Nykyaika eksytti taiteilijat

Kävin Espoon Emma- museossa tutustumassa näyttelyyn ”Nykyaikaa etsimässä”. Minulla oli ihan positiivisia odotuksia. Nimihän viittaa Olavi Paavolaisen samannimiseen kirjaan vuodelta 1929. Mieleeni tuli modernismi, innostus, Tulenkantajat ja muuta sellaista. Varmaan myös näyttelyn järjestäjät halusivat tuottaa tällaista mielikuvaa.

Mutta: näyttely petti odotukset. Minulle se oli ikävystyttävä, sulkeutunut sisäänpäin kääntynyt, tylsä. Minkäänlaista innostusta, kiihkoa tai hengen paloa en havainnut. Taiteilijat eivät tuntuneet olevan lainkaan kiinnostuneita nykyajasta. Tai enintään he ottivat sen vastaan uusina välineinä ja tekotapoina. Vaikka eihän siinä mitään uutta oikeastaan edes ole. Nykyaika on oikeastaan kamalan vanha asia, ainakin sellaisena miten sen näyttelyn kuraattorit luonnehti. Samat teknologiat ja mahdollisuudet ovat olleet taiteilijoiden ulottuvilla 10 vuotta, jotkut kauemminkin. Suhteellisen ahkerana näyttelyissä kävijänä olen kyllä nähnyt tätä tavaraa paljon.

Mutta mutta. Kysymys ei ollenkaan ole siitä miten taiteilijat pärjää näiden härpäkkeiden kanssa (useimmat hyvin tai ainakin auttavasti). Kysymys on siitä mitä taiteilijat saa irti tästä meidän ajasta. Eikös taiteilijoiden pitäisi olla tällaisia uusien aatteiden ja virtausten aistimisen asiantuntijoita. Ja ennen kaikkea tulkitsijoita ja uusien näkökulmien esiin kääntäjiä.

Minä koin näyttelyn ilmeen aika sisäänpäin kääntyneenä. Jotain oireellista on sinä, että katsoja joutuu turvautumaan tällaiseen antiikkiseen mediaan kuin paperille painettuihin teosten esittelyteksteihin saadakseen edes jonkinlaisen kontaktin teoksiin. Itse teokset eivät osanneet puhutella. Hyvä, en jaksanut jonottaa kokeilemaan virtuaalilaseja tai kypäriä (sinänsä tutti juttu). Olisivatkohan nekään mitenkään muuttaneet vakutelmaa.

Niinpä tulkintani on nyt seuraava. Jokseenkin kaikki taiteilijat näyttävät edustavan käsitetaidetta. Sellainen ismi on jäänyt päälle. Siinähän pyöritään hyvin mutkikkaiden ideoiden ympärillä, sellaisten jotka hädin tuskin ja aavistellen ovat ylipäätään aistittavissa. Ja kun työt ilmaisultaan eivät olleet mitenkään räväköitä, niin aika nuutunut vaikutelma siitä jää.

On minulla toinenkin tulkinta. Nykyinen kaupallinen, teknologian ja julkishakuisuuden buustaama kovaääninen ja suorastaan päälle kaatuva maailmamme on säikäyttänyt herkät taiteilijat. En todellakaan tunnistanut aikaamme esillä olleen taiteen välityksellä. Nykyajassa kaikkea on liikaa, joten valinta onkin siitä pois, omiin sisäisiin maailmoihin joissa raaka todellisuus kuuluu vain kuiskauksena. Taiteilijat ovat eksyneet nykyaikaan, eikä teknologia osaa heitä sieltä selville vesille opastaa. Älkää luottako siihen!

On kolmaskin tulkinta. MINÄ olen väärä. En vain ymmärrä, tajua, jaksa, tai jotain muuta on vialla. Pitäisikö minun ja taiteen erota toisistamme? Sitäkään en halua, en suostu, en kertakaikkiaan rupea.

Jotain on tehtävä.

 

 

Kokeellista elektroniikkaa

1900- luvun alussa sähkötekniikasta kehittyi aivan uudenlainen muunnos tai suuntaus: elektroniikka. Voisi sanoa että muutos tuli aivan yllättäen. Mitään sellaista ei osattu kuvitellakaan. Tai ehkä hieman, sillä sähkötekniikka oli antanut siitä hieman esimakua. Olihan aika ihmeellistä, että energiaa voitiin siirtää ohuita metallilankoja pitkin ja kehittää siitä monipuolista liikevoimaa, tarkasti kohdistuvaa kuumuutta ja kirkasta valoa. Mutta elektroniikasta seurasi jotain vielä ihmeellisempää. Siitä muodostui todellinen teknologinen runsaudensarvi, joka muutti maailman kokonaan.

On oikeastaan aika outoa, että teknologian tutkijat eivät ole osanneet antaa nimeä tällaisille muutoksen aalloille. Niitä ei ole oikeastaan edes kunnolla käsitteellistetty. Historiassa on toki sellainen asia kuin aate, ja teknologian muutosaalloissa on jotain joka vaikuttaa voimakkaasti mieleen ja joka leviää sosiaalisesti ihmisten joukossa. Siksi nuo teknologia-aallot muistuttavat siinä suhteessa aatteita. Samalla niissä on materiaalinen, tieteellinen ja teollinen pohja, joten ne ovat oikeastaan jopa vahvempia ja pysyvämpiä kuin aatteet. Niin sanotut Kondratjevin syklit ovat eräs yritys kuvata tällaisia kehityksen hyökyjä, niistä olen aiemmin kirjoittanutkin.

Palaan elektroniikkaan: mistä siinä oikein on kysymys? Kun sähkötekniikka on olemukseltaan sähköenergian avulla tuotettavia hyödyllisiä vaikutuksia, elektroniikka ottaa askeleen pidemmälle. Siinä nuo energian vaikutukset kantavat mukanaan informaatiota. Lennätin ja puhelin voidaankin laskea varhaisimmiksi elektroniikan sovelluksiksi. 1900-luvun alussa keksittiin keskeinen elektroniikan rakenneosa eli vahvistin. Sen ensimmäisiä muotoja oli elektroniputki, myöhemmin sen korvasivat puolijohteet, kuten transistorit ja niihin perustuvat mikropiirit. Vahvistimien avulla alettiin käsitellä äänisignaaleja, ja vahvistimet ovat olennaisia radion rakenneosia. Pian elektroniikka alkoi myös tuottaa ja esittää kuvia (kuvalennätin, televisio). Oma tärkeä lukunsa elektroniikassa on myös erilaisten ilmiöiden mittaaminen, ja sen myötä automaatiosta muodostui vähitellen elektroniikan keskeinen sovellusalue.

Elektroniikka vetosi voimakkaasti ihmismieleen, onhan todella kiehtovaa tuottaa ja käsitellä informaation eri muotoja. Elektroniikka oli alusta alkaen pioneeritoimintaa. Innokkaat insinöörit ja amatöörit keksivät ja rakentelivat loputtomasti erilaisia laitteita ja kokeilivat niiden ominaisuuksia ja mahdollisuuksia. Jokainen elektroniikan harrastaja tietää, että kun rakennellaan vahvistimia, ne alkavat lähes itsestään värähdellä. Myös oma ensimmäinen vahvistinprojektini tuotti ikävästi vinkuvan värähtelijän, ja vain suurella vaivalla sain tuon taipumuksen kesytettyä.1900-luvun alusta alkaen vahvistimia rakentelevat kokeilijat saivat aikaan suorastan luonnonlain omaisesti värähtelijöitä eli oskillaattoreita. Joko vahingossa tai tahallaan, sillä oskillaattori on tärkeä ja suorastaan välttämätön monessa elektroniikan sovelluksessa, vaikkapa radiossa. Ensimmäiset pioneerit saattoivat saada nimensä ikuistetuksi tietynlaisen oskillaattorityypin keksijöinä. He olivat fyysikkoja, insinöörejä ja harrastajia. Pienellä vaivalla löysin helposti seuraavan nimiset oskillaattorin keksijät: Wien, Colpitts, Pierce, Hartley, Miller, Franklin, Butler, Clapp, Gunn, Meissner, Meachman, Lampkin, Vackář, Armstrong, Gouriet, Tesla. Luettelo on tuskin täydellinen.

