keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Koneen henkeä jälkiviisauden valossa

Luin uudelleen Tracy Kidderin kirjan "Koneen henki" (Kirjayhtymä 1984, alkuteos "The Soul of a New Machine" julkaistiin 1981). Luin sen koska halusin tutkia insinöörien käsityksiä omasta työstään, ja teollisuuden johtamiskäytäntöjä. Ajattelin, että vuosikymmenien etäisyys tuohon silloin niin ajankohtaiseen kirjaan avaisi aivan uusia näkymiä. Ja niin todella kävi. Kirja kertoo aika paljon sekä insinöörityöstä että johtamisesta. Ja lisäksi se kertoo yritysten ponnistuksista teknologisen muutoksen kurimuksessa. Tässä suhteessa kirjalla on vahva yhtymäkohta Nokian matkapuhelinliiketoiminnan katastrofiin. Siinä se toistaa antiikin tragedian mottoa: "jumalat lyövät sokeudella ne jotka he haluavat tuhota".

1970- luvun lopulla katastrofin koneisto oli jo käynnistynyt Yhdysvaltain tietokoneteollisuudessa, mutta kirjan toimijat eivät näe sitä. Vasta me jäljessä tulevat näemme. Ja katastrofi iski juuri kaikkein vahvimpiin - aivan kuten se iski vuosikymmeniä myöhemmin alallaan ylivoimaiseen Nokiaan. Se murjoi sellaisia aikansa mahtifirmoja kuin Digital Equipment, Data General, Control Data, Sperry Rand, Burroughs, IBM ja Xerox. Nykyiselle sukupolvelle vain kaksi viimeksi mainittua lienevät tuttuja.

Pari sanaa itse kirjasta. Se dokumentoi runsaan vuoden pituisen jakson, jonka aikana Data General kehitti uuden ja aikansa tehokkaimman 32- bittisen superminitietokoneen. Kirjoittaja Tracy Kidder vietti tuon ajan Data Generalin laboratorioissa tuotekehitysinsinöörien seurassa. Kirja oli ainutlaatuinen ja eläytyvä ruohonjuuritason kuvaus asiantuntijaorganisaatiosta. Sen ansioista hänelle myönnettiin mm. arvostettu tietokirjallisuuden Pulitzer- palkito.

Luin kirjan heti kun se ilmestyi englanninkielisenä. Se oli minua lähellä, koska juuri samaan aikaan työskentelin itsekin jokseenkin samanlaisessa työssä, Strömberg Oy:ssä, ja samaisen Data General- yhtiön teknologian kimpussa. Käytimme työssämme yhtiön tuottamia Nova- ja Eclipse- minitietokoneita, mutta olimme jo luopumassa niistä. Strömbergin johtaamistyyli muistutti Data Generalin tapaa. Se oli äärimmäisen epämuodollista: johto antoi vain suunnan, mutta ei puuttunut siihen, millä tavalla toimittiin*.  Uusi tehtäväni oli kehittää mikroprosessoripohjainen automaatiojärjestelmä puunjalostusteollisuuden tarpeisiin (ei toki yksin; minulla oli oma kahdeksanhenkinen suunnittelutiimi, ja rinnallamme työskenteli Kari Matilaisen vetämä kovoporukka, joka suunnitteli tarvittavat elektroniikkakortit koko firman tarpeisiin). Samoin oli elektroniikalle yhteinen tuotantoporukka, joka valmisti piirilevyt ja kokosi asiakkaille toimitettavat automatiikkakaapit. Tiimissäni oli kokenut teknikko, joka laati tuotannon tarvitsemat kokoonpanopiirustukset ja osaluettelot.

Oli erikoinen tunne lukea vuosikymmenien jälkeen sama kirja suomennettuna. Huomasin, että kirja oli tallentunut hyvin muistiini (olihan se minulle niin tärkeä). Mutta samalla minun oli hieman vaikea tunnistaa kirjaa samaksi, jonka olin lukenut alkukielellä. Kääntäjä oli tehnyt sujuvaa tekstiä, mutta ymmärrettävästi lyhenteet ja ammattitermit oli usein väärin tai ainakin outoja. Esimerkiksi kirjassa vilahteli usein sana "insinöörityön osaston päällikkö", kun oikea sana olisi "suunnitteluosaston päällikkö". Lisäksi minusta tuntui, että joitakin kappaleita oli lyhennetty tai pudotettu pois - vaikka voihan oma muistini myös reistailla. Mutta joka tapauksessa käännös kaivoi muististani esiin alkuperäisen kirjan, joka oli liian armottoman haalistunut ilman apua muistettavaksi.

