maanantai 28. lokakuuta 2013

Juustokauppasyndrooma

Italo Calvino kertoo pienoisromaanissaan herra Palomarin ongelmista juustokaupassa. Herra Palomar pitää juustoista, mutta joutuessaan hyvin varustettuun juustokauppaan hän joutuu paniikkiin. Toinen toistaan houkuttelevammat juustot lupaavat kihelmöiviä makunautintoja, mutta herra Palomar ei uskalla tehdä valintaansa. Lopulta hän päätyy ostamaan sen kaikista tavanomaisimman ja arkisimman juuston. Mutta pahinta on, että hän poistuu kaupasta häntä koipien välissä, henkisesti muserrettuna. 

Tunnen ongelman liiankin hyvin, koska kärsin siitä itsekin. Se iskee minuunkin suuren marketin juusto-osastolla - tai helsinkiläisessä kauppahallissa. Koetan tulkita herra Palomarin tuntoja itsessäni. Päällimmäisenä on avuttomuus. Tunnen juustoja niin paljon, että ymmärrän kaupan piilevät lupaukset, mutta en niin paljon, että osaisin navigoida juustomerkkien välissä kuin kala vedessä. Syy on selvä, koska juustokauppasyndrooma pahenee ulkomailla. Toinen ongelma on, että en osta juustoa vain tiettyyn tarkoitukseen, esimerkiksi jälkiruoaksi, ruoanlaittoon, aamiaisen osaksi tai TV:n ja viinilasin ääressä naposteltavaksi. Jos ostaisin, asia olisi helpompi. No, voisinhan ostaa useamman juuston. Mutta silloin sisälläni asuva saituri alkaa motkottaa, ja huomauttaa, että juustohan on oikeastaan turhuutta, ja monta juustoa aivan erityistä turhuutta. Siksi se ehdottaa enintään halpaa monikansallisen tuotannon laatujuustojäljitelmää. Silloin nolostun, koska sorrun juuri samaan kuin herra Palomar.

Viinikaupassa ilmiö on lievempi. Osaksi siksi, että tunnen eri rypälelajeja, tiedän viinien tuotantoalueita, ja osaan jossain määrin tulkita etikettien koodikieltä. Toisaalta tiedän myös viininautinnon subjektiivisuuden: kuinka se riippuu tilanteesta ja ruoasta ja mielialasta. Ja kuinka erilaisia ihmisten mieltymykset ovat. Pidän viinin mausta melkein aina, ja - noloa sanoa - vaikka valinta menisi pieleen, onhan aina jäljellä lisäbonus eli alkoholi.

Mutta kaikkein pahinta on levykaupassa. En oikeastaan edes uskalla mennä Viisikulman legendaariseen Digelius Music - levykauppaan - paitsi jos etsin jotain tiettyä levyä. Vaikka pidän lähes kaikista musiikin lajeista, kaupan levyvalikoiman laatu on tyrmäävä. En kerta kaikkiaan tunne riittävästi näitä maailmanmusiikin tai avantgardistisen musiikin ihania aarteita pystyäkseni minkäänlaiseen valintaan. Levykaupan myyjistä ei ole apua,koska en edes tietäisi, mitä kysyä. Silti kauppa kiehtoo ja vetää puoleensa. Tutkin levyjä asiantuntevan näköisenä, ikään kuin etsisin satunnaista mutta aavistamaani löytöä. Mikä huijari!

Elektroniikan komponentteja myyvässä kaupassa tai rautakaupassa on helpompaa. Tunnen tavaran, ja vaikka myytävät tuotteet myös kiehtovat mielikuvitusta, käyn liikkeissä yleensä vain silloin, kun minulla on menossa joku erityinen projekti. Pärjään myös kirja-antikvariaateissa. Niissä käy kahdenlaisia asiakkaita: jonkun erityisalan keräilijät, ja satunnaisia impulsseja metsästävät. Kuulun jälkimmäisiin, ja kirjallisuuden tuntemukseni riittää nautiskelevaan penkomiseen.

Lyhyt yhteenveto voisi olla seuraava. Nämä valintatilanteet ovat hyvin henkilökohtaisia, ja liittyvät vetovoimaisiin kulttuurin, nautinnon tai harrastamisen alueisiin. Valinta muuttuu ongelmaksi, jos asiantuntemus on riittämätön. Tilanne helpottuu, jos asiantuntemus puuttuu kokonaan, tai jos etsii aivan tiettyä kohdetta.

