminen ottaa oman aikansa, tyypillisesti muutamasta vuodesta muutamaan vuosikymmeneen.

Hehkulampun korvaavat energiatehokkaat valaisimet ovat kuluttajan näkökulmasta kalliita ja epäluotettavia. Syynä on, että uusien lamppujen tuottamisen ekosysteemi ei ole vielä täysin kehittynyt.

Matkapuhelimet edellyttävät tietoliikenneverkkojen olemassaoloa. Nykyisin tarvitaan sekä varsinaiset matkapuhelinverkot että internet. Radioverkot (GSM, CDMA, 3G, wlan ym) ovat oikeastaan vain portteja, joiden kautta laite kytkeytyy internet- verkkoon. Äänipuhelutkin siirtyvät sinne ennen pitkää, siksi puhelinoperaattorit haluavat muuttua internet- operaattoreiksi.

Ekosysteemin muodostuminen edellyttää yhteisiä standardeja, siis yhtenäisiä rakenteita ja menettelytapoja. Ne voivat olla virallisia, tai itsestään teollisuudenalojen sisällä syntyneitä. Internet sinänsä on hyvin standardoitu, kilpailu kohdistuukin laitteen ja internetin väliseen liitäntään, siellä löytyy erilaisia rajapintoja ja kilpailevia menettelytapoja. Tietoliikenteessä painotus on siirtynyt hyvin standardoidusta puheen siirrosta datasisältöjen käsittelyyn - ja siellä vallitsee ekosysteemien keskinäinen kilpailu.

Puheen asemasta sosiaalinen media ja erilaiset palvelut kiinnostavat kuluttajaa. Nämä palvelut perustuvat ohjelmiin, niihin paljon puhuttuihin sovelluksiin eli appseihin. Ja ohjelmat vaativat hyvin määritellyn rajapinnan, jotta niitä voisi käyttää erilaisissa kuluttajalaitteissa. Mobiililaiteyritysten välinen kilpailu on pitkälle taistelua näiden rajapintojen hallinnasta. Käytännössä rajapinta on osa mobiililaitteen käyttöjärjestelmää (esimerkiksi Symbian tai Windows tai Android). Siksi tuo käyttöjärjestelmäkysymys on niin tärkeä.

Yritykset pyrkivät kontrolloimaan näitä sovellusrajapintoja. Ääripäät ovat täysin avoin rajapinta (jolloin sovelluksia voi tehdä kuka vain), tai täysin kontrolloitu rajapinta, kuten Applella. Appsien tuottajien ekosysteemin kontrollointi voi tuottaa merkittävän kilpailuedun, mutta vain, jos tuo ekosysteemi on riittävän suuri. Nokia oli paalupaikalla niin kauan kun sen markkinaosuus oli suurin. Se ei kuitenkaan älynnyt tarttua tähän mahdollisuuteen - ennen kuin juna oli mennyt.

Mobiilimaailmassa on nyt 6-7 toimivaa sovellusekosysteemiä. Ei näytä todennäköiseltä, että sinne syntyisi samanlaista monopoliasemaa kuin tietokoneiden puolella - vaikka sekään ole kokonaan poissa laskuista. Kilpailuasetelmasta tulee monimutkainen, eikä kisaa välttämättä voiteta kontrolloidun ekosysteemin avulla. Liika kontrolli kun voi karkottaa toimijat kilpailevaan ekosysteemiin. Migraatio eli sovellusten diffuusio kilpailevien ekosysteemien rajapintojen yli syö myös kontrolloijien kilpailuetua. Siksi Nokia voi olla kokeneena laitteiden kehittäjänä sittenkin vahvoilla paremman kuluttajakokemuksen tuottajana - jos se ei ole kokonaan hävittänyt luovuuttaan.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Ja oikea vastaus on .... Kanada !

Naurattiko otsikko? Ehkä, mutta jos nauratti, lukijalla on taustatietoa. Taustatietoa tarvitaan yllättävän monessa asiassa. Ja usein, niin kuin otsikon tapauksessa, se perustuu ennen koettuun tai nähtyyn. Esimerkiksi projektien työmäärien arviointi edellyttää taustatietoa - eikä se edes riitä. Tarvitaan myös paljon työtä.

Kummelin visailusketsissä - kaikissa sen versioissa - joukkue pohtii ankarasti oikeaa vastausta. Kavereilla ei ole hajuakaan asiasta - mutta intoa riittää. Arvaus on lopulta ainoa vaihtoehto, ja se menee joka kerran karmeasti väärin.

Kun kirjoitin kirjaani "Projektitoiminnan musta kirja", pohdin, onko musta pedagogiikka toimiva lähestymistapa. Tällaista kirjaa kun en ollut ennen nähnyt. Ja projektitoiminnasta minulla ja monella muullakin on sellaisia kokemuksia, joita luonnehtii parhaiten musta huumori. Kustantajatkin suhtautuivat epäillen - kunnes löytyi ennakkoluuloton kustantaja. Ja hyvä niin, kirja on myynyt mukavasti, vaikka se ei ole saanut minkäänlaista julkisuutta. Jokin aika sitten törmäsin kuitenkin ilokseni kirjaan, jossa on samantapainen ote: "Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu", kirjoittajat Reino Myllymäki, Toni Hinkka, Tomi Dahlberg ja Börje Uimonen.