Tämä riittäköön taustoista. Kidderin kirja on legendaarinen, koska se kuvasi tarkasti, miltä insinööriporukan toiminta ja johtaminen näytti lattiatasolta katsoen. Kyseessä on tosin vain yksi yhtiö, mutta tunnistin todella omasta työhistoriastani monet kirjassa esitellyt asiat. Ne näyttävät olevan universaaleja, ja lisäksi sellaisia, joita ei missään tapauksessa opeteta yritysjohtajien koulutusohjelmissa. Olennainen asia seuraavassa on, miltä Kidderin kirja näyttää vuosikymmenien kuluttua ja jälkiviisauden kirkastamana. 

Matala hierarkia
 
Kidderin kirjan sensaatiomaisin asia oli aikanaan matalan hierarkian idea. Alemmat johtajat olivat epämuodollisia, ihmisiä pyrittiin sitouttamaan eikä käskyttämään, ja muodollisen projektijohtamisen asemasta ihmiset saivat itse kehittää yhteistyön muodot.

Jälkiviisaus ja oma kokemukseni puhuvat hieman muuta. Luettuani kirjan uudelleen aloin ajatella, että kysymys on myös yhteiskuntien erosta. Eagle- tiimissä oli noin 30 ihmistä, jotka jakautuivat karkeasti kovoporukkaan (elektroniikka) ja mikrokakaroihin (Eagle oli ns. mikro-ohjelmoitu kone, mutta en aio selittää mitä se on). Kuitenkin tuossa porukassa oli ihmeen paljon arvoasteikkoja ja eritasoisia päälliköitä. Itse asiassa monet ihmiset valittivat jopa, ettei johto piittaa heistä (eli ei pomota tarpeeksi). Myös sitoutumisessa näytti olevan ongelmia. Oma tulkintani on, että Yhdysvalloissa vallitsee perinteisempi ja autoritaarisempi kulttuuri. Eaglen päälliköiden omaksuma vapaa tapa toimia oli intuitiivinen ja siinä tilanteessa välttämätön, mutta se aiheutti stressiä ja turvattomuuden tunnetta insinööreissä. Oma kokemukseni Strömbergiltä oli, että meillä hierarkia oli pienempi ja vapaus suurempi, eikä se aiheuttanut kitkaa**. 

Sisäinen kilpailu

Kirjan keskeinen "kätketty agenda" liittyy sisäiseen kampailuun. Alussa yhtiön johtaja de Castro ilmoittaa, että yhtiön keskeinen tulevaisuuden projekti, 32-bittinen tietokone kehitettäisiin uudessa yksikössä Pohjois-Carolinassa, Fountainhead- projektissa, jonne tulisi parhaat resurssit. Ilmoitus loukkasi syvästi yhtiön kokenutta Eclipse- ryhmää. Vähitellen ja ovelalla diplomatialla Eclipse- ryhmä alkaa kehittää omaa 32- bittistä konettaan, ja hankkeen salanimeksi tulee "Eagle".
Avoimia kysymyksiä jää. 1. Oliko kyseessä ovela veto saada aikaan yhtiön sisäinen kilpailu 32- bittisestä koneesta, 2.  Oliko kyseessä ylimmän johdon rajaton typeryys. 3. Oliko sisäisellä kilpailulla motivaatiovaikutus Eagle- ryhmään, 4. Oliko tarkoitus myös motivoida / kannustaa Fountainhead- projektia. Sen paremmin kirja kuin jälkiviisaus ei vastaa näihin kysymyksiin. 

Tuloksellisuus 

Miten Eagle- hanke toteutui teknisesti? Tärkein tulos oli, että kone saatiin aikaiseksi, ja että se lopulta läpäisi vaativat testiajot. Kidderin analyysi loppuu tähän. Jälkiviisaan on helppo arvostella. Koneen suunnittelu tehtiin kiireen takia aivan liian nopeasti. Virheitä ei juuri löydetty suunnittelun aikana, eikä pahemmin etsittykään. Siksi se piti tehdä järjestelmätestauksen yhteydessä. Niinpä testaus venyi ajatellusta muutamasta kuukaudesta moninkertaiseksi, yli vuoden mittaiseksi tuskalliseksi taisteluksi. Tämä on itsellenikin tuttu ilmiö monista hankkeista. Testauksen kuluessa useimmat perusosat jouduttiin muuttamaan ja korjaamaan yhä uudelleen. Tämä uuvutti ja turhautti koko tiimiä, sitä pahemmin mitä pidemmälle edettiin.