Pioneeriajan elektroniikka oli olennaisesti kokeellista toimintaa. Kokeilijat eivät soveltaneet käytäntöön teorioita, vaan he pikemminkin loivat niitä. Insinööritieteenä elektroniikka eteni käytäntö ja kokeet edellä. Kuten edellä todettiin, äänisignaalin vahvistimesta syntyy helposti värähtelijä. Tästä onkin vain pieni harppaus elektronisten soittimien keksimiseen. Tällaisista soittimista eräs vanhimmista ja ehdottomasti legendaarisin syntyi vuonna 1919 Venäjällä, sen kehitti Leo Theremin. Hänestä ja häne soittimistaan olen kirjoittanutkin. Thereminin innoittamana amerikkalainen fyysikko Robert Moog alkoi kehitellä ja myydä sähköisiä syntetisaattoreita. On syytä mainita myös suomalainen keksijä Erkki Kurenniemi, hänen kehittämänsä digitaalinen Dimi-syntetisaattori ei kuitenkaan menestynyt kaupallisesti.

Elektroniikka oli hedelmällinen alue, missä modernin teknologia ja taide alkoivat lähentyä toisiaan, ja se tapahtui erityisesti musiikin ja elektronisten soittimien muodossa. Dimi-syntetisaattorin kehittäjä Erkki Kurenniemi toimi laajasti monilla taiteen aloilla ja yhdisti luovasti taidetta ja teknologiaa. Hänen aikanaan, 1960-1990 luvuilla Suomessa elettiin eräänlaista kokeellisen elektroniikan kulta-aikaa. Harrastetoiminta oli erittäin vilkasta, ja tuontiyritys Radio-Mikro hankki ennakkoluulottomasti uusimpia elektroniikan rakenneosia kaikkiala maailmasta. Olen laatinut sen toiminnasta kirjoituksen Hulluna elektroniikkaan. Jälkeenpäin on helppoa huomata, että tuolloin rakennettiin teknologista perustaa muun muassa Nokian ja Koneen tulevalle uskomattomalle menestykselle.

Voidaan myös edetä pidemmälle. Elektroniikkaan liittyy sen ihmeenomainen ja usein yllätyksiä tuottava toiminta. Vahva kokeellinen lähestymistapa näkyy sekä sen kehityshistoriassa että vahvassa harrastetoiminnassa. Suomessa on vuosia toiminut Kokeellisen elektroniikan seura – en tosin tiedä, toimiiko tuo yhteisö tällä hetkellä. Sen toiminta hyödyntää nostalgista kulutus- ja ammattielektroniikkaa ja niiden estetiikkaa. Näistä aineksista tuotetaan sekä installaatioita että kokeilemalla rakennettuja musiikkikoneita. Seuraavassa elektroniikan ja taiteen kohtaamisessa edetään vielä pidemmälle outojen elämysten suuntaan. Paranormaalin teknologian museo on edellä mainitun elektroniikkaseuran projekti. Se esittelee elektronisesti tuotettuja ja vahvistettuja paranormaaleja ilmiöitä, ja hyödyntää näin yli sadan vuoden ikäistä spiritismin ja henkisyyden nostalgista perinnettä. Moderni ja nostalginen vanhempi teknologia vahvistavat paranormaaleihin ilmiöihin liittyviä mielikuvia, ja koska elektroniikka samalla edustaa tiedettä ja edistystä, mielikuva tällaisesta museosta on vahvasti ironinen.

Vielä pidemmälle taiteen suuntaan etenee kuvataiteilija Alvar Gullichsenin kehittämä Bonk Business- konsepti. Bonk on kuvitteellinen yritys, jonka tuottamat koneet on defunktionalisoitu kokonaan, niissä ei voi tunnistaa mitään tuttujen koneiden hyötyfunktioita. Niinpä jäljelle jää vahvistettuna koneiden nostalgisoitu teollinen muotokieli, sekä niiden paranormaalit ja henkisyyttä vahvistavat toiminnat.

Kertomus kokeellisen elektroniikan ulottuvuuksista ja taidekytkennöistä liittyy omaan nuoruuteeni. Aloitin elektroniikkaharrastuksen jo koululaisena. Siihen kuului radioiden rakentelua ja kokeilua rakennussarjojen kytkennöillä. Puhdas taideprojekti oli sähköllä toimiva kineettinen veistos, uhkaavasti itseään ravisteleva kone, jonka taisin viedä kouluunkin. Kokeilin myös elektronisilla soittimilla ja äänenmuokkauksella, koneet kuulostivat kuitenkin niin karmeilta, etten jatkanut niiden kehittelyä. Opiskelin sitten lisää elektroniikkaa Teknillisessä korkeakoulussa. Kirjoitin harjoitustyönä tietokoneohjelman, joka tuotti automaattisesi moderneja dadaistisia runoja. Menestynein projektini oli suunnittelemani ortoperspekta- stereovahvistin. Se palveli minua uskollisesti yli 30 vuotta. 

 

Colpitts-oskillaattori, 1918.

 

 

Minäkö se olen?

 Luovuus on useimpien mielestä jotain kiehtovaa. Jotkut katsovat, että luovuus on vähälukuisten poikkeusyksilöiden ainutlaatuinen ja kadehdittava kyky. Toiset taas ovat sitä mieltä, että luovuus kuuluu ihmisen elämään erottamattomasti, riippumatta siitä, toimivatko he niin sanotussa luovassa ammatissa. Itse kannatan jälkimmäistä näkökulmaa. Luovuus on myös kiinnostanut minua älyllisesti, olen pohtinut, mitä se on. Olen oikeastaan ollut pitkään luovuudessa jollain lailla kiinni. Lapsesta saakka minua on pidetty ”luovana ihmisenä”, ja tällainen leima on seurannut minua myös halki aikuisen ikäni. Ja nyt tunnustan, että se on alkanut tuntua aina vain kiusallisemmalta. Koska minusta luovuus kuuluu kaikille, eikä sitä kukaan saa omia.

Sanoin jo että luovuus kiehtoo minua älyllisesti. Miten ihminen voi tehdä ja tuottaa jotain sellaista, joka on uutta, ja tavalla, jota ei voi oikein kuvailla. Olen tiivistänyt pohdintani kirjoitukseen Luovuus ahdistaa (verkkoblogi tai kirja Matkaseuraa, osa 1). Se on oikein hyvä esitys, enkä aio nyt toistaa sen sisältöä. Joten kannattaa lukea se ikään kuin alustukseksi. Sinä riisun luovuuden turhasta glooriasta ja näytän myös luovuuden pimeän puolen. Ja samalla koetan kertoa, mitä luovuus oikeasti on, tiedollisesti, kulttuurisesti ja henkisenä prosessina.

On kuitenkin näkökulma, jota en ole korostanut. Paitsi aivan vähän, kuvatessani käsitettä ja tilaa nimeltä flow. On nimittäin monta hyvää syytä pohtia sitä, miltä luovuus tuntuu. En kuitenkaan haluaisi puhua suorastaan subjektiivisen kokemuksen filosofiasta eli fenomenologiasta. Vältän sitä, koska filosofia koettaa käsitteellistää kokemisen. Ja tällaisesta esityksestä tulee jotain hyvin mutkikasta ja lähes käsittämätöntä. Ajattelen myös, ettei omaa kokemusta mitenkään voi kuvata. Paitsi kuvaamalla sen mekanismia ja rakennetta ja turvautumalla vertauskuviin. Joten yritän avata luovuuden kokemista tästä näkökulmasta – tulikohan tämä kuitenkaan selväksi?

Kirjoitukseni herätteenä oli kultakauden ajan kuvataiteilijasta Ellen Thesleffistä kertova kirja Minä maalaan kuin jumala. Kirjan nimi tuotti voimakkaan tuntemuksen, johon sekoittui aiemmin näyttelyssä näkemäni Thesleffin teokset, ja erityisesti hypnoottinen omakuva. Kirjan nimi lienee peräisin taiteilijan kirjeestä, ja mielestäni siinä oikeastaan kiteytyy luovuuden kokemuksen ydin. Se on vierauden tunne ja ihmettely luovuuden tuotosten äärellä. Kuka tuon on tehnyt? Olenko se todella minä, vai onko joku vieras olento sisälläni tehnyt sen. Tiedän että olen maalannut tuon taulun, mutta oikeastaan en tunne tai edes muista itse maalanneeni, ja kuitenkin se on tuttu ja aivan ihmeellinen.

