tiistai 30. maaliskuuta 2021

​Karkulaisia klasarimaailmasta

Silloin tällöin populaarimusiikin maailmaan ilmaantuu iskelmiä eli hittejä, jotka näyttävät karkulaisilta klassisen musiikin karsinasta. Pitäisiköhän niitä sanoa klasarihiteiksi. Minusta niitä voisi sanoa yhdeksi musiikkikategoriaksi, vaikka musiikin kategorisoiminen onkin hankalaa ja rajat joustavia. Aihe on minusta mielenkiintoinen, koska kategoriarajojen rikkominen on aina kiinnostavaa.

Jotta tällainen asia olisi olemassa, pitää ensin olla hitin eli iskelmän eli Schlagerin käsite. Nimestä voi jo päätellä että kyseessä on jotain, joka iskee yllättävästi ja voimalla suuren ihmisjoukon tajuntaan. Siinäpä onkin hitin keskeiset ominaisuudet. Lisäksi pitää olla sellainen media-avaruus, jossa hitit voivat kehittyä ja vaikuttaa. Ja musiikissa tuo maailma on tietenkin äänilevyteollisuus. Schlagerit eli iskelmät eli hitit syntyivät äänilevyteollisuuden myötä ja levisivät Suomeen nimeä myöten aluksi Saksan suunnasta. 

Media on siis hitin olennainen ainesosa. Hitin käsite on äänitemaailmaa laajempi ja yleisempi. Filosofi Richard Dawkins on muotoillut siitä yleistyksen eli meemin. Ne ovat meille hyvinkin tuttuja internetmaailmasta. Usein internethittejä sanotaan viraaleiksi niiden leviämiskyvyn ja tartuttavuuden takia. Lieneekö yllätys, että jo ennen modernia aikaa esiintyi kirjallisia hittejä. Esimerkkejä löytyy. Johann Wolfgang von Goethen romaani Nuoren Wertherin kärsimykset vuodelta 1774 oli hitti monessakin merkityksessä. Se levisi kuin kulkutauti erityisesti nuorten keskuudessa, sitä pidettiin vahingollisena ja sitä paheksuttiin voimallisesti.

Yllättävyys oli eräs hitin ominaisuus. On vaikea arvata etukäteen, mistä musiikkiesityksestä tulee hitti, ja erityisen vaikeaa on tehdä hittejä. Kymmenet tuhannet tai vieläkin useammat muusikot ja säveltäjät ovat hikoilleet tuhansia tunteja koettaen tehdä hittejä, ja vain aniharva siinä onnistuu. Ja toisaalta on joitakin kultasormia, joilla näyttää olevan luontaisesti tällainen kadehdittava kyky.

Hitin pitää olla siinä mielessä universaali, että se iskee voimallisesti suureen joukkoon ihmisiä. Se johtuu niiden taloudellisesta potentiaalista, hitillä on omistaja ja se on arvokasta kauppatavaraa. Universaalisuus on hitin arvoituksellinen piirre. Miten joku musiikkiesitys voi olla niin tavanomainen ja helposti lähestyttävä että se tartuttaa suuren ihmisjoukon, ja kuitenkin se on samalla tartunnan saaneen ihmisen mielestä ainutlaatuinen, poikkeava, ja puhuttelee juuri häntä henkilökohtaisella tasolla. Viruksen tapaan hitti tunkeutuu henkisten puolustusmuurien läpi ja iskee ihmisen herkkään sisimpään.

Hiteille voi olla ominaista myös ajallinen kestävyys. Iskelmämusiikin aloittaessa voittokulkunsa niin sanotut paremman musiikin asiantuntijat nousivat joukolla ja pontevasti paheksumaan hittejä. He pitivät niitä alkeellisina, joten ne väistämättä edustivat sivistymättömyyttä ja huonoa makua. Television Levyraadissa jopa särjettiin julkisesti ”huonoja” levyjä. Paheksujat tosin lohduttautuivat vakuuttamalla itselleen, että hitit olivat lyhytikäisiä ja unohtuisivat pian. Tässä he olivat kuitenkin väärässä. Moneen hittiin liittyykin sitkeys ja pitkäikäisyys. Ne kiehtovat aina uusia sukupolvia, ja synnyttävät ajassa kestäviä alakulttuureja.