Joka tapauksessa epävirallinen Eagle- tiimi päihitti virallisen Fountainhead- projektin, joka ei oikeastaan saanut mitään aikaan. Kidder ei sano suoraan, mutta antaa ymmärtää, että menestys johtui epämuodollisesta johtamistavasta. Minulla on paljon raadollisempi selitys. Teknologian kehitys nojaa olemassa olevaan perimään paljon enemmän kuin halutaan edes myöntää. Eagle-tiimi oli tuottanut menestyneen Eclipse- tuotelinjan. Eagle oli Eclipsen laajennus, ja siinä käytettiin ilmeisesti hyväksi Eclipse- projektissa kehitettyjä piiriratkaisuja ja ideoita. Se oli siis teknologisesti kypsempi. Fountainhead sai aloittaa ns. puhtaalta pöydältä. Sen suunnitelmat olivat varmaankin kunnianhimoisemmat ja pidemmälle viedyt, mutta voisin vaikka lyödä vetoa, että  neitseellinen piirisuunnittelu toi mukanaan niin paljon virheitä, ettei testausvaihe enää niistä selvinnyt. Ja kun asiaa ilmeisesti yritettiin korjata muodollisella projektijohtamisella, se vain pahensi asiaa. 

Projektijohtamisen poissaolo

Eagle-hanketta ei todellakaan johdettu projektina. Ja tämä oli ilmeisen hyvä asia, sillä hankkeessa oli aivan liikaa epävarmuutta, jotta se olisi toiminut. Toisaalta, projektijohtamista ei tuohon aikaan ylipäätään sovellettu tuotekehityksessä. Olen pohtinut projektijohtamisen roolia kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja". Kidderin kirja tuo ilmi, miksi projektitoiminta ei tässä sovi. Aivan liikaa epävarmuutta ja liikkuvia osia. Projekti voi tosin olla keino tutkia hankkeen epävarmuuden tasoa ja vaikutusta. Mutta silloin ei saa olla kiire. 

Ainoa noudatettu muodollisuus, josta päälliköt pitivät tiukasti kiinni, oli ECO eli "engineering change order". Jokainen prototyyppiin tehty muutos kirjattiin tarkasti dokumenttiin. Se olikin hankkeen pelastus, muuten muutokset ja muutosten muutokset olisivat saanet aikaan hallitemattoman kaaoksen.

Pelastuspartio

Eagle- hanke todella pelasti Data Generalin (DG) - asia, jota Kidder ei kirjan päättäessään tiennyt, mutta aavisteli. Se tuotti kipeästi kaivatun 32- bittisen tietokoneen, joka olikin onnistunut ja täytti jatkuvasti kasvavat ohjelmoinnin tarpeet. Kone tosin saatiin markkinoille liian myöhään, vuonna 1980. Kilpailijan, Digital Equipment (DEC)- yhtiön VAX 11/780 tuli myyntiin vuonna 1978, ja se oli jo eräänlainen teollisuusstandardi

Tässä on vähän jargonia. Miksi "bittimäärä" on niin tärkeä? Kysymys on osaksi siitä, miten paljon tietoa käsitellään rinnakkain. Tiedon perusyksikkö tietokoneissa on 8 bitin tavu, ja se pystyy tallentamaan yhden kirjaimen tai merkin. Joten on todella tehokkaampaa hakea muistista kerrallaan kaksi (16 bittiä) tai neljä tavua (32 bittiä). Mutta vielä paljon olennaisempaa on muistin koko.  Ohjelmien kasvaessa ja osituskäytön (monta käyttäjää käyttää samaa konetta yhtä aikaa) yleistyessä tarvitaan suuria muisteja. On helpompaa toteuttaa laaja muisti, jos tietokone voi käsitellä 32 bittisiä tietoyksiköitä kerralla. Tarvitaan paljon bittejä muodostamaan laajan muistin muistipaikkojen osoitteet. Teknisistä syistä tällaiseen koneeseen voidaan rakentaa hyvin suuri, käytännössä lähes rajaton muisti. Tällaista muistia sanotaan virtuaalimuistiksi. VAX tarkoittaa "virtual access", ja myös Eagle oli virtuaalimuistikone.

Data Generalin kyvyttömyys tuoda markkinoille 32- bittinen kone oli lähes käsittämätön strateginen virhe. Eagle korjasi tilanteen viime tingassa, ja se sai kaupallisen nimen Eclipse MV/8000. Mutta se toi helpotuksen vain vähäksi aikaa. Kumpikaan yritys (DEC ja DG) ei pystynyt vastaamaan isompaan haasteeseen, eli mikroprosessoreihin. Ne eivät pystyneet siihen, koska ne olivat liian vahvasti sitoutuneet minikoneisiin ja niiden tuomaan liikevaihtoon. (Tämä ei ollut salaisuus, mainitsinkin että Eagle- projektin aikaan Strömberg oli jo hylännyt minikoneet). Yhtiöiden alamäki alkoi 1980-luvun lopussa, ja lopulta luova tuho tuhosi ne. 