Tarkastellaan luovuutta ensin modernin neuropsykologian näkökulmasta. Kansanpsykologiassa ja perinteisessä psykologiassa ihmisen ajattelua hallitsee hänen tietoinen minuutensa. Se on päässämme asustava, ajatteleva ja tunteva olento. ”Itse”. Jonkinlainen pikku-ukko, homunculus, joka hallitsee käytöstämme, suunnittelee tulevia tekemisiämme, murehtii, katuu ja vastaa kaikesta myös moraalisessa mielessä. René Descartesin syvällisesti luonnehtima ja kuitenkin salaperäiseksi jäävä hahmo, jota sanotaan myös sieluksi. Tai on sanottu aiemmin, sillä nykyään sana on poistunut tieteellisestä käytöstä. Mitä vikaa on tässä perinteisessä mallissa. Vain se, että ihmismielen toiminta on delegoitu tälle olennolle eli sielulle – eli kaikki siinä on vialla. Ihmisen psyyke on sen mukaan jotain, mitä ”sielu” tai minuus tekee. Luonnontieteellinen ihanne etsii ilmiöiden selityksiä – ja tällainen malli ei todellakaan selitä kovinkaan paljoa.

Jos haluamme avata psyyken arvoitusta, se pitää tehdä aika varovasti. Ihmisen tietoisesti toimiva osa, itse, on ilmeisesti aivan todellinen ilmiö. Se reagoi aistimuksiimme, ja sillä on käytössään kielelliset resurssimme, siksi voimme kuvata ja selittää toimintaamme, tuntemuksiamme ja aikomuksiamme. Itsellä on myös käytössään muistimme. Se pohtii mennyttä, ennustaa ja suunnittelee tulevaa, ja ylipäätään se selittää meille, mitä meille tapahtuu.

Psykologisilla kokeilla on helppo osoittaa, että tietoinen minämme on kapasiteetiltaan rajoitettu. Siksi aivoissamme toimii minuutemme rinnalla suuri joukko automaattisia rakenteita, joka hoitavat tärkeitä tehtäviä, kuten liikkumistamme, kädentaitoja, reagointia erilaisiin asioihin, sosiaalisuutta, ongelmanratkaisua. Nämä rakenteet toimivat tietoisen itsemme rinnalla ja olemme vain heikosti tietoisia niistä. Näitä rakenteita ”ohjelmoidaan” harjoittelemalla. Esimerkiksi polkupyörällä tai autolla ajo, uinti, soittimilla soittaminen, laskeminen, piirtäminen ja kirjoittaminen ovat mutkikkaita taitoja, ja ne opitaan ajan kuluessa, vähitellen ja toistojen avulla.

Luovassa toiminnassa näillä automaattisesti toimivilla rakenteilla on keskeinen rooli. Luovuuden tärkeä hallittava ”tekniikka”, jos niin nyt voi sanoa, on antaa näiden automaattisten toimintojen tehdä työtään ja puuttua siihen mahdollisimman vähän. En tietenkään osaa sanoa, miten se tehdään. Luovuuteen liittyy ihmetys siitä, mitä nuo prosessit saavat aikaan. Minuutemme seuraa ikään kuin sivullisena ja minimaalisesti asiaan vaikuttaen tapahtumia. Flow-tila on positiivinen ihastus siitä, kuinka työ suju kuin itsestään. 

Tähän automaattisen ja tahdonalaisen toiminnan ristiriitaan voi olla vaikeaa suhtautua. Voi kuvitella ja tuntea naiivisti hallitsevansa tietoisesti kaikkea. Toiset taas ovat hyvinkin tietoisia näistä riippumattomasti toimivista automaattista kyvyistä. En selitä tätä enempää, ja samalla huomautan, että tässä esittämäni luovuuden mekanismin kuvailu on jossain määrin spekulatiivista. Mutta ehkä asiaa voi paremmin havainnollistaa esimerkkien kautta.

Musiikin improvisointi jollain soittimella on kiinnostava taito. Toisille se on helppoa, toisille vaikeaa. Improvisoinnin taito ei välttämättä korreloi soittotaidon kanssa, vaikka jonkinlainen soittimen perushallinta siihen tarvitaan. On jopa niin, että monet taitavat klassisen musiikin soittajat eivät osaa improvisoida lainkaan. Improvisointi on useimmille vaikeaa, ja se vaatii harjoitusta eli yrittämistä. Se tuntuu myös vaativan tietoisen minän hillitsemistä: pitää tahtoa, mutta ei saa kontrolloida. Kokemuksesta voin sanoa, että kun se onnistuu, tunne on aika ihmeellinen. ”Minäkö tässä soitan?”

Toinen esimerkki kertoo äidistäni, joka alkoi noin 55-vuotiaana maalata öljyväreillä. Olen siihen hieman syyllinen, sillä annoin hänelle lahjaksi pienen öljyvärisetin. Tiesin hänen olevan kiinnostunut, mutta hänellä ei ollut lainkaan kokemusta eikä harrastustaustaa. Pian hän maalasi innolla ja taitavasti. Hänen parhaat taulunsa ovat todella hienoja ja mikä oudointa, kuin ammattilaisen varmalla maulla tehtyjä. Se oli lähes käsittämätöntä. Maalausvaihetta kesti useita vuosia, kunnes se tyrehtyi nopeasti. Hän nimittäin meni työväenopistoon maalauskurssille. Siellä tehdyt työt olivat latteita, eikä hän itsekään enää pitänyt niistä. Aavistan syyn, vaistomaisen maalaamisen ilon tilalle tuli tietoinen kritiikki ja kontrolli.

Ja vielä eräs esimerkki, jonka havaitsin muutamasta omasta lapsestani. Monet lapset oppivat kirjoittamaan ennen kuin he oppivat lukemaan. Kirjoittaminen ja lukeminen todella ovat aivoissamme aivan eri taitoja. Niinpä lapset näyttivät innoissaan papereitaan minulle ja kysyivät: ”isi, mitä minä kirjoitin?” Yleensä niihin olikin kirjoitettu ymmärrettävästi ja melkein oikein lyhyitä 2 – 4 sanan lauseita.

Tähän pitää täydentää, että myös hiljaa lukeminen ja ääneen lukeminen ovat eri taitoja. 1800- luvulla ja vielä 1900- luvun alussa lukemaan opettelu oli nimenomaan ääneen lukemisen opettelua. Siinä ei heti edes kehittynyt hiljaa lukemisen taitoa. Hiljaisesti lukemista on jopa pidetty sopimattomana.

Mitä ihmiselle tapahtuu luovan työn aikana? Hän selvästikin keskittyy. Se on tärkeä asia, ja olen kirjoittanut siitä erillisen blogikirjoituksen, Keskittymisen taito. Vastoin yleistä uskomusta keskittyminen ei välttämättä ole ponnistelua. Usein työhönsä keskittynyt ihminen vaikuttaa poissaolevalta ja hajamielisetä. Siihen on selvä neuropsykologinen syy. Normaalissa valppaassa valvetilassa mielemme täyttävät erilaiset tietoiset mielikuvat ja ajatukset. Kun uppoudumme luovaan työhön, aivoissamme alkaa toimia tuota työtä ohjaava hermoston osa, ja tietoisen mielemme sisältö korvautuu luovan työn sisällöllä, joka ei ole sanoin tai ajatuksin ilmaistavissa. Siksi siirrymme alentuneelle tietoisuustasolle, joskus olemme lähes unessa. Esimerkiksi improvisoivan muusikon mieli täyttyy lähes kokonaan musiikilla, ajattelua ja tahtomista on hyvin vähän. Ja se tuntuu ihanan vapauttavalta! Pääsee edes hetkeksi vapaaksi oman minän kontrollista.

Samanlainen alentuneen tietoisuuden tila syntyy kun katsomme elokuvaa. Sen tapahtumat ottavat käyttöönsä tietoisen mielemme resursseja, ja tahdonalainen ajattelumme vaimenee. Olemme vähemmän läsnä nykyisyydessä ja enemmän mukana tarinan maailmassa.

Tällaiset kuvaukset luovasta prosessista ovat tietenkin spekulatiivisia. Olen lukenut paljon alan kirjallisuutta ja myös tarkkaillut paljon itseäni, sikäli kun ihminen voi sitä uskottavasti tehdä. Olen aika varma, että olen oikeilla jäljillä. Kun luovuudesta puhutaan, tulee aina esiin myös kysymys sen hyödyntämisestä. Miten ihminen oppii saattamaan itsenä luovaan tilaan, ja miten ohjata toimintaansa siinä tilassa? En osaa sitä sanoa, muuta kuin että sitä voi harjoitella. Ehkä luovuus tarkoittaa sitä, että järjestää mieleensä tilaa itsestään tapahtuville asioille. Eli kun jotain alkaa tapahtua, antaa vain mennä eikä puutu siihen. Tietoinen tahtominen ja luova prosessi ovat nimittäin vastakkaisia asioita, ne kilpailevat samoista aivojemme resursseista.