Musiikkihittien maailmaan tunkeutuu myös tulokkaita, joita ei ole alun perinkään tarkoitettu hiteiksi. Ne on sävelletty aivan toiseen kulttuuriin, klassisen musiikin maailmaan, ja kymmeniä tai jopa satoja vuosia sitten. Tähän pitää lisätä, että vasta levyteollisuus eli äänitteiden yleistyminen pakotti luomaan käsitteet ”kevyt musiikki” ja ”klassinen musiikki”. Ilmausten takana on piilomerkitykset ”huono musiikki” ja ”hyvä musiikki”. Kategorisointi siis nousi hittien luomasta moraalisesta närkästyksestä. Itse tulkitsen niin, että medioiden myötä musiikin kuuntelu on paljon yleisempää kuin ennen, ja sen myötä myös näille karkulaisille löytyy ystäviä.

Hittikäsitteen valossa jotkut säveltäjät näyttävät olevan tahattomia kultasormia. Heidän tuotantonsa työntää ilmoille yhä uusia karkulaishittejä. Eräs ehkä epätodennäköisimpiä hittimestareita on armenialainen Aram Hatšaturjan (1903–1978). Hän oli klassisen musiikin säveltäjä ja neuvostosäveltäjä, joka oli pakotettu säveltämään puolueen hyväksymällä tyylillä. Silti hänen monet tahattomat hittinsä ovat murtaneet ideologiset rajat ja kategoriarajat. Oopperasta Gajaneh karannut Sapelitanssi on otettu jopa rock-yhtyeiden ohjelmistoon ja siitä on äänitetty kitaralevytyksiä. Baletista Spartacus tulee 1970-luvun televisiosarjan Merilinja tunnus, pakahduttava adagio-osa. Näyttämömusiikista Naamiaiset on tullut viraaliksi sen mukaansatempaava valssi. Hittipotentiaali ei ole sattumaa, sillä Hatšaturjanin sävellykset ovat kauniita, melodisia ja mielikuvituksellisia.

Tässä suhteessa samankaltainen säveltäjä on aikalainen ja neuvostosäveltäjä Sergei Prokofjev (1900–1971): kauniita ja tarttuvia melodioita. Tunnetuin pysäyttävä hittikappale lienee uhkaava Ritarien tanssi baletista Romeo ja Julia. Hämmästyttävin saattaa kuitenkin olla Troikka orkesterisarjasta Luutnantti Kiže. Sitä voisi jopa luulla kansansävelmäksi. Se on kuin Venäjän talvi ihanimmillaan ja Technicolor-väreissä, korskuvia hevosia, tiukuja ja narskuva lumi reen jalasten alla. Olen kuullut sävelmästä myös sovituksen suomalaiseksi lastenlauluksi.

Prokofjev vertautuu myös toiseen aikalaiseen, Dmitri Šostakovitšiin (1906–1970). Hän oli säveltäjänä varsin ehdoton, ja siksi vielä enemmän Stalinin ahdistama kuin Prokofjev. Hänellä ei ole aivan yhtä tunnettuja hittejä – tai on eräs. Joskus elokuva voi tehdä myös musiikista suositun. Vaikuttavaa Šostakovitšin valssia on käytetty Leo Tolstoin romaanista Anna Karenina tehdyissä sarjoissa ja elokuvissa, sen säveltäjä oli varustanut vaatimattomasti nimellä Valssi nro 2. Elokuvan kohtauksessa Anna tanssii tulevan rakastajansa Vronskin kanssa. Myös edellä mainittua Hatšaturjanin valssia on käytetty tämän kohtauksen musiikkina. Tolstoin romaanissa itse tanssikohtaus ei kuitenkaan ole erityisen korostettu. Siinä sekä Annalle että Vronskille tapahtuu moraalinen horjahdus, joka vähitellen johtaa katastrofiin.

Aivan toisenlainen ja mahtavasti kerrottu tanssikohtaus on romaanissa Sota ja rauha. Siinä romaanin toisen päähenkilön, Natasha Rostovan isä kreivi Rostov ja hänen puolisonsa Maria Dimitrjevna tanssivat salaperäisesti nimetyn tanssin ”Danilo Kuper”, mikä on heidän mielitanssinsa. Romaanissa vanhan pariskunnan tanssi lumoaa juhlayleisön. Tanssin salaperäinen nimi viittaa englantilaiseen Daniel Cooperiin, joka on joko säveltänyt sen tai tehnyt sen Venäjällä tunnetuksi. Tanssi on tyypiltään skottilainen tai ranskalainen vuorotanssi, ja Tolstoin aikana tanssi oli jo mennyt pois muodista.