Entä miten ihminen käyttäytyy tehdessään ehkä tärkeintä päätöstä: elämänkumppanin valintaa? Useimmiten sitä ei onneksi tarvitse tehdä tietoisesti. Luonto, sattuma ja hormonit hoitavat asian, joka olisi aivan liian vaikeaa suorittaa tietoisena valintana. Mutta moni ihminen lykkää valintaansa, kunnes ura ja talous ovat kunnossa. Käykö silloin niin, että ihminen joutuu baarissa, tanssipaikalla tai internetin deittisivustolla herra Palomarin juustokauppaan? Mahdoton tilanne.

Tunnen myötätuntoa.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Amatöörit asialla ?

Sähköinen resepti. Potilastietojärjestelmä. Sähköisen äänestyksen kokeilu. Presidentti Obaman sairausvakuutusuudistus. VR:n matkalippujen myyntisovellus. Esimerkkejä epäonnistuneista ohjelmankehitysprojekteista on helppo poimia otsikoista. Mutta julkisuus on vain jäävuoren huippu. Yksityisellä puolella epäonnistuneet hankkeet haudataan talon sisällä, harvoin niitä lähdetään repostelemaan mediassa.

Ja isojakin ruumiita tulee. Ohjelmisto-ongelmat kaatoivat Nokian matkapuhelinliiketoiminnan. Nokian mukaan he eivät älynneet olla ohjelmatalo. Väite on naurettava. Nokian käyttöjärjestelmätiimi oli kymmenen kertaa isompi kuin se porukka, joka ohjelmoi Androidin Samsungin puhelimiin.

Mikä insinöörejä riivaa? Miksei ohjelmia osata tehdä - vai onko vika projektinhallinnassa? Selityksiä voisi tarjota, koetan tarjota kolmea: 1. projektit annetaan osaamattomille amatööreille. 2. projektien päätöksenteko on ammattitaidotonta, 3. insinööritaidon perinteistä ei osata ottaa oppia.

Vaikeat projektit joutuvat amatöörien käsiin?

Kokeneet projektitalot onnistuvat projekteissaan, koska niiden parhaat asiantuntijat pystyvät tehokkaaseen ja toimivaan projektijohtamiseen. Tähän ei voi väittää vastaan, mutta katsotaan tilannetta tarkemmin. Miksi sitten kokeneet projektitalot eivät tee näitä valtakunnan kriittisiä projekteja. Syy voin olla seuraava. Jos projekti on niin sanotusti helppo, sen määrittely onnistuu hyvin ja projektihenkilöstö pitää projektin hallinnassa. Projektista saadaan sen kuluessa täsmällisesti etenevä ja ennusteen mukaisesti tarkentuva kuva. Oikeastaan jopa projektin johtaminen on silloin jo suorastaan turhaa. Projektin kulkuhan arvattiin oikein, ja se olisi onnistunut muutenkin ja pienemmin hallintokuluin. 

Ja sitten se iso mutta. Asiansa osaava projektitalo osaa valita projekteja, jotka ovat hallittavissa, tai ne osataan muuttaa hallittaviksi. Hyvä projektitalo osaa myös rajata vastuunsa, niinpä se ei ota niskoilleen projekteja, joiden onnistuminen on epävarmaa. Joten hankalat projektit todella joutuvat usein amatöörien käsiin. Amatöörit saavat vastuulleen juuri niitä hankkeita, joita on hankala määritellä niin selkeästi, että ne voitaisiin edes siirtää projektiammattilaisille.

Tietysti on myös totta, että ohjelmistoalalla amatöörin ja ammattilaisen raja on häälyvä. Raja on häälyvä ohjelmistofirmojen välillä, mutta se on häälyvä myös niiden sisällä. On vaikea selvittää, kuka osaa ja mitä osaa ja mikä firma osaa. Se kun riippuu myös kontekstista - eli millaisesta ohjelmasta onkaan kysymys.

Ei osata johtaa eikä tehdä järkeviä päätöksiä

Uskomme mielellämme, että johtaminen perustuu johdettavien asioiden tuntemiseen. Jossain määrin se pitää paikkansa, ja se pitää paikkansa erityisesti johtamisen alemmilla tasoilla, eli kun päätetään projekteista ja johdetaan niitä. Ohjelmistopuolella sisältöjohtaminen on kuitenkin erityisen vaikeaa. Ohjelmistotekniikka on kehittynyt suuntaan, jossa dokumentointi ja strukturointi on kustannussyistä minimoitu. Ohjelmointi on tiimien sisäistä intensiivistä sosiaalista toimintaa, ulkopuolelta sitä on vaikea edes tarkkailla, saati ymmärtää.