Siteeraan nyt omaa kirjaani. "On totta, että aivan säännöllisesti ja yleisenä käytäntönä organisaatiot pystyttävät mittavia, huolellisesti rakennettuja ja tehokkaasti johdettuja projekteja, joiden tärkeimpänä lähtökohtana on – arvaus. Entä ... miksi väärälle raiteelle lähtenyttä projektia ei yksinkertaisesti pysäytetä tai korjata? ... On täysin mahdollista, että projektin sisältö on sen aiheen takia sumea ja vaikeaselkoinen. Niinpä projekti onkin perimmäiseltä olemukseltaan pikemminkin yritys hahmottaa ongelmaa, kuin ratkaista se. Tietenkin projekti on siihen väärä instrumentti, koska se on nimenomaan ratkaisuväline – mutta ehkäpä se on ainoa helposti käytettävä ja ymmärrettävä keino".

Myllymäki ja kumppanit esittävät aivan konkreettisia esimerkkejä. Heidän mukaansa projektien kustannusarvioista puuttuu usein mm. organisaation yleiskulut ja ohjelmien lisenssimaksut. Puhumattakaan siitä että pohjana on arvaus, joka on järkyttävästi pielessä. Tällainen arvio esitetään, jotta projekti menisi päätöksenteossa läpi.

Ja samantapainen case omasta kirjastani: "eihän me muuten olisi saatu kauppaa".

Viime aikoina on ollut tapetilla julkishallinnon tietojärjestelmäprojektit. Siellä on joskus aivan toinen vaihde päällä. Projekti ei tuota käyttökelpoista tulosta, kaadetaanpa siihen miten paljon rahaa tahansa (mm. sähköinen resepti, terveystiedon yhteisrekisteri).

Jokohan olisi loppukevennyksen paikka?

Vanha insinööriviisaus kuuluu: projektin kulut saadaan kertomalla kustannusarvio piillä.

Olen pohtinut, miksi juuri pii? En ole keksinyt parempaa selitystä kuin tämän. Koettakaapa katsoa ympyrää ja arvioida sen kehän pituus. Ei oikein onnistu, mutta halkaisija on helpompi arvata. Kehä saadaan sitten kertomalla se piillä.

Haluatteko muuten huijata bisnesgrafiikalla? Esittäkää siinä projektien kuluja verrannollisena ympyröiden pinta-alaan. Isotkin projektit näyttävät oudon pieniltä!

perjantai 30. syyskuuta 2011

Bach ja barokin musikantit

Olin konsertissa Helsingin Villa Blomissa, ohjelmassa Johan Sebastian Bachin sellomusiikkia: soolosellosarjat V ja VI ja I viulusonaatti. Esittäjänä alan mestari Markku Luolajan-Mikkola. Oikeastaan se taas vahvisti käsitystäni, että pidän kovasti barokkimusiikista.

Barokkimusiikista puhuminen kuulostaa kauhean elitistiseltä ja esoteeriseltä. Ei se ole ollenkaan sitä. Barokki on minun kuvitelmissani viimeisiä aikoja, jolloin ns klassisessa musiikissa saattoi puhua musikanttisuudesta: vapaudesta, soiton ilosta, improvisoinnista. Jotenkin siinä on samaa henkeä kuin jazzissa. Barokin jälkeen tuli klassismi ja romantiikka, vapaus katosi, tilalle tuli kaavat ja järjestys. Nuoteista tuli pyhiä ja soittajista mekaanisia soittokoneita. Toki sitä ennen ja sen jälkeenkin oli pelimannimusiikkia, musiikki soi pirteissä ja maalaistansseissa. Mutta millainen musiikki, sitä emme tiedä, se ei ole tallentunut mihinkään. Mitä ihmettä puhaltaa pulloposkinen säkkipillinsoittaja Peter Bruegelin maalauksessa maalaispidoista? Maalaus on varmaan syöpynyt monien alitajuntaan, mutta mitä kummaa siellä soitettiin?

Sanottakoon heti, että olen musiikkikriitikkona ja musiikkifilosofina täydellinen itseoppinut amatööri, ja luotan enemmän korviini kuin auktoriteetteihin. Mutta ehkäpä tämä toteamus rohkaisee myös muita amatöörejä kuuntelemaan rohkeasti. Vaikkapa Bachia.

Myönnän, että minullakin oli Bachin soolosellosarjoista hiukan synkkä kuva. Jotain ankeaa ruopimista sellon matalilla kielillä. Mutta kuva oli täysin väärä. Musiikki onkin tavattoman rikasta, paikoin svengaavaa, suorastaan pelimannimusiikkia. Bach on tehnyt parhaansa näyttääkseen, kuinka hienoa ja kiehtovaa musiikkia saa aikaan jo yksinään soivalla sellolla. Musiikissa on myös tanssillisia osia, sarabande, gavotti, gigue. En oikein tiedä, miten Bach saattoi tehdä jotain näin maallista, keskellä ankean ahdistavaa uskonnollista ilmapiiriä. Saattoiko tätä musiikkia soittaa missään Bachin aikana?

Bachin kanssa aika ei tule pitkäksi. Hänen ehtymätön musiikillinen mielikuvituksensa tuottaa jatkuvia uusia yllätyksiä, silloinkin kuin teema tuntuu toistuvan. Jokainen Bachia soittanut tai laulanut tuntee asian, itsekin olen soittanut Bachin huilukappaleita. Ei koskaan voi arvata, mihin seuraavaksi mennään, mikään ei toistu ihan samanlaisena.