Luovalle työlle antautuminen on vaikeaa. Me ihmiset olemme kuitenkin varsin erilaisia, ja meillä on eri asteisia taitoja eritellä ja ymmärtää mielemme sisältöä. Yksi lohtu on kuitenkin. Sitä voi harjoitella ja sitä kannattaa harjoitella.

Taide ja aivot

Taide lymyää mielellään estetiikan ja filosofian alueilla. Se saattaa olla akateemisen tutkimuksen kohde. Silloin se tarkoittaa: akateemisen taiteentutkimuksen kohde. Taiteella on iso rooli myös kulttuuritutkimuksessa, kulttuuripiirteiden merkitsijänä. Historiatieteessä taide ei ole kohde sinänsä, mutta se tarjoaa paljon tietoa menneistä ajoista. Arkeologiassa taide toimii hieman samoin kuin kulttuuritutkimuksessa: se tarjoaa vanhoja jälkiä ja tunnistusmerkkejä kulttuureista. Sosiologiassa taide voi olla konteksti, siis puite tai koodi, joka määrittää yhteisöjen dynamiikkaa. Mutta harvoin taide nähdään luonnontieteen tontilla. Enintään tapaamme sen psykologiassa, joka sijaitseekin jossain luonnontieteen rajaseudulla. Psykologiassakin taide nähdään toissijaisena, ei kohteena. Pohditaan. mitä erityistä on taiteilijan persoonallisuudessa, mikä tekee ihmisestä taiteilijan. Taide on marginaalia, poikkeavaa, tai ainakin jotain sen suuntaista. 

Tämän lyhyen johdannon tarkoitus oli olla hieman taidetta vähättelevä, mutta siitä nousikin esille isompi kuvio. Taidehan on oikeasti tärkeää. Sen sijaan luonnontieteet ovat ohittaneet taiteen jokseenkin täysin (Goethen värioppia tai steinerilaista antroposofiaa kun ei oikein voi pitää tieteenä).

Mutta asiat ovat muuttuneet. Aivojen tutkimus eli neurotiede (neuroanatomia, neurofysiologia ja neuropsykologia) käy rohkeasti kohden vihoviimeisiä käymättömiä korpimaita (jos sitaatti ei ole tuttu, pitää vihjata: Star Trek -televisiosarjan motto). Sielu, tietoisuus, minuus ja vapaa tahto ovat pelottavia haastettavia. Taide on ehkä vähemmän pelottava vastustaja, mutta aivan yhtä arvoituksellinen. Ja ettei olisi epäselvää, tarkennan vielä, että tarkoitan nyt taidetta laajassa merkityksessä: sanataidetta, kuvataiteita, näyttämö- ja elokuvataidetta, musiikkia ja tanssia. 

Joten mitä oikein on taide? Psykologi Steven Pinker ja eurotieteilijät Michael Gazzaniga ja Antonio Damasio ja monet muut eivät ole epäröineet, vaan ovat ottaneet rohkeasti taiteen huomioon yhtenä kognition muotona. Haastavuudessaan ja vaikeaselkoisuudessaan taiteella on jopa uutta annettavaa neurotieteille. Saattaa olla, että kognitio on hankala sana, mutta sitä on turha pelätä. Se on otettu käyttöön tekemään eroa arkikielen käsitteisiin, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti ihmisen aivojen suorittamaa tietojen ja aistimusten käsittelyä. 

Joten mennään rohkeasti eteenpäin. Voimme nähdä taiteen pelkästään jonkun esineen tai muun luomuksen tuottamana tunnereaktiona. Siis yksilön suhteena ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin. Tapana on kuitenkin erotella toisistaan esteettinen elämys ja taide. Silloin taide on mutkikkaampi sosiaalinen prosessi tai jännitteisten suhteiden verkko. Taiteeseen liittyy silloin ainakin neljä erilaista tekijää: 1. taiteilija, joka luo teoksen, 2. itse teos, 3. teoksen havainnoija, 4. havainnoijan tekemä arvio. 

Joka tapauksessa taiteeseen liittyy aina esteettinen elämys, tunnereaktio. Gazzaniga rinnastaa esteettisen elämyksen moraaliseen tunteeseen. Kummassakin tapauksessa reaktio on automaattinen, nopea ja aluksi tiedostamaton, kunnes se hetken kuluttua saattaa nousta myös tietoisuuteen. Reaktiot ovat osaksi synnynnäisiä, mutta osaksi niihin liittyy myös opittuja asioita. Jokainen taidetta harrastanut tietää, kuinka elämykset ja arvostukset kehittyvät kokemuksen myötä, oli kyse sitten maalaustaiteesta, musiikista tai kirjallisuudesta. 

Esteettinen elämys on siis jotain, jota ihminen pystyy kokemaan luonnostaan. Se korostaa vireystilaa ja valmistaa reaktioon: torju, tarkkaile tilannetta, tai osallistu. Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä elämykseen liittyy jotain, joka tekee taiteesta sosiaalista. Steven Pinkerin mukaan elämykseen kuuluu tunne statuksesta, eli elämyksestä suhteessa niihin sosiaalisiin suhteisiin, jotka ovat havainnoijalle tärkeitä. Itse elämys voi olla jollain tietyllä tasolla, mutta sen statusta arvioidaan myös havainnoijan sosiaalisessa viitejoukossa. Picasson maalaus on jotain ihan muuta kuin toritaide, puhumattakaan sellaisen maalauksen omistamisen statuksesta. Esteettinen elämys ei riipu siis pelkästään kohteen ominaisuuksista. Kohteen naiivista havainnoimisesta saatu elämys voi olla huomattavan laimea verrattuna tilanteeseen, jossa havainnoija oivaltaa kohteen statuksen. 

Joka tapauksessa esteettinen elämys neuraalisena ilmiönä on totta, se on kaiken taiteen perusta. Arkeologia ja paleontologia ovat jäljittäneet taiteen alkupistettä. Eläimillä estetiikan ilmenemismuodot ovat hyvin heikkoja, taidetta ei eläimillä ilmeisesti ole. Jossain vaiheessa kehityshistoriaa ihminen keksi taiteen. Milloin se tapahtui? Kiistattomasti ihminen on ollut hyvin luova noin 40 000 vuotta sitten. Tosin on löydetty merkkejä varhaisemmasta luovuudesta 250 000 vuotta sitten Homo sapiensin asuinpaikoilta. Nykyihmisen edeltäjä Homo erectus valmisti kivityökaluja jo 1,4 miljoonaa vuotta sitten, ja niissäkin on piirteitä, joita on pidetty esteettisinä. 

Varsinainen luovuuden hyökyaalto käynnistyi siis noin 40 000 vuotta sitten. Ihminen löysi oman kätevyytensä, mutta samalla hän tuotti siihen ylimääräisiä elementtejä jotka tunnistamme helposti taiteeksi. Esineitä ja vaatetusta alettiin kehittää välitöntä käyttötarkoitusta pidemmälle, niitä koristeltiin, ja tuotettiin jopa sinänsä täysin hyödyttömiä seinämaalauksia ja kalliopiirroksia. Varmaan syntyi myös tarinoita ja rituaaleja, vaikka tietoa niistä ei ole säilynyt.  

Miksi näin kävi, sitä emme varmasti tiedä. Eräs teoria esittää, että tällainen kehityskulku tuottaa yhteisön kannalta tärkeimmille kohteille ylimääräistä erityisyyttä. Se siis tuottaa yhteisöllisiä merkityksiä eli kulttuuria. Teorialla on biologinen evoluutioperusta, sen kautta taide on säilynyt ja rikastunut. 

On muitakin selityksiä taiteen ilmenemiselle. Kysymys voisi olla mielikuvituksen kehittymisestä. Mielikuvituksen hyödyntäminen on tärkeä taito ja resurssi, ja taide näyttää olevan juuri sitä. Ei välttämättä tarvitse mennä esimerkiksi metsästys- tai kalastuspaikalle, vaan voimme luoda tilanteen, kuvata harjoitella tai muistella sitä kuvien, kielen ja rituaalien avulla. Tässäkin tapauksessa taiteella on biologinen perusta. Taide merkitsee aina ylimääräistä resurssien käyttöä, mutta silti se on säilynyt ja rikastunut hyötyvaikutusten takia. 