Niinpä, kun pitäisi tehdä tärkeitä ohjelmia tai julkishallinnon ohjelmia, päätöksenteko siirtyy nopeasti organisaatiossa ylöspäin, tasolle, jossa sisällön osuudesta ei enää voi juuri puhua. Ja tulokset puhuvat puolestaan.

Insinööriperinne unohtui

Julkisuudessa esillä olleilla ohjelmistoilla on eräs yhteinen piirre. Ne toimivat osana ihmisten johtamia järjestelmiä. Teknisin termein, kyseessä ovat monimutkaiset ihminen - kone- systeemit. Tällaisten järjestelmien määrittely ja suunnittelu ovat vaativia, koska erilaisia toiminnan ja väärän toiminnan mahdollisuuksia on niin paljon. Tämä on traagista, koska tietokoneilla olisi niin suuria mahdollisuuksia parantaa ja tehostaa palveluja. Ongelma on erityisesti siinä, että kehitettävillä järjestelmillä ei juuri ole esikuvia, ja vaikka olisi, niitä ei voisi modulaarisuuden puutteen ja lisenssiongelmien takia hyödyntää. Ohjelmien evoluutio nimittäin poikkeaa teknologian valtavirrasta. Perinteinen teknologia kootaan erillisistä osista, jotka puolestaan ovat kehittyneet vähitellen pitkän kehityshistorian kautta.

”Kerralla valmiiksi” - kehitysmalli on vaarallinen, ja huonosti modulaaristen ohjelmistojen kohdalla tilanne on erityisen paha. Ohjelmistoissa tosin jäljitellään evoluutiota vaiheittain tarkentuvan kehitysmallin avulla. Toimintamallia sanotaan - mielestäni hirtehisesti - ”ketteräksi ohjelmoinniksi”. Mutta käytännössä mallille ei anneta riittävää aikaa. Ihminen-kone järjestelmissä malli edellyttää myös käytön aloittamista siinä vaiheessa, kun järjestelmä on vielä epäkypsä. Sitä vain ei voi välttää - joten ohjelmista saatavat ikävät kokemukset ovat tulleet jäädäkseen.

Olen pohdiskellut kehitysprojektien ongelmia - myös laajemmin kuin ohjelmien osalta - tarkemmin kirjassani ”Projektitoiminnan musta kirja”.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Olemme maan lapsia, olemme tähtipölyä

Kuinka usein tiede asetetaankaan inhimillisen vastakohdaksi. Kuinka tiedettä väitetään emotionaalisesti köyhäksi, ja asetetaan sen vastakohdaksi jotain joka olisi enemmän emotionaalista, mitä ikinä se olisikin: uskonnot, tarinat, runous, taiteet, tunteet. Eikö suuri Johann Wolfgang von Goethe sanonutkin: ”Harmaata kaikki teoria, vihreää vain elämän kultainen puu”.
 
Miksi suuri tiedemies ja suuri runoilija sotkee asiat näin? Vielä oudommaksi asian tekee, että tämän Saksan suurimman hengen omista tieteellisistä ansioista tunnetaan parhaiten värioppi, joka on lapsellista höpötiedettä. Ehkä hän ei ollut pohtinut tieteen olemusta syvällisesti. Mutta miksi hän sitten mustasi sen imagoa? Katso myös juttuni tiedemies Faustista, josta Goethe teki hölmön. Mahtoiko hän suorastaan vihata tiedettä?

Olen ehdottomasti eri mieltä kuin Goethe. Minun on mahdotonta ajatella tiedettä tunteettomana. Ilman tunnetta ei voi tutkia mitään eikä ymmärtää mitään. Emme edes voi ajatella ilman että tunteet ovat mukana. Tieto ja tiede ovat syvästi ja ehdottomasti tunteiden asia. 

Minusta tiede tarjoaa sekä kauneutta että tunteisiin vetoavaa ymmärrystä. Haluan esittää kaksi esimerkkiä: käsitys siitä, mistä me ihmiset ovat tulleet, ja käsitys ihmisen roolista maapallolla.