Pahat johtajat - päällikkötaso 

Kirjassa kuvataan useita päällikkötason henkilöitä, jotka käyttäytyivät oudosti ja jopa työntekijöiden kannalta vihamielisesti. He sanoutuivat ehdottomasti irti "sosiaalisesta / ihmiskasvoisesta johtamisesta", ja samalla halusivat ylläpitää vaikutelmaa, että he hallitsivat tekniikan sisällön suvereenisti. Avoimeksi jää, oliko heidän tyly käytöksensä tietoista, yritys saada insinöörit ottamaan omaa vastuuta työstään. Kidderin mukaan tämä oli toimivaa, mutta se ajoi herkimmät tai heikosti motivoituneet ulos hankkeesta ja koko yhtiöstä. 

Pahat johtajat - ylin johto

Ylin johto, lähinnä toimitusjohtaja de Castro jää hämärän peittoon. Yhtiön perustajana ja huippuammattilaisena hänellä on kova auktoriteetti. Hänen todelliset toimensa jättävät ristiriitaisen vaikutelman. Hän ei pystynyt käynnistämään 32- bittisen koneen kehitystyötä ajoissa. Hän siirsi strategisen projektin erilliseen ryhmään, hyödyntämättä yhtiön kokeneimpia resursseja. Hän loukkasi ja mitätöi yhtiön menestynyttä Eclipse- ryhmää. Ja kun Eagle- projektin tulos lopulta esiteltiin hänelle, hän oli lähes vihamielinen. Pahinta oli, että hän ei ymmärtänyt mikroprosessorien haastetta (tosin Nova ja Eclipse- tietokoneet toteutettiin myös mikroprosessoriversioina, mutta tämä oli vain tekninen valinta). Olennaista on, mitä muutos vaikuttaa asiakkaiden toimintatapoihin. De Castro ei ollut tässä ainoa sokea, vaan useimmat vakiintuneet tietokoneyritykset tekivät samat virheet.

Lopputulemaksi jää, että ylimmän johdon toiminta on parhaimmillaan yhdentekevää ja pahimmillaan tuhoisaa. Ajatteleva lukija saattaa miettiä, mistä heille sitten maksetaan. 

Insinöörin ura 

Kirjassa siteerataan lausuntoa, jonka alkuperä on epäselvä. "Insinöörejä kasvatetaan kuin herkkusieniä. Pidä ne pimeässä ja syötä niille sontaa, ja ne kasvavat". Ihmiskasvoinen johtaminen onkin turhaa ja jopa häiritsevää niiden kohdalla, jotka saavat motivaationsa työn sisällöstä. Toisaalta kysymys on erilaisista uraodotuksista. Insinöörien keskuudessa on niitä, jotka odottavat tilaisuutta noustakseen organisaation portaita, siis edetäkseen erilaisissa johtotehtävissä. Mutta ongelmaksi on koettu ne, jotka saavat tyydytyksensä haasteista, ja he ovat yleensä kaikkein lahjakkaimmat. Heidän kohdallaan Kidder viittaa flipperipeliin. Projekti on kuin flipperi. Jos pelaat hyvin, saat pelata uuden pelin, joka parhaassa tapauksessa on vaativampi.

Eagle- ryhmälle Data General ei osannut tarjota uusia pelejä. Kun Eagle oli valmis, lähes kaikki sen avainhenkilöt lähtivät yrityksestä muutaman vuoden kuluessa.

*) Käsitys Strömbergin johtamistavasta 1970- luvulla ei ole vain omani, ks. Harmoinen, Martti. SAMIn tarina. ABB, Helsinki, 2002.
**)  Tässä pitäisi oikeastaan käyttää hollantilaisen teollisuussosiologin Geert Hofsteden termiä "valtaetäisyys". Hofsteden tutkimusten mukaan valtaetäisyys on Suomessa likimain maailman pienin. Valtaetäisyyden käsite valottaa mielenkiintoisesti myös Linnan "Tuntemtonta sotilasta". 

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Koneiden moraali

Monet tieteiskirjallisuuden ystävät tuntevat Isaac Asimovin robottikirjat, joissa esitellään robotiikan moraaliset perusteet eli robotiikan pääsäännöt. Ja jos joku ei niitä tunne tai muista, kerrataan: 1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan; 2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa; 3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa. Myöhemmin hän lisäsi myös kaikkein tärkeimmän säännön 0: Robotin tulee suojella ihmiskuntaa. 

Jonkinlaiset pelisäännöt olivat selvästi tarpeen, sillä niin kauan kun robotti- tai androiditarinoita oli kerrottu, ehkä jo 1600-luvun Golem- tarinoista asti, nuo kaverit olivat osoittautuneet oikullisiksi, herkkänahkaisiksi tai yksinkertaisesti pahoiksi. Syystä tai toisesta, irronneen johdon tai äkkiä heränneen kaunan tunteen tai huonon kohtelun takia ne ennen pitkää kääntyivät luojaansa eli ihmistä vastaan. Robotit ilmaantuivat nykyisellä nimellään kirjallisuuteen 1920- luvulla*, ja ne aloittivat teollisen uransa 1950- luvulla. Niistä tuli todellisuutta. Ennen pitkää robotit tulevat muuttumaan yhä älykkäämmiksi ja itsenäisemmiksi, joten kysymys robottien moraalista tulee välttämättä eteen. 