Esteettistä elämystä on luonnehdittu kauneuden kokemiseksi. Miksi jotain esinettä - tai ihmistä - on pidetty kauniina? Tutkijat ovat pohtineet muun muassa osien suhteita ja symmetriaa. Yleisesti symmetria liitetään kauneuteen, tosin moderni taide on hylännyt symmetrian ja siirtynyt mutkikkaampiin suhteisiin. Kun on tutkittu piirroksia, on havaittu, että kauneimpina pidetään piirroksia, joiden fraktaalidimensio D on noin 1,3. En nyt tässä selitä fraktaalidimension ideaa, kyseessä on geometrinen ominaisuus, mutta asia on aika mutkikas. Joka tapauksessa tulos on mielenkiintoinen. 

Esteettisiä elämyksiä voidaan tutkia varsin objektiivisesti funktionaalisen aivokuvauksen (fMRI) avulla. Ne osoittavat, että elämykset ovat mitattavia ja mutkikkaita, ja niihin liittyy useiden aivoalueiden aktivoitumista. Myös jotkut liikkeitä ohjaavat aivoalueet aktivoituvat, ja aivopuoliskoilla on erilaiset roolit. Kaikkiaan esteettiset reaktiot muistuttavat suuresti automaattisia moraalisia reaktioita. Musiikin estetiikka osoittautuu aivokuvausten perusteella erityisen rikkaaksi. Näin on lähinnä siksi, että musiikki tarjoaa paljon tapoja ärsykkeiden eksaktiin luokitteluun: sävelkorkeus, sointuharmoniat, sointiväri, moniäänisyys, rytmi jne.  

Vedetään asioita yhteen. Neurotieteet ovat konkretisoineet taidetta objektiivisesti. Ne selittävät luontevasti, mitä taide on ja miksi se on syntynyt. Samalla ne osoittavat, että taide ei ole häilyvää ja ylimääräistä, vaan olennaista ja tärkeää. Taiteelle annetaan myös piirre, joka on raadollisempi ja objektiivisempi kuin romantiikan ajalta periytyvä ylevä taidekäsite. Taide ei ole absoluuttista, vaan siihen liittyy sosiaalisissa suhteissa kilpailu ja statuksen tavoittelu. Objektiivinen taiteen tutkiminen luonnontieteen keinoin paljastaa sen syvästi inhimillisen luonteen. 

- - -

Pitää varmaan lieventää alussa esittämääni ihmettelyä taiteen ja luonnontieteen viileistä väleistä. Psykologia on toki pitkään ollut kiinnostunut taiteen kokemisesta, erityisesti se on kiinnostanut musiikkipsykologeja. Myös sosiobiologia on tullut mukaan 1980- luvulta alkaen: seksuaalisen valinnan tutkimus on pohtinut estetiikan roolia lisääntymisessä. Asioilla on tietenkin vanhempia juuria. Jo Charles Darwin pohti estetiikan biologista ja evolutiivista merkitystä. Tämän esikuvan mukaisesti etologia eli eläinten käyttäytymisen tutkimus on kiinnittänyt huomiota ääniin, eleisiin ja visuaaliseen viestintään seksuaalisessa valinnassa. Vaikka varsinainen taide mielletään lähes täysin inhimilliseksi piirteeksi. Elleivät sitten neurotieteet aikanaan romuta tätäkin myyttiä. Taiteen merkitys ihmisen seksuaalisessa valinnassa on myös ilmeinen ja voimakas, mutta tässä aihe täytyy jättää väliin. 

Lähdeluettelojen selaaminen viittaisi siihen, että taide nousee uudella tavalla psykologian tutkimuskohteeksi 1990- luvulla, kognitiotieteet ja neurotieteet ovat nyt selvästi vaikuttamassa. Psykologian ja neuropsykologian rajasta on tullut vähemmän selvä. Psykologia näyttää olevan yhä enemmän neuropsykologiaa. Ei myöskään pidä unohtaa kielen tutkimusta. Siellä on pitkään mietitty vaikkapa merkityksen arvoitusta - ja taide vaanii siinä aivan kannoilla. 

- - -

Nämä mietteet syntyivät lukiessani Michael Gazzanigan kirjaa Inhimillinen. Ainutlaatuisuutemme tiede (Terra Cognita 2009). Kirjassa juuri taide nähdään lähes ainoana puhtaasti inhimillisenä asiana. Muuten olemme hyvin samanlaisia muun eläinkunnan kanssa. Mutta kirjoittaja unohtaa jotain. Myös teknologia on syvästi inhimillistä. Ja tässä yhteisessä inhimillisyydessä taiteella ja teknologialla on paljon yhteistä. Itse olen kyllä tunnistanut tämän yhteyden. Kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen käsittelen taidetta toistuvasti yhdessä tekniikan kanssa - ja olen näin jälkeenpäin ajatellen tästä oivalluksestani varsin ylpeä.  

Minulla on muitakin huomioita taiteesta. Rinnastan sen myös laatuun. Kirjassani Kirkastettu laatu pohdin ihmisen vaistomaista kykyä tunnistaa laatu. Totean kirjassani, että laadun tunnistaminen on sukua esteettiselle elämykselle, ja se taas on aivojen tuottama tunnereaktio. Ja vielä yksi havaintoni koskee insinöörityötä. Suunnittelutyötä tehdessään insinööri joutuu soveltamaan tietojaan monimutkaisessa fysikaalisessa maailmassa. Insinöörin luomukset on myös tarkoitettu toimimaan ihmisten muodostamissa yhteisöissä. Siksi insinöörin työ on tavattoman vaikeaa. Insinööri joutuu työskentelemään pitkälle vaistojensa varassa. Hänen työnsä muistuttaa hämmästyttävän paljon taiteilijan työtä.

”Henkisyys” taiteessa - vai abstraktismin häivähdys?

Hilma af Klintin (1862 - 1944) maalausten esittely Helsingissä sai osakseen kohtalaista huomiota. Mutta samalla se sai minut kummastuksen valtaan. Tuntuu siltä, ettei asioita todellakaan osata nähdä laajemmassa yhteydessä. Af Klintin maalaukset esiteltiin jonkinlaisena abstraktin taidesuunnan tiennäyttäjinä. Sellaisia ne eivät minusta ole, koska niissä on selvä temaattinen ohjelma. Niissä on henkiolentojen, ”sielujen” kuvia, sekä yrityksiä konkretisoida ja havainnollistaa filosofisia ideoita. Siis aivan päinvastainen pyrkimys, minkä itse liitän abstraktin taiteen syntyyn. 

Joten mistä af Klintin taiteen kohdalla sitten voisi olla kysymys? Minusta se liittyy aivan toisenlaiseen henkiseen virtaukseen. Kyseessä on sellainen aatesuunta, jota voisi nimittää väljästi antroposofiaksi (olkoonkin, että sen rinnalla ja sisällä kulki monenlaisia virtauksia; jopa psykoanalyysi ja marksismi kietoutuvat tähän kokonaisuuteen). Af Klintin taide pyrkii kuvaamaan ja edistämään näitä ideoita. Af Klintin kuvitustyyli ei ole minusta kovin uniikki, vaan aika lailla tyypillinen, jopa stereotyyppinen. Siihen kuuluu orgaaniset muodot (mm kasvit ja kotilot), henkiolennot, astrologis-astronominen kuvasto, ja Goethen väriopin mukaiset väripinnat. Olen kuvannut tätä taidesuuntaa Rudolf Steineria koskevassa kirjoituksessani. Epäilemättä Steinerin taide on hyvin lähellä af Klintin taidetta. Ja aivan oikein, af Klint olikin antroposofi, ja ammensi vaikutteitaan steinerilaisuudesta ja sen visuaalisesta kielestä.

Af Klintin taide synnytti muitakin ajatushyppyjä. Mieleeni tuli nimittäin Aleksanteri Ahola-Valon (1900 - 1997) taide. Tämä hämmästyttävän varhaiskypsä poika piti lapsesta asti päiväkirjaa. Hän toimi taiteilijana Neuvostoliitossa, kunnes pakeni Suomeen 1930- luvulla - ja siirtyi sodan jälkeen Ruotsiin. Ahola-Valon hämmästyttäviin ja järkyttäviin elämänvaiheisiin kannattaa tutustua. Hänen päiväkirjansa on julkaistu kirjoina.