Konsertin huippu oli mielestäni viulusonaatin fuuga. Fuugahan on moniääninen esitys, jossa kaksi tai useampi melodiaa soi samanaikaisesti, toisiaan kommentoiden ja korostaen, ja usein myös ajallisesti toisiaan takaa-ajaen. Tehkääpä tämä soittimella, jossa samanaikaisesti voi soida vain yksi- tai ehkä joskus kaksi ääntä. On se mahdollista, Bachille. Katselin kuin hypnotisoituna, kuinka soittajan vasen käsi kiipeili otelaudalla, kuin yliannoksen piristeitä napannut hämähäkki.

Konsertti esitettiin vanhoilla soittimilla, mutta minusta se ei ole olennaista. Emmehän silti pääse selville, millä tyylillä aikalaiset soittivat, ja miksi pitäisi? Emme mitenkään ymmärtäisi sen aikaista ajattelua tai ilmapiiriä. Sen sijaan ottakaamme musiikin ideat inspiraation lähteeksi, ja nauttikaamme soittamisesta tai kuuntelemisesta.

Hyvän musiikin universaalisuus näkyi, kun Wendy Carlos (siihen aikaan Walter) levytti Bachia Moog- syntetisaattorilla vuonna 1969, levyn nimi taisi olla "Switched-on Bach". Levy oli aikansa superhitti. Se teki sekä Moogista että Bachista rock-muusikoiden ajassa kestävää kulttuuria. Hauskinta oli, että niin sanotut klassisen musiikin ystävät olivat siitä raivoissaan. Poikkeuksia toki oli, pianovirtuoosi Glenn Gould piti siitä.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Parhaasta pohjalle

Otsikko ei ole satunnainen provokaatio. Yrityskonsultti Jim Collins on kirjoittanut tällaisen kirjan. Hänen tiiminsä on analysoinut joukon romahtaneita yrityksiä, ja löytänyt toistuvan kuvion. Yritys, joka nousee alansa parhaaksi, joutuakseen sitten perikatoon, käy läpi kuusi kehitysvaihetta. Aluksi loistava yritys on innovatiivinen, ja pääsee menestyksen alkuun. Seuraavassa vaiheessa yritys panee kaikki tarmonsa rajuun kasvuun. Kolmanneksi seuraa kukoistus. Mikään ei tunnu olevan mahdotonta, niinpä yritys rakentaa ylimielisyyteen ja korskeuteen perustuvan yrityskulttuurin. Vaaran merkit ovat kyllä ilmeiset ja kaikkien näkyvissä - paitsi kyseisen yrityksen johdon. Neljännessä vaiheessa nousee yleinen paniikki. Sekoittakaapa kepillä muurahaispesää, niin näette mitä tapahtuu. Viides vaihe on tärkein. Yritys tekee merkittävän, pateettisen, katastrofaalisen ja peruuttamattomasti väärän pelastautumisyrityksen. Usein muutoksen kätilönä on yrityksen tai jopa toimialan ulkopuolinen, messiaan kaapuun puettu pelastaja. Kuudes vaihe on usein yksinkertainen. Se on perikato.

Collinsin esimerkkiyritykset ovat enimmäkseen tuntemattomia. Yhden oudon tunsin: Zenithin. Lapsena näin sen mainoksia joissain amerikkalaisissa lehdissä. Zenith teki televisioita. Amerikkalainen televisio 1950-luvun lopulla oli liki sadan kilon painoinen jalopuulaatikko täynnä kuumuutta hohkaavia elektroniputkia. Transistori oli tosin keksitty, mutta Zenith ei nähnyt niille käyttöä. Johtajat nauroivat japanilaisten laitteille ja pitivät niitä leluina. Eivät nauraneet pitkään.

Motorola oikeastaan keksi koko matkapuhelimen ja teki ehkä eniten sen eteen. Siitä olisi pitänyt tulla markkinajohtaja, eikä jostain kumisaapasfirmasta. Motorolan kohtalo osoittikin, että vitutukseen voi kuolla.

Collins ei muistaakseni kertonut Xeroxista, jonka me kyllä tunnemme. Yhtiö sai ainutlaatuisten patenttiensa turvin monopoliaseman ja käsittämättömät voitot. Patentit tosin olivat vanhenemassa ja tuotevalikoima oli ikääntynyt ja epäluotettava. Ylimielinen johto ei nähnyt tarpeelliseksi uudistaa tuotteistoa - vaan se palkkasi tuhansittain huoltoteknikoita. Kun patentit vanhenivat, koko liiketoiminta romahti käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä. Xerox oli tosin niin varakas yhtiö, että perikato ei ollut täydellinen.

Entäpä kotimainen tapaus. 1980-luvun alkuun asti suomalainen TV-teollisuus pärjäsi hyvin- ainakin kansallisessa skaalassa. Ne jotka muistavat, muistavat ylimielisestä vaiheesta korskeuden: kuinka johto osteli tankkilaivoja ja intoutui lahjomaan poliitikkoja. Sen suuruuden huipulla siitä piti tulla Nokian astinlauta globaaleille elektroniikkamarkkinoille. Toisin kävi, seurasi pateettinen virhe. Nokia laittoi panoksensa kasvuun yritysostoilla - se ei hyödyntänyt vahvaa insinööritaitoaan eikä ainutlaatuista muotoiluperinnettämme. Seurannut perikato vei hengen toimitusjohtajalta ja oli viedä mennessään koko Nokian. Lopullinen tuho tuli, kun teknologia muuttui. Ei ollut henkitoreissaan kituvalla Finluxilla enää voimia puskea markkinoille digitaalista taulutelevisiota.

En aio nyt mainita Nokian matkapuhelinyhtiötä. Lukija kyllä ymmärtää muutenkin.