Asimov oli aikaansa edellä, sillä robotiikan pääsäännöt on muotoiltu vuonna 1941. Asimov ratkaisi moraaliongelman varsin näppärästi, vaikka hän kertomuksissaan käsitelläänkin niitä ongelmatilanteita, joihin ne sittenkin voisivat joutua. Esimerkiksi: ihminen repii robotilta käsivarren irti ja pieksee sillä toisen ihmisen hengiltä. Seuraus: kätensä menettänyt robotti saa mielenterveysongelmia. 

Asimovin oivallusten jälkeen moraali on ollut tieteiskirjallisuuden robottien vakiintunut komponentti. Usein robotit on varustettu niin sanotuilla "asimovpiireillä", jotka huolehtivat siitä, ettei perussääntöjä rikota. Mitä oikeisiin robotteihin tulee, tähän asti ne ovat olleet siinä mielessä vaarattomia, että silloin kun ne ovat olleet kyllin vahvoja aiheuttaakseen vahinkoa, ne eivät ole voineet poistua aidatuista työpisteistään tai poiketa sallituilta kulkureiteiltään. Mutta asia muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun teille ilmaantuu itsestään ohjautuvia robottiautoja, tai automaattiset postihelikopterit alkavat surrata taivaalla. Pitääkö niihin asentaa asimovpiirit? 

Tässä kohtaa voisi pitää miettimistauon. Ennen kuin alamme ohjelmoida robotteihin moraalia, pitäisi varmaan olla hyvin selvää, mitä moraali on. Mutta onko se sitten selvää ihmisillekään? Aika suuri osa moraalista keskustelua, ja etenkin sellainen keskustelu jossa pohditaan myös koneiden moraalia näyttää tulevan Yhdysvalloista. Syynä lienee uskonnollisen konservatismin vahva asema, ja erityisesti sikäläisten uskonnollisten painostusryhmien aktiivinen toiminta. Siksi amerikkalainen keskustelu muistuttaa jonkinlaista varjonyrkkeilyä. Älykkään analyysin sijasta paljon energiaa hukataan uskonnollisten argumenttien käsittelyyn.

Tarkastellaan moraalikeskustelun asemia. Ensimmäinen kysymys koskee moraalin alkuperää. Jos moraalin alkuperäksi oletetaan uskonto, niin kuin liki kaikki uskonnon eri lajit haluavat uskotella, kysymys robottien moraalista näyttää ratkaistulta: robotillahan ei voi olla uskontoa. Vai voiko sittenkin? Jos suunnittelisin itse robotin, voisin väittää rakentaneeni sen siten, että se voisi harjoittaa myös uskontoa. Väite uskonnollisesta robotista voi tuntua oudolta. Mutta filosofisin argumentein voidaan väittää, että asiallisesti ottaen emme voi epäillä robotin uskonnollisuutta, jos se väittää olevansa uskossa ja suorittaa uskontonsa edellyttämiä palvontamenoja. Kysymys uskonnollisesta robotista on selvästi sukua Turingin testille ja kiinalaisen huoneen ongelmalle

Uskonnosta lähtevä moraalin tutkimuslinja alkaa tuntua toivottoman sekavalta. Mutta onko se edes relevantti? Yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja neuropsykologit alkavat jo olla varsin yksimielisiä siitä, että moraali ja uskonto ovat erillisiä ihmisenä olemisen piirteitä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan on ilmeistä, että myös useilla eläimillä on käyttäytymistä, joka on perinteisesti yhdistetty moraalisiin tunteisiin.

Jos moraalista keskustellaan uskonnon viitekehyksessä, keskusteluun liittyy väistämättä myös kysymys sielusta, synnistä ja vapaasta tahdosta. Jos taas hylkäämme moraalin uskonnollisen alkuperän, nämä käsitteet alkavat tuntua epämääräisiltä ja jopa turhilta. Ja toisaalta meidän on hyväksyttävä, että myös eläimillä voi olla tietoisuus ja jopa käsitys itsestä. Siis ennen pitkää myös robotilla, haluaisin lisätä. 