Itse asiassa Tolstoi suhtautui musiikkiin hyvin kielteisesti, mikä käy ilmi romaanista Kreutzer-sonaatti. Syy on sama, joka jo edellä mainittiin: musiikki ohittaa psyyken puolustusmuurit ja tunkeutuu älyn ja moraalin kerrosten läpi ihmisen sisimpään. Siksi edellä mainittujen hienojen valssien käyttö Tolstoin romaaneista tehdyissä elokuvissa tuntuu olevan jollain lailla aivan väärin.

On syytä vielä mainita, että Neuvostoliitossa klassiset säveltäjät tekivät myös viihdemusiikkia, ja se oli jopa luvallista. Šostakovitšin ja Prokofjevin vainoajana kunnostautunut Tihon Hrennikov sävelsi meilläkin suositun iskelmän Moskovan valot. Siitä hänet lähinnä tunnetaankin.

Nyt olemme jo päässeet näytelmä- ja elokuvamusiikkiin, ja olemmekin samalla klassisen musiikin ja iskelmämusiikin välimaastossa. Samasta maastosta löytyy myös hieman varhaisempi ooppera-, operetti- baletti- ja musikaalituotanto. Tällaisessa musiikissa säveltäjä itse asiassa tietoisesti pyrkiikin tekemään tarttuvia ja lyhyitä musiikkinumeroita. Oopperamusiikissa ja baletissa tämä korostuu, koska ne tarvitsevat lyhyitä ja näyttäviä numeroita kuten tansseja, aarioita ja duettoja. Tämä aarteisto on niin laaja, että en edes aloita luettelemaan aiemmin mainittua enempää säveltäjiä ja hittejä.

Toisaalta elokuva- ja näytelmämusiikissa on toinenkin traditio: ohjaaja tai kirjailija voi haluta musiikin pysyvän taustalla ja antavan enintään yleisväriä. Joka tapauksessa tästä epämääräisestä musiikkilajien välimaastosta on noussut suuri joukko kestäviä hittejä. Jos haluaa nimetä jonkun erityisen säveltäjän, se voisi olla ukrainalaissyntyinen Dmitri Tjomkin (1894–1979). Hänen tuottoisa kynänsä on piirtänyt nuottipaperille kymmeniä superhittejä mitä erilaisempiin elokuviin.

Aika ennen niin sanottua kevyttä musiikkia ja hittimusiikkia tuotti siis myös hittejä meidän aikamme kaupalliseen käyttöön. Isoimmat hitit tulivat oopperoista. Oli myös instrumentaalihittejä, eli erilaisia virtuoosikappaleita, kuten Paganinin kapriisit. 

Hitit ovat usein tanssimusiikkia. Tämäkään piirre ei ole vain meidän aikaamme. Aivan uusi keksintö, valssi alkoi valloittaa Eurooppaa 1700-luvulta lähtien, ja sitä tanssittiin sensaatiomaisesti paritanssina. Wienin kongressin myötä 1815 valssi löi itsensä läpi hienoimpien seurapiirien tanssina. Valssikuume riehui hillittömänä, ja yksi valssi saattoi kestää tunteja. Straussin säveltäjäperheen wienervalssit ovat edelleenkin hittejä. Leo Tolstoin Sota ja rauha- kirjan elokuvaversioissa valsseja ei tosin pitäisi käyttää, sillä ennen Napoleonin sotia Venäjän aatelisto ei tanssinut valsseja. Danilo Kuper ei ole valssi vaan vanhanaikainen vuorotanssi.

Helpoista klassisen musiikin harjoittelukappaleista saattaa myös tulle hittejä - niitä on helppo soittaa, ja ehkä siksi niitä on myös helppo kuunnella. Beethovenin Für Elise on myös hitti, ja ehkä ärsyttävämmästä päästä.

Aivan oma lukunsa tuntuu olevan Johann Sebastian Bach. Monet hänen kauniit ja mielikuvitukselliset sävellyksensä ovat alkaneet elämään hittielämää. Suoranaisia superhittejä ovat Air (BWV 1068:II) ja Wachet auf (kantaatti 140). 

Virsisävelmiä voi myös pitää hitteinä. Siitä päästäänkin kansanmusiikkiin, sehän on oikeastaan pelkkää hittimusiikkia, jota klassinen musiikki on satunnaisesti pyrkinyt omimaan. Kategorisointi on ilmeisen vaikeaa ja johtaa odottamattomiin lopputuloksiin. 

 

torstai 25. maaliskuuta 2021

​Miksi dieetit ei toimi?