Pakko siteerata myös Paavo Haavikko- vainaata. "Ei ole aarretta, mitä mies ei vaihtaisi kouralliseen tuhkaa ja säkilliseen pimeyttä".

Parhaasta pohjalle - metafora on vahva ja lumoava. Ehkä liikaakin. Eiväthän kaikki erinomaiset yritykset joudu perikatoon. IBM oli aikanaan ylivoimaisen ja ylimielisen malliesimerkki. Mutta se selvisi teknologiamurroksesta joka heitti sen mastodontti-tietokoneet kaatopaikalle. No hiukan mutkia tosin taisi olla sen taivalluksessa.

On kiusaus soveltaa metaforaa myös laajemmin: poliitikkoihin, rokkistaroihin ja urheilutähtiin. Inhimillisellä tasolla kuvio on monen kohdalla hyvin samanlainen, hyvin kuvaava - ja samalla hyvin julma.

Olen miettinyt, miksi ihmiset käyttäytyvät kollektiiveina - esimerkiksi valtioina ja suuryrityksinä - niin kovin samalla tavoin kuin yksilöinä. En ole sitä loppuun asti ymmärtänyt. Joka tapauksessa, talouselämä antaa firmoille kovaa kyytiä, samoin kuin mediajulkisuus antaa sitä yksilöille. Kaikkien pää ei vain kestä.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kärpästen herrat

Helsingin sanomien pääkirjoitus 12 syyskuusta totesi että perussuomalaisten menestys saa suomalaiset katsomaan peiliin. Puolue kuulemma heijastaa Suomen kansan olemusta. En oikein pitänyt kirjoituksesta, jonka logiikka ei sivumennen sanoen muutenkaan auennut. Ja siihen on tietyt syyt. Lähden etsimään syytä vastenmielisyyteeni analogian kautta.

William Goldingin kirja "Kärpästen herra" ilmestyi vuonna 1954. Vähitellen siitä on muodostunut kulttikirja, joka valottaa ihmisyyden olemusta aika ikävällä tavalla. Kirjassa joukko koulupoikia joutuu autiolle saarelle. Vailla jatkuvaa kosketusta järjestyneeseen yhteiskuntaan ja sen ihanteisiin poikien yhteisö alkaa taantua. Lopulta se vaipuu primitiivisen barbaarisuuden ja murhien asteelle. Kirja ei ole mukavaa luettavaa. Se haastaa käsityksiä ihmisten luontaisesta hyvyydestä tai rationaalisuudesta. Anarkistit vihaisivat tätä kirjaa.

Mikä sitten ohjaa yhteiskuntaa, pitää yllä sen eettistä lippua ja hyviä tavoitteita? Voisiko vastata: ihanteet? Suomen puolueilla on kunnioitusta herättävä menneisyys. Ne vetoavat suuriin aatteisiin. Ranskan vallankumous kohotti lipukseen vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden, ja jokseenkin kaikilla niin sanotuilla vanhoilla puolueilla on ollut tästä teemasta omat muunnelmansa, sovellettuna puolueiden kannattajakuntien elämäntilanteeseen.

Yhteiskunnan muuttuessa puolueet ovat alkaneet tavoitella kannattajia vanhan ydinjoukkonsa ulkopuolelta. Samalla aatteellisuus ja ihanteellisuus ovat saaneet väistyä. Taistelu markkinaosuuksista on johtanut outoon versioon gallupdemokratiasta. Puolueet selvittävät kyselyillä "kansan olemusta", tullakseen sen kaltaisiksi. Kärpästen moraali alkaa tulla yhteiskunnan käytännöksi, ja kun se kirjataan puolueohjelmiin, olemme pian hyvää vauhtia matkalla Goldingin kuvaamaan barbariaan. Kannattaako edes sanoa, että perussuomalaiset ovat olleet hyviä oppimaan?

Joten mikä lääkkeeksi? Olisiko ehkä syytä kokeilla vanhanaikaista arvokeskustelua. Se saattaa olla vaikeaa, koska jopa itse arvon käsite näyttää olevan monelta hukassa. Näin voidaan päätellä ainakin siitä, että yritykset ja organisaatiot ovat määritellet itselleen arvoja. Haloo, siis määritellet arvoja!!

Voitaisiinko aloittaa siitä, että sovittaisiin ensin vaikkapa siitä, että arvoja ei voi määritellä - ei mielivaltaisesti eikä muutenkaan. Samalla voitaisiin sopia siitä, että ihmisarvo ja ihmisoikeudet eivät ole sopimuksenvaraisia kysymyksiä - vaan että ne yksinkertaisesti vain ovat.

Erilaisissa ihmisyhteisöissä voidaan toki nähdä erilaisia arvoja, ja arvomaailmaa voidaan lähestyä varsin objektiivisesti tieteellisen tutkimuksen keinoin. Hollantilainen Geert Hofstede on tehnyt uraauurtavaa työtä analysoimalla organisaatiokulttuureja ja arvoilmastoja eri maissa. Arvoista ja kulttuureista kiinnostuneille voi suositella hänen kirjojaan. Yleensä niistä löytyy myös hyvä johdanto arvokeskustelun perusteisiin. Oma tiivistelmäni hänen ajatuksistaan voisi mennä näin: kulttuurien arvoissa on kyllä eroja - mutta toisaalta monessa suhteessa kaikki kulttuurit ovat myös hämmästyttävän samanlaisia. Kunhan nuo samanlaisuudet osataan erottaa hyvinkin kirjavien normien ja tapojen säätelemistä ilmenemismuodoista.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Lamppudirektiivi murjoo

Euroopan unioni on tehnyt päätöksen rajoittaa tiettyjen lampputyyppien myyntiä. Paljon energiaa kuluttavien vakiohehkulamppujen myynti lakkaa vähitellen kokonaan. Olen kannattanut päätöstä, ja pidän sitä edelleenkin hyvänä asiana. Säästyvän energian määrä on todella merkittävä. Myös Suomessa, vaikka hehkulamput talvella toimittavatkin myös lämmittimien virkaa.