Sielun ja vapaan tahdon olemassaolon epäileminen voi herättää kiivastakin vastustusta. En lähde sitä nyt käsittelemään, olen sitä yrittänyt ruotia aiemmin. Nyt vain esittelen hieman poikkeavan argumentin. Vapaan tahdon puuttumisen katsotaan johtavan sietämättömään alkeellisen mekaanisuuden olotilaan, jopa kulttuurin ja kehityksen loppuun. En usko tähän. Elinympäristömme monimutkaisuus ja siitä tulevien signaalien ylenpalttinen virta jättävät varsin vähän tilaa vapaalle tahdolle. Vaikka se olisikin olemassa, emme voisi havaita sen osuutta tajunnassamme. Sensorisen deprivaation kokeissa, joita nykyisin pidetään epäeettisinä, älykäs eliö tai jopa ihminen asetetaan kammioon, jossa ulkoiset ärsykkeet on mahdollisen pitkälle estetty. Osoittautuu, että sielu tai vapaa tahto ei suinkaan täytä ärsykkeistä tyhjää tietoisuuden tilaa mielekkäällä tavalla, vaan hermostomme alkaa syöttää sinne aistimusten korvikkeeksi irvokkaita hallusinaatioita, ja lopulta kokeen uhri joutuu psykoottiseen tilaan. 

Miten moraaliset valinnat sitten tehdään? Nykykäsityksen mukaan ne ovat hyvin nopeita ja automaattisia hermoston reaktioita. Ihminen perustelee yleensä ratkaisujaan rationaalisesti, mutta funktionaalinen aivokuvaus osoittaa, että moraalinen valinta tehdään paljon aikaisemmin kuin tietoinen minämme uskoo sen tekevänsä. Moraali on siis vaistomainen ja tunneperäinen tieto siitä, että jokin asia on väärin tai oikein. Aivan kuten mm David Hume ja Adam Smith aikanaan profeetallisesti esittivät. 

Yhdysvalloissa keskustelu moraalista kietoutuu myös oikeuslaitoksen toimintaan. Anglosaksisessa tapaoikeudessa on voimakas moraalisen rankaisemisen ja kasvattamisen elementti. Rikos nähdään yleisesti myös syntinä, jolloin asianomistajana on kristittyjen jumala. Omassa oikeuslaitoksessamme tällainen piirre on paljon laimeampi. Toki oikeuslaitos meilläkin mielletään yleisen oikeudenmukaisuuden tunteen ylläpitäjäksi, eli silläkin on moraalinen tehtävä. Kun roboteille ryhdytään rakentamaan moraalia, joudumme välittömästi pohtimaan, ovatko ne vastuullisia teoistaan? Ja jos ovat, miten niitä pitäisi tuomita ja rangaista. Toisaalta, kun uskomuksemme vapaan tahdon olemassaoloon jatkuvasti himmenee, samat kysymykset alkavat kohdistua myös ihmiseen. Näyttääkin siltä, että tekoälytutkimuksen ja neuropsykologian edistyminen tulevat koettelemaan myös oikeusjärjestelmien perusteita. 

Katsotaan asioita käytännön kannalta. Toisin kun yleensä luullaan, robotiikalla on jo iso rooli teollisuusmaiden ihmisten elämässä. Nuo robotit eivät kuitenkaan vastaa mielikuvaamme yksilöllisistä ihmisenkaltaisista roboteista. Ne ovat järjestelmiä, jotka ohjaavat liikennevaloja ja lentoliikennettä, ne ohjaavat lentokoneita, laivoja ja junien kulkua, ne hoitavat meitä sairaaloissa, valmistavat ruokaa ja lääkkeitä, ja ohjaavat ydinvoimaloita. Niiden suunnittelijat ovat jo pitkään joutuneet pohtimaan, miten tuo toiminta olisi mahdollisimman turvallista. Vaikka asiaa ei ole tiedostettu, Isaac Asimovin luonnostelemat robotiikan pääsäännöt ovat jo pitkään olleet käytössä.

Eräs asia amerikkalaistyyppisessä robottien moraalikeskustelussa on erityisen kiusallinen. Siinä halutaan vertailla moraalisia valintoja. Psykologit ovat pitkään tehneet moraalitutkimuksia. Niiden perusidea on robotiikkaan sovellettuna seuraava. Itsestään ohjautuva auto joutuu poikkeustilanteeseen. Sen on valittava, ajaako se väkijoukkoon, jolloin auton matkustajat pelastuvat mutta jalankulkijat voivat kuolla, vai ajaako se rotkoon, jolloin auton matkustajat voivat kuolla. Tällainen ongelma on sekä ilkeä että keinotekoinen, sillä kumpikin ratkaisu on moraalisesti väärin.

En usko, että robotiikan turvallisuusongelmaa pitää ratkaista moraalin näkökulmasta, vaikka moraaliset pohdinnat voivatkin olla hyödyllisiä. Parempi lähestymistapa on turvallisuusnäkökulma, josta insinööreillä ja viranomaisilla on jo vuosien kokemus. Robotti siis toimikoon sen käytössä olevan tiedon perusteella parhaalla mahdollisella tavalla, ja Asimovin sääntöjen hengessä.