En ole erityisen kiinnostunut dieeteistä, paitsi ihan ihmisen käyttäytymispiirteenä. Kuulun siihen ehkä kadehdittavaan ihmisryhmään, jolla ei ole ongelmia painonhallinnan kanssa. Näyttäisi siltä, että syön vaistomaisesti ”oikein”, vaikka en edes ajattele koko asiaa. Pidän ruoasta ja myös ruoanlaitosta, ja syön melkein kaikkea. Tosin viimeisen vuosikymmenen aikana syömiseni on muuttunut varsin kasvis- ja kalapainotteiseksi.

Sitten törmäsin tiedeuutiseen, joka oli hämärästi tuttu vuosikymmenten takaa. Amerikassa (luultavasti) tehtiin tutkimus taapero- ja lastentarhaikäisillä lapsilla. Jokaisella aterialla lapsille tarjottiin noutopöytä, jossa oli monipuolisesti erilaista ruokaa. Hoitajat eivät mitenkään ohjanneet syömistä, he vain tarkkailivat lapsia ja merkitsivät muistiin mitä, kukin lapsi söi ja minkä verran. Ruoat ja kakat jopa punnittiin. Osoittautui, että pitkän päälle lapset söivät ”oikein”, toisin sanoen keskimäärin monipuolisesti ja ravitsemuksellisesti tasapainoisesti. Jollain tavalla lapsilla on synnynnäinen kyky syödä juuri niin kuin pitääkin.

Luulen, että tällaista koetta ei voitaisi enää tehdä jostain hämärästä tutkimuseettisestä syystä, vaikka väkisin tulee mieleen, millaisen jatkuvan ruoka- ja karkkimainospommituksen kohteena lapset nykyään ovat, eikä TÄSSÄ nähdä mitään epäeettistä. Kun raha puhuu, filosofit ja juristit vaikenevat.

Lasten sijaan koe voidaan toistaa vaikkapa hyönteisillä ja hämähäkeillä. Niille voidaan antaa häkkeihinsä tarjolle erilaista ruokaa ja katsoa, miten ne reagoivat. Tulokset ovat mielenkiintoisia, sillä hyönteiset ja hämähäkit todella myös valikoivat ruokansa. Erityisen mielenkiintoinen on hiilihydraattien ja proteiinien suhde. Jos proteiinia ei ole tarjolla, hiilihydraatteja syödään ylen määrin, koska kasvisravinto sisältää myös hieman proteiinia. Jos taas tarjolla on vain proteiinia, hyönteiset syövät niukasti niin että ne jäävät jopa aliravituiksi. Sama on havaittu kiinnostavasti myös jääkarhuilla. Niiden ravinto on lihaa, ja jos ravintotilanne on hyvä, ne syövät hylkeistä lähinnä rasvan välttääkseen ylenmääräistä proteiinin saantia.

Lukijalle saattaa nyt tulla mieleen kehonrakentajien ruokailutavat, ja ehkä myös niiden seuraukset. Selittämätön äkkikuolema on kohdannut monia alan harrastajia. En nyt selosta tarkemmin edellä mainittuja eläinkokeita, totean vain, että niiden viesti näyttää olevan selvä. Evoluution myötä eläimille on kehittynyt monia hyödyllisiä kykyjä, ja eräs kyky näyttää olevan tasapainoisen ravinnon valitseminen. Ei todellakaan näytä olevan samantekevää, mitä syödään. Ja tässä on syy, miksi asiasta on minusta tärkeää kirjoittaa. Aloitetaan vaikka gastronomiasta. Herkuttelu ei nähtävästi olekaan ihmiselle lajityypillinen kulttuurin piirre, vaan sen takana näyttää olevan biologinen vaisto. On syitä, miksi jotkut ruoat maistuvat erityisen hyvältä, ja on myös syitä, miksi tällaiset mieltymykset usein vaihtelevat.

En kuitenkaan väitä, että gastronomiset mieltymykset johtavat tasapainoiseen syömiseen, asianhan koetaan jopa olevan suorastaan päinvastoin. Ja siihen on aivan ilmeisiä syitä. Syömme prosessoitua ruokaa, ja gastronomiaa ohjaavat monet kulttuuriset tekijät. Ihmiskunta on oppinut paistamaan, keittämään, muhentamaan, maustamaan, savustamaan, hapattamaan ja suolaamaan ruokaamme vasta kulttuurin kehittymisen myötä. Biologinen ruumiimme oli sitä ennen totuttautunut aivan toisenlaiseen ravintoon: raakaan ja enintään tulella paistettuun. Kypsentämisellä on tosiaan ollut oma roolinsa ihmisen evoluution loppuvaiheessa: elimistömme saa kypsennetystä lihasta ja kasviksista paljon enemmän ravintoa kun raa’asta, ja näin käyttöömme on vapautunut ylimääräisiä resursseja.