Ahola-Valo ei ollut steinerin opin mukainen antroposofi - vaikka hän varmaankin tunsi hyvin kaikki nuoruusaikansa virtaukset. Hän kehitti aivan oman filosofisen opin, AE-evohomologian, jonka hän kuvasi ”ihmisen edistystieteeksi”. Järjestelmä on varsin monimutkainen, ja hän myös laati lukuisia sitä kuvaavia maalauksia. Ne ovat oudon samankaltaisia kuin mm. Steinerin ja af Klintin maalaukset.

Sanoisin tällaista taidetta henkistyneeksi. Steiner-vaikutteinen taide ei ole sen ainoa edustaja, vaan monet new-age ihmiset ja länsimaiset itämaisten uskontojen harrastajat tuottavat samankaltaista tavaraa. Minuun se ei tee mitään vaikutusta. Luulen, että minusta puuttuu jotain. Jotta tällainen taide puhuttelisi, pitää olla oikeassa uskossa. Koen sen myös vastakkaiseksi modernille taiteelle, koska modernismin ajatus oli mielestäni juuri puhdistaa taide sekä esittävyydestä että julistamisesta.

Luovuus ahdistaa

Lukemattomia ovat ne kirjat ja lehtijutut, jotka käsittelevät luovuutta. Kaikki haluaisivat olla luovia. Luovuus on arvostettua ja luovia ihmisiä ihaillaan. Lapsiakin valmennetaan luovuuteen. Luova tila on ihmeellinen nirvanankaltainen tila jossa ajatukset virtaavat, kaikki onnistuu, ja aika ja paikka katoavat. Suorastaan kadehditaan niitä, jotka saavat tehdä luovaa työtä.

Ei ehkä kannattaisi kadehtia. Katsotaanpa asian toista puolta.

Luovuuden silmiinpistävä piirteitä on sen itseisarvo, luovuus tuottaa jo itsessään ilmeistä mielihyvää. Tämä on ilmeisen totta ja hyvin dokumentoitua. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä ”flow”. On luonnollista, että evoluutio on kehittänyt ihmislajille tällaisen ominaisuuden. Muussa tapauksessa luova työ olisi paradoksi. Luovan toimijan olisi vaikeaa saada motivaatiota työn tuloksesta, jota hän ei välttämättä edes kokonaan osaa ennustaa, puhumattakaan siitä, että hän voisi olla varma työn onnistumisesta.

Mutta valitettavasti flow on kovin harvinainen, epävakaa ja satunnainen vieras. Sen sijaan luovuuteen liittyy takuuvarmasti se kaikki muu. Se vähemmän kiva.

Luovuuden nautinnollisuus, silloin kun se ilmenee, kertoo meille jotain. Se merkitsee, että ennen oivallusta on vallinnut jännitystila, joka on koettu vähintäänkin kiusalliseksi. Jännitystila voidaan luoda tietoisesti, se voi aiheutua annetusta tehtävästä. Silloin se on lyhytkestoinen. Mutta jännitystila voi olla myös yleisluontoisempi, syvällisempi ja pysyvämpi. Se voi liittyä kokonaiseen maailmankuvaan pikemmin kuin yksittäiseen ongelmaan. Usein kysymys on siitä, että jokin asia vain jää vaivaamaan. Asiat voitaisiin järjestellä toisin, tehdä tosin, saada ihmiset ymmärtämään jokin asia paremmin. Tällainen sisäsyntyinen epävarmuuden kokeminen on tyypillistä luovalle ihmiselle. 

Tarkemmin ajatellen luovuus on tasapainottelua epävarmuuden ja itsepetoksen välillä. Ihminen havaitsee vihjeitä siitä, että asiat eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla. Tulisiko silti antautua mukavuudenhalun valtaan ja hylätä häiritsevät signaalit vai lähteä tutkimaan niitä? On esitetty ajatus, että luovuus liittyykin eräänlaiseen sielulliseen säröön, syvälle juurtuneeseen epävarmuuden tunteeseen. Ehkä luovat ihmiset eivät välttämättä ole kaikkein onnellisimpia ihmisiä.

Oivallusta edeltävä jännitystila ei koostu pelkästään siitä, että on olemassa joku ratkaistava ongelma tai yleisempi tarve. Tarvitaan myös intuitio. Se on jonkinlainen esioivallus, käsitys siitä, että ongelma on ratkaistavissa. Mutta onko se sitä oikeasti? Käytännössä ei, vaikka unohdammekin helposti väärän intuition. Koska intuitio on niin kovin usein väärä, siinä ei voi olla mitään parapsykologiaan viittaavaa. Pikemminkin intuitio näyttää syntyvän ihmisaivojen voimakkaasta pyrkimyksestä kokonaisvaltaiseen asioiden hahmottamiseen.

Luomiseen liittyy myös suoranaista ahdistusta. Tässä tilassa oleva ihminen ei tiedä, miten toimia ja miten ajatella. Silti on selvää, että asiat eivät voi jatkua entisellään. Voi hakea turvaa jo olemassa olevasta ja kokeilla totuttuja ratkaisuja ja ajatuksia. Ei siksi, että uskoisi niiden toimivan,vaan siksi, että jotain on tehtävä ahdistuksen purkamiseksi. Tässä vaiheessa on mahdollista kokeilla erilaisia variaatioita, muutella toimintatapaa, ajatella hieman toisin. Radikaalien ratkaisujen ja vähittäisten variaatioiden vuoropuhelu näyttää liittyvän luovaan ongelmanratkaisuun. Variaatiot saattavat vievä kohti radikaalia ratkaisua, mutta asia saattaa olla myös päinvastoin. Lisäksi emme voi koskaan tietää, onko radikaalia ratkaisua ylipäätään olemassa. Mutta jo sellaisen ratkaisun mahdollisuus on ylimääräinen lisä luovuuden tuskaan.

Epävarmuuden ja ahdistuksen tila purkautuu luovan työn toiseen vaiheeseen, jossa ratkaisu ilmaantuu tai se rakennetaan. Mutta emme varmasti tiedä, miten tähän tilaan siirrytään. Väitetään, että ratkaisun periaate kirkastuu äkillisesti kuin salamanvalon välähdyksessä. Mutta on paljon tavallisempaa, että ratkaisu alkaa hahmottua vähitellen ja etenee useiden välivaiheiden kautta. Usein oivalluksena saatu ratkaisu ei loppujen lopuksi johda mihinkään. Konstruktiivisessa tehtävässä, esimerkiksi sävellystyössä tai teknisessä suunnittelussa, oivallus merkitsee vain ratkaisun etenemislinjojen selkiintymistä ja varsinaisen luovan työn käynnistymistä.

Ahdistusta lisää myös jatkuva uudistumisen tarve. Ihmisellä on pyrkimys toistaa kerran opittuja asioita, mutta toistetun suorituksen arvo kuluu ja arkipäiväistyy. Luova työ voi olla hieno rakennus, taideteos tai sävellys. Kun tällaista työtä jäljitellään, se tehdään hieman muunnettuna yhä uudelleen. Jossain vaiheessa työn arvostus kuitenkin himmenee. Silloin taiteilijaa tai arkkitehtiä vaaditaan ”uudistumaan”. Toistuvasti tehdyn luovan työn tuloksella on taipumus muuttua tyyliksi. Tyylin yksittäiset ilmentymät menettävät uutuusarvonsa, mutta säilyttävät kuitenkin osan tyyliin liittyvästä alkuperäisestä arvosta. tuoreena ja omaleimaisena.

Luovuus ei ole ilmaista, vaan näyttää liittyvän vaivannäköön ja aktiivisuuteen. Joutilaisuus saattaa olla hyödyllistä lisäämällä oivallusta edeltävää ahdistusta, mutta itse luova prosessi näyttää syntyvän toiminnasta. Toiminnan ei toki tarvitse olla henkistä, vaan oivallukset syntyvät usein liikkuessa. Yleinen havainto on, myös, että ratkaiseva oivallus ei ole sen paremmin kielellinen kuin kuvallinen. Oivalluksen orastava hahmo on sellaisessa hermostollisessa tilassa, joka ei ole vielä ottanut esimerkiksi sanallista tai kuvallista ilmiasua. Tällaisen vielä muotoa vailla olevan ajatuksen tietoiseksi saattamista voidaan tehostaa toiminnalla. Esimerkiksi kirjoittaminen on tunnettu luovuutta stimuloiva prosessi, se pakottaa ajatukset sanalliseen muotoon. Muita keinoja ovat tekstin kääntäminen kielestä toiseen ja piirtäminen.