Uskonnot tarjoavat erilaisia selityksiä ihmisen synnystä. Vanhoissa maailmanuskonnoissa ihminen vain luodaan, hieman töksähtäen. Tai vanhoissa luonnonuskonnoissa hän on sukua eläimille, jotka taas joskus ovat sukua hengille tai jumalille. Luonnonuskontojen kuva on runollisempi ja tunnevoimaisempi, taidan pitää siitä enemmän. Entä millainen on luonnontieteellinen selitys?

Tieteessä ihmisen synty kietoutuu maailman syntyyn. Maailman syntyminen on ollut voimallinen, yllättävä ja äärimmäisen vaikeasti tajuttava tapahtuma. Maailma syntyi prosessina, ja se on edelleen kehittyvä prosessi. Asia vaikuttaa vastaansanomattomalta. Ihminen on ainetta,ja aine taas syntyi energiasta, ja sitten kevyemmistä osasista syvällä tähtien uumenissa. Jotkut tähdet kuluivat loppuun ja lopulta tuhoutuivat valtavissa räjähdyksissä. Ne muuttuivat pölyksi, syntyivät uudelleen, muodostivat uusia tähtiä ja planeettoja, kuten Maan, jonka pinnalla aine järjestyi elämäksi. 

Olemme tähtipölyä. Olemme tähtien lapsia. En voi kuvitella mitään kauniimpaa ja ihanampaa kertomusta.

Entä mikä on elämän tarkoitus tai ihmisen tehtävä? On suuri paradoksi, että pohdimme tätä yhä uudelleen, samalla kun yleisesti ymmärretään, että nykyaikainen tiede syntyi vasta, kun se luopui yrityksestä vastata näihin kysymyksiin. Koska se oli hedelmätöntä, ja oli parempi vastata vain siihen mihin ylipäätään voi vastata, eli kysymykseen: mitä, ja miten.

Biologia tarjoaa lisää aineksia ihmisen osa ymmärtämiseen. Elämä on prosessi, joka kasautuu. Uutta syntyi ja syntyy vanhan varassa. Syntyi elämän molekyyli DNA, joka muuttui, polveili, tuotti eliöitä jotka tulivat yhä erilaisemmiksi. Mutta sama kehityksen virta kulkee noiden eliöiden läpi. Bakteerit, kasvit, eläimet, ihmiset, kaikki kovin erilaisia, ja kuitenkin niin paljon samaa. Olemme kaikki sukulaisia, ja elämän mutkikas prosessi tekee meidät riippuvaisiksi toisistamme. 

Tämän valossa voimme tulkita ja ymmärtää olemassaoloamme, mutta luonto tai tiede ei kerro meille, miten meidän pitää se pitää tulkita. Teemme sen itse, ja vain ymmärryksellämme ja tunteillamme. Esimerkiksi siten, että planeetallamme on vain yksi kehittyvä ja muuttuva elämänmuoto, jolla on valtava määrä ilmenemisen asuja. Ja ainakin itse olen vakuuttunut, että suuressa universumissamme kelluu muitakin elämän pesäkkeitä, ehkä jotkut hieman saman kaltaisia, mutta luultavasti ja suruksemme kuitenkin saavuttamattoman kaukana toisistamme.

Tämäkin tulkinta on hyvin kaunis.


torstai 17. lokakuuta 2013

Ei se ole mitään rakettitiedettä

Amerikan kielestä tunkee meille erilaisia sanontoja, usein vähemmän hyvin suomeen istuvia. Eräs sellainen sanonta kuuluu: ”ei se ole mitään rakettitiedettä” (alkukielinen ilmaisu: ”it's not rocket science”). Tarkoitus on varmaan sanoa ”ei se nyt niin vaikeaa ole”. Se herättää minussa usein huvittuneisuutta, jota sanonnan käyttäjä ei oikein ymmärrä.

Syy huvittuneisuuteen vaatii varmaan selityksen. Syynä on, että olen aikanaan joutunut ottamaan rakettitieteilijän roolin. Se tapahtui, kun Suomessa ryhdyttiin panostamaan avaruustekniikkaan. Suomi halusi liittyä Euroopan avaruusjärjestöön ESA:an. Ala oli suomessa aika outo, niinpä silloinen työnantajani VTT käynnisti avaruustekniikan tutkimusohjelman, ja minut pyydettiin sen johtoryhmään. Samaan aikaan aloiteltiin avaruusyhteistyötä Neuvostoliiton avaruusohjelman kanssa. Siihen aikaan Suomi harrasti tällaista blokkipoliittista tasapainoilua. ESA:an voitiin mennä vain, jos samalla oli vastaavaa yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Ja se oli tullut mahdolliseksi, kiitos Mihail Gorbatšovin glasnost- politiikan. Avaruuspolitiikka se vasta olikin rakettitiedettä!