Valitettavasti ruoan prosessoinnilla on synkempi puolensa. Se nimittäin häiritsee kykyämme valita ruokaamme vaistomaisesti. Esimerkiksi useimmilla on mieltymys paistettuun, koska se on aikanaan ollut lupaus ravintorikkaasta ruoasta. Nykyisin pikaruokateollisuus hyödyntää tätä mieltymystä ja uppopaistaa lähes kaiken mahdollisen. Meillä on myös tarve täydentää kehomme natriumvarantoja, ja siksi pidämme suolaisesta. Näin olemme päätyneet suolaamaan lähes kaiken ruokamme, aivan turhaan.

Entä mitä tapahtuu kyvyllemme tunnistaa meille sopivaa ruokaa, jos markkinoille tuodaan aivan uudenlaista tai uudella tavalla prosessoitua ruokaa, esimerkiksi hyönteisruokaa ja syntetisoitua ruokaa? Asiaa ei ehkä ole pohdittu tällaisesta näkökulmasta.

Miten kaikki tämä liittyy dieetteihin? Monellakin tapaa. Ensinnäkin, suurin osa niin sanotuista muotidieeteistä on ravitsemustieteen näkökulmasta aivan järjettömiä ja jopa vaarallisia terveydelle. Siksi ravitsemustiede on koettanut markkinoida niiden vastapainoksi tai muuten vain elämän ohjenuoraksi ”tieteellisesti” perusteltuja dieettejä. Niillä tosin on rajoituksensa ja suositukset muuttuvat ajan myötä. Sen olen huomannut lasten ravitsemussuosituksista, joita olen seurannut kun omia lapsia alkoi tulla 1970-luvulla. Se ei tietenkään ole mikään syy vastustaa ravitsemustiedettä. Elävän tieteen tunnusmerkki on muuttuminen ja virheiden korjaaminen. 

Laktoosi-intoleranssi on ominaisuus, jonka tiede teki laajemmin tunnetuksi 1980-luvun lopulla. Omat esi-isäni kuuluivat populaation, jonka historiassa ei ollut pitkää karjatalousvaihetta. Elämäni muuttuikin paljon miellyttävämmäksi, kun aloin tietoisesti välttää maitoa ruoassani. Ihmisiltä puuttuu kuitenkin luontainen vastenmielisyys maitoon. Ihmiskunnan evoluutiohistoriassa ei ollut maitoruokavaihetta, kyky sietää maitoa on myöhemmin syntynyt mutaatio.

Mutta tarvitseeko ihminen dieettejä? Ehdottomasti, ainakin silloin, jos ihmisellä on puutos tai sairaus, joka edellyttää erikoisruokavalion noudattamista. Laktoosi-intoleranssi on tästä eräs, ja aika lievä esimerkki. Mutta entä muuten? Evoluutio on tuottanut meille taidon valita ruokamme. Luonto sanoo, tai ainakin kuiskaa meille: ”syö sitä, mitä tekee mieli ja sen verran kun tuntuu hyvältä”. Mutta jo pelkästään dieetin idea on syvästi ristiriitainen. Se julistaa: ”taistele mieltymyksiäsi vastaan!” Dieetti siis jo lähtökohtansa takia rikkoo ihmisen vaistomaisia taipumuksia vastaan.

Dieettien takana on joukko terveysuskomuksia, joiden kirjo on niin käsittämätön, että en uskalla edes sivuta asiaa. Vakavampi tausta on ajallemme ominainen ylipaino. Luonnollisin tapa hallita painoaan on noudattaa vaistomaisia syömisen taipumuksia. Lihominen johtuu siitä, että syömme liikaa, ei se sen kummallisempaa ole. Erilaisista syistä johtuen emme tunnista tai noudata syömistämme ohjaavia taipumuksia. Ihmisellä on myös vaihteleva kyky varastoida rasvaa ruumiiseensa, se on peruskykymme ja se on ollut eloonjäämiskyky, mutta sen vaikutus meihin vaihtelee. Emme myöskään ole pelkästään vaisto-olentoja, syömistä säätelevät monet sosiaaliset ja myös rationaaliset tekijät, ja se saattaa liittyä myös kehonkuvaamme, joka on syvästi psykologinen realiteetti. Olemme myös vaihtelevasti herkkiä aistimaan ruoan lähettämiä signaaleja. Silloin voimme yrittää tietoisesti karttaa häiriösignaaleja säteileviä tuotteita, kuten pikku naposteltavaa ja välipaloja. Jos ei muu auta, painon hallintaan pyrkivän on pakko astua dieetin polulle, vaikka se merkitsee välittömästi paljon ristiriitoja ja mielipahaa.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