Uskomme, että luovuus on kulttuurisidonnainen käsite, ja että se on pelkästään ihmislajin ominaisuus. Mutta jos ulotamme luovuuskäsitteen luontoon, luovuuden tuottama uusi asia merkitsee lajin eloonjäämistä ja kehittymistä. Tässä mielessä myös evoluutio on luovaa ja elämää ylläpitävää. Yksilön voi tulkita toimivan luovasti niin kauan kun toiminta auttaa lajin säilymisessä. Ihmisen kulttuurisidonnaisen luovuuden voidaan siten nähdä kehittyneen evoluutiopohjalta. 

Tämä ajatusmalli tukee sitä havaintoa, että luovuus on hyödyllinen käsite. Emme tiedä, miten uusi syntyy, mutta tarvitsemme tuolle uuden synnyttämiselle nimen.

Lisää tietoa luovuudesta taiteessa, tieteessä ja insinöörityössä löytyy kirjastani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.

Polttavan kauniit miehet

Silmiini sattui mainos Ateneumin uudesta näyttelystä ”52 sielua”. Näyttely esittelee symbolistisen koulukunnan maalauksia. Selasin esitteen kuvia, ja mieleeni tuli ihmetys. Tiedän, että symbolismilla tarkoitetaan aivan tiettyä 1900-luvun alun maalaussuuntaa. Sana symboli viittaa varsin abstraktiin asiaan, siirrettyyn merkitykseen. Mutta symbolistien taulut olivat aivan erityisiä. Ensinnäkin, ne eivät ole abstrakteja, vaan selvästi esittävää taidetta. Toiseksi, taulut eivät ole myöskään realistisia. Ne ovat usein voimakkaan värisiä. Niissä on vahva tunnelataus, ne vetoavat johonkin, jota ei voi sanoin kuvata. Symbolismi saikin paljon vaikutteita psykoanalyysista, joka oli tuon ajan muoti-ilmiöitä. Ja toinen ilmiö oli eksotiikan ihailu. Sekin oli eräänlaista hakua arjen tuolta puolen.

Jokin asia kuitenkin kiusaa. Eikö taide ylipäätään ole symbolista? Oliko tuo nimitys vain otettu käyttöön ikäänkuin oikeuttamaan vanhakantainen ei-abstrakti taide? Taiteilijat, jotka eivät halunneet maalata abstraktisti, tarvitsivat nimen taidesuunnalleen? Toisaalta, eivätkö kaikki taidesuuntien nimet ole jossain määrin mielivaltaisia. Koko taidesuunnan käsite on epämääräinen. Tarvitsemme nimiä ja laatikoita jotta osaisimme ottaa haltuun niinkin laajan ja rikkaan toiminnan alueen kuin taiteen.

Yllä esitetty jeremiaadi on kuitenkin tässä vain aasinsilta, pons asinorum. Symbolismi nimittäin toi mieleeni tunnetun suomalaisen taiteilijan, Magnus Enckellin, joka tuli tutuksi jo koulussa ja Ateneumin näyttelyistä. Taidehistorian oppitunneilla ja oppikirjoissa hänet mainitaan symbolistina. Ja on jotain muutakin. Nuoren ihmisen herkkä mieli ei voinut olla huomaamatta samalla tiettyä vaivaantuneisuutta. Enckell haluttiin ohittaa nopeasti. Hänen mittavaan elämäntyötään kuvattiin hätäisesti ja sekavasti, ja lopulta sen päälle lätkäistiin otsikko, jonka tarkoitus oli peittää ja selittää kaikki. Peittää ja selittää juuri se mitä Enckell oli ja minkä takia hän maalasi niinkuin maalasi. Hän oli homo.

Kirjahyllyssäni on Enckelliä käsittelevä kirja, joka kuvaa myös Enckell- tutkimusta. On todella mielenkiintoista, kuinka hänestä voidaan kirjoittaa useita graduja ilman että edes vihjataan siihen, jonka jokainen Enckellin töitä nähnyt hoksaa ensi silmäyksellä. Mutta aina 1970-luvulle asti h-sanaa oli mahdoton lausua niin jalossa genressä kuin taiteentutkimus. Ei siihen voi edes vihjata, kierretään vain kuin kissa kuumaa puuroa. Lähes sananmukaisesti.

Magnus Enckellin työt ovat jääneet mieleeni voimakkaina. Niissä on paljon tunteita, ja myös viittauksia mytologiaan ja antiikkiin. Ja se on taas viittaus tiettynlaiseen henkiseen ilmapiiriin. Onhan antiikki monen ihmisen mielessä aika, jolloin suhtautuminen seksuaalisuuteen ja erityisesti homoseksuaalisuuteen oli avointa ja liberaalia. Jos kohta pitäisi muistaa, että tuolloin sukupuolten tasa-arvoa ei tunnettu, ja yhteiskunta oli monella tapaa epäoikeudenmukainen. Sana "vapaamielisyys" pitää siis nähdä antiikkiin siirrettynä pienen rikkaiden  luokan oikeutena ottaa vapauksia tosiinsa, mutta erityisesti alempiarvoisiin: naisiin, nuoriin, köyhiin ja orjiin nähden.

Kun katselee Enckellin töitä, monet hänen poikamaalauksensa ovat niin eroottisia, että paatunut heterokin hätkähtää. Enckell katselee maailmaa homon silmin, ja se maailma on kaunis, värikäs ja miellyttävä, samalla kuitenkin hieman uhkaava ja pelottava. Pidän Enckellin fauneista paljon enemmän kuin Tom of Finlandin oudoista koppalakkihomoista.

Enckelliin liittyy myös piirre, joka on tunnusomainen, ja jotenkin jopa särähtävä. Enckell toi ulkomailta mukanaan poikaystävänsä. Hän oli malli, ja ilmeisesti myös jonkinlainen kotiapulainen. Suhde ei ollut mitenkään tasa-arvoinen, eikä loppujen lopuksi myöskään onnellinen. Saman tapainen suhde oli myös Leonardo da Vincin ja hänen apupoikansa välillä. Leonardo piti häntä luonaan vuosikausia, vaikka poika terrorisoi ja riisti isäntäänsä häikäilemättömästi. Mieleen tulee myös presidenttiehdokas Pekka Haavisto poikaystävineen, vaikka oikeasti en heistä mitään tiedäkään. Ei parien tietenkään tarvitse olla tasavertaiset, mutta haastava tilanne se on.

Tekniikan oma taide

Tänään kävin katsomassa laajaa Akseli Gallen-Kallelan näyttelyä, joka pian lähtee kiertämään Eurooppaa. Museon toinen näyttely "Värin voima" esitteli Tretjakovin gallerian venäläistä avantgardea 1900-luvun alkuvuosina. Olin vaikuttunut, monestakin syystä. Taide oli vahvasti mukana muovaamassa modernia Eurooppaa, Venäjää ja Suomea. Väite voi olla yllättävä. Katsotaanpa, mitä taiteella, teknologialla ja teollisuudella voisi olla yhteistä. Seuraavassa on lyhennettynä materiaalia uudesta kirjastani, joka toivottavasti pian pääsee myös kokonaisuudessaan lukijoiden saataville.

Olen huomannut, että monet tekniikan alalla toimivat käytännön ihmiset arvioivat taidetta kriittisesti. Niin sanottuun kaunotaiteeseen liittyy arveluttavia ilmiöitä - elitismiä ja eristäytymistä - ja taide voidaan nähdä jopa kulttuurisena riistona. Ottaahan taide sekä tekemisen että tulkitsemisen pois jokamieheltä, ja pitää sitä asiantuntijoiden etuoikeutena. Kansalaiselle varataan vain omaksujan rooli, "taiteen reseptio".

Taiteen eriytyminen omaksi toiminnan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun alaksi tuotti kuitenkin jotain hyvin hyödyllistä. Se suuntasi huomion ihmisen mielen toimintaan ja kulttuurin rakentumiseen. Kun taideteos erotetaan arjen esineympäristöstä abstraktioksi, merkityksiä kantavaksi olioksi, meidän on helpompi tarkastella ja arvioida sen olemusta. Tässä mielessä taidekeskustelu on myös looginen seuraamus länsimaisen analyyttisen tieteen toimintatavoista. Tutkimuksen kohde pyritään eristämään muista vaikutuksista, jotta sen eri puolia voitaisiin tutkia mahdollisimman paljaina. Taide ja taiteen tutkimus siis omaksuivat luonnontieteen metodin piirteitä, samalla kun ne yleensä muuten varsin voimakkaasti kiistävät tämän isyyssuhteen.