Eipä aikaakaan, kun jo rakentelimme tieteellisiä instrumentteja sekä Neuvostoliiton että ESA:n avaruusaluksiin. Suomi valitsi käytännöllisesti tämän teknisen rakentelun linjan, kaikista yhteistyön mahdollisista muodoista. Siinä kun voisi kehittää myös teknologista osaamista, josta ehkä koituisi muutakin hyvää. Toinen vaihtoehto, tieteenteko, olisi toki ollut mahdollista ilman ESA- jäsenyyttäkin, tiede kun on sen verran avoimempaa. Itse asiassa tiedettä jo tehtiinkin, ja olimmekin heti yhteistyössä suomalaisten avaruustutkijoiden kanssa. 

Tieteellistekninen yhteistyö on sitten oma juttunsa ja siinä on omat mausteensa. Olen kirjoittanutkin yhteistyöstä Neuvostoliiton IKI:n ja Yhdysvaltain NASA:n kanssa.

Tämä kaikki alkoi vuonna 1985. Olihan se avaruustekniikka tosiaan meille uutta. Mutta suomalainen mentaliteetti tehosi tässä parhaimmalla tavalla. Jos ei jotain tiedetty, otettiin selvää ja opeteltiin asiat, eikä jääty ihmettelemään. Ja se toimi: jälkeenpäin kehtaan sanoa, että pärjäsimme jopa paremmin kuin monet kokeneiden avaruusvaltojen rakenteluporukat.

Mutta kun avaruusinnostus oli herännyt, yliopistot ja korkeakoulut halusivat kouluttaa avaruusinsinöörejä. Joten mistä opettajat? Koska avaruusfyysikot olivat harjaantuneita ihan muihin asioihin, löysin itseni pian luennoimasta avaruustekniikkaa innokkaille opiskelijoille. Ja nyt päästään varsinaiseen asiaan. Millaista olisi sen ”rakettitieteen” sisältö, jota ryhtyisin opettamaan? Minun piti se itse koostaa sopivista paloista. Joten seuraavassa aion nyt paljastaa, mitä rakettitiede on.

Aloitin kurssin eräänlaisella avaruusmaantieteellä. Selitin, millainen on mittasuhteiltaan se lähiavaruus, jossa tulisimme operoimaan, ja miten sen eri osiin pääsisi ja paljonko se veisi aikaa. Siis sisältä ulos: aurinko, sisäplaneetat, ulkoplaneetat, Kuiperin vyöhyke, Oortin pilvi, lähitähdet, Linnunrata. 

Seuraavaksi ”perusrakettitiede”. Rakettimoottorin periaate ja fysiikka (impulssiperiaate ja Newtonin reaktioperiaate); Tšiolkovskin yhtälö, käytännön raketit, yksi ja monivaiheiset; sähköiset raketit ja avaruuspurjeet.
 
Sitten taivaanmekaniikan ja avaruuslennon fysiikka (Newtonin liikelait, kiertoratojen laadulliset ominaisuudet). Ja sitä täydentämään erilaiset satelliitit ja avaruusalukset: niiden tyypit, resurssit ja vakautustavat.

Ja lopuksi se sokeri pohjalla: avaruusympäristö ja siihen sopeutuminen (sekä ihmiset että laitteet). Ankara tyhjiö, eri säteilylajit, laukaisun rasitukset. Lämpösuunnittelu, materiaalitekniikka, suojaustavat. Ja lopuksi: avaruusteknisen insinöörityön eteneminen vaihe vaiheelta, laadunvarmistus ja testaukset.

Sellaista oli siis minun rakettitieteeni. Onko se siis erityisen vaikeaa? Ei minusta, vaan pikemminkin hyvin monesta asioista koottua. Vaikeampiakin asioita varmaan on. Toisaalta kaikilla aloilla on vaikeita ongelmia. Kaikki riippuu siitä, mistä ihminen syystä tai toisesta kiinnostuu. Vakava tieteen tai matematiikan tai insinööritaidon harjoittaja löytää lopulta oman alansa vaikeat tai lähes mahdottomat ongelmat. Ja ehkä ainakin uneksii ratkaisevansa jotkut niistä. 

Se on todellista rakettitiedettä.