​Kätkettyjä salaisuuksia

Teknologia on julkisen keskustelun mielisanoja, mutta sitä käytetään huolettomasti, ilmaisemaan jotain erityistä, jonka avulla voi ehkä menestyä tai tienata. Onhan se sitäkin. Mutta se on paljon enemmän ja paljon laajempaa. Jotain, joka on inhimillisen kulttuurin ytimessä. Jotain joka pitää sisällään lukemattomien ihmissukupolvien tietoja ja taitoja. Se on jotain, jota hyödynnämme joka päivä asiaa lainkaan pohtimatta.

Soittimet kuvastavat hyvin tekniikan olemusta. Ajatellaan vakka nykyaikaista huilua. Se on suunniteltu auttamaan muusikkoa soittamaan mahdollisimman vaivattomasti lähes kaikkea sitä musiikkia, jota länsimaisella nuottikirjoituksella on tapana viivastoille kirjoittaa. Ja kuitenkin soitin toimii yhtä vaivattomasti vaikkapa improvisoitaessa jazzia, tai kun soittaja muuten vain tulkitse musiikilla sydämensä tuntoja. Soittaja on tottunut soittimeensa, eikä lainkaan ajattele, että soiton vaivattomuus tuotetaan yllättävän mutkikkaasti toimivalla läppien ja vipujen koneistolla. Huilisti käyttää soittaessaan yhdeksää sormea, vain oikean käden peukalo laiskottelee, mutta sekin kannattelee huilua. Huilun rungossa on 16 tai 17 ääniaukkoa, joiden päällä on liikkuvat läpät. Jo tästä voi päätellä, että tarvitaan mekanismi tilanteen hallitsemiseksi. Kun huilisti painaa sormellaan läppää tai näppäintä, 1, 2 tai 3 ääniaukkoa sulkeutuu, tai joskus avautuu. Vipujen, jousien ja akselien mekanismi hoitaa asian. Huilisti ei sitä ajattele, hän ajattelee vain säveltä ja melodiaa. Toki soittamisessa tarvitaan eri äänille erilaisia sormien painalluksen ja joskus vapauttamisen yhdistelmiä, mutta onneksi mukautuvat ihmisaivot oppivat tuottamaan nämä liikkeet automaattisesti. Lisäksi ääntä kontrolloidaan puhallustekniikalla. Se on aika totaalista kehollisuutta.

Huilun mekanismin toiminta voitaisiin kuvata matemaattisesti Boolen logiikan lausekkeilla, tosin en ole tällaista esitystä nähnyt. Koneiston suunnittelija on aikanaan toiminut omalla logiikallaan ja käytännön järjellä, ja tulos materialisoituu nykyaikaisessa soittimessa. Se pitää toimintansa mutkikkaan periaatteen piilossa, tosin huilun ulkonäkö antaa siitä jonkinlaisen vihjeen.

Konserttipianisti ei myöskään yleensä ajattele, millainen mutkikas mekanismi äänen tuottamiseen vaaditaan. Toisin kuin huilussa, jokaisen pianon koskettimen takana on samanlainen mekanismi, eivätkä koskettimet vaikuta toisiinsa. Muta koneisto suorittaa vaativan liikesarjan: kosketinta painettaessa koneisto kiihdyttää vasaran suureen nopeuteen samalla kun se vapauttaa kielen sammuttimen. Iskeydyttyään kieliin vasara vetäytyy lepoasentoon ja kielet soivat vapaasti, kunnes sormi nostetaan koskettimelta, jolloin vasara palautuu valmiusasentoon ja sammutin sammuttaa kielet. Pianon koneisto on satojen vuosien, lukuisten sukupolvien ja monien kehitysvaiheiden tulos. Koskettimen takana oleva mekanismi toistaa käyttöikänsä aikana liikkeensä jopa miljoonia kertoja, aina samanlaisena ja tasaisena. Ja kuitenkin koneisto rakentuu yhä edelleen puusta, nahasta ja huovasta sekä muutamasta metallisesta tangosta ja akselista. Entisaikojen mestarit loivat pitkäikäisen ja toimivan ratkaisun.