Voin kyllä palata asiaan sitten, kun robottien oikeudet yksilöinä ja kansalaisina tulevat ajankohtaisiksi.

*) Vuonna 1921 robotit ilmaantuivat maailmaan Karel Čapek:n näytelämässä R.U.R. (Rossum's universal robots). Robotti- sana tulee slaavilaisista kielistä ja tarkoittaa työläistä. Robottien luontoon siis kuuluu ihmisten palveleminen työtä tekemällä.

Kirjoituksessa on hyödynnetty ainakin seuraavia lähteitä: Harris, Sam. Moraalinen maisema : miten tiede määrittää inhimilliset arvot. Terra cognita, 2010; Gazzaniga, Michael S. Eettiset aivot. Terra cognita, 2006; Pyysiäinen, Ilkka. Uskonnollinen robotti kiinalaisessa huoneessa. Tieteessä tapahtuu 2002 : 6 ; Hume, David. Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. WSOY, 1938.


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Eläytyen?

Oulun musiikkijuhlat maaliskuussa. Ohjelmassa muuan muassa kamarikonsertti. Jaakko Kuusisto soittaa Johan Sebastian Bachin sooloviulupartitaa. Kaikki on kohdallaan, konserttipaikkana barokkimusiikkiin mainiosti istuva kaupungintalon raskaasti koristeltu juhlasali. Solistina huippumuusikko, ja sali jokseenkin täynnä. Huomaan kuitenkin kuuntelevani lähes vaivautuneena. Koska solisti soittaa vahvasti eläytyen, hän tekee Bachista taidetta. Tekee mieli huutaa: tuo on turhaa, soita vain se mitä nuoteissa lukee!

Tämähän on tietysti makuasia. Vaimon mielestä esitys oli hieno. Tajuan pitäväni Bachista juuri hänen musiikkinsa rakenteen takia, se on pettävän yksinkertaiselta kuulostavaa mutta erittäin mutkikasta, ja samalla jotenkin konemaista. Johtuisiko siitä että Bach sävelsi myös cembalolle ja uruille, jotka mekaanisuutena takia eivät edes oikein taivu tunteellisiin tulkintoihin. Siksi kaikki Bach on nuoteissa. Ja kuitenkin se liikuttaa syvästi. 

Vai onko asia sittenkään niin? Levyhyllyni aarteita on Glenn Gouldin Bach-boxi, mm Wohltemperierte Klavier ja Kunst der Fuge. Ostin sen aikanaan väitöslahjaksi saamallani lahjakortilla. Pidän siitä kovasti, vaikka Gould on kiistelty. Siksikö että hän tulkitsee Bachia - vai siksikö että hän ei tulkitse? Nyt en todella osaa sanoa. Tiedän vain että Gould liukenee Bachin maailmaan niin etten edes huomaa mikä on Gouldia ja mikä Bachia.  

Kirjoitin aiemmin konsertista, missä Kari Kriikku soitti klarinettia mekaanisen musiikkikoneen säestämänä, ja yritti itsekin soittaa mekaanisesti. Tulos oli tavattoman vaikuttava.

Aloittavalle muusikolle annetaan säännöllisesti neuvo: älä yritäkään tulkita tai eläytyä, soita vain nuotit. Voi kunpa he vain uskoisivat! Mutta nuori henkilö on yleensä myös romanttinen, ja "eläytyy" silti. Olen todistanut montaa vaivaannuttavaa esitystä.

Itse asiassa pidän myös konemusiikista, ja sitähän voisi pitää mekaanisena jos mitä. Esimerkiksi Kraftwerk ja Daft punk ovat loistavia. Ehkä siksi, että siinä ei esiintyvä artisti yritä tyrkyttää egoaan. Mutta tässä ei ole koko totuus. David Bowie ja Tom Waits tekevät juuri sitä - ja ovat myös loistavia. Pidän silti tuota aloittavalle muusikolle annettua neuvoa hyvänä. Se voisi hieman muunnettuna kuulua: älä edes yritä tulkita tai eläytyä - ennen kuin tiedät että olet todella hyvä.

Entäpä sitten jazz? Eikö vapaasti soittaminen tai improvisointi ole aina tulkintaa tai ainakin eläytymistä? Vaikea sanoa, mutta väitän että ei. Puhukoon esimerkki puolestaan. Samaisilla Oulun musiikkijuhlilla oli jazz-konsertti, ja lauteilla Verneri Pohjolan kvartetti. He esittivät musiikkia uudelta levyltään Bullhorn. Tuo musiikki on toki sävellettyä, mutta ei sitä konsertissa nuoteista soiteta. Tokihan nuotit on aikanaan piirretty paperille, jotta muusikot ovat voineet opetella kappaleiden idean, mutta esitys oli hyvin vapaan oloista. Konsertti oli hurjan vaikuttava ja intensiivinen, parhaita jazzjuttuja joita olen kuullut. Mutta eläytyivätkö soittajat todella?