Yhteys luonnontieteeseen on siitä huolimatta olemassa, ja jopa usein selvästi ilmaistuna. Kuvataiteilija nimittää usein työtään tutkielmaksi, anglosaksista sanaa "study" mukaillen. Moni taiteilija myös kokee tutkivansa töissään todellisuutta. Taiteen ja tieteen välillä löytyy yhteyksiä, ja jopa taiteen ja insinööritaidon välillä. Leonardo da Vincin piirroksissa nämä alueet sulautuvat vielä kauniisti yhteen, samoin kuin monen myöhemmän ajan tutkijan, insinöörin ja arkkitehdin töissä. Itse asiassa insinöörien ammattikäytännöt kehittyivät aikanaan visuaalisena piirtämisen tieteenä.

Taiteen torjuntaa aiheuttaa varmasti taiteen yltyvä monisäikeisyys ja vaikeaselkoisuus. Taide on osittain itse aiheuttanut tämän ongelman. Kun taide eriytyi omaksi alueekseen, sen tekeminen ja tulkinta jäi varsin pienen asiantuntijapiirin varaan. Taiteesta alkoi tulla sisäänpäin kääntynyttä. Taideteokset eivät enää tutkineet ja eritelleet pelkästään maailmaa, vaan ne alkoivat viitata taiteeseen itseensä ja sen sisäisiin teorioihin ja tulkintoihin. Taide on sulkenut oviaan, ja sisään pääsy edellyttää suurta perehtyneisyyttä. Voisimme hyväksyä tämän tilanteen, ellei taide olisi universaalia, kaikille ihmiselle ominaista ja monella tavalla läsnä olevaa.

Taiteesta ei pääse eroon, ei sen paremmin kuin teknologiastakaan. Taiteen kieli ja ilmaisutavat tuntuvat kertovan jotain olennaista maailmasta ja meistä ihmisistä, jotain sellaista, jota on vaikea ilmaista käsitteillä. Taide vaikuttaa luovan toiminnan intuitiivisella alueella, samalla alueella, jonne tieteentekijät ja insinöörit joutuvat jatkuvasti menemään. Arkipäiväisessä elämässä ja jokamiehen näkökulmasta taide hahmottaa ympäristöä ja luo maailmalle tulkintoja ja merkityksiä, sekä järjen että tunteen tasolla. Niinpä taide voi parhaimmillaan toimia liimana, joka korjaa ja yhdistää myös kulttuurin ja teknologian välisiä repeämiä.

Eräässä vaiheessa taide ja teknologia näyttivät ainakin vähäksi aikaa lähestyvän toisiaan. Taiteessa ja arkkitehtuurissa alkoi 1800-luvun lopulla nopea kehitys, jossa alettiin irtautua esittävyydestä ja koristeellisuudesta. Tätä siirtymäkautta sanotaan modernismiksi. Maalaustaiteessa uudet suuntaukset seurasivat nopeasti toisiaan: impressionismi, ekspressionismi, kubismi, futurismi, dadaismi... Teollinen vallankumous sai rinnalleen uuden, aikaan sopivan tyylin, konstruktivismin, joka pyrki luomaan teollisista rakenne-elementeistä uuden esteettisen ajattelun. Lontoon Kristallipalatsi ja Pariisin Eiffel-torni julistivat väkevästi uutta teollista estetiikkaa.

Konstruktivismi sai vastakaikua erityisesti murrosvaiheen Venäjällä. Vladimir Tatlinin "Kolmannen internationaalin monumentti" vuodelta 1920 oli Eiffel- tornin muotokieltä jatkava ja sitä kunnianhimoisempi suunnitelma. Se oli suunnaton, liikkuva kineettinen veistos ja samalla rakennus joka toimisi kulttuurikeskuksena. Suunnitelmaa ei kuitenkaan pantu käytäntöön, ja Neuvostoliiton taide-elämä kuihtui, kun vallankumous otti autoritäärisen ja konservatiivisen suunnan. Lyhyeksi jääneestä kukoistuskaudestaan huolimatta konstruktivismi määritteli uudelleen taiteen ja teknologian suhteen, ja sen jäljet tuntuvat edelleen. Toisin kuin romantiikan aikana, taide ei enää torjunut teollista yhteiskuntaa ja teknologiaa, vaan saattoi käsitellä niitä siinä kuin muitakin aiheita. Neuvostoliitossa konstruktivismia seurannut sosialistinen realismi jopa romantisoi teollisuuden ja teknologian.

Taiteen ja teknologian myöhäisempi ja edelleen jatkuva kohtaaminen ilmenee funktionalismissa. Kun konstruktivistit ottivat lähtökohdakseen teknologian ulkoisen muotokielen, funktionalistit porautuivat syvemmälle. He tavoittelivat rakennusten ja esineiden perimmäistä tarkoitusta, funktiota. Kantavana ajatuksena on, että tarkoituksenmukainen muoto on myös esteettisesti tyydyttävä. Funktionalismi ei siis pyrkinyt rakennusten ja esineiden koristelemiseen, vaan puhtaan ja tarkoituksenmukaisen muodon kehittämiseen. Funktionalismi nosti silmiemme eteen suunnittelukohteen perustarkoitusta parhaiten palvelevat muotoratkaisut. Muotoja pelkistämällä ja korostamalla funktionalistit uskoivat tuottavansa uuden laadullisen ulottuvuuden, ja samalla lähentävänsä ihmistä teknologiaan. Lopputulos olisi sekä esteettisesti ylivoimainen, että käyttäjän näkökulmasta mahdollisimman tyydyttävä. Funktionalismista tuli 1930-luvulta lähtien merkittävä arkkitehtoninen suuntaus. Sen puhtaat linjat miellyttivät taidekriitikkoja - toisaalta funktionaalisten rakenteiden askeettisuus ja pelkistetyt, minimalistiset ratkaisut olivat myös teollisuuden ja rakennuttajien mieleen.

"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".
Cyril Stanley Smith. 


Käsittelen samoja teemoja myös uudessa kirjassani "Tervanpoltosta innovaatiiotalouteen".

Sietämättömän pateettista

Taiteilija Vesa-Matti Loiri herättää monenlaisia tunteita. Minulle on vaikeaa kestää hänen esiintymistään laulajana. Se on yksinkertaisesti aivan sietämätöntä, en voi millään eläytyä suurieleiseen tunteiden paisutteluun. Toisaalta tiedän että monet ovat siitä todella otettuja.

Luulen toisaalta ymmärtäväni häntä - vaikka voin olla taas väärässä. Roolit Uuno Turhapurona ja vaikkapa Jean Piere Kuselana tarjoavat rentouttavan pakopaikan kaunotaiteen hapettomista korkeuksista. Loiri tuntuu elävän patetian ja klovnerian risteyksessä, ja tämä jännite on kulttuurissamme jollain lailla keskeinen. Muistan esityksen, missä taitava klovni repeää kesken pelleilyn patettiseen viulusooloon. Vaikutus on huima, voi vapaasti liikuttua, koska hänelle saa myös nauraa jos siltä tuntuu.

Liika vakavuus voi pilata taiteen. Progressiivinen rock pilaantui pateettisiin ylipitkiin sooloihin, joista oli huumori kaukana. Mutta oliko Jimi Hendrix pateettinen? Vaikea sanoa. Jim Morrison kyllä oli, samoin on Van Morrison. Hevibändit ovat häpeämättömän pateettisia, mutta niillä on toinen jalka klovnerian puolella.

Portugalilainen Fado on pateettisuudessaan aivan ylittämätöntä. Emme kuitenkaan uskalla vaivautua, naurusta puhumattakaan, koska aavistamme että taiteilija vastaisi siihen vielä pateettisemmalla eleellä. Vetäisi esiin tikarin ja iskisi sen sydämeensä.

Jazz on vakavaa - liian usein ja valitettavasti. Vaikka poikkeuksiakin on. Silti se ei yleensä tunnu pateettiselta. Ehkä siksi että jazzin sanoma on abstraktimpi, ei se haluakaan liikuttaa perinteisellä tunteeseen vetoamisen kaavalla. Poikkeuksen muodostaa blues, erityisesti laulettuna. Bebopista ja hardbopista on kaukana sekä patetia että huumori.

Klassisessa musiikissa pateettisuudesta syytetään usein venäläistä koulukuntaa, ja aivan erityisesti Tsaikovskia. Pianokokonsertot tuovat sen parhaiten esiin. Mutta annamme sen anteeksi, koska se kuuluu venäläiseen sieluun.

Pateettinen ote vaatii aivan erityisen tarkastelukulman ollakseen hyväksyttyä - anakin minulle.