Tutustuin huilun mekaniikkaan konkreettisesti, kun päätin vaihtaa huiluuni uudet tyynyt, eli läppien alle asennettavat pehmustetut ja tiiviit levyt, jotka sulkevat ääniaukot läpän liikkuessa. Tein sen itse uteliaisuuttani, en rahaa säästääkseni. Tosin olen myös aiemmin tyynyttänyt sekä huilun että saksofonin. Operaatio on lievästi sanoen haastava, olin jo kokonaan ehtinyt unohtaa, kuinka vaikeaa se on. Joten suosittelen lämpimästi jättämään työn ammattilaiselle. Pelkästään koneiston purkaminen osiin on jo oma juttunsa. Sitten huilu tietenkin puhdistetaan. Tyyny on sitten helppo irrottaa läpästä ja ruuvata uusi tyyny tilalle. Sitten läppä keinotellaan paikalleen, katsotaan, onko se tiivis (työntämällä pieni lamppu huilun sisään). Jos ei ole, irrotetaan läppä ja tyyny ja sovitetaan tyynyn alle paperisia levyjä ja puolikuita ja kokeillaan uudelleen. Tätä toistetaan kunnes tyyny näyttää tiiviiltä. Jos useamman läpän täytyy sulkeutua yhtä aikaa, niiden toiminta säädetään säätöruuveilla tai paperisuikaleilla tai korkkiliuskoilla. Huilussa voi myös olla vikoja kolhujen ja huonon kohtelun seurauksena, ja ne täytyy koettaa korjata parhaan ymmärryksen mukaan ja tietenkin hyvin varovasti. Lopulta akselit öljytään ja huilu kootaan. Ja sitten tärkeä testi, soiko huilu nyt vaivattomasti? Jos ei, pitää miettiä mitä jäi huomaamatta.

Selostin tämän asian näin tarkasti, ettei kukaan vain ryhtyisi siihen kevytmielisesti. No, onneksi on soitinkorjaamoita.

Huilun tutkiminen valaisi hyvin sen mekanismin kiemuroita ja herätti minussa syvää kunnioitusta sen suunnittelijaa kohtaan. Vuosikymmeniä sitten ostin ensimmäisen huiluni, halvan käytetyn, ja laitoin sen soittokuntoon. Silloin olin sekä nuuka että utelias. Samalla ostin Theobald Böhmin kirjoittaman kirjan Flute and flute playing. Böhm (1794–1881) on mies nykyaikaisen huilun mekanismin takana. Sanoisin jopa että nero, vaikka en pidä sanasta. Joten sanon vain, että hän oli utelias, taitava ja innostunut, kaikki hyvä ihmiskunnalle on tullut tällaisten ihmisten kautta.

Eteläsaksalaisen Böhmin isä oli kultaseppä, ja hän opetti ammatin salat pojalleen. Böhm kiinnostui jo nuorena huiluista, ja valmisti itse ensimmäisen soittimensa. Hänestä kehittyi nopeasti taitava huilisti, hän soitti jo 17-vuotiaana sinfoniaorkesterissa ja joitain vuosia myöhemmin hän oli huilun äänenjohtaja. Lisäksi hän sävelsi huilumusiikkia. Tietenkin hän havaitsi perinteisessä huilussa monia ongelmia. Ennen kaikkea sitä saattoi soittaa helposti vain muutamassa sävellajissa. Orkesterimusiikkia tuotetaan kuitenkin kaikissa sävellajeissa ja kromaattiset sävelet ovat yleisiä.

Hienomekaanikon koulutus rohkaisi hänet ilmeisesti suunnittelemaan huilun metallista, ja kuuluisihan metallisen huilun voimakas ääni paremmin orkesterissa. Ääneltään parhaiksi materiaaleiksi osoittautuivat hopeaseokset. Böhm luopui myös puuhuilujen kartiomaisesta porauksesta, jolloin alarekisteriin saatiin lisää voimakkuutta. Sopivaksi putken sisäläpimitaksi osoittautui 17 mm. Ääniaukkojen tuli olla isoja, jotta sävelet soisivat täsmällisesti, ja se edellytti läppiä. Soittimesta piti myös tulla täysin kromaattinen, siksi tarvittiin enemmän ääniaukkoja ja jonkinlainen koneisto läppien hallitsemiseksi. Böhm opiskeli fysiikkaa yliopistossa ymmärtääkseen paremmin huilun teoriaa. Fysiikka ei kuitenkaan riitä selittämään kaikkia huilussa tapahtuvia ilmiöitä. Siksi Böhm rakensi koesoittimia, joissa oli siirreltävät ääniaukot.