Ehkä ainoa joka eläytyi oli rumpali Teppo Mäkynen. Hän siirtyi välittömästi jonkun vieraan planeetan outoon huvipuistoon jossa on jatkuvasti älyttömän hauskaa. Sen sijaan Verneri Pohjola keskittyi sormeilemaan trumpettiaan, kokeili luistien ja venttiilien liukkautta ja laski yhtenään vettä putken mutkasta. Ikäänkuin hän olisi ollut jatkuvasti huolissaan siitä, tuleeko torvesta ollenkaan ääntä. Antti Lötjönen käsitteli bassoaan kokeneen ja hieman rutinoituneen ammattimiehen taloudellisen tehokkailla otteilla. Ja Aki Rissanen näpelöi pianonsa koskettimia tunnollisen virkamiehen oloisena.

Siis mitä, tämäkö huippujazzia? Kyllä vain, ja minulla on eräs selitys. Ehkäpä soittajien omaksumat maneerit olivat mekaanisia sijaistoimintoja, jotka siirsivät heidän ajatuksensa pois itse musiikista. Omat soittokokemukseni tukevat tätä oletusta. Ja uusi neuropsykologia tukee myös tätä havaintoa. Aivojen tietoinen toiminta häiritsee ihmisen suorituksia. Itse asiassa tietoisuus kokonaisuudessaan on luonteeltaan automaattisia reaktioita ja toimintoja hillitsevää ja kontrolloivaa. Siksi tietoisuus on syytä siirtää soittamisesta johonkin harmittomaan kohteeseen - sitä kun on vaikeaa kytkeä kokonaan irti. Uskon että flow- kokemuksessa on kysymys juuri tietoisuuden heikkenemisestä. Tämän takia en suosittelisi muusikoille ainakaan mindfullness- harjoituksia.

Musiikin luonteen pohtiminen tuntuu siis olevan muusikoiden soitolle haitallista, mutta on toinenkin vahingollinen aivotoiminnan muoto: tietoisuus siitä että on tarkkailun kohteena. Tätä on helppo jopa tutkia. Kun kognitiivisia testejä suorittaville koehenkilöille kerrotaan, että heitä tarkkaillaan, heidän suorituksensa huononevat merkittävästi. Yleisön unohtaminen on siis tärkeä taito, mutta toisaalta uskon myös, että yleisöltä tuleva palaute - silloin kun sitä tulee - vaikuttaakin aivan päinvastoin. Siis unohda koko yleisö - ellei se tule mukaan esitykseen. Tämän näkee selvästi rock- ja jazz- konserteissa. Klassisella puolella yleisön käyttäytymistä säätelevä etiketti valitettavasti kieltää vuorovaikutuksen esityksen aikana. Vain ooppera-aarioille saa osoittaa suosiota spontaanisti.

Tässä voi olla kysymys myös kulttuurisista tottumuksista. Niillähän voi selittää mitä vain, ja tällainen selitys ei tarvitse edes todentamista. Yritän kuitenkin. Kun kuuntelee oikein vanhoja äänityksiä, niistä saa käsityksen, että musiikkimaku oli ennen erilainen. Vahva eläytyminen oli suorastaan toivottua. Erityisesti laulajat käyttivät hurjaa vibraattoa ja revittelivät oikein sydämensä pohjasta. Olisiko kulttuurissamme siis tapahtunut sadan vuoden kuluessa siirtymää hillitympään ilmaisuun, jonkinlaista hienostumista ja jopa kuivettumista. Tämän voi perustella myös kuulijapohjan muutoksella. Ennen julkisiin esityksiin tuli kaikenlaista ja sekalaista porukkaa, mutta nykyisin konserttiyleisö on homogenisoitunut ja tullut ikäänkuin ammattimaiseksi.

Ehkä joku ammattimainen musiikkisosiologi voisi tutkia tätä kaivelemalla esiin aikalaistodistuksia eri ajoilta, minä en siihen jaksa paneutua, ei ole alaani. Sen sijaan otan vertauskuvan. Eikö viineille ole tapahtunut sama asia. 1800- luvulla ja aiemminkin viinit olivat makeita, jopa makeutettuja ja maustettuja. Varsin nopeasti on siirrytty yksinkertaisiin, enimmäkseen kuiviin ja käsittelemättömiin, "luonnollisiin" viineihin. Makumme on siis hienostunut, kuivettunut, ja tullut myös hieman tylsäksi.