Päätökseen liittyi siirtymäaika, ja uskottiin, että teknologinen kehitys ja tuleva markkinakentän muutos tuovat kuluttajien ulottuville riittävästi vaihtoehtoja. Näin hyvin ei kuitenkaan käynyt. Direktiivi murjoo kuluttajaa, jonka on vaikea navigoida rumien, väärän kokoisten ja epäluotettavien lamppujen viidakossa. Osa markkinoilla olevista lampuista on yksinkertaisesti kelvottomia. Ne syttyvät hitaasti, niiden valontuotto ei vastaa lupauksia, monet ovat rumia, eikä niitä mielellään laita kristallikruunuihin. Ja lamppujen elinikä ei täytä odotuksia.

Minulla on todisteita väitteelleni. Parin vuoden aikana olen hankkinut pienoisloistelamppuja kodin yleisvalaisimiin. Niiden piti kestää 8000 tuntia, moninkertaisesti hehkulampun ikä. Neljä lamppua on jo hajonnut, yksikään ei kestänyt edes normaalia hehkulampun ikää. Lisäksi muutama lamppu kehitti käryä.

Yliarvioimme usein teknologian kehityksen nopeutta. Lamppuongelman syntyyn lienee vaikuttanut myös kuluttajien edessä oleva pakkotilanne, joka on tuonut markkinoille epäeettisesti toimivia yrittäjiä. Näyttäisi siltä, että moittimani lamput ovat peräisin Kiinasta. Suomessa ei myöskään enää ennakkotarkasteta sähkötuotteita. EU:n vaatimuksesta meillä luovuttiin ehkäisevästä viranomaisvalvonnasta, ja siirryttiin ns. ankaraan tuotevastuuseen. Mitenhän se nyt tässä toteutuu?

Mutta tulevaisuudessa tilanne parantuu. Uusi teknologia on jo ulottuvilla, nimittäin Shuji Nakamuran keksimät kirkkaat LED komponentit. Niiden rinnalla on saatavissa pienoisloistelamppuja, jotka luultavasti vähitellen jäävät pois, sisältäväthän ne elohopeaa. Kuluttajan pitää ruveta ajattelemaan lumeneissa, jotka vähitellen merkitään lamppupakkauksiin. Tavallinen 60 W hehkulamppu tai 11 W energiansäästölamppu antavat noin 500-700 lumenin valovirran. Siis tavallinen energiansäästölamppu - pienoisloistelamppu - antaa noin 50 lumenia kulutettua wattia kohti. LED antaa parhaimmillaan jo paljon yli 100 lumenia watilla, mutta osa valosta hukkuu valoa tasaaviin rakenteisiin. Siten ne ovat käytännössä samanveroisia kuin pienoisloistelamput. Olen varma, että ajan myötä lamppujen laatu kohenee, ja niiden koko ja muoto alkavat vastata kuluttajien toiveita. Myös entistä parempaa valotehokkuutta on vuosikymmenien tähtäimellä luvassa.

Nakamuran keksimät kirkkaat ja pitkäikäiset LEDit ovat todellinen siunaus ihmiskunnalle. Hyvin suuri osa väestöstä asuu alueilla, joilla ei ole sähköverkkoa, ja pimeää kestää yli 10 tuntia vuorokaudessa. Nyt halvat auringosta latautuvat lamput antavat heidän lukea, opiskella ja tehdä kotiaskareita iltaisin.


Nämä lamput kestivät hädin tuskin joitakin satoja tunteja.

.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Fanituksesta, huonoista pizzoista ja vähän muustakin

"Zap Gun" on yleisen käsityksen mukaan Philip K. Dickin huonoin kirja. Siitä on helppo löytää vikoja: juonen aukot ja epäjohdonmukaisuudet, ja sitkeästi toistuvat kirjailijalle ominaiset teemat, jopa stereotypiat, kuten selvänäkö, telepatia ja pelottavat naiset. No, olen joka tapauksessa lukenut kirjan suureksi nautinnokseni. Fanin mielessä jopa ihailun kohteen virheet ovat viehättäviä.

Legendaarinen Helsingin sanomien kulttuurikriitikko Seppo Heikinheimo fanitti kiihkeästi autoa. Hänelle ainoa aito auto oli Jaguar. Kokemukset Jaguarilla ajosta olivat masentavia, mutta jatkuvista vastoinkäymisistä huolimatta kriitikon ja ihailun kohteen suhde jatkui lämpimänä. Tämän voi lukea postuumina julkaistuista "Mätämunan muistelmista". Se on järkyttävä ja vaikuttava kirja, se kannattaa ehdottomasti lukea. Heikinheimo oli armoton ja vihattu kriitikko, mutta vielä kovempi hän oli itseään kohtaan. Hänen pehmeä kohtansa, vihan ja rakkauden symbioosi, oli Jaguar - ja venäläissyntyiset muusikot.

Kirjailija Nick Hornby on täysin paneutunut fanituksen erittelyyn. Ehkä tunnetummat kirjat ovat "Uskollinen äänentoisto" ja "Hornankattila". Monien muiden tapaan hän näkee fanikäyttäytymisessä sellaisen sielun särön, jonka kautta pääsee tutkimaan ihmisenä olemisen syviä ulottuvuuksia.

Fani on uskollinen ja sitkeä, mutta suhde ei ole ikuinen. Miksi joku lopettaa tykkäämisen, ja siirtyy vastapuolen leiriin? Osittain syynä voi olla ihailun kohteen tuottamat pettymykset. Mutta ne eivät selitä kaikkea. Fanituksessa on elementti, joka ei ole rationaalinen. Se ei näytä liittyvän, ainakaan kovin suoraviivaisesti, suhteen tuottamiin sosiaalisiin ja psykologisiin palkkioihin tai turhautumisiin. Ehkä tätä kuvastaa sanonta, jota on sovellettu mm pizzaan ja seksiin. "Se on hyvää silloinkin kun se ei ole hyvää".

Ehkäpä fanisuhde ei ole koskaan kokonaan ohi. Itse olen fanittanut pitkään Citroën- autoja, mutta viimeisen tempauksen jälkeen auto vaihtui toiseen merkkiin. Auto on uudempi, toimii hyvin, ja siinä on paljon teknologiaa - mutta sitikan ajotuntumaa ei voita mikään.

Teknologiayritysten olisi syytä tutkia tarkkaan fanituksen olemusta. Tunnettu innovaation omaksumisdynamiikka on tosiasiassa fanituksen dynamiikkaa, ja käsite tuo siihen uutta ymmärrystä. Tuotteiden vetovoimaa ei voida selittää pelkästään, eikä aina edes alustavasti tuoteominaisuuksilla, eikä käyttökokemuskaan ratkaise. Kysymys on ennen kaikkea siitä, onko tuote ylipäätään sopiva fanituksen kohteeksi. Siinä pitää olla jotain hyvää, jotain "blingiä", tuotteeseen, sen käyttöön tai sen valmistajaan pitää liittyä kiinnostava kertomus, ja etenkin nuorten käyttämien tuotteiden pitää taipua jengi-ikoneiksi, olla cool. Ja sitten pitää olla joku syvä, henkilökohtainen ja psykologinen aura, jota en osaa kuvailla. Sen tuntee kun sen näkee.

Oli ihan pakko käydä hiplaamassa Nokian N9 puhelinta. Laite on hieno, hyvin vaikuttava, tehokas, ja sen käytön oppii minuutissa. Objektiivisesti ottaen en ole koskaan nähnyt parempaa puhelinta. Muotoilu on hyvin klassinen: pelkistetty, kaunis, funktionaalinen ja muista poikkeava. Mutta missä on bling, ja onko siinä seksiä?

maanantai 5. syyskuuta 2011

Kissojen ja ohjelmien valmistamisesta

Kun opiskelin TKK:ssa valmistusteknologiaa, opettajanani oli kokenut teollisuusmies Veikko Vuorikari. Hänellä oli tapana sanoa opiskelijoille: muistakaa, että Suomessa ei pystytä valmistamaan kissaa pienempää esinettä. (Tämä siis tapahtui pari vuosikymmentä ennen kuin Nokia ryhtyi valmistamaan selvästi kissaa pienempiä matkapuhelimia).

Opiskelijalle tämä kokemuksesta nouseva viisaus ei täysin valjennut. Oivalsin asian vasta, kun aloin paljon myöhemmin tutkia Suomen teollistumisen historiaa. Olin varsin vaikuttunut siitä, miten suomalaiset konepajat valmistivat 1800-luvun lopulta alkaen vaativia tuotteita, kuten höyrykoneita, vetureita ja maamoottoreita. Olkoonkin, että se tapahtui aluksi skottilaisten insinöörien ja mestarien ohjauksessa. Mutta kehitys jäi meillä kesken. Tuotanto perustui täysin mestarien ja työmiesten korkeaan ammattitaitoon ja hyvään työmoraaliin. Valmistetut koneet olivat korkealuokkaisia, mutta ne olivat yksilöllisiä ja niiden tuotanto oli tehotonta. Tässä vaiheessa konepajainsinöörien olisi pitänyt ottaa vastuu mestareilta itselleen. Heidän olisi pitänyt määritellä koneiden kriittiset osat ja niiden valmistustoleranssit, ja järjestää vaatimuksia vastaava tuotantoprosessi. Ja järjestää laadunvalvonta varmistamaan että mittatarkkuudelle asetetut tavoitteet saavutetaan.

Ja juuri tätä opettajani tarkoitti. Suomessa tämä tärkeä askel viivästyi ainakin puoli vuosisataa, koska mikään ei siihen pakottanut. Teollisuusjohtamisen hierarkia oli matala ja epämuodollinen. Ja se oli hyvä asia niin kauan kun tuotanto nojasi käden taitoihin. Suuressa maailmassa sotateollisuus pakotti organisoimaan massatuotannon. Yhdysvalloissa sisällissota mullisti koneteollisuuden. Ja pian opituille taidoille tuli käyttöä. Autot, lentokoneet ja elektroniikka mullistivat koko mantereen. Tätä kehityskulkua on eritellyt kuuluisa teknologian tutkija Nathan Rosenberg.

Ja nyt seuraa uusi oivallus. Jo työskennellessäni teollisuudessa 1980-luvun alussa minä ja kollegani opimme tuntemaan sanan "ohjelmistokriisi". Ohjelmien tuottaminen tuli jatkuvasti yhä työläämmäksi, ja asialle alettiin etsiä ratkaisua. Valitettavasti ratkaisu ei lähtenyt samaan suuntaan kuin koneteollisuudessa. Sen sijaan että ratkaisuna olisivat olleet "vakioidut, yhteensopivat osat", ohjelmistoteollisuus omaksui kehityssuunnan, joka pyrki tukemaan ohjelmointia yksilöllisenä, käsityövaltaisena ja henkilökohtaisia taitoja korostavana prosessina. Ja tältä tieltä on vaikea enää poiketa. Teknologian tutkijat käyttävät ilmiöstä nimitystä "lock-in", ja tarkoittavat sillä paitsi epäideaalista tuotetta, myös jumiutumista epätarkoituksenmukaiseen mutta laajasti omaksuttuun toimintatapaan. Juuri ohjelmistojen kohdalla nimitys tuntuu hyvinkin osuvalta.

torstai 1. syyskuuta 2011

Opiskelua pimeyden ytimessä

Kun aloin suunnitella väitöstutkimustani, olisin voinut suorittaa sen sähkötekniikan tai tietotekniikan osastoilla. Aiheeni (projektijohtamisen soveltuvuus tuotekehityksessä ja tilaustutkimuksessa) tuntui kuitenkin edellyttävän opintoja taloustieteissä, organisaatiotieteissä ja johtamisteorioissa. Siksi päätin siirtyä teollisuustalouden puolelle. Tekniikan alan ihmisenä tunsin aikamoista epäluuloa sovellettuja talous- ja organisaatiotieteitä kohtaan. Jotenkin tuntui, että se merkitsi siirtymistä hämärälle ja epäilyttävälle alueelle, joka kasaa yksipuolista tietoa tukemaan riistoa, ahneutta, rahanhimoa ja luonnonvarojen tuhlaamista.

Nykyisin tällainen ennakkoluulo tuntuu hassulta, mutta parikymmentä vuotta sitten henkinen ilmapiiri oli täysin erilainen. Sen aikaista ilmapiiriä leimasivat talouselämän edustajien ja heidän vastustajiensa kärjekäs dialogi. Ilmassa oli vielä luokkataistelun henkeä. Ja toinenkin asia on muuttunut. Ekologinen ajattelu on vähitellen tullut tärkeäksi osaksi teollisuuspolitiikkaa ja tuotesuunnittelua, olkoonkin, että se joutuu kamppailemaan koventuneen kapitalismin vaatimuksia vastaan.

Käytännössä taloustieteiden opiskelu osoittautui kuitenkin varsin hauskaksi. Minulle kasattiin opinto-ohjelma, johon sisältyi sekä itse valitsemiani kirjoja, että kirjoja, joita professorini piti alan perusteoksina. Perehtyessäni aineistooni olin vaikuttunut parhaiden ajattelijoiden syvällisyydestä ja rehellisistä pyrkimyksistä totuuden etsinnässä. Vaikka edelleenkin tunsin laskeutuvani myrkyllisiä huuruja henkivään kuiluun, siellä hohtava tiedon valo auttoi minua pitämään sydämeni puhtaana. Halusin vain tietoa, en vahvistusta ennakkoluuloilleni.

Samalla oivalsin, miten suuren edun saa kypsässä iässä uuteen alueeseen pureutuva opiskelija. Ensinnä, raskaaseen matematiikkaan ja insinööritieteisiin tottuneelle suorasanaisten tekstikirjojen lukeminen oli helppoa. Myös elämänkokemuksesta ja työelämässä hankitusta analyyttisestä lukutaidosta oli hyötyä, pystyin nopeasti seulomaan olennaisen sisällön jopa tuhatsivuisista klassikkokirjoista. Minulle järjestettiin yleisinä tenttipäivinä omaan ohjelmaani sopivia tenttejä, joissa saatoin tenttiä kaksi tai kolmekin kirjaa kerralla. Vaikka olin samaan aikaan kokopäivätyössä, opiskelu kävi nopeasti, ja ennen kaikkea, tunsin että sen sisällöstä oli tutkimusteemalleni todellista hyötyä.

Tieto poistaa ennakkoluuloja, ja älysin olleeni naiivi. Mutta hieman toisella tavalla, kun voisi kuvitella. Minulla oli nimittäin aivan liian optimistinen kuva tieteellisen tiedon roolista talouselämässä. Ymmärsin vähitellen, miten monimutkaisia taloudelliset systeemit ovat. Ja ennen kaikkea ymmärsin, miten kapean tietopohjan varassa talouselämä toimii. Insinööritieteissä tähdätään tiedon sovellettavuuteen, ja tiedon mukanaan tuoma syvällisempi ymmärrys tulee vähän niin kuin sivutuotteena. Mutta taloustieteessä tieto lisää ennen kaikkea syvempää ymmärrystä. Sen sijaan on äärimmäisen vaikeaa löytää tietyissä erikoistapauksissa käyttökelpoisia ja samalla tieteelliset kriteerit täyttäviä teorioita. Kun johtavat talouselämän vaikuttajat tai poliitikot esittävät toimintaansa tukevia väitteitä ja perustelevat niitä tutkimustiedolla, asiaan on syytä suhtautua epäluuloisesti.

Kokonaan oma lajinsa ovat niin sanotut bisneskirjat. Niitä kirjoittavat sekä tunnetut ja arvostetut tutkijat, että käytännön kokemukseen nojaavat talouselämän toimijat. Näihin kirjoihin olisi syytä liittää tuoteseloste ja sisällyttää siihen varoituksia - en vain keksi, mikä taho sellaisen tuoteselosteen osaisi laatia. Kirjojen ongelma on nimittäin se, että vaikka ainakaan kaikkia kirjoja ei olisi sellaisiksi tarkoitettu, ne liian usein tulkitaan preskriptiivisiksi (eli toimintaresepteiksi): toimi näin, niin onnistut! Ja entä jos reseptejä todella tarjotaan? Mikä on tällaisten lääkkeiden vaikuttavuus, sivuvaikutukset, ja kontraindikaatiot (eli milloin niitä ei missään tapauksessa saa soveltaa)?

Väitetään Ruotsin valtionkanslerin Axel Oxenstiernan (1583 – 1654) sanoneen pojalleen: "Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan." Hymähdämme mielellämme lauseelle, ja ajattelemme, että se sopii myös omaan aikaamme. Ja ajattelemme sen tarkoittavan että johtajamme ovat tyhmiä. Mutta eivät he ole, vaan päinvastoin, suurin osa on erittäin fiksuja.

Mutta lauseessa on sellainen totuus, jonka varmaan jo itse Oxenstierna aikanaan hoksasi. Maailma ei toimi tiedon varassa, varsinkaan se ei toimi varmennetun tieteellisen tiedon tai ylipäätään kirjatiedon varassa. Se toimii aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan. Olen suunnitellut kirjoittavani joskus aiheeseen liittyvän kirjan - jahka saan edelliset kirjaprojektini pois jaloista.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Jaakobin tiellä

Televisiossa on taas esitetty suomalaista dokumenttia Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. En katsonut, vaikka olen itsekin tuon vaelluksen tehnyt. Osasin varoa - joitain vuosia sitten tehtiin vastaava ohjelma, ja se jätti ikävän jälkimaun. Ohjelman tuottajalla ja toimittajilla oli kai näkemys, mitä ihmisen pitää siellä kokea ja ajatella. Ja pahinta oli, että ohjelmassa esiintyneet pyhiinvaeltajat oli saatu uskomaan tuohon samaan ideaan. Joka oli minusta - ja vaimosta - kokonaan väärin.

Mikä saa sellaisen ihmisen osallistumaan pyhiinvaellukseen, joka ei ole uskonnollinen, ja joka suhtautuu uskontoihin jopa varauksellisesti? En osaa sanoa. Eräs "syy" oli, että täytin vaelluksen aikana 50 vuotta, ja halusin välttää tähän tapahtumaan liittyvät velvollisuudet ja seremoniat. Mutta moni ihminen täyttää 50, eikä silti lähde Jaakobin tielle. Joten syy ei kelpaa.

Itse asiassa tämä ajatus vaivasi meitä matkan alussa. Onko meillä "oikeus" osallistua tähän matkaan? Mutta olimme ennakkoluuloisia. Osoittautui. että pieni osa pyhiinvaeltajista on hyvin uskonnollisia, mutta enemmistö on kuitenkin ns. tapakristittyjä tai ei-uskonnollisia, ja olipa mukana myös kristillisen kasvatuksen saanut muslimi. Hänenkin kanssaan ystävystyimme. Ihmiset puhuivat motiiveistaan ja ajatuksistaan mielellään, ja lopulta ymmärsimme, että ei ole eroa uskovan ja ei-uskovan välillä.

Entä mitä meille tapahtui vaelluksen aikana? Emme tulleet uskoon. Emme muuttuneet toisiksi ihmisiksi. Emme löytäneet sisäistä rauhaa. Silti muistelemme vaellusta edelleen eräänä elämämme kohokohdista. Jos kuvaisin tuota kokemusta mahdollisimman rehellisesti, tekisin sen näin. Meistä tuli oikeita pyhiinvaeltajia - sitä emme olisi ikinä aavistaneet. Koimme kuuluvamme yhteisöön, joka oli avoin, positiivinen ja suvaitseva. Jaoimme saman kokemuksen niiden kanssa, jotka ovat yli tuhannen vuoden ajan vaeltaneet samalla tiellä. Ja usein jaoimme ruokammekin. Aika ja suunnitelmat menettivät merkityksensä, matkan vaivat ja matkan jatkuminen olivat itsestään selviä. Jalan vaeltajasta tulee osa luontoa ja historiaa. Vielä pitkään Suomeen palattuamme tuntui oudolta, ettei aamulla voinut heittää reppua selkään ja tarttua vaellussauvaan.

Ei siis mitään huippuelämyksiä, vaan arkea, jonka malli tulee aikojen takaa. Mutta siitä huolimatta, edelleenkin pystyn palauttamaan mieleeni yli 50 pyhiinvaeltajatoveria, heidän ulkomuotonsa, heidän luonteensa, heidän kohtalonsa. Oli aivan ainutlaatuista kokea, hyvin fyysisesti, että hitaasti vaeltamalla pääsee pidemmälle kuin työelämän kiivaasti pyörivää polkuratasta polkemalle. Mutta aina vain tärkeämmältä tuntuu tämä ymmärrys: ei ole eroa uskovalla ja ei-uskovalla.

En ole kertonut tässä mitään Espanjan pyhiinvaelluksen taustoista, enkä oikeastaan edes siitä, mitä me siellä todella koimme. Kiinnostunut lukija voi tutustua matkapäiväkirjaamme. Sen voi ahmia tai selailla, mutta parasta olisi lukea sitä rauhallisesti ja kiirehtimättä, vaikkapa yksi luku päivässä.