Lopputulos oli loistava. Böhmin uusi soitin oli helppo soittaa, ja se taipui notkeasti modernien säveltäjien vaatimuksiin. Sen mekanismi on jokseenkin muuttamattomana edelleen käytössä. Huilun esimerkki innosti muitakin soittimenrakentajia. Läppämekanismeja kehiteltiin klarinetteihin, oboeihin ja fagotteihin. Böhmin koneisto omaksuttiin suoraan uuteen soittimeen, saksofoniin. Siksi monet saksofonistit soittavat myös huilua, ja päinvastoin.

Nykyaikainen ja erityisesti akateemisen maailman hellimä idea on, että tulee keskittyä mahdollisimman suppealle alalle, jotta saisi aikaan korkeatasoisia tuloksia. Theobald Böhmin esimerkki väittää jotain suorastaan päinvastaista. Hänen laaja-alaiset kykynsä muusikkona, säveltäjänä ja hienomekaanikkona toimivat ainutlaatuisesti ja korvaamattomasti yhdessä. Eikä hän ole ainoa esimerkki. Laaja-alaisuus ja monipuolinen elämänkokemus näyttävät liittyvän monien huippusuorittajien elämänuraan.

Hienomekaniikalla näyttää olevan aivan erityinen rooli teknologiassa. Sen avulla koneet, työvälineet ja laitteet nousevat aivan uudelle laadulliselle tasolle. Historioitsijoille hienomekaniikka näyttää olevan tuntematon maa, se on teknologian tehokkuuden taustalla vaikuttava salainen aarre. Hienomekaniikkaa harrastettiin jo antiikissa, mutta uudella ajalla sen vaikutus alkoi muuttaa yhteiskuntia. Ehkä tunnetuin esimerkki on kello. Pienikokoisen kellot tulivat yleiseen käyttöön myöhään, vasta 1800- luvulla. Erittäin tärkeä keksintö oli 1700-luvun puolivälissä kehitetty laivakronometri, joka mahdollisti navigoinnissa pituusasteen määrittämisen.

Emme ehkä tule ajatelleeksi, että hienomekaniikka liittyy myös kirjapainotaidon syntyyn. Johannes Gutenberg oli kultaseppä, joten hänellä oli hallussaan taito valmistaa tehokkaasti ja riittävällä tarkkuudella pieniä metallisia irtokirjasimia. Kirjapainon toinen haaste ei liity itse kirjasimiin, van siihen että kirjoittamisessa niin välttämätön ja vakiintunut vesipohjainen muste ei tartu metallikirjasimiin. Ratkaisu edellytti laaja-alaisuutta: taiteilijoiden suosimat öljyvärit osoittautuivat toimiviksi myös vasta keksityssä kirjapainossa.

Optiikka on toisenlainen esimerkki hienomekaniikasta, sekin merkitsee suurta tarkkuutta. Se tuotti 1600-luvulla teleskoopit, mikroskoopit ja erilaiset mittalaitteet. Sekstantissa yhdistyvät optiikka ja tarkka mekanismi. Siitä tuli välttämätön merenkulun työväline. Myös informaatiotekniikan taustalla vaikuttaa hienomekaniikka. Suuri matemaatikko Gottfried Leibniz suunnitteli 1600-luvulla erään ensimmäisistä laskukoneista, jotka pystyvät kerto- ja jakolaskuun. Leibniz oli myös hyvä esimerkki laaja-alaisesta yleisnerosta. Numeeriset ja analogiset laskulaitteet kehittyivät rinnan tärkeiden matematiikan sovellusten kanssa. Hienomekaaninen perinne jatkui myös elektroniikassa: elektronisten sähköpiirien miniatyrisointi johti tietotekniseen vallankumoukseen. Fysiikassa optisten ja hienomekaanisten tutkimuslaitteiden osuus on ollut aivan ratkaisevassa roolissa modernin fysiikan synnyssä. On hauska ja osuva sattuma, että sekä fysiikan tutkimuslaitteita että soittimia sanotaan instrumenteiksi.

Oikeastaan hienomekaniikka synnytti modernin maailman, kun se oli laaja-alaisten ja ennakkoluulottomien ihmisen käytössä. Emme edes huomaa, millaisella mutkikkaalla perustuksella vauras olemassaolomme seisoo. Ei tästä tarvitse kiitollisuutta tuntea, mutta jonkinlainen kunnioitus olisi paikallaan. Ajatus ei ole minun, sen on esittänyt espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset (1883